Naiset ja todistusvoimainen täyskäsi

Norsunluurannikko 2009

Rannan raikas tuuli ottaa vastaan, kun astun iltapimeässä ulos täkäläisen Abdoulayen pikku bussista. Kysyn autolle rientäneiltä isänniltä, ehtiikö täältä harjoitusten välissä rannalle. Saan osakseni huvittuneita ilmeitä, kun minulle vakuutetaan, että kyllä varmasti ehtii.

Maailman hulppein kurssikeskuspiha.

Maailman hulppein kurssikeskuspiha.

Pieni aurinkoisesti hymyilevä mies tervehtii kuin vanhaa tuttua ja syykin selviää: olemme kuulemma tavanneet edellisvuoden syksynä ITI:n Madridin kongressissa, minkä olen autuaasti unohtanut. Hän on nimeltään Ouadrougou Ablas ja johtaa Chantier Panafricain d’Écriture Dramatique des Femmes en Scène -organisaatiota eli teatterinaisten afrikkalaista draamakirjallisuuden työpajaa, jonne minut on kutsuttu opettamaan ohjaajia. Hän esittelee taiteellisen johtajan Zié Coulibalyn. Kun tavarani on saatu pieneen huoneeseen, jossa ilmastointilaite puhisee reippaana, pidämme ensimmäisen palaverin siitä, mitä täällä itse asiassa tuleekaan tapahtumaan.

Olen saanut kutsun tulla opettamaan ohjaajantyötä jo viikkoja sitten ja jättänyt sen silloin huomiotta. Kutsu on koskenut neljän viikon opetusperiodia ja koska moisen ajan tyhjentäminen kalenterista on ollut täysin mahdotonta, olen unohtanut koko asian sujuvasti. Kunnes viime tingassa hätiin haettu Afrikan ITI-keskus on ryhtynyt pommittamaan uusilla meileillä vakuuttaen vetoavasti tapahtuman tärkeyttä Afrikan naistaiteilijoille. Ja niin olen kirjoittanut puolestani vastauksen, jossa olen ilmoittanut ne tarkat kymmenen päivää, jotka voisin olla paikalla ja hämmästyksekseni saanut sähköpostin, että kyseiset päivät järjestyvät, tervetuloa. Olen myös saanut viisumin suoraan tietokoneelleni samoin kuin lentolipun, joka on osoittautunut sittenkin neljän viikon matkaksi. Pariisin Ségure-kadulla soineeseen kännykkääni olen selittänyt, että Suomesta on jo tehty varaus lennoille Helsinki–Pariisi–Abidjan kymmenen päivän matkaa varten ja olen joutunut lunastamaankin sen, koska yksi ainoa paikka on ollut enää vapaana kyseisellä yhteydellä. Siihenkin isäntäväki on ilmoittanut tyytyvänsä ja niin olen nyt perillä, Wharf-hotellin ravintolan terassilla.

Zié valistaa, mitä huomisaamuna pitää tehdä. Järjestäjien suunnitelma on, että saan sunnuntaiaamuna ensimmäisille tunneilleni sekä näyttelijä- että ohjaajaopiskelijat. Maanantaina jatkan ohjaajien kanssa kahdeksan–kymmenen oppitunnin päiviä seuraavaan sunnuntaihin, jotta aikaa ei mene hukkaan. Ohjaajia on kymmenkunta, eri Afrikan maista. Työskentely tapahtuu lähikorttelin maailmanperintökohteena kunnostetussa Grand Bassamin muinaisen lähetystyön keskuksen postitalossa. Opetusvälineitä ei paikalla ole, mutta saan tietokoneen käyttööni, kun tarvitsen, Zié lupaa.

Tilaan palaverin jälkeen eteeni vadillisen sammakonreisiä. Ilahdun, kun Honoré tulee tervehtimään annosta odotellessani. Hän on abidjanilainen teatterinjohtaja, joka on ollut kaksi syksyä kurssilaisena Burkinassa. Opinnoista on selvästi jäänyt mieleen ainakin jotain, sillä hänellä on kädessään Voltaren-tuubi, jonka teho on testattu niin perusteellisesti Ouagassa rummuttaessa. Kun hän kertoo kuuluvansa organisaatiotoimikuntaan, arvelen, että saan syyttää ja kiittää häntä siitä, että olen paikalla. Hän hymyilee koko hammasrivistöllään, josta kolme keskimmäistä erottuvat selvästi implanteiksi, ja sanoo, ettei ole suinkaan ollut ainut siinä hankkeessa.

Sammakonreidet maistuvat herkullisilta lentokoneappeiden jälkeen. Kun vatsa täyttyy, kaikki kuusitoista taakse jäänyttä matkatuntia vaativat veronsa ja suuntaan kohti polkua, jonka arvelen johtavan huoneeseeni. Alan uskoa, että Bernard-Marie Koltèsin näytelmän väite siitä, että täkäläiset näkevät pimeässäkin, on ihan kohdallaan. Ovessa ei ole mitään numeroa, mutta osun onneksi sattumalta oikeaan avaimenreikään.

Huoneessa on jo jäätävän kylmä, mutta en saa ilmastointia pois päältä. Termostaattien tilalla on pari kaluttua johdonpätkää eikä edes on/off-kytkintä ole jäljellä. Opetus alkaa heti aamulla ja uni olisi tarpeen, mutta hiukset heiluvat päässä puhalluksesta, jota ei pysty suuntaamaan. Päädyn lopulta raahaamaan matkalaukkuni pystyyn ilmanvaihtoaukkojen eteen ja varmistan asiaa vielä yhdellä matkalaukun päälle tuppaamallani tyynyllä. Nyt ilma tulee laukun sivuilta eikä enää puhalla niin suoraan sängyn päätyä kohti. Palelee edelleen, mutta nukahdan silti mietteeseen, että Afrikassa on toistaisen kokemukseni mukaan vakiona kaksi ongelmaa tuhansien muiden joukossa: ilmastointi ja tyynyt. En ole vielä Etelä-Afrikan loistomajoitusta lukuun ottamatta asunut paikassa, jossa olisin voinut elää sovussa ilmastoinnin kanssa. Jompikumpi meistä on aina ennen pitkää romahtanut. Tyyny on ollut Burkina Fasossa kova tyynyliinaan tungettu vaahtomuovipalikka. Täällä täyte on kai lekasoraa. Vahingosta viisastuneena olen kuitenkin ottanut mukaan pienen matkatyynyni. Saan sen sopivasti korvan alle pehmikkeeksi.

Herään aamuyöstä viluun ja yksinäisen linnun alttoon. Se tunkeutuu uneen fraasilla, joka kuuluu kotipiirini äänimaailmaan. Suomessa se on peräisin kuovilta, joka huhuilee poikastensa perään, kun niittokone on ajanut pellolla. Olemme käyttäneet sitä aikoinaan perheen kesken tuntomerkkivihellyksenä sienimetsällä, ruokailu- ja puhelinkutsuna tai ylipäänsä toisten huomion herättämiseen. Tämä mustarastaan sukulaissielu muuntelee samaa sävelkulkua maltillisesti mutta omaperäisesti. Etsin lentokonepakkauksesta mukaan ottamani korvatulpat ja jatkan unia vielä hetken, hytisten. Opetus alkaa jo yhdeksältä, mutta onneksi aikaeroa on hyväkseni kolme tuntia.

Kun astun ulos pimennysverhojen takaa auringonvaloon, havaitsen, että uimaan ehtii päivätauolla, tosiaankin. Olen yöpynyt rantabungalowissa, jonka vieressä on uima-allas ja hiekkarannan takana, parin sadan metrin päässä kohisee meri, jonka horisonttiviivaa ei katkaise mikään. Kumpaakaan ei ole erottanut illan pimeydessä. Vain meren kohina on kuulunut jostain.

Maailmanperinnössä

Grand Bassam on ollut 1800-luvun puolivälistä alkaen ihka ensimmäinen Ranskan protektoraatti ja siirtokunnan pääkaupunki. Vuosisadan loppupuolella se on nimetty Ranskan siirtomaaksi oltuaan vähän aikaa marseillelaisen laivanvarustajan haltuun uskottu kauppapaikka. Kaupungin rakennuskanta on osin peräisin tuolta ajalta. Osa taloista on kunnostettu Unescon avulla maailmanperintökohteiksi. Lähetyskirkon kyljessä olevasta postitalosta on tehty kulttuurirakennus, jossa työt nyt sunnuntaiaamuna käynnistyvät.

Grand Bassamin ylpeys on maailmanperintökohde.

Grand Bassamin ylpeys on maailmanperintökohde.

Postitalon kivilattiaisessa salissa on raskaat kirskuvat puutuolit, sietämättömänä koliseva akustiikka ja kahdeksantoista parhaimpiinsa pukeutunutta nuorta naista, joista lähtee korvia huumaava puheenkalkatus. He kilpailevat lähetysaseman kirkonkellojen kanssa, jotka pauhaavat viereisellä tontilla jumalanpalveluksen alkua. On pakko hiljentää tytöt ja teettää heillä ihan ensimmäiseksi harjoitustehtävä, jossa kaikki nostavat tuolinsa ilmaan ja pyrkivät laskemaan sen takaisin lattialle, kaikki yhtäaikaisesti ja ilman pienintäkään melua. Siitä se alkaa.

Kerron, että aiempien tulkkikokemusteni viisastamana puhun ranskaa, mutta että heidän tulee kysyä heti, jos eivät saa selvää jostain asiasta. Kehotan heitäkin puhumaan minulle Ranskan ranskaa ja mielellään yhtä harvakseltaan kuin Sarkozy. Kysyn myös, luennoinko pelkästään, kun he ovat noin hienoissa tamineissa, vai tehdäänkö myös harjoitteita. Treeniä myös, ilman muuta, on vastaus, ja nämä nuoret järkevät naiset ovat tosiaan kaikki tuoneet mukanaan myös liikuntavaatteet, jotka vaihdetaan päälle mukisematta. Jatkamme ilmaisullisin perusharjoittein, jotka tähtäävät kaikki vuorovaikutuksen kehittämiseen. Puhun tehtävien välillä siitä, mihin kyseisiä taitoja mielestäni tarvitsee ihan tavallinen kansalainenkin näyttelijästä tai ohjaajasta puhumattakaan. Meillä on mukavaa keskenämme. Useimmat harjoitteet ovat ilmeisesti ihan uusia näille tytöille, jotka paneutuvat niihin innolla.

Lounas

Puolilta päivin lopetamme lounastaukoa varten. Se osuu päivän kuumimpaan hetkeen ja on siitä syystä parin tunnin mittainen. Peruslämpötila on vain noin kolmekymmentä astetta ja leppoisan merituulen puhallellessa siis aivan toista kuin Burkinan helle, mutta kyllä keskipäivän aurinko porottaa täälläkin. Liityn pulleimpien tyttöjen lounasseuraksi, sillä arvelen heidän tietävän parhaiten, missä kannattaa syödä.

Kuljemme yhdessä kansankuppilaan. Täällä näkee taas niin selvästi, kuinka lapset ovat koko ajan mukana aikuisten elämässä ja oppivat, että työ on elämää. Heille ei tarjoilla erillistä laatuaikaa, jolloin vanhemmat palvelevat jälkikasvua, vaan he sisäistävät sen, että vanhempia on opittava auttamaan kaikessa, mihin pystyy. Pienin poseeraa kameralleni suloisen ujona puuhiensa lomassa.

Teen onnettoman ruokavalinnan. Otan riisilautaselleni kastiketta, jossa ui sekä kalaa että lihaa. Yhdistelmä on mielestäni vähemmän onnistunut ja syön annostani vain nimeksi illan sammakonreisiä muistellen. Päättelen, että seuraava ateria saa olla hotellin ravintolassa. Marlise, kamerunilainen tv-tähti ja teatterinjohtaja pistelee pöydän vastakkaisella puolella hyvällä halulla sormillaan samaa apetta, jonka tunnen jo Gambidista. Se on niljakkaana venyvää mannapuurolta vaikuttavaa kansallisruokaa. Sitä kahmaistaan sormiin, jotka sen jälkeen upotetaan vihertävään kastikkeeseen ja viedään lopuksi nautinnollisesti suuhun. Vieressäni istuvalla tytöllä pyörii lautasella pehmeäksi kiehunut vasikanjalka sorkkineen. Heitän hyvästit ja lähden kävelemään hotellia kohti pitkin rantahiekkaa, johon aallot paiskautuvat voimalla.

Ranta on täynnään ihmisiä sunnuntain kunniaksi. Harvanpa heistä tarvitsisi ottaa aurinkoa. Meitä vaaleitakin on muutama joukossa. Tänne ajetaan perheittäin autoilla viettämään päivää ja syömään hyvin rannan ravintoloissa. Uima-asuiset arabit kuvaavat toisiaan. Lapset kiljuvat ja pärskivät hotellin uima-altaalla. Nuorella äidillä on mikkiin laulavan Betty Boopin kuva tatuoituna jalkaan. Lounastaukoni päättyy heitä kaikkia ihmetellessä ja vaellan takaisin muinaiselle postitalolle.

Hetken lomalainen

Liityn rantalomailijoiden joukkoon tuntien päätyttyä, kun aurinko hellii vielä vaikka laskeekin kohta palmunlatvusten taa. Feissaan auringon viime säteiden kanssa. Uima-altaan vierellä olevissa rungoissa on kylttejä, joissa lukee, ettei kookospalmun alle kannata asettua, pähkinä voi pudota kohdalle. Monet ovat jo myös ehtineet varoittaa, että meressä ei voi uida tämän hotellin kohdalla. Aallot ovat korkeita ja nykäisevät helposti mukanaan. Pohja on äkkijyrkkä, vakuuttavat. Muutaman sadan metrin päässä on kuitenkin La Payotten ranta-alue, jossa voi uida, koska ranta on loiva. Muistan, että suomalainen, Abidjanissa asunut ystäväkin on suositellut La Payottea rannan parhaana – sinne siis vielä jonain päivänä. Nyt juuri vain olen.

Kun aurinko piiloutuu palmunlatvusten korkeudelle, käyn ostamassa jäätelöpuikon. Se maksaa kolminkertaisesti kansankuppilan ateriahinnan, mutta maistuu. Kuljen kohti hiekkarantaa nuoleskellen sitä. Ranta on mustanaan väkeä, tavallisia ihmisiä, jotka vaeltavat edestakaisin tai seisovat paikoillaan. Heidän lomassaan pujottelee siellä täällä komeita ratsuja, satuloituja ja satuloimattomia, selässään nuoria miehiä, ylävartalon lihakset paljaina. Jään ihmettelemään väenpaljoutta.

Auringonlaskun ratsastajat

Auringonlaskun ratsastajat

Pieni tyttö, joka kulkee kuorittu ananas päänsä päällä hotellin aidan takana, yrittää tarjota minulle hedelmäkauppoja aitamuurin takaa. Pudistan päätä ja näytän jäätelöäni. Hän tulee lähemmäs, hotellialueen portaille ja kertoo oma-aloitteisesti, että rannalla on meren juhla. Nuoret pojat uivat tänä iltana vaarallisessa aallokossa. Jos aallot vievät jonkun mennessään, se on uimarin kohtalo. Sitten hän sanoo, ettei ole koskaan maistanut jäätelöä.

– Huolitko loput, vaikka olen jo aloittanut, kysyn.

– Mielellään, hän sanoo ja saa puikon, josta pian valuu sula vana tummanruskealle käsivarrelle.

Hän keskittyy syömään ja unohtaa kaiken muun. Vaiteliaat ihmismassat rantaviivan tuntumassa ovat niin vaikuttavia, että päätän hakea kameran.

– Saako täällä kuvata, kysyn hotellin terassilla istuvilta ohjaajatytöiltä.

– Pitää kysyä, on vastaus ja Brigitte lupaa tulla avukseni, koska on ainoa paikallista kieltä osaava heidän joukossaan.

Kun astun huoneeseen hakemaan kameraa, vastassa on nuori mies, joka kertoo, ettei ilmastointilaitettani pystytä korjaamaan ja että huoneen vaihto on edessä. Hän on paikalla auttaakseen kantamaan matkatavarat. Paiskin kaiken illalla levittämäni tavaran takaisin laukkuun tarkastettuani ensin, että minua odottaa seuraavassa huoneessa ilmastointi, jonka kanssa tulen toimeen. Siltä vaikuttaa. Muutto kestää kuitenkin kauan. Sekä Brigitte että väkijoukko ovat menneet matkoihinsa, kun palaan rannalle. Vain helikopteri on liikkeellä rantaviivaa tarkkaillen. Saan sen kameraani, samoin iltaruskon ja viimeisen yksinäisen ratsastajan siluetin sitä ja aaltoja vasten.

Laiha lounashetki mielessäni päätän illastaa Wharfin ravintolaterassilla. Kun nousen portaat, saan heti kutsun sveitsiläisen teatteriseurueen pöytään, joka harjoittelee yhteisproduktiota paikallisten teatterintekijöiden kanssa tarkoituksenaan esittää sitä myös naapurimaissa. Heidän ensimmäinen kohteensa on Bobo Dioulassou Burkina Fasossa. Kerron, että olen tehnyt työtä Ouagadougoussa, mutta toistaiseksi vain haaveillut retkestä Boboon.

Yksi seurueesta vetää täällä produktion ohessa myös näyttelijätyöpajaa. Kyselen vähän, mitä hän opettaa, eikä se ainakaan ole ristiriidassa asioiden kanssa, joita minä olen tolkuttanut hänenkin oppilailleen aamulla. Yksi näyttelijälinjan tytöistä, burkinalaiseksi esittäytynyt Aminatou, käy pöydän vieressä tervehtimässä tunnuksella: ”Stanslavski”. Yritän täsmentää nimeä ja opittuaan Stanislavskin hän vaatii minua kertomaan, miten suomeksi sanotaan ”Je t’aime, Stanislavski”. Yllättävällä tarkkuudella hän jää toistelemaan, kuinka rakastaa Stanislavskia. Burkinan opetus siis elää jossain omaa elämäänsä ja rekrytoi lisää väkeä.

Syön kana-ateriani sveitsiläisten sunnuntaijuhlan osanottajana ja totean, että heille maistuu paikallinen punaviini. Lupaan ottaa yhden pullon kontolleni. Protestit ovat laimeita. He puhuvat taiteesta. Minä teen niin paljon mieluummin kuin puhun. Pakenen rantakävelylle ennen kuin keskustelu jälkiruoasta ehtii päästä toden teolla käyntiin. Järkytyn viinipullollisen hintaa, kun katson hotelliin pöydästä poistuessani aulassa juomien hinnastoa. Jätän laskuni huoneen numerolle. Rahalla saisi 32 ateriaa kansankuppilassa, mitta, josta näyttää tulleen hintavertailuyksikköni. Olen luvannut hassata viiniin neljänneksen minulle luovutetuista päivärahoista. Sveitsiläiset lienevät tosiaan varakkaita.

Nyt ei rantahiekalla ole enää ketään muita. Kuu loikoo selällään muutaman tosi kirkkaan tähden seurassa. Joku noista on kai Etelänristi. Linnunrata on jossain taivaan taskussa. Kun kaikki aallot ovat edelleen korkeita, ei joka seitsemäs erotu joukosta. Joka kymmenes sen sijaan yrittää nostaa vaahtoavaa harjaansa kopeasti muita ylemmäs. Ajattelen ensin uskaltautua kastelemaan varpaani, mutta se jää. Nuoria miehiä mahdollisesti odottanut kohtalo ja kaikki muut aaltojen alle jääneet pysäyttävät kuivalle hiekalle, vielä toistaiseksi.

”Kuningatar K”

Tapaan ”omat tyttöni” seuraavana aamuna, näyttelijät ovat sveitsiläisen hoteissa. Joukossani on monia, joiden kotimaasta en ole vielä ennen opettanut ketään. Camara on Guineasta, Brigitte Norsunluurannikolta, Lyliane Ruandasta, Latigone Guyanasta ja Julia, joka hädin tuskin puhuu ranskaa, Mosambikista. Muut viisi ovat ennestään tutummista kulttuureista.

Panen heidät kaikki lukemaan Laura Ruohosen ”La Reine C:n”, jonka olen poiminut hyllystä matkalaukkuuni juuri ennen lähtöä ja josta on monistettu täällä jokaiselle oma kappale.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten teksti toimii heidän mielestään. Pidän silti selkeimpänä aloittaa konkreettisesta näytelmästä, jota kukaan ei tunne ennestään. Keskittyneen lukukokemuksen jälkeen puhumme ensivaikutelmista. Kaikki väittävät, että ohjaisivat tekstin mielellään ja että siinä on paljon yhtymäkohtia tämän päivän naisen asemaan Afrikassa.

Lounaan jälkeen joudun odottelemaan kurssilaisia pitkään. Kun kaikki ovat paikalla, pidän taas kerran pienen saarnan siitä, kuinka yhteinen aika on teatteriesityksen tekemisen keskeisin resurssi. Ohjaajan tärkein tehtävä on pitää luovuutta yllä koko työryhmässä, siitä he tulevat olemaan vastuussa, jos aikovat alalle vakavissaan. Ja ainoa keino taata se, että työhön päästään innolla kiinni, on kaikkien läsnäolo sovitulla hetkellä. Jos jotain odotellaan, saattavat muut jo kadottaa vireensä.

Sitten käymme käsiksi näytelmän sisältöön ja saan nipun analyyseja, joista ufoimmat pyrin panemaan tylysti paikoilleen tekstistä peräisin olevilla asia-argumenteilla. Paneudumme sen jälkeen tutkimaan kutakin kohtausta kerrallaan, löytämään faktoja roolihenkilöistä ja päättelemään kohtauksen tehtävää näytelmän rakenteessa. Haastan heitä etsimään näytelmän kulminaatiota ja toteamme, että käännekohdat kulkevat aina jännittävästi jaettuina kahteen peräkkäiseen kohtaukseen, joista toinen kärjistää yhteiskunnallisen tason, toinen sen rinnalla vallitsevan henkilökohtaisen tason. Sitten tytöt väsähtävät, eikä tarjoamani Fazerin sininenkään enää riitä palauttamaan veren sokeria kohdalleen. Lopetamme.

Jätän iltaruokailun väliin ja kuljen rantaviivaa. Aallot jymisevät tauotta rantaan. Tuntuu häkellyttävältä, että mikään ei riko täällä horisonttiviivaa. En ole vielä nähnyt edes yhtään laivaa ulapalla.

Kävelyn jälkeen sulkeudun yksityisyyteen. Huonetilat ovat täällä kuten Burkinassakin jonkinlaisia ihmisten säilytysarkkuja, joiden kansi napsahtaa kiinni illan koittaessa. Ollaan ikkunaluukkujen, hyttysruutujen, varsinaisten ikkunalasien ja pimennysverhojen takana. Sisätiloihin tullaan vain aurinkoa piiloon tai nukkumaan pois kuun kumotusta. Elämä eletään ulkona. Ulkomaailma pääsee vaivihkaa kurkistamaan sisään ainoastaan oven ja kynnyksen välisestä raosta.

Nurkkapöydän televisio suoltaa uutisia. Valta vaihtuu eri puolilla Afrikan mannerta. Vaalit ovat kohta täällä, parhaillaan Mosambikissa ja juuri ohi Tunisiassa. ”Kuningatar K:n” vallasta luopumisen problematiikka rinnastuu ajankohtaisohjelmiin. Sotasyyllisiä tuomitaan Sierra Leonessa. Sitten sisältö kevenee: Ruandassa ajavat taksimopot ja kuinka ollakaan, Tour de Faso on jälleen juuri alkamassa Burkina Fasossa.

Kaikki ovat ajoissa paikalla kolmantena aamuna. Aloitamme dialogipätkillä, jotka antavat käsityksen annettujen olosuhteiden vaikutuksesta. Niiden valossa sanat voivat saada vaikkapa täysin vastakkaisiakin merkityksiä. Sitten siirrymme tekemään etydejä varsinaisista näytelmäkohtauksista, jotka olen jaksotellut valmiiksi tapahtumakäänteiden perusteella. Korostan analyysin kannalta keskeisten avainsanojen hakemista. Pyydän myös improvisoimaan etydit avainsanoihin tukeutuen, ilman tekstiä kädessä. Kohtauksista tuleekin yhtäkkiä niin kiinnostavia, että tytöt innostuvat. Pyydän heitä jatkamaan samassa hengessä hakien eri olosuhteita tilanteille ja uusia ja täsmällisempiä toiminnallisia vaihtoehtoja.

Maisemaa, makuja ja maailmanmies

Postitalon toisella puolella on lähetyskirkko vastapäätään tavallinen alakoulu. On arkipäivä ja lounastunti käynnistyy koululla, eikä postitalon luokkahuoneessa kuule enää edes omaa ääntään. Päätämme taipua tosiasioiden edessä ja aloittaa lounastunnin samaan aikaan koululaisten kanssa. Pienet tytöt vaeltavat ruokatauolle koteihinsa sievissä koulumekoissa. Kamera on taas valitettavasti huoneessani.

Suojelualueen viereiset korttelit ovat saman hämyisen, lähes raunioiksi rapistuneen rakennuskulttuurin hedelmiä kuin lähetysasema. Vanhan kulttuurimiljöön rappio on kiehtovan kokonaisvaltainen. Huviloiden porttien taidokkaat rautataokset kasviaiheineen ovat jäljellä. Rakennusten alkuperäisväristä näkee siellä täällä pienen häivähdyksen. Bougainvilleat kasvavat villeinä muurien yli, valtoimenaan röyhyävä kasvillisuus on vallannut kuvernöörin palatsin, jossa joku pitää kahvilaa. Kattoa vailla olevan rakennuksen etupiha on roskien peitossa, mutta sen vieressä on kunnostettu huvila, jonka kyltit ohjaavat taidenäyttelyyn. Kuljen niiden ohi enkä suuntaa kansankuppilaan vaan suoraan Wharf-ravintolaan.

Grand Bassamin hurmaava rappio.

Grand Bassamin hurmaava rappio.

Lehtimiehiä hyörii paikalla. He kyselevät minulta, mitä ohjaajantyöhön oikeasti kuuluu. Jään ihmettelemään, mitä nämäkään taas mahtavat teatterista ymmärtää ja kirjoittaa, siinä määrin todellisuudelle vieraita kysymykset ja kommentit ovat.

On kulunut toista vuorokautta, jotka olen elänyt pelkällä tummalla suklaalla. Illalla on edessä pieni pakko syödä lämmintä ruokaa. Tarjoilija suosittelee cuscusia ja saan eteeni suurimman ja maukkaimman cuscus-annoksen, jonka olen koskaan syönyt. Nyt Gambidin Auakin jää toiseksi. Järkytyn itsekin, kun huomaan ahmineeni lähes koko kulhollisen, joka näytti pöytään kannettaessa neljän hengen perhelounaalta. Kun sanon maksavani siihen mennessä kertyneen laskuni, tarjoilija poistuu ja palaa hetken päästä hämillään.

– En oikein tiedä, miten tämän sanoisin, hän puhuu niin, etteivät sivulliset kuule, mutta teidän laskunne on hoidettu etukäteen.

Hämmästyn viestiä vilpittömästi. Taidan tosiaan olla piispana pappilassa.

Kun kävelen aterian jälkeen rantaan, auringonvaloa on vielä hetki jäljellä. Istahdan rantalaverille Ja imen iholleni viime säteitä. Hotelliväkeen kuuluva nuori mies kantaa oma-aloitteisesti minulle pehmustepatjan. Jään loikoilemaan auringonlaskuun ja lueskelen Michel Tremblayn näytelmää.

Vähän ajan päästä sama nuori mies ilmestyy lähistölle katselemaan merelle, nyt vaatetettuna muoti-adidaksiin. Jatkan lukemista, mutta hän kääntyy puhumaan. Sanon, etten kuule, ja hän tulee lähemmäs. Joudun toteamaan, etten myöskään ymmärrä. Paikallisaksentti on ihan liian voimakas. Hän tulee laverin viereen ja puhuu silti. Sanon, etten valitettavasti todellakaan ymmärrä, jospa hän yrittäisi kiteyttää asiastaan sen olennaisen. Ja tuleehan se sieltä:

– Je veux coucher avec vous.

Olen hetken ällikällä lyötynä. En osaa edes suuttua. Olen toki lukenut iltapäivälehtien katsauksia Keniaan matkaavista iloisista rouvista, mutta täällä, turismieristyksessä eläneen maan hietikolla ehdotus yllättää totaalisesti. Hän odottaa vastausta. Aikomukseni ei ole tosiaankaan hypätä hänen kanssaan sänkyyn, mutta ei liioin nolata häntä. Minua alkaa silti väkisin naurattaa.

– Non, merci, sanon.

Nousen ja lähden kävelemään kohti hotellihuonetta taakseni katsomatta. Hän jää paikoilleen laverin viereen.

Uima- ja teatterikoulu

Täälläkin alkaa tänään olla tukalan kuuma. Menen rankan aamupäiväopetuksen jälkeen suoraan uima-altaalle ja jätän lounaan väliin. Altaassa on kaksi isoa keski-ikäistä mustaa miestä, toinen heistä on selvästikin uimaopettaja, toinen oppilas. Jälkimmäisellä on kainaloidensa alla pitkät muoviset kellunta-aisat, joista opettaja ohjailee häntä kuin kottikärryä. Aisat tukena opiskellaan sitten yhden käden käyttöä ja yhden jalan polskintaa, sitten toisen, ja lopuksi ”harmonisoidaan”. Opettaja kehuu ja komentaa oppilastaan tauotta, vaatii jopa hymyilemään uidessa. On motoriikka vaikeaa, jos sitä ei opi lapsena.

Kun palaan postitalolle, jokainen etydiryhmä on toimessa. Tytöt ovat tällä välin päättäneet tehdä töitä ilman taukoa. Minulle näytetään työn tulokset ja joudun esittämään lohduttoman paljon kysymyksiä toimintojen perusteluista ja huomiotta jääneistä olosuhteista. Ristiriidat näyttävät latistuneen etydivaiheesta, sivujuonet ovat korostuneet. ”Harmonisointi” puuttuu.

Vakavat naistaiteilijat roolin kimpussa.

Vakavat naistaiteilijat roolin kimpussa.

Yritän vakuuttaa, etten halua olla tyly vaan edustan katsojaa, jonka mielessä kysymykset heräävät, jos kohtaus on tulkinnanvarainen. Teemme välillä vaihteeksi ihan muuta. Kokeilemme toimintaa kehon energiapisteiden varassa ja harjoittelemme energialajien hallintaa ja havainnointia. Erityistä riemua syntyy toisten kurssilaisten energiankäytön ominaispiirteiden karrikoinnista ja imitoinnin oikean kohteen arvailusta. Sitten tytöt vetäytyvät hetkeksi punnitsemaan etydeistä saamiaan kommentteja ja tekevät aiheelliseksi katsomansa muutokset. Niistä näkyy, että olen tullut ymmärretyksi, mutta koko joukko on lopen uupunut, kun päätämme harjoituksen.

Hedelmäkauppiaat

Iltatuntien jälkeen näen rannalla kolmen pikkutytön porukan. Nämäkin ovat myymässä hedelmiä. Ananastyttöni ei ole joukossa. Kysyn banaanien hintaa ja lupaan käydä hakemassa neljään banaaniin tarvittavat 150 cefaa huoneestani. Tytöt jäävät odottamaan. Perillä käy ilmi, ettei minulla ole yhtään 10.000 cefan seteliä pienempää rahaa ja menen hotellin vastaanottoon vaihtamaan seteliäni. Siellä ei ole käteistä. Kysyn terassilla istuvilta, löytyisikö heiltä vaihtorahaa. Kellään ei ole riittävää määrää, mutta paikallinen kurssilaiseni Brigitte tarjoutuu lainaamaan 2000 cefaa.

Hiekkarannan hedelmäkauppiaat.

Hiekkarannan hedelmäkauppiaat.

Kun lähden takaisin rannalle, hän tulee mukaan paikallisoppaaksi. Hän haukkuu tytöt ensi töikseen siitä, kuinka kalliita havittelemani neljä banaania ovat. Ne ovat noin kymmenen euro-senttiä kappaleelta. Sitten hän katsoo, että saan banaanini ja vielä yhden kaupanpäällisiksi. Hän luovuttaa kahdentuhannen setelinsä ja katsoo päälle, kun tytöt alkavat etsiä rahasta takaisin. Banaanit myyneeltä tytöltä löytyy vajaa puolet, seuraavalta vähän lisää ja kolmas, isoin, sanoo, ettei hänellä ole mitään. Brigitte ripittää hänet perusteellisesti. Tyttö alkaakin kaivaa vyötärölle kietaistun hameensa tiukoista solmuista puuttuvat rahat kolikko kerrallaan. Brigitte on saavutukseen tyytyväinen ja vakuuttunut siitä, ettei minusta olisi pärjäämään näiden kanssa täällä.

Tulipalo

Illan pimettyä tulipalo loimottaa jonkin matkan päässä hotellista, rannan tuntumassa. Luulen sitä ensin ulkoilmabaarin valoshow´ksi, sitten näen liekit, jotka tunkeutuvat ruokokatoksen läpi ja alkavat valaista rantaan kaatuvia aaltoja. Pian roihu käy komeana ja mereltä puhaltava tuuli ruokkii sitä tanssimaan leimahdellen. Yhtään sammuttajaa ei näy. Kipinöitä singahtelee kohti mantereen puoleisia kattorivistöjä.

Olen edellisenä päivänä kulkenut ohi siitä, missä nyt palaa. Kävin silloin lounastauolla katselemassa kadunvarsimyymälöiden kesämekkorivistöjä, pagneiksi niitä kutsutaan täälläkin, vaikka ovat Burkina-tyyliä keveämpiä ja vaatimattomampia yhden koon valmistuotteita. Hypistellessäni mekkoa jouduin kahden myyjän puristuksiin. Kun ostin yhden, juoksutettiin toinen perääni pieneen mustaan muovipussiin sullottuna, koska ”olin päivän ensimmäinen asiakas”. Väitin, että rahani loppuivat jo edellisessä myymälässä, mutta muovipussi työnnettiin matkaani ”luotolla”, kun olin ensin kaivanut esiin vihoviimeiset cefani kukkarosta osamaksuksi. Sitten suuntasin hotellille pusseineni pitkin hiekkarantaa. Heti kävi selväksi, että siellä oli mahdoton kulkea yksin edes päiväsaikaan. Joku oli heti kintereillä kysymässä, mistä olen ja mitä kuuluu. Finlande ei hahmottunut kenellekään kysyjistä. ”Ahaa, Irlande”, he sanoivat ja kun vastasin, että ei kun Finlande, jouduin lisäämään ”un pays nordique, entre le Norvège, la Suède et la Russie”.

Sitkein kyselijä oli pikku mies, jolla oli päässään vaaleansininen tupsupipo, jossa roikkuivat korville ulottuvat läpät ja jota hän kantoi ylväästi. Hän vaati minua poikkeamaan rantakahvilaansa. Kahvila oli pystytetty hiekan ylätöyräälle. Sinne oli viritetty palmunlehväkatos ohuiden puunrunkojen ja riukujen varaan, ja sen alle sijoitettu puiset pöydät ja penkit. Yhtään asiakasta ei näkynyt. Sanoin ehkä tulevani joskus myöhemmin, nyt en enää ehtisi. Kävin sitten tänään päivällä maksamassa velkani pagne-kauppiaalle, joka kulki koko kadunvarren perässäni, julistaen suureen ääneen, että siinä on sanojensa mittainen ihminen.

Nyt kun katson tulipaloa, se paikallistuu mielestäni juuri sinipipon kahvilan kohdalle. En usko, että kenelläkään rannan pienyrittäjistä on vakuutusta. Mekkomyymälät ovat varastoineen vain kivenheiton päässä roihusta. Yhtään sammuttajaa ei näy edelleenkään, ei liioin sammutuskalustoa, vaikka roihu yltyy.

Kiirehdin hotellin vastaanottotiskille kertomaan, että rannalla palaa. Vaadin soittamaan palokunnan paikalle. Hotellivastaanoton nuorukainen pyytää näyttämään, missä palaa ja niin vaellamme takaisin rantaan vieville porrasaskelmille. Poika jatkaa matkaansa kohti tulipaloa, mutta kääntyy puolivälissä takaisin ja väittää tullessaan, että palo on hallinnassa. Jään portaille katsomaan lieskoja ihmetellen, mitä hän mahtaa tarkoittaa. Rannalla ei näy vieläkään mitään sammutustoimintaa.

Kävelen hetken päästä uudelleen hotellin tiskille ja kysyn, onko palokunta soitettu. ”Soitettu on”, poika väittää ja vakuuttaa, että paloa kontrolloidaan. Sitä on vaikea uskoa ja niin palaan vielä kerran rantaan katsomaan, onko tuli levinnyt. Ainakaan se ei vielä ulotu hotellin naapurustoon.

Kun katselen aidan yli, näen palmukatosten alla harhailevan taskulampun valokiilan. On niin pimeää, että lampun kantajaa ei näy lainkaan. Valo saa liikkeelle yksinäisen koiran, joka puikahtaa vaitonaisena katoksen alta rannalle ja lähtee jolkottamaan poispäin tulesta rantaviivaa pitkin. Kuljen koiran perässä autiolle rannalle, veden rajaan, ja tuijotan tulta sekä jo hiiltyneitä rakennuspuita. Äkkiä sama koira seisoo takanani ja tarkkailee paloa. Tervehdin sitä ja se jää viereeni. Ehkä siinä on turvallista. Aikansa seisottuaan se sallii uteliaisuuden voittaa ja jatkaa matkaansa kohti tulta tassut viisaasti vedenrajaa hipoen. Koska sen vaisto sanoo, ettei tässä taida olla isompaa hätää, minäkin lähden huoneeseeni. Olen kompastua hiekassa lojuviin kookospähkinän kuoriin, joita ei tahdo enää erottaa hämärässä ja jotka osuvat kipeästi jalkapohjaan. Kun käyn pitkäkseni, en malta kuitenkaan olla pohtimatta, mitä mekkovaraston öinen tuhoutuminen merkitsisi kauppiaille ja kahvilan katoaminen pipopäälle, jos tuli osuisi kohdalle.

Sillä kertaa ei nähtävästi osunut. Seuraavana päivänä rannalla on kasa hiiltyneitä runkoja, mutta viereiset rakennelmat ovat pystyssä, myös pipopään kahvila.

Pakolliset aineet

Muutama tytöistä on nyt mahataudissa. Itse en ainakaan vielä tunne oireita vaan pistelen illalliseksi hyvällä halulla oivallista Kreolin kanaa. Uuttera käsien pesu on aloitettava, vaikka mahdollisuuksia siihen on rajoitetusti. Silti kurssin yhteisepidemia on taas tosiasia.

Tytöt käyvät ahkerasti tunneilla. Sairaat palaavat puolen päivän poissaolon jälkeen lääkkeet laukussaan takaisin työhön tartuttamaan seuraavat. Kerron näytelmän historiallisesta taustasta, 30-vuotisesta sodasta ja pienen Suomen ahkeroinnista isäntämaan valloitusrintamilla. Sitten etsimme tekstistä lisää faktoja roolihenkilöistä. Jokainen saa tehtäväkseen koota kaiken asiatiedon juuri siitä roolista, jota on esittänyt etydejä tehtäessä. Kun kirjailijan antamat taustatiedot ovat koossa, he saavat rakentaa elämäkerran omasta roolihenkilöstään täydentämällä tarinan aukot kuvitteellisilla tapahtumilla, joihin voivat itse uskoa ja jotka antavat taustaa henkilöiden käytökselle. Etsimme myös kohtaus kohtaukselta roolien mielentilaa kuvaten sitä niin kiteytetysti kuin mahdollista, mieluiten yhdellä tai kahdella sanalla.

Sopimus

Ouadrougou Ablas ilmaantuu illallisen jälkeen kertomaan, että haluaisi keskustella. Hän johdattaa rannan tuntumassa olevalle tarjoilualueelle ja kyselee, miten on mielestäni mennyt ja haluaisinko jotain juotavaa. Kieltäydyn kestityksestä hänen ilmeiseksi pettymyksekseen. Rannalla alkaa olla pimeää ja tuulista, kun hän kaivaa salkustaan opettajasopimuksen, joka on tehty Raiji Simikka Rantalalle. Toinen sopijaosapuoli on, häkellyttävää taas suomalaiselle, SEKOS-teatteri. Minulle on kirjattu maksettavaksi sama palkka kuin neljästä viikosta oli tarjottu. Kysyn, eikö summaa pitäisi pienentää.

– Ei, koska täällä halutaan, että Pohjolan upein teatteriopettaja tulee uudelleenkin.

Kiitän mairittelusta ja kysyn, miksi minun ravintolalaskuni on maksettu, kun kerran olen saanut päivärahanikin.

– Koska on parempi, ettette sairastu syömällä kansankuppiloissa.

Minun ei ole vaikea alistua tarjottuihin ehtoihin. Lupaan, että maksun saa suorittaa tililleni Suomessa tietäen, että saan pitää peukkuja, josko ja milloin se sinne ilmestyy. Menen jo melkein lupaamaan tulevani uudelleen seuraavan chantierin aikaan. Totta on, että voin täällä hyvin, vaikka illat ovatkin oman ohjelmoinnin varassa. Nukun paljon. Syön hyvin ja käyn lounastauolla treffeillä auringon kanssa. Tunnen vointini paremmaksi ja tasapainoisemmaksi kuin tänne tullessani.

Ouadrougou Ablasin värierottelussa.

Ouadrougou Ablasin värierottelussa.

Kun palaan rannalta, valkotakkinen mies kysyy palmun varjosta, oliko illan ateria hyvä. Kokki on tuotoksestaan niin ylpeä, ettei ole malttanut poistua ennen kehuja, jotka saa ansaitusti.

Kahden vaiheilla

Yleisradio on jälleen asiana aalloilla, kun Suomesta soitetaan, tällä kertaa uima-altaan reunalle. Kyse ei ole lupatarkastuksesta, vaan soittaja on YLE:n hallituksen puheenjohtaja, joka selostaa aamulla pidetyn kokouksen päätökset ja niitä edeltäneen keskustelun. Hän puhuu kolmisen varttia ja aurinko ehtii kadota palmunlatvuksiin. Kuuluvuus on niin huono, etten juuri yritä esittää välikysymyksiä, sillä silloin kumpikaan ei käsitä yhtään mitään. Lopuksi haluan pari täsmennystä ja kiitän soitosta. On jännittävää kokea jälleen, miten eri todellisuuksien mahduttaminen mieleen aiheuttaa törmäyksen. Todellisuudet tekevät tungosta pieneen päähän.

Monivärinen kameleontti harkitsee altaan reunalla uimaan menoa, kun ihmiset ovat sieltä jo kaikonneet. Sen pää on jo valmiiksi turkoosi kuten altaan pohja, muu ruumis vielä reunakaakelien punaruskea. Se muuttaa kuitenkin mielensä, lähtee kiertämään allasta ja muuttuu yksiväriseksi. Se on kahden vaiheilla kuten minäkin. Keskittyminen siihen, että on täällä Afrikassa, tässä ja nyt, on koottava uudelleen. Juuri tästä syystä en halua näillä matkoilla muihin maailmoihin hankkia kommunikaattoria. En edes lue sähköpostiani kuin harvoin ja valikoidusti.

Tytöt tekevät nyt ryhmiin jakautuneina näytelmän varsinaisia kohtauksia. He ovat valinneet keskuudestaan kunkin ryhmän ohjaajan ja annan heidän ryhtyä harjoitteluun keskenään ennen kuin tulen seuraamaan työn etenemistä. Näyttää siltä, että kussakin ryhmässä on unohdettu kaikki se, mitä on opiskeltu alkuviikosta. Ohjaajat hiovat taas tilanteiden yksityiskohtia sen sijaan, että antaisivat näyttelijöiden improvisoida pidempiä kaaria ja tarjota vaihtoehtoja. Tekemisen ilo ja meininki, joka etydeissä löytyi, on kaukana.

Kun kaikki kohtaukset esitetään päivärupeaman päätteeksi, on häkellyttävää, miten sovinnaisiin tulkintoihin jokainen ryhmä on päätynyt, kun tulosta vertaa etydien tuottamiin raikkaisiin ratkaisuihin. Nähdyt kohtaukset osoittavat keskeneräisinäkin, kuinka monet toiminnot ovat kokonaan vailla pohjaa. Kysyn ratkaisujen perusteluja. Tulee uutta harkittavaa. Suosittelen ohjaajille malttia antaa näyttelijöiden tarjota toiminnallisia vaihtoehtoja, joista valita tai joita kehittää eteenpäin olosuhteita tarkentamalla.

Uusi sopimus

Menetämme opetusiltapäivän, koska silloin järjestetään kaikkia osallistujia koskeva yhteinen seminaari naisten asemasta afrikkalaisessa teatterissa. Pääalustaja on, kuinka ollakaan, professori Jean-Pierre Giungané, Gambidin johtaja, Burkinan työtoveri, kolmen vaimon aviomies ja kahden komean tyttären isä. Hänet on lennätetty pariksi päiväksi paikalle tätä sessiota varten.

Lounastauolla puhumme hänen toivomuksestaan saada jatkoa opetukselle Gambidissa. Suomesta lähetetty teatteritekninen kalusto, joka ei koskaan ehtinyt perille kurssin päätösjaksoon, jota varten se oli hankittu, on viimeinkin perillä Gambidissa lojuttuaan tullissa kuukausikaupalla. Siellä on tutkittu, voidaanko laitteet tuoda maahan kulttuuriministeriön nimissä ja ilman tullia. Se ei ole kuitenkaan onnistunut, ja niin Gambidi on maksanut laitteista päätä huimaavat tullimaksut, ennen kuin ne on suostuttu tuomaan perille. Nyt ne suljettu varastoon lukon taa. Ne kuulemma odottavat siellä meidän seuraavaa saapumistamme.

Mahdollisuuksien rajoissa voisi ehkä olla tehdä Fraternitén näyttelijäryhmälle ohjauksen, jonka roolimiehitystä muut entiset opiskelijat saisivat tulla täydentämään omin varoin, kuten näyttävät tulleen Norsunluurannikolle. Jean-Pierre innostuu mahdollisuudesta, vaikka se voisikin omasta puolestani toteutua vasta kahden vuoden kuluttua. Hän ilmoittaa kutsuvansa minut ja Mikaelin helmikuussa Nigeriin, koska FITMO-festivaali järjestetään vuonna 2010 kolmen maan, Burkinan, Malin ja Nigerin, yhteisprojektina. Siellä voisimme sopia tuotannosta tarkemmin. Lupaan tutkia rahoitusmahdollisuuksia matkaa varten Suomesta. Afrikka ei irrota.

Naisten Afrikka

Iltapäivän seminaarin on aika alkaa, mutta on kuin vain kaupungin kulttuurijohtaja ja minä tuntisimme kellon. Hän on paikalla kättelemässä, minä toistaiseksi ainoa käteltävä. Seminaarin isäntäväkikin tulee paikalle kymmenisen minuuttia myöhässä. Tyttöjä alkaa sen jälkeen valua vähin erin esiin.

Seminaari pidetään postitalon yläkerrassa, jonne kiivetään alkuperäisasussa olevia ruostuneita rautaportaita pitkin. Jonkun täytyy koko ajan olla sanomassa tulijoille, ettei askelmien keskelle saa astua vaan on kuljettava ihan kaiteen viertä, ettei porras romahda. Restaurointimäärärahoista on ilmeisesti leikattu portaiden osuus. Tytöt kiipeävät askelmia hienoimmissaan ja minäkin saan onnitteluja asuvalinnasta vedettyäni päälleni toisen ostamistani paikallis-pagneista. Kun viimeiset ryppäät tulijoita ovat paikalla ja seminaari pääsee alkuun, on kulttuurijohtaja ollut jo parikymmentä minuuttia poissa paikalta. Viivästyminen ei kuitenkaan tunnu huolettavan ketään.

Jean-Pierre esitellään tilaisuuden kunniavieraana. Hän puhuu hyvin siitä, kuinka naisilla on oma vastuunsa maanosan kehityksestä. Näyttämötaide on poikkeuksellisen tärkeää sivistykselle, kun väestöstä 45 prosenttia on edelleen lukutaidotonta. Teatteri on toiminut koko mantereella niin vähän aikaa, että useimmat näytelmäkirjailijat ovat edelleen elossa ja jokainen heistä on joutunut taistelemaan asenteellista kaksinaamaisuutta ja tekopyhyyttä vastaan. Perinteen painolasti on voitettava, sillä monien virkamiesten keskuudessa teatteri on tunnettu vain siltä osin, kun siitä on negatiivista sanottavaa, hän jyrisee.

Naisten vaikutus asenteiden muuttamisessa on edelleen liian vähäinen. Naisten herkkyyttä ja tunnevoimaa tarvitaan kehitystä tasapainottamaan ja vain he itse voivat taistella itselleen aseman, jonka ansaitsevat. Myös teatterissa ”la maison est la femme”. Miehiksi heidän ei pidä muuttua, Jean-Pierre julistaa lopuksi.

Sitten hän pyytää tyttöjä kirjoittamaan lapulle viisi eniten arvostamansa naispuolisen teatterintekijän nimeä. Palautetuista lippusista nousee todistusvoimainen afrikkalainen täyskäsi ja Jean-Pierre vakuuttaa, että muutos on mahdollinen. On vain pidettävä kiinni kollegojen tarjoamasta tukiverkosta. Alustus saa raikuvat aplodit ,ja siitä kumpuaa vilkas, intohimoinen keskustelu, jossa Saharan alapuolisen Afrikan tilanne valottuu naisnäkökulmasta. Täällä ei taiteilijaksi aikovan naisen ole pienintäkään mahdollisuutta tehdä työtään muuten kuin vankan kutsumuksen ajamana.

Käyn keskustelun lopulla alakerran galleriassa, jossa on pieni taidenäyttely. Taiteilija on nuori mies, joka on suostutellut minut katsomaan töitään jo pari päivää aikaisemmin, tunnilta tullessani. Olen nyt päättänyt uhrata kymmenen dollaria hänen taiteeseensa, jos sillä irtoaisi pieni perinteisin menetelmin valmistettu palmukangas, jossa on okralla pohjalla mustia traditioon nojaavia symbolikuvioita. Mies on paikalla ja jää hetkeksi mietteliääksi, kun tarjoan dollareitani, sitten hän suostuu ja sanoo hankkivansa minulle muovikassin, jos noudan kuvan seminaarin päättyessä. Kun loppuaplodit on annettu, laskeudun portaat reunaan tallaten ja kaiteesta kiinni pitäen. Saan alakerrasta mustan pussin käteeni. Kun avaan sen myöhemmin huoneessani, siellä on kaksi palmukangasmaalausta, pieni kirjanen Norsunluurannikon taiteesta ja akvarelli, jonka kääntöpuolella on miehen sähköpostiosoite.

Koska iltapäivä on kulunut seminaariin, pidämme vielä iltatunnin, jossa käyn läpi viikon ohjelman ja kerron psykologisen realismin vaiheista teatteritaiteessa. Työt saavat saman asian monisteina. Itse asiassa olemme ehtineet viikon mittaan tehdä tavattoman paljon. Koko periodia koskeva arviointikierros jännittää silti vähän, koska näiden nuorten naisten koko viitekehys on niin tuntematon. Saan jokaiselta itsetuntoa nostavat kehut ja kannustan omasta puolestani heitä pitämään yhtä keskenään ja valtaamaan paikkansa teatterissa kuningatar Kristiinan viitoittamaa tietä. Toivon toki, että he tulevat pitämään saavutuksistaan paremmin kiinni kuin esikuva.

He saavat vielä kotitehtäviksi taiteellisen konseptin ja tuotantosuunnitelman laatimisen ”La Reine C:sta”. Lopuksi kuuntelemme C-kasettihyllystäni mukaan tempaistua Bach-levyä, joka on soitettu afrikkalaisin instrumentein. Genresekoitus on jännittävä, kävisi hyvin kuningatar C:n musiikkitaustaksi. Tarjoan viimeiset Fazerin siniset ja Brigitte tuo pöytään kookospähkinöitä. Muistutan vielä kaikkia siitä, että he ovat luvanneet lähettää mukanani Laura Ruohoselle viestin, jossa kertovat, mikä heitä on innostanut miettimään juuri tämän näytelmän ohjaamista.

Orpolapset

Tytöt syöksyvät tunnilta läheisen orpokodin pihalle, jossa he ovat jo olleet edellisen illan vapaaehtoistyössä ja harjoitelleet laitoksen lasten kanssa pian nähtävää conte-esitystä. Conte-kertojat ovat kaikki eri kurssien osanottajia. Nigeriläinen Adama edustaa meidän ryhmäämme.

Pihalle on aseteltu puupenkkejä puoliympyrään ja koulupukuiset lapset istuvat valmiina odottamassa kertojia. Anne-Marie ja Lyliane vetävät yhteisleikkejä, joihin koko vekarajoukko osallistuu riemulla. Vapaaehtoisia löytyy liuta joka tehtävään. Yllättävän suuri osa lapsista on tyttöjä. Saan aiheen olla ylpeä myös kurssini tytöistä, jotka ovat huomion keskipisteinä valloittavan energisiä ja avoimia.

Vaellan illan päätteeksi jälleen merenrantaan ja tuijotan aaltoja pitkään. Kuutamo valaisee vaahtopäät kalpeiksi. Osa niistä kumoutuu ennen aikojaan, osa yltää työntämään maininkinsa rantahiekkaan ja varpailleni. En pakene niitä enää. Käytyäni Kyproksella, sillä rannalla, jolla Afroditen väitetään nousseen meren vaahdosta, olen aina ihmetellyt merenvaahdon määrää, joka on tarvittu jumalnaisen rantapatjaksi. Nyt tiedän, miten sekin on mahdollista. Vaahtopäät koristelevat täällä koko rannan paksuin piparkakkureunuksin, joita riittää.

Huomenna on viimein päivä vapaata, sillä kone lähtee vasta illalla. Aion etsiä La Payotten ja rannan, jossa meri viimeinkin päästää uimaan. Olen myös esittänyt toivomuksen ehtiä käymään lyhyellä sight seeingillä Abidjanissa.

La Payotte

Kun pääsen La Payotten rantalaverille, aurinko vetäytyy pilven taa, oikkupussi. Tulen Afrikkaan sitä tapaamaan ja se päättääkin ainoana vapaapäivänäni vetäytyä peiton alle, ei onneksi kuitenkaan pitkäksi aikaa.

Viereisellä laverilla lojuu iäkäs mies, joka on liian kiinnostunut pikku pojista. Hän hyppää pystyyn aina, kun rantaan ilmestyy lapsia, tekee heidän kanssaan hedelmäkauppaa ja uittelee pikku poikia sylissään pidellen. Vedessä on helppo halailla, kun aallot paiskivat ympärillä. Rantavahti yrittää hätistellä lapsia pois miehen luota ja hakee jopa vitsanipun kouraansa, kun ei sana tehoa. Se taas saa muut auringonottajat hermostumaan ei suinkaan sedälle vaan vartijalle, ja vitsanippu katoaa nopeasti.

Kun olin Kamerunissa 2004, Norsunluurannikko ei lähettänyt Retic-festivaaleille edustajia, sillä täällä sodittiin. Silloin Ranska tuhosi maan ilmavoimat suuttuneena väitetystä kahdeksan ranskalaisen tukikohtasotilaan taposta. Sen jälkeen on toki jälleen saatu aikaan yksi rauhansopimus, mutta kapinallinen NF kontrolloi edelleen maan pohjoisosaa. Itse asiassa täällä on sodittu pienin tauoin yhdeksänkymmentäluvulta asti. Nyt sanotaan, että maa on rauhallinen, mutta levottomuudet eivät kuitenkaan ole unohtuneet. Tänne ei ilmeisesti järjestetä vieläkään seuramatkoja, vaan turistit ovat yksittäisiä globetrottereita. Onneksi siinä mielessä, ettei näitä ”setiä” ole vielä joukkomitassa liikkeellä.

Yksinäinen alus purjehtii merellä tänään. Se näyttää historiallisen purjelaivan kopiolta. Se on ensimmäinen viikon aikana näkemäni merenkävijä. Kaupustelijat, aikuiset ja lapset vaeltavat pitkin rantahiekkaa, kantaen päänsä päällä hedelmiä tai selässään kangaspakkoja, naamioita, korulippaita. Turbaanipäisen tuaregin pään päällä kulkee kokonainen kohokirjailtu aarrearkku. Taival on taatusti raskas auringon pannessa ilman väreilemään kuumuutta hiekan yllä. Myös yksinäisiä ratsastajia on jälleen liikkeellä rannalla.

Paria tyttöä valokuvataan ranta-aallokossa. Kun katson tyttöjä tarkemmin uimaan mennessäni, toinen osoittautuu Dorineksi, Burkinan-kurssien oppilaaksi. Hän kertoo osallistuvansa täällä lavastajien työpajaan ja vaatii minut kanssaan valokuvaan. Niin ebony ja ivory poseeraavat aallokossa. Marlise liittyy myöhemmin seuraan. Käymme aalloissa kastumassa ja siirrymme sitten La Payotten uima-altaalle rauhallisempaan menoon.

– Keski-Afrikassa ja Kamerunissa valehdellaan ja puhutaan pahaa teatteriväen kesken. Siksi on tultava tänne, Länsi-Afrikkaan. Täällä voi luottaa sanaan. Tänne voi tehdä kiertueita.

Kokemus puhuu Marlisin äänessä, vaikka hän ei vaikuta ollenkaan huonolta pitämään puoliaan kiperissäkään tilanteissa. Siksi on hellyttävää nähdä, kuinka keskittyneesti ja huomaavaisesti tämä tiukka teatteripomo leikkii vedessä kelluntalautan varassa uiskentelevan pikku tytön kanssa.

– Ei, lapsia ei ole, hän vastaa, kun kysyn asiaa hänen noustessaan altaasta. – Yksi poika on ollut, mutta kuoli.

En tohdi kysellä enempää.

Ruuhka par excellence

Kun tulen rannalta, lähdemme ajamaan Abidjaniin jo kello viideltä. Olen luullut, että lähtö seitsemältä riittäisi kaupungin näkemiseen, kun kone lähtee vasta 22.45. Niin väärässä voi olla. Ruuhka, johon ajamme, on sanoinkuvaamaton. Tytöille olen kertonut lähteväni liikkeelle seitsemältä illalla, joten Laura Ruohonen saa tuliaisena vain yhden kirjeen, kun Camara sattuu olemaan teksteineen ruokailuterassilla. Muut tytöt ovat vielä rannalla ja jäävät hyvästelemättä. Tännekin unohtuu silti pieni siru sydäntä, mieltä, jotakin. Muisti kulkee mukana.

Grand Bassam on abidjanilaisten viikonloppukeidas ja rantaelämän keskus. Nyt kaikki pyhänviettäjät palaavat koteihinsa. Ja heitä riittää. Olemme ajaneet kahdeksantoista kilometrin matkaa reilun tunnin autojen sujahdellessa kaksikaistaisella tiellä ohi vasemmalta, kunnes joku jarrumies jää aika ajoin tahallaan matelemaan etanan vauhtia vastaantulijoiden puolelle estääkseen ohittelun. Silloin autoja alkaa vilahtaa ohi pitkin oikeanpuoleista tienpiennarta, jossa sadat jalankulkijat väistelevät ja juoksevat pois alta parhaansa mukaan. Heitä sikiää vuosittain noin puoli miljoonaa lisää näitä väyliä täyttämään.

Katuvalaistusta ei ole, eivätkä tienvarren majojen pienet tuikut valaise ympäristöä. Koko tienoo on autonvalojen armoilla. Olenkin jo taas ehtinyt unohtaa, kuinka pimeää on pimeä. Onneksi vastaantulevaa liikennettä on vähän, mutta sitä suurempi tukkeuma syntyy, kun satunnaiset valot väikkyvät edessäpäin ja vasemmalla pujotelleet tai jarrutelleet on laskettava lähestyvien valokiilojen tieltä takaisin omalle kaistalleen. Meno vaikuttaa hengenvaaralliselta. Julkisia kulkuneuvoja ei näy joukossa. Omat jalat tai henkilöauto vievät näitä ihmisiä sunnuntai-illaksi kotiin.

Tienvarsi on täynnä palmunlehväkattoisia majoja. Iltahämärä tekee niistä maalauksellisia, mutta niiden vähäinen sähkövalo osoittaa, että täällä on yhtä köyhää väkeä kuin Burkinassa, ehkä vielä köyhempääkin. Aaltopelti ei ole vielä ehtinyt korvata palmua. Itsenäistyessään 1960-luvun alussa maa on ollut Afrikan rikkaimpia, mutta maailmankaupan hintakehitys ja taloussuhdanteet ovat köyhdyttäneet sen vauhdilla.

Tien toisella puolella näkyy merenranta, jonne on rakennettu lukuisia matalia huviloita. Ne kuuluvat ilmeisesti kaikki johonkin rantalomakeskukseen. Tie ottaa ja jakaa elämänpiirit kahteen eri todellisuuteen.

Sivuteiden risteyksissä odottaa autojono turhaa pääsyä tien oikealle puolelle, Abidjaniin johtavalle kaistalle. Hiekkarantaa jatkuu kilometrikaupalla. Abdoulaye, autonkuljettaja, sanoo, että on täysin mahdollista kävellä pitkin rantaviivaa Ghanan rajalta Liberian rajalle.

Muinaisten norsujen kaupunki

– Abidjan by night, Abdoulaye ilmoittaa, kun toista tuntia on kulunut.

Norsuista on rannikolla jäljellä enää patsaita. Kaksi jättimäistä norsua lyö kärsänsä yhteen rannan valtatien yli rakennettuna jättiporttina. Kolmas odottaa jalustallaan kaupunkiin tulijoita.

Ajamme läpi esikaupungin, joka on täynnä elämää. Kojuja, ruokakauppoja, ihmisiä, ihmisiä. Sitten suuntaamme keskustaan. Kadut levenevät ja virtaviivaistuvat. Ne on rakennettu kansainvälisille jättifirmoille, joiden nimikyltit loistavat betonia, terästä ja lasia pullistelevien toimistotalojen kyljissä. Uusi noususuhdanne on selvästi viriämässä.

Kaupan ja teollisuuden keskus on edelleen täällä, vaikka pääkaupungin asema onkin annettu Yamoussoukrolle, Grand Bassamin kokoiselle pikkukaupungille, jossa asuu vajaa kymmenes Abidjanin kolmen miljoonan ihmisen väkimäärästä.

– Se kaupunki on lasille ja teräkselle keinotekoisesti pystytetty, sanoo Abdoulaye.

Kaupunginosissa, joissa nyt ajelemme, ei ole ihmisiä liikkeellä. Arvattavasti jokunen heistä asuu silti jossakin muurin taakse suojautuneessa puutarhahuvilassa, josta lähdetään liikkeelle vain peltikuori yllä. Ajelemme tyhjiä katuja, joiden varsia kuitenkin inhimillistävät merenlahdet ja poukamat, jotka ulottuvat kaupungin keskustaan ja väljentävät maiseman. Isäntäväkeni on sitä mieltä, ettei köyhemmän väen asuinalueille kannata lainkaan suunnata. Autolla liikkuminen on hankalaa ihmismassojen keskellä, eivätkä kaikki näkymät ole kaunista katsottavaa. En ole kauniin perään, mutta esikaupunkialueet ovat jo antaneet selkeän vaikutelman loputtomasta tungoksesta, enkä halua tällä kertaa myöhästyä mannertenväliseltä lennolta. Niin jää näkemättä myös maailman suurin ja yltiöpäisin moskeija. Suuntaamme siis kohti lentokenttää. Reilu viikko työtä on takana. Grand Bassam on piirtynyt lähtemättömästi mieleen.