Pimeän pääkaupunki

Kongon demokraattinen tasavalta 2002

Pilvet Kinshasan yllä ovat vuoria, harmaita mattoja tai siniharmaita katoksia. Niiden lomassa välähtelevät salamat. Yksinäinen kultainen torni puskee läpi katoksen, jonka alla on valkoinen pumpulipeitto. Kone hakeutuu alas tummanpuhuvaan rotkoon, ohi mustien hattaroiden kalaparven, joka ui kultaisen sienipilven kylkeä. Laskeudumme alemmas, violettiin Japaninvuorten rotkoon. Putoan ilman viisumia Dorén raamatun vanhan testamentin maisemaan salamoinnin jatkaessa ilotulitustaan. Hammaspeikko seisoo hattaralla vartiossa, kun vajoamme jäävuorten kerrostumaan, joka vaihtuu äkkiä lohenpunaiseksi. Maan aukko on alla helmenharmaana. Muutama lumivyörymaisema vaihtaa vielä muotoaan ja katoaa, kun korviin jo koskee.

Kone solahtaa seesteiseen ilta-autereeseen, jonka alapuolella Kongojoen suisto toistaa pilvikannen värin hohtavana kuin kultainen palo. Taivaan avara sini vilahtaa hetken horisontissa, kunnes maa ja vesi kääntyvät ottamaan vastaan toisensa ja vedessä kelluu kultareunainen heijastus selkeänä kuin toinen taivas, jota sankan viidakon tummanpuhuva turkki reunustaa. Pilvien seinämä seuraa koneen sivulla maahan asti. Muutama säälittävä sähkövalo kiiluu mustuneen vuoren kupeessa ja pieni tulipalo roihuaa rinteessä kaikessa rauhassa. Maan kamaralla on jo pimenevä ilta.

”Bongo, bongo, bongo, aina rakas ompi Kongo, täällä viihdyn mä vaan…” Laskeudun juuri nyt lapsuuteni eksotiikkafetissin, seikkailujen kehdon, pimeimmän Afrikan kamaralle, entiseen Leopoldvilleen. Täältä lähetettiin Leopold II:lle Belgiaan ranteesta irti hakattuja valkokämmenisiä mustia käsiä osoituksena uskollisesta alamaisuudesta.

Viisumitehtailu

Eksotiikka on vähissä Kinshasan lentokentällä. Ilma on kuin kuivaushuoneessa. Lentoaseman sisätiloissakaan ei ole lainkaan ilmastointia. Passintarkastuksen ulkomaalaisjono on loputtoman pitkä. Tiedän paremmin kuin hyvin, ettei minulla ole maahantuloviisumia. Olen hädin tuskin ehtinyt hankkia passin havaittuani, että vanha passini ei koskaan ehtisi palata Tukholmasta, jonne se oli lähetetty viisumihakemuksen liitteenä. Sinne oli jäänyt myös rokotuspassini, joka minulta siis myös puuttuu. Täkäläiset isännät ovat kuitenkin vakuuttaneet, että asia järjestyy kentällä. Saapa nähdä.

Silmiini osuu mies, jolla on käsissään paperi. Siinä lukee kolme nimeä. Yksi niistä alkaa R A N -kirjaimin. Otan miestä hihasta ja tosiaan, siinä on vierailukutsun esittäjä, paikallisen ITI-keskuksen puheenjohtaja ja teatterinjohtaja M. Mitendo. Olen saanut kehitysapuvaroista apurahan suunnittelumatkaan, jonka tarkoitus on tutustuttaa Joucotec-lastenteatterifestivaaliin ja arvioida mahdollisuuksia Mitendon ehdottamaan koulutusyhteistyöhön.

Tunnistaminen joukosta ei ole itsestään selvää, sillä olen nähnyt miehen vain kerran, useita vuosia sitten Marseillessa. Hänen lienee helpompi tunnistaa minut ja tyytyväinen hymy on levinnyt lyhyen, vantteran miehen kasvoille. Hän rynnii luokseni ja kääntyy käteltyään puskemaan harteillaan väkeä syrjään.

Etenemiseni pysähtyy kuitenkin passintarkastukseen. Mitendo selittää virkailijalle asiaa ja lisää miehiä tulee paikalle: ”Un visa volant”, mutta miten. M. Mitendo kertoo myöhemmin istuneensa koko tulopäivän ja sitä edeltäneen päivän ulkomaalaisasioiden johtajan konttorissa, josta häntä on aina väillä käsketty jaloittelemaan, mutta hän ei ole hievahtanutkaan:

– Kun on läsnä, eivät unohda.

Samaa sanovat karibialaiset ystäväni: loin des yeux, loin du coeur.

Pääsemmekin eteenpäin seuraavaan tarkistuspisteeseen asti: rokotustodistus puuttuu. Selostan, että minulla on kaikki tarpeelliset rokotukset, mutta tosite on Tukholmassa. Miehet puhuvat keskenään ja seteli vaihtaa omistajaa. Minulle lyödään kouraan rokotuspassi, jonka kannesta on hangattu pois entisen haltijan nimi ja riipustettu omani tilalle. Pääsemme hakemaan matkalaukkua.

Hiki valuu otsalla ja kaulalla, kun avaan laukkuani jo kolmatta kertaa, jälleen uudelle virkailijalle. Hän penkoo vaatteeni. Kun saamme viimein jatkaa matkaa, lähimmästä ovesta ei pääse mihinkään, sillä poliisi ja kantaja ovat jääneet sen eteen riuhtomaan yhtä lentokonelaukkua välissään. Kun he viimein väistyvät, valot sammuvat koko rakennuksesta. Hetken pimeys on silmittömän musta. Sitten osa valoista syttyy ja matkalaukkuni raahataan rakennuksen toiselle laidalle, pieneen huoneeseen, jossa odottavat kaikki samat miehet kuin passiluukulla. Matkalaukku jää heidän hoteisiinsa, kun minut opastetaan pitkää käytävää pieneen ikkunattomaan huoneeseen, jota valaisee yksi valuva kynttilä pöydän kulmalla.

Pöydän takana istuva mies on pieni ja tärkeä. Hän kertoo tekevänsä nyt poikkeuksen. Sitten hän kääntelee verkkaisasti papereitaan ja kirjoittaa jotain niiden taakse, sitten pienelle lapulle, sitten isoon kirjaan. Hän kumartuu ottamaan viereisen kaapin alahyllyltä, lukon takaa leimasimen ja tyynyn. Hän kokeilee leimasinta paperiin ja leimaa sitten viimein passini. Sitten tarvitaan taas numeroita ja nimiä, eikä kynttilän valossa tahdo erottaa, mihin kohtaan niitä pitää piirtää. Seuraavaksi ilmenee, ettei toimitusta voi maksaa euroissa. Olen yrittänyt selvittää sähköpostitse valuuttapolitiikkaa ennen lähtöäni, mutta postini on ollut tukkeutuneena ydinvoiman vastaisen valtavirran meileistä. Minua ei ole osattu valistaa pankissakaan. Siellä on kuitenkin oletettu, että euro lienee käypä valuutta, kun on kyse eurovaltioiden entisestä siirtomaasta. Onneksi M. Mitendolla on mukanaan sata dollaria. Nyt etsitään vaihtorahoja. Yhdeltä mieheltä löytyy 45 dollaria, mutta se ei ihan riitä. Kaikki setelit tarkistetaan huolella kynttilän valossa.

Sitten kaikki miehet lähtevät yhtä lukuun ottamatta vaihtamaan seteliä. Istun aikani kynttilän valossa, kunnes siirryn käytävään, jossa on edes vähän enemmän ilmaa ja muutama kohtalotoveri odottamassa vuoroaan. Miehet palaavat ja meidät odottajat käsketään siirtymään sisään. Pöydällä palavan kynttilän liekki huojahtaa, kun ovi käy, mutta se ei onneksi sammu. Pikku mies sormeilee nyt muiden passeja ja julistaa jokaiselle tuomionsa. Minun passini on viimeisenä, mutta en saa sitä vieläkään. Minut marssitetaan vielä takaisin passintarkastukseen, jonne pikku mies katoaa. Huolehdin siitä, mihin matkalaukkuni on mahtanut jäädä ja se haetaan. Pikku mies tulee lopulta takaisin, antaa minulle passin ja kättelee M. Mitendoa. Sitten hän jää seisomaan eteeni. Mitä nyt vielä, käy mielessäni, joutavine euroineni.

– Donnez moi la main, mies tokaisee.

Kättelen ja hän menee.

Kenttäkuljetus

Ovella poliisi käskee mukaamme taas uuden miehen, jolle M. Mitendo antaa parkkipaikan kulmalla setelin. Mies menee ja me jäämme raahustamaan ympäri isoa, pimeää parkkipaikkaa, josta pitäisi löytyä BMW. Ei löydy.

Erilaisia apumiehiä pannaan juoksemaan ympäri kenttää. Viimein joku huomaa auton ja tuo viestin: Kuski on ollut nukahtaneena ratin ääreen. M. Mitendo on silti tyytyväinen, sillä hän on jättänyt salkkunsa autoon. Se on kuin onkin tallella. Matkatavarat tungetaan takakonttiin ja sulloudumme sisään autoon, joka on joskus nähnyt paljon parempia päiviä. Odotamme taas yhtä miestä, jonka pitää vielä mahtua kyytiin.

Kun pääsemme liikkeelle, salamoiden panoraama näkyy mustalla taivaalla ja pian sade pisaroi avoimesta sivuikkunasta päälleni. Ikkuna on pakko pitää auki, koska pyyhkijät eivät toimi. Kuski panee silloin tällöin kätensä ulos sivuikkunasta ja pyyhkäisee etulasia kämmenellään.

Katuvaloja ei ole. Ihmisiä sen sijaan on, kaikkialla. Kaupungin rajoille kasvanut slummi ulottuu lentokentälle asti. Kynttilöiden ja avosoihtujen loputon rivistö reunustaa autotien vartta tulikärpäsparvena.

Kun pääsemme kaupungin rajalle, vastassa ovat aseistetut punabaretit. Auto pysäytetään. M. Mitendo hyppää ulos. Takakontti on avattava ja matkalaukustani keskustellaan. Minut käsketään avaamaan se. Survoudun ulos takapenkiltä. M. Mitendo yrittää jo avata laukkuani nollakoodilla, mutta ehdin hätiin. Puuha kestää. Kuinka saatoin olla niin tyhmä, etten ottanut taskulamppua mukaani? Sotilaat alkavat katsoa puuhaani arvellen. Lopulta saan pyöritellyksi oikean koodin takaviistossa olevan kaupan neonvalon kajossa. Laukku aukeaa ja sen sisältö pengotaan nyt neljännen kerran. Sotilaat saavat Mitendolta maksun vaivannäöstään ja me pääsemme jatkamaan matkaa kohti Hotelli Estereliä.

Syön hotellissa aterian edelleen isäntien laskuun, sillä euro näyttää olevan kerta kaikkiaan hyödytön valuutta eikä luottokorteillani ole liioin mitään virkaa. Illallisen jälkeen yritän soittaa kotiin hotellin aulasta, jossa kullalla ripusteltu vastaanoton nainen antaa käyttööni oman kännykkänsä. Isäntäväki maksaa kortin, joka työnnetään sisään kännykän kyljestä. Sitten puhelimeen syötetään kortin raaputustarran alta löytyvä numerosarja ja numeron voi viimein valita. Kello on yksi yöllä. Kukaan ei vastaa. Jätän viestejä: täällä tarvitaan dollareita.

Olen tehnyt matkaa yhteensä seitsemäntoista tuntia ja olen perillä tyystin rahatta.

Aamun odotus

Herätys hälyttää aamulla kaksi tuntia etuajassa. Olen onnistunut Pariisissa kääntämään kelloani vika suuntaan. Hotellivuoteen kaksi muhkuraista tyynyä ovat kipeyttäneet niskan. Lähes neljä metriä korkea huone on viileä, sillä ilmastointilaite huutaa helikopterin volyymilla. Varustelutaso on aika lailla sama kuin huoneessani Limassa. Pöydällä on muoviastereita. Ikkunoiden edessä riippuvat tahmaiset, sameanvihreät verhot, päiväpeitteet ovat samaa kangasta. Seinät on vedetty kelmeänkeltaisella. Lampunvarjostimessa on tupsureunus. Risat vaateripustimet on nostettu kaapin ylähyllylle, käyttöön on jäänyt pari ehjää. Lakanat ovat onneksi puhtaat, leopardikuvioisen filtin hygieniatasoa on sen sijaan vaikea lähteä määrittelemään.

Iso ja karvainen mittarimato tunkee parhaillaan oven alta huoneeseen. Pomppaan sängystä ja se liiskaantuu Lux-saippuan käärepaperiin torakkavainajan vierelle, josta onneksi on jäljellä vain ketarat ja kuoret. Vessanpöntön istuin on nostettava ylös, muuten sen rikkonainen muovireunus nipistää ihon halkeamiinsa. Onneksi hanoista tulee vettä, näin aamulla jopa lämmintäkin.

Koko lysti maksaa kuusikymmentä dollaria vuorokausi. Muistan kiusallisen selvästi, ettei minulla ole niitä. Puen ja menen ulos. Huoneet sijaitsevat piha-alueen takana ja niissä on oma sisäänkäynti kussakin. Piha, joka on vaikuttanut illan pimeydessä ravintolan terassilta, on täynnä ruosteisia puutarhapöytiä ja -tuoleja. Pöydillä on kukalliset kerniliinat. Mitään liikettä ei vielä näy. Ovi hotelliin on suljettu pönkällä. Viereisellä pihalla velttoilee kyllä nuoria miehiä. Yksi heistä tulee kertomaan, että hotellin ovet avataan vasta puoli kahdeksalta. Olen siis pönkän takana.

Heittäydyn uudelleen sängylle. Ilmastointi on pakko sulkea mylvimästä. Nyt kuuluvat kimeät linnunäänet, vihaisen koiran haukunta ja autojen käynnistykset. Radio alkaa pauhata hotellin sisällä.

Silloin oveen jyskytetään ja minulle ojennetaan radiopuhelin. En kuule mitään, kun puhun tohkeissani väärään päähän kapulaa. Toinen mies tuo hetken kuluttua tavallisen matkapuhelimen ja kääntää samalla radiopuhelinta kädessäni. Molemmat puhelut ovat Suomesta, siellä luvataan kaikki tehdä voitava, että saisin rahaa paikalliseen pankkiin. Pönkkä on avattu ja palautan puhelimet hotellin vastaanottoon. Kerron myös rahaa olevan tulossa. Niin minun sallitaan edelleen syödä aamiainen huoneen laskuun. Tuntuu silti ”Reviisorin” Hlestakovilta.

Aamiaisen odotus

Pihalla, kernimuovipöydän äärellä on jo yhtä kuuma kuin saunan eteisessä. Hakeudun istumaan suuren puun varjoon, joka on kasvattanut monimetrisen juurakkorungon ja talonkorkuisen lehvistön. Tuulenvire suhisee lehdissä. Yhden oksan varaan on ripustettu neonputki. Takanani olevaan seinämuuriin on maalattu kirkkain värein viidakkopuro, leijonaperhe ja vastarannalla juova gaselli.

Aamiaishuoneen taidepläjäys.

Aamiaishuoneen taidepläjäys.

Miehiä riittää kuljeskelemaan ja puuhaamaan kalusteiden välissä. Silti aina yksi joutaa istumaan alas tekemättä yhtään mitään. Joku tulee kauppaamaan kullanväristä avaimenperää: ”dix dollar”. Esine on kaivettu esiin taskusta vaaleanpunaiseen paperiserviettiin käärittynä, josta se paljastetaan arvokkain elkein. Ilmoitan, etten osta. Hän ei ota uskoakseen, kunnes pöydän ääreen jumittunut istuskeluvuorolainen murahtaa hänelle – ja kauppaaja häipyy.

Aikani näitä hahmoja ihmeteltyäni huomaan pukeutuneeni miesten asuun. Minullakin on pitkä lyhythihainen paita housujen päällä. Ehkä asun vaihto olisi paikallaan, vaikka leninki tuntuukin uskaliaalta vaihtoehdolta. Nähtäväksi jää, onko Off riittävän kansainvälistä pitämään täkäläiset moskiitot loitolla. Kärpäset kyllä näyttävät aidosti suomalaisilta ja ovat syvästi kiinnostuneita käsivarsieni aurinkovoiteesta. Ehkä ne ovat lomalla täällä ja haluavat hieroa itseensä suojakertoimeni. Pääsen nautintojen makuun, kun kerniliinalleni katetaan kahvi ja patonginpätkä.

Les Intrigants

Päivän teatterianti on häkellyttävä. Matkaamme M. Mitendon kolhiintuneella BMV:llä hänen Les Intrigants -ulkoilmateatteriinsa. Ajamme ohi ihmismassan täyttämän markkina-alueen talojen lomassa kulkeville kuoppaisille ja päällystämättömille pikku kaduille. Rakennukset niiden varrella ovat savitiilisiä asuinrakennuksia, joiden etupihaa ympäröi talon korkuinen pihamuuri. Sen päälle on poikkeuksetta kiinnitetty teräviä pullonpalasia ja rikkoutuneita sähkölamppuja.

Teatterin toimisto poikkeaa muista taloista, koska se on kaksikerroksinen, esiintymislavan katoksen korkuinen. Siellä on pari kovalevyseinäistä pikku huonetta. M. Mitendon konttorissa on tuuletin, mutta keskeisin esine näyttää olevan kokovartalopeili. Isäntäni pukeutuu tosiaankin huolella. Kaulus on joka päivä kireällä kuumuudesta piittaamatta ja silkkisolmio valuu lähes housunkaulukselle asti.

Joudun heti kylmiltäni kertomaan toistaiseksi olemattomista vaikutelmistani Radio Transafricainen haastattelijalle. Tapaan myös Brazzaville Kongosta tulleen Africa Gaffits -teatteriryhmän jäseniä, jotka puhuvat kilpaa tarinan kerronnan ja tärkeiden aiheiden merkityksestä. He mainitsevat esimerkkinä ohjelmistossaan olevan Aids-näytelmän lapsille. Horjumme alas toimiston huteria ulkoportaita keskustelun päätyttyä.

Teatterin keittiö.

Teatterin keittiö.

Teatterin keittiö on suuria avotulella kiehuvia patoja toimiston portaiden ja tonttia ympäröivän muurin välissä, sivupihalla. Ruokapatojen yläpuolella roikkuu muuriin kiinnitetty kyltti, jossa lukee suurin, osittain lähes näkymättömiin kulunein kirjaimin Compagnie Théâtre des Intrigants CIAJ. Ikääntynyt nainen hämmentää pataa johtajan portaiden alle kyykistyneenä. Hän katsoo minua varauksin.

Esiintymislava on reilun metrin korkeudella etupihalla. Yleisö istuu aitauksessa, jota ympäröi muuri. Katsomme päivänäytöksen muovituoleilla, niillä samoilla valkoisilla ja kaariselkäisillä, joita on puristettu muotissa täyttämään maailma.

Lastenteatteria?

Ensimmäinen esityksistä kertoo maksetusta rakkaudesta, joka muuttuu oikeaksi rakkaudeksi, toinen kuvaa korruptiota, uskottomuutta ja kuolemantuomiota. Katsomo on täynnä suuria ruskeita nappisilmiä. Minä ja M. Mitendon tytär, punaiseen peruukkiin sonnustautunut Giselle, olemme katsomon ainoat aikuiset. Myös esiintyjät ovat lapsia lukuun ottamatta aikuista juontajaa. Lasten esitykset näyttävät olevan taidokkaita silloin, kun ne on tehty yhteistyössä jonkun teatterin kanssa eikä pelkästään oman opettajan johdolla. Erityisesti Tamtam-teatteri on kunnostautunut lasten valmentajana. Lapsiesiintyjät eivät vaikuta vähääkään estoisilta tai ujoilta, ei liioin yleisö, joka on valmis reagoimaan ja kommentoimaan täydestä sydämestä. Aikuinen juontaja on useissa esityksissä lavalla mukana kertomassa pääasiat ja kannustamassa taputuksiin.

Saan kuulla, että kaikki paikalle tulleet koululaiset näkevät festivaalin aikana neljä esitystä: yhden ammattilaisten aikuisten tekemän ja kolme muiden koululaisten valmistamaa. Sen lisäksi he saavat esittää oman, kouluvuoden mittaan valmistetun festivaaliesityksensä, johon ovat itse ideoineet aiheen. Festivaali kokoaa Kinshasaan tuhansia koululaisia joka vuosi, on tehnyt niin tauotta, myös läpi sotavuosien.

Ajamme takaisin keskustaan ja katsomme lisää teatteria Belgian ranskalaisessa kulttuurikeskuksessa. Beniniläisen ammattilaisryhmän esityksen päähenkilö on luurankopukuinen kuolema, joka edustaa perheen isoäidin henkeä mutta muuttuu kesken kaiken ilotytöksi. Neljä miestä piirittää keskushenkilöä bambupatukat aseinaan. Ne tekevät niin soittimien kuin ahnaiden penisten virkaa. Tanssi-laulu-magia-tarina saa onnellisen lopun, kun ilotyttönoita ja hänelle nuken lahjoittanut mies sidotaan lopuksi yhteen pariksi muodonmuutoksen inhimillistettyä molemmat.

Niin papit kuin virkamiehetkin saavat seuraavassa lasten esityksessä kuulla kunniansa. Näytelmän nimi on ”Souffrance”, mutta se naurattaa silti estoitta kaikkia katsojia. Näppärät poikaoppilaat esittävät myös tarvittavat naisroolit. Minua vaivaa se, että meidät sijoitetaan aina eturivin keskimmäisille tuoleille, joilta lapset ajetaan pois. Asia ei näytä häiritsevän ketään muita kuin minua, joten olen hiljaa. Häpeän isoa kokoani ja siskonmakkaran värisiä käsivarsiani.

Käy myös selväksi, että päiväohjelmani on todellinen nonstop-teatteri. Näemme esityksen toisensa perään ilman taukoja. Niiden teemat ällistyttävät toinen toisensa perään: siis tämäkö lastenteatteria?

”Maagiset pullokurpitsat” ovat kalebasseja, jotka muuttuvat lapsiksi auttaakseen työssä raatavaa leskinaista. Kun nainen palaa kotiin, ne muuttuvat taas kulhoiksi ja soittimiksi, kunnes noita taikoo ne viimein oikeiksi lapsiksi. Esitys koostuu vauhdikkaista kohtauksista, joissa lapset esittävät myös ruovikkoa, metsää ja apinoita. Hupaisa ero näkyy tyttöjen ja poikien työssä. Tytöillä on huulet tiukasti imaistuna hampaiden väliin, poikien suut eivät jännitä. Siitä voi lukea, onko lavalla tyttö vai tyttöä esittävä poika.

Kolmaskin lasten itsensä kirjoittama tarina kietoutuu noituuteen. ”Santa le fils digne” käynnistyy siten, että noitatohtori juottaa surmatun pojan sukulaisille juoman, jonka tehtävänä on paljastaa, kuka on syyllinen kylällä tapahtuneeseen tappoon: Jos oksennat, olet syytön. Poika on kuolleen Santan veli. Myös poikien isä joutuu vuorollaan testiin eikä oksenna vaan ottaa ja kuolee juomaan. Hänet heitetään hautaamatta metsään ukaasein, ettei miehen perään saa valittaa. Santa-poika itkee kuitenkin sekä isäänsä että veljeään ja saa oikeudenkäynnin jälkeen karkotuksen kotikylästään. Poika sanoo lähtiessään, että häätäjät ovat oikeassa omalla laillaan, mutta niin on hän itsekin, omalla laillaan. Keskusrooli Santa on hyvä suoritus nuorelta koulupojalta.

Viimeinen esitys on ilopilleri, Mobutu Sese Sekon leopardikuosiin vaatetettu katupoikien tanssiryhmä. Heillä on mukanaan perinteiset soittimet. Tanssissa on menoa vaikka muille jakaa. Hyvä esitys, joka tempaa lapsikatsomon varauksetta mukaansa. Paljaat jalat läiskyvät lattiaan ja rummut jytisevät. Yleisökin intoutuu tanssimaan. Esiintyjistä ehkä joku on show´n jälkeen kerjäämässä autojen vierellä tai kuuden pojan kimpassa, joka työntää poliisiautoa virka-aputyönä. Osaavia ovat siinäkin.

Katulapsiryhmän tanssi saa yleisön liikkeelle.

Katulapsiryhmän tanssi saa yleisön liikkeelle.

Kun mietin päivän antia, ihmettelen lähinnä rajuja teemoja, jotka näyttävät olevan kauttaaltaan peräisin aikuisten maailmasta, vaikkakin lapsen näkeminä. Samoin häkellyttää noituuden keskeinen asema tarinoiden kuljetuksessa. Suhtautuminen siihen ei näytä sisältävän minkäänlaisia moraalisia kannanottoja, vaan siihen asennoidutaan itseoikeutettuna osana elämää. Kun ihmettelen isäntäväelle teemojen ankaruutta, Giselle sanoo uskovansa, että täällä voi tehdä lastenteatteria mistä tahansa aiheesta. Nämä lapset ovat nähneet sodan, puhuvat siitä ja katsovat televisiota. Kun rengas puhkeaa maantiellä, se todennäköisimmin puhkeaa ammusten tekemään kuoppaan. Lapsille kelpaa vain totuus.

Maassa on nyt toki muodollisesti rauhanaika, sitä koskeva sopimus on solmittu juuri. Idässä taistellaan silti edelleen. Sotaan on osallistunut yhteensä yhdeksän valtiota ja kymmeniä separatistisia ryhmittymiä. Kuolonuhreja arvioidaan olevan jo kolme–neljä miljoonaa, noin puolet heistä lapsia. Kinshasasta on tullut valtava sulatusuuni, jonne juuriltaan irronneet ajautuvat. Kun maassa puhutaan yli kahtasataa kieltä ja kouluranska yhdistää vain neljänneksen heistä, oman paikan löytäminen suurkaupungissa on lähes ylivoimaista.

Rahahuolet eivät hellitä

Ajamme pankkiin vaihtamaan hyödyttömiä eurojani dollareiksi. Sen edessä on lakkomielenosoitus. Joukko antaa tietä, kun menemme pankin ovesta ilmastoituihin huoneisiin. Nuori mies, virkailija, istuu ison laardilaatikon takana. M. Mitendo vaihtaa setelit ja saa summasta omansa takaisin. Yksi dollari vastaa kolmeasataa cefaa eli Keski-Afrikan frangia. Niitä tulee vaihdossa valtava nippu, kaikki rahat uskomattoman kuluneita ja likaisia. Kun vaihdan itselleni jääneistä dollareista kaksikymmentä cefoiksi, saan kolme ruskehtavaa nippua. Niiden ympärille on valittu ja taivutettu siisteimmät setelit. Loput kappaleet ovat sen näköisiä, että tekee mieli pestä kädet välittömästi, kun on saanut ne lasketuiksi. Itsellenikin jää käyttörahaa, mutta tämä ei ratkaise ongelmaa, jonka hotellilasku tulee aiheuttamaan, kun kerran luottokorttejani ei hyväksytä. M. Mitendon tilille ei ole ainakaan vielä ilmaantunut rahalähetystä Suomesta. Ja setelinippuja menee tukkokaupalla jokaisen pienenkin ostoksen maksussa. Yksi nippu riittää hotellissa yhteen ateriaan. Pakkaan rahat laukkuun ja poistumme.

Mielenosoittajat ovat siirtyneet pankin edestä muualle. M. Mitendolla on joitakin asioita toimitettavanaan ja hän häipyy teilleen. Kun palaamme Gisellen kanssa autolle, se ei käynnisty. Kuljettaja ryhtyy korjaamaan sitä. Giselle menee soittamaan viivästyksestä.

Istun auton sisällä ja katselen väenpaljoutta. Markkinoiden soihtuvalojen tilalla ovat näin päiväsaikaan haalistuneet, hapertuneet ja pölystä harmaat päivänvarjot, uskomaton kokoelma. Yritän valokuvata, mutta kerään vihaisia katseita ja nyrkinheristyksiä, joten luovun aikeesta. Kuulen myöhemmin, että täkäläiset vihaavat kuvaamista siitä syystä, että kaupunkiin hyökänneet sotajoukot ovat etsiytyneet oikeisiin osoitteisiin ja löytäneet uhrinsa juuri valokuvat apunaan. Katuosoitteitahan täällä ei ole.

Satoja ihmisiä ehtii kulkea auton ohi odotellessani. Heitä ahtautuu busseihin ja pakettiautoihin. He pujottelevat tavaroineen ja ostoksineen toistensa lomitse. Mies kantaa tekokukkoa kainalossaan. Naisella on vati päänsä päällä ja hän kulkee ylväänä kuin kuningatar. Tämä on kuin Lima, mutta vielä paljon köyhempi ja ehdottomasti paljon kuumempi. Silti on olemassa iso ero. Kukaan ei kehota lukitsemaan auton ovia, kun jäämme punaisiin valoihin tai kun istun takapenkillä yksinäni. Vaikka sotainvalidit ovat palavasilmäisiä nuorukaisia, jotka eivät anele vaan ojentavat kätensä tiukka katse vaativana, he eivät tunkeudu autoon kainalosauvat aseenaan. Siinäkin on jotain hyvin todistusvoimaista, että suuret setelitukot saavat lojua rauhassa bensiiniautomaatin päällä, kun käymme tankkaamassa. Kukaan ei livistä ne mukanaan. Nuorison tulevaisuudesta täällä ollaan silti huolissaan. Miten heistä tehdään yhteiskuntakelpoisia, kun lähes kaikki on reväisty juuriltaan. Alle kuusitoistavuotiaita nuoria on nyt kuusikymmentä prosenttia koko väestöstä.

Vilinä alkaa pyörryttää, kun ilma käy vähiin auton sisällä, ja kuumuus yltyy auringon paahtaessa peltikattoon.

Hotellielämää

Kun palaamme hotellille, olen sitä mieltä, että päivän kiintiö on täynnä. Peruutan iltaohjelman ja vetäydyn huoneeseeni, jossa uskaltaudun kylpyyn. Ammeen tulppa puuttuu täälläkin, joten joudun käyttämään Havannassa kehittämääni muovipussitekniikkaa. Vesi valuu raivostuttavan verkkaisasti täyttämään ammeen pohjaa ja muuttuu pian haaleasta kylmäksi. Ammeessa on odottelun jälkeen parikymmentä senttiä vettä. Saa kelvata. Tyydyn kohtalooni ja makaan litteänä vähäisessä vedessä.

Kun nousen ylös, väsymys kaikkoaa välittömästi, kutina on niin ankara. Veden laatu ei todellakaan ole minun ihoani varten tässäkään maassa. Hankaan pyyhkeellä, pompin, tuuletan. Lopulta asetun tikkusuorana lakanan päällä ja yritän vain kestää.

Näen yöllä major-unia: joku toinen ohjaaja lämmittää omaa teostani ja on mistään sopimatta muuttanut lavastuksen, musiikin ja näyttelijäntyön. Herään siihen, että huudan unessa. – Ei toisen työlle saa tehdä noin!

Aamu on vielä pimeä. Kello on kuusi. Tuuletin on huutanut monta tuntia yhtä menoa, mutta huoneessa on kuuma. Suljen sen silti. Meteli satuttaa enemmän. Lintujen kimitys ja ensimmäiset verkkaisat haravanvedot kivilaatoilla kuuluvat taas ulkoa. Siitä aamu alkaa. Kylpyhuoneen ilmastointiluukusta kuuluu parkkipaikalla velttoilevien miesten rupattelu. Joku laulaa melankolista laulua. Kai he ovat luotettavia vetelehtijöitä, sukulaispoikia maalta kenties, kuten invalidi, joka tulee joka aamu istumaan samalle paikalle pihan nurkkapöytään vanha koira jaloissaan. Kumpaakaan vähäosaista ei ajeta pois.

Aikuisteatteria lapsille?

Ällistyn teatterissa, vaikka olen jo luullut ymmärtäneeni pelin hengen. Tarina on Pointe Noire -teatterin, joka tulee Brazzavillen Kongosta. Se on muodoltaan conte eli tarina, jolla on kertoja samalla kun se esitetään. Kertoja-hyeenalla on pari kolme kuuntelijaa, joiden huudot ja reaktiot vauhdittavat kertomusta. He myös vaikuttavat tarinan kulkuun ja osallistuvat tilanteiden esittämiseen. Tarinan ihminen on irtautunut eläinten keskinäisestä demokratiasta, koska ihmiskuntaa johtaa diktaattori, jota aikuiset tottelevat. Niinpä lapsia kehotetaan tappamaan vanhempansa, missä työssä he onnistuvatkin kohtalaisesti. En enää tiedä mitä ajatella näkemästäni. Alan laskea, minkä ikäisiä katsojat ovat olleet, kun sota on vielä riehunut täydellä vauhdilla Kinshasan kaduilla. Nämä kuusivuotiaat esikoululaiset ovat olleet nelivuotiaita, kaksivuotiaita sodan alkaessa. Mustien ripsien kehystämät nappisilmät ovat nähneet paljon. On selvää, ettei asioiden kaunisteleminen kelpaa heille. Esityksen moraali on silti käsittämättömän kyseenalainen, erityisesti siksi, että se esitetään taidokkaasti.

Onneksi seuraava conte pelastaa mielialan. Se on tanssi-bongo-conte-pläjäys. Kertoja on safarihattuinen ja kalkkunansulkahameinen pikku mies, joka vetää jutun uskomattomalla energialla, taidolla ja kiistattomalla auktoriteetilla. Laiha yläruumis taipuilee ja sukkelat jalat pöllyttävät lavaa, kun hän tanssii kalkkunatanssejaan kunnes pysähtyy taas kertomaan kuinka sitten kävikään. Kamerasta loppuvat paristot juuri hänen kohdallaan, enkä saa hänen kalkkunahahmoaan ikuistetuksi itselleni. Toivottavasti pikku miehestä tulee suuri näyttelijä. Ainesta on.

Viimeisenä on tänään vuorossa teini-ikäisten tarina ihastumisesta, rakastumisesta ja naimisiinmenosta. Yleisö on tällä kertaa samanikäistä kuin esiintyjät ja samastuminen on saumatonta. Katsomo ulvoo pikku nyansseille ja juo paljon sponsoroitua cokista. Sen aiheuttama sokerihumala ja pusut lavalla saavat nuorison suorastaan villiintymään.

Asemoinneiltaan ja juonenkuljetukseltaan ihan muodoton juttu on aiheensa vuoksi kiistaton menestys. Huikeimmat aplodit saa kohtausten väliin ilmaantuva muodokas juontajatyttö.

Pääsen päivän päätteeksi taksiin, jota tuskin otettaisiin vastaan edes Ruskeasuon romuttamolla, vaikka sen etulasissa on ammattiajolupa. Sisustasta ovat jäljellä vain istumapenkkien rautakehikot. Mutta matka joutuu.

Hankalahkoa

Ihaillen Kaj Chydeniuksen nimimerkkiä N.O. Hääppönen olen joskus kehitellyt itselleni mieluisaa ja päätynyt siihen, että se voisi olla O.N. Hankalahko. Se kiteyttää näitä päiviä, joita aika ajoin sattuu kohdalle.

Hotelliruoka koostuu päivästä toiseen keitosta, ranskalaisista, salaatista, joka kituu majoneesiklöntin alla ja kuivahtaneesta lihan palasta. Ateria maksaa toista sataa cefaa, täkäläisittäin siis huikean hinnan, samoin olemattomaan budjettiinikin nähden. Setelinippuni on huvennut luvattoman nopeasti. Olen saanut siitä syystä isäntäväeltäni väliaikaislainaksi 325 dollarin shekin, mutta se ei ole kelvannut hotellin vastaanotossa. Siispä katseet luokittelevat minut jälleen köyhimykseksi. En saa enää hedelmiä aamiaisella. Riisuttu annos on kahvi ja croissant.

Suuntaamme tänään Kristus-kuninkaan lähetysaseman juhlasaliin. Näen viimeinkin M. Mitendon Les Intrigantsien esityksen. Näyttämölava on suuren epäviihtyisän ja kaikuisan salin perällä. Sinne on pystytetty pahvikulissit. Mitendon ohjaamat näyttelijät vääntävät niiden keskellä farssia ranskalaisen conservatoire-perinteen mukaisella kaunolausunnalla. Juonella ei ole mitään kosketuspintaa katsojiinsa.

Lasten esityksetkin ovat tänään pelkkää repliikkien vaihtoa aiheesta, että nuori mies naitetaan väkisin vanhempiensa tahdosta. Aikuisia näytellään niin, että hiukset on värjätty harmaiksi, ehkä hammastahnalla, ja sileisiin poskiin on liimattu harmaita partoja. Masentavan kokemuksen jälkeen pitää jälleen olla valmis antamaan haastatteluja. Sommittelen sanojani vastahakoisesti. Sitten valitan väsymystä ja pyydän päästä hotelliin.

Tunnelma ei pääse liioin kohoamaan illalla. On ilmeisesti paikallinen pikkulauantai, sillä hotellin pihapöytien ääreen on ilmestynyt maalattuja naisia, jotka jakavat keskenään reviirejään. Ensimmäistä kertaa näen paikalla myös valkoisia miehiä.

Herään yöllä siihen, että yhdyntää harjoitetaan naapurihuoneessa. Kun varvi päättyy, oveen koputetaan ja uusi pyrkijä pääsee sisään. Raahaudun aamulla valvomisesta uupuneena aamiaiselle. Riisuttu annos on jälleen kahvi ja croissant, hedelmät ovat kadonneet valikoimasta pysyvästi.

Useimmin nähtyjä näkyjä:

Asfaltilla palaa puunrunko ainoana öisenä katuvalona.

Paikallisella sorakeisarilla on muutama kasa erikokoista sora-ainesta rautakehikon päällä, muovikassillisen verran kutakin.

Naiset kantavat muovikassejaan, vatejaan, pinojaan pään päällä suorina ja ylväinä, kuin ei niistä olisi lainkaan vaivaa.

Miehet makoilevat muurin harjalla tai maassa muurin kupeella, jos sinne ei ole muurattu lasinsirpaleita.

Tienvarren parturiliikkeissä on tuoli asiakkaalle ja peili kiinni tienvierusaidassa. Paremmissa salongeissa on asiakkaan pään päällä naruin viritetty neliö suojamuovia.

Kuorma-auton lava on lastattu kukkuroilleen säkkejä. Säkkien päällä istuvat niiden kuormaajat.

Miehet työntävät hartiavoimin täyteen lastattua kärryä ajotiellä ruosteisten autonpeltien suhahdellessa heidän ohitseen huolestuttavan likeltä.

Pakettiauto kiitää ohi, molemmat peräovet levällään. Aukko on pakattu täyteen pulskia tätejä, joiden väliin ei mahdu pienintäkään rakoa.

Juna kiitää siluettina ilta-auringossa. Sen katolla seisoo nuoria miehiä. Vauhti on kova.

Harmaiden, repaleisten päivänvarjojen ja muovinriekaleiden tuulinen aallokko vaihtuu illan tullen kynttilöiden, tulisoihtujen ja roihujen vuokseksi.

Arvovaltaisia tahoja

Tänään ajamme ”maalle” eli kaupungin laidalle. Kaupunkia ympäröivän kehätien pituus on sataviisikymmentä kilometriä. Pöristelemme läpi keskustan markkina-alueen, jossa jälleen kielletään kuvaaminen ja ohi valtavan, korkeilla aidoilla varjellun presidentinpalatsin, jonka pääporttia vartioi sotilaiden ja puomien lisäksi värikäs jättileijonaa esittävä patsas. Palatsi aidan takana on marmoria, saan kuulla, peräisin kolonialismin ajalta. Siellä asustaa nyt Joseph Kabila, joka on vuosi sitten perinyt vallan isältään Laurent Kabilalta, joka puolestaan on kaapannut sen edeltäjältään. Kabilojen vallanperimys on tapahtunut heti sen jälkeen, kun oman henkivartijan luoti on päästänyt isän hengestään.

Markkinoita vilisee ohi, kauniita käsityökoreja, sermejä, satoja metrejä huonekaluja ja sitten keskittymä elintarvikkeita jauhoista ja munista tikkukaramelleihin. Auto käännetään suin päin kojujen lomaan pujottelemaan kohti koulua, jonka pihalla näytellään jo. Meidät viedään päärakennuksen parvekkeelle. Piha on täynnä kolhittuja putkijalkatuoleja, joilla istuu sinisiin ja valkoisiin kouluvaatteisiin puettuja oppilaita, kirja avattuna aurinkosuojaksi pään päälle. He katsovat jo näkemääni hyeena-contea ja odotan mielenkiinnolla, hiljentääkö kehotus vanhempien listimiseen pihan pulinan. Sitä kohtaa ei koskaan esitetä. Se lienee sittenkin sensuroitu tällä välin.

Tyhjät tuolit... ja täydet tuolit.

Tyhjät tuolit… ja täydet tuolit.

Koulun rehtori istuu vieressäni ja vaikuttaa lähinnä mustalta rouva Suhartolta. Hän johtaa myös paikallista Unesco-toimikuntaa ja kuulostaa ylevältä sanoessaan niin. Koulun tyttöoppilaat esittävät kuorossa rauhanvetoomuksen ja sitten ovatkin taas vuorossa leopardihousuiset katulapset. He saavat tältä yleisöltä elämänsä suosionosoitukset. Putkijalkatuolit kolisevat, kun koulupukuiset rynnistävät lavalle mukaan matkimaan tanssia ja lantionketkutusta. Meille parvekeväelle tarjoillaan pullaa, pähkinöitä, omenoita, vihertäviä hapahkoja appelsiineja ja banaaneita. Sitten otetaan valokuvia. Session lopuksi hakeudun naistenhuoneeseen. Sinne on joskus tullut vettä, koska suuren ammeen pohjalla on vakuuttava ruosteläiskä. Nyt ei pönttösäiliössä ole pisaraakaan vettä, ei liioin lavuaarin hanassa, joka jää irrallisena käteen. Asiaa ei voi auttaa.

Innostunut yleisö ei säästele suosionosoituksissa.

Innostunut yleisö ei säästele suosionosoituksissa.

Rehtori tulee saattamaan meidät autolle ja M. Mitendo puhuttelee häntä koko ajan ”mamaksi”. Minulle selviää, että olen ollut eilisen, minua haastatelleen reportteripapan mielestä samaa arvoluokkaa kuin rehtori: ”mama Rantala”, vaikka en ole ymmärtänyt kohteliaisuutta ajallaan. M. Mitendolle olen pelkkä Rantala, ehkä välillämme vallitsevista rahoitussyistä.

Ajamme koululta kehätietä Njiliin. Tie kulkee kumpareella, jolta näkee vehreät laaksot ja vilahduksia Kongojoesta. Sama tunne valtaa jälleen kuin niin moniaalla muualla. Luonto, johon ihminen ei ole koskenut, on niin kaunista, jylhää ja vaikuttavaa. Siellä, mihin ihmisen käsi on kajonnut, on peltihökötyksiä, kadunvarsien kaatopaikkoja, hylättyjä autonromuja, firmoja, joissa myydään kaikkea sitä, minkä kaatopaikoilta on vielä voinut ottaa talteen, ja ihmisiä, jotka myyvät sitä kaikkea toinen toisilleen. Ja se sama tapahtuu täällä, maassa, jonka luonnonrikkauksista on kannattanut taistella vuosikymmenet, ehkä vuosisadat. Täältä löytyy itkijänaisia, joilla riittää ohjelmistoa pariksi vuorokaudeksi.

Ohitamme valtavan Lumumba-muistomerkin. Se on näköispatsas, joka on tehty postuumisti, ”koska nuoriso ei enää tunne koko miestä”. Lumumba on ollut toistaiseksi maan ainoa demokraattisesti valittu johtaja. Markkinaetujaan ajaneet länsivallat, entinen isäntämaa Belgia joukossa mukana, ovat aikanaan kylmästi päättäneet päästää hänet päiviltä. Mobutu Sese Sekoa, neljännesvuosisadan USA:n tuella hallinnutta vallankaappaajaa, hänen perustamaansa Zairen valtiota ja sen yksipuoluejärjestelmää täällä ei juuri muisteta patsain.

Ajaudumme rautatien yli samaan markkinavilinään, josta olemme jo kerran selviytyneet. Puutavaranmyynti näyttää alkaneen ja laudat kaatuilevat tuulessa. Kun pääsemme perille, meitä varten tyhjennetään lavasteista pieni huone, jonne tuodaan pari muovituolia. Pitkä jatkojohto vedetään naapurihuoneesta ja siihen kiinnitetään tuuletin. Istuudumme.

Odottelemme niillä sijoilla tunnin verran esityksen alkua pikkuruisen tuulettimen pyöriessä vimmaisesti ja vailla tehoa. Välillä oikea tuuli heilauttaa huoneen oviaukossa olevaa kangasverhoa. Olemme aina silloin katsomoon kootun nuorisojoukon ainoa nähtävyys. Kaulat kurottuvat. Ihmisiä juoksee koko ajan ohitsemme, lähes ylitsemme. Meitä kehotetaan viimein siirtymään verhon takaa katsomoon ja oikeasti muun yleisön näkösälle.

Odottelemme seuraavat puoli tuntia katsomossa, muun yleisön joukossa, erittäin tärkeää herraa, joka osoittautuu valtavan kokoiseksi ja häkellyttävän kähäräripsiseksi. Lavalle kannetaan mikrofoni, jotta hän voi avata tilaisuuden. Kun mikrofoni on paikalla ja sitä on koputeltu muutaman kerran, erittäin tärkeä herra nousee ja antaa minulle kopion puheestaan ja puhelinnumeronsa. Sitten hän kiipeää lavalle ja aloittaa sanottavansa kehumalla täkäläiseen tapaan kaikki paikalla olevat silmäätekevät, minut luetaan heidän joukkoonsa. Epäselväksi jää itse asiassa vain hänen oma arvostettu virka-asemansa.

Palmier-teatteri aloittaa esityksen puheen jälkeen. Heidän työnsä on hidasta ja yliselvää. Giselleä naurattaa, että hän arvaa repliikit etukäteen. Lapsia tuodaan lavalle esittämään lastenpäivän julistus, mutta aika monelta unohtuvat sanat kesken julistuksen. Lopuksi näemme kuitenkin mainion Bekapo-ryhmän esityksen sodasta ja sen lopettamisen vaikeudesta.

Lapsisotilailla on tässä esityksessä oikeat armeijan puvut. Vaikka he kantavat leikkipyssyjä, he ovat uskottavan pelottavia. Tässä ei köpötellä hammastahnaa hiuksissa, kädet selän takana, vaan ollaan oikeita ja uhkaavia lapsia aikuisten rooleissa. Nämä tietävät mistä puhuvat. Ehkä jotkut heistä tuntevat sissiarmeijoiden mukaansa sieppaamia lapsisotilaita.

Juhlatilaisuus päättyy siihen, että juontaja pyytää lapsia poistumaan ja aikuiset drinkille. M. Mitendo pelastaa lässähtäneen tilanteen kysymällä lapsilta, moniko heistä on tämän Joucotes-festivaalin ikäinen ja lupaamalla palkinnon sille, jonka syntymäaika on lähinnä aloituspäivämäärää.

Missio

Olen siis Kinshasassa M. Mitendon aloitteesta. Hän on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että täydennyskoulutus ja harrastajaryhmän vetäjien koulutus olisi Afrikassa äärimmäisen tärkeää.

– Suomi vaikuttaa teatterin mallimaalta ”Théâtre finlandais” -julkaisun perusteella. Tarvitsemme teidän osaamistanne.

Olin tavannut hänet ensi kertaa elämässäni ITI:n Marseillen kongressissa, jossa hän esitti Suomen ITI-keskukselle vetoomuksen, että tekisimme kaiken voitavan, jotta koulutusprojekti näkisi päivänvalon. Näitä yhteistyöhankkeita satelee kokousten aikaan Itä-Euroopan maiden ja kehittyvien maiden edustajilta siinä mitassa, että ne on normaalisti pakko unohtaa. Mutta Mitendo oli osoittautunut muita neuvokkaammaksi. Hän oli antanut minulle lahjaksi pienen puuveistoksen, laihan ihmisfiguurin, joka seisoi rummun vierellä kädet kohotettuna anomaan ja silmät suunnattuina suoraan kulloiseenkin katsojaan. Kun se oli aikansa katsellut minua vaativasti kirjoituspöydältäni, oli ollut pakko tarttua toimeen.

Hankkeen alkuun saaminen ei ollut helppo haaste. Suomi on tottunut viemään traktoreita, kaivoja ja puuntaimia, muttei sivistystä. Pitkä ja sinnikäs jankuttaminen oli nyt kuitenkin tuottanut sen verran tulosta, että minut oli päästetty lentoon, toistaiseksi kuitenkin vain tutustumaan olosuhteisiin. Tämä matka M. Mitendon omalle kotikentälle oli siis ulkoasiainministeriön myöntämä ennakkotutkimusmatka, jotta selvittäisin, olisiko moinen teatterialan täydennyskoulutus järkevää järjestää kehitysapuprojektina juuri Kongossa.

Siksi oli tuiki tärkeää tutustua taidekorkeakouluun, jossa opetetaan teatteria ja tanssia ja jonka saan hämmästykseni kuulla toimineen keskeytyksettä myös sotavuodet. Itse asiassa täällä on sodittu kaikki Lumumban jälkeiset vuosikymmenet ja jo niin kauan ennen sitä, että taidekorkeakoulun perustaminen ja ylläpito niissä oloissa vaikuttaa urotyöltä.

Minut on kutsuttu pitämään opiskelijoille esitelmä suomalaisesta teatterista, matkani tarkoituksesta ja kaavailemastani yhteistyösuunnitelmasta nimeltä ”Unelma”. Korostan sitä, kuinka teatteri on toiminut Suomessa kansaa eheyttävänä tekijänä toisen maailmansodan jälkeen. Silloin on perustettu kunnalliset teatterit, joihin yhdistettiin paikalliset työväenteatterit ja porvarilliset näyttämöt. Kerron myös teattereiden lähes käsittämättömän suurista katsojamääristä, harrastajateatterin elinvoimaisuudesta ja tasokkaasta teatterikoulutuksesta. Lopetan, kun alan korvissani kuulostaa pölynimurikauppiaalta.

M. Mitendo haluaa esitelmäni jälkeen täydentää, että Suomessa käytiin sisällissotaa toisen maailmansodan jälkeen. Joudun korjaamaan isäntäni erehdyksen, mutta mietin samalla, hälläkö väliä. Rehtorikin on jo tavatessamme arvellut, että Suomen pääkaupunki on Reykjavik. Oppilaat ovat puolestaan kyselleet, puhutaanko Suomessa englantia. No, olenhan minäkin vasta täällä oppinut, ettei Kongossa todellakaan ole tiikereitä.

Lopuksi joudun avunpyyntöjen ja yhteistyötarjousten vyöryyn. Opettajat vaativat työpajaa kouluttajien kouluttamiseen, rehtori ja vararehtori toivovat matkaa Suomeen tutustumaan teatterikoulutukseen ja oppilaillakin on ideansa. Tarve kurottua ulos eristyksistä on suunnaton. Kun se kohdistuu nyt yksin minuun, poistun koululta täysin voimattomana. Mutisen nolona määrärahojen rajallisuudesta ja päätöksen teon mutkikkuudesta. Ja uskon silti, että täkäläiset ovat oikeassa luottaessaan siihen, että taidekasvatuksella on suunnaton merkitys perheensä menettäneiden lasten ja nuorten sosiaalistumisessa.

Ainoastaan rahasta

Mitään ilmoitusta Suomesta tulleesta rahalähetyksestä ei ole vieläkään tullut. Olemme nyt istuneet pankissa puoli tuntia odottamassa, kun jotain koodia selvitellään. Sitten pikku virkailija tulee juhlava ilme kasvoillaan:

– Rahat saa kassasta. Toimitusmaksuihin menee kaksikymmentäviisi dollaria.

– Saanko kuitin maksuista?

– Sen saa hakea ylihuomenna.

Kassalla eteeni pinotaan valtava määrä setelinippuja. Nainen on aikeissa antaa minulle niitä viiden tuhannen dollarin edestä. Hän huomaa virheensä, kun alan laskea rahoja ja säikähtää pahan kerran. Palautan rahat ja saan takaisin viisisataa cefoina.

Seuraavana aamuna kaupungin keskusta on tyhjä. On sunnuntai. Kaikki ihmiset ovat jossain laitamilla, säilöttyinä köyhyyteensä, josta tulee vielä pitkä, vaikka miten ollaan yhdessä maailman rikkaimmista valtioista. Aika ajoin köyhyyden haju tulee lähes ylivoimaisena sisään auton ikkunoista. Ne on pakko pitää auki, koska ilmastointi ei toimi ja koska etulasista ei näe kovin hyvin. Siinä on tällä kertaa säröjä. On siis pakko tähystää sivuikkunan kautta. En ole vielä matkustanut täällä yhdessäkään ehjässä autossa. Joskus sellainen ajaa kadulla vastaan. Silloin ratissa ei ole täkäläinen. Alan olla väsynyt siihen, että omin jaloin ei voi liikkua mihinkään. Mutta jos lähtee illalla kävelemään hotellista, saa kulkea pitkään täysin pimeää taivalta, ellei kaduille ei ole sytytelty nuotioita. Kerran olen uskaltautunut lähikorttelin kauppaan, jossa on ollut pelkästään valkoisia asiakkaita ja huikeat hinnat.

– Onko teillä pörssikursseja, Giselle kääntyy kysymään etuistuimelta.

Äimistyn hetkeksi, kunnes hän jatkaa ja tajuan hänen tarkoittavan taloustieteen kursseja, ranskankielisiä. Tosin hän aikoo kyllä opiskella koko kesän englantia. Valitan, että meiltä tuskin löytyy korkeampaa taloustiedettä ranskaksi. Unelmien ja toiveiden sekä saavutettavissa olevan välillä vallitsee niin suuri epäsuhta, että sydämeen koskee. Pois, pois. Alan olla väsynyt tähän kaikkeen.

Mediaa

On kiire. Edellisiltana on ollut puhetta radiohaastattelusta studiolla, mutta kukaan ei ole vahvistanut asiaa. Ketään ei ole kuulunut aamulla minua noutamaan ja juuri kun olen alkanut uskoa, että juttu on peruttu, M. Mitendo tulee vauhdilla ovesta. Minulla on viisi minuuttia aikaa pukeutua.

Ajamme valtavalle kiinalaisten rakentamalle radio- ja tv-talolle, jossa on korkeutta kymmenisen kerrosta. Kun astumme sisään alaovesta käy selväksi, että talo on yritetty polttaa. Seinät ovat noessa kolmanteen kerrokseen asti ja savun haju on pinttynyt niihin. Palaneita huonetiloja näkyy oviaukoista, ikkunat ammottavat aukkoina seinissä. Palolta säästynyt toimiva radiostudio löytyy neljännestä kerroksesta, pimeän käytävän päästä. Siellä emännöi tuhti sinikirjavaan pitkään pagne-hameeseen sonnustautunut juontajatar samasta kankaasta tehty suuri rusettiturbaani päässään. Minut on tilattu mukaan perheohjelmaan, jota on tällä erää enää jäljellä viitisen minuuttia ja juontaja tivaa heti, millaisia suomalaiset perheet ovat. Valitan, ettei niistä ole juuri esimerkiksi muille. Uusperheiden ratkaisuista ehkä voisi löytyä jotain käyttökelpoista sodan rikkomien ja kokoamien kongolaisperheiden sukupolvelle, jossa lasten tekemien näytelmien mukaan toisen puolison lapsia usein pidetään huonommin kuin omia. Haastattelun pääasia on varmaan kuitenkin se, että M. Mitendo saa lopuksi mainostaa festivaaliaan. Vuodatan hikeä ilmastoimattomassa radiostudiossa.

Toimittaja helteisen työpäivän ja haastattelun jälkeen.

Toimittaja helteisen työpäivän ja haastattelun jälkeen.

Sitten vaellamme autonromujen ohi tv-studiolle, jossa kulttuuriosaston johtaja osuu sattumalta vastaan ja heittää meidät siltä seisomalta ajankohtaisohjelmaan. Kehun festivaalin ideaa loistavaksi ja vähän myös niitä näkemiäni esityksiä, jotka ovat säväyttäneet. Monitoreista näkyy, että värimäärittely on sellainen, jossa yönmustat ihmiset ympärilläni näyttävät vaaleaihoisilta ja minä olen tv-ruudussa jauhoa tai taikinaa. Kun minulta kysytään jotain, yritän vastata toimittajalle, mutta saan sivusta ankaria käsimerkkejä, että on katsottava suoraan kameraan. M. Mitendo saa jälleen kymmenen minuutin ilmaisen puffin. Hän osaa posottaa sanottavansa tottuneesti suoraan linssiin, piittaamatta tuon taivaallista toimittajasta ja menettämättä sekuntiakaan käytettävissä olevasta ajasta.

Tv:n kulttuuriohjelma päättyy osuuteemme, joten siirrymme koko kuvausryhmän kanssa kadunvarren kaljakuppilaan, jonne radioväki on jo ehtinyt asettua purkusessiolle. Siemailen mineraalivettä, kun olut ei kerta kaikkiaan kuulu juomavalikoimaani. Muille kannetaan kaksin käsin kaljapulloja ja M. Mitendo saa suorittaa maksun mainosajastaan ruskeana nesteenä. Radiojuontajan turbaani on jo käännähtänyt kallelleen ja puheet alkavat vaikuttaa varsin vapautuneilta. Kun kaikki ovat saaneet juomansa, jätämme viestintäväen puimaan päivän antia.

Mitendon koulu

Suuntaamme katsomaan Mitendon oman taidekoulun oppilaita, katulapsia joille opetetaan perinteisten soitinten rakentamista ja niiden käsittelyä, tansseja, lauluja ja rituaaleja. He saavat majoittua yöksi koulun tiloihin ja heille tarjotaan myös päivittäinen ateria, jos varat antavat myöten. Perillä on vastassa pikku pappa juhlapäähineessä, aluspaidassa, kietaisuhameessa ja kädessä puinen, tupsupäinen valtikka. Hänen kanssaan seisoo muutama mieheksi varttunut poika, jotka osoittautuvat orkesteriksi. Yhdellä on suuri tamtam-rumpu, toisella rautainen kilistin. Parilla heistä on kädessään samanlainen likembe, jonka olen juuri ostanut markkinoilta. Se on kielisoitin, jonka sointikoppa on valmistettu puusta tai kilpikonnan kuoresta, puisesta kannesta ja eripituisiksi katkotuista sateenvarjon kehikon raudoista.

Piparkakkupojat odottavat esitysvuoroaan.

Piparkakkupojat odottavat esitysvuoroaan.

Kun soitto alkaa, iso joukko poltetun saviruukun tai piparkakunruskeiksi värjättyjä poikia tulee pihalle. Ruskeaan pohjaväriin maalatut koristeet ovat nekin valkoisia raitoja ja pilkkuja kuten joulupipareissa. Kaislahameet svengaavat vauhdilla ja kankaiset päähineet keikkuvat leveästi hymyilevien kasvojen päällä. Pienten ihmisten paneutuminen tanssinumeroonsa on esikuvallista. Nilkkarenkaat kilisevät ja rintakehän yli ristiin ripustetut helmiketjut heilahtelevat vauhdissa. Pienin on saanut käteensä miekan. Pienikokoinen on opettajaukkokin, joka paahtaa joukon etummaisena.

Katulasten tanssikoulun muusikoita ja tanssijoita.

Katulasten tanssikoulun muusikoita ja tanssijoita.

M. Mitendoon suhtaudutaan tässä joukossa kuin kuninkaaseen, ja sitähän hän onkin, yksinvaltias. En vieläkään tiedä mitä hänen nimessään kuljettama M. mahtaa merkitä, mutta varmaankin jotain monsigneurin arvoluokkaa vähintään. Sen olen sentään saanut oppia, että Raija tai jokin samalta kuulostava sana tarkoittaa tällä kielellä kansaa. Nimeni yllättää pikku hiljaa kansainvälisyydellään Iranista, jossa pääsin kiinni kunniaan, aina Kongoon: kunniakas kansannainen siis. 😉

Lapsia kertyy pihalle katsomaan esiintyjiä ja minua hartaana laumana. Lopuksi opettaja antaa käteeni tupsupäisen sauvansa, joka on toiminut hänen tahtipuikkonaan. Saan vallan merkit enkä tiedä, mitä tehdä. Mieleeni muistuu valkovenäläinen tervetuliaisleipä. Jätin sen tyhmyyksissäni jakamatta kaikille paikalla olijoille, kuten tapa olisi vaatinut. M. Mitendo havaitsee hämmennykseni ajoissa ja tulee avuksi, ojentaa valtikan takaisin sen haltijalle ja sen mukana, tietenkin, setelin, joka saa papan aina vain aurinkoisemmaksi.

Tanssivalmentaja ei puhu puhelimeen.

Tanssivalmentaja ei puhu puhelimeen.

Lähiöteatteria

Päivän seuraava osoite on piha keskellä slummialuetta. Ajamme siivoamattomia kujia niin pitkälle kuin autolla pääsee. Sitten taivallamme jalan pihalle, jossa meitä odottaa useita kulttuurivaikuttajia, kaikki miehiä. Muovituoleja siirrellään eturiviin, muu yleisö istuu jo valmiina paikoillaan. Pyykkiä kuivuu narulla heidän takanaan. Rummut jymisevät ensiksi ja laulu raikaa. Sitten saapuu esiintyjäryhmä: tätejä, aktivoituja kotirouvia, jotka näyttävät raikkaasti ikäisiltään omissa rintaliiveissään ja lyhyissä säkkikangashameissaan, lanteillaan pätkä pyöreää muoviputkea tai rullattua kangaskääröä. On kurttua ja poimua mahanahassa. Joukossa hohtelee pari ällistyttävän vaaleaa vatsaa, jotka näyttävät tumman ihon ympäröiminä likipitäen säädyttömiltä. Polvien alapuolelle on maalattu keltaiset raidat kuin polvisukat. Kasvoilla on valkeita pilkkuja tai juovia koristeina. He asettuvat rivistöön. Alkaa tanssi, joka tekee varmasti hyvää heidän linjoilleen, mutta katsojan on vaikea päättää itkeäkö vai nauraa, kun rintaliivit alkavat repsottaa. Paljaiden ylävartaloiden katsominen olisi itse asiassa vähemmän tekopyhää, vaikkei taiteellinen vaikutelma välttämättä kohoisikaan.

Kotirouvat bailaa.

Kotirouvat bailaa.

Onneksi rouvien jälkeen on vuorossa viidakkotanssi. Pääroolissa on jykevällä pyrstöllä varustettu kukko, jota esittää taidokkaasti tanssiva ja elämäniloisesti esiintyvä mies. Hän on saanut kokovalkoiset meikin kasvoilleen ja päässä keikkuu punainen pipo. Vekattu hame pörhistyy siipi- ja pyrstösuliksi tanssin kohokohdissa.

Sedät saattelevat meidät loppupuheiden jälkeen takaisin autolle ja saan käteeni kotirouvakomppanian esitteen. Heitä voi tilata esiintymään ilokseen myös yksityistilaisuuksiin.

Eväät

Hotellissa saan ainaisen lihakimpaleen sijaan yllättäen eteeni Cossa royal -aterian, kypsiksi keitettyjä ja halkaistuja lähes hummerin kokoisia rapuja, joita syön kaksin käsin. Niinpä minulle kannetaan pöytään aterian päätteeksi kaksi kulhollista sitruunavettä, joissa liotan kiitollisena sormiani. Nautin puoli pulloa valkoviiniä hotellihuoneessa, ruoansulatukseen muka, ja ajattelen näitä ihmisiä täällä. Yhdellä on kirje vietäväksi jollekin ympäristöministeriön virkamiehelle Suomeen, yhdellä taas tanssiryhmä, jonka pitäisi päästä kiertueelle Eurooppaan tai teatteriryhmä, joka tarvitsisi ohjaavaa opettajaa. Jokaisella on jotain, mitä kohti yrittää kauttani kurottaa. Täällä vaihdetaan kaikkea: palveluita, rahaa, ystävyyttä, toiveita, kontakteja. Minulla ei ole rahaa ja tiedän yhtä varmasti, ettei kontaktien ylläpitoon tule juurikaan riittämään aikaa. Viini muuttuu vedeksi, joka tunkee luomien välistä poskille.

Illan tuhti ateria näyttää levottomia unia: Tyttärelläni on pieni pyöreäpäinen poikavauva, joka syö selkäni takana suun täydeltä mustia väriliituja. Saan sen onneksi oksentamaan ne ulos ja vien lapsen pihalle katsomaan sorsanpoikasia, jotka sukeltavat piiloon joenuoman pohjalle karppien koreissa väreissä. Herään päänkivistykseen. Olemus on jo niin tottunut pois alkoholista, että se kostaa. Olikohan todellakaan viisasta hankkia matkapäivän aamuksi huono olo? Burana antaa unen uudelleen, mutta sitten herättää sinihaalarinen poika, joka koputtaa oveen ja vaatii nimen illan ruokalaskuun. Aamuyöstä herään vielä kerran naisen huutoon ja koirien haukuntaan.

Aamiaisella syömme yhteistä omenaa, perhonen ja minä. Annan ruokaseurani aterioida, sillä se on invalidi, vasen takasiipi on ratkennut. Kun kärpänen pyrkii jaolle, ajan sen tylysti pois. Istun tässä nyt viimeistä kertaa. Lähden illalla matkaan kohti kotia. Rakki haukkuu talon takana lehdenmyyjää, jolta en enää tänään osta mitään. Olen antanut M. Mitendolle kaikki pankista saamani rahat, jotta hän hoitaisi hotellilaskun ja ottaisi sen, minkä katsoo itselleen kuuluvan. Hän pystyy siitä huolimatta antamaan vaikutelman, että olen ollut ruhtinaallisen vieraanvaraisuuden kohteena.

Päivällä ajetaan vielä Kongon kulttuurikeskukseen, vaikka en oikein pääse kärryille miksi. Kuljeskelemme rakennuksessa sietämättömässä kuumuudessa ja kättelemme ihmisiä ympäri taloa. Katselemme tanssituntia, kunnes ilmenee, että olemme jälleen odottaneet erittäin tärkeää kihararipsistä herraa, joka täällä viimein esittäytyy kaupungin kulttuuritoimen johtajaksi. Menemme hänen koreasti kalustettuun toimistoonsa, jossa tarkistetaan ostamani naamio ja lahjaksi saamani esineet. Ne merkitään kirjoihin. Lopuksi hän ojentaa minulle taulun, joka esittää istuvaa nuorta naista. Sen kultareunuskehysten maali on vielä kostea. Kättelemme, eikä minulla ole enää antaa edes nimikorttia. Kulttuurijohtaja saa tyytyä paperille kirjoitettuihin yhteystietoihin. Hyvästelemme ja siirrymme taas käytäville odottelemaan jotain. Se osoittautuu paperiksi, jossa hankkimani ja saamani esineet on lueteltu ja jonka alle on nyt ilmestynyt rivi leimoja. Se tulee vielä tekemään vaikutuksen tullimieheen.

Tänään, Kongosta taistellaan edelleen. Leopold II vei 1800-luvun lopulla Association Internationale Africaine -yhdistyksensä välityksellä maasta kaiken irtoavan kongolaisten käsiä myöten. Näyttää siltä, että kamelin on tosiaan helpompi mennä neulansilmäportista kuin luonnonvaroiltaan vauraan maan päästä rauhantilaan.