Tulipalo ja tanssit mosaiikkiterassilla

Benin 2011, jatkuu

Eilen sattui lähipöheikössä pieni nurmikkopalo. Savun haju tuntui terassille kitkeränä jo aika pitkään ennen kuin lähdin katsomaan, mistä on kyse. Lähipuiden ja palmujen keskeltä nousi sankka savupatsas. Oletin ensin, että joku jääräpää polttaa roskiaan sunnuntaina, mutta huolestuin, kun savu näytti tulevan Villa Karon tontilta. Kysyin huoltomieheltä, onko tilanne kontrollissa ja arvasin ettei, kun hän lähti juosten kiertämään puita, joiden takana kärysi. Pian hän palasi ja yritti vetää puutarhaletkun palopaikan kohdalle. Se ei riittänyt. Seuraavaksi hän kysyi Possotome-vesipulloja. Oli vaikea uskoa korviaan. Siis ei sammutinta, ei sankoja? Tyhjiäkö? kysyin. Niitä.

Juoksin yläkertaan ja keräsin näkösällä olleet tyhjät pullot omasta ja muiden huoneista kainalooni. Huoltomiehen pikkupoika juoksi vastaani ja vei pullot isälle, joka lirutti niihin vesijohdosta vettä ja lähti sitten poikansa kanssa kiikuttamaan niitä metsikön ympäri. Muistin nähneeni yläkerran vessassa pienen ämpärin ja Antero Honkasalo nappasi sen minulta, kun tuli vastaani. Hän liittyi sammutusjoukkoihin. Pieni poika oli tällä välin keksinyt, että mahtuu oksien alta metsikköä kiertämättä suoraan palopaikalle ja syöksyi puiden sekaan uudet pullot matkassa, kunnes isä kielsi käyttämästä oikotietä. Poika kuitenkin mitä ilmeisimmin vaikutti siihen, että palo saatiin ajoissa hallintaan. Pumppusäiliö? Vaahtosammutin? Sammutuspeite? Suomi hoi: Villa Karo needs you!

Kotikäynti

Olemme matkalla museonhoitaja Georgetten luo kutsuttuina päivälliselle: matkalla hänen moponsa on ajanut edestakaisin ohi kolmeen kertaan. Ruokaa on viety Villa Karon keittiöstä, jossa se on valmistettu, perille upouuteen kotiin.

Kun pääsemme kaupungintalon risteyksen kohdalla, kadun varressa, toisella puolella, on uusi rakennus ja sen sisäpihalla pieni erillissiipi, betonitiilimuurein erotettuna katukujasta. Keskellä pihaa on suuri kuoppa. Kaivo? Miltähän syvyydeltä täällä löytyy muuta kuin merivettä?

Kolme porrasta ja ovesta sisään. Sen takaa löytyy kolme pienehköä huonetta, takapihan puolella on erillinen keittiökomero. Georgette on juuri muuttanut tänne ja nämä ovat kai tupaantuliaiset. Hän on kattanut meille mopoilla kuljetetut muovisäiliöt, lautasia, haarukoita, limsa- ja mineraalivesipulloja ja kaksi lattiaan tökättyä kynttilää, kaikki asunnon suurimman huoneen lattialle. Istuudumme kaislamatoille. Toisella kymmenellä oleva tyttö on tullut koulusta. Georgette kertoo pitävänsä sukulaistytöstä huolta. Vanhemmat ovat köyhtyneet niin, ettei heillä olisi enää varaa antaa tytön käydä koulua, joten Georgette on ottanut hänet luokseen asumaan. Nyt molemmilla on oma huone ja huoneissa sänky.

Olohuoneessa, jonka lattialla istumme on telkkari ja yksi keittiönpöytä, joka on lastattu kirjoilla ja vihkoilla. Nurkassa on televisio, kaksi digiboksia ja lattialla toistaiseksi lojuva lautasantenni. Kun istumme lattialle ja emäntä alkaa jakaa valtavia kauhallisia riisiä, papa-kalaa ja maapähkinäkastiketta, tuoksu on vastaansanomaton. Samassa huoneeseen syttyy sähkövalo. Ovenpielessä puuhannut haalarimies on saanut tehtävänsä suoritetuksi. Saamme todistaa, että kahteen muuhunkin huoneeseen napsahtaa valo päälle. Tyttö voi lukea illalla läksyt.

Ateria on herkullinen, ja sitä on taas iltaruoaksi ihan liikaa. Niin täällä aina. Joku tosin vaatii lisääkin riisiä, kun se on jo takuuvarmasti jaettu viimeiseen jyvään. Emäntä ja tyttö syövät yhdeltä lautaselta samaa annosta. Tyttö kertoo käyvänsä koulua vuoroajoin. Nyt hän on juuri tullut koulusta seitsemän maissa illalla. Aamulla pitää olla taas seitsemältä koulussa.

Kun ruoka on lapioitu, saamme hibiscusmehua, joka toimii oivallisena jälkiruokana. Emäntä on käynyt Suomessa kerran ja näyttää unelmiensa maasta otettuja valokuvia. Hän pääsee jälleen ensi kesänä matkaan, suunnittelemaan Helinä Karjalaisen museon kanssa solmittavaa yhteisnäyttelyä. Hän vakuuttaa opettelevansa suomea, kun on ensin opiskellut englannin.

Alamme tehdä lähtöä, kun emäntä päättää nostaa moponsa pihalta sisään yöksi, ettei sitä viedä. Hänelle on ruokavaroja varten kerätty kolehti, 2000 cefaa per henkilö. Annan lisäksi tupaantuliaislahjaksi yhdet helmet ja laukun ja sanon että toinen tytölle, toinen hänelle. Seuraavana aamuna hänellä on kaunis puku ja helmet kaulassa.

Kotimatkalla pitää poiketa tarkastamaan legendaarinen Lion-baari, jossa stipendiaattinuoriso on tämän tästä istunut iltaa. Sirenan Louis on sielläkin paikalla, jututtaa baaritiskin ääressä jotain valkoista miestä. Väkeä on lisäksemme pari pöydällistä, yhdessä mustat, toisessa valkoiset. Meidän pöytäämme tilataan rommicocktaileja. Juon omani nuoruuden rommibacardeja muistellen. Juoman loppu tosin maistuu luvattoman inkivääriseltä. Nimeltään se on beach-lion. Yksi musta mies tanssii keinuen lavalla pimeänä varjona. Lasillinen riittää ja lähden taivaltamaan Karoon päin yksinäni, muut jäävät drinkkien pariin. Saan lainaksi taskulampun, joka on tarpeen, mutta reistailee, kuten omanikin, jonka olen ollut vakuuttunut ottaneeni mukaani. Huoneestani se sitten löytyy.

Matka yksin pimeässä, taskulampun reistaileva valokiila tiukasti tien pintaan suunnattuna, on yhtäkkiä huomattavan pitkä. Viereeni pysähtyy mopo. Olen juuri sanomassa, että kävelen enkä tarvitse kyytiä, kun käy ilmi, että asialla on jälleen Louis. Hän sanoo, ettei päästä minua yksin kulkemaan tien pimeää osuutta. On ilta, jolloin porukkaa on liikkeellä ja minut ryöstetään ilman vaiheita, jos jatkan yksin. Olen pitänyt Grand Popoa rauhallisuuden perikuvana, mutta levottomia varjoja täynnä oleva valtatie ei äkkiä tunnukaan niin viattomalta. Louis lupaa päästää minut uudelleen sulattelemaan ruokaani lähempänä Karoa, missä tienvarret on valaistu. Uskon nuorta miestä, hyppään kyytiin ja olen itse asiassa oikein kiitollinen huomaavaisuudesta. Kuu on nyt hämyverhon takana, kuten koko näkyvyys. Päivät ovat edelleen kuumia, aamuyön tuuli jo huomattavan viileä. Harmattan tekee tuloaan.

Harmattan

Kirkkaat aamuauringot, jotka ovat ilmestyneet kuuden ja seitsemän välillä, ovat kadonneet. Päivä nousee kuin valoverhon takaa, vähitellen kirkastuen, mutta silti harson taakse jääden. Mainingit tulevat jostain kaukaa, jylisevän mittavina. Tänään ne lyövät komeasti töyrään yli ja työntävät muoviriekaleiden, kangaspalojen, pullonkorkkien ja muun sekalaisen roinan vyöhykettä ylemmäs lähes asutusta. Pienet taskuravun malliset hyönteiset laskevat mäkeä ranta-aalloilla. Kun aalto häipyy, niitä ei näy. Ne kaivavat salamana hiekkaan pienen reiän, johon sukeltavat.

Muurahaiset ovat täyttäneet pienen vesipannuni pohjan. Yhden kupin keitin on täällä pulputtanut vain vettä, mutta ilmeisesti siinä on sittenkin jäljellä kahvin aromi kotoa. Siellä ne nyt vilistävät keittimen vesisäiliössä. Rikon keittimen valutuskupista korvan, kun yritän saada ne hukutetuiksi lavuaariin ja samalla estää niiden kiipeilyn käsivarsillani. Saan ne huuhdotuiksi veden kyytiin, mutta keitinkin on sen jälkeen entinen ja lentää roskakoriin. Harmattan on tulossa harmeineen.

Illalla taivaalla näkyvät vaihteeksi tähdet, mutta kuu on tällä erää kokonaan kadonnut. Odotamme harmattania. Polvivamma muistuttaa itsestään intensiivisesti.

Aamuyöllä, kaiken metelin vaiettua ja luonnon vetäessä henkeä vain meren hengityksen tahtiin, herään hiljaisuuteen. Ulkona on mitä omituisin valaistus. Kuu, jonka olemme kadottaneet, kumottaa ilmeisesti suoraan talon yläpuolelta, koska sitä on mahdoton nähdä terassilta. Sen valo lepää omituisen luunkeltaisena tai hämäränharmaana maiseman päällä. Se on kuin suuren tehdashallin likaisenkellertävä yleisvalaistus, jossa kaikki plastisuus uppoaa kuin seinään. Pinnan kohoamia ei näy, ei erillisiä kohteita, vain mattana makaava yleisvalo, joka kattaa koko tienoon ja painaa sen litteäksi ja kelmeäksi.

Leffassa

Villa Karo tarjoaa kylän väelle perjantai-iltaisin elokuvan, joka heijastetaan ulkorakennuksen seinään. Tällä kertaa se on yllätyspaketti, koska aikaisemmin ilmoitettu ”Casablanca” on hävinnyt jonnekin ja pannut ohjelman sekaisin. Näemme sen tilalla senegalilaisen kylätarinan, jonka nimeä en ehdi nähdä. Se kertoo tyttöjen ympärileikkauksen seuraamuksista, vastustuksesta, miesten umpiluupäisyydestä ja järjen hitaasta mutta varmasta voitosta kylän naisten yhteisin voimin.

Miesten saavutuksiin kuuluu mm. radioiden takavarikointi kaikilta kylän naisilta, jotteivät nämä saisi vaikutteita ulkopuolisesta maailmasta. Niinpä he kasaavat moiset pahuuden lähettiläät kylän keskusaukiolle, jossa naisten omista ansioistaan säästämät laitteet sulavat muovimassaksi, josta nousee paha käry. Kaikki miehet myös vannovat kokouksessaan vuorollaan, etteivät ikinä ota leikkaamatonta naista eli bilakakoroa puolisokseen. Vaikka polttorovio käryttää alkaliparistot ja muoviroinan, naiset eivät lannistu.

Sitten kaksi initioitavaa nuorta naista hyppää kaivoon kohtaloaan pakoon ja pienin, joka raahataan väkisin ympärileikkaajien käsiin, kuolee silvontaan. Silloin naisten mitta on täysi. Pelkäämättä ja joukkovoiman kantamina he ilmoittavat, ettei tapaa enää tällä kylällä noudateta. Ympärileikkaajanaiset ajetaan tiehensä ja kylän äijät saavat kuulla kunniansa. Elokuva on tehokas kuvaus patriarkaalisesta yhteisöstä, jossa vanhin veli, isä ja puoliso määräävät vastaansanomattomasti kaiken.

Vaikutelmaa terästää, että joudun ärjymään murrosikäisille klopeille, jotka pitävät omaa show´taan ympärileikkausaiheen innoittamina, mutta on turha toivo yrittää saada heidät vaikenemaan.

Tanssin pyörteissä

Täällä täytyi mennä tanssitunnille, kun Suomi jäi seisomaan lumeen. Paitsi, että tänä vuonna lumi viivyttää tuloaan ja sää ravistelee koko kansan sähkökatkosten partaalle.

Noel on tarjoilijana Aubergessa, mutta hän on myös tanssija, kuten lähes kaikki täällä. Hän tekee yhteistyötä Tiina Lindforsin kanssa ja pitää meille ensimmäisen tiputanssituntimme, jonka oikea nimi on sandro, surutanssi. Kaikki täällä tanssivat sitä pienestä suurimpaan, ja siitä on suru kaukana.

Tungen polveni Suomesta tilattuun tukisiteeseen ja heilun mukana tunnilla. Joudumme treenaamaan auringonpaahteessa, mosaiikkiterassilla, koska talon monitoimitila on vuokrattu ulkopuolisille. Samanlaiseen kuosiin puetut osallistujat ovat opettajia, jotka juhlivat eläkkeelle jäävää työtoveriaan loputtomien kaljakorimäärien, juhlapuheiden ja jo juhlien järjestelyvaiheessa raikuvan musiikin säestyksellä. Emme siis pääse katokseen tanssimaan emmekä tunnin aluksi juuri liioin kuule rumpusäestystä musiikin pauhatessa estoitta silloinkin, kun koko talossa on menossa sekä sähkö- että vesikatkos. Opettajilla on tietenkin mukanaan oma generaattori.

Omalta kohdaltani opiskelu jää kahteen osallistumiskertaan. Hikitanssi kovalla kivialustalla saa polveni ärtymään, niin että jatkossa joudun seuraamaan tunnit kuunteluoppilaana.

Syömme usein joukolla illallista Saveur-ravintolassa, jossa on kelpo keittiö. Lapset tanssivat meille lähes joka kerta villeinä, pareittain tai akrobatiaryhmissä, niin kauan kuin jaksamme katsoa tai tanssia hiekkalattialla mukana. Ihmetellä sopii, kuinka aamuseitsemän kouluvuorolaiset pärjäävät tämän harrastuksensa ohessa.

Kirjailija Riikka Pulkkinen on liittynyt stipendiaattien joukkoon ja jo ensimmäisenä tanssi-iltana erehtynyt tarjoamaan lapsille rahaa. Niinpä rahan kärkynnästä onkin tullut show´n perimmäinen tarkoitus, tanssin ilo ei enää pelkkänä riitä. Sääli.

Parhaana iltana meille on varattu oikein pupu-show, jossa pieni seremoniamestari on pukeutunut pupunaamioon ja harmaaseen riippuvahihaiseen takkiin, joka mahdollistaa tassukoreografian. Tämä duracell-pupu toimii muiden tanssijoiden asemoijana ja vuoropäällikkönä. Touhua katsellessa on ihan pakko nauraa.

George ja Camilla

Kerran, Saveurissa syötyämme, jään jälkeen muista pudistamaan hiekkaa kengistä. He pysähtyvät odottamaan ja juttelevat kolmen batiikkipaitaisen tyypin kanssa, jotka putkahtavat ulos Saveurin tontilla sijaitsevasta pikku majasta. He osoittautuvat muusikoiksi, joista yksi kertoo tulleensa juuri Suomesta. Hän on siis mitä ilmeisimmin erään ystäväni mainitsema George, joka hänen piti esitellä minulle moneen kertaan syksyn mittaan Helsingissä, mutta ne aikataulut…

Sanomme siis viimein käsipäivää. Pojat kertovat, että he tulevat soittamaan Saveurissa iltaisin ja joskus tilausryhmille päivälläkin.

Seuraavan kerran Saveuriin poiketessani orkesteri on päivähommissa. Suuri seurue ruokailee pihakatosten alla. Ravintola on lähes tyhjä. Oven vierellä juo kaljaa yksinäinen nainen, jonka arvelen flaamittareksi. Tauon aikana George tulee uusimaan tuttavuuden ja esittelee arvoituksellisen yksinäisen naisen, vaimonsa, joka on suomenruotsalainen Camilla. Sovimme, että tapaamme seuraavan viikon mittaan.

Myöhemmin kuulen Georgen ja Camillan käyneen jo kerran Villa Karossa minua etsimässä, mutta olen sattunut olemaan muualla. Siispä sovimme tarkemmin milloin tapaamme. George tulee paikalle ilman Camillaa ja käy ilmi, että he ovat ajatelleet kutsua minut kotiinsa. Ja niin taivallan Georgen kanssa kohti päätien toisen puolen asutusta, josta löytyy pieni talo, olohuone, kolme makuuhuonetta ja keittiö. Nuori pari on tullut tänne lokakuussa ja pannut vuokraamansa talon kuntoon maalaten seinät ja ripustaen isännän suunnittelemat batiikkikankaat ikkunoihin. Olohuoneen seinille on kiinnitetty isännän ja hänen kaverinsa maalaamia öljyväritöitä. Olohuoneen halki kulkevalla langalla keikkuu heidän marionettiteatterinsa nukkevalikoimaa. Suurta pöytää reunustavat tuolit on kuulemma saatu paikalle tänään. Pieni kaasuliesi pulloineen on keittiön pöydällä, sähkö löytyy mutta jääkaappi puuttuu vielä.

Pihaterassilla on orkesteri treenaamassa ja saan yksityiskonsertin vailla vertaa samaan aikaan, kun talon isäntä tekee ataïta, seitsemän kertaa kannusta toiseen kaadettua kiinalaista vihreää teetä, josta tulee tässä käsittelyssä vahvaa, tummanruskeaa nestettä. Sitä tarjotaan pikkuruisista laseista.

Sitten kaataminen jatkuu jälleen kolmeen kertaan ja saamme uuden pikku lasillisen. Ja jälleen kolmeen kertaan, joiden jälkeen juomaan lisätään puolikas sitruunaa ja juodaan kolmannet lasilliset. Ahvenanmaalta kotoisin oleva Camilla on vakuuttunut, että hänen ensi visiitillään Malarone-lääkkeestä huolimatta ilmennyt malaria pysyy tällä ja vain tällä konstilla poissa.

Teetarjoilun jälkeen käymme katsomassa puutarhaa, jossa on nukketeatterin uuden tuotannon vuoksi kehitetyt kalebassipäät hiekassa, riviin aseteltuina. Sivummalla, toisen rakennuksen luona on talon omistajan katolinen alttari, joka muistuttaa erehdyttävästi kekomaisia vodoun-alttareita, mutta kätkeekin sisälleen pienen ikkunan takana seisovan neitsyt Marian. Pihan toisella seinustalla, pariskunnan ulkoseinän takana on pieni sikolätti, josta tuijottaa pari apaattista pikku sikaa.

Nuori pari aikoo naimisiin ensi viikolla, alkuviikosta maistraatissa ja juhlien perjantaina Saveurissa. Karolaiset saavat kutsun mukaan.

Sympaattinen, orastamassa olevan nukketeatterin, musiikin ja köyhyyden valinnut nuori pari mielii talostaan afrikkalaisen kulttuurin keskusta. George puhuu palavasti Länsi-Afrikan maiden tarpeesta kulttuuriseen yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen, jotta koko vallitseva rikkaus saataisiin hedelmöittämään eri maiden omaa traditiota.

Orkesteri on jatkanut soittoaan terassilla tauotta ja Camillakin yhtyy soittoon paukuttamalla djembeä varsin yksitotisesti mutta rytmissä pysyen. Saavutus varmaan sekin klassiselta pianistilta, mitä hän on koulutukseltaan. Hienon konsertin päätteeksi teemme taskulamppumatkan kohti Saveuria, jossa lapset odottavat orkesterin tanssiinkutsua.

Ali le Tuareg

La bonne fourchettessa saa tuhannella cefalla spagetin tai riisin punaisella tomaattikastikkeella ja annos on hyvä. Istumme siellä syömässä, kun vaaleanharmaaseen muslimivaatetukseen puettu, arabilta näyttävä mies tulee sisään ruskea reppu selässään. Hän esittäytyy Ali le Tuaregiksi. Hän ei kanna heimotunnusta eli indigonsinistä liinaa, josta kietaistun turbaanin lieve ulottuu kasvoilta olan yli vartalolle. Mutta kasvonpiirteet osoittavat selkeästi berberien ylvään alkuperän. Käteltyään kaikki hän latoo viereiseen pöytään toinen toistaan isompia kasoja tuaregi-koruja ja kuinka ollakaan, näen joukossa sen, jonka tiedän olevan välttämättömyystarvike: kaulakorun, joka sopii saumatta yhteen Norsunluurannikolla ostamieni tuaregi-korvakorujen kanssa. Hieromme kauppaa ennen ja jälkeen spagettien. Ali le Tuareg vakuuttaa luotettavuuttaan kertomalla olevansa ”Juhan ystävä”, eli hän tuntee Villa Karon perustajan ja puheenjohtajan Juha Vakkurin.

Minulla ei ole rahaa matkassa, enkä todennäköisesti saa sitä vielä sunnuntainakaan. Emilia-harjoittelija on kohtaamassa poikaystäväänsä Cotonoussa ja on luvannut hoitaa jumittuneen rahanvaihtoni. Ei ole kuitenkaan sanottua, että nuoret ehtivät takaisin vielä sunnuntaina. Ali lupaa siinä tapauksessa ottaa vastaan euroja. Lasken paperille, paljonko hän pyytää. Saatuani hinnasta tingityksi neljänneksen sitä on vielä 70 euroa, mutta hänen vaihtokurssilaskelmansa on ollut täsmälleen oikea. Lopulta Ali antaa kaulakorun matkaani palautusoikeudella. Sunnuntaina hän olisi Auberge-hotellilla, jolloin voisin tulla ilmoittamaan ratkaisuni. Vannotan, että saan oikeuden myös palauttaa korun, jos kadun kauppoja.

Sunnuntaiaamuna raahaan Aubergeen myös Honkasalot, jotka eivät olleet Fouechettessa syömässä mutta ovat kiinnostuneet koruista. Maisa Honkasalon kaupanteko sujuu kahden vaiheilla. Kun yhtä kaulakorua jo pidennetään hänen vaatimuksestaan, alkaa toinen sittenkin miellyttää enemmän. Ali kertoo kiehtovia tarinoita molempiin harkinnan kohteena oleviin koruihin tehdyistä filigraaneista. On kotikylää, kauppareittiä halki Saharan, on perhettä äidin ja isän puolelta vaurautta tuovine avautuvine kaivonkansineen.

Maisa päätyy lopulta hinkumaan molempia ja Antero tarjoaa toisesta neuvotellun hinnan ja toisesta noin puolet vähemmän. Kieltäydyttyään kertaalleen kaupasta Ali muuttaa mielensä ja ilmoittaa, että suostuu kauppaan, koska minä olen hänen ystävänsä.

Honkasalot tekevät kiitellen lähtöä ja minä maksan kaulakorustani seitsemänkymmentä euroa. Samassa Ali pujottaa sormeeni sormuksen, jota olen edellispäivänä sovitellut todeten kuitenkin, että jo kaulakoru ylittää reippaasti budjetin, jonka itselleni sallin. Häkellyn perin pohjin.

– Ystävyyden merkki, poika sanoo.

Ystäväni jää istumaan valkealle liinalle pienistä paperikääröistä avattuine loputtomine aarteineen ja huikkaan ohi mennessä parille ranskalaiselle kundille, että häneltä löytyy myös miesten koruja. Näen etäämmältä, etsiydyttyäni Aubergen riippukeinun aurinkoon, että pojat ovat kumartuneet Alin liinalle kaupantekoon.

Tapaan Alin vielä kerran ja saan taas aiheen yllättyä. Olen uudenvuodenpäivän aamiaisella, mikä tarkoittaa, että odotan ennalta tilaamaani pikku sedän pizzakuljetusta, mutta sitä ei kuulu. Hän on juhlinut uutta vuotta ja unohtanut koko asian. Muutama kaveri istuu hänen luonaan vieläkin jatkoilla, kun tallaan kyläraittia kyselemään, missä tilaus viipyy.

Nolo mies kantaa pizzan eteeni puolen tunnin kuluttua, mutta heti hänen jälkeensä Ali ilmaantuu reppuineen aamiaishuoneen pöydän vierelle. Hän kysyy kohteliaasti paikalla olijoilta, sopiiko, jos hän esittelee repun sisältöä. Luvan saatuaan hän alkaa availla pikku paperikääröjään pöydän päädyssä.

Wilma tekee hyvät tukkukaupat aikansa jahkailtuaan. Pasi vielä lykkää mutta tarkastelee herrain koruvalikoimaa kiinnostuneena. Minä saan tällä kertaa uudenvuoden lahjan: kauniit korvakorut, lähes samanlaiset kuin ne, jotka odottavat kotona ja jotka ovat itse asiassa antaneet aiheen kaulakoruhankintaan. Näin ollen ne siirtyvät tyttären tuliaispussiin.

Lisäksi saan toisen, käsittämättömän huomionosoituksen. Olemme vitsailleet asiakkaiden kesken, että olisihan se hauskaa kääräistä pöydälle levitetty liina aarteineen kasaan ja viedä koko hoito Suomeen. Kaupanteon tyrehdyttyä olen menossa ovesta ilmoittaen lähteväni maasta tiistaina. Ali nousee ja tulee lähelle sanomaan, että hän luottaa minuun ja on siis valmis antamaan koko korulastin mukaani Suomeen. Voin kaupata ne siellä. Valitan, että joudun työnpaljouden vuoksi kieltäytymään kunniasta mutta kiitän luottamuksesta… Ali poistuu reppuineen.

Joulun alla

Tänään luonnonsuojelu-bisnespojat ovat tulleet saavin kanssa paikalle, laskeneet juuri kuoriutuneet 30 vauvakilpikonnaa mereen Villa Karon edustalla ja rahastaneet 2000 cefaa per katsoja.

Mutta pienien pyrkimys kohti aaltoja, jotka vyöryvät rantaan ja heittelevät vauvoja holtittomasti, on vastaansanomatonta ja maksunsa väärttiä. Kotirannassa ne tietävät paikkansa olevan ja sinne ne osaavat tieteisdokumenttien mukaan suunnata takaisin tuhansien kilometrien takaa. Nyt ne ovat matkalla kasvamaan potkupallon puolikkaan kokoisiksi kolmevuotiaiksi jotta voivat ryhtyä luomaan seuraavaa uimaripolvea.

Illalla paikalla on vain rannaton meri, roskainen hiekkaranta, jolla alkaa soida amerikkalaisia joululauluja kaiuttimista kuin kotona konsanaan. Matkalla illalliselta hotelli Aubergesta näen yhden ruohikkopalon ja tekokuusen, jonka lamppukerrostumat välkkyvät vuorotahtiin.

Lapset ovat villeinä. Naamioita, rumpuja, tanssia ja laulua kaduilla ja kapakoiden edustalla: ”Halleluja!” Tapa vastaa kuulemma meidän tiernapoikaperinnettämme. Parhaat esiintyjäryhmät osallistuvat kansallisiin kilpailuihin. Mutta kaikki eivät tyydy vain esiintymään. Rummuttava naamiosaattue kulkee lannistumatta perässämme koko matkan Aubergesta Villa Karolle: ”Yovo, cadeaux!” Saattue kasvaa ja rummunpärinä käy hermoille. Pennosten sijasta he saavat tällä kertaa portilta kyytiä. Vastauskin on sen mukainen: ”Jovo Africa No!”

Huomenna on aatonaatto ja pian Georgen ja Camillan häät.

Joulujuhla ja mahalasku

Ennen jouluateriaa saamme hienon taideminiatyyrin. Tiina Lindfors, Eri-ryhmän perustaja ja koreografi, esittää meille Pekka Kuusiston soittamaan Bachin viulukonserttoon tekemänsä soolotanssin ennakkonäytöksen. Hän on valmistanut sen pyynnöstäni ystävänsä ja tukijansa Vivica Bandlerin elämäntyötä kuvaavaan näyttelyyn, joka avataan helmikuussa Teatterimuseossa Helsingissä. En usko, että mistään voisi löytyä teokselle parempaa valaistusta kuin mustaan trikooseen pukeutuneen hahmon taakse levittyvä auringonlaskun roosa horisontti. Käymme pöytään mieli kohotettuna ja hiljaisen liikutuksen vallassa.

Eikä ruoka lopu onneksi kesken sen paremmin kuin juomakaan. Kesken aterian sattuu sähkökatko, jonka aikana ainoa valolähde ovat tuikkukynttilät, joita olen tuonut Suomesta ja asetellut sinisiin laseihin, etteivät ne sammuisi tuulessa.

Jouluaterian lukuisista ruokalajeista vatsa haluaa vain vähän. Pidän paremmin puoleni roseen kanssa.

Aterian jälkeen lähden rynnistämään Bethel-seurakunnan joulukirkkoon.

Väkeä on penkeissä harvassa. Tipotellen sitä tulee kuitenkin lisää. Herra pastori on jo alttarillaan, joka jakautuu värikkäin jouluvaloin koristeltuun deskiin, joka näyttää levyautomaatilta ja oikeaan laitaan, jolla on arvokkaampi ilme risteineen. Kirkkosalin katossa roikkuu jouluvalonauhoja ja pienten viirien rivistöjä, joiden merkitys jää arvoitukseksi. Pastori saarnaa ja lukee hämärässä valossa vähän takellellen jouluevankeliumia. Pastorin rouva istuu tänään koreana penkissä. Kuorot on koottu lapsista ja nuorista, jotka istuvat seinänvierustojen kuoripenkeissä ja nousevat seisomaan esiintymisten hetkellä tai paukuttamaan rumpujaan. Mukava tunnelma, joka kuitenkin pitkittyessään puuroutuu. Käyn tervehtimässä pastorskaa ja poistun. Perääni juoksee kadulla mies. Hän on istunut penkin päädyssä ja yrittänyt jo lähtiessäni viittilöidä jotakin. En ole saanut tolkkua, mitä. Nyt hänen askeleensa kuuluvat takaani, hän pääsee rinnalle ja ojentaa vesipullon ja avaimeni. Siis taas.

Juhlapöydän ääressä istutaan edelleen, joten jään joukkoon. Tiinan kanssa asiaa riittää, niin että poistumme paikalta viimeisinä. Ja minä suuntaan mosaiikkiterassilta talon pylvästasanteelle diagonaalisti, unohtaen joulutunnelmissani, että siihen on piirretty suora kulma. Putoan päistikkaa suoraan kasvoilleni hiekkaan ja siihen pensaskasvullisuuteen, joka terassia reunustaa.

Kun taju palaa vaivalloisesti, syljen suustani hiekkaa ja yritän nousta. En pysty. Tiina tulee avuksi, mutta ensimmäinen yritys auttaa pystyyn jää kesken, omista voimistani ei ole nyt apua. Toiseen yritykseen panen kaikkeni ja nousen. Ja sattuu. Rintakehä on kokonaisuudessaan suuri kipupesäke, suussa maistuu hiekka. Polveenkin on jälleen kolahtanut. Pääsen kuitenkin Tiinan tuella yläkerran portaat ja terassin ja sisään huoneeseeni. Vajoan kipuun.

Aamulla vammat ovat julmina edessä. Kasvoissa on edelleen hiekkaa huuhtelusta huolimatta. Koko rintakehä on tärähtänyt niin rajusti, että jokainen hengityskin koskee, vasemman puolen alimmassa kylkiluussa lienee hiusmurtuma, koska sillä kohtaa kipu on leikkaava. Otsassa on pikku ruhje, samoin kyynärpäässä. Kipeän polveni alapuolella pohje on vereslihalla ja pari pienempää vammaa löytyy niin polven syrjästä kuin nilkastakin.

Täällä minun siis piti taas tulla terveeksi ja ruskettuneeksi ja tasapainoiseksi. Joulupäiväni on hiljaiseloa. Tosin Aubergen pasta lievittää hieman. En suostu jäämään sängyn pohjalle vaan taistelen itseni niin aamiaiselle kuin syömään. Joudun kysymään Tiinalta, mitä tapahtui sillä hetkellä, kun taju katosi hallinnasta: ei mitään muuta kuin harha-askel.

Tanssit on nyt tanssittu. Hieroja, joka on rusikoinut joka viikko pienillä puukapuloilla jalkapohjani ja kämmeneni ja tehnyt sen jälkeen riuskan kokovartalohieronnan, saa tyytyä raajoihin ja jättää keskivartalon rauhaan. Viikon kuluttua luvassa on yölento ja matkalaukut.

Tapaninpäivän viestit Suomesta ovat levottomuutta herättäviä. Helsingin poliisi on suositellut, ettei ulkona liikuttaisi. Sehän vasta saa ihmiset liikkumaan, katsomaan, onko Senaatintorin joulukuusi pystyssä. Ei kuulemma ollut. Sadattuhannet kotitaloudet ovat ilman sähköä, vesikatkoksia, kaatunutta metsää. Ja uusi säärintama on jo tulossa Norjan yli kohti pelastustöitä. Saan kuitenkin huojentavan Facebook-viestin. Mökkini on pystyssä eikä sen päälle ole rojahtanut yhtään puuta, kuten monilla naapurustossa.

Hääkonsertti

Institute du Centre des Arts Africaine lukee nyt terassin yläpuolella, talon julkisivussa. Luvassa on hauska ilta Camillan ja Georgen terassipihalla, jonne on ripustettu batiikkikankaita orkesterin taustaksi. Piha on ensin täynnä lapsia, joista parhaat paikat valinneet joutuvat väistymään meidän ja muiden aikuisten tieltä. Musiikin alkaessa soida vanhempia tunkee lisää sisään kaikkein pienimmät sylissä tai selässä.

Bändi vauhdissa (oikealla sulhanen), morsian tanssittaa marionettia.

Bändi vauhdissa (oikealla sulhanen), morsian tanssittaa marionettia.

Hyviä musiikkinumeroita, riittävän lyhyt ja kelvollisesti toimiva marionettikatkelma niiden lomassa ja lopuksi lasten rivistö omien marionettialkeidensa kanssa, jolloin näen kaikki ensi käyntini aikaan hiekassa seisseet kalebassipäät. Ja sitten jälleen tanssijoita lähes joka numerossa pienemmästä vielä pienimpään. Polveni vieressä tanssahtelevat tytöt ovat ehkä kaksivuotiaita.

Illan isäntä on aivan tohkeissaan ja pitää liian pitkiä ja asiaansa toistelevia välispiikkejä vieläpä kolmella kielellä. Lopuksi on tarjolla ruokaa koko joukolle. Komealta kalskahtavan nimen saanut keskus on ensi sijassa lasten tarpeita varten perustettu. Täällä tehdään juuri sitä työtä, jonka edistämiseksi minut aikoinaan kutsuttiin Kongoon. Lähiseudun lapset innostetaan kehittämään itseään monipuolisen taideharrastuksen parissa. Käsittämätöntä silti on, kuinka kauan nämä uhrautuvat ihmiset pystyvät jatkamaan ilmaistoimintaa. Mutta heidän juuri solmitun liittonsa kruunaa sydämellinen ja lämminhenkinen ilta. Tarinoiden moraali on kohdallaan ja niille on ilmiselvä sosiaalinen tilaus.

Uuden vuoden Sangbetot

On uuden vuoden aatto ja kolme päivää paluuseen. Aurinkoenergialamput ilmestyvät yhtäkkiä kasassa terassin kulmalle. Sitten näen, kuinka johtaja Kwassi sirottelee ne käytäväksi paikkaan, jossa ne ovat koko ajan sähkövalojen piirissä ja näkyvät säälittävän heiveröisinä niiden rinnalla. Etäämmällehän ne toki olisi pitänyt viedä pihasta rantaan johtavan alueen valaisemiseksi. Vaan ovatpahan päässeet vihdoin armoihin.

Päivällä on rannalla erikoinen näytös. Luulen etäällä seisovaa ihmisryhmää ensin kalastajiksi ja oletan, että nuotta on liian painava vetää tai tarttunut kiinni. Ihmettelen ihmisiä, jotka pari kerrallaan juoksevat aaltoihin ja takaisin. Mitä ihmettä he yrittävät? Sitten silmä erottaa, että joukosta juoksee veteen kovin pieniä ihmisiä, jotka säntäävät päin aaltoa ja nopeasti takaisin, ettei aalto lennätä hiekkaan. On päästävä äkkiä pakoon tai pystyyn ennen seuraavaa hyökyä. Jokunen pitempi henkilö näyttää joskus juoksevan mukaan. Vähän matkan päässä rannasta on pari venettä ankkurissa.

Lapsia tuskin laitetaan nuotan pelastajiksi. Siis onko kyseessä jälleen jokin riitti? Kavahdan menemästä lähemmäs katsomaan, etten tunkeilisi. Kun tapahtumaa seuraa pitempään, alkaa ummikolle valjeta, että kyseessä lienee yksinkertaisesti uimakoulu. Kalastajien lasten on totuttava siihen, miten vedessä selviää ja miten sieltä selviää pois. Nyrkillä tapettavan pieniä hahmoja kipittää veteen ja kiireesti pois.

Iltakuudeksi suomalaiset vaeltavat Tiina Lindforsin johdolla kohti Aubergea, jossa Sangbeto-esityksen pitäisi alkaa esitteen mukaan kuudelta ja ruokailun kahdeksalta. Tilan sonnustaminen iltakuntoon on vielä kesken, ja vastuuhenkilö, tanssinopettajamme Noel, katselee saapumistamme tosi nolona. Olemme liikkeellä aikaan, jolloin iltatilaisuuden pitäisi alkaa – ja siis aivan liian varhain.

Istumme kaikesta huolimatta terassille rakennetun katsomon eturiviin pönöttämään ja saamme keittiömestarin alkudrinkin muovimukeissa, muovipillein. Sen makeudesta näyttävät varauksetta pitävän vain paikalliset kärpäset. Odottelemme puolisentoista tuntia yrittäen esittää levollisia. Noel puhuu kännykkään ja jos voisi vaihtaa väriä, olisi varmasti pää punaisena.

Alkaahan kaikki aina joskus. Aluksi näemme kylänmiesten tyhmän taikatempun, jossa olutpullo tyhjennetään vatiin ja survotaan rikki huhmareeseen. Sen jälkeen miehet nielevät vuorollaan hyppysellisen lasinsiruja ja juovat vadista olutta päälle. Että siinä se, ja kestää pitkään. Suoliston tilaa emme pääse todistamaan.

Sangbetot saapuvat paikalle miesten tempun aikana. Joukossa on sarvipäähahmo, jota emme aikaisemmassa esityksessä nähneet ja jonka esittäjä säntäilee tosi terhakkaasti pienellä esiintymisalueella. Muuten esitys on köyhän miehen turistiversio lähikylässä näkemäämme verrattuna, mutta innokas ja monipäinen tanssiva kuoro peittoaa omalla osuudellaan edeltäjänsä. Kesken Zangbeton Seppo Maijala soittaa puhelimeeni toivottaakseen rakkaita uudenvuoden tervehdyksiä, myös Heidiltä, tuskin käsittäen, missä väitän olevani niitä vastaanottamassa.

Ruoka tarjotaan seisovasta pöydästä, jonottaen. Ja se on haaleaa, kuten kaikissa seisovissa pöydissä maailman sivu. Sitten alaterassi raivataan ja kerrankin jopa tanssahdellaan. Kehoni on tervehtynyt salaa ja osallistun riemulla liikuntaan.

Muutama papatilta kuulostava pikkuraketti yrittää taivaalle, ihmiset hakeutuvat rantanuotion leimuun puolen yön koitettua ja suutelevat toisiaan toivotellen uutta vuotta. Paitsi minä, jonka puhelinmuisti on jo tullut täyteen.

Vaellan Villa Karoon valmiina heittäytymään unille ja koen illan yllätyksen. Karon nurkalla on koko kylän nuoriso. Melskaavan ja papatteja paukuttelevan ryhmän meteli on huumaava. Sen pelästyttämät pikku koirat panevat parastaan rähjätäkseen metelöijille. Korvatulppia ei löydy, joten tungen pumpulia korviin. Ei auta. Sitten vain uudelleen ylös pelaamaan toivotonta läppäripasianssia pitkälle aamuyöhön.

Olen valmis matkaamaan kotiin.