Tuskien taival

Togo 2011

Toinenkin Villa Karon retkistä on nyt takana. Retki suuntautui Togon pääkaupunkiin Loméen. Lähdön aatto oli jo sellainen, että olisi ollut varmasti parasta luopua koko ideasta. Olin edellisen iltapäivän aalloissa venäyttänyt polveni sisäsyrjän nivelsiteen.

Illan mittaan valkeni toinenkin yllätys. Ilmoitus retkestä oli ollut koko ajan tulostani alkaen talon ilmoitustaululla ja sen hinnaksi oli määritelty 13 000 cefaa. Kun maksun hetki koitti, lappu oli vaihtunut toiseen, jossa hinnaksi oli merkitty 20 000 cefaa, siis yli kolmannekseen enemmän. Kukaan meistä mukaan ilmoittautuneista ei ollut asiasta kovin hyvillään ja itse ilmoitin varsin määrätietoisesti, että hyvään kauppiastapaan ei kuulu ilmoitella tietyllä hinnalla ja nostaa maksun koittaessa hintaa järkyttävän suurella korotuksella. Ainoa selitys, jonka saimme oli, että hinnat ovat nousseet. Aika äkillisesti siis ja tosi rajusti.

Kipu yltyi illan mittaan ja yön unet jäivät vähäisiksi. Onneksi talon lääkekaapista löytyy aamulla pari ideaalisiteen pätkää, joilla saan polven auttavasti tuetuksi.

Lähden sittenkin matkaan. Keskeisin syy päätökseeni on itse asiassa sopimus tavata Loméssa Julien, Burkinan kurssille osallistunut teatterilainen, ja keskustella sikäläisistä koulutusnäkymistä. Siis jalka paketissa kohti rantatietä, joka on Beninin puolella kohtuukuntoinen, mutta muuttuu Togossa kuopparaitiksi.

Matka sujuu kohtalaisesti väljässä, ilmastoidussa autossa, mutta rajalla eri tarkastuspisteet ja niiden välisten matkojen taittaminen osoittavat, ettei mukaan lähtö ehkä sittenkään ollut ihan viisasta. Rekkoja on jonossa kilometrikaupalla ennen rajaa ja sen jälkeen. Muu liikenne hidastelee ja väistelee. Pieni Suomi ei tässäkään asiassa ole yksin.

Loméssa ohjelma alkaa perinnetaiteen näyttelyllä. Sveitsiläisen keräilijän yksityiskokoelmat sisältävät varsin laadukasta taidetta eri puolilta Afrikkaa ja eri aikakausilta. Paikan opas kertoo, että taide-esineet ovat myytävänä. 88-vuotias pappa on päättänyt missionsa Afrikassa ja muuttanut takaisin Sveitsiin. Perillisten intona on panna rahoiksi jo ennen vainajaa. Sääli elämäntyötä.

Gallion-ravintola on seuraava etappi. Lounastamme verkkaisalla aikataululla ja Julien tulee kahvin aikaan juttelemaan. Maan tilanne on teatterintekijälle siinä määrin synkkä, että lohdutuksen sanoja on vaikea keksiä. Rahaa ei saa tolkullisimpaankaan projektiin, visuaalisia osaajia puuttuu. Näyttelijäosaamista löytyisi, jos sillä tienaisi. Hän haaveilee nukketeatterin perustamisesta. Lupaan tukea hänen omia opintojaan ja ammatillisia pyrkimyksiään jonkinlaisena etämentorina, mutta enempää en osaa luvata. Teatterin tiedotuskeskus on menettänyt mielenkiinnon näiden vaikeiden kehitysyhteistyöprojektien hallinnointiin ja osaamiskapasiteettikin siirtynyt Riitta Seppälän myötä eläkkeelle.

Olemme jo matkan alussa sopineet, että Loméssa käydään pankissa. Ajamme ison pankin eteen, mutta Alphonse ilmoittaa, että se onkin tähän aikaan kiinni. Hän itse hoitaa pitkään erilaisia pankkiasioitaan automaatilla. Matkalaisista myös Pasi saa tarvitsemansa varat sieltä. Minä en. Korttini eivät sovellu täkäläisiin automaatteihin.

Niinpä jatkamme matkaa ostoskaduille sopien, että käymme myöhemmin pankissa. Alphonse tosin heittää, että onhan torilla mustanpörssin vaihtajia. Retkikuntamme kaahaa vauhdilla läpi artisaanikadun, jossa takkiin liimautuvat kauppiaat saavat minulta jo varsin tylyn kohtelun. Yritän pysyä muiden perässä. Sitten poikkeamme kangaskaupasta toiseen. Näen yhdellä ylähyllyllä arvokkaan näköisiä kankaita, jotka viimeinkin kiinnostaisivat, mutta lasken, ettei niitä osteta viime pennosillani. Kävelemme, seisomme, kävelemme.

Käymme pyynnöstäni hetken istumassa kirkossa, jonka seinillä on valkoisen Kristuksen kärsimystarina merkillisinä kaksiulotteisina reliefitauluina. Jatkamme kristilliseen kirjakauppaan, jossa ei todellakaan ole yhtään taidekirjaa. Ainoa kiinnostava kuvallinen paikallishistoriakin on ihan liian kallis. Ostan pari sanomalehteä ja odottelen, kun Pasi, kuvanveistäjä ammatiltaan, valitsee kymmenittäin lyijykyniä ja vihkoja vietäviksi lähikylien lapsille.

Kirjakaupassa ei näy enää ketään muita. Menemme vastapäiseen kangaskauppaan, jossa olemme sopineet tapaavamme, kun kirjakauppa lakkaa kiinnostamasta. Ei ketään. Joitakin valkoisia naisia on käynyt ajat sitten. Seisomme Pasin kanssa kadunkulmassa ja odottelemme. Ei ketään. Innostan Pasin puhelimeen. Soittoyrityksiä. Cimon harjoittelija, joka toimii matkan vetäjänä, on taas kaikkialla muualla kuin näkyvissä tai verkossa. Päätämme lähteä tallustelemaan kohti sovittua tapaamispaikkaa, jonne Karon auton pitäisi tulla meitä noutamaan. Se on ollut teillä tietymättömillä lopun iltapäivää.

Eräässä kulmassa huomaamme avoimen pankin ja painelen jo sisään asti vain huomatakseni, ettei minulla ole rahaa eikä passia. Passini ja vaihtorahani, jotka odottavat pankin kassaholviin pääsyä, ovat auton kyydissä harjoittelijan suosituksen mukaisesti.

Pasi seisoo ulkona ja lupaa lainata rahaa, kunnes muistaa, että hänkin on jättänyt arvoesineensä autoon. Siispä jatkamme matkaa, nyt pankin kulmalta väärään suuntaan, eikä treffikadun päässä kiilteleviä Superieure-kirjaimia tule koskaan näkyviin, vaikka takana on jo matkaa korttelikaupalla. Polveni vihoittelee jo niin, että olen varma sen sanoutuvan lopullisesti irti yhteistyöstämme. Soittelemme taas ilman tulosta ja ehdotan, että palataan takaisin kangaskaupan kulmaan, koska sieltä meitä ehkä osataan etsiä, jos jollekulle tulee moinen mieleen.

Kulmalla Pasia nykäisee hihasta nuori mies, joka sanoo että hänet on laitettu asialle kertomaan, että muut ovat läheisessä supermarketissa. Siispä sinne ja nyt jo vihaisena. Kysyn, mitä moinen käytös tarkoittaa. Harjoittelija ja hänen stipendiaattiystävänsä ovat olleet vetäytyneinä tyttöjen juttuihin jonnekin kirjakaupan lokeroon, jonka edessä tosin oli ollut siivoustarvikkeita, joten ehkä heitä on ollut vähän vaikea havaita…

Taivallamme autolle. Kun pääsen sisään, esitän toivomuksen, että lähtisimme matkaan pankin kautta. Alphonselle se ei sovellu. Hän sanoo, että onhan alue, jolta juuri palasimme pankkeja pullollaan. Sanon, ettei siitä ole ollut paljon apua, kun käteisvarat on neuvottu jättämään autoon ja pankissa poikkeamisesta sovittu. Ei vaikutusta.

Paiskaan auton oven kiinni ja lähden takaisin matkaan. Ainoa mukana oleva vaihtorahani on 200 euron seteli. Kauniit pienet cefani on käytetty lopullisesti loppuun. Annan setelini pankin vaihtokassalle ja saan sen hetken päästä takaisin kahdelta selkäni takana istuvalta pukumieheltä.

– Tätä ei vaihdeta.

Rahassa on noin viiden millin halkeama taitoskohdan ylälaidassa, eikä se näin ollen kelpaa heille. Kerron kuinka uskomatonta heidän käytöksensä on. Opiskeluaikojen kesäpankkikokemuksella tiedän, että pankin tulee lunastaa setelin puolikkaatkin, jos numerot täsmäävät. Ja millaista cefaa nämä itse käsittelevätkään täällä, useat niin kuluneita ja likaisia kuin olisivat neoliittiaikana elefantinnahasta tehtyjä. Saarnani kaikuu kuuroille korville.

Pankin oven ulkopuolella on mustan pörssin tyyppi, joka on heti valmis vaihtamaan. Ehkä hän on sisällä istuvien pukumiesten paras kaveri. Painun hänen ohitseen puhumatta ja pukahtamatta ja linkkaan takaisin autolle.

Alphonsen kanssa asiointini on päättynyt tähän, kotiinkuljetusta lukuun ottamatta. Villa Karon maksukuitit jätän tällä viikolla maksamatta ja siirrän ne ensi viikon pinoon, kunnes harjoittelija käy Cotonoussa vaihtamassa ehdottoman ehjät setelit käyttööni.

Onhan täällä halpaa. Mutta ei niin halpaa.