Minuuden merkillinen kehä

Eurooppa?

Kun olin pieni, tein kuten kai kaikki muutkin. Piirsin pisteen, joka olin minä. Sen ympärille tuli kehä, jossa luki koti, seuraava kehä oli Kirkkokatu 7, uusi vähän laajempi kehä Kotka, sitten Kymenlaakso, Suomi, Pohjoismaat, Eurooppa, maapallo ja avaruus.

Olen lähtenyt näissä muistikuvissa liikkeelle lapsena syntyneen tikkataulun ulkolaidan renkailta. Ydin jää tavoittamatta paitsi sen tajunnan kautta, joka suodattaa vaikutelmat maailman laidoilta. Eurooppa on toki reissaamiseni kivijalka, mutta se ei mahdu mukaan näihin kansiin. Tajunta, joka vaikutelmat seuloo, on silti pohjimmiltaan suomalainen.

”Reissussa rähjääntyy”. Niin tekee. Pyykkikone on käynnistettävä aina kotiin tultua. On kuivattava ja silitettäväkin. Rypyt ovat piirtyneet silmänurkkiin ja suupieliin, mutta ne eivät suostu siliämään. Verenpaine on tarrannut mukaan matkalta. Mikään ei silti voita reissaamisen parasta puolta, mahdollisuutta kohdata ihmisiä ja elämää, peilata omaa ja yksityistä todellista maailmaa vasten.

Lähes joka reissu on jättänyt taakse yksilöitä, joiden lahjakkuutta, elämänviisautta tai lämpöä olen jäänyt kaipaamaan, useimmiten lopullisesti. Se ei kuitenkaan vähennä noiden kohtaamisten merkitystä, sitä että samat ihmiset ovat piirtäneet viivansa ja elävät tajunnassa edelleen. Jokainen heistä on omalla laillaan rikastanut mieltä, laajentanut Kirkkokatu 7:n pistettä kohti ulompia kehiä ja syvempää otetta, eikä yksinomaan maantieteellisesti.

Minuuden merkillisellä kehällä on monia ulottuvuuksia. Kohdallani se ulottuu iäkkäiden vanhempieni kautta pitkälle menneeseen, syvällekin, kansakunnan verisimpiin vaiheisiin ja mielenmaisemaan. Oma puolivuosisatani on ajallisen kehän keskiö ja sekin on muuttanut taustapeilin näkymiä.

Tarve kehien laajentamiseen ei ole merkinnyt irtoamista saati irrallisuutta. Pikemminkin se on tehonnut päinvastaiseen suuntaan, kiinnittänyt lujemmin juurille. Perusminän muistivarastosta on ehtinyt kadota jo paljon. Tai ainakin siitä on valtaosa sullottuna johonkin tiedostamattomaan kellarivarastoon. ”Lattia ranskaksi tai katto italiaksi”, vai mitkä ne ”Kolmen sisaren”, Irinanko vai Olgan, unohtamisen ikonit ovatkaan.

Lähes kaikki opittu on jo ehtinyt haalistua näkymättömiin, mutta myös paljon ihan itse elettyä on piiloutunut samaan unohduksen kellariin. Aika, paikka ja energia lomittuvat kuitenkin toisiinsa, eikä elämänmitan energia näytä hupenevan vuorovaikutuksessa, päinvastoin. Kyky kohdata on kasvanut reissussa, veikkaan. Sivupeilit ja peruutuspeili opastavat kohti uutta. Täyteen pakattu lähitulevaisuus ei enää tee levottomaksi. Ja reissu jatkuu…

🌍🌎🌏