Sillanrakennusta ja voimallista räppiä

Burkina Faso 2006

Nyt, kun palaan Gambidiin, on syyskuu. Olen saanut Nanjingissa lääkityksen, mutta vasen käteni on edelleen halvaantunut. Olen Ouagadougouhin suunnatessani syönyt kiinalaislääkkeitä jo pari viikkoa. Käsi on silti edelleen hervoton. Tuntuu masentavalta tulla siipirikkona toteuttamaan projektia, jonka kehittely on vienyt monta vuotta.

Samat punasaviset ja kuoppaiset kadut ovat vastassa kuin tammikuussa, mutta nyt kuopat ovat täynnä vettä. Sadekauden alettua sitä on tullut syyskuun lopulle asti, mikä on poikkeuksellista. Lämpömittari näyttää kolmeakymmentäyhtä.

”Kotikulmat”

Asuntomme on pieni rivitalonpätkä, jonka pihaa ympäröivät korkeat muurit. Yleisilme on ankara, tänne ei tulla viihtymään. Vain koristeelliset, ultramariinin siniset rautataokset aidassa ja ovipaneeleissa keventävät vaikutelmaa, samoin muutama terassin kylkeen istutettu pensas. Pari puutarhatuolia ja pöytä tekisivät pihasta käyttökelpoisemman. Sisällä on kolme huonetta ja pienen pieni vessa, jossa on kattosuihku. Yksi makuuhuone on minulle, sänky moskiittoverkon kehystämänä, toinen keskiyön koneella tulossa olevalle assistentilleni Mikael Stoeckelille. Suurehko keittiö-olohuone on vessan ja suihkun lisäksi yhteistä reviiriämme. Sielläkin on yksi laverisänky parin nojatuolin ja pöydän lisäksi. Vanha televisio seisoo ovensuukaapin päällä. Se toimii, vaikka kuva on sameahko. Nurkassa jyrisee vielä vanhempi iso jääkaappi, jonne on onneksi varattu juotavaa tuloillaksi. Katossa heiluu propelli, jolla on helikopterin ääni. Makuuhuoneissa on onneksi vähän hillitympi ilmastointi.

Ja täällä olisi viihdyttävä seuraavat viitisen viikkoa. Olisi opittava asumaan samassa huoneistossa toisen ihmisen kanssa, kun on jo pitkään tottunut yksityisyyteen.

Mikael on tulossa Ouagaan, kuten paikalliset kutsuvat pääkaupunkiaan, seuraavan illan koneella. Hän on ranskalainen, ammatiltaan tanssija ja Hollannissa koulutettu koreografi ja tulee ensi sijassa vastaamaan liikunnan opetuksesta. Yhteistyö on ensimmäisemme, joten siinäkin on varmasti opettelemisensa. Vastaan itse teatterityön opetuksesta, keskuksen johtaja ja professori Jean-Pierre Guingané sosiaalisen intervention teatteriperinteestä ja Ahmed-rumpali, loistava muusikko, musiikkikoulutuksesta.

Hakeudun yöpuulle. Yövartija istuutuu illan pimetessä ulkoportin viereen.

Starttikuopat

Olemme molemmat, Mikael ja minä, tulleet paikalle pari päivää ennen kuin oppilaiden pitäisi ruveta saapumaan. Kuljemme heti seuraavana aamuna puhumaan käytännön järjestelyistä Gambidin kulttuurikeskukseen. Väistelemme mutakuoppia ja aamuliikennettä. Matkaa on muutama korttelinväli ja yhden asfalttitien joka-aamuinen hengenvaarallinen ylitys.

Pihamuurin ympäröimä keskus on silmissäni ennallaan, paitsi että piha-alueelle on istutettu lisää pensaita ja puita. Aukion yhdellä sivustalla on teatterin ulkoilmalava ja yöpymistilat, joita oppilaat tulevat käyttämään, taidetyöpaja ja pari hotellihuonetta. Luokkatilamme reunustavat sen pitkää sivustaa. Keskellä pihaa on ruokokatoksen alla ruokailutila ja sen takana pieni kirjasto ja toisessa kerroksessa paikallisradioasema.

Kokkimme Aua istuu ruokapatojen ääressä, mutta hän ei ole se solakka nuori nainen, johon olen tutustunut edellistalvena. Hän on nyt pitkälle raskaana ja kumartuu suuren vatsansa kanssa vaivalloisesti maahan sytyttelemään kalikoita patojen alla. Hän tulee hoitamaan aamiaisen ja kaksi lämmintä ruokaa päivässä opetukseen osallistuville. Kurssin loppupuolella hän näyttää onneksi saavan avukseen nuoren, hymyilevän tytön.

Teemme palaverin jälkeen retken Supermarché Marinaan täydentämään tyhjänä ammottavaa jääkaappia. Siellä on ranskalaiset tavaravalikoimat ja tuhottoman kalliit hinnat. Lasken, että kymmenesosa rahavaroistani on sileänä, kun tulemme ulos kasseinemme. Olen täällä valtion taiteilija-apurahalla, enkä siis nosta palkkaa opetuksestani. Ulkoasiainministeriön kehitysapuosaston päivärahat on pian käytetty, jos ruoka on näin kallista.

Ennen kurssin aloituspäivää näemme vielä Cito-teatterissa ”Nukkekodin” Noran burkinalaisittain. Teatterin yllättävä ohjelmistovalinta käy ymmärrettäväksi siltä taustalta, että Citoa on rakennettu norjalaisten kehitysapuprojektina. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Ibsen ajattelisi tästä burkinalaishuumorilla höystetystä versiosta, jossa Nora käy taustavideossa ostoksilla paikallismarkkinoilla ja flirttailee rohkeasti miesroolien kanssa näyttämöllä. Yleisö joka tapauksessa pitää näkemästään varauksetta. Seinillä on julisteita ”Peppi Pitkätossusta”. Millainen onkaan mahtanut olla paikallis-Peppi.

Sunnuntaikin on vielä aito vapaapäivä sopeutua oloihin. Syömme Auan valmistamaa ”maailman parasta cuscusia” ja ajamme lainaksi saadulla kulttuurikeskuksen autolla Hotel Ricardoon, pieneen, vanhaan pensionaattiin patoalueen laidalla. Siellä on hyvä patio ja turkoosina hohtava uima-allas. Juuri nyt mikään ei voisi olla mieluisampaa.

bur_assari

Ansaittu lepotauko aaltalla, Mikael huilaa.

Kun sukellan kädenlämpöiseen veteen, löydän altaasta roskan ja nostan sen ylös vedestä. Nousen kuivattelemaan ja olen heittämässä poimimani paperin roskapönttöön, kun huomaan sen olevan 5000 cefan eli Keski-Afrikan frangin seteli. Kerron Mikaelille. Hän sukeltaa heti altaaseen ja nousee vedestä kädessään 10000 cefaa. Kukaan ei näytä kaipaavan seteleitä.

Otamme aurinkoa muutaman tunnin hämillämme, mutta salaa tyytyväisinä. Ryppyiset setelit ovat kuivaneet auringossa käyttökelpoisen näköisiksi, vaikka lienevät lojuneet roskina jo pitkään. Budjettitilanne on kohentunut ratkaisevasti. Vasta iltapäivällä altaan reunalta alkaa kuulua meteliä. Pitkä juppi-isä kurittaa poikaansa. Hän puhuu paikalliskieltä, joten sisällöstä ei saa selvää. Mutta kun hän kulkee altaanpuhdistajan kanssa ympäriinsä ja moittii tätä, ei ole vaikea aavistaa, mistä on kyse. Mies on ilmeisesti hukannut setelit uidessaan rahat uimahousuissaan ja purkaa nyt kiukkuaan muihin. On ehdottomasti liian myöhäistä puuttua asioiden kulkuun. Kun kaikki ovat jo kuulleet kunniansa, mies alkaa vähitellen asettua aloilleen.

Mikael sukeltaa altaaseen. Hetken päästä hän nousee sieltä mukanaan kultaketju. Hän vie sen mekkaloineelle miehelle. Olemme sitä mieltä, että puntit saavat olla tasan.

Haavat

Aloitamme käytännön valmistautumistyöt opetukseen illalla kuumuuden hellittäessä ja pimeän langetessa. Meille on osoitettu työtilaksi suuri betonilattiainen luokka, jonka katossa pyörii kaksitoista propellia, silloin kun pyörii. Ne pysähtyvät usein sähkökatkokseen, joka kestää minkä kestää.

Mikael suunnittelee tanssia ja saa salihousunsa harmaiksi betonipölyssä. Minä istun ja kirjoitan tulevan viikon päiväkohtaisia opetussuunnitelmia kirjaani. Olemme päättäneet työskennellä kahdessa neljän tunnin jaksossa aamusta ja illansuussa. Keskipäivä on yksiselitteisesti liian polttava.

Kun tulemme ulos neonputkin valaistusta luokasta, pihan pimeys yllättää. Kaadun pihapation betonireunukseen. Minulla on vesilasi mukanani ja se rikkoutuu kiveykseen halvautuneen käteni alle. Kun ponnistaudun ylös, on kädessä paljon pieniä ja isoja haavoja, joista vuotaa solkenaan verta. Betoniin lyötyyn polveen sattuu. Olen puolipimeässä verisenä kuin terrori-iskun jäljiltä. Ihmisiä tulee paikalle. Pieniä desinfiointipulloja ojennellaan kohti. Mikael lähtee ajamaan pyörällä asunnollemme hakeakseen Suomesta tuotua Basibactia ja laastareita. Opin heti kärkeen ensimmäisen osion aiheesta, että tänne on tuotava ensiapulääkkeet koko kurssin väelle, muuten niiden saaminen paikalle voi kestää liian pitkään. Desinfiointiaine, lääkepulveri ja laastarit joutuvat kun joutuvat. Saan autokyydin asunnolle.

Tulkki ja työtoverit

Palaan varhain aamulla paikattuna töihin, sillä tapaan tulkin, jonka pitäisi kääntää englanninkieliset luento-osuuteni ranskaksi. Hän kertoo, että englanti on hänen vahvin kielensä. Epäilykseni voisivat herätä heti: entä ranska? Sitä en kuitenkaan huomaa kysyä. Nuori mies on toki siististi pukeutunut. Kauluspaita hohtaa valkoisena. Hän näyttää kuuluvan Mossi-heimoon, sillä kasvoissa on heimotunnusten arpijuovat ja sormenpäissä kaksi pitkää kynttä. Keskustelumme etenee kangerrellen. Hänen englannistaankaan ei ihan ensi kuulemalta osaa päätellä paljoakaan.

Oppilaat ovat paikalla samana aamuna kello kahdeksalta, mutta yksi heistä taittaa taivalta edelleen. Afrikan sisäinen matkustus on kysynyt kaikilta hermoja. Suoria yhteyksiä on maiden välillä rajoitetusti, jotkut saapuneista ovat joutuneet tulemaan käsittämättömiä kiertoreittejä. Pyydän heitä kertomaan itsestään ja ammattitaustastaan.

Julien on hintelä, tunteellinen ja älyllisesti suuntautuva näyttelijä-organisaattori Togosta, Dorine nuori ja ujo näyttelijätär Keski-Afrikasta, Abdoulaye muusikko, joka on saanut näyttelijän peruskurssinsa täällä Gambidissa, vaikka on kotoisen Tšadista, Honoré on teatterinjohtaja Norsunluurannikolta, Ndej Fatou konservatorion käynyt näyttelijätär Senegalin kansallisteatterista, Viviane näyttelijätär Brazzavillen Kongosta, Romaric näyttelijä Nigeristä, Nji Malista ja Salomon teatterinjohtaja Beninistä. Ja jokaisella on toisistaan poikkeava ranskan paikallismurre, jolla he itsestään kertovat.

Toivorikkaita burkinalaisia ilmaantuu paikalle myös koko joukko ja suostumme pohdinnan jälkeen ottamaan heidät kaikki kurssin täydennykseksi, vaikka ryhmä kasvaa vähän yli odotusten. Jacqueline on Gambidin oman teatterin Theatre de la Fraternitén näyttelijätär, Willfried saman ryhmän näyttelijä, Leila puolestaan Citosta, ”norjalais”teatterista, ja Sam sosiaalisen intervention teatteriin erikoistuneesta A.T.B.-ryhmästä. Hamadou, Nongodo ja Hyacinthe ovat kaikki kolme yliopiston teatteriopiskelijoita, jotka ovat jo tehneet rooleja myös Fraternitéssa. Kaikki ovat poikia ja ilmeisen lahjakkaita. Hupaisaa kyllä, jättikokoisin heistä on Hyacinthe, mitä ei heti osaa nimestä päätellä.

Kamerunilainen Stéphane ei ole ainoana vielä paikalla. Hän on ilmoittanut, että hänet on kertaalleen ryöstetty matkalla ennen Kamerunin rajaa ja nyt hän yrittää saada jostain lisää rahaa lentääkseen Beninin kautta Ouagaan. Suoraa lentoa Yaoundésta ei ole.

Eniten minua harmittaa se, ettei Kongon Demokraattisesta Tasavallasta ole yhtään osallistujaa. Yksi hakija on ollut, mutta Jean-Pierre Guingané on päättänyt olla hyväksymättä häntä mukaan, koska on luokitellut hänet amatööriksi. Jos olisin ollut hakemuksia käsittelemässä, olisin päätynyt toiseen ratkaisuun, veikkaan.

Olemme joka tapauksessa aloittamassa kurssia, jonka osanottajat ovat yhdestätoista maailman köyhimmästä maasta, joissa he kaikki tahoillaan tekevät teatteria ammatikseen.

Töihin

Aloitamme. Ei ole enää aikaa odotella Stéphanea.

Toistaiseksi näkemäni afrikkalainen teatteri on ollut joitakin Joucotec-festivaalin lasten suorituksia lukuun ottamatta puhekoulutusvaltaisen conservatoire-perinteen kangistamaa. Kun kurssia kanssani suunnitellut Guingané on vakuuttanut, että liian usein esitys muuttuu tästä syystä luennon kaltaiseksi eikä yleisö tempaudu mukaan, minun ei ole vaikea ymmärtää häntä. Niinpä olen päättänyt, että on lähdettävä liikkeelle siitä, että teatterin on fyysisten tekojen taidetta: draama kertoo asiatietoja roolista, tilanteen ja henkilön assosiaatiokentän, koko elämänkokonaisuuden, ajassa etenevinä repliikkeinä. Se tekee draamasta kirjallisuuden kuningaslajin. Mutta näyttelijän on puolestaan tehtävä näistä aineksista elävä ihminen taustanaan roolin elämänkokonaisuus ja toiveet tulevasta.

Aloitamme heti käytännön harjoitukset treenaamalla inhimillisiä valmiuksia: keskittymistä, tarkkaavaisuutta, syttymistä, uskaltamista, taitoja, joista kaikilla on hyötyä, mutta jotka ovat näyttelemisen perusedellytyksiä. Kehitämme ohessa kykyä herättää oma tunnemuisti. Puramme tilanteiden toimintaa alituiseen toistuvaksi ketjuksi: havaita, arvioida, reagoida.

Näytteleminen on vuorovaikutusta, vakuutan, kun heti ensimmäiset improvisaatiot osoittavat, että aika monet ovat tottuneet selviytymään tilanteista yksin, piittaamatta vastanäyttelijän syöttämistä impulsseista.

Lähtökohdaksi sille mitä tulemme tekemään, esittelen lisäksi Stanislavskin oivalluksen nimeltä ”maaginen JOS”: ”JOS olisin tilanteessa, jossa roolihenkilöni on, mikä saisi MINUT tekemään ne ratkaisut, jotka ROOLIhenkilöni tekee.” Tavoitteenamme on saada jokaisen oma fysiikka ja psyyke suorittamaan uskottavasti niitä mitä moninaisimpia tekoja, joita kulloinenkin rooli vaatii, pelkkä demonstrointi ei riitä. On osattava yhdistää omat toimintavalmiudet draaman tilanteisiin, löydettävä omasta mielestä uskottavat syyt sanoa repliikkiin kirjoitetut asiat ja rakennettava ajatuksen ja toiminnan kiitorata aitojen tunteiden heräämiselle.

Niin helppoa ja selvää sanottuna ja niin vaikeaa käytännössä. Tiedän.

Puhuessani tajuan hetki hetkeltä selvemmin, että tulkki ei löydä sanoja eikä pysy perässä. Olen jotenkin varautunut siihen, että teatterialan sanaston täytyykin olla hänelle vierasta, mutta hän ei ilmeisestikään osaa tarpeeksi jompaakumpaa kieltä edes käsittääkseen osapuilleenkaan, mistä puhun tai osatakseen ilmaista sen. Hänellä ei ole myöskään tottumusta merkata muistiin avainsanoja ja innostuessaan jostain asiasta hän unohtaa kokonaan tulkata, nyökyttelee vain. Kirjoitan käsitteitä englanninkielisinä fläppitaululle ja kun siirrymme käytännön harjoitteisiin, vaihdan ranskaksi. Tulkki jää penkille istumaan.

Kun palaamme iltamyöhällä asunnolle, on kuuma. Harmattan tarjoilee ensi oikkujaan, pyörittää roskia, pönttöjä ja mainostelineitä pitkin teitä. Olen uupunut. Haavat vasemmassa kädessä näyttävät tulehtuvan.

Työkyvytön

Heti seuraavana aamuna minua kuljetetaan Ranskan lähetystön terveyskeskukseen. Käteni haavat ovat ärtyneen punaiset. Odotamme Jean-Pierren Guinganén kanssa aulassa aluksi kolme tuntia. Tajuan menettäväni aamupäivätunnit. Sitten elän uskossa, että myöhästyn ehkä vain hiukan iltapäivän opetusjaksosta. Seuraavaksi tajuan myöhästyväni pahasti ja lopuksi ehkä ehtiväni mukaan loppuun, jos siihenkään. Lähetän Mikaelille viestin. Hän lupaa hoitaa opetuksen, ehdinpä tai en.

Kädestäni otetaan lukuisia röntgenkuvia ja ultraäänikuvia. Yksityisklinikan omistaja on Jean-Pierren hyvä tuttu. Hän puhuu minulle suusuojaimen takaa ranskaa, josta en saa muuta selvää, kuin että hän vakuuttaa käden olevan vailla lasinsiruja. Niitä ei ole jäänyt sormiini, vaikka haavat eivät suostukaan vielä umpeutumaan. Olen epäuskoinen. Olen tuntevinani ainakin peukalossa vieraan esineen.

Joudun seuraavaksi naislääkärin pulpetin eteen. Hän määrää minulle neljä antibioottitablettia päivässä kuuden päivän kuurin ajaksi. Ne näyttävät maksavan 22,50 euroa kappale! Lisäksi saan vatsalääkettä ja Betadinea. Lääkäreiden lasku on niin kallis, että antibiootteja minun on turha havitellakaan, siispä päätän salaa unohtaa reseptin, kun en muutenkaan ole kliinisen lääketieteen ystävä. Betadine-resepti saa riittää. Minulla on sitä paitsi mukanani Filippiineillä putkahtanutta vyöruusua varten kirjoitettu antibioottisalva. Niillä mennään.

Ehdin opetukseen mukaan viime minuuteilla. Mikael pitää yhteistä tuntia paikallisen musiikinopettajan, Ahmedin kanssa, jonka instrumentti on lyömäsoitin. Djembejä on hankittu opetusvälineiksi jokaista oppilasta varten ja jo tällä ensimmäisellä musiikkitunnilla käy hyvin pian ilmi, että kaikilla afrikkalaisilla ei suinkaan ole rytmitaju verissä.

Rytmissä – nyt!

Rytmissä – nyt!

Mikaelin opetuksessa on menossa vastanäyttelijän lihasten lämmitys ja menen malliksi mukaan. Mikael tarttuu käsivarteeni näyttääkseen, missä järjestyksessä kannattaa edetä. Pyörryn hetkessä ja löydän itseni lattialta. Käsivarrenlihasten lämmitys on riittänyt kaatamaan minut. Kaikki kerääntyvät jälleen pelästyneinä ympärilleni, mutta sisuunnun ja pääsen tovin kuluttua jaloilleni. Vedän tilanneharjoituksia aina tunnin loppuun asti.

Saamme illalliseksi paikallista hernerokkaa ja oluen ystävät saavat ”Ei malta” -nimistä panimojuomaa. Niinpä olut katoaakin kurkkuihin varsin malttamattomasti.

Kun palaamme asunnolle, jykevä keittiöpöytä ja neljä ankaran suoraselkäistä puutuolia on ilmestynyt terassillemme kevyiden puutarhakalusteiden sijaan, joita olen toivonut. Olisin ottanut vaikka niitä valkoisia, muovisia. Olohuoneen toinen tuuletin on saatu kuntoon, paitsi että se pyörii nyt portaattomasti ja vain maksimivauhdilla. Meteli on melkoinen.

Kättä pakottelee. Peitän haavat antibioottivoiteella ja mietin, kuinka outoa on itse kokea se, mistä näytelmissä tehdään dramaattisia käännekohtia: kaikota tilanteesta kokonaan pyörtymisen huomaan. Käsi on edelleen hervoton, haavat tutkimuksista ärtyneet. Enkä ole ilmeisesti edes saanut aivotärähdystä kaatuessani betonilattialle.

Paasto

Aamulla olen todella sairas. Yö on päättynyt tuntikausien vilukohtaukseen, nyt sen tunnit ovat vaihtumassa aamun hikeen. Jään makaamaan olohuoneen laverille. Mikael lähtee töihin.

Nukun neljä tuntia keskeytyksin: Ensin tulee sähkömittarin lukija kolkuttamaan porttia, sitten tulee Jean-Pierren tytär, joka asuu naapuriseinän takana, kysymään vointiani ja heti perään apteekkiin lähetetty Betadinen tuoja. Huoltomies Karim ilmaantuu kyselemään tarvitsenko jotain ja lopuksi portin takana on Jean-Pierre. Koputusten välit nukun syvää unta ja vatsalääkkeet auttavat pahimman ohi. Päätän lähteä töihin iltapäiväksi.

Muslimioppilaamme eivät juuri piittaa le carêmesta, muslimien ramadan-paastosta, joka on parhaillaan meneillään. Heille kaikille kelpaa kaihtelematta mama Auan tulella valmistama, tukeva ruoka, jota he lapioivat lautasilleen julmetun kokoisina vuorina. Alidou, autonkuljettajamme istuu sen sijaan joka päivä aterioiden ajan puun varjossa, selin ruokailijoihin. Hän on tosi uskovainen. Pidän hänelle seuraa, sillä en pysty vielä syömään mitään.

– Paasto loppuu sunnuntaina, hän sanoo. Tulee Ramadan-juhla. Mutta se alkaa vain, jos kuu on kirkas. Jos ei, paastoa jatketaan.

Kyselen, mitä on tapahtunut tammikuiselle autonkuljettajalleni, kun häntä ei enää näy. Nuori mies tuli sen verran tutuksi minua ajeluttaessaan, että kertoi molempien vanhempiensa kuolleen aidsiin ja olevansa kahden teini-ikäisen sisarensa ainut huoltaja. Kurinpito ei ole helppoa, hän huokaisi. Päivittelimme yhdessä varttuvien nuorten naisten sielunelämää. Alidoulla ei ole mitään tietoa pojasta. Silti lähetän terveisiä, jos sattuisi moinen vastaan.

Aua pakottaa minut ottamaan asunnolle mukaan lautasellisen illallista ennen kuin Alidou saa luvan lähteä viemään meitä asunnolle. Maistelen varovasti.

Teatterisanastoa

Käyn päivän luennossa läpi psykologisen realismin perusteita näyttelijäntyössä. Tulkki kuuntelee puhetta ja kääntää vain osan karsien pois kaiken esiin pinnistelemäni nokkeluuden, jonka tarkoitus on tehdä omaksumisesta rennompaa ja helpompaa. Hän ei opi koko luennon aikana sanomaan ääneen Stanislavski, vaikka nimi väistämättä toistuu silloin tällöin. Yritykset on tuomittu epäonnistumaan kerta toisensa perään. Hän ei ole liioin koskaan kuullut kaverista nimeltä Tšehov saati Brecht. Joudun selittämään, mutta hän ei käännä selityksiä vaan pitää ne omana tietonaan.

Robert Cohenin oivallinen neuvo, että toiminnan paras lähtökohta on tulla näyttämölle tavoittelemaan roolihenkilön tilannevoittoa käyttämällä hyväkseen muiden henkilöiden ennakko-odotuksia ja niiden suhteen toimivaa taktiikkaa, jää englanninkieliseksi versioksi taululle kääntymättä koskaan ranskaksi.

Iltapäivällä oppilaat pyytävät minua käymään uudelleen läpi samat asiat kuin aamupäivällä, koska he ovat ymmärtäneet niin vähän. Onko luennoillakin siis pakko alkaa puhua ranskaa, vaikka tulkkaukseen on varattu määräraha juuri siksi, ettei termeistä syntyisi väärinkäsityksiä? On kai sitten.

Sosiaalisen intervention teatteri

Kun kurssilaiset saavat Jean-Pierren opetusta Burkinan teatterista, osallistumme Mikaelin kanssa luentoihin. Kuulemme yleisöhakuisen teatteriliikkeen synnystä ja haarautumisesta eri suuntauksiin, joilla kaikilla kuitenkin on sama päämäärä: vaikuttaa paikallisiin oloihin tekemällä ihmiset valppaiksi epäkohtien suhteen. Sen esiaste on ollut nuotioilta, jonka piirissä tarinat on kerrottu ja esitetty. Niillä on ollut selvä yhteytensä paikallisiin uskomuksiin ja perinteeseen. Nyt on tavoitteena tehdä teatteria, joka paljastaa nykyhetken, havahduttaa ja nostaa eikä alista vaan auttaa ottamaan vastaan tulevaisuuden. Sosiaalisen intervention teatterinäkemystä luonnehditaan myös nimellä ”théâtre de la sensibilisation”, herkistämisen teatteri. Valpastumisen teatteri kelpaisi minulle.

Unescon seminaari Länsi-Afrikan teatterintekijöille 1970 aiheenaan ”théâtre pour le dévélopement” on ollut lopullinen sysäys liikkeen syntyyn. Augusto Boalin ajatukset ovat tarjonneet konkreettisen esikuvan taiteelle, jonka tarkoitus on purkaa ennakkoluuloja sen sijaan, että ne jouduttaisiin kärjistyessään kumoamaan väkivalloin. Esitykset pyrkivät tempaamaan mukaansa väen ja näyttämään tilanteita, joihin voi vaikuttaa inhimillisillä valinnoilla.

Käytäntö on opettanut näille maailman köyhimpiin kuuluvan maan teatterintekijöille, että on virhe tulkita ”kehitys” yksisilmäisesti materiaaliseksi kehitykseksi. Todellinen kehitys tapahtuu ihmisten korvien välissä ja muuttuu teoiksi. Työ edellyttää teatterilta hyvää paikallistuntemusta ja hyvää paikalliskielten tuntemusta. On turha lähteä puhumaan asioista, joita ei tunne, kielellä, jolla ei tule kunnolla ymmärretyksi. Tämä osa luentoa kolahtaa henkilökohtaisesti ja teen viimeinkin päätöksen alkaa puhua ranskaa tauotta, myös luennoilla.

Esitysten jälkeen yleisöllä on mahdollisuus väitellä näkemästään niin teatterilaisten kanssa kuin keskenään. ATB-teatterin kehittämä malli antaa katsojille jopa mahdollisuuden näytellä uudelleen tilanteet osoittaakseen, minkä ratkaisun he itse olisivat tehneet roolihenkilön olosuhteissa.

Yleisön kanssa käytyihin foorumeihin ja debatteihin osallistuminen on oleellinen osa näyttelijäntyötä. Se vaatii kypsyyttä sekä ihmisenä että taiteilijana. Valmiiden vastausten sijaan näyttelijöiden on pystyttävä johdattelemaan yleisön keskinäinen dialogi oleellisuuksien äärelle. Heitä on osattava auttaa löytämään itse vastauksensa. Lähes koko yleisö on ollut kautta vuosien lukutaidotonta kuten maaseutuväestöstä kahdeksankymmentä prosenttia nykyisinkin. Useille heistä radion merkitys on ollut käänteentekevä. He eivät enää elä totaalieristyksissä. Gambidin oman pienen paikallisradion merkitys tulee tältä pohjalta silmissäni uuteen valoon: Culture des Quartiers.

Naapurimaista tulleet opiskelijat kertovat luennon jälkeen, millaisia muotoja heidän oman maansa teatteri on kulkenut. Nji, vaitelias malilaisemme innostuu puhumaan, kuinka kuolleiden vuoteen äärellä näytellään heidän elämänsä kulku, koska ”kukaan kuollut ei halua, että hänelle nauretaan hänen elämänsä jälkeen”.

Esityksillä on hänen nähdäkseen sama tavoite kuin sosiaalisella interventioilla: Ihmiset saadaan arvioimaan asenteitaan uudelleen. Kuolleelta kysellään seikkoja, joita hän on arvostanut, mutta ennen muuta hänelle tarjotaan viihtyisä tapa erkaantua yhteisöstään, kun sielun on aika lähteä. Vainaja viedään vielä eri sukulaisten porteille ja kysytään, kenen luona hän haluaa levätä, sillä kylän ulkopuolelle hautaaminen merkitsisi hylkäämistä. Siispä erillisiä hautausmaita ei ole, vaan kaikki saavat leposijan omiensa lähellä. Kun vastaus selviää, maahanpanijaiset ovat suuri kyläjuhla. Jokainen puhuttelee vuorollaan vainajaa ennen kuin hänet lasketaan hautaan rumpujen säestäessä repliikkejä.

Sillanrakennusta aivojen ja lihasten välillä

Työtä on kohta takana viikko. Mikael opettaa lihasten keskinäistä koordinaatiota ja itse kunkin oman suorituskyvyn rajojen ylittämistä. Molemmat asiat ovat kurssilaisille vaikeita. Sam alkaa panna hanttiin ja väittää treenejä liian rankoiksi. Hassua, sillä juuri hän on ilmoittanut olevansa ennen muuta kiinnostunut musiikkiteatterista. Mikael yrittää selittää harjoitteiden merkitystä aivojen ja lihasten yhteistyökanavien avaajana ja sitä, miten tärkeää on nostaa omaa, henkilökohtaista kipukynnystä fyysisen suorituskyvyn kasvattamiseksi. Kaikki asioita, jotka juuri musiikkiteatterissa ovat eniten koetuksella. Muilla kuin Samilla ei tunnu olevan vaikeutta ymmärtää asiaa. Toteutus onkin sitten eri juttu. Joitakin liikunnallisesti lahjakkaita alkaa joukosta kuitenkin erottua.

Totista opiskelua.

Totista opiskelua.

Tuntuu siltä, että opetuksemme sisältö on itse asiassa yllättävänkin yhtenäinen kokonaisuus, vaikka teemme ensi kertaa yhteistyötä. Kyky käyttää lihaksiaan ja energiaansa tarkoituksenmukaisesti on fyysisten tekojen metodissa keskeistä, samoin kyky lukea toimintaa. Musiikinopettaja Ahmedin rummut koulivat ihan samaa asiaa. Siinäkin on kyse lihasten ja aivojen keskinäisestä koordinaatiosta ja hänen tunneillaan kipukynnys kohoaa konkreettisesti sormien kipeytyessä rummutuksessa. Joudun jakamaan pois Voltaren-geelini.

Mikael on onneksi saanut Centre Francaisesta tanssimaton peittämään luokan betonilattiaa, ja harjoittelu alkaa tuntua inhimillisemmältä, kun hikeen ei enää liimaannu betonipölyä eikä keuhkoputken tulehdusvaara enää ole ilmeinen. Hiestä on turha toivoa pääsevänsä eroon. Jo ennen puolta päivää on ollut useaan otteeseen neljänkymmenenkuuden asteen paahde. Sähkökatkokset sattuvat tietenkin kuormituksen takia juuri niihin tunteihin.

Viikon päätteeksi pidämme arviointipalaverin, jossa kurssilaiset vaikuttavat tyytyväisiltä kaikkeen muuhun paitsi tulkkaukseen. Kerron, että aikomukseni on kääntää päivätauoilla luento-osuuksien ennakkosuunnitelmat englannista ranskaksi, joten tästä alkaen kieli vaihtuu. Esitän myös toivomuksen, että kurssilaiset yrittäisivät siirtyä tunneilla yleisranskaan eri Afrikan maiden paikallisten idiomien keskeltä. Toivon suorastaan, että he alkaisivat puhua kuin Sarkozy, ei sisällön vaan diktion kannalta. Joiltakin se onnistuu, toisilta ei.

Malariakurssi

Kolme komeaa salamaa leimahtaa illalla myöhään. Rapsakka sade romahtaa peltikattoon niiden jälkeen. Olen toipunut vähitellen ja ruoka alkaa maistua. Peukalo on edelleen turvoksissa ja nivelen alapuolella tuntuu selvästi kova kohta. Olen varma, että säilön edelleen lasia nahkani alla. Myöhemmin, kun olen viimein menossa Herttoniemen poliklinikalle lasin poistoleikkaukseen, haava arpeutuukin yllättäen ja peukalon turvotus katoaa. Joudun nolona pyytelemään anteeksi turhaan varattua aikaa. Vaan ehkäpä se siru seilaa syvällä sisälläni edelleen?

Aamulla onkin sitten Mikaelin vuoro olla kipeä. Hän lepää päivän, mutta sinnittelee mukana jo iltatunnit, tosin vain seuraajana. Niiden jälkeen käymme keskustassa katsomassa, löytyisikö jokin kiinnostava elokuva. Burkina Fasossa on runsas oma elokuvatuotanto ja Ouagadougoussa, ”Ouagassa”, pidetään vuotuiset, maailmallakin tunnetut leffafestivaalit nimeltä Fespaco.

Vain amerikkalaisia elokuvia on tällä kertaa tarjolla, joten päädymme Kunde-klubille, jossa panemme pystyyn bileet. Kaikki lasiensa ääreen unohtuneet liittyvät vähitellen tanssiin mukaan. On kiva liikkua. Mikael unohtaa olevansa kipeä, huoltomies Karim tanssii mukana ja autokuski Alidou istuu pöydän ääressä ja hymyilee meille koko muslimihampaistollaan. Heilumme tanssilattialla ja keräämme aplodeja.

Kun ajelemme asunnolle, Mikael alkaa uudelleen voida pahoin. Tällä kertaa siitä ei tule loppua. Vessa kohisee lähes tauotta koko yön, mutta aamulla vaikuttaa siltä, että hiilitabletit alkavat tehdä tehtävänsä, hitaasti tosin. Vedän seuraavan päivän kahdeksan tuntia jälleen yksin.

Oppilaat alkavat myös sairastella. Heillä on kaikilla vuorollaan ”pâllu”, malaria. Viimeisenä joukkoon liittynyt kamerunilaisemme, seitsentoistavuotias lahjakas Stéphane sairastuu ensimmäisenä. Hän on onnistunut saamaan lainan tuttaviltaan ja lentänyt Cotonousta Ouagaan. Onneksi häntä ei ole pahoinpidelty ryöstön yhteydessä. Mieleeni palaa väistämättä se päättäväisyys, jolla kamerunilaiset torjuivat hinkuni päästä maaseudun conte-iltaan. Olisin tänään tottelevaisempi.

Useampia kurssilaisia on pois heti lähipäivinä, osa puolikuntoisina paikalla. Pâllu tarttuu myös keskuksen johtajaan. Kahdelle oppilaista tulee eteen sairaalakäynti. Vaikein syksy vuosiin, sanovat kaikki ouagalaiset, sateet ovat jatkuneet liian kauan. Kaikki toipilaat vaikuttavat silti ilahduttavan motivoituneilta osallistumaan, kun kynnelle kykenevät. Seuraavan vuoden kurssin menoarvioon on pakko sijoittaa mahdolliset lääke- ja sairaalakulut, niihin ei osallistujilla ole varoja.

Tiistaina Mikael palaa töihin, mutta puhti on hänestä vielä poissa jonkun aikaa. Vetovastuu alkaa painaa harteitani. Muutkin toipilaat ovat uupuneita ja joudun tekemään töitä, ettei energia karkaa.

Liikkeen voima ja merkitys.

Liikkeen voima ja merkitys.

Iltatunneilla päätän ottaa ohjelmaan uskalluksen harjoitteita, vaikka ne vaativat kautta linjan fyysistä ponnistusta, puolikuntoisuus on ihan pakko unohtaa. Aloitamme tehtävästä, jossa on estettävä toisen henkilön matka huoneen poikki ilman, että häneen saa koskea. Tällä taas on velvollisuus kulkea koko matka hintaan mihin tahansa ilman, että hänen kädessään oleva vesilasi läikkyy. Useat yrittävät estää etenemisen puhumalla vedenkantajaa ympäri, mikä osoittautuu kerta toisensa jälkeen tehottomaksi. Kannustan hakemaan fyysistä yllätystä. Pelästyttäminen onnistuukin ensi yrityksellä, sitten sen teho on ohi. Lopuksi Mikael järjestää tepsivän yllätyksen. Hän heittää salamana pois kaikki vaatteensa eikä vastaparista ole enää etenijäksi, vaan vesi läikkyy lattialle kaikkien ulvoessa naurusta.

Vapaalla

Viikonvaihteessa on etsittävä lohtua töiden takkuamiselle malaria-aallossa. Löydämme elokuvateatterista burkinalaisen kaupunkikomedian. Menemme sisään rakennukseen ja päädymme takaosastaan katettuun ulkoilmakatsomoon. Valitsemme paikat katetun osan eturivistä.

Filmi on pitkästyttävä ja huonosti näytelty tarina epäonnisesta kaupunkimatkaajasta, jota kaikki vastaantulijat jymäyttävät tavalla tai toisella. Iltaseuralaisiksemme vakiintuneet Karim ja Alidou nauravat komedialle. Mikael ja minä katselemme tähtiä avokatsomon yläpuolella.

Kun pääsemme uupuneina asunnolle, avaamme television ja tuijotamme Bollywood-elokuvaa niin pitkään kuin sielu sietää. Sen äärellä ei tarvitse tuntea nolostumista esiintyjien vuoksi. Se on mitä on, eikä muuhun pyri. Ja Burkinan tv tarjoaa Bollywoodia lähes joka ilta.

Käsi herää ja keho herättää

On sunnuntai. Tänään saa nukkua kahdeksaan asti. Arkena on oltava jo siihen aikaan opettamassa, jotta saamme käyttöön arvokkaat tunnit ennen keskipäivän paahdetta. Kun katson aamiaista tehdessäni pihalle, pihaportti on auki. Yövartija on mennyt menojaan ja jättänyt portin puoliskot sepposen selälleen. En tiedä, mihin miestä oikeasti tarvitaan.

Kun panen kahvivettä kiehumaan, huomaan äkkiä että vasemman käteni ranne pitää. Pikkusormi ja nimetön ovat edelleen tuntoa vailla, mutta ranne tottelee minua. Haavatkin alkavat olla parantuneet. Vain peukalo säilyy edelleen sitkeästi pullistuneena. Oman käden alustava lupaus suostua takaisin komentooni on riemukas hetki kaikkien niiden pelkojen jälkeen, jotka ovat saaneet ounastelemaan, että jään pysyvästi raajarikoksi. Alan tuntea olevani taas oma itseni. Lähetän kiinalaisille kiitolliset ajatukset.

Herään yöllä siihen, että palelen ilmastointilaitteen puhaltaessa ja jalkaan kehkeytyy suonenveto. Kun olen taistellut sen kanssa aikani, nousen ylös ja yritän kävellä. Vessan peilissä näen pään, hartiat ja mustelman. Olen merkitty nainen. Iho muistaa toki, mutta mustelma on siinä muistia terästämässä ja saa minut hyvälle tuulelle. Se on jo vähän haalennut. Varmaan se ehtii häipyä ennen kuin pääsen täältä takaisin kotiin. Minulla on siis vartalokin.

Mustaa ja valkoista

Olemme nähneet huonon teatteriesityksen. Se oli Marseille–Ouga-yhteistyö nimeltä ”Le Carrefour”. Siinä seikkailtiin Carrefour-tavaratalossa, sisällä ja ulkopuolella. Esityksessä oli kaksi eri osaa, joista marseillelaisten osuus tapahtui päänäyttämöllä, ouagalaiset esiintyivät sivurakennuksessa. Esitys oli kehitelty yhteisessä työpajassa kongolaisen naisohjaajan johdolla improvisoiden: Kun näytelmän tavaratalo suljetaan, kaikki valkoiset asiakkaat jäävät sisään, mustat ulos. Teema oli suoraviivainen eikä muuksi muuttunut.

Istuimme katsomassa valkoisten osuutta näyttämön reunoille nostetuilla tuoleilla. Katsomo oli avoin ja valot houkuttelivat paikalle suunnattoman hyönteisparven. Sisään teljetyiksi kuvitellut valkoihoiset saivat tuoliemme edessä avolavalla hysteeriset kohtauksensa lähes sietämättömällä tavalla. Oletin näyttelijöiden olevan amatöörejä. Tarinan metafora oli toimiva, esitys ei. Tapasimme myöhemmin Independence-hotellin uima-altaalla yhden näyttelijöistä: ”ammattilaisia toki”, hän valisti. Oma huomioni kohdistui tämän hysteriavyörytyksen aikana ensi sijassa upeaan vaaleanvihreään sirkkaan, joka asettui viereisen tuolin selkänojalle lenneltyään aikansa valojen häikäisemänä. Se istui arvokkaasti ja nousi ehdottomaksi päähenkilöksi hyönteismeressä, jota katsojat joutuivat ajelemaan kasvoiltaan ja päihitti tyynen suvereenisti näyttelijät ilmaisuvoimallaan.

Värillisten ryhmän lyhyempi versio oli asteen verran siedettävämpi kokonaisuus. Ulos jätettyjä, jotka tosin olivat vuorostaan sisätilassa, ei vaivannut hysteria vaan apatia tai raivo, kun he yrittivät päästä ostoksille oikeasti suljettujen ovien takaa.

Kurssilaisteni mielestä esityksen sanoma jäi epäselväksi, vaikka kuvasikin valkoisen rodun pahoinvointia elintasonsa äärellä ja värillisten hinkua sitä jakamaan. Vastakohdan esille tuomiseen käytettiin liian karkeita keinoja. Heidän mielestään teatteri ei saisi vahvistaa olemassa olevia ennakkoluuloja, vaan sen tulisi purkaa niitä. Olen heistä ylpeä.

Rukouksen voima

Tänään sattuu viikon vaikuttavin tapaus. Olemme kello kolmentoista aikaan tulossa ulos supermarketista ja kauppa-apulainen juoksuttaa peräämme puntin tulitikkuja, joka on unohtunut tiskille. Sitten alkaakin marketin iltapäivätauko ja lattian pesuvesi valuu jo kohti sandaaleitamme.

Ulko-oven takana on vastassa suuri hiljaisuus. On alkamassa Ramadan-paaston viimeisen perjantain keskipäivän rukoushetki. Miehet seisovat katuvierillä moninkertaisessa rintamarivissä. Etummaisten rukousmatot kehystävät autokaistaa. Liikenne on pysähdyksissä. Minareetista kuuluu sanoma, johon kaikki miehet yhtyvät ennen kuin heittäytyvät matoille polvilleen kantapäät pystyssä. Kaikki ovat jumalansa edessä paljaina, vailla suojakerroksia. En tohdi ottaa valokuvia, vaikka kamera on mukanani. Kun kaupungin hyörinän pysäyttänyt seremonia on ohi ja yön varalle anottu kuunloistetta, lähdemme ajamaan kohti Gambidia. Tienvarsimoskeijan lähitienoo on täynnään parkkeerattuja henkilöautoja. Kuu on suotuisa. Yöllä on tulossa juhla.

Ja niinpä edes uskovainen Abdulay ei tule aamulla hakemaan meitä autolla töihin. On taivallettava, sillä hurskas senegalilaismuslimimme on saanut viimeinkin mässäillä. Gambidin keskus on hylätyn hiljainen, vaikka meillä pakanoilla on työpäivä. Luokan ovet ovat kiinni. Kun ne saadaan auki, tanssimatto on kurainen. Pakanat saavat alkaa luututa itse. Vaikka muslimiopiskelijamme eivät ole paastosta piitanneet, he ovat tänään kaikki myöhässä tunnilta. Yritän odottaa kärsivällisesti ja aloitan suunnitellun tuntiohjelman ilman kevennyksiä.

Perimmäisten kysymysten äärellä.

Perimmäisten kysymysten äärellä.

– Tee näyttämöllä kaikki minkä voit niin todesti kuin voit. Sille, mitä et voi tehdä oikeasti, on löydettävä vaikuttava taiteellinen ratkaisu. Ja kannattaa pitää mielessä, että mikään suuri taide ei ole ilmestyessään ollut sovinnaista vaan vallankumouksellista, rikkonut edeltäneet normit. Siinä on taiteen voima.

Toistelen samoja asioita usein kurssin aikana: Ole avoin, anna muiden näytellä roolisi äläkä jää päkistämään tuntojasi omaan maailmaasi suljettuna. Toimi todellisessa vuorovaikutuksessa. Taipumus demonstroida tilanteita niiden todellisen kokemisen sijaan on lujassa.

Teemme tällä erää tunnemuistiharjoituksia, joissa kaikki osallistujat paljastavat sisintään kertomalla tai mieluiten tekemällä tapahtuman, joka on saanut punastumaan, tapahtuman, joka on koskettanut syvältä itseä tai pysäyttänyt jonkun muun kuin itsen vuoksi. Kukaan joukosta ei rakenna minälleen suojakerroksia vaan suostuu varauksetta tunnemuistin pyörteeseen.

Parkkipaikkateatteria

L’Atelier Théâtre de Burkinabe, ATB, on Francoise Campoarén nykyinen teatteri, jossa kurssilaisemme Sam työskentelee kouluttajana ja ohjaajana. Hän järjestää meille tilaisuuden nähdä yhden esikaupunkialueelle suuntautuvan kiertueillan.

Pikkubussimme suuntaa parkkipaikalle, jota reunustaa kohoava nurmikkorinne. Sen eteen on aseteltu puupenkkejä. Kiertueauton kylkeen on pystytetty lava, jolle on nostettu joitakin harjoituskulisseilta vaikuttavia seinämiä. Valonheittäjät porottavat jo näyttämöä. Paikalla on vain kourallinen ihmisiä, etupäässä lapsia täälläkin. Sitten juontaja, ”joker”, tällä kertaa kurvikas naisnäyttelijä aloittaa mikrofoni kädessään. Hän kertoo, että tulossa on tarina haluttomuudesta maksaa veroja ja siitä mihin moinen johtaa. Väkeä alkaa valua paikalle. Pian penkit ovat täynnä ja rinne kansoitettu.

Esitys käynnistyy spiikin jälkeen kömpelöllä tanssi- ja laulunumerolla, joka vaihtuu esiintyjien vuoropuheluksi. Yleisö tirskuu, kun näyttelijät käyttävät näkymätöntä rekvisiittaa, mutta valittu ratkaisu ei ole johdonmukainen, vaan kuviteltuihin esineisiin sekoittuu välillä oikeaakin rekvisiittaa, joka ei naurata. Mikael kuvaa esitystä videokameralla paristojen loppuun asti. Valitettavasti koko illan mielenkiintoisin vaihe eli näytelmän jälkeinen debatti jää tästä syystä taltioimatta, sillä paristot on käytetty.

Esityksen jälkipeli on nimittäin elävää teatteria ja illan paras anti. Yleisö saa heti alkuunsa nimetä tarinan roistot. Näyttelijät yrittävät puolustaa omia roolejaan, mutta heidät tuomitaan huutoäänestyksellä syyllisiksi. Sitten halukkaat katsojat voivat tulla lavalle kertomaan muille, missä kyseinen roolihenkilö teki väärin tai näyttämään, miten roolihenkilön olisi pitänyt menetellä. He saavat jonkin roolille kuuluvan asusteen tai rekvisiitan ja näyttelevät tilanteet omin sanoin. ATB:n näyttelijät improvisoivat käsikirjoitusta mukaillen ja aplodien saattelemina. Lopussa juontaja pitää vielä pitkän puheenvuoron siitä, miksi veroja on joka tapauksessa syytä maksaa.

Ilta päättyy kuitenkin likilaskuisesti paikallispoliitikon pitkään saarnaan samasta aiheesta. Luultavasti hänen kapulakielensä ehtii tehdä tyhjäksi kaiken sen, minkä esitys on saanut aikaan. Mitään tunnelmaa nostattavaa ei enää tapahdu ja väki hupenee paikalta.

Gambidin bussikin on vielä hajota ojakaivantoon parkkialueen reunassa. Rysähdys on julma, mutta tasamaalle ponnistellaan pohja pengertä raapien ja moottorin kähistessä viimeisillään. Kotimatkalla tunnelman lässähdys paikkautuu räyhäriemulla kurssin miesväen kesken.

Joel Artiste

Sosiaalisen intervention teatterin kehityskaari on vuorossa seuraavalla Jean-Pierren luentojaksolla. ”Le Coteba”, suuri etana, on traditionaalinen teatterimuoto, joka on antanut lähtökohtansa teatterin uudistajille. Perinteisessä Cotebassa aloitetaan musiikilla. Sitten valitaan katsojien joukosta kuningas ja kuningatar, joilla on oikeus puuttua esityksen kulkuun. Kaikkien yhteinen tanssi käynnistää tapahtumat. Yksi katsojista saa sen jälkeen määrittää, mikä tarina kerrotaan. Usein se on ehdottajan oma elämäntarina. Lajin kehto on Malissa. Njin kuvaama hautajaisrituaali on osa tätä perinnettä. Seremonian tarkoitus on yhdistää katsojat ja esittäjät ja integroida nuori polvi perinteisiin ja sukuun.

Théâtre rural, maaseututeatteri, nojaa tähän taustaan. Perinnepohjaan on yhdistetty Boalin kehittämiä suuntaviivoja. Liikkeen pioneerit ovat olleet Francoise Campoarén seurue. Se on ensimmäisenä ammattilaisryhmänä hakeutunut kyliin, joissa ei ollut koskaan ennen nähty teatteriesityksiä. Tarinat on kehitetty vuorovaikutuksessa katsojien kanssa ja lopuksi käyty keskustelu, ovatko asiat niin kuin pitää. On siis haettu yleisön kanssa vaihtoehtoja päästä yhteisymmärrykseen parhaista käytännöistä.

Jean-Pierre Guinganén ikioman teatterikielen panos trendin kehitykselle kiteytyy ”Joel Artisteen”, teatteriseurueen ”hulluun”, joka saa esittää tyhmät kysymykset. Théâtre de la Fraternitén esitys alkaa myös aina musiikilla, jolla väki houkutellaan paikalle. Sen jälkeen yksi näyttelijä kertoo, miksi seurue on tullut, mitä on tarkoitus esittää ja mitä yleisöltä odotetaan esityksen jälkeen. Jokainen esitys käynnistyy prologitilanteella, joka on ”kohtaus arkielämästä tai juhlasta”. Sitten sattuu tapahtuma, joka aiheuttaa šokin, poikkeaa odotuksista. Joel nauraa kriisille, pysäyttää ongelmien kasaantumisen ja rauhoittaa tilanteen. Hän lupaa kertoa väelle tarinan teatteridebatin muodossa. Yleisö saa määritellä tarinalle reunaehtoja ja puuttua tapahtumiin myös esityksen aikana.

Esityksen päättyessä Joel kertoo, että tämä oli koko tarina ja että yleisö saa taputtaa käsiään sekä esiintyjille että omalle osuudelleen.

Sitten katsojat haastetaan keskustelemaan keskenään. Teatterilaiset osallistuvat keskusteluun, mutta eivät johdattele sitä. Sanomaa ei tuputeta. Johtopäätösten on oltava yhteisen, syvällisen pohdinnan tulos. Kylän mahtimiehet saavat lopuksi suunvuoron ja musiikki takaa vielä heidän jälkeensä loppunousun. Näytelmät ovat yleensä vajaan tunnin mittaisia, jälkidebatti vie sen sijaan useimmiten kolmisen tuntia. Se tähtää yhteisen osallistumisen ja ”veljeyden” tuntoihin.

Tarinat

Seuraavana iltana saamme joukolla tilaisuuden tutustua käytännössä conte-perinteeseen eli tarinankertojien taiteeseen.

Théâtre de Roseaun pihamaalla odotellaan näytöksen alkua. Esiintymislava on pihan tasolla, mutta sitä reunustaa matalahko savitiilistä koottu muuri. Puupenkit on jo aseteltu maahan eturiviin levitettyjen mattojen taakse. Olemme paikalla ainakin tuntia liian varhain. Esitys alkaa vasta illan pimettyä mustaksi. Lapset, jotka ovat odotelleet alkua yhdessä kanssamme, ovat aluksi vääntäneet niskansa nurin katsellessaan ryhmäämme. Sitten he alkavat nukahdella mattojen kulmille. Kun esitys pääsee viimein vauhtiin, he heräävät ja istuvat silmät virkeinä eturivissä huutaen välikommentteja kilpaa aikuisten kanssa.

Yleisön nuorimmat ovat jo valmiina.

Yleisön nuorimmat ovat jo valmiina.

Conten ominaislaatuun kuuluu, että yleisö osallistuu tarinaan kuorona, jonka vuorosanat ovat kaikille tutut. Kun kertoja aloittaa, hän sanoo, että hänellä on tarina. Yleisö toistaa: ”tarina, kerro”. Kun kertoja pääsee vauhtiin, yleisö huutaa, että tuo on ”vale”. ”Mutta minä kerron sen kuitenkin”, kertoja vastaa.

Näin ensikäynnilläni Gambidissa aivan upean nuotion ympärille viritetyn todellisten osaajien tarina-illan, jolle tämä tilaisuus ei ihan vedä vertoja, sillä esiintyjien taso vaihtelee paljon. Joukkoon mahtuu kuitenkin loistaviakin yksilösuorituksia.

Joukon viimeisenä esiintyy iäkäs pappa, jonka ranskasta en juuri saa tolkkua, mutta hän saa silti meidät kaikki lähes putoamaan puupenkiltä, niin hauska ja taitava hän on fyysisessä ilmaisussaan.

Ahtaudumme Gambidin pikkubussiin natiaisten putoillessa ”näyttämön” reunamuurin päältä matoille jo uudelleen unissaan.

Pikku bussimme kolistelee jälleen kaupungin laidalta toiselle pimeitä katuja. Hengenvaarallinen mopoliikenne pörrää edelleen ympärillä, vaikka on jo yömyöhä. On kuuma edelleen, lämpötilat ovat pikemminkin nousussa kuin maltillistumassa. On ollut pakko valittaa asunnon ilmastoinnista, joka on alkanut takkuilla makuuhuoneessa. Se on nyt korjattu, mutta käy vain ylikierroksilla sekin.

Ikioma päivä

Alidou ajaa minut Ricardo-hotellin altaalle sunnuntaiaamun kunniaksi. Hänelle ei ole nähtävästi juuri vapaapäiviä suunniteltu. Mikael taas on tänään kirkossa. Hän edustaa meitä molempia, kun on mennyt kurssin alkuvaiheessa lupautumaan Lucien-nimisen miehen harrastajateatteriesityksen katsojaksi. Mies on jo kerran ollut sunnuntaiaamuna paukuttamassa pihaporttia. Nukuimme silloin rokuliin ja jätimme menemättä sovittuun paikkaan. Nyt hän on esittänyt uuden kutsun ensin kirkkoon ja sitten ruokailemaan perheensä luo. Minusta ei ole ollut lähtijäksi. Tarvitsen ehdottomasti yhden päivän vapaata, että pystyn säilyttämään mielenrauhan. Onneksi Mikael on päättänyt tahdikkaasti pitää lupauksensa Lucienille.

Olemme edenneet näiden päivien aikana tunneilla muutaman repliikin kohtauksista kokonaisen näytelmän todellisuuteen, jossa kirjailija on määrittänyt olosuhteet valmiiksi. Viime vaiheessa olemme harjoitelleet kohtauksia näytelmistä ”Syyssonaatti”, ”Vanja-eno”, ”Onko Kongossa tiikereitä” ja ”Playland”. Mikael on tehnyt koko joukolle yhden koreografian, Ahmed harjoittanut rumpujoukkueen myös yhteislauluun. Kaikesta tästä olisi saatava aikaan mielekäs kooste, koska Gambidi velvoittaa meidät julkiseen restituutioon eli opetusdemonstraatioon. Tavallaan se on hyvä asia. Yleisökontakti on sittenkin koko vaivannäön ydinkysymys. On siis mietittävä, miten kohtausrippeistämme saa mielenkiintoisen kokonaisuuden.

Ricardon uimavesi on tällä kertaa kylpylämmintä, eikä seteleitä uiskentele tarjolla. Metallisankaiset aurinkolasini alkavat polttaa ohimoita. Kiipeän yläpatiolle puiden siimekseen katselemaan ympäröivää maisemaa. Aidan takana on pieniä maatilkkuja, joilla kasvaa vihanneksia ja yrttejä. Naiset kuokkivat maata koko sunnuntaipäivän lapset seuranaan. Muutama aaltopeltikoppi on rakennettu tännekin vajan virkaa tekemään ja rantamaisemaa pilaamaan.

Pojat onkivat La barragen äärellä. Suuri pato ulottuu lähes Ricardon kulmalle saakka. Sen pinta on nyt hievahtamattoman tyyni. Väkevän väriset bougainvilleat kiipeävät pitkin Ricardon muureja ja kantavat kukkien lisäksi jo suuria hedelmäpalkoja. Soukka, kuparinkarvainen kyyhky kävelee muurin päällä turkoosinsineä siipisulissaan. Jossain täällä ympärillä polkee Tour de Faso, maanosan kuuluin kilpapyöräily.

Tämä päivä on vielä kesää, viikko tämän jälkeen on pelkkää luokkahuonetta tai näyttämöä ja sitä seuraava viikko kietookin meidät Suomen syystalven koleaan vällyyn, jota en välitä ajatella juuri nyt.

Kansallislaulut

Centre Francaisessa on iltaisin meneillään rap- ja hip-hop -festivaali, ”Waga Hip-Hop”, johon olemme Mikaelin kanssa ottaneet osaa jo muutaman kerran. Olemme nähneet hyviä poikia, hassuja eurooppalaisia naisia, kuulleet nuorten intellektuellien runoja ja räppejä ja tosi hämyä dj:tä. Siis huippuhauskaa. Tänä iltana on vuorossa La Compagnie Choream Epskonin esitys, joka on itse asiassa kuin modernia tanssia.

Festivaali-illat saavat minut vähitellen vakuuttuneeksi siitä, että paikallisessa räpissä on Afrikan nuorison vallankumouksellinen voima ja tulevaisuus. Tekstit ottavat sumeilematta kantaa yhteiskunnallisiin oloihin ja pilkkaavat vallanpitäjiä varauksetta. Suosituin musiikkinumero näyttää tänä syksynä olevan ”Sarkozy, pourquoi ton père a fui la Hongrie”. Sarkozy oli sisäasiainministerinä toimiessaan saanut aikaan pahimmat nuorisomellakat vuosiin valtuuttamalla maahanmuuttajanuorten ajojahdin. Se ei vähällä unohdu täällä. Näillä nuorilla on tosiaan kanttia kysyä, muistuuko presidentin mieleen, miksi saman miehen isä mahtoikaan aikoinaan paeta Unkarista ja ryhtyä maahanmuuttajaksi Ranskaan.

Pyhäinmiesten päivät

On marraskuun ensimmäinen, pyhäinmiesten päivä. Mikael ihmettelee aamulla Tous-Saintsin hiljaisuutta ja saa kyyneleeni valumaan valtoimenaan. Elämänkumppanin kuolemasta on reilut puolitoista vuotta.

Aamun hiljaisuus on pian ohi. Hävittäjien laivue jylisee keskuksen yli. Keskipäivällä täällä juhlitaan vuoden 1987 vallankaappauksen vuosipäivää. Nykyinen presidentti Blaise Compaoré on silloin kukistanut edistyksellisen presidentti Thomas Sankaran, jota on itse ollut auttamassa valtaan vuosikymmenen alussa. Helikopterit ja hävittäjät lentävät yli kaupungin ja koululaiset ja sotilaat jatkavat paraatejaan, jotka ovat alkaneet jo juhlan aattona. Mekin änkeämme mukaan ruuhkaan. Olen saanut päähäni, että minun on löydettävä itselleni paikallinen mekko, le pagne. Tallaamme pitkin kauppakatuja. Kojut ovat auki, mutta pagnet olivat piiloutuneet. Lähes kaikkea muuta on saatavilla. Mikael löytää housut, joita sovittelee pitkään, paidan, kaulaliinan ja kengät. Minulle jää käteen vain tuliaisiksi ostetut kaulakoru ja rannerengas.

Terveydenhuollon osasto + myötäjuoksijat kansallispäivän paraatissa.

Terveydenhuollon osasto + myötäjuoksijat kansallispäivän paraatissa.

Ohitsemme marssii muodostelmissa valkopuseroisia ja mustamekkoisia koululaisia, kokovalkoinen terveydenhoitohenkilökunnan aalto, sotilaspoikia ja jykevien miesten joukko-osastoja.

Onnistumme onneksi tungoksessa vaeltelun lopuksi saamaan Centre Francaisista toveriapuna lisää mattoteippiä, jotta voimme siirtää luokkahuoneen maton ulkonäyttämölle iltaharjoituksia ja demonstraatioiltaa varten. Omat teippirullamme on jo käytetty. Olemme nimittäin aluksi uskoneet, että mattojen siirto luokkahuoneesta näyttämölle olisi kertaoperaatio. Niin ei käynyt. Matto jäi yhdeksi aamupäiväksi paikoilleen betonilavalle ja alkoi heti kupruilla pahaenteisesti auringossa. Se oli vietävä kiireen kaupalla päiväksi turvaan varastoon. Nyt se on teipattava joka ilta uudelleen harjoitusta varten.

Väsähdän taivaltamiseen teipit saatuamme ja vaadin, että ajetaan asunnolle. Lämmitän itselleni puoli purkillista raviolia ja nukun pitkät päiväunet.

Seuraavana päivänä teemme taas töitä, vaikka kaupunki juhlii edelleen. Juuri kun olemme kokoamassa demoa, Dorine pitää viedä kesken kaiken sairaalaan. Kolme poikaa lähtee hänen saattueekseen. Harjoitukset jäävät siihen. Sitä paitsi Jean-Pierre harjoittelee heti illalla omaa näytelmäänsä lavalla, joten kaikki on meidän kohdaltamme ohi tältä päivältä. Pääsemme rakentamaan valoja vasta yömyöhällä Jean-Pierren harjoitusten jälkeen. Tuloksesta ei taida tulla kovin näyttävää. Illan mittaan käy myös ilmi, että olen kadottanut J-P:ltä lainaamani paikallispuhelimen. Ilmeisesti joku on korjannut sen parempaan talteen paraatitungoksessa. Olen korvauksen velkaa omistajalle.

Paniikki lähellä

Aamulla Dorine ilmestyy joukkoomme heikkona, mutta elegantisti vaatetettuna. Kolme muutakin kurssilaista on paikalla yhtä lailla rampoina. Olen jo jakanut käyttöön kaikki Suomesta tuomani lääkkeet. Myös musiikinopettaja Ahmed ilmoittautuu sairaaksi ja on koko päivän poissa. Jos hän ei pääse paikalle edes iltaharjoitukseen, koko demo leviää, sillä kohtausten väliin ajoitettu rumpujakso, jonka hän johtaa kapellimestarina, on ainoa keino antaa ryhti kokonaisuudelle.

Menemme läpi harjoiteltuja kohtauksia iltaharjoituksessa. Yksi niistä pitää rakentaa kokonaan uusiksi, sillä Willfried on tullut harjoituksen alussa ilmoittamaan, että jättää kurssin tähän ja lähtee festivaalikeikalle kotimaahansa Tšadiin, jos sopii. Sanon, että sopii vaikka ei miellytä. Sam saa tehdä Willfriedin roolin ”Playlandissä”, mutta kohtaus on harjoiteltava taas aivan alusta.

Huomisiltana tämä on joka tapauksessa ohi, vakuutan itselleni. Muuta lohtua en nyt juuri keksi. Päivällä on vielä arviointi. Ylihuomenna on edessä matka kotiin.

Me pedagogit

Harjoitusten jälkeen Jean-Pierre järjestää seurusteluillallisen kotonaan ”pedagogien kesken”. Paikalla on keskuksen opettajia ja hallintoa. Aulatilaan on rahdattu monta pientä erimallista pöytää, jotka on asetettu rinnakkain ja peitetty valkealla liinalla. Pöytien ääriviivat ovat kadonneet kankaan alle. Kiiltävänkoreisiin juhlatamineisiin pukeutunut isäntämme asettaa ensimmäisenä viskipullon suoraan tyhjän päälle ja saa osan juomasta syliinsä. Hän ei vähästä säikähdä vaan jatkaa drinkkien kaatamista, kehottaen saajaa pitämään silmällä, miten paljon haluaa:

– Surveille.

Jean-Pierre on Burkinan arvostetuimpia kulttuurivaikuttajia: yliopiston opettaja, teatterin ja kulttuurikeskuksen johtaja, näytelmäkirjailija, ITI:n varapuheenjohtaja ja Afrikan aluekeskuksen johtaja sekä entinen kulttuuriministeri. Olen tutustunut hänen suuruuteensa Afrikan kulttuurin lähettiläänä juuri kansainvälisissä kokouksissa, joissa hän on puhunut koko ranskankielisen Afrikan äänenä. Siksi on hupaisaa, että hän muistuttaa kiiltävässä juhlahalatissaan häkellyttävästi miestä, jonka näen myöhemmin American Idols -sarjan tuomaristossa eli Randy Jacksonia. Sama hyvinvoiva rotevuus, taipumus koreilla, pehmeät kasvonpiirteet ja niiden keskellä koko hammasrivistön valkea hymy. Voisivat olla veljekset.

Jean-Pierre Guingané,

Jean-Pierre Guingané, ”le grand baobab”, avaa kurssin päätösdemon.

Hänen vaimonsa, elegantti keski-ikäinen nainen, emännöi yhtä lailla juhlapuvussa. Hän on yksi kolmesta vaimosta, kahta muuta en ole tavannut. Toinen heistä on kuitenkin Jean-Pierren kuolleen veljen leski, jonka nuorempi veli on ottanut omiin nimiinsä, kuten tapa vaatii. Mietin, onko mies vielä jonain päivänä aikeissa ottaa uskontonsa salliman neljännen vaimon.

Ruoka on hyvää ja seurustelu väkinäistä. Lähdemme pois ensimmäisinä ja paikalliset jäävät rentoutumaan keskenään rivissä sohvalla.

Räätälillä

”Ensi-iltapäivän” aamuna Jacqueline valistaa, että pagnea ei voi ostaa mistään valmiina, se teetetään aina mittoihin. Kun huokaan pettyneenä, hän sanoo, ettei hätää. Tyttö lupaa soittaa räätälilleen ja hymyilee lopettaessaan puhelun.

– Jos käymme tänään aamupäivällä ostamassa markkinoilta kankaan, räätäli tekee sen varmasti valmiiksi kolmessa tunnissa.

Aamuharjoitusten jälkeen suuntaamme siis torille, jossa on koju kojun vieressä toinen toistaan kauniimpia värikkäitä kankaita. Kun saan viimein valituksi yhden, ajetaan räätälin tienvarsimökille.

Istumme pienessä ja hämärässä porstuassa odottamassa ja valitsemassa valokuvakansioiden mallivalikoimasta minulle mieluista. Sitten herra räätäli ottaa mittani ja lupaa, että hame ja pusero ovat valmiina ennen kuutta, jolloin ne voi noutaa. Saan ne siis päälleni illan demoon.

Demo

Katsomon rautaisille tuoleille asettuu paljon väkeä. Paikalla on kaupungin kulttuurin silmäätekeviä mutta myös Mikaelin kutsuma Lucien amatööreineen. Esitys menee olosuhteisiin nähden erinomaisesti ja kurssilaiset syttyvät eloon näyttämöllä. Lucienin joukko kannustaa innolla. Ahmed on toipunut ja rummuttaa tarkkana kapellimestarina yleisön edessä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Paikalliseen tapaan saan mikrofonin käteeni heti Jean-Pierren kiitossanojen jälkeen. Kerron, pagneeni pukeutuneena, kuinka tärkeää ja innostavaa yhteistyö on ollut, eikä siinä ole sanaakaan liioittelua, kun asiaa ajattelee. Puheen päätyttyä alkaa luopumisen tuska. Tunnen olevani uupunut ja apaattinen, yksinäinenkin. Pitäisi juhlia, panna Mikaelin cd:t soimaan ja tanssia porukalla. Se saa jäädä ensi kertaan.

Olemme alkaneet jo jokin aika sitten puhua Mikaelin kanssa, että tänne voisi tulla kimpassa uudelleenkin, vaikka olen alun perin suunnitellut tekeväni vain tämän pilottirupeaman koko kolmivuotiseksi kaavaillusta kokonaisuudesta.

Tervemenoa

Kun palaamme asunnolle, Mikael käskee yövartijan mennä matkoihinsa terassilta. Istumme pitkään ulkona kynttilänvalossa ja puhumme siitä, mitä nämä viikot ovat antaneet. Saldo on hankaluuksista huolimatta plusmerkkinen. Lupaan adoptoida Mikaelin Suomen-persoonan, jos Ranskan vanhemmille sopii.

Aamulla herään siihen, että oma puhelimeni soi tylysti ja varhain. Se kiskoo vastaamaan. Kotimaa muistuttaa itsestään. Joku toimittaja soittaa Suomesta asianaan, etten ole maksanut televisiolupaani.

– Varmasti olen.

– Teidän osoitteessanne ei ole maksettua lupaa ja olette sentään YLE:n hallituksen jäsen.

– Niin olen. Ja asun kulmatalossa. Tarkistakaa se toinen osoite.

Lyön puhelimen kiinni, eikä kukaan palaa asiaan. Ilmeisesti virhe selviää tarkistuksessa. Kun pääsen Suomeen, luen vanhoista lehdistä, että YLE:n hallituksen puheenjohtajalta on jäänyt maksu maksamatta.

Amen

Kurssin viimeinen palauteistunto mahtuu vielä lähtöpäivän aamuun. Siinä tulee kehuja meille molemmille. Mikaelin alkuun protestoitu ankara opetus on saanut aikaan tunteen kehon hallinnasta. Teatterityön opetus on avannut uuden näkökulman ja kiinnostavia lähestymistapoja roolityöhön sekä ennen muuta tehnyt selväksi vastanäyttelijän ja vuorovaikutuksen merkityksen. Monilla on herännyt halu suunnata ohjaajaksi.

Sitten tulevat pyyhkeet. Aikaa on ollut liian vähän. Seuraavan kurssin pitäisi oppilaiden mielestä olla vähintään kokonaiset viisi viikkoa, mieluiten enemmänkin.

Heittelen pöydän yli kaikille lähtiäislahjoiksi Teatterin Tiedotuskeskuksen T-paitoja, jotka ovat jääneet yli edelliskevään balettikilpailusta. Koko opetusjakson vaiti seuranneelle tulkille minulla on varattuna ranskannettu suomalaisnäytelmä, mutta kun heitän sen hänelle pöydän päähän, hän ei saakaan koppia toisin kuin kaikki pehmeän paketin vastaanottajat. Kirja kopahtaa häntä otsaan ja silmälasit putoavat vinoon nenälle. Ei meillä mene hyvin edes näin lopuksi, hänellä ja minulla. Onneksi lasit pysyvät ehjinä.

Kun sessiomme on päättymässä, kuulen, kuinka Théâtre de la Fraternitén näyttelijät tekevät opettamiani harjoitteita keskenään salilla. Siemen on kylvetty.