Unohtuneita asioita

Burkina Faso 2007

Lentomatka on pitempi kuin muistin. Olen ehtinyt pyyhkiä mielestäni kolmen tunnin aikaeron, jolla matkanteko pitenee.

Illan pimeys pääsee talteen jääneistä muistikuvista huolimatta yllättämään. Katulamppuja on Ouagadougoussa vain siellä täällä, mahtirakennusten kohdalla. Monet lukemattomista mopoista ajavat aina ilman valoja. Tienvarsien kuhiseva väkijoukko on vuodesta toiseen vailla heijastimia.

Rivitalonpätkä on tylynä vastassa. Neonvalo syttyy kattoon pätkien kuten ennen, mutta jääkaappi on pois päältä, eivätkä siellä odota viileät juomapullot, kuten vuosi sitten. Kurssisihteeri Jacob on lähtenyt Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja tilalle tulleella Estellellä on kovin paljon kaikkea, mitä hän ei ainakaan vielä tule ajatelleeksi.

Jonkun matkatavarat lojuvat pakattuina toisessa makuuhuoneessa. Onneksi Mikael on jälleen tulossa myöhemmällä koneella. Vessapaperia ei löydy, ei pyyhkeitä, ei astianpesuainetta. On siis taivallettava läheiselle huoltoasemalle hakemaan juotavaa, evästä ja välttämättömyystarvikkeita.

Gambidissa on samaan aikaan meneillään FITMO:n teatterifestivaali. Mystiset matkatavarat liittynevät siihen. FITMO:n tiedotustilaisuus on seuraavana aamuna. Istun hukkaan heitettyä aikaa lehtimiesten keskuudessa, joita on paikalla enemmän kuin Suomessa on tapana, mutta jotka ovat täsmälleen yhtä nuivia kuin meillä.

Infon jälkeen minulle esitellään tämänkertainen tulkkiehdokas. Tämäkin luottaa varauksetta omiin kykyihinsä. Erikoisosaamissanastokseen hän ilmoittaa puusepän työn. Ilmoitan puolestani, etten tule käyttämään hänen palveluksiaan ja kiitän käynnistä. Muut opetukseen liittyvät suunnitelmat saavat jäädä gambidilaisten infokiireiden vuoksi myöhempään.
Palaan asunnolle ottamaan iltapäiväunet. Lattialla lojuneet matkatavarat ovat häipyneet naapurihuoneesta. Pikkuveli Mikael majoittuu sinne, kun tulee paikalle iltamyöhällä vauhdikkaassa matkamyötäisessä. Harhailen pari tuntia unen ja valveen rajamailla, mutta vointi on parempi, kun havahdun aamuun. Alan kirjoittaa näyttämöversiota ”Optimisti”-kirjastani Juko-teatterille Lahteen.

Vanhaa ja uutta

Opetus lähtee käyntiin hajanaisena. Oppilaista puuttuu vielä moni. Ihan samaa joukkoa kuin viime syksynä emme edes saa koolle: Ndji Malista ei pääse lainkaan tulemaan sairaustapausten vuoksi. Hamadou ja Leila ovat kiinni produktioissa, joista eivät pysty irrottautumaan. Molemmat käyvät kyllä viikkojen mittaan tervehtimässä. Heidän tilalleen ilmaantuu nuori ohjaaja Yannick, alun perin Brazzavillen Kongosta, mutta nyt burkinalaistunut. Stéphanen tilalle tulee Kamerunista häntä iäkkäämpi teatterinjohtaja Gabriel. Ilahduttava uutinen on kuitenkin, että joukon jatkoksi on viimeinkin ilmaantumassa osanottaja myös Kongon Demokraattisesta Tasavallasta. Nuori mies Jean-Felix tuleekin kyllä, mutta puolitoista viikkoa kaikkia muita jäljessä. Joudun siis jatkossa antamaan yksityisopetusta, että hän saisi edes joltiset edellytykset ottaa muut kiinni.

Puhumme yhdessä aluksi siitä, mikä edellissyksyn opetuksesta on mukana olleiden mielestä osoittautunut omassa työssä käyttökelpoiseksi. Kaikki vaikuttavat edelleen motivoituneilta. Päivityksen jälkeen kerron tämän vuoden kurssin tavoitteen: etenemme ideasta esitykseen. Jokainen osallistuja joutuu kertomaan yhden itselleen tai jollekin läheiseksi kokemalleen henkilölle sattuneen tapauksen, jolla arvelee olevan sosiaalista merkitystä ja dramaattista koskettavuutta. Osallistujat äänestävät sitten niiden joukosta neljä mielestään parasta, joista teemme käsikirjoituksen ja esityksen kustakin.

Draaman ainekset

Kaikissa osallistujien kertomissa tarinoissa on merkittävyytensä. Aiheet risteilevät viisumivaikeuksista poliisikuulusteluihin. Äänestys nostaa esille neljä ylivoimaista kertomusta: tšadilaisen Abdoulayen ”La Morte du Thérape” kertoo uskontojen välisestä konfliktista, senegalilaisen Ndej Fatoun ”Deux épouses” moniavioisuudesta, maahanmuuttaja Yannickin ”Mourir sans voir Paris” laittomasta maahanmuutosta ja kamerunilaisen Gabrielin ”Petit déjeuner” vieraantumisesta afrikkalaisena afrikkalaisten maahanmuuttajien keskellä.

Viimeisimmästä päätetään tehdä tanssiesitys, jonka Mikael suunnittelee ja siihen osallistuvat kaikki. Muut teemat toteutetaan ryhmiin jakautuneina, siten että ryhmään voi ilmoittautua oman kiinnostuksen mukaan. Määrään syntyneet kokoonpanot valitsemaan keskuudestaan ohjaajan, joka vastaa siitä, että tilanneimprovisaatiot palvelevat teemaa, ja kirjoittajan, joka vastaa tekstin siirtymisestä paperille. Lopuille jaetaan roolit. Tarinan alkuperäiset kertojat päätyvät sekä kirjoitus- että ohjausvastuuseen ryhmissään, paitsi ”Thérapen kuoleman” kohdalla, jossa Abdoulaye jatkaa kirjoittajana, mutta Tšadista takaisin joukkoon palannut Willfried ottaa ohjausvastuun. Tarina vaatii myös paljon hautajaisväkeä, joten muihin teoksiin jää vain kolmen näyttelijän kokoonpano.

Sovimme lisäksi, että me vetäjät valvomme pääasiallisesti yhtä produktiota kukin. Omalle kontolleni tulee naisohjaaja Ndej Fatou ja ”Kaksi vaimoa”. Jean-Pierre vetää erityisesti sosiaalisen intervention teatterin näkökulmasta ”Thérapen kuolemaa” ja Mikael jakaa kanssani vastuuta ”Kuolla näkemättä Pariisia” -ryhmästä. Hän tekee myös omaa koreografiaansa Gabrielin ”Aamiaisesta” liikuntaan varatuilla tunneilla. Musiikinopettaja Ahmed on löytynyt kurssin jo alettua puhelimeen Sveitsistä ja palannut pikaisesti maahan. Hän on kaikkien työryhmien käytössä sen ohessa, että jatkaa edelleen musiikkitunteja.

Työryhmätyöskentelyn lisäksi käymme yhteistunneilla läpi draaman rakennetta, sitä miten kannattaa edetä tilanneimprovisaatioin hahmottamaan lähtökohtatilannetta, kulminaatiopistettä ja lopputilannetta. Kun nämä kolme peruspilaria hahmottuvat kustakin tarinasta, kannustan työryhmiä kehittelemään tilanteita, jotka ovat välttämättömiä, jotta tarina voi edetä käännekohdasta toiseen. Palautan mieleen myös erilaisia improvisoinnin tehtävänasetteluja sitä mukaa, kun oletan niistä olevan käyttöä tarinan eteenpäin viennissä. Haemme yhdessä kohtausten käynnistyselementtejä ja kukin kohdallaan roolihenkilöiden sisäisiä motivaatioita, tavoitteita, tunteita ja ajatusmaailmassa.

Teatteria ja ”teatteria”

Tulkkikustannusten säästyessä talousarviossa on tällä kertaa rahaa myös kokea ja analysoida yhteisiä taide-elämyksiä näyttelyistä teatteri- ja tanssiesityksiin.

Käymme ihan ensiksi katsomassa koko joukolla ”Kuma Kuraa”. Se on CITO-teatterin musikaalikimara, jonka nimeen lisään supisuomalaisena yhden m-kirjaimen nähtyäni koko keitoksen. Tarinaan on yritetty ujuttaa paljon elementtejä, joiden tarkoitus lienee saada katsojien tunteet heräämään, mutta liika on liikaa ja kokonaisuus jää sekavaksi. Lastennäytelmän lavastuslinna, hempeät valot ja liehuvat sifonkihuivit vievät tehon myös etniseltä musiikilta, joka olisi sinällään ihan kelvollista kuultavaa. Mutta toki huonostakin teatterista voi oppia, ainakin sen, mitä ei pidä tehdä tai opiskella. Esityksen jälkeen palaamme kiltisti Gambidiin, minä kiukkuisena.

Lenkillä bongattua: eipäs pissitä seinille!

Lenkillä bongattua: eipäs pissitä seinille!

Yritämme Mikaelin kanssa katkaista harmin tylyn rivitalomme neonvalossa katsomalla haaleaa radio-tv-Burkinan uutiskuvaa. Kehitys kehittyy täällä illasta toiseen, jos uskoo uutisia. Kehityksestä todistavat herrat istuvat puvunkaulus jäykkänä kokouspenkeissä tai sitten he neuvottelevat keskenään tai kulkevat vihkimässä ja katsastamassa erilaisia laitoksiaan. Koreaan kangaspäähineeseen verhottuja pagne-pukuisia rouvia on muutama läsnä heidän joukossaan, kaikkine koruineen, mutta vain jos teemana sattuu olemaan sosiaali- tai sivistysasia.

Paaston aika on jälleen käsillä. Alidoun tilalle on ilmaantunut toinen autonkuljettaja, joten caremea noudattaa tällä kertaa vain Abdoulaye, joka alkaa osoittautua joukkomme älyköksi, aika ajoin. Tänä iltana hän pitää ruokailutauon ohella vapaata myös aivotyöstä ja etsii kirjaston nettipäätteeltä Koko-teatterin Anna Veijalaista, jonka kuvan on nähnyt Théâtre Finlandaisissa.

Ilta pimenee

Mikael ajaa meidät sunnuntain kunniaksi ja vanhasta muistista keskuksen autolla Ricardoon, jossa kaikki muu on ennallaan paitsi uinnin hinta. Se on kaksinkertaistunut viime vuodesta. Paljon lapsia on paikalla, mutta täällä heitä eivät onneksi uittele vieraat sedät, kuten Ouagan keskustan turistihotellin, Indépendencen, uima-altaalla. Kukat, linnut ja peltoja kuokkivat tädit aidan takana, kaikki ovat tallella. Päivä on niin kuuma, että uima-altaan reunakiveystä on mahdoton kulkea paljain jaloin. Kun palaamme illan suussa voipuneina asunnolle, päivän kalansaalis on rivistöissä kadunvarren myyntipöydillä. Aurinko heittelee viimeistä kajoaan La barragen vedenpintaan. Ilma on punaharmaata auerta.

Perillä asunnolla puhelimen ruudulle ilmaantuu tieto, että näyttelijä Marjatta Raita, pitkäaikainen ja loputtoman luotettava työtoveri Helsingin Kaupunginteatterista, on kuollut. Siinä samassa sammuvat koko korttelin valot ja ilmastointilaitteet. Puhelimen näyttöruudulla loistava tuore tieto saa dramaattisen pimeyden ympärilleen. Onneksi olemme ostaneet varastoon muutaman kynttilän ja yölämpötila on vain + 28 astetta, joten ilmastoinnin puutekaan ei ole katastrofi. Silti valvottaa. Liian moni työtoveri on jo ulottumattomissa.

Vierellä vuoteella on ”Aniara”, mutta sitä ei pysty lukemaan kynttilän valossa. Kääntelehdin oman itseni ympäri kuoppaisella patjalla, moskiittoverkkojen sisällä. Itsen sisältä löytyy pyöriessä vain huolentynkiä: Teen tätä työtä jälleen taiteilija-apurahan varassa enkä saa palkkaa. Kotona tili hupenee suoraveloituksiin. Arki täällä on jälleen alkanut ankarana ja huomaan syöväni paljon pelkän mieliteon vuoksi, paradoksaalista kyllä juuri täällä, missä ruoasta on aidosti pula. Lihon. Juon viiniä, jota supermarché tarjoaa laajoin valikoimin ja kallein hinnoin. En pidä itsestäni. Rapistun. Sitten yritän ryhdistäytyä ja päivittää viitekehyksen uudelleen: Hyttysverkon rajaama todellisuus on hallittava nyt, kun neljännes tätä retkeä alkaa olla takana ennen kuin se oikeastaan edes alkoikaan. Loput kolme neljännestä on käytettävä tehokkaasti. Mutta hyttysverkon ulkopuolella vaanii levottomuus, epätietoisuus, väliaikaisuus. Mielen maantiede käy melankolian rajamailla täällä päiväntasaajan kyljessä, kunnes uni viimein voittaa.

Totean havahduttuani, että muutos on jo alkanut. Nyt lepään. Sitten liikun. Alan säännöstellä mielitekojani. Palaan Afrikasta terveenä ja nuorena. Niin se on. Ja rakastuneenakin – taas ja edelleen, ehkä ensi sijassa siksi että rakastan rakkautta. Kai se vielä joskus osuu ihan oikeaan täsmäkohteeseen.

Teoriasta käytännöksi

Viikko alkaa sekavissa merkeissä. Se käy selväksi, kun päätän käydä katsastamassa kaikkien ryhmien työvaiheen. Jean-Pierre ei päästä omaa ryhmäänsä improvisoimaan vaan luennoi tunti toisensa perään pöydän ääressä. Abdoulaye turhautuu, kun ei pääse kehittämään tarinaa. Koko työryhmä alkaa näyttää täysin lannistuneelta. Silti on vaikea puuttua asiaan. Herra professori tekee niin kuin on tottunut tekemään. Päätän katsoa vielä vähän aikaa sivusta, mutta Mikael menettää malttinsa seurattuaan työskentelyä ja käy sanomassa suorat sanat.

Ryhmä pääsee sen jälkeen toimeen ja J-P, loukkaantuneena tai ei, lupaa käydä katsomassa ja kommentoimassa valmista.

Oma ryhmäni on myös halvaantumisen partaalla. Ndej Fatou on aloittanut ”ohjaamalla”. Näyttelijät eivät pääse tekemään tilanteita, vaan työ juuttuu pienten yksityiskohtien korjaamiseen ennen kuin minkäänlaista kokonaisstruktuuria on kehitetty. Yritän kannustaa ohjaajaa luottamaan näyttelijöihin ja antamaan näille tilaisuuden tehdä ehdotuksia. Hänellähän on joka tapauksessa viime käden valta valita näkemästään tai muuttaa toimintoja vaihtamalla olosuhteita mieleisikseen.

Yannickin ryhmässä kangertelee yhtä lailla. Siellä on meneillään arvovaltakiista. Ryhmän pojat kamppailevat siitä, kumpi saa päättää, miten tehdään. Jacqueline on vetäytynyt seinän viereen eikä osallistu sanailuun. Kehotan kaikkia kolmea antamaan parastaan työryhmälleen juuri siinä tehtävässä, jonka he ovat demokraattisesti päättäneet itse kullekin lankeavan, muuten ei tulisi valmista.

Gambidin pihalla on onneksi illalla conte-esitys. Vaikka avotuli puuttuukin tällä kertaa, tarinat saavat hyvälle tuulelle. Tulkoon valo. Fiat Lux. Tuleva ohjaustyö alkaa pian tämän kurssin jälkeen Luxemburgissa.

Maailmat kohtaavat

Katsomme seuraavaksi taide-elämykseksi yhdessä hienon eurooppalaiselokuvan ”Le Bruit, L’Odeur & quelques Étoiles”. Se on todentuntuinen kuvaus siirtolaisnuorten elämästä pariisilaisella esikaupunkialueella, jossa pikku rikoksesta kiinni jäämistä pakoileva poika osuu poliisin luodin tielle. Vainajan ystävät yrittävät todistaa oikeudessa, että poliisit ovat tehneet virheen, mutta nuoret jäävät ilman oikeutta. En osaa arvioida, kuinka paljon kurssin osallistujat ovat selvillä siirtolaisten todellisista elämänoloista Euroopassa. Tämä elokuva kertoo siitä karua kieltä. Joudumme käsittelemään asiaa ”Mourir sans voir Paris”-teeman vuoksi. On hyvä, että todennäköisin vaihtoehto siitä, mikä Pariisissa olisi edessä, jos sen pääsisi näkemään, piirtyy konkreettisesti eteen.

Gambidin pihalle on alettu rakentaa uutta taloa ”cyber-caféta” varten. Kirjasto saa myös osan uusista tiloista. Tulee siinä olemaan ihmettelemistä aaseilla, jotka vetävät kuormiaan cyber-cafén ohi kuoppaisaa Rue du Musée Nationalea pitkin. Rakennustyömaan tiilet tehdään käsin museokadulla, aidan ulkopuolella. Aidan sisäpuolella miehet kaivavat lapioilla kuoppaa talon perustuksia varten kivikovaan saveen. Ehta hyperaurinko paahtaa armotta päälakeen ja hiki kiiltää cyber-rakentajien iholla, jolle ei osu koko päivän mittaan yhtään varjon häivää. Liittoutuneet hautuvat täysissä varusteissaan Bagdadissa samassa uunissa. Siellä on Méteon mukaan plus 46 astetta kuten täälläkin.

Oirehtimista

Mikael on hankkinut viskipullon. Kun hän saa korkin auki ja haistaa juomaa, alkaa raju oksennuskohtaus. Hän rynnistää liikkeelle, paiskoo ovia ja jatkaa väkivaltaista oksentamista kylpyhuoneessa. On siis alettava pitää hyvää huolta käsihygieniasta, juotava paljon vettä, syötävä malarialääkkeet loppuun ja otettava viskipullosta vain lusikallinen jos oireita ilmaantuu – ja kuitenkin tyynesti odotettava vuoroaan sairastua. Nyt meillä on jääkaapissa vaikka kuinka paljon ruokaa, jonka menekki jäänee lähivuorokausina vähäiseksi. Onneksi edessä on sunnuntai ja luppopäivä.

Kuljettajalla on vapaapäivä, enkä lähde yksin ajamaan Ricardoon, joten saunon pihamuurien suojassa auringossa ja kuljen aina välillä suihkuun. Taidan viimeinkin ruskettua vähän. Arkipäivinä tällainen hikoilu paahteessa on täysin mahdoton idea. Hiki kastelee vaatteet ja työnteko tuntuu tervalta. Nyt on varaa lekotella ja kärventyä. Luen Artaud’ta patiolla bikineissä asettuneena mahalleni kahdelle keittiötuolille, joista puutarhakalustuksemme yhä koostuu jykevän keittiöpöydän lisäksi.

Yritän olla välittämättä portin pieleen nostetusta roskapussista. Siellä mätänee neljä lampaanlihapullaa, joista piti tehdä päivän ateria. Ne olivat kuitenkin muuttuneet jo yhdessä yössä harmaiksi ja odottavat nyt jätekäsittelyä muun roskan seassa. Käsittely tarkoittaa täällä sitä, että roskat joko heitetään kadun varteen tai aidan yli kansallismuseon villiintyneelle tontille. Tai sitten ne poltetaan portin ulkopuolella. Mikaelilla on töitä, kun tokenee pystyyn ja kykenee polttotoimiin sekä kestämään palavan, mädän lihan hajun.

Nukuttuaan koko päivän hän pystyy jo syömään vähän illalla. Sitten hän palaa unille. Katson televisiosta karaokekisan välierän Bobo Dioulassun kaupungista. Ykkösiinsä pukeutuneet osallistujat laulavat poikkeuksetta antaumuksella ja ääni raikuen mutta useimmat nuotin vierestä, eikä rytmitaju vaikuta heilläkään kovin myötäsyntyiseltä.

Veto pois

Kurssi on puolivälissä. Ahmed pitää Mikaelin maanantaitunnit ja porukka hakkaa djembejään innolla ja kerta kerralta tarkemmin. Sitten he ovatkin ihan poikki, lakoavat tanssimatolle ja jäävät siihen. Kaikki lojuvat puoliunessa mistään kiinnostumatta. Olen hakannut mukana ja nauttinut siitä, että molemmat kädet pystyvät urakkaan. Toki tiedän, että tämä ilmasto on rankka myös afrikkalaisille, mutta alan tahtoa kotiin joka kerta, kun tämä kivireki pitää saada liikkeeseen.

Seuraavana aamuna, Mikaelin jo toivuttua polttelemaan roskia asunnon aidan takana, pidän kurssilaisille puolentoista tunnin saarnan aiheesta, mistä tässä kaikessa pitikään olla kyse. Kerron, että olen jo edellispäivänä ollut aikeissa lähteä kotiin. Porukka ryhtyy puhuttelun jälkeen improvisoimaan kohtauksia ainakin näennäistä työmoraalia uhkuen. Saa nähdä, kuinka kauan tämä vire kestää.

Iltarupeaman viime tunneilla meillä onkin jo tosi hauskaa, kun irrottelemme tekemällä tekstikatkelmia ja tilanteita eri tyylilajeissa kreikkalaisesta tragediasta sitcomiin. Enkä ole ainakaan vielä sairastunut. Lakanalta löytyy hiekanjyviä. Harmattan on alkamassa. Patjassa on syvä kuoppa.

Helle

Ramadan osuu kuunkierron kannalta kohdalleen ja paasto on ohi. Sen päättymisen kunniaksi kuuluu pitkin iltaa räjähteiden pauke.

Aamu on taas vaitonainen. Kaikki kaupat ovat kiinni. Onneksi saamme vihiä yhdestä pikku puodista, joka tekee poikkeuksen ja on auki aamuvarhaisesta alkaen. Ajamme neuvojien kertomaan suuntaan ja kauppa löytyy. Muuten olisi ollut oltava viikonloppu vähissä eväissä, sillä kaikki ravintolatkin näyttävät olevan suljettuina tänään. Kun palaamme ostoksilta, ilmastointilaite paukkuu ylikierroksiaan. Lämpö on jo aamusta ollut nelissäkymmenissä. Suomesta tulee savusaunaan matkaavalta toimittajalta SMS, joka kertoo siellä olevan neljä miinusastetta. Meillä puolestaan on päiväohjelmassa saunanlämpöinen kokous, jossa pitäisi jälleen arvioida kurssin sujumista.

Kaikki ovat paikalla, kun kokouksen alkamisajasta on kulunut tasan neljäkymmentäviisi minuuttia. Rähisen jälleen ajankäytön holtittomuudesta, siitä, kuinka aika on nykyisin itse asiassa taiteellisen työn kallein resurssi. Samaan kuoroon osallistuu Mikael, mutta myös jokunen opiskelija.

Muu palaute on edelleen molemminpuolisesti positiivista, mutta jää kesken, kun kurssisihteerimme Estelle raahaa paikalle treeniasuja. Ne on tällä kertaa mahdutettu kurssin talousarvioon, jotta kaikilla olisi vaihtovaatteet hikipyykin varalle. Edellisenä syksynä jotkut olivat joutuneet sinnittelemään samoissa pesemättömissä salihousuissa läpi koko kurssin.

Nämä asut on tilattu ouagalaisesta ompelimosta, jossa niitä on nyt tehty puolen kurssin ajan sen sijaan, että ne olisivat odottaneet valmisvaatteina kurssin alussa. Estelle jakaa paketit siten, että antaa ensin kaikille paidat ja vasta sitten housut, eikä enää muistakaan, missä järjestyksessä hän jakoi paidat kokomerkintöineen. Sekaannus on hillitön, kun housuja vaihdellaan pöydän ympärillä. Asut ovat kaiken lisäksi ihan liian paksua mustaa kangasta. Hiki lentää niissä taatusti, eikä niitä varmaankaan saa yhdessä yössä kuiviksi edes tässä lämmössä. Kai kurssilaisten on pakko leikellä niistä shortseja ja T-paitoja. Puolet kokousajasta on mennyt sähläämiseen.

Koska on lauantai ja paaston päättymisjuhla, emme jatka töitä yli puolen päivän. Iltapäivä Ricardossa on rauhallinen. Uimavesi on kättä lämpimämpää, mutta kastelee ja isot kilpikonnat harjoittavat verkkaisaa lisääntymistuokiotaan aidan takana.

Illalla osallistumme Miriam Makeban vierailukonserttiin, jonne on kokoontunut arvattavasti koko Ouagan hienosto. Saamme pääsylippuun kuuluvat naposteltavat ja petit fourréet. Pääesiintyjää edeltävä ”lämmittelyohjelma” on paikallista, ja hiki todella lentää. Kultahattuiset artistit pyörittävät tahdissa pyllyjään ja innostavat avainnippusedät ryntäämään lavan viereen ja tunkemaan seteleitään esiintyjättärien kosteina kiiltävien rintojen väliin. Saamme kuitenkin lopuksi ilon kuunnella lähes tunnin verran vielä voimissaan olevaa Mama Africaa, joka innostaa koko yleisön tanssimaan. Suru-uutinen hänen kuolemastaan tavoittaa noin vuoden kuluttua tästä illasta.

Vallattomat

Sunnuntai kuluu luvattomilla retkillä. Auto on annettu keskuksesta käyttöömme sillä puheella, että pysymme kaupunkialueella. Lähdemme tottelemattomina ajelemaan kohti etelää ohi Kombissirin ja kohti Pota. Luonto muuttuu pian yllättävän vihreäksi, tienvarsilla näkyy vesilammikoita, joissa kasvaa lootuksia. Sitten on taas yhtä kuivaa kuin Ouagassa. Maissit seisovat pystyyn kuolleina rankoina pelloilla. Mutta pian vihertää taas. Pyöreät olkimajat muodostavat kuvauksellisia kyläyhteisöjä, joiden laidoilla kasvaa jättimäisiä baobabeja. Ihmettelemme myös runkovainajia, jotka ovat lehtikruununsa painosta haljenneet ja heittäytyneet maahan lepäämään. Niistä jää selkeä muistikuva, joka palaa mieleen, kun saan reilun kolmen vuoden kuluttua kuolinuutisen täältä.

Kun pysähdymme ottamaan kuvia, kylän lapset rynnistävät heti paikalle ja tarjoutuvat malleiksi. Siihen olisi toki pitänyt osata varautua ja ottaa mukaan makeisia. Nyt he joutuvat tyytymään tienvarresta ostettuihin hedelmiin ja Suomen ksylitolipastilleihin.

Maaseudun näkeminen on hauskaa, kun liikenneruuhkat eivät ole tavoittaneet täkäläisiä. Saamme tuntea olevamme oikealla sunnuntaiajelulla. Nojaan kyynärpäätä etulasin alareunaan ja annan ilmavirran käydä hiuksiin, koska toimiva ilmastointilaite on tässäkin autossa haavekuva. Myöhemmin huomaan, kuinka toinen käsivarsi erottuu jyrkästi toisesta punoittaen päivänpaahtamana.

Ajamme takaisin kaupunkiin iltapäivää pakoon ja päätämme poiketa Oll’ Inniin uimaan nähtyämme kyltin tienvarressa. Hotellin ulkopuolella on laaja aukio, jossa rekkakuskit ovat väliaikaisparkissa ja elävät omaa elämäänsä. Panen kameran sovinnolla kassiin nähtyäni miesten reaktion linssin välähdykseen.

Oll’ Inn osoittautuu rekkojen takaa paljastuessaan samaksi paikaksi, jossa olen käynyt norjalaisen Margretin kanssa ensi matkallani. Halusin silloin tietää kaiken, minkä norjalaiset ovat jo ehtineet Ouagassa kokea. Kävi ilmi, että norjalaisia näytelmiä oli ehditty tehdä runsaasti Cito-teatterissa, jossa mekin olimme vuosi sitten nähneet ”Nukkekodin” paikallisversion.

Olen vasta myöhemmin saanut kuulla kautta rantain, millaisen määrän kateutta Cito on herättänyt kaikissa muissa kaupungin teatterintekijöissä, koska siellä on maksettu myös ouagalaisille teatterintekijöille Norjan käytäntöjen mukaista palkkaa. Millään muulla teatterilla ei ole varaa moiseen. Sitä ongelmaa meillä ei tulisi olemaan, joudun toteamaan.

Veikkaan ettei norjalaisten kouluttajienkaan ansiotaso ole ollut kehnoimmasta päästä, ei ainakaan ilmaistyötä. Heidän asuntovillansa, jonka Margret on ystävällisesti esitellyt lounaan jälkeen, on siinä määrin hulppea, että se on riittänyt kerralla antamaan aivan väärän kuvan täkäläisistä oloista, norjalaiset ovat omaa luokkaansa. Oll’ Innissä olen siis ollut ensi kertaa norjalaisten vieraana syönyt hyvin, sen muistan.

Kerran koettu luksuksen häivähdys ottaa ja viettelee taas. Päädymme siis törsäämään kokolihaan ja viinilasilliseen uima-altaalla kerättyjen auringon viime säteiden jälkeen. Laskua maksaessa osaan arvostaa Margretin valtion vieraanvaraisuutta. Autoilu kaupungin keskustaan osuu viikonlopun paluuruuhkaan. Yllätyn, että matkan varrella sattuu silmiin vain yksi mopon ja auton yhteentörmäys. Mahdollisuuksia niihin hahmottuu illan pimeydessä satoja. Onneksi Mikael on jo tottunut täkäläiseen liikennekulttuuriin.

Aika

Kurja maanantain iltaharjoitus: kaikki toimivat edelleen kuin aikaa olisi loputtomiin. Joudun patistamaan kaksi vaimoani, heidän miehensä ja ohjaajan läpimenoon ”omassa ryhmässäni”, jotta kokonaisuus alkaisi hahmottua jotenkuten.

Kun kaikki ryhmät kokoontuvat illan päätteeksi yhteen, joudumme jälleen odottamaan Thérapin viipyilevää kuolemaa seinänvierustoilla, sen sijaan että yhteinen päivitys pääsisi alkuun. Kaikki ovat jo paikalla, mutta Thérapin työryhmä vain jatkaa harjoitustaan. Keskeytän heidän työnsä ja sanon, että nyt he käyttävät jälleen kaikkien muiden aikaa väärin pakottamalla meidät odottamaan.

Yleiskeskustelu alkaa kiivaana: Pitääkö teokset esittää debatteineen ja foorumeineen? Kuinka aika voisi riittää siihen? Mihin rekvisiittalistat katoavat? Sitten ajaudutaan jälleen kurssin paikallisiin ennakkojärjestelyihin, jotka ovat aiheuttaneet polemiikkia jo aikaisemmin. Riittävästi infoa ei ole ollut saatavilla Ouagasta. Raha-asioita ei ole saatu selviksi kaikkien matkakustannusten osalta. Puhumme puoli tuntia yli harjoitusajan ja päädymme jonkinlaiseen sopuun.

Jatkuva kamppailu ajankäytön taloudellisuudesta panee väistämättä sen tosiasian eteen, että meidän on luovuttava pelkästä taiteellisen tuloksen tavoittelusta ja etsittävä aika myös produktiokohtaisen tuotantosuunnittelun näkökulmalle. Teemme heti seuraavana päivänä tuotantosuunnitelmia kokonaiselle produktiolle. Yritän opettaa käyttämään rajallista aikaa samalla tarkkuudella kuin rahaa ja työvoimaa sekä muita prosessiin suunnattuja resursseja. Käy ilmi, että idea ennakkosuunnitelman laatimisesta koko produktion mittaiselle prosessille on kaikille uusi, olivatpa ohjaajia, teatterinjohtajia tai näyttelijöitä. Edellisillan keskustelu on kai jossain määrin valaissut suunnittelun merkitystä ja pienet työryhmät askartelevat sankarillisesti lattialla tussien ja paperien parissa.

Sankari

Käymme harjoituksen jälkeen pika pikaa asunnolla syömässä puolikkaat purkilliset raviolia ja suuntaamme keskustaan viimeisiä iltojaan pyörivään ”Waga Hip Hopiin”. Se on ulkoilmakonsertti Centre Francaisen näyttämöllä kaikkine valoon päistikkaa lentävine hyönteisineen.

Näemme Winston McAnuffia ja Bakulua, mutta illan päähenkilöksi kohoaa nuoren Burkinan kansallissankari, YK-puheensa jälkeen surmattu Thomas Sankara. Burkinan kansallispäivä eli vallankaappauksen muistopäivä on jälleen tulossa ja nyt kunnioitetaan Sankaran kuoleman kaksikymmenvuotisjuhlaa. Sama sankari on nähty jo aamun musiikki-tv:ssä vaikka hän ei laula nuottiakaan. Hän on esiintynyt taustakuvina, pitänyt innostavaa puhetta YK:ssa ja hänelle on huudettu ”Kuolema tai isänmaa”. Koko ohjelma on saanut voimakkaan mielenilmauksen luonteen.

On selvää, ettei ainakaan nuoriso ole unohtanut omaa Chetään. Eikä sitä voi ihmetellä. Sankarassa ovat ilmeisesti kiteytyneet kaikki ne ajatukset, joilla puhutella nuorisoa. Hän on soittanut kitaraa Tout-à-coup-jazz-yhtyeessä, säveltänyt maan kansallislaulun ”Une seule nuit” ja tultuaan valituksi viestintäministeriksi 33-vuotiaana ajanut pyörällä valtioneuvoston kokouksiin.

Vuonna 1983 hänet on valittu demokraattisissa vaaleilla presidentiksi, edelleen vain kolmenkymmenenkahdeksan ikäisenä. Siinä virassa hän on ehtinyt tehdä vasemmistolaisia uudistuksia ja kieltää niin naisten ympärileikkauksen kuin nyttemmin edelleen vallalla olevan moniavioisuudenkin. Hänen henkeään on neljän presidenttivuoden aikana vartioinut moottoripyörillä liikkunut naiskaarti. Mutta sitten hänen aikaisemman tukijansa ja maan nykyisen presidentin Blaise Compaorén mitta onkin ollut täynnä: Une seule nuit, vain yksi yö, ja Sankara on pantu päiviltä ja valta kaapattu.

Viikko ennen kuolemaansa Sankaran tiedetään sanoneen: ”Vaikka vallankumoukselliset voidaan yksilöinä murhata, aate ei kuole”. Valtaeliitin varpaille astuminen on maksanut uudistajien hengen lähes kaikissa Afrikan maissa. Silti Burkinan Hip Hop -illassa soi jälleen kahdenkymmenen vuoden hiljaisen mutinan jälkeen nuorison ennenkuulumaton äänilaji. Nuorena kuollut sankari on vaarallisempi kuin monet elävät yhteensä.

Kulttuurikeskuksen piha-alueelle on järjestetty konsertin jälkeen bändi, joka saa kuulijoihin vauhtia. Rokkaamme Mikaelin kanssa sydämen kyllyydestä, siihen saakka, että työt haihtuvat mielestä hien virratessa. Kun ajamme asunnolle, tajunnassa on kuitenkin selkiytynyt vakaa käsitys siitä, etten enää palaa tänne enkä yritä hankkia varoja opiskelijoiden toivomaan jatkoprojektiin. Ponnistelun vaatima energia on osoittautunut kohtuuttomaksi erityisesti rahaan ja paikallisiin järjestelyihin liittyvissä kysymyksissä. Kurssi potee asioita, joihin en ole voinut vaikuttaa. Kerron johtopäätöksen Mikaelille ja kysyn, onko hän valmis viemään suunnitelmat loppuun ensi syksynä kahteen pekkaan lavastuksen opettajan kanssa. Hän jää mietteliääksi.

Työ palkitsee?

Seuraavana päivänä kohtaamme uuden vastuksen: Italialainen ohjaaja, joka on tehnyt ohjauksensa Théâtre de la Fraternitéhen vuotta aikaisemmin, vaatii meidän iltaharjoitusaikojamme oman esityksensä lämmittämiseen. Hän tahtoo niihin myös kurssilla opiskelevat burkinalaiset, jotka ovat olleet produktiossa mukana. Willfriedillä on esityksen päärooli, ja hän on uutisen jälkeen hermoromahduksen partaalla. Hän on ottanut vakavasti vastuunsa ”Thérapen” vetäjänä ja kantaa mielessään myös edellisen kurssin lopahtamista kohdaltaan ennen aikojaan. Kahteen asiaan keskittyminen on nyt hänen mielestään sula mahdottomuus. Meidän on ilmeisesti syytä peruuttaa koko julkinen loppudemonstraatio, koska molempiin harjoituksiin aika ei todellakaan riitä.

Kaiken keskellä paikalle pelmahtaa reportaasin tekijä, joka ei ymmärrä vähääkään siitä, mistä hänen pitäisi kirjoittaa. Yritän selittää toimittajalle työtämme mahdollisimman kansantajuisesti, mutta pelkään jo etukäteen, mitä saan lukea lehdestä, sillä en pysty lainkaan arvioimaan, kohtaavatko käsitteemme. Gambidin keskukselle on kuitenkin tärkeää saada julkisuutta, ja niin annan hänenkin sekoittaa päivääni.

Kiista italialaisen aikavaatimuksista jatkuu pitkin päivää. Kurssisihteeri Estelle joutuu ottamaan vastaan koko paineen, sillä Jean-Pierre ei saavu lainkaan paikalle. Sanon, että mielestäni ei ole mitään järkeä raahata tänne väkeä pohjoismaista ja pitkin Afrikkaa, jos olosuhteet estävät mielekkään työskentelyn. Jos burkinalaisilla ei äkkiä olekaan aikaa leikkiä meidän leikkejämme, lopetamme projektin tähän. Estelle jää neuvottomana oppilaiden keskeen, kun lähden paikalta. Pysyn pitkään keskuksen alueella ja katselen illan ohjelmassa olevia lyhytelokuvia, joita heijastetaan ulkonäyttämön valkeaan takaseinään. Kukaan ei lähesty enää kiistan merkeissä. Sitten lähden asunnolle nukkumaan. Ilmastointi on asetettu 23 asteeseen ja saa huoneen tuntumaan jääkaapilta ulkoa tullessa.

Aamulla saan kuulla, että minua on etsitty illan mittaan meille varatusta ”opettajainhuoneesta”, jossa on suihku, vuode ja muutama hylly oppimateriaaleille, jotta niitä ei tarvitse kuljettaa joka päivä asunnolle ja takaisin. Sen sijaan, että olisin odottanut mahdollisia koputtelijoita huoneeseen sulkeutuneena, olen istunut tuolillani pihamaalla harvojen elokuvan katsojien joukossa ja varsin näkyvillä. Värinikin olisi luullut erottuneen joukosta. Päätän, että viis veisaan kaikista näennäisiksi jääneistä tavoitusyrityksistä. Sen sijaan kiukuttelen käsivarttani, joka turpoaa jonkun hyönteisen tehtyä siihen reiän ulkoilmakatsomon pimennossa. Turvotus saa ihon punoittamaan ja nostaa pigmentistä selkeinä esiin reilun vuoden takaiset nestekaasuräjähdyksen palohaavat. Lasinsirutulehduksiin edellissyksynä määrätty Betadine näyttää kuitenkin jälleen auttavan ja turvotus alkaa laskea.

Gambidissa tiedetään nyt kertoa, että italialainen kilpakumppani on luovuttanut kisan. Saan pitää koko työryhmäni harjoituksissa julkisen restitution-iltaan asti. Aloitamme siis sittenkin läpimenon klo 17 juuri kuuratulla näyttämöllä. Kolmasosa väestä on tavalla tai toisella puolikuntoista. Jacqueline on käynyt aamulla lääkärissä kuolemansairaana, mutta piristynyt yllättävässä määrin jo keskipäivän tauolla lähteäkseen jälleen kanssani torille pagne-kankaita shoppailemaan ja valikoimaan malleja. Räätäli Pacolla on tallessa mittani. Hän tekee minulle tällä kertaa kaksi mekkoa.

Läpimenoharjoitus sujuu, kun huudan vääpelinä ohjeita koko ajan. Mikael on jo väsynyt eikä jaksa ottaa vastuuta kuin omasta koreografiastaan.

Paluu pimeään

Kiidämme harjoituksen jälkeen vielä viimeisen kerran keskustaan piristymään. Tänä iltana on vuorossa laulaja nimeltä Oxmo Puccino. Häntä on pakko mennä kuulemaan jo nimenkin vuoksi. Lierihattupäinen pyylevähkö Oxmo on orkestereineen ihan hyvä, sukunimimuunnelman veroinen lajissaan.

Palatessa asunto on pimeänä. Olen ollut jo iltapäivällä vakuuttunut, että Mikael on polttanut sulakkeet. Hän on puolestaan veikannut yleistä sähkökatkoa, ja asia on päässyt sen jälkeen unohtumaan. Nyt on ilmiselvää, että kyseessä ovat asunnon omat sulakkeet, sillä tällä kertaa vain meiltä puuttuu sähkö. Hakkaamme turhaan naapureiden portteja, jotta saisimme edes tietää, missä sähkökaappi sijaitsee. Kukaan ei tule avaamaan. Emmanuel, joka on ajanut autoa tämän illan, ei ole onneksi ehtinyt vielä pois Gambidista, jonne lähti palauttamaan auton, ja vastaa soittoon. Hän ajaa paikalle, vaihtaa sulakkeet, ja saamme viimein sähköt, joiden valossa yritän panna paperille päivän tuntemuksia. On ikävä kotiin.

Yllätysten kirjo jatkuu aamulla. Mikael kertoo, että kaikki hänen jäljellä olleet rahansa on varastettu asunnolta. Hänellä on ollut ne kirjekuoressa hyllyllä, vaatteidensa välissä. Onpa poika paikan keksinyt. Pidän omia käteisiäni aina isossa lukollisessa matkalaukussa, joka varkaan on raahattava ulos talosta, jos ei ota riskiä murtaa lukkoja kokeeksi, tietämättä, löytyykö sisältä mitään. Kun kerromme asiasta Gambidissa, käy ilmi, että keskuksen siivoojapoikaa ei näy missään, ei ole näkynyt eilisen jälkeen. Jean-Pierre ei käsitä lainkaan, miten tämä on mahdollista. Hän vakuuttaa, että on ollut valmis antamaan pojalle hoitoon vaikka koko FITMO:n kassan, niin luotettava tämä on aina ollut. Pojan perään soitetaan poliisit, mutta Mikaelin murheet jatkuvat. Reppuaan penkoessaan hän on huomannut, että häneltä on Oxmon konsertin aikana varastettu sivutaskusta kaikki päivällä hankitut eteläafrikkalaiset levyt.

Valoa

Ensi-illassa pääsemme viimeinkin yrittämään läpimenoa valoissa. Mikael toimii tekniikan yleismiehen Gwemin apuna ja iskut löytävät kutakuinkin kohdalleen. Esitämme kaikki pienoisnäytelmät ja rummut takaavat jälleen kokonaisrytmin sekä siirtymät teoksesta toiseen. Sairasvuoteilta revityt esiintyjämme syttyvät katsojien edessä. Iltaa kehutaan niin yleisön keskuudessa kuin lehdissäkin. Virallisen ohjelman päätyttyä en jää tällä kertaa yksin murjottamaan vaan toteutan edellissyksyn päätöksen: tämä ensi-ilta päättyy koko joukon yhteiseen tanssiin. Mikael tuo DJ-varustuksen ja pihalla soi. Murheet ovat unohtuneet, niin myös seuraavan aamun todistusten jaossa ja kurssin kokonaisarvioissa, jossa saan yllättäen palautteen siitä, kuinka paljon helpompi on ollut seurata tätä jälkimmäistä kurssia, kun olen alusta asti puhunut ranskaani. Heh.

Takapakkia

Lähtö Burkinasta ei onnistu, vaikka minun olisi käytävä pikaisesti kotona, jotta olisin jo kolmen päivän kuluttua Islannin Akureirissa, 26 asteen pakkasessa.

Olemme nimittäin Jean-Pierren tarjoaman ruokailun ja kyydin jälkeen lentokentän porteilla viisi minuuttia lähtöselvityksen sulkemisen jälkeen. Vaikka kone seisoo kentällä vielä kolme tuntia ennen rullaustaan kiitoradalle, meitä ei enää päästetä koneeseen. Air Francen virkailija on taipumaton. Hän lupaa sijoittaa meidät koneeseen huomisiltana ja vaatii satojen eurojen lisämaksua siitä hyvästä. Kohtalotoverinamme on mies, jonka pitäisi lentää Pariisin kautta Singaporeen, jossa häntä odotetaan leikkauspöydälle seuraavana aamuna. Armo ei käy oikeudesta. Virkailija kieltäytyy ottamasta yhteyttä koneeseen ja sillä selvä. Kohtalotoveri taipuu.

Stressirajani on ylittynyt ja sillä nimenomaisella hetkellä minä alan heitellä satasia päin virkailijaa. Hän on valmis kieltäytymään niiden vastaanottamisesta tai ylipäänsä minkäänlaisesta tekemisestä meidän kanssamme. Mikael saa hänet kuitenkin vähän rauhoittumaan ja asiaan luvataan palata huomenissa. Jean-Pierre odottaa nolona Air Francen kenttätoimiston ulkopuolella. Ajamme siis takaisin asunnolle kaikkine matkatavaroinemme. Siellä tupa on jo kliinisen puhdas kaikesta sinne jättämästämme tavarasta mukaan lukien jääkaapin sisällön. Siis nonstoptilanne, jossa kaikki alkaa uudelleen alusta: jääkaappi päälle ja takaisin huoltoasemalle hankkimaan välttämättömin.

Pääsemme matkaan seuraavana iltana oltuamme lähtöselvityksessä viittä minuuttia edellisiltaa aikaisemmin. Lentokenttävirkailija lienee toipunut öykkäröinnistäni, sillä yhtiön kaupunkitoimisto on vastaanottanut Mikaelin sinne kuljettamat eurot ja varannut paikat. Ouaga jää taa kuuttasataa euroa rikkaampana tasan kolmen tunnin kuluttua – lopullisesti…?

Silti ”koskaan ei pidä sanoa ei koskaan”. Vuoden mittaan selviän Islannin lumeen juuttumisen lisäksi monesta muustakin seikkailusta. Syyskesästä tapaan Jacquelinen ja Nongodon Madridin ITI-kongressissa, jossa he ovat esiintymässä Théâtre de la Fraternitén mukana, ja lupaan palaavani Burkinaan kolmannelle kurssijaksolle. Viimeisen kurssiosuuden budjetti kuitenkin estää sen, kun lähdön suunnitelma täsmentyy. Helsingistä on lähetetty matkaan kohti Ouagaa melkoinen määrä teatteriteknistä laitteistoa Gambidin varustuksen parantamiseksi valo- ja äänisuunnittelun opetusta varten, eikä budjetti enää sen jälkeen anna myöten kolmen opettajan lähettämistä. Niinpä Mikael lähtee matkaan lavastaja Erik Salvesenin kanssa. Pidämme yhteispalavereita Suomessa ja sovimme, että heidän opetussuunnitelmaansa kuuluu opastaa visuaalisessa toteutuksessa ja äänikuvan rakentamisessa edellisvuoden pienoisnäytelmiin.

Ja minä matkaan samoihin aikoihin Nanjingin teatterifestivaaleille ja sen jälkeen opettamaan pienen luentojaksoni teatteri- ja filmiopiskelijoita Beijingin taideyliopistossa, tuiki toisenkaltaisissa oloissa kuin Afrikassa, mutta pitäen peukkuja sille, että laitteet ehtivät ajallaan perille Gambidiin. No niin ei tietenkään käy, vaan koko kallis setti seisoo tullissa, lukkojen takana, aina seuraavaan vuoteen. Paikallisviranomaiset nimittäin kiistelevät keskenään, kuinka paljon veroa maahantuonnista pitäisi maksaa.