Se vaati oivalluksen

Olin aikaisemmin, ennen 1980-luvun alkua, kirjoittanut vain satunnaisia muistiinpanoja matkoiltani tai jättänyt ne kokonaan tekemättä. Merkintöjä ei löydy ensimmäiseltä matkaltani Hollantiin, jonka hienossa ravintolassa lapioin lautaselta lentäneet herneet valkealta liinalta, muka huomaamatta, pöydän alle. Sisareni perhe katseli muualle, muistaakseni. Olin silloin kuudentoista. Sitä ennen olin matkaillut lähinnä isän ääneen lukemien matkakirjojen äärellä, joissa kolusimme Afrikkaa.

Matkoille pääsi siihen aikaan myös ”nonareissa”, sunnuntaipäivän nonstopeissa Kinopalatsissa. Lippukassasta sai ostaa mukaan pussillisen pyöreitä ananaskarkkeja. Vanhemman sisaren muutto ulkomaille ja avioituminen sinne toi perheemme käyttöön esineitä, joita ei Suomesta siihen aikaan saanut ja loputtoman määrän ällistyttäviä muisteluksia.

Mutta hinkuun nähdä maailmaa vaikutti ehkä sittenkin eniten itse Kotka, tehtaiden ja sahojen ympärille kehkeytynyt ”Savolaisten Ameriikka”, jonka erotti monista muista pikku kaupungeista satama. Se purki kaiken värisiä ja näköisiä ihmisiä katukuvaan. Torin laidalla vilahteli hahmoja, jotka elivät jossain ihan muualla. Imin vaikutelmia. Ei ollut tarpeen tehdä muistiinpanoja.

Mitään merkintöjä ei löydy myöskään ensimmäiseltä Euroopan-kierrokselta kaverin kyydissä vanhalla Taunuksella, jonka kyljissä oli entisten sivulistojen jäljiltä kiinnityspulttien ruostuneet reiät. Matkasta tuli kuitenkin ikimuistoinen. Jouduin vuoteenomaksi Rothenburg-nimisessä saksalaisessa pikkukaupungissa. Kuume nousi käsittämättömiin lukemiin suun ja nielun täyttyessä suurilla kipeillä rakkuloilla. Sain taudin todennäköisesti Frankfurter Kreuzin lähellä sijainneelta camping-alueelta. Kuume oli lähellä viedä hengen.

Sitten löytyi apu. Pitkän, pimeän odotushuoneen päässä lymyillyt saksalaistohtori määräsi uskomatonta, suun kautta nautittavaa hevoslääkettä, joka hameelle tipahtaessaan teki kankaaseen reiän. Nielin sitä ja kärsin. Tipat loppuivat Sveitsin Alpeilla. Olin laihtunut ja hauras, mutta taudista ei ollut jälkeäkään. Jäin matkalta jälleen puoleksi vuodeksi sisaren perheen hoteisiin Hollantiin toipumaan ja pääsin terveysviranomaisten syynin jälkeen hetkeksi ”töihin” Fins Verkoop -kantooriin siirtelemään papereita.

Teatterikouluaikana teimme sitten villejä reissuja Tukholmaan, missä opimme idean vapaista teatteriryhmistä ja paneuduimme pohjoismaiseen käytännön veljeyteen. Leningradiin taas matkustimme käännyttämään sikäläisiä opiskelijoita sosialismin auvoiselle tielle ja Romaniaan opiskelemaan elämää.

Työelämä toi mukanaan kokousmatkat ja seminaarit, joilta muistiinpanoni ovat lähes poikkeuksetta pelkkää asiaa. Joitakin huomioita elämästäkin alkoi toki ujuttautua mukaan. Niistä saivat alkunsa pikaisten elämysten ja välähdysten sarjat, joita kutsun nimellä onstopit, Kinopalatsin nonstoppien kunniaksi. Niitä jatkuu läpi vuosien, useimmat niistäkin vain aivokuoreen kirjautuneina.

Ratkaiseva oivallus tuli kuitenkin eteeni vasta ensimmäisellä matkallani Aasiaan kahdeksankymmentäluvun alussa. Lensin ilman matkaseuraa yli Neuvostoliiton, jonka ilmatilassa ilta vaihtui yöksi ja yö aamuksi. Päämäärä oli Soul, jossa oli kansainvälinen teatteriseminaari ja -festivaali. Opin perillä sitä, mistä eurooppalainen teatterihistoria ei kerro. Tutustuin lisäksi mielenkiintoisiin henkilöihin kuten Jan Kott, Ellen Stewart ja Kim Young Ok. Ennen muuta näin esityksiä Filippiineiltä, Bangladeshistä, Tunisiasta, varjoteatteria Indonesiasta, shamaanirituaaleja Koreasta – kuusikin esitystä parhaina päivinä.

Silloin aloin ensi kertaa tehdä muistiinpanoja päivittäin. Kirjoitin esitysten aikana, jos ne kävivät pitkäveteisiksi tai alkoivat suorastaan nukuttaa. Yritin sanallistaa syyt, miksi niin kävi ja mikä kuitenkin oli kiinnostavaa. Kirjoitin illan vaihtuessa yöksi, jos esitykset olivat niin hyviä, ettei niiden aikana malttanut. Lensin matkalta takaisin Suomeen Hongkongin ja Bangkokin kautta ja kävin sisareni luona, joka asui silloin Bangkokin keskustassa lootuslammikon äärellä. Lentomatkalla selasin muistiinpanojani, ja silloin se tapahtui: Oivalsin, että suurin osa muistoista olisi jo pyyhkiytynyt arkitajunnastani, jos en olisi kirjoittanut kokemastani päivittäin. Niin paljon oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa…

Kun olen nyt käynyt läpi syntyneitä reissuvihkojani, olen joutunut matkalle minään yhtä lailla kuin maailmaan. Joissain paikoissa olen vain piipahtanut impressioiden pyörteessä, joissakin viipynyt niin että arki on ehtinyt tulla vastaan. Tietyissä tukipisteissä olen käynyt eri vuosikymmeninä useaan otteeseen, nähnyt ympäristön ja ilmapiirin vaihdokset sekä ihmisten muuttumisen. Vastaan on tullut myös oman suhtautumistavan tempova kehityskulku. Olen ikään kuin pitänyt vieraskirjaa itselleni. Moniaalla olen ollut vieras. Nyt, kirjoittaessani tätä ”Reissuvihkoa” olen matkannut uutterasti aivolohkosta toiseen.

”Le dernier combat”-niminen Luc Bessonin elokuva kertoo ihmiskunnan ajautumisesta kohti loppuaan. Luonto on jo saastutettu, järjestäytynyt yhteiskunta kadonnut. Asfalttien viidakon laki vallitsee jäljelle jääneiden kesken. Raunioissa jokainen ihmisolento on toisensa myötäsyntyinen vihollinen. Loppumetreillään teos antaa kuitenkin pienen lohdunkipinän: kun kaksi vihoviimeistä pallontallaajaa kohtaa toisensa, ensireaktio on valpas varautuminen, vaisto pitää kiinni hengestään, kunnes toinen sanoo toiselle ”bonjour” ja inhimillinen kohtaaminen saa pienen mahdollisuuden.

Matkalla voi kohdata ihmisen, myös itsensä.

Raija-Sinikka Rantala