Eläimellistä menoa ja arvovieraita

Benin 2011

Aina, kun olen ollut tulossa Afrikasta, joku on kysynyt, tulenko Villa Karosta. Olenko käynyt siellä? Nyt voin vastata: Tulen. Olen. Meitä on muitakin. Noin 1 500 suomalaista on oleskellut talossa, joka on toiminut toistakymmentä vuotta.

Villa Karo – suomalaisten pyhiinvaelluspytinki.

Villa Karo – suomalaisten pyhiinvaelluspytinki.

Villa Karon yläterassilta katsottuna Benin on kuin Topeliuksen Suomi pappilankuistilta, Afrikan sunnuntaipuoli. Ensikertaiselle Afrikan kävijälle se on oivallinen, pehmeä lasku oudolle mantereelle. Ja eksoottinen elämys mannerta jo kalunneelle. Ihmiset kylällä ovat avoimia ja ystävällisiä, huutelevat: Mitä kuuluu? Ei mitään hätää!

Kaikki on vaatimatonta, pientä, suhteellisen siistiä ja suomalaiset vakiinnuttaneet asemansa joukkona, joka vaihtuu koko ajan mutta johon osataan suhtautua, sillä heistä on kylälle hyötyä.

”Minun Afrikkani”

Helppo lento. Tunnin ero aikavyöhykkeessä. Ensi luokka Brysseliin, kohtuullinen odotusaika ja tilaa kelvollisesti lennolla yli Saharan. Mutta tällä kertaa se on verhoutunut pilvipeittoon. Lentolipuissa ei lue, että tekisimme välilaskun Burkina Fasoon, mutta niin vain käy. Lämmin ailahdus pesiytyy sydänalaan hetkeksi ja sitten se katoaa: Le Grand Baobab on kaatunut, Jean-Pierre ei ole enää täällä. Ihan muut ihmiset vievät omalla laillaan eteenpäin hänen missiotaan. Tavallaan saan kuitenkin kiittää häntä siitä, että olen nyt matkalla Beniniin. Muuten olisin Ouagadougoussa ohjaamassa ”Kuningatar K:ta”, eikä minulla olisi vieläkään aikaa viimeistellä pitkään vireillä ollutta ”Miekkatanssi”-kirjaani Likelle.

Kiitokset siis, että annoit minulle aikaa, vaikka omasi loppui, Baobab.

Cotonoun lentokentällä on vastassa Villa Karon kuljettaja Alphonse, joka ei juurikaan kohota kättään auttaakseen stipendiaatin laukun siirtelyssä. Hänen rinnallaan seisoo nuori, vaalea ja päivettynyt nainen, kirjailija Helmi Kekkonen, joka on vastassa parin viikon vierailulle tulevaa miestään. Perillä käy ilmi, että pieni stipendiaattien joukko koostuu eri taiteenalojen eri ikäisistä ihmisistä. Se on kiinnostavaa teatterilaiselle, joka normaalisti puurtaa lähes vuorokaudet ympäriinsä keinovalossa saman alan ihmisten seassa.

Kommunikaatiotason löytäminen ei tuota vaikeuksia Helmin ja hänen ylkänsä kanssa. Otamme yhdessä yömyssyn Vickinfel-hotellissa, jonka huone muistuttaa varustelutasoltaan, ja muutenkin, Dhakan Ambala-hotellia, joka on oma prototyyppini näille monille eri mantereilla, niin tässäkin maassa. Siitä on eksotiikka puhtaaksi viljelty.

Kun käyn pitkälleni ajattelen, että taas olen täällä, mikä on minun Afrikkani.

Pankkiherrat

Cotonou-aamupäivän juhlallisin kokemus on vierailu Banque de Beninin paikalliskonttorissa. Astelen kohti pleksikoppia, jonka kyljessä lukee rahanvaihto. Ilmoitan haluavani vaihtaa 500 euroa. Pieni pukuvirkailija katsoo epäilyksensekaisella kunnioituksella, laskee setelit ja kipittää takakautta johtajan toimistoon, jonka oven hän avaa ja pyytää istumaan. Hän varmistaa, että minulla on tosiaan viisisataa euroa matkassa. Sitten hän pyytää odottamaan.

Jonkin ajan päästä paikalle tulee vähän isompi, pukupäällinen pomomies, joka laskee rahat vielä uudemman kerran ja tarkistaa passin. Sitten hän häipyy seteleiden kanssa. Jään istumaan.

Jonkin ajan päästä pikkuvirkailija tulee jälleen sivuovesta ja pyytää minut takaisin pleksikopille. Olen ilmoittanut, aiemmista kokemista viisastuneena, että haluan ainakin osan rahoista 1000 ja 2000 cefan seteleinä. Minut on ymmärretty niin, että saan koko summan molemmissa, mikä merkitsee kahta noin parin sentin pinoa sileitä, painovärinsä hetki sitten kuivatelleita seteleitä. Herrat laskevat ne huolellisesti seteli seteliltä ja niputtavat ne uudelleen. Pikkuvirkamies sanoo, että on siinä rahaa kerrakseen, ja kysyy, tulenko lomalle. Vastaan pleksilasin alalaidassa olevaan pikku aukkoon, että tulen töihin. Minut toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi. Pleksikoppiin jää kaksi herraa suu messingillä ja vielä kohteliaasti puheaukon suuntaan kumartuneina.

Herrat tekivät oikean valinnan antaessaan koko summan pikku seteleinä. Näitä rahoja isompien kanssa olisi vaikea elellä täällä, vaihtorahan etsiminen on epätoivoista puuhaa. Grand Popossa jo pelkästään sileät setelit riittävät pieneksi ihmeeksi, niitä eksyy harvoin periferiaan ja käyttörahat ovat kauttaaltaan pehmeännuhjuisia, monta hikistä ja likaista kättä ohittaneita. Cefat voi määrittää vanhan koulun ihmisenä entisen Suomen markan pennien arvoisiksi, mutta täällä niillä saa ratkaisevan paljon enemmän vastinetta.

Grand Popo

Matka Grand Popoon käy Villa Karon tilavalla pikkubussilla. Se pysähtelee tämän tästä koulujen kohdalle asetettuihin metalliaitoihin, jotka toimivat tiesulkuina. Tuiki tarpeellista, sanoisin. Ajonopeudet näyttävät helposti kohoavan käsittämättömiksi.

Aaltopeltiä ja muovia on pikku majoissa vähemmän kuin naapurimaissa. Katot ja aidat ovat palmunoksista punotut. Muovia tosin kukkii pikku pusseina pienimmässäkin nurmikon pläntissä aina siihen asti, kunnes pääsemme kokonaan kaupungin ulkopuolelle. Sitten alkaakin jo olla kaunista: joensuistoja ja ranta-alueita.

Grand Popo muistuttaa paljon Grand Bassamia, jälkimmäinen vain on asteen ylellisempi. Täällä kaikki on koruttomampaa, mutta meri on sama, hiekat samat. Näkymä Villa Karon yläterassilta, jonka vierustalla huoneemme sijaitsevat, on vertaansa vailla. Saan talon ainoan kaksi-ikkunaisen vierashuoneen sillä hinnalla, että alapuolellani on keittiö, jossa astiankalistelu alkaa hyvissä ajoin ennen aamiaista. Lähinurkalla on myös vesijohto, josta pyykkäri hakee sinkkipaljuunsa rysähtävän vesimassan jo neljän maissa aamulla ja raahaa sen pensasaidan takana olevaan pyykkitupaansa. Usein hänellä on seuraa ja juttu kulkee aamuvirkkujen kesken.

Tosin herätys käy muillekin ajoissa. Kirkonkellot raikuvat kadun vastakkaisella puolella joka arkiaamu kello kuusi ja sunnuntaisin, kun ne moikkaavat myöhemmin, on tiellä rumpua hakkaavia kulkueita milloin urheilun, milloin jonkin muun toimeliaisuuden merkeissä. Ja viimeistelystä pitävät huolen vuohet ja lampaat, jotka määkivät milloin kyllästyneen, milloin muuten vain äkämystyneen ihmisen äänellä kierrellessään vapaina aterioimassa. Joukossa on äreitä vanhoja pukkeja, jotka määkivät käheinä ja vihaisina, kilejä, jotka kuulostavat karkkihyllyllä mankuvilta suomalaiskakaroilta ja muuten vain valittavaa väkeä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ne ovat osoitus Jumalan huumorintajusta: annetaanpa ihmisille riesaksi eläin, joka valittaa alituiseen, kuten ihmisetkin, joka on yhtä kiukkuinen, jääräpäinen ja pitkävihainen kuin ihmiset ja johon ihmiset saavat työlästyä siihen mittaan, että antavat pirunkuvilleen pukinsarvet ja sorkat.

Illaksi villinvapaat kotieläimet talttuvat. Kävelen rantahiekalla kohti auringonlaskua. Vaikka etäällä näkyy ihmissiluetteja kajoa vasten, en malta olla riisumatta mekkoani ja heittäytymättä lämpimien, vaahtoavien rantatyrskyjen hiekoitettavaksi.

Vodoun pyörittää

Vodoun on sitä, mitä meillä anglosaksilaisittain kutsutaan woodooksi.

Vodoun-kylä on ihan Grand Popon läheisyydessä. Väki virkistyy verkkaisasti vastaanottamaan meidät, töllistelijät. Höveli opas on yksin vastassa ja vie meidät aukiolle, joka paistaa autiuttaan, mutta yhden matalan parakin ovi on jo avoinna. Se on temppeli. Ovesta saa kurkistaa sisällä pimeässä nököttävää pyhäinkuvaa. Parakin seinään on maalattu neljän eri Sangbeto-hahmon kuvat. Livenä tulemme näkemään kuusi, kunhan väki, soittaja kerrallaan etunenässä, ovat ensin vaihtaneet vaatteet ja suuntaavat sitten pienen katoksen alle, jonka viereen meille on asetettu puupenkit.

Kaiken nähneet kylänvanhimmat temppelin oviaukolla.

Kaiken nähneet kylänvanhimmat temppelin oviaukolla.

Jammaus alkaa, ensin pienemmällä porukalla, sitten luku kasvaa. Soitto kutsunee ympäri kylää. Kylän juoppokin pyrkii mukaan, ja hienotunteisesti mutta määrätietoisesti kapellimestarin elkeitä osoittava keltapukuinen mies ohjaa hänet ensin pieniäänisimmän kalebassin kimppuun, ja kun sekään ei pysy tahdissa, luotsaa hänet kokonaan pois porukasta. Vain hetkeksi lannistuttuaan kaveri pyrkii uudelleen mukaan perässään pikkumies keltaisissa housuissaan. Lapsi ottaa tukea horjuvan isän jalasta tahtoessaan olla mukana hänkin. Isä nappaa metallikilistimen, eivätkä muut enää jaksa kiinnittää häneen huomiota. Soittimet ovat bongon mallisia puukuorisia rumpuja ja mittavia metallikelloja, joita hakataan palikoilla, joukossa muutama kalebassi. Rytmi kiihtyy ja vaihtelee. Useilla on päällään jotain keltaista. Joukosta löytyy myös Big man -t-paita, porukan pienikokoisimmalla. Hän erottuu muista myös keväänvihreine pitsihousuineen.

Väkeä on jo kerääntynyt joukkomitassa aukion laidoille, kun sisään tulee ensimmäinen jättimäinen kirkasvärinen heinäkupo. Väki vaikenee. Orkesteri intoutuu. Hahmo suuntaa paikalle kapealta kujalta, josta kupo hädin tuskin mahtuu kulkemaan. Kun olento ehtii aukion keskustaan, kupoon lyödään kepillä, joka usuttaa sen ensin eteenpäin, sitten sivulle ja lopulta hurjaan pyörintään, jossa heinähelmat kohoavat ja nostavat ympärilleen pölypilven.

Näemme kaikki kuusi eri lailla koristeltua kupoa pyörimässä ensin yksitellen. Voimakkaat värit, joilla heinät on käsitelty vaihtelevat punakeltaisesta viherpunaiseen, karmiiniin, indigoon. Kupojen päällä oleva koristekin on jokaisella omansa: pikkulintu, hääkakku tai jokin muu tunnusesine. Ohjelma on kaikilla sama, mutta jotkut pyörivät verkkaisammin, jotkut villisti. Kapellimestarikin siirtyy ohjailemaan pyörijöitä kepillä.

Hurjat sangbetot pelottelevat turisteja.

Hurjat sangbetot pelottelevat turisteja.

Toisella pyörintäkierroksella kukin sangbeto tekee ihmeen. Pyörintä lakkaa, kupu huojuu hetken ja sen jälkeen kepittäjät nostavat helmaa yleisön laidalta. Heinän keskellä on kulttiesine: nukke, palava kynttilä, pieni alttari, mutta muuten on hameen sisällä tyhjää. Vikkelästi pyörivät jalat, joiden täytyy olla kupojen liikevoimana, ovat kadonneet jäljettömiin. Kun helma lasketaan alas esineen esittelyn jälkeen, esine katoaa maasta ja liike jatkuu.

Yksittäisesiintymisten lomaan tulee yhteispyörintöjä, joista parhaimmissa yhdellä kuvolla on kaksi kepittäjää, jottei törmäyksiä synny. Meno tantereella on hurjaa. Muutama pyörii kuin kunnon dervishi ja vetäytyy jälleen kujaa pitkin näkyvistä.

Hauskinta on joka tapauksessa yleisö, joka on kertynyt paikalle. Ihan pienet tanssahtelijat ovat ensimmäisinä kohottautumassa hiekasta, kunnes pyllähtävät maahan. Kylän naiset järjestävät yhdelle pihanurkalle tarjottavaa. Aikuiset yhtyvät leikkiin myöhemmin. Rouvat liittyvät ryhmätanssiin rituaalin lähetessä kohokohtaansa ja villiintyvät varsinaiseen riehaan tilaisuuden lopussa. Laulu raikaa. Moottoripyöriä ajaa paikalle vapaana olevalta kujalta, ja satulasta nousee vaikuttaviin vermeisiin pukeutuneita kuskeja. Lapset koulupuvuissaan kiitävät innoissaan yli aukion tuntien loputtua. Viimeisenä muodostuu laulavien miesten piiri, mutta silloin kupojen tehtävä alkaa olla loppumetreillään ja päättyy yhteisesiintymiseen, kunnes hurjin pyörijä nähdään vielä kerran soolona.

Meille maksaville asiakkaille tarjotaan rituaalin aikana sadobia, paikallista pontikkaa, kun sitä varten on ensin asetettu eteemme pieni jakkara ja sen päälle korean kultakirjailtu liina, joka ei tuulessa tahdo pysyä sijoillaan. Pullo ja pieni ryyppylasi täydentävät asetelman. Opas käy ojentamassa lasin vuorollaan meistä jokaiselle. Kaadan omastani tilkan maahan ja saan hyväksyvän peukalonnoston. Olen muistanut manalle menneitä esi-isiä ja henkiä.

Meitä valistetaan, että sangbeto-veikot ovat vaarallisia. Yön pimeydessä ne saattavat vaania ja käydä nappaamassa huostaansa sellaiset ihmiset, joiden käytös ei miellytä.

Seremonian päätyttyä meidät ohjataan kättelemään kylän vanhimmat, jotka istuvat pitkällä kivipenkillä temppelin seinustalla. Vielä viime vilaus oven raosta pimeän ympäröimään jumalkuvaan, joka näyttää olevan savesta ja samaa mallia kuin näkemämme kupo-hahmot. Sitten tyhjentynyttä kujaa bussille. Nyt lapset säntäävät perään ja huutavat ”Cadeaux, yovo”. Olen siis yovo, kuten muutkin kalpeanaamat. Olen kuitenkin jakanut karkkini pois jo seremonian aikana enkä voi vastata lahjapyyntöön. Sääli, sillä huoneessani niitä on lasten varalle paljon jäljellä ja kun niiden jakelun aika seuraavan kerran koittaa, termiitit ovat kovertaneet tyhjäksi joka ainoan karkkipaperin, vaikka ne ovat olleet pakattuina muovipussiin, pahvilaatikon sisään.

Mami-wata-kylvyt

Seuraava vodoun-riitti, jota pääsen katsomaan, on edellistä mittavampi tapahtuma. On Mami-wata-kuukauden alku, jolloin naiset kokoontuvat eri kylissä rannalle tehdäkseen rantatyrskyyn syöksyn, jonka mukana aaltoihin katoaa kaikki vuoden mittaan kertynyt paha. Mommy Water pelastaa pahalta englanninkielestä jäljiteltyine nimikkeineen, niin absurdilta kuin tämä kielellinen kulttuurivaikute tuntuukin juuri tässä yhteydessä. Rituaalin teho varmistetaan vielä kaikkien paheiden symbolien, kuten viinapullojen tai muista synneistä muistuttavien esineiden heitolla aalloille ennen syöksyjä. Myös uhrikanat täydentävät riittiä.

Kaikki täältä Karosta ovat lähdössä johonkin lähikylään, joka maksattaa joka turistilla 10 000 cefaa läsnäolo- ja valokuvausoikeudesta. En ole aikeissa maksaa. Siispä kävelen kaupalle etsimään Sirena-ravintolasta sinne tai matkan varteen kadonnutta huoneeni avainta. Olen kiitänyt sieltä kohti Villa Karoa lähtövuorossa olleiden stipendiaattien jäähyväisjuhlasta iltamyöhällä ja ankaran ripulin kourissa. Ehdin silloin juuri ja juuri perille siunaamaan sitä, että vessa löytyy ulkoterassin päädystä, sillä en olisi millään ehtinyt kaivaa huoneeni avainta esiin laukusta. Kun suurin tuska oli hellittänyt, aloitin avaimen etsinnän. Sitä ei ollut, ei kerta kaikkiaan missään. Tunnin odottelun jälkeen pääsin huoneeseeni vara-avaimella.

Nyt sama reitti on tutkittava päivänvalossa. Kuljettuani koko matkan asfalttisuoraa Sirenan kohdalle asti tienvartta turhaan tähyillen alan etsiä avaintani hiekasta, sen tuolin kohdalta, jolla istuin edellisiltana. Rastapäinen Louis tulee paikalle. Hän pitää paikkaa veljensä Eustachin kanssa, jonka hän esittelee hetken päästä. Hän on varsinaiselta ammatiltaan englanninopettaja, mutta oman alan töiden löytyminen Grand Poposta ei liene helppoa.

Avainta ei näy hiekassa ja istahdan uupuneena tuolille. Louis pyytää saada tarjota jotain juotavaa ja tilaan vettä. Samassa näen kadun toisella puolella yhtä lailla uupuneena kulkevan Wilma Hurskaisen, joka on tullut Karoon edellispäivänä ja kertoo etsivänsä kauppaa. Hän on jo tullut reilun matkaa sen ohitse. Kioskilta se ehkä näyttääkin enemmän kuin kaupalta.

Pyydän hänet vesilasilliselle ja pojat järjestävät meille tuolit varjoon ja tulevat juttelemaan. Kun kerron, että stipendiaatit ovat kaikki lähteneet jo aamuvarhaisella jonnekin etäämmällä sijaitsevaan kylään Mami-wata-seremonioita katsomaan, heillä on meille illaksi tarjous: Mami-wataa voi nähdä myös vähän matkaa Grand Poposta Togoon päin, missä pidetään paikkakunnan suurin juhla. He ovat valmiita viemään meidät sinne mopoilla, eikä maksaisi mitään, sanovat pojat ja päivittelevät kymppitonnin kuvausmaksua. He lupaavat hakea meidät Karosta illansuussa. Me lupaamme toistaiseksi vain harkita asiaa.

Kun mopo ajaa pihaan, Wilma päättää jäädä lueskelemaan, minä kiipeän poikien väliin mopon päälle, joka lähtee käyntiin yskien. Ajamme Togon valtatielle ja poikkeamme vaarallisen liikenteenvilinän keskeltä vasemmalle, pienelle rantaan vievälle hiekkatielle. Mitään massaliikennettä ei täällä näy. Mopo jää tienvarteen ja taivallamme jalkaisin palmunlehtiaitojen reunustamalle kujalle, jonka varrella on majoja pienine pihapiireineen, kiinni toisissaan, huolellisesti aidan piirittäminä. Autiota kujaa jatkuu, kunnes tulemme äkkiä rantaan ja siellä ovat jo kaikki. Ihmismassa seisoo rantaviivan likellä, heitä on laumoittain rantahiekalla ja kalastajaveneitten päällä riveissä.

Katsojarykelmien keskellä vaeltaa valkopukuisten naisten kulkue. Ehdimme rantatöyräälle samanaikaisesti heidän kanssaan. Hivuttaudumme ihan vesirajaan, josta näkee hyvin naruilla aidatun alueen, jonka keskellä joukko enimmäkseen iäkkäitä naisia odottaa valkopukuisten kulkuetta. Kaikilla osallistujilla on valkoiset puolihameet tai jonkinlaiset toogat, joko rinnat paljaina tai kankaiden välistä vilkkuen. Heillä on valkeita ja hiekanpunaisia tatuointeja käsivarsissaan, jaloissaan ja kasvoissaan, joillakin myös rinnoilla. Ryhmän ehdittyä odottajiensa luo heidän ympärillään tanssii villisti rytmikkäästi laulava naisjoukko.

Sukeltajat ottavat mereen juostessaan vauhtia maasta.

Sukeltajat ottavat mereen juostessaan vauhtia maasta.

Hieman etäämmällä seisoo valkohiippainen toogapappi, jonka initioimia osallistujien kuuluu olla. Hänellä on seurueessaan muutama miesvartija sekä valkohameinen, tatuoitu nuori mies. Rituaali alkaa sillä, että iäkäs nainen heittää rannalta veteen muutaman pussukan ja pullon. Siinä menevät paheiden ikonit. Sitten vartijat laskevat rajanarua rannan puolelta ja kukin valkopukuisista naisista siirtyy vuorollaan narun rajaamalle alueelle suorittamaan rantaviivaa noudattavan edestakaisen tanssin.

Nuoret salskeat miehet juoksevat ylävartalo paljaana veteen naisten vastaanottajiksi. Tanssiva valmistautuu edestakaisella tanssillaan syöksymään aaltoihin ja odottaa sopivaa tyrskyä. Sen tultua kohdalle hän syöksyy vatsalleen päin aaltoa. Nuoret miehet tarraavat häneen välittömästi ja nostavat hänet tikkusuorana käsivarsilleen kantaen takaisin kohti rantaa, jossa vastaan rynnistää yksi iäkkäiden naisten joukosta ja peittää pyyhkeellä hyppääjän pään. Katsojajoukkojen nuoret miehet osoittavat estoitta suosiotaan niille naisille, jotka lentävät komeasti päin aaltoa eivätkä kaadu rähmälleen hiekkaan jälkimainingin rippeisiin.

Pelastusmiehistö kantaa naiset rantaan.

Pelastusmiehistö kantaa naiset rantaan.

Vastaanottajanuorukaisten joukkoon on pyrkimässä tunkeilija, jonka muut miehet häätävät armotta. Vaikka heillä on selvästikin vuorottelujärjestelmä, tämä innokas nuorukainen ei syystä tai toisesta mahdu mukaan. Naisten paljaat ylävartalot tekevät ehkä tehtävästä toivotun, vaikka kaikki syöksyjät kuulemma ovatkin naituja vaimoja. Sitä on turha epäillä, sillä tyttösiä ei porukassa näy.

Yksi ylimääräinen pyrkijä on myös pyrkimässä riittiin valittujen naisten joukkoon. Hän yrittää kerran toisensa jälkeen syöksyä veteen vuorojen välissä ja tanssivat kannustusryhmät lannistavat hänet hiekkaan määrätietoisesti.

Sen sijaan seremoniamestarin seurueeseen kuuluva valkohameinen mies mahtuu rituaalin suorittajien joukkoon, hameeseen puettuna ja naisten lailla tatuoituna. ”Voi olla myös mies”, minulle sanotaan, mutta mistä syystä, se ei selviä. Ehkä se on jonkinlainen pappisvihkimys, vai olisiko kyseessä yhteisön hyväksymä transvestiitti?

Pääsen äkkiä osaksi tilaisuuden siunauksellisuudesta, kun saan jaloilleni polviin asti ulottuvan syöksyaallon. Vieköön Atlanttiin sielun syihin kertyneen kuorman.

Otan tiuhaan valokuvia, mutta sitten sattuu kaksi asiaa yhtä aikaa: kuvaan juuri väkisinsyöksyä yrittävää naista, kun aurinko on laskenut niin alhaalle, että salama välähtää. Kaksi narunvartijasoturia vastapäisen katsojajoukon edestä näkee välähdyksen ja kävelee heti kohti. Panen kameran sovinnolla kassiini, mutta omat puheeni sivuutetaan ja keskustelu käydään minankielisenä. Louis ja Eustache joutuvat selittelemään. Heille vastataan vähemmän sopuisaan sävyyn. Sitten miehet kävelevät pois, mutta uhka jää ilmaan. Ei tässä mitään erityistä, pojat vakuuttavat. Pidetään vain neuvottelu seremonian jälkeen. Ehdotan lähtöä, mutta pojat sanovat, että katsotaan loppuun.

Kun viimeinen nainen on suorittanut hyppynsä, väki alkaa poistua kummemmitta seremonioitta. Louis astelee puhuttelijoiden luo. Annan hänelle lähtiessä ne pari tuhatta, jotka olen ottanut mukaan ”kaiken varalle” tähän ”maksuttomaan tilaisuuteen”. Me kävelemme sillä välin Eustachin kanssa kohti palmuaitakujaa ja jäämme risteykseen odottamaan. Louis tuleekin odottelun jälkeen ja käskee seurata perässä. Poikkeamme palmuaitojen välistä pihaan, jossa on pieniä kulttipatsaita, täyteen lastattu tarjoilupöytä ja muutama vanhus tuvan seinustalla istumassa. Louis kaataa meille kolmelle sodabiryypyt, jotka otamme lirauttaen maahan pienen tilkan myös vainajille ja sitten poistumme.

Aurinko laskee punaisena pallona utuiseen hämyyn hiekan yllä ja pimeys putoaa. Ajamme puikkelehtien autojen vilinässä tällä kahden maan rajaliikenteen valtatiellä, kunnes pääsemme liikenneympyrästä rauhallisemmalle rantatielle ja takaisin Villa Karon pihaan. Kun hyppään alas mopon päältä, kysyn, paljonko Louis on oikeasti joutunut maksamaan säälittävän väärin ajoitetuista ja epätarkoista otoksistani. Hän sanoo, että pyydettiin viisi tuhatta. Hän antoi neljä, koska hänellä itsellään oli vain kaksi niiden kahden lisäksi, jotka hänelle annoin. Käyn yläkerrasta hakemassa neljä ja sanon, että kaksi on lainasta ja kaksi kuljetuksesta, niin että eroamme tyytyväisinä, vaikka Eustache vähän yrittääkin aluksi kursailla. Mutta selvisinpä pälkähästä halvemmalla kuin muut stipendiaatit uuvuttavan pitkäksi venähtäneestä päiväreissusta lähikylän pikku juhlaan. Eikä kokemuksen jälkeen voi kiistää, etteikö mami-wata kerran vuodessa saattaisi olla halpa ja hyödyllinen tapahtuma myös muille maille tai maanosille, ei vähiten tuskissaan kouristelevalle Euroopallemme.

Talovahdin taide-elämys

On kuun ensimmäinen lauantai ja kaikki muut suuntaavat jälleen retkelle. Vitsailen, että haluan jäädä paikoilleni, talovahdiksi. Ja joudunkin vahtimaan. Yövartija Abdulai tulee ennen Villa Karon perinteisen kuukausikonsertin alkua vakuuttamaan, että kaikki ikkunaluukut pitää sulkea huolellisesti ja lukita huoneiden ovet konsertin ajaksi. Omassa huoneessani joudun tappeluun ikkunaluukkujen kanssa, joita ei liene suljettu miesmuistiin, niin ruosteessa lukitushaat ovat. Suihkutan hiussprayta lukkoihin ja lähden hakemaan Abdulaita avuksi. Kun palaamme luukkujen äärelle, lukitus toimii vaivatta. Spray on yllättäen tehnyt tehtävänsä. Sitten keräilen terassilta kaikki kiikarit, pyyhkeet ja muun irtonaisen tavaran oman huoneeni pesukoppaan, josta muut saavat etsiä omansa palattuaan.

Konserttiin tulee väkeä satamäärin jo tunteja ennen myöhemmäksi siirrettyä aloitusaikaa, suurimmalta osalta nuorta porukkaa. Juuri, kun soiton pitäisi viimein alkaa, tulee sähkökatkos. Kaikkien lähikortteleiden valot sammuvat ja väki jää säkkipimeään. Tuliaisiksi tuomani aurinkolamput eivät ole ainakaan vielä löytäneet tietään puutarhaan. Olemme siis pilkkosen pimeässä tunnin verran. Yleisö pysyy paikoillaan puutarhassa ja esiintymislavan edustalla ja kiljuu riemusta, kun valot viimein räpsähtävät päälle ja konsertti pääsee alkuun.

Moni saattaa pettyä, sillä rock loistaa poissaolollaan. Esiintyjäjoukko soittaa perinteistä sambaa, jonka juuret ovat tällä mantereella, mutta kukoistus Karibialla ja Etelä-Amerikassa. Villa Karon museonhoitaja juontaa tilaisuuden ja kertoo paikallisille, että orkesteri on erikoistunut 1700-luvun perinteiseen sambakulttuuriin. Saamme siitä näytön harmonikalla, rummuilla ja laulukuorolla. Esiintyjät käyvät innolla asiaan. Jatkuessaan musiikki osoittautuu varsin yksitoikkoiseksi ja soi samanlaisena ainakin puolen tunnin mittaisissa seteissä.

Mutta hauskuus onkin muualla. Ensin ryntäävät tulisoihduin varustetut peijoonit yleisön sekaan. Ne riehuvat ja tanssahtelevat joukossa, niin että yleisö joutuu vetäytymään tieltä varjellen vaatteitaan tulelta. Lavalla järjestysmiehet nappaavat soihdut pois ja sammuttavat ne, mutta silloin näyttämön ovatkin jo vallanneet apina/pirupukuiset veijarit, jotka pyörähtelevät ja heittelevät kuperkeikkoja musiikin tahtiin. Valkonaamioinen pariskunta astelee arvokkaasti apinalauman keskeen. Perun naamiokulttuurin pohjalta päättelen, että he ovat klassiset Etelä-Amerikan siirtomaavallan ja porvariston edustajat. He erottuvat porukasta valkonaamareidensa lisäksi plyymein ja sateenvarjoin, mutta joutuvat pian luopumaan arvokkuudestaan ja ajautuvat tanssin pyörteisiin. Pirut vievät rouvaa ja herra lankeaa tummaihoiseen naispuoliseen tanssitettavaan, kunnes monien vaiheiden jälkeen kumpikin palaa toistensa huomaan. Hauska pieni teatterileikki.

Kuoron laulajat pääsevät ohjelman viimeisessä afrotanssijaksossa näyttämään soolotanssijan taitojaan. Siirryn aikani katseltuani takaisin yläkertaan, mutta kuulen myöhemmin illalla, kuinka samban jytke käynnistyy uudelleen ja hetken tekee mieli mennä katsomaan, onko vuorossa uusi draama, mutta väsymys voittaa. Yleisöllä menee tosi myöhään, eikä kukaan pyri kopistelemaan stipendiaattien lukittuja ovia.

Eläimellistä

Luonto tapahtuu talon terassilla. Öisin lepakot tekevät ympäri taloa kulkevasta kuistista formularadan, jolla saavutetaan vauhtiennätyksiä yön tunnista toiseen sähkövalojen toimiessa ratamerkkeinä. Yksi kurvailija hairahtuu avoimesta ovesta sisään huoneeseeni, kun neonvalo kutsuu oven yläkarmissa ja hehkulamppu peremmällä. Onneksi se osaa ulos takaikkunasta liukkaasti ja yhtä liukkaasti siirryn sulkemaan oven. Kerran joudun vetämään lepakkoa turpiin, kun se lennähtää kiinni vuoteeni moskiittoverkkoon ja takertuu siihen näyttäen, siivet supussa, pikku hiireltä. Olen sängyllä, kirja kädessä ja se on muutaman sentin päässä kasvoistani. Läppään sitä vaistomaisesti avoimella kirjalla päin näköä. Se lennähtää salamana ulos takaikkunasta, mutta protesti, jota se pitää ikkunan takana, on melkoinen. Lepakot osaavat tarpeen tullen todella pitää ääntä.

Näkymä iltapäiväterassilta taas esittelee haukan metsästyspuuhissaan. Se on huomattavan iso lintu, joten luulen sitä ensin jopa kotkaksi, kunnes pitkä, kapea pyrstö identifioi. Sillä on selvästi kaksi tähtäintä, ja luultavasti siitä syystä se jää saaliitta. Tämän talon kolme pientä koiranpentua, Juha, Jaakko ja Ilona, ovat uskaltautuneet pihapiiristä rantahiekalle, jossa niiden vieroittamista vaaliva emo viettää aikaansa. Ne ovat haukansilmien kohde numero yksi. Rannalla kulkee myös vuohiemo parin ihan pienen kilinsä kanssa: kohde numero kaksi. Mutta vuohi on näistä kahdesta emosta viisaampi ja tajuaa vaaran välittömästi. Se luotsaa kilinsä etäämmälle puiden suojaan. Haukan huomio herpaantuu hetkeksi koirista, jotka nekin kulkeutuvat vähin erin kohti Villa Karon pihaa. Ne tosin tekevät sen tyhmänrohkeina pompahdellen ja kurvaillen, vaaraa tajuamatta. Emo karttaa pihaa ja suuntaa muualle.

Nyt haukka päättelee menettäneensä kilit ja valmistautuu huolellisesti iskuun lähipuun latvaan kivettyneenä. Sitten se syöksyy ja yrittää pelastaa tilanteen muutamilla nopeilla syöksyillä koiranpentuja kohti. Pikku koirat ovat yhä täysin tietämättömiä vaarasta. Kun pihanurmikolla on enää jäljellä pienin, ketju kaulassa kulkeva Juha, mietin, auttaisiko huuto tai ehtisinkö juosta alas pihalle huitomaan. Silloin talon takaa ilmestyy mies, joka kävelee omissa mietteissään pihan poikki kohti rantaa ja haukka joutuu toteamaan aikeensa jääneen jälleen harmittavasti kesken. Kohta koirat ovat onneksi jo niin isoja, ettei niistä enää ole haukan kynsiin. Vaikka linnulla vielä riittäisi voimaa nostaa saalis ilmaan, ovat koiranpentujen hampaat päivä päivältä varteenotettavammat iskemään siipeen. Koiria lihotetaan lounasruokailijoiden jäännösannoksilla, siis aidoilla doggy bageillä, ja kukin stipendiaatti kantaa vuorollaan vettä niiden kippoihin.

Tänään Juhalle sitten käy se, minkä on saattanut ennustaa sattuvan. Sen kaulapanta, johon maassa laahaava ketju oli kiinnitetty, on jäänyt liian pieneksi. Minulle on selitetty, että maata laahaava ketju on laitettu siksi, että koira on ollut arka sisaruksiinsa verrattuna. Ilmeisesti ketjun tarkoitus on kasvattaa lihaksia ja totuttaa muita ottamaan huomioon pesueen pienin. Ketju maata viistävä osa lyhenee rohkeuden kasvaessa, minulle vakuutetaan. Kukaan ei ole huomannut tarkkailla pannan väljyyttä. Juha on yrittänyt epätoivoisesti repiä itseään irti pannasta, jolloin se on pureutunut eläimen kurkkuun. Kauhistun kirjoituspöydän ääressä, kun kuulen huudon, joka pelästyttää. On kuin iso apina olisi loukkaantunut. Menen ikkunaan, mutta en näe, mistä ääni lähtee. Koira kiljuu taukoamatta. Talon huoltomies Boniface rientää avuksi pensaikkoon, jonne Juha on piiloutunut. Hän saa pureman peukalohankaansa, mutta pantakin irtoaa. Kun Juha kömpii esiin, sen kaulassa on paljon Bonifacen verta ja haava, jonka ilmeisesti pannan lukkosolki oli viiltänyt.

Koira on illalla entistä arempi ja sisarukset tuuppivat sen armotta pois ruokakupilta. Se suostuu kuitenkin nielemään valkeaa leipää ja sen jälkeen saamme suihkutetuksi sen haavaan Septidineä. Kai jokin satunnaisista suihkauksista osuukin ennen kuin se pakenee. Nyt se näyttää makaavan hiekalla puun alla, vaikka kaksi muuta ovat jo intoutuneet iltaleikkeihinsä.

Aamuisin on hupaisaa, kuinka linnuilla on vuorolaulujärjestys. Yksi mestarilaulaja aloittaa usein juuri ennen kirkonmenojen kello kuutta avaten äänensä varsin maallisella kolmisoinnulla, joka kuulostaa suomeksi väistämättä yhdistelmältä wit-tu-wit. Sitten alkaa alttosoolo, joka vaihtelee. Joskus sille vastaa toinen samaa kieltä puhuva talon toiselta puolen. Kirkonkellojen jälkeen on vuorossa sekakuoro, jonka lomaan joku kyyhky tunkee omaa yksitoikkoista puhallintaan. Ja sitten siirrymmekin yleiseen sirkutukseen, ja aurinko tulee esiin merisumun takaa, joka on viime päivinä vallannut aamumaiseman. Tuulikin vaihtuu iltayön etelätuulesta aamuyön pohjoistuuleksi ja näin meri säilyy lämpövarantona, joka suodattuu aamu-usvaksi.

Surkea kohtalo on päivän mittaan linnunpoikasilla. Pari pesää on rakennettu kattoparruille ihan peltikaton alle. Tyhmät äidit eivät ole tulleet ajatelleeksi, että pelti- on eri asia kuin palmukatto. Päivällä juuri kuoriutuneiden poikasten täytynee kärvistellä lähes mikron lämmössä. Ensin pesästä putoaa pari pientä lähes sulatonta nahkariukua, joiden kimpussa pienet muurahaiset aloittavat välittömät jätehuoltotoimet. Poikaset pistellään suihin pienen pieninä palasina, niin että seuraavana aamuna on jäljellä vain muistuma, joka sekin katoaa lopullisesti.

Sama on ollut illalla lattialle kuolleen yöperhosen kohtalo. Aamulla on jäljellä yksi siipi, josta siitäkin revitään sopivan kokoisia kaistaleita johonkin tarpeeseen.

Kuutamolla

Iltanuotiota on nyt vietetty rannalla kahteen kertaan, ensin itsenäisyyspäivän aattona, jolloin kuu oli vajaa, puut kosteita ja noutopizzan odotus pitkällistä. Mutta sitten pizzat tulivat ”pizzeriasta”, joka on muutaman puupöydän ja tuolin ravintola parin korttelin päässä Villa Karosta. Sisustukseen kuuluu lisäksi jykevä baaritiski, jonka takana olevilla hyllyillä ei ole juuri mitään juotavaa, mutta ne estävät näkymän keittiöön. Ruokalista on pitkä, pizzojakin monta lajia. Niistä on saatavilla kahta. Kalaa voi tilata, jos rannan kalastajilla on ollut hyvä päivä. Pienikokoinen isäntä on kuitenkin aina huolellisesti pukeutunut mustiin housuihin ja valkeaan paitaan. Apureina toimii oma jälkikasvu, molemmat alle kymmenvuotiaita. Isän ja kahden pienen pojan kulkue vaeltaa hiekkaa pitkin rannalle, nuotiomme luokse. He kantavat pizzatarjottimia, vateja. keramiikkalautasia, veitsiä ja haarukoita. Noutopizzatoimitus on antanut odottaa itseään tunnin verran, mutta tulos on maistuva.

– Astiat tullaan hakemaan huomenna, isäntä ilmoittaa.

Katselemme ajoin hiipuvaa, ajoin kituvaa nuotiota, jonka klapien päät vaahtoavat kosteuttaan. ”Muutama tunti enää, niin kyllä se siitä”. Vähäpukeisimpia palelee. Hyvähermoisimmat jäävät rannalle kannettuihin muovituoleihinsa vielä pitkään ja väittävät ehtineensä kokea roihahduksen ennen kuin uni on voittanut..

Toinen nuotiomme syttyy adventin aattona, täysikuulla ja kuivilla puilla. Lämmittää. On kaunista. Kuu on kattona, maisema valoa täynnään. Väsyneen levolliset iltayön hetket saattavat taas yhden stipendiaattijoukon matkalle Suomeen.

Arvovieraita

Helinä Karjalaisen museon johtaja on sellainen. Olemme varanneet matkan Ganviehen, ja hän ilmoittaa tulevansa mukaan. Odotamme Karon autossa, kun hän hakee matkatavaroitaan Aubergestä, tasokkaasta lähihotellista, ja makselee laskujaan. Hänelle on toki ollut myös huone varattuna Villa Karosta. Siellä hän on istunut muutaman tunnin tietokoneensa ääressä, koneessaan talon ainoa mobiiliyhteys.

Kun vieras vihdoin on kyydissä, ajamme Cotonouhun ja käymme kaupungin lähistöllä tutustumassa Ganvien mainiolle orjapakotarinalle pohjaavaan asumismuotoon vetten päällä. Kun orjalaivat ovat tehneet lähtöä Beninin rannoilta, joukko pakolaisia on saanut henkiolennoilta ilmoituksen, että jos he aikovat pelastua, heidän on rakennettava asutuksensa vetten päälle. Kylä on tehty etäiseen meren lahdekkeeseen puupaalujen varaan, jotka ovat riittävän korkeita kestämään nousuveden. Sosiaalitoimisto, terveysasema, kaikki seisovat tikkujaloilla vedessä. Vain jättimäinen, jykevä kirkko on rakennettu maa-alustalle. Kolmivuotiaatkin liikkuvat täällä veneillään sujuvasti kuin vanhat tekijät. Myynnissä oleva taidekäsityö on omaperäistä ja laadukasta pääkaupungin kojuihin verrattuna. Ostan viime tingassa, juuri ennen veneen lähtöä, jännittävän vaaleanpuna-mustan naamion, jollaisia en ole nähnyt muualla. Oikeastaan tingin kauan ja jätän sen jo ostamatta, kunnes myyjä juoksee perääni veneelle ja saa rahansa. Naamio sen sijaan ilmeisesti halveksii tarjoustani, koska se katoaa mystisesti matkatavaroistani. Villa Karossa sitä etsii pyynnöstäni useampi partio lähtöni jälkeen. Tuloksetta.

Palaamme Ganviesta bussille tyytyväisinä retkeen. Sitten istumme autossa ja odotamme, kun arvovieras käy sovittamassa ja hakemassa ompelijalta tilaamaansa leninkiä. Kun hän on viimein valmis ja tyytyväinen kädenjälkeen, pääsemme syömään, ja ruokailun jälkeen onkin aika jättää arvovieras Cotonoun museon valikoimia ihailemaan ja lähteä tienvarteen etsimään koko retkiporukalle takseja perjantairuuhkan keskeltä, jotta arvovieras voidaan viedä lentokentälle Villa Karon autolla museoretken päätteeksi.

Alphonse-kuljettaja vie meidät ulosmenotien varteen, jossa seisomme puolisen tuntia kyytiä viittilöiden. Ei onnistu. Koko kaupunki näyttää olevan lähdössä liikenteeseen, takseihin on kymmenien metrien jono. Sitten siirryimme stadionin eteen tyrkylle. Noin tunti menee siihen, että meidän joukollemme löytyy kaksi kimppataksia, joista toiseen tunkee suurin osa retkiporukkaa, toiseen jäimme museonhoitaja Georgette ja minä. Taksi kiukuttelee aikansa näin vähäistä kuljetusta, mutta lähtee sitten liikkeelle. Alphonse, joka on osallistunut taksijahtiin, maksaa meistä jokaisesta 1500 cefaa etukäteen. Onneksi Georgette on riittävän viisas luvatakseen, että minä maksan omasta paikastani puolet lisää, joten etuistuimelle ei oteta kanssani ketään muuta. En tällä järjellä ymmärrä, miten se edes onnistuisi. Istuisinko vaihdelaatikon päällä vai toisen matkustajan sylissä? Takapenkille tunkeekin sitten matkan varrelta poimittuna kolme miestä litistämään Georgetten yhteen nurkkaan.

Jo siinä taksia odotellessa oli tullut mieleen, etteikö arvovieraalle olisi voinut tilata taksia taidemuseolta ja viedä hänet lentokentälle ja meidät, koko porukan, talon autolla takaisin Villa Karoon. Ajatus palasi mieleen, kun taksiryskytys loppui varojen säästämiseksi jo tienhaaraan, josta ryskytän paikalle osuneen mopon selässä perille illan alkaessa jo pimetä.

Seuraavan arvovierasparin kohdalla asia ei juuri parane, mutta tapahtumien suunta on häkellyttävästi toinen. Suomen Länsi-Afrikan alueen suurlähettiläs oli viimeinkin, yhdentoista vuoden odotuksen jälkeen, luvannut tulla tutustumaan Villa Karoon. Meitä jää sinä sunnuntaina Honkasalon pariskunta ja minä sattumalta taloon, kun muut lähtevät jälleen retkeilemään. Puolen päivän maissa näen terassilta, että Antero Honkasalon kanssa juttelee joku pariskunta mosaiikkipihalla. Ketään muita ei ole liikkeellä talossa. Eurooppalaisia turisteja, ajattelen.

Eivät ole. On suurlähettiläs prinssipuolisoineen. Kulttuurikeskuksen pomo Kwassi ehtii paikalle ehkä puolen tunnin kuluttua, loppu seurue vähin erin sen jälkeen. Kwassi on nimittäin päättänyt, ettei tule turhaan odottamaan, kun ei lähettiläältä ole tullut tarkkaa saapumisaikaa. Saavat sitten odotella, arvovieraat, yksitoista vuotta kutsun laiminlyöneet. Täällä suomalainen vaatimattomuus pitäisi vaihtaa kunnon seremoniallisuuteen, tai se kostautuu.

Villa Karosta on selvästi tullut myös afrikkalaisten arvovieraiden kokoontumispaikka, ja hyvä että yhteiskuntasuhteet pelaavat, mutta kongressi- ja seminaaritoiminta näyttää olevan lähes päivittäistä. Pienen keittiön resurssit ja erityisesti työntekijöiden jaksaminen alituisen cateringin keskellä herättää ihmetystä meissä stipendiaateissa, jotka aina joskus koemme olevamme kuokkavieraita tämän menestyvän liiketoiminnan riesana. No, Suomi leikkaa kulttuurin ja niin ollen myös instituuttien tuesta sillä tehokkuudella, että kaikki tuloa tuottava toiminta lienee välttämättömyys.

Juhlintaa

Juhlatoiminta on myös osa talon palvelua. Vatsasairauteni alkoi, kun saimme kutsun osallistua samana lähettilässunnuntaina esi-isien ja henkien kymmenvuotismuistojuhlaan, jota vietti talon ompelijan toistasataapäinen suku.

Monitoimitalon lavan taakse oli pystytetty valtava katos, varustettu muovituolein ja pöydin ja koristeltu vaaleanpunaisin silkkinauhoin ja ruusukkein. Tuoleilla söi ja joi parhaimpiinsa tälläytyneitä sukuhaaroja, joista joillakin oli saman kuosin vaatteet erottamassa perhekunnat toisistaan.

Isien henkiä juhlitaan koko komeudessa maailman valloittaneilla muovipenkeillä.

Isien henkiä juhlitaan koko komeudessa maailman valloittaneilla muovipenkeillä.

Juhlat olivat jo jatkuneet jonkin aikaa, kun kutsu oli käynyt meille, jotka olimme talossa paikalla, ja sivupöytä katettu juhlatilan liepeille.

Viskipullot ovat nousseet katoksen suojassa pöytiin viinipullojen vierelle, hiipat ja jättiruusukkeet päissä taipuneet jo vähän vinoon. Yksi hikinen pappa yrittää puvun housuissaan ja solmio kireällä saada porukkaa innostumaan tanssista, mutta laihoin tuloksin. Muutama pari käy silloin tällöin pyörähtelemässä esiintymislavan betonilla, siinä kaikki.

Ja meille tuodaan ruokaa. Paperilautasista saa pidellä kiinni rantatuulessa ja mukit pyörivät minne sattuu. Mutta ruoka ei lopu, ja se on kaikki talon kokin Yvetten ansiota. Hän on varustautunut hoitamaan koko jättitarjoilun. Ruoka ei lopu, mutta ilmeisesti viime erät kuitenkin kärsivät helteestä. Oletan, että vatsani väänteet alkavat majoneesisalaatista, jonka vihannekset ovat vielä tiiviitä, mutta kastike ilmeisesti jo jälkiparasta vaiheessa. Jotkut talon väkeen kuuluvista juhlijoista käyvät juttelemassa, muuten saamme olla rauhassa, töllisteltävinä, mutta myös kuvaamassa juhlijoita.

Mitään seremonioita esi-isät eivät saa osakseen, mutta kyllä heidän kunniakseen syödään, juodaan ja grillataan avotynnyreissä varteenotettavia määriä lihaa ja kalaa. Kun vatsaani ensi kerran vääntää, luovutan. Juhlat jatkuvat.

Myöhemmin illalla kuulen jonkinlaista messuamista, joka välillä katkeaa lapsikuoron esityksiin ja ajattelen, että ehkä seremoniaosuus on viimeinkin päässyt käyntiin. En malta olla vääntäytymättä vuoteelta ottamaan selvää. Väärin luultu: messu tulee nauhalta ja juhlista oli jäljellä muutama humalainen olalle taputtelija ja jälkien korjaaja, siinä kaikki.

Toinen juhlinta, jonka todistajaksi osun sattumalta, on vielä kymmenkertaisesti mahtavampi tapahtuma, mutta sitä ei onneksi vietetä Karossa. Vain talon ohituskatu on juhlan etappina. Olen jälleen yksin talossa kirjoittamassa muiden mentyä markkinoille. Poden nyt vuorostani nivelsiteen venähdystä polvessa. Se on tulosta kahdesta jättiaallosta, josta ensimmäinen heitti minut mahalleen ja toinen, jonka alta pyrin pois, sai ponnistavan polven kääntymään vikasuuntaan. Olen siis jo toistamiseen toipilas.

Olen kirjoittanut nauttien totaalisesta rauhasta, kun kadunpuoleisesta ikkunasta alkaa kuulua meteliä, joka vaikuttaa suorastaan suurkaupungin liikenteeltä. Ajattelen ensin, että lähitontille rakennettavaan meritukikohtaan on jokin joukkokeskitys meneillään. Kun menen ikkunaan, tulen vakuuttuneeksi, että kyseessä täytyy olla jokin kansallinen manifestaatio. Ajoneuvoja menee kadulla perä jälkeen, myös sotilasasuisia kyydittävinään, mutta enimmäkseen siviilejä. Heitä vaeltaa myös satamäärin jalan ohi Karon, kaikki ovat tulossa kirkon tienmutkan takaa. Vanhimmat vaeltajanaiset näyttävät nappaavan pitkän suoran alkaessa mopotakseja alleen, mutta se on hankalahkoa, koska kaikki osallistujat ovat ehdottomasti hienoimmissa tamineissaan, eikä mopon selkään kiipeäminen tahdo luonnistaa, kun päällä on pagne ja ikävuosia kertynyt tietty määrä.

Kun kulkuetta on jatkunut niin, että olen päässyt laskelmissani toiselle tuhannelle ja alkanut olla vakuuttunut siitä, että kyseessä on vähintään presidentin maakuntamatka, käyn kysymässä talon vartijalta, mitä on tekeillä.

– Hautajaissaattue, hän sanoi. – Eivät ole Grand Popolaisia. Muualta ovat.

Kosinta

Olen käynyt ensimmäisellä hankintaretkelläni kioskissa ja vihanneskaupassa, kun saan ensimmäisen kosintani tällä matkalla. Kaljupäiseksi ehtinyt sydämenrasta on vakuuttunut, että meidät on luotu toisillemme.

Olen päättänyt virkistää mieltäni kylmällä lasillisella roseeta ennen kuin suuntaudun paluumatkalle raahaamaan ostostaakkaa Villa Karoon. Siis suuntaan Maison Blancheen, jota jotkut ovat jo suositelleet hyvän ruoan paikkana kauniilla näköalalla. Tilaan tyhmä roseeta sen sijaan, että olisin kysynyt, mitä talosta löytyy. Roseeta luvataan, enkä vieläkään tiedä, mistä asti sitä haetaan ja millä siitä saadaan kylmää, mutta aikansa se ottaa ja pullo on sen hintainen, lasillista oli turha pyytää, kun pullo kerran on avattu. Muita asiakkaita ei todennäköisesti olisi ihan pian näköpiirissä.

Sydämenrasta tulee esittäytymään, kun nautin lasillistani, istuutuu luvan saatuaan vastapäätä ja puhuu pehmeällä äänellä siitä, kuinka yllättävästi voikaan löytyä se, jonka sielunkumppanuuden voi heti aavistaa. Hän on varma siitä, että meistä tulisi mitä parhain pari. Asian vakuudeksi hän haluaa esitellä, kuinka tyylikkäitä Maison Blanchen hotellihuoneet ovat. Kieltäydyn kunniasta. Häntä on hieman vaikea pöllyttää tiehensä, sillä hän esittäytyy hotelli-ravintolan toimitusjohtajaksi, ja paikan henkilökunta selvästikin tottelee häntä. Kun viimein saan roseelasilliseni siemaistuksi, on aikaa kulunut melkoisesti ja minulta kysytään, jätetäänkö pullon loppu talteen minua varten. Lupaan siis tulla seuraavana päivänä syömään.

Kalju rasta saattelee tienhaaraan asti, ja kun matkalla heiluttelen huolimattomasti aurinkolasejani, toinen sanka irtoaa. Hän pyytää saada katsoa ja panee lasit sen jälkeen rintataskuunsa luvaten korjauttaa ne heti huomiseksi.

Seuraavana päivänä pyydän Honkasalot henkivartijoikseni, kun lähden lounaalle. Heillä ei ole mitään sitä vastaan. Rastaa ei näy.

Asetumme istumaan ja olen lähinnä huolissani aurinkolaseista, jotka on teetetty omilla vahvuuksillani. Tilaan kuitenkin ruoan, kun kerran olen suomalainen – ja suomalainen pitää lupauksensa. Sillä välin pomolle lienee soitettu ja hän änkeää pöytäämme pienen läppärinäytön kanssa näyttämään kuvia Afrikan luonnosta. Hän on myös ilmiselvästi vahvistanut oloaan aamupäivän mittaan huomattavalla alkoholiannostuksella. Yritämme kestää hermostumatta syömiseni ajan. Ilmoitamme kuitenkin melko määrätietoisesti, että Afrikan luontoa näkee Suomen tv:stä sen verran paljon ja isompina kuvina, että pidämme täällä parhaana tarkastella sitä vain paikan päällä ja vain luonnossa. Kysyn aurinkolasejani, niitä hänellä ei näytä olevan matkassaan, ja olen jo varma niiden jäävän ikuisiksi ajoiksi Afrikan luonnon pariin.

Pudoteltuaan muutaman DVD:n lattialle ja uskottuaan viimein, ettei meitä katseluta, hän poistuu hetkeksi ja palaa jossain määrin toenneena. Kun olemme jo tekemässä lähtöä, hän tarjoutuu jälleen saattamaan tienhaaraan. Käytän tilaisuutta haukkuakseni hänet siitä, että hän esiintyy epäasiallisessa kunnossa juuri, kun olen vielä tuonut ystävänikin tutustumaan hänen paikkaansa. Mies on hämmästelevinään, joten ilmoitan tylysti hänen olleen tolkuttomassa kännissä. Hän kuitenkin yllättää lopuksi vetäisemällä rintataskustaan aurinkolasini – korjattuina.

Käyn valkoisessa talossa vielä yhden ainoan kerran. Nuukana ihmisenä ajattelen kallista kolmannespulloani roseeta ja astelen rantaravintolaan toivoen, että sydämenrasta hoitaa puuttuvaa rastaansa muualla.

Viinipulloani on valitettavasti säilytetty lämpimässä ja provencalin kanani kestää loputtoman kauan, koska kokki pitää hakea kaislamattoineen rannalta. Kun ateria on lopuillaan, kukapa paikalle ehtiikään ellei itse pomo Rumialde, joka on jo pariin kertaan esittäytynyt myös nimellään. Ilmoitan olevani lähdössä ja hän esittää mukanaan tuomalleen kaverille, että olen varmaankin vihainen, kun hän ollut muutaman päivän poissa Gambian-matkalla. No, hän saa selittää mitä haluaa ja tivata useaan otteeseen, olenko vihainen. Sanon, että en tosiaan, mutta hänen seuransa ei nyt kerta kaikkiaan kiinnosta. Hän saattelee jälleen tienhaaraan ja kysyy, voisiko tulla tervehtimään Villa Karoon. Ilmoitan, että parempi, ettei.

Tyrkkysulhanen jää tienhaaraan. Onneksi puhelimessa on viestejä kotoa, niitä joita kaipaan täällä.