Erämaan punainen hiekkapöly

Burkina Faso 2005

M. Mitendon haave toteutuu sittenkin, tosin toisaalla kuin hän toivoi ja kokonaan toisin.

Kävin Ouagadougoussa ensi kertaa jo tammikuussa 2005. Asuin Gambidin kulttuurikeskuksen asuntolassa, söin ulkotulilla valmistettua ruokaa ja tulin tutuksi Saharasta puhaltavan harmattan-tuulen kanssa, joka tuo mukanaan erämaan hiekkaa. Käsite vilvoittava tuuli on sen täydellinen vastakohta. Kun harmattan puhaltaa, se tuo mukanaan punaisen hiekkapölyn, joka menee taskuihin ja keuhkoihin ja kuorruttaa pyöräilyasfaltin punaisena tomusokerina kivet, kasvit ja pyykit. Se tarttuu juuri pestyyn vaatteeseen. Se lennättää tuulessa vanhoja leivänkannikoita, muovinriekaleita ja kolisevia purkkeja.

Matkan aikana selvisi kuitenkin, että Gambidi olisi todellakin ensimmäinen tarjolla oleva paikka Saharan alapuolella, josta löytyisivät vaatimattomat mutta realistiset puitteet järjestää suunnitteilla ollut koulutus, vaikka Burkina Fason sää osoittautuikin myös muualta tulleille afrikkalaisille rankaksi kokemukseksi, meistä pohjoisen asukkaista puhumattakaan.

Teatteriopetus oli jo ennestään osa Gambidin kulttuurikeskuksen toimintaa, ollut jo vuosia. Lisäksi keskus oli ollut mukana kansainvälisessä ”culture in the neighbourhood” -projektissa, johon Suomesta oli osallistunut Vantaa. Olettaa siis sopi, että täältä löytyy kokemusta suhtautua Suomen ulkoasiainministeriön loputtomiin suunnitelmiin, selvityksiin ja raportteihin.

Käytin viikon siihen, että tutustuin keskuksen arkeen ja pidin suunnitteluseminaaria keskuksen johtajan Jean-Pierre Guinganén ja teatteria aiemmin opettaneen belgialaisen Jean Drezen kanssa.

Burkina Fasossa on voimakas ”sosiaalisen intervention teatterin” perinne, joka on kehittynyt 1970-luvulta Augusto Boalin jalanjäljissä ja paikallisten teatterintekijöiden soveltamana. Sen taiteellisen tason kohottaminen oli tällä erää isäntien päähuolena. Samalla kurssi voisi toimia lähivaltioiden teatteriväelle mahdollisuutena tutustua Burkinan yleisöhakuisen teatterin kokemuspohjaan. Kehittelimme idean täydennyskoulutuksesta, jonne kunkin lähivaltion ITI-keskus voi ehdottaa joitakin teatterialan ammattilaisia. Niinpä Kongosta lähtenyt idea muuttui keskusteluissamme kolmen vuoden kansainväliseksi koulutuskokonaisuudeksi, jossa opiskeltaisiin kerran vuodessa tietty periodi, ensin näyttelijäntyötä, sitten ohjausta ja näytelmän rakennetta ja lopuksi visuaalisten ja teknisten ratkaisujen merkitystä kokonaisuuteen. Tämän ohessa kulkisivat luentosarjat Burkinan teatterikehityksestä ja tutustumisretket sen sovellutuksiin. Itselläni oli vielä lisäksi taka-ajatus tutustua siihen, mikä maan esittävässä kulttuurissa on mielestäni kiinnostavinta ja perinteisesti rikkainta, eli conte-kertojien taiteeseen.

Aiesuunnitelma taskussani palasin Suomeen, jossa asian käsittely vei yli puolitoista vuotta, mutta saimme lopuksi luvan pilottihankkeeseen, johon liittyi optio jatkaa kahtena–kolmena seuraavana vuonna, jos hanke osoittautuisi toimivaksi.