La reine blanche?

Kamerun 2004

Tällä kertaa minulla on passi, viisumi ja rokotustodistus. Kun pääsen Helsinki-Vantaan lähtöselvitystiskille, käy ilmi, että nyt puuttuu lentolippu. Sitä ei kerta kaikkiaan löydy käsimatkatavaroistani, vaikka olen vuorenvarma, että olen pakannut sen kotona mukaan. Mikään ei auta. Air Francen kone saa lähteä ilman minua. Raahaan laukkuni kerrosta alaspäin matkatoimiston ovelle. Siellä avaan matkalaukun ja löydän elektronisen lippuni muiden papereideni välistä, mutta lähtöselvitysaika on jo umpeutunut. Matkatoimiston naiset osoittavat ymmärrystä tapaustani kohtaan ja kaivavat aikatauluistaan esiin Sabenan lennon Pariisiin. Sillä ehtisin niukin naukin jatkolennolle Yaoundéhen. Joudun maksamaan sadan euron kipurahat, mutta palaan lähtöselvitykseen uusi lippu ja entinen jatkolentolippu kädessäni.

Olen edelleen liikkeellä M. Mitendon mission toteuttamiseksi. Minun on annettu ymmärtää ulkoasiainministeriössä, ettei Suomi ole kiinnostunut osallistumaan koulutuksen järjestämiseen Kongossa. Maa ei ole ”prioriteettialue”, eivätkä olot vaikuta siellä vielä lainkaan vakiintuneilta. Totta onkin, että maan itäosissa taistellaan edelleen, on taisteltu myös koko sen ajan, jonka olen ollut Kinshasassa, niin ovat lehdet kertoneet palattuani kotiin ja taistelu jatkuu. Ajattelen niitä tuhansia ja taas tuhansia lapsia, jotka ovat ajautuneet läntisen Kongon kaupunkien kaduille menetettyään kotinsa ja perheensä sodan jaloissa. Mitä heistä tulee? Miten he saavat identiteetin syrjästä kiinni, ellei yhteiskunta pysty imaisemaan heitä johonkin mielekkääseen yhteisöön? Leopardihousuiset tanssivat pojat ja teatteria esittävät lapset ovat elävä ja todistusvoimainen osoitus taidekasvatuksen sosiaalistavasta mahdollisuudesta, johon laaja maa tarvitsisi loputtomat resurssit.

Kamerunissa, jokiravuilta nimensä lainanneessa maassa, sen sijaan on säilynyt ainakin näennäinen rauha, mutta löytyykö sieltä tarpeellinen infra koulutuksen järjestämiseen, sitä olen menossa selvittämään saatuani kutsun Retic-festivaalille. Suunnittelen joka tapauksessa jo tällä erää kurssia, jonne valittaisiin osanottajat useasta eri maasta. Se tarkoittaisi sekä opetus- että majoitustiloja.

Kun istun jatkolennolla, johon olen onneksi ennättänyt Brysselin jättiaseman sokkelot läpäistyäni, on koneessa yksi hermonsa menettänyt matkustaja, jonka aggressiivisuus talttuu vasta koneen noustua lentoon. Kun turvavyöt saa riisua, hän asettuu aloilleen ja muut matkustajat henkäisevät helpotuksesta. Edessäni istuva iäkäs nainen nousee jaloilleen, katsoo kohti ja kysyy häkellyttävän kysymyksen:

– Etes-vous la reine blanche?

Vakuutan, etten ole.

– Olin varma, että olette.

Koneessa pitäisi hänen tietojensa mukaan olla ”valkoinen kuningatar”. Hän istuutuu pettyneenä paikalleen. Nainen on kuin alkusoitto matkalle, jossa mikään ei ole tavanomaista, ei edes ihan uskottavaa.

Afrikan mantereen yllä ei ole tällä kertaa pilviä. Katselen ikkunapaikalta Saharaa. Sitä kestää tuntikausia. Vaalea elefantinnahka muuttuu vähitellen oikean elefantin harmaaksi, etelämpänä hiekan kaiverrukset paisuvat kohoumiksi, sen keskeen viskellyt irtokivet hiekkarenkaineen kallioiksi ja keitaiksi. Joenuomat piirtyvät esiin selkeinä, mutta niissä ei virtaa pisaraakaan vettä.

Kone tekee välilaskun Kinshasassa ja lentää sitten reilun matkan takaisin Eurooppaan päin laskeutuakseen Yaoundéhen, joka näyttää ensi silmäyksellä paljon Kinshasaa vauraammalta. Luonnon vehreys on silmiinpistävän runsas ja tunkeutuu kaupungin sisään: ”seitsemän kukkulan kaupunki”, tämäkin. Yhden kukkulan takana on kartan mukaan järvi, jokirapujen alkulähde ehkä. Lentokenttäreitin talot osoittautuvat täälläkin slummiksi, mutta Kinshasaa tasokkaammaksi. Paikalliset parturiliikkeet ovat kovalevyseinäisiä kioskeja muovineliön alle tyrkätyn tuolin sijaan. Niiden ulkopintaan on maalattu päitä erilaisin leikkauksin ja kampauksin.

Istun pikku bussissa. Yksi sen ikkunoista on vuorattu vanerilevyllä, muut ovat ehjiä. Pikku tyttö on juosta auton alle perjantaivilinässä. Kuski jarruttaa ja lyön polveni kipeästi edessä olevan penkin putkirunkoon. Jysäys jättää polven alle pysyvän lommon.

Auton torvet soivat tauotta keskustassa. Amerikan lähetystö on aidannut osan keskusta-aluetta omaan käyttöönsä ja tehnyt liikenteen kulun kaikille hankalaksi. Jymähdämme tämän tästä ruuhkatulppaan. Hotelli Mercure sijaitsee ydinkeskustassa. Kun purkaudumme vastaanottajineni kuljetusautosta, autontorvien seasta erottuu etäistä veisuuta, jytämusiikkia, tivolimelua ja huutoja: ”la blanche”, ”une francaise”… Hiki, eritteet ja muut jätteet tuntuvat nenään. Roskaa pyörii katuvierillä. Vehreys on jäänyt esikaupunkeihin.

Kamerunilainen katukuva – ja joulu tulossa.

Kamerunilainen katukuva – ja joulu tulossa.

Oppaani David, keltaiseen kukkapukuun pukeutunut pyylevä näyttelijä, asioi puolestani hotellin vastaanotossa. Minulta pyydetään ennakkomaksu kolmesta ensimmäisestä vuorokaudesta. Häkellyn. Kutsussa on ilmoitettu, että oleskelu Kamerunissa kustannetaan. Kaivan taas toiveikkaasti esiin luottokorttini. Se ei käy. Täällä sentään kelpaavat eurot. Kasaan tarvittavan summan vastaanottotiskille. Jos joudun maksamaan käteisellä loputkin yöt, olen taas surkuhupaisasti rahatta. Huomenna on pakko puhua isäntäni Ambroise Mbian kanssa vieraanvaraisuuden ulottuvuuksista. Ukkonen jyrähtelee yöllä ja salamat tunkevat tulituksensa pimennysverhojen läpi. Aamulla teen tiibetiläiset riitit, syön vitamiineja ja jätän aamiaisen kustannussyistä väliin.

Työnteko maksaa

Aamupäivän seminaarissa puhutaan esiintyvien taiteilijoiden surkeasta asemasta, puoliammattilaisuuden kiroista, työn suojattomuudesta ja toistaiseksi lyhyiksi jääneistä ponnisteluista järjestäytyä ammatillisesti. Paikalla on pari kansainvälisen näyttelijäliiton edustajaa Pariisista. He yrittävät selostaa taiteilijoiden oikeuksia ja järjestäytymisen välttämättömyyttä. He myös vastaavat kysymyksiin selkeästi ja aktivoivasti. Ihastelen kaunopuheisuuden tulvaa ja sitä, kuinka jotkut ihmiset voivatkin näyttää niin ranskalaisuuden perikuvilta. Asiaa he puhuvat silti koko ajan, vaikkakin monisanaisesti. Kiteytys voisi olla tämä:

– Ei pidä ryhtyä orjaksi, ei edes kutsumuksen nimissä.

Periranskalaista ay-opastusta.

Periranskalaista ay-opastusta.

Afrikan ranskankielisistä maista kokoontuneet taiteilijat kertovat sitten omasta puolestaan, kuinka kallista heidän on käydä töissä. Paikallisliikennettä ei juuri ole ja taksit maksavat paljon. Usein työmatkat maksavat enemmän kuin työstä saatava palkka. Myös televisio rahastaa taiteilijoita. Jos heidän työtään kuvataan, siitä tulee lasku esiintyjille. Tv-yhtiöt myyvät materiaalin eteenpäin omissa nimissään ja käärivät rahat itselleen. Ranskalaiset alustajat alkavat punoittaa kiihtymyksestä:

– Ammattijärjestö jää fiktiiviseksi, jos taiteilijat eivät liity siihen ja tee sitä eläväksi. Neuvottelijan olkapään takaa on aina näyttävä joukko.

He kertovat myös, että Unesco takaa taiteilijoille oikeuden työskennellä omalla alallaan sekä järjestäytyä. Kamerun on Unescon jäsen.

Olen ensi kertaa tavannut festivaalikutsun esittäneen Ambroise Mbian juuri Pariisin Unesco-päämajan käytävillä järjestämässä oman maansa iltavastaanottoa yleiskokouksen delegaateille. Pitkä, yönmusta mies elegantissa silkkipuvussa on jäänyt mieleen. Hän ei osallistu seminaariin. Myöskään M. Mitendoa ei näy salissa eikä koko Reticin aikana, muita kongolaisia kyllä. He suhtautuvat minuun kuin tapaukseen, joka on menettänyt mahdollisuutensa.

Seminaarin lopulla puhutaan myös Afrikan yleistilanteesta. Norsunluurannikolle on juuri julistettu sotatila ja näyttää todennäköiseltä, ettei MASA-festivaalia, jolla käydään teatterin ja musiikin vuotuismarkkinat, voida tänä vuonna järjestää Abidjanissa. Seminaari pohtii, missä päin olisi tarpeeksi rauhallista toteuttaa Afrikan teattereiden kansainväliset tapaamiset. Ennustettavuus osoittautuu ongelmalliseksi.

Käyn ruokailemassa ranskalaisten alustajien kanssa ja joudun samalla debet-tilille. Mahdollisuuteni hoitaa koko vierailuajan hotellilasku ovat aterian verran miinuksella.

Tyly kaupunki

Ehdin vielä ennen pimeää tehdä pienen kävelyretken. Jättimäinen edustusväylä halkaisee keskustan. Se johtaa kaupungintalolta viiden tähden hotellikortteleihin Hiltoneineen. Kadun ylle ripustetussa banderollissa lukee, että sveitsiläisen hotellin suojissa maailma on suuri, ainoastaan hinnat pieniä. Mahtiväylää reunustavat vaneriset juhlakorokkeet paraatien vastaanottoa varten. Se päätyy toisessa päässään mustuneeseen, korkeaan rakennukseen, joka näyttää asumattomalta. Sen kyljessä roikkuu jättimäinen mainoslakana, jonka teksti näkyy hämärässäkin: La Nation besoin de ses filles, de ses fils et sans SIDA, protégeons-nous! Kansakunta suojautuu aidsia vastaan uhkaavalla otteella.

Poikkean kauppakadulle, jonka varrelta ostan muutaman hedelmän. Melske ja väenpaljous on käsittämätön. Useilla vanhoista kerjäläisistä näyttää olleen lepra, kädentynkiä ojentuu kohti.

Etsi jalkakäytävä.

Etsi jalkakäytävä.

Suuntaan kirkonmäelle. Siellä on suuri kivikatedraali, jossa vihitään parhaillaan nuorta paria kristilliseen avioon. Pari ponnahtaa kirkosta valkoisin rusetein koristeltuun avoautoon. Riisi kopisee pelteihin. Morsian nostaa pitkät helmansa autoon. Puku jättää olkapäät paljaiksi ja päässä törröttää huntuhörselö, joka on koristeltu pitsinauhoin ja pienin kukkakimpuin. Toivotan sille onnea avoauton kyydissä, joka starttaa mäeltä kameroiden räpsyessä. Rekisterikilvessä lukee Henri & Albertine. Kirkon kupeelle jäävät häävieraat ovat pukeutuneet prameasti kiiltävään tai perhekunnittain yhtenäiseen kuosiin. Rahanpuutteesta ei näy tällä mäellä jälkeäkään.

Morsiusneitoja ja muuta hääväkeä.

Morsiusneitoja ja muuta hääväkeä.

Kun palailen kirkolta, kadut ovat alkaneet tyhjentyä. Valo loistaa vain muutamista mainoksista ja hehkulampuista, joita on vedetty riviin näyteikkunoiden ylälaitaan. Ainoat katuvalot lankeavat edustusväylälle ylhäisessä yksinäisyydessään. Siellä ei näy yhtään kulkijaa. Kauppakaduilla ajelehtii roskaa, sitä kahisee ja valuu ajoradan reunassa. Talojen kylkiin on painautunut levolle ihmisroskia muoviin kääriytyneinä tai pahville käpertyneinä. Lepran runtelemia on kaduilla enemmän kuin olen koskaan nähnyt.

Festarivieraana

Oma asemani kohenee. Hotelli on saanut ilmoituksen, että laskuni hoidetaan. En tiedä, onko hotellin rahastusaie ollut koepallo: maksaisinko sittenkin itse laskuni. Vai oliko se kenties yritys laskuttaa kahteen kertaan, vai todellakin vain puute tiedon välityksessä. Mbia antaa ohimennen ymmärtää, että voin myös ruokailla huoneen laskuun, mutta syön kiusallanikin omilla rahoillani. Siinä on tosin riskinsä. Ensimmäisten vuorokausien maksua ei ole vieläkään palautettu, joten minun on pystyttävä säästämään edes lentokenttäkuljetuksiin tarvittava raha. Asteen verran huolettomuutta on kuitenkin palannut mieleen. Yritän ajatella, että olen pikku lomalla. Toivun joka tapauksessa ahdingosta, joita näillä kaukomatkoilla on rahapulan vuoksi sattunut ja joista on pikku hiljaa kehkeytymässä kunnon trauma.

Esitykset, joita olen nähnyt, ”Hamletista” ” Les petits histoires” -tarinaan ovat toistaiseksi olleet vaatimattomia. Hamletin roolin esittäjän olen jo nähnyt kertaalleen näyttämöllä Kinshasassa. Suoritus ei vakuuta nyt, kuten ei silloinkaan. ”Pikku tarinoiden” jälkeen minut valtuutetaan kiittämään esiintyjiä. Sanon, että monet tarinat ovat hämmästyttäneet, koskettaneet ja viehättäneetkin – aika ajoin. Pari viimeistä sanaa tosin ainoastaan ajattelen. Potentiaalia toki tässäkin esityksessä on, vähän Vagina-monologien tapaan, mutta vielä kovin raakileena.

Seminaarit jatkuvat ulkoilmakatoksessa. Ei peltisiä tuoleja Afrikkaan, kiitos. Havaitsen ensi kerran kaipaavani niitä tuttuja, valkoisia muovikuppituoleja, jotka ovat valloittaneet maailman kuin syöpä. Peltituoli saa takaliston hehkumaan olipa pään päällä katos tai ei. Olen kantanut hiki otsalla kassillisen materiaalia kokoontumispaikalle ja jälleen valmistautunut tilattuun puheenvuoroon niin Suomen teatterista kuin koulutushankkeestakin. Juontaja ei kuitenkaan koskaan ilmoita puheenvuoroani. Hän lopettaa seminaarin ja väki katoaa. Kun kysyn, miksi näin kävi, juontaja vastaa ”ok” ja häipyy paikalta. Kannan painavan kassini takaisin hotelliin.

Kaupoilla

Teen sen jälkeen teon, joka osoittautuu uhkarohkeaksi. Kävelen sisään markkina-alueen laitimmaiseen kojuun. Siellä myydään naamioita, joita olen vuosien varrella kerännyt seinilleni. Kysyn yhden naamion hintaa. Vanha mies on heti myymässä sitä. Väitän vain katselevani, mitä löytyy ja millä hinnalla, mutta se on jo myöhäistä. Iso joukko miehiä ympäröi minut. Hinnaksi ilmoitetaan viisikymmentä euroa. Sanon, että se on ehdottomasti liikaa. Koko joukko alkaa osallistua kaupanhierontaan

– Paljonko maksat?

– Enintään viisitoista.

– Ei riitä.

– Ei minulla edes ole viittäkymppiä mukana.

– No paljonko on?

– En muista.

– No tarkista.

Minut on nyt piiritetty niin, etten pääse joukon läpi kuin voimalla. Tyydyn siis avaamaan kukkaroni ja joudun harmikseni toteamaan, että olen varannut kolme kympin seteliä. Joudun luopumaan niistä kaikista päästäkseni ulos kojusta, siis aivan liikaa, mutta puinen naamio sujahtaa muovikassiin ja miesjoukko hajaantuu sen verran, että pääsen ohi.

Enkä edes pääse kadulle asti. Bongo-niminen mies, jota kaikki muut näyttävät tottelevan, kiepauttaa minut omaan myyntikojuunsa, jossa on suuri valikoima maskeja. Olisin varmasti löytänyt ostamaani mieluisamman näiden joukosta. Koska Bongo jo tietää, ettei minulla todellakaan enää tällä hetkellä ole rahaa, hän päästää minut menemään. Joudun kuitenkin vakuuttamaan moneen otteeseen yrittäväni palata parin päivän sisällä. Pääsen ulkoilmaan muovikassi ja Bongon käyntikortti kädessäni. Se kuulemma takaa, että minun on tultava takaisin.

Silti henkäisen ihan turhaan helpotuksesta. Perässäni kulkee nuori mies, jolla on ketjukaupalla kultaa kaulassa. Hän tallaa kantapäissäni ja puhuu tauotta.

– Voin tuoda esineitä näytille minne tahansa ja koska tahansa. Voin tulla vaikka hotelliin.

Yritän väittää, että ei tarvitse, että olen festivaaliosanottaja, enkä ehdi. Kun pääsen hotellin ovelle, hän jää ulkopuolelle seisomaan.

Anti kohenee

Illan esitys on vaihtunut toiseen. Norsunluurannikon ryhmä on ilmeisesti jäänyt maahansa sotimaan tai sodan vangiksi. Tilalla on belgialais-kamerunilainen yhteistyö, joka kertoo pienen kylän viimeisistä eloonjääneistä asukkaista, valkoihoisesta naisesta, joka kantaa elämää sisällään ja lapsisotilaasta. Länsimainen kirjailija yrittää vangita näiden kahden elämää paperille, mutta joutuu tahtomattaan osalliseksi heidän kohtaloihinsa.

Tämä on toistaiseksi festivaalin paras esitys. Musta nuori mies, joka näyttelee lapsena sotilaaksi napattua nuorukaista, on esityksen dynamo. Kahden muun näyttelijän osuus jää vaisummaksi, mutta osuva musiikki jäntevöittää tapahtumat. Yleisö seuraa herpaantumatta kaksituntisen tarinan.

Kun tulen ulos kulttuurikeskuksesta, leveästi hymyilevä kultakäätyinen kauppias odottaa ovella autoineen. Olen merkitty nainen. Sanon suoraan, etten jaksa ruveta perehtymään hänen valikoimiinsa ja menen menojani.

– Ehkä myöhemmin, hän sanoo ja levittää käsiään.

Kuulumisia

Hotellin puhelin soi. Elämänkumppani on avattu rinnasta vatsaan, kerrotaan ITI:n toimistosta. On pyydetty kertomaan kaiken sujuneen hyvin. Lääkäri on vakuuttanut, että jos hän ei menehdy, hän kääntyy kuoleman rajalta takaisin uuteen elämään. Uuteen? Helsingissä on siis vielä jäljellä jotain siitä olennosta, jota olen rakastanut. Mutta kännykkäyhteys ei toimi. Lähetän energiaa.

Saan vastaanottotiskiltä rahat, joka tullessani maksoin, mutta cefoissa. Ne on siis paras panna menemään täällä. Juon lasillisen valkoviiniä onnistuneen leikkauksen kunniaksi aulabaarin äijien keskellä, joista joka ainoa on valkoinen.

Uuteen päivään

Aamu alkaa puoli seitsemältä ukkosyön jälkeen autontorvien törähdyksillä, jotka eivät alkuun päästyään lopu. Viereiselle tontille rakennetaan. Rakennusmiehet kömpivät telineilleen talon takana. Ne on koottu hoikista puunrungoista ja jätelaudoista ja näyttävät arveluttavan huterilta. Kiitän onneani, että työkoneiden melu puuttuu. He kilkuttavat käsin. Suoraan ikkunan alla on tontti joutomaata. Sitä on käytetty roskankippaukseen. Suljen verhot.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.

Kun olen menossa kadulle, kultakäätyinen seisoo jo hotellin parkkipaikalla mutta on onneksi kääntynyt rupattelemaan jonkun kanssa. Pääsen ulko-ovesta tullessani livahtamaan ohi. Päätän kertoa isännille maanvaivastani ja tästä alkaen minua aletaan kuljettaa autolla ne pari korttelin väliä, jotka vievät francofonien kulttuurikeskuksesta hotellille ja takaisin. Saan myös kuulla, että unohtunut alustukseni on sijoitettu huomiseksi ja että nyt odottaa tv-haastattelu. Kuvausryhmä seisoo jo ala-aulan ihmisvilinän keskellä. Todistan teatterin merkitystä yrittäen keskittyä edes aavistuksen siihen, mitä olen sanomassa, vaikka hälinä ympärillä on päällekäyvä.

Kun pääsen sisään saliin, siellä vallitsee jalkapallotunnelma. Nuoret naiset kiljuvat kuorossa kannustusta näyttämön sankarittarelle, joka lyö palasiksi esi-isien henkiä edustavan padan. Suhde noitauskoihin näyttää olevan täällä kovin toinen kuin Kongossa.

Uusi yritys

Istumme carrefour-teltassa odottamassa seminaarin alkua, kun taas sattuu jotain outoa. Olen paikalla painavan kassini kanssa. Aurinko on onneksi pienen pilviverhon takana. Montakaan kuulijaa ei ole vielä saapunut. Odotellaan. Äkkiä joukko poliiseja juoksee telttaan, ohitseni, muovituolin luo, jolla lojuu röykkiö pitkiä patukoita, joita en ole huomannut. Kauempaa kuuluu rytmikästä huutoa. Poliisit juoksevat takaisin kadun varteen työntäen patukkaa vyölleen. Nyrkit nousevat. Poliisit tekevät kunniaa – illan jalkapallo-ottelulle, saan kuulla.

Juontaja panee seminaarin käyntiin esittelemällä Heidelbergin teatterinjohtajan, joka kertoo pitkään ja seikkaperäisesti teatteristaan englanniksi. Lapsisotilasta reippaasti esittänyt Otto on tänään pukeutunut kauluspaitaan ja solmioon ja yrittää kääntää hänen lauseensa ranskaksi, mutta ei saa kiinni, mistä milloinkin on puhe. Euroopan teatteri on kokonaan toisen sanaston maailma kuin täkäläinen. Kuuntelijat alkavat vaikuttaa huonotuulisilta. Joudun kysymään heidelbergilaisen lopetettua, haluavatko he enää kuulla minun esitykseni. Laimeat myöntymykset lähtöpisteenä puhun ranskaa ja yritän tiivistää sanottavani oleelliseen. Keskustelu herää alustuksen jälkeen vilkkaana. Saan itseltäni pluspisteitä, sillä olen ollut vaivautunut asetelmasta, joka tästä uusinnasta on syntynyt. Tuntuu kuin olisin välttämättä tuppautunut esitelmöimään, vaikka muut eivät ole siitä niin paljon perustaneet. Hyväntuulinen joukko poistuu joka tapauksessa paikalta jaettuaan keskenään kaikki saatavilla olleet kappaleet ”Théâtre finlandais” -lehteä sekä punaiset kuulakärkikynät, joita olen varannut mukaan muutaman laatikollisen ”liikelahjoiksi”. Sinisiä tai mustia ei ITI:n toimistosta nimittäin enää löytynyt. Kuulen poistujilta, että Conte-festivaalit alkavat huomenna jossain maalaiskylässä tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Aion hinkua sinne vaikka väkisin.

Maanmiehiä?

Kongolaiset vierailevat täällä ”Toreadorit”-esityksellä, joka kertoo tehokkuuden pihdeissä pinnistelevästä pesulasta. Kaksi miestä kiikkuu toistensa päällä yrittäen ylemmäs firman portaikossa. Esiintyjillä tuppaa kuitenkin olemaan niin hauskaa keskenään, että yleisöllä on täysi työ seurata repliikkejä. Niitä myös ilmeisesti improvisoidaan siihen mittaan, että pallo on välillä hukkua kokonaan. Hauskaa on silti ja sen vuoksi.

”Toreadorit”-esityksen väliajalla katselen miestä, jonka olen jo nähnyt jonkin aikaisemman esityksen katsomossa. Siinä vasta Afrikkaan assimiloitunut ranskalaisoriginelli, olen ajatellut: valppaat, hajakatseiset silmät, hapsottavat kiharat ja keskimääräistä maanmiestään pitempi runko. Silloin hän on kantanut harteillaan värillistä vekaraa. Nyt hän suuntaa kohti ja tulee yllättäen esittäytymään. Hän on suomalainen lähetystyöntekijä, joka on mennyt naimisiin paikallisen naisen kanssa. Hän on kuullut, että olen Suomesta ja haluaa esitellä minulle vaimonsa, joka on prinsessa, ”aito” sellainen. Istumme esityksessä vierekkäin ja kun toinen miehistä saa lavalla päähänsä laastarin, vierustoverini todistaa tyhjentävästi suomalaisuutensa:

– Maraplåster, hän hihkuu.

Esityksen päätyttyä hän ja prinsessa kutsuvat luokseen kylään. Voisi olla elämys, mutta siihen ei enää liikene aikaa.

Maalaismeininki

Koillis-Kamerunin, maan englantia puhuvan osan, kansantanssijat esiintyvät iltamyöhällä edustuskadun asfaltilla paksuissa tossuissa ja vuohensorkkakilistimet nilkoissaan. Heillä on myös paksut koltut, jotka on koristeltu korallein ja pään yli vedetyt putkisiteet, joiden varassa, pään päällä, keikkuvat naamiot kuin hatut. Poljento ja jalan viskonta takaa kovan menon, mutta vaikutelma on uhkaava. Tätä ei tehdä yleisön mieliksi. Eipä vain ole Kongon piparkakkupoikien elämänilon voittaneita.

Saan samassa tilaisuudessa kuulla isänniltä, että minun on ihan turha toivoa pääseväni Festival des contesia katsomaan huomenissa. Esitykset alkavat vasta illan pimettyä ja paluu tulisi olemaan aivan liian suuri turvallisuusriski. Olen varma, ettei heillä ole halua ja aikaa järjestelyihin, enkä usko heidän varauksiaan. Vasta paria vuotta myöhemmin, Ouagadougoussa, saan syytä uskoa, että he ovat olleet enemmänkin kuin oikeassa.

Muisti

Seminaari orjuudesta on kiinnostava, myös Unesco-näkökulmasta. Siinä matkataan sisälle Länsi-Afrikan muistiin. Kamerun on ollut keskeinen orjien täydennysvaranto. Uskon sen, kun ajattelen lapsena näkemääni ”neekeripoikatarjotinta”. Länsimaisen asennemaailman ”neekeri-ikoni” on täältä peräisin: pyöreät, ystävälliset kasvot, valkea hammasrivistö punaisen suun keskellä ja yönmusta iho.

Seminaariväki moittii nykyaikaa, joka riistää muistin, kielen ja identiteetin sekä tarjoaa tilalle viihde-elektroniikkaa. Orjuuden ja kolonialismin lähtemättömät viillot mama Afrikan kasvoilla eivät saa jäädä unohduksiin.

Seminaariystäviä.

Seminaariystäviä.

Sitten keskustelun kulma vaihtuu teatteriin. Ranskalaisten alustukset ovat kantaneet hedelmää. Läsnäolijat ovat vakuuttuneita siitä, että kutsumuksesta mutta palkatta työskentely on tämän päivän ranskankielisen Afrikan orjuutta: maksat itse siitä, että saat olla luova, kehittyvä ihminen.

Päivän esitys on ylioppilasteatterin ”Fâme”. Se on sanalla sanoen hirvittävä. Amatöörimäinen ylinäytteleminen kiidättää lavalla mykkää, spitaalista ja rampaa naista sekä hullua huoraa läpi tilanteiden. Välillä huora nyppii itsestään syöpäläisiä ja kädetön kaatuilee lattialle. Hurjinta on kuitenkin, kuinka yleisö on tikahtua nauruun.

Nuori nainen vieressäni haisee niin voimakkaasti hielle, että joudun vaihtamaan paikkaa. Satun samalle riville kehitysvammaisen nuorukaisen kanssa, jota terveet katsojat pompottavat pystyyn rivin päästä, että pääsevät ottamaan valokuvia esityksestä. Poika yrittää protestoida äänekkäästi, mutta mikään ei auta. Voin pahoin, mutta rivin toinen pää on suljettu kaiteella, enkä voi lähteä joutumatta itse pompottajaksi. Kysymysten karuselli vilistää päässä: Mitä on huumorintaju? Maailmankatsomus? Ihmisarvo? Aitous? Mitä on teatteri? Entä koko tämä kaoottinen tilanne, jossa upouudet matkapuhelimet kilisevät alituiseen?

– Je suis dans un spectacle, niihin vastataan.

High society

Taksien keltaisia matoja kiemurtaa kadun täydeltä ja koko matelu pysähtyy, kun jokin madon nivelistä pysähtyy hotkaisemaan kimppakyytiläiset kadun varresta. Nämä kiljuvat kadulla seistessään, mihin ovat menossa päinvastoin kuin Limassa, jossa autosta huudetaan, mihin se on menossa. Julkista liikennettä kaupungin sisällä ei todellakaan ole lainkaan.

Matelemme Mbian autossa jonon mukana. Olemme ruokailleet yhdessä: poulet fumétä, friteerattuja banaaneja, maniokkia, kalaa, kanapataa vihanneksin. ”Tarjoilija, lasissani on kärpänen” -kommentti on johtanut siihen, että hyönteinen on poimittu elegantisti pois lasistani hammastikulla. Hyvin alkuun päässyt nälkäkuuri matkan alkumetreillä on jäänyt kauas taa ja vyötärönauha kiristää. Nyt olemme matkalla Agora-ravintolasta keskikaupungille, jotta seurassamme ruokaillut herra Deck saadaan matkaan kohti eteläistä Doualan satamakaupunkia. Minulle ei koskaan valkene, mikä hän on miehiään. Kun pysähdymme liikennevaloissa, Mbia sanoo Deckille äkkiä:

– Anna ne nyt täällä autossa.

Takapenkiltä ojennetaan pääni vierestä kolme päällekkäistä paksua tukkoa suuria seteleitä. Ne on niputettu huolellisesti. Päällimmäinen seteli on taiteltuna poikittain nipun ympäri. Mbia työntää pinkat puvuntakin povitaskuun, jossa täytyy olla mittaa.

– Deck on henkivartijani, Mbia sanoo hymyillen lammasmaisesti minulle.

Takapenkiltä ojentuu vielä yksi yksinäinen nippu seteleitä. Se ei enää mahdu puvuntakin alle, joten Mbia ojentautuu ujuttamaan nipun housuntaskuun. Lähdemme valoista eteenpäin.

Näen viimeinkin kukkuloiden hienostokortteleita, joilla hra Deckin lähetystö majailee. Sieltä haetaan joku lupapaperi. Sitten suuntaamme viemään hänet linja-autoasemalle, josta ilmastoidut ja supervarustetut bussit lähtevät turistikohteisiin. Naisia istuu isoine kantamuksineen aseman portailla, miehiä kulkee pahvilaatikko pään päällä. Koululaiset kipittävät turkooseissa koulupuvuissaan autojen tieltä. Ilmastoidun bussin ovi aukeaa tuhahtaen pehmeästi. Siellä sisällä on toinen todellisuus, joka kuljettaa hra Deckin Doualan satamakaupunkiin.

Turisti

Palaamme keskustaan ohi ”Maison de la morten”, kuoleman talon, kuten paikalliset sitä kutsuvat. Se on sama rakennus, jonka kyljessä olen ensimmäisellä iltakävelylläni nähnyt SIDA-varoituksen. Alun perin valtiota varten rakennettu pilvenpiirtäjä on jäänyt keskentekoisena törröttämään edustusväylän päähän, kirkon vierelle. Sen uumenissa majailee kodittomia ja ”siellä tapetaan öisin ihmisiä, joiden perään kukaan ei huhuile”, Mbia kertoo häkeltymättä. Hän haluaa ajeluttaa minua katsomassa kaupunkia.

Aids-varoituskyltti, taustalla

Aids-varoituskyltti, taustalla ”kuolleitten talo”.

Kenkäkauppiaiden alueella kulkee poikia, jotka kantavat yhtä kenkää päänsä päällä firmansa mainoksena. Pikainen sadekuuro saa pojat piilottamaan esittelykengän puseronsa sisään. Kaikki kauppiaat keräävät käsittämättömällä vauhdilla pöydille riviin asetellut kokoelmansa laatikoihin.

Kaikki on täällä kaupan. Kellomyymälä syntyy muutamasta laudasta ja nauloista, joihin rannekellot on ripustettu soljistaan. Metrin levyisen myymälän esittelylaudan takana istuu kolme myyjää rinnakkain tähyämässä ostajia esittelylautojen välistä. Kadulle levitetty kangas on myymälöistä kätevimpiä. Koko kokoelman voi tarkistaa yhdellä silmäyksellä. Kuuron sattuessa sen saa myös suojaan yhdellä kietaisulla.

Heti, kun auto joutuu seisahtumaan hetkeksi, maapähkinänmyyjät piirittävät sen. He ovat kaikki lapsia.

– Pakolaisia Tšadista ja Keski-Afrikasta, sanoo Mbia.

Kaksi noin kymmenvuotiasta tyttöä on asettunut tiukasti auton kylkeen takaikkunoiden kohdalle, kun odotamme Mbian kolmea tytärtä saapuvaksi ostoksiltaan. Pikku tytöt tarjoavat maapähkinöitä, jotka on pakattu puhtaaksi pestyihin viinapulloihin. Sanon, ettei kauppoja tule, mutta he eivät lähde mihinkään, vaan vastaavat haluavansa katsella minua. Kysyn, mistä he ovat kotoisin. ”Keski-Afrikasta”, he kertovat osoittaen Mbian teorian pakolaiskaupustelijoista oikeaksi. Yritän ottaa tytöistä valokuvan, mutta he juoksevat heti piiloon. Kun panen kameran pois, he palaavat takaisin välittömästi. Tytöt seisovat nenät kiinni auton ikkunalasissa siihen asti, kunnes Mbian pitkäsääriset, mannekiinimalliset tytöt palaavat ja auto kaasuttaa pois. Mbian tytärten ostokset osoittautuvat lahjaksi minulle. Onneksi minulla on mukana joitakin Nokia-sponsoripyyhkeitä, joita riittää heille vastalahjaksi.

Kun avaan tyttöjen ostaman paketin hotellissa, sieltä paljastuu xxxl-kokoinen kamerunilaismekko, jossa on tilaa kuin soputeltassa. Arvelen, että se tuskin ehtii jäädä pieneksi loppuelämäni aikana. Joudun hiljaa mielessäni miettimään, minkä vaikutelman ulkoinen olemukseni mahtaakaan antaa tällä erää.

Hysteria

Illan teatteriesitys vie kaikki voimat. En jaksa edes osallistua festivaalin päätösjuhlaan sen jälkeen. Samoin lie käynyt juhlanäytelmän pääosan esittäjälle, joka on vaipunut transsiin kesken esityksen, mutta kieltäytynyt hengenmenon uhalla lähtemästä sairaalaan tai näkemästä ketään lääkäriä. Hän on riuhtonut itseään lattialla ja huutanut kovaan ääneen gasellinmaitoa, jota ei ole ollut saatavilla. Lopulta hänelle on juoksutettu jostain maitoa, jota paikalliset kutsuvat vasanmaidoksi, ternimaitoa siis ehkä. Sen juotuaan nuori nainen on alkanut asettua aloilleen. Pukuhuoneesta on silti vielä pitkään kuulunut hänen huutonsa.

Transsia on edeltänyt hurja vyörytys näyttämöllä. Draaman pyörteissä on sodan jalkoihin tallaantuneita, järkensä menettäneitä naisia. Kaikki kuolevat vuorollaan yhtä lukuun ottamatta, eikä se tapahdu rauhallisesti vaan tuskan, huudon ja loputtoman tunnevellonnan välivaiheiden kautta. Esitys on ahdistanut ja uuvuttanut niin esiintyjät kuin katsojatkin.

Yleisö, joka on jälleen nauranut suureen ääneen kuolemille, nousee kuitenkin lopuksi seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Naiset ovat saaneet työvoiton, mutta millä hinnalla. Senegalilaisen Ibrahimin ohjaus on silti ensimmäinen täällä näkemäni, jossa on muodontajua, perusteltua asemointia ja kykyä käyttää valaistusta. Pääasia ohjaajalta näyttää kuitenkin vielä puuttuvan, kyky käsitellä elämää ja tunteita herkemmällä kädellä.

Lukutaito?

Saan vielä tilaisuuden tutustua paikalliseen kirjankustantamoon, joka julkaisee myös taidekirjoja. Ruandalaisjohtaja, ilmeisesti maanpaossa saapunut hänkin, esittelee evankelisen kustantamonsa lattiasta kattoon. Kättelen kaikki hänen työtoverinsa.

Kirjan asema on vaikea, hän kertoo. Vain pieni prosentti kansasta lukee. Kustannustoiminta on yksinomaan ranskankielistä, kuten koulutkin. Vanhemmat maksavat itsensä kipeiksi lasten koulukirjoista. Myös jakelu on vaikeaa. Lentorahti maksaa liikaa. Myynti jää yhden pienen kirjakaupan varaan, joka sijaitsee painon alakerrassa.

Saan valita mukaani pari kolme kirjaa, hän sanoo. Otan hyllystä yhden, ”Kuuluisat afrikkalaiset” -hakuteoksen, ja annan vastalahjaksi ranskannetun ”Kullervon” toivottaen mielessäni heille pian paikallisia Kiveä ja Agricolaa. Assosiaatio tuo mieleen idean etsiä mukaani paikallinen kivi muistoksi itselleni ja heille onnentuojaksi kansalliskirjallisuuden luomisessa.

Jos olisi rahaa, osaisin jo tehdä monta hyvää asiaa. Hankkisin hyvällä kiertuetekniikalla varustetut teatteriteltat kamerunilaisille ammattiryhmille, veisin Lasipalatsin painon laitteet Kongoon sekä Kameruniin ja paljon, paljon tietokoneita, joissa olisi ehdottomasti yhteen sovitettavat tietokannat. Antaisin teatteria tekeville naisille koulutusta harrastajaohjaajiksi ja kustantaisin pakollisen lukutaidon ainakin joka ainoalle nappisilmätytölle.

Lähtöä vaille

Hotellissa on ilta. Baarin puolella istuu naisia julmassa meikissä, tyttöjä ehkä hekin, meikkinsä alla. Valkoisia miehiä ei tänään näy. Kenties he keräävät voimia pitkään viikonloppuun. Tai ehkä heillä on jokin vetäytyminen. Edessäni on ongelma: miten viettää huominen päivä Yaoundéessa, kun huone on luovutettava yhdeltä ja kone lähtee vasta iltamyöhällä?

Verhot heilahtelevat hiljakseen ilmastoinnissa, palmunlehvät ikkunan takana verkkaisessa tuulenvireessä aamun koittaessa levottoman yön jälkeen. Istun terassilla. On kuuma. Gekot kipittävät pitkin kaakeleita. Ostan isolla rahalla pullovettä aulabaarista, koska siellä vesi on kylmää. Palaan terassille.

Jälleen kaupunki jossa ei voi tehdä juuri mitään tai mennä mihinkään yksin, saati löytää paikkaa istahtaa mihinkään matkan varrella, jos sittenkin uskaltautuisi kaupungille. Aulabaarin terassin ovilasissa lukee Yaoundé Centre. Olen siis keskipisteessä. Seinällä on taulu, joka on ollut vinossa kaikki nämä päivät. Mietin, että vieläköhän menen ja suoristan sen. Kaipaan uima-allasta kiihkeästi. Terassi on suojaisassa paikassa mutta kuumuus on silti läkähdyttävä. Aulassa ei liiku ketään. Hiki nousee pintaan. Se panee miettimään, kauanko saisin istua tässä, jos riisuisin alasti. Kyllästyn gekkojen seuraan ja lähden sittenkin liikkeelle kuumuuteen ja katuvilinään.

Päätän kulkea keskustan kautta Centre Francaiseen ja poimia sen takapihalta kiven ja ottaa myös muutaman kuvan, jos löytyy kivi tai kohde. Kävelen kohti Maison de la mortea, jonka päätän ikuistaa kameralle. Suuri aidsista varoittava banderolli on vähän retkahtanut kiinnikkeistään. Sementti sen ympäriltä on mustunut. Kun olen ehtinyt ottaa muutaman kuvan, kiljuva mies on käymässä kimppuuni: ”Täällä ei valokuvata!”

Otan jalat alleni ja hän lähtee perääni. Käännyn Centre Francaisen takapihaan johtavalle polulle. Sinne hän ei enää seuraa minua.

Jään vetämään henkeä, ja kun näen miehen poistuvan, silmäilen löytäisinkö kiveni. Takapiha on betonimurskan peitossa, mutta joukossa on myös muutama kivi. Poimin yhden niistä matkaani.

Poikkean kahville Centren baariin ja kun istuskelen sisäpihalla, tapaan belgialaisryhmän, jonka esityksestä olen pitänyt. He taas ilmoittavat pitäneensä alustuksestani. Niinpä päätämme lähteä yhdessä syömään kansankuppilaan ja vaihtaa lisää ajatuksia.

Ruoan valinta on tehtävä jo ulkoeteisessä. Tarjolla on kalaa tai kanaa. Poulette au bicyclette on tuoretta, ”ei kahteen kertaan pakastettua”, minulle vakuutetaan. Sisällä on valtava väenpaljous, flipperi paukkuu, televisio on päällä, pari tuuletinta pyörii katossa ilman vaikutusta mutta pitäen hurjaa pörinää. Putkijalkatuolit kolisevat pitkien pöytien äärellä. Täälläkin on kiellettyä kuvata, sanoo Otto, ryhmän paikallinen esiintyjä eli esityksen lapsisotilas, jonka kasvot on tänään vallannut parransänki. Kehun hänen roolisuoristustaan vilpittömästi.

Ihmiset ympärillä syövät käsin suurista yhteisistä astioista. Jollakin yksittäisellä ruokailijalla näkyy kädessä haarukka tai lusikka. Liityn jälkimmäisiin, samoin belgialaiset seuralaiseni. He ovat mukavia. Löydämme jopa joitakin yhteisiä ystäviä Luxemburgista.

– Vuoret eivät tapaa, ihmiset tapaavat, toistelee Otto.

Totta. Olen täälläkin jäljittänyt taksinkuljettajan ja pikkukaupan omistajan, jotka ovat molemmat tehneet tuttavuutta suomalaisten tyttöjen kanssa. Kirjapainon omistaja taas on käynyt kerran Suomessa. Otto ilmoittaa osallistuvansa seuraavan ITI-kongressin Borges-projektiin, joten tapaan hänet viimeistään Filippiineillä niissä merkeissä.

Palaan aterian jälkeen takaisin hotellin terassille. Paksu pilvi on peittänyt auringon, joka kultaa sen reunat. Pääskyparvi kurvailee aukion yllä, matalalla, sadetta ennustellen. Kameleontit ovat menneet piiloon. Aikaa on vielä ihan liikaa jäljellä, pari tuntia odotusta täällä, Nsimalenin kentällä neljä. Tekisi mieli ojentaa itsensä pitkälleen vaikka pöydälle.

Onneksi perillä odottaa velkainen koti, kiinnekohta. Ja potilas, aikuinen, joka on ikuinen lapsi. Ja lapsi, joka on jo pitkään ollut aikuinen. Maailma on iso yhdelle hengelle.

Taika

Olin ostanut itselleni Kamerunista muistoksi sormuksen hotellin palautettua viimein rahastamansa yöt. Se oli kaunis mielestäni. Ohut kultainen reunus leveän ja kuperan hopeisen keskustan laidoilla teki siitä siron samoin kuin hopeaan kaiverretut filigraanit.

Olin reilun vuoden kuluttua matkasta ohjaajavieraana Lahdessa ja karaokebaarissa ihmettelemässä paikallista iltaelämää, kun viereeni tupsahti lasit kourassaan Lapin mieheksi esittäytyvä Jari, joka halusi ehdottomasti tarjota lasillisen Mustaa ryssää. Otin lasin huvittuneena käteen ja hän jäi tuijottamaan sormiani.

– Tuo on noitasormus. Heitä mäkeen.

Naurahdin, mutta se ei riittänyt kuittaamaan kommenttia.

– Usko pois. Lapin miehessä on noidan vikaa. Tuo on noitasormus. Onko sinulle sattunut vaikkapa vuoden sisään mitään ikävää.

Oli sattunut. Elämänkumppani oli kuollut muutama kuukausi Kamerunista paluuni jälkeen täysin yllättäen. Toipuminen oli alkanut lupaavasti, mutta sen rinnalla oli salakavalasti edennyt toinen sairaus, joka oli jäänyt lääkäreiltä huomaamatta. Sen jälkeen oli kesämökki palanut poroksi kaasuräjähdyksessä, jonka seurauksena olin joutunut palovammateholle tietämättä, paljastuisiko teletappimalliin sidottujen kääreiden alta enää tunnistettavat kasvot.

– Täytyy myöntää, että on, sanoin.

– Heitä mäkeen se sormus.

Hymähdin ja kiitin Mustasta ryssästä. Olin juuri ennen Lahden-työperiodin alkua saanut pystyyn uuden kesämökin ja itse asiassa tulipalostakin alkoi olla jo vuosi. Päätin unohtaa Lapin miehen sanat.

Kun kävelin kohti vierailun ajaksi varattua asuntoani Salpausselän kupeessa, sain tekstiviestin, joka kertoi, että läheinen ystäväni oli sairastunut ilmeisen vakavasti, ollut vähällä kuolla.

Poikkesin kiertotielle, joka kulkee pitkin Salpausselän rinnettä, pysähdyin ja heitin sormuksen sormestani rinteen pensaikkoon.

Seuraavana päivänä sain mökkinaapurilta tekstiviestin, jossa hän kysyi, oliko minulla kamerakännykkää. Vastasin ettei, mutta että hän voisi panna kuvan sähköpostiin. En kuitenkaan malttanut olla kysymättä, mitä se esittäisi.

– Sun uuden mökin viereen on viime yönä kaatunut valtava tervaleppä.

Kun sain kuvat, näin, että puunrunko oli kaatunut aivan likelle uuden mökin takaseinää. Se oli suuri ja jykevä leppä, joka olisi kevyesti rysäyttänyt mökin kasaan suoraan kohdalle osuessaan. Metrin verran vasemmalle ja mökin takaseinä olisi ollut säleinä. Mutta lepän oksat ovat vain riipineet alas räystäässä roikkuneen kukka-amppelin. Muuta vahinkoa ei ollut tapahtunut.

Hymyilin itsekseni Lapin miehelle.