Kaltereita ja safareja: Afrikka

Etelä-Afrikka 1998

Olen tänään nähnyt maan, jumalan luoman, koskemattomana, ilman ainuttakaan ihmisen käden jälkeä. Ja se on kaunis. Lensimme matalalla yli Kenian. Lumihuippuiset laet seurasivat vihreitä vuoria, Kilimanjaro näytti pysäyttäneen pilvet ballerinamekokseen Tansanian puolella. Maahan ei ollut piirretty valtioiden rajalinjoja.

Nyt olen sisällä kalteriunelmassa. Matkaan on kulunut 26 tuntia: Kiev, Sofia, Kairo, Nairobi ja nyt Johannesburg. Talo on loivalla rinteellä. Siihen kuuluu suuri puutarha ja uima-allas sekä sisäkkö Elisabethin ja puutarhuri Simonin rakennus pihan laidalla. Päärakennuksessa kaikki on hyvällä maulla valittua, joka esine kohdallaan. Lankoni uusi vaimo ihmettelee, etteivät jalkani ole turvoksissa. Hänellä aina turpoavat koneessa.

Ibis-lintu napsii aamulla matoja tiiviin ruohomaton lomasta yöksi suljettujen kaltereiden ulkopuolella. Rautatangot ovat koko rakennuksen korkuiset ja suojaavat puutarhaan johtavaa ikkunaseinää. Sähkömoottori vyöryttää ne sivuun aamuisin. Talon muilla kyljillä on ikkunoiden kohdalle kiinnitetyt kalterit, jotka eivät hievahdakaan. Vankka, korkea kivimuuri ympäröi tonttia. Metalliportissa on sähkölukko. Kun sukulaiseni palaavat kotiin autollaan, he tarkistavat aina heti auton pysäytettyään, ettei ketään näy lähistöllä. Sitten he avaavat kaukosäätimellä rautaporttinsa ja sulkevat sen takanaan ennen kuin avaavat kaukosäätimellä autotallin oven ja ajavat siitä sisään. Sen sulkeuduttua he astuvat autosta ja siirtyvät sisäkautta tallista asuinkerrokseen. Naapurin koirat ulvovat tämän tapahtuman ajan. Sukulaiset eivät ole nähneet naapureita eivätkä koiria kertaakaan niiden vuosien aikana, joina ovat asuneet paikalla.

Puutarhuri Simon ei liiku autolla. Niinpä hänen kimppuunsa oli käynyt hiljattain kolme mustaa miestä kadulla, lähellä porttia. Simon oli väittänyt olevansa matkalla etäämmälle. Kaksi miestä oli silti jäänyt pitelemään häntä kiinni pensaikossa. Kolmas mies oli samaan aikaan yrittänyt mennä portista väkisin, mutta saanut aikaan oikosulun sähkölukkoon. Pihalla oli seissyt kylään tulleiden ihmisten auto, jonka tunkeutujat olivat olleet aikeissa varastaa. Lankoni oli tullut hälytyksen kuultuaan taskulamppuineen pihalle katsomaan, mitä on tekeillä. Murtaja oli silloin heittäytynyt maahan portin taa, toiset pidelleet Simonia vaiti. Lanko ei ollut havainnut ketään miehistä. Rautaportin hän oli havainnut lukittuneen. Se painaa kaksi ja puoli tonnia eikä liikahdakaan työntämällä. Siispä sähkölukko oli ollut saatava kuntoon, koska muuten kyläilijät eivät olisi päässeet ajamaan kotiinsa. Kun oikosulku oli viimein saatu selvitetyksi, portti oli auennut. Vieraat olivat ajaneet pois ja portti sulkeutunut uudelleen. Lanko oli mennyt sisälle taloon. Simon oli sen sijaan jäänyt kiikkiin aidan ulkopuolelle. Hän oli jatkanut matkaansa eteenpäin, jottei olisi paljastunut talon asukkaaksi.

Toinen murtoyritys on sen sijaan jättänyt jälkensä, jotka eivät ole jääneet huomaamatta omistajiltakaan. Kun lankoni on puolisoineen viimeksi palannut Euroopasta, yhden pienen sivuikkunan kalteri on ollut taivuteltuna. Sitä on väännetty syrjään tunkilla niin, että on saatu aikaan pyöreä aukko. Tarkoitus on ollut panna aukosta sisään viisivuotias poika, joka avaisi ovet sisältä päin. Menetelmä on traditionaalinen, ainakin Oliver Twistin ajoilta asti käytössä, jos ei jo paljon ennen sitä. Vartiointiliike on kuitenkin toiminut välittömästi saatuaan hälytyksen. Paikalle on saapunut kaksi mustaa ja yksi valkoinen lihaskimppu patruunavyöt lonkalla. He ovat heittäneet patjan muurin yli, hypänneet itse perästä, nähneet paikalta livahtaneen murtokoplan jäljet ja tarkistaneet ”murtovarman” talon kärsimät vahingot. Simon, joka on tälläkin kertaa herännyt silminnäkijäksi, on suuttunut isäntäväen puolesta, kun murtovarmuus on jo toistamiseen osoittautunut kovin suhteelliseksi.

Liikemies

Jos pikku rikolliset tekevät pikku rötöksiä, ovat suuremmat rötökset laillisia. Lankoni kertoo, kuinka hän oli erehtynyt eläkkeelle jäätyään broileribisnekseen. Hän oli ostanut rekkakaupalla broilereita käteisellä ja myynyt ne eteenpäin kohtuullisella voitolla kauppaviikon perjantaina. Maanantaina hänen ostajansa olivat olleet konkurssissa. Lankomies oli päässyt irti hankkeesta muutamaa sataa tuhatta randia köyhempänä.

Nyt hänellä on kellarikerroksessa studio, jossa hän maalaa taidejäljitelmiä öljyväreillä mutta harjaantumattomalla kädellä. Hän joogaa, säilyttää vanhoja valokuvia ja muistelee. Yksi hänen muistoistaan koskee ensi matkaa Salomiehikkälään, jossa isoäidilläni oli talo. Kylän pojat olivat innostuneet ulkomaan elävästä, saunottaneet tulevan langon selkänahan punaiseksi ja vieneet sitten tansseihin.

Seuraintalon ulkohuoneen nurkalla oli tarjottu kirkasta viinaa pullosta, joka oli roikkunut narussa, omistajansa haarojen välissä. Tansseihin pyrkijät oli siihen aikaan tarkastettu portilla käsikopelolla, joka ei sentään ollut ulottunut kaikkein yksityisimmille alueille. Pullo oli sillä keinoin pysynyt omistajan matkassa. Kunkin porukasta oli pitänyt ottaa lämmenneestä pullosta huikka. Se oli tapahtunut sanomatta sanaakaan. Kun kierros oli ollut lopussa, oli pullokin ollut tyhjä ja sanainen arkku avattu. Pullon tuonut oli todennut ykskantaan ”perkele”.

Pidän sisarvainajani miehestä. Hän on ollut loistava kertoja ja viihdyttänyt lapsuuteni illanistujaisia verrattomasti. Vuosien mittaan vaikutti siltä, että pariskunta kasvoi aivan toistensa vastakohdaksi. Lanko pysyi nuorekkaana, sisar näki ympärillään vain virheitä. Nyt lankokin alkaa harmaantua, otsan lahdekkeet ovat matkanneet korkealle ja sarvisankaiset silmälasit entistä paksummat. Mutta tarinat eivät ole kuolleet.

Lanko on aikeissa jatkaa tarinointia, mutta lopettelee, kun ymmärtää rouvansa kiinnostuksen Suomi-aiheeseen lopahtaneen tämän tokaistessa yllättäen:

– I’m easy to get but hard to keep.

Ihmettelen mielessäni uuden puolison valintaa, mutta myöhemmin rouva paljastaa, että heti nähtyään langon Ateenan hollantilaisella klubilla, hän oli päättänyt, että tuon minä otan.

Market Theatre

Joburgin keskusta on täynnään mustia bussinodottajia. Roskanpaljous on lannistava. Katutasossa ei näe yhtään kalteritonta ikkunaa. Monet kerrostaloista näyttävät olevan tyhjillään. Täältä on lähdetty. Timanttifirmalla on ollut timantinmallinen päärakennus, jossa on pyöreä torni. Nyt siitä suunnitellaan vankilaa. On tehty laskelmia siitä, että vartijoita tarvittaisiin vain kolmeen alimmaiseen kerrokseen. Ylemmät kerrokset hoituisivat itsestään.

Maan ensimmäiset vapaat vaalit vuonna 1994 ovat olleet ANC:n voitto ja johtaneet entisen rangaistusvangin Nelson Mandelan presidenttikauteen, jota on vielä vuosi jäljellä.

Suomen Etelä-Afrikan suurlähettiläs kertoi ennen matkalle lähtöäni, että ensimmäiset uuden tasavallan vuodet ovat todellakin olleet arvaamattomia. Köyhät ihmiset ovat vieneet omin luvin kodinkoneliikkeistä pesukoneita ilmoittaen, että Mandela maksaa. Monet varakkaat valkoiset ovat pitäneet parempana muuttaa maasta. Olot ovat kuitenkin vähitellen vakiintuneet ja demokratian pelisäännöt tulleet tutummiksi, monille pettymykseksi. Kansan traumoja lääkitään totuuskomission voimin ja valtaosa valkoisesta väestöstä osallistuu yhteiskunnan rakentamiseen. ”Kafferi pysyköön lestissään” -ilmaukset ovat jääneet lopullisesti historiaan ainakin julkisissa puheissa. Mutta riskit hahmottuvat uusiksi. Maassa on jo vuosituhannen vaihteessa neljä ja puoli miljoonaa HIV-tartunnan saanutta.

Isäntäväkeni ei ole uskaltautunut kaupungin keskusta-alueille useinkaan. He tarkistavat huolella auton ovien lukituksen pysähtyessään punaisiin valoihin. Nyt he ovat kuitenkin suostuneet vaatimukseeni käydä katsomassa esitys Market Theatressa. Olen ollut kirjeenvaihdossa Athol Fugardin kanssa ”Harold herra ja pojat” -näytelmästä, jonka olen ohjannut, ja haluan toki nähdä hänen tyyssijansa Afrikassa.

Menemme ennen esitystä ruokailemaan teatterin ravintolaan, jossa strutsi maistuu ja henkilökunta on ystävällistä. Ruokavieraat ovat mustia ja valkoisia. Lopuksi pyydetään kuittaus vieraskirjaan. Kirjoitan omani Catherine Deneuven nimen perään. Siirrymme teatteriin. Esitys on niin hyvä, että pyydän tekstin itselleni. Saan sen kirjailija-näyttelijä Slapolepzylta, joka kertoo, että Fugard on tällä erää Lontoossa ja on sitä paitsi siirtynyt Civic Theatreen.

Retki on sujunut seuralaisteni mielestä yllättävän rauhallisesti ja he pohtivat, tohtisivatko mennä teatteriin uudelleenkin. Kun palaamme keskustasta esikaupunkibulevardien rauhaan, jossa ei juurikaan näy autoja vaan joitakin satunnaisia jalan taivaltavia, lankoni puoliso lausahtaa tällä kertaa liikennepoliittisen ajatuksen:

– On niin paha, kun ne ovat niin mustia, ettei niitä kerta kaikkiaan erota pimeässä.

Puutarhuri Simon

Kellun uima-altaassa laiskanlinnan mallisella uimapatjalla aamu-uinnilla, kun puutarhuri Simon rohkaistuu keskustelemaan. Hän on pieni, hintelä ja jo harmaantunut mies, joka kulkee olkihatun reuhka päässään:

– What do you think about our garden?

Kehun puutarhaa täydestä syystä. Se on vehreä ja hyvin hoidettu, nurmikkoa on taatusti kasteltu ja kitketty kymmeniä vuosia.

Laiskottelua puutarhassa.

Laiskottelua puutarhassa.

Laakson puolella, tontin alalaidan takana näkyy hökkeli, jossa asuu vanha musta mies ja kolme nuorempaa. He eivät puhu. Jos heitä puhuttelee, he vastaavat ”zulu”. He ovat silti osoittautuneet luotettaviksi lähinaapureiksi, estävät ilmeisesti kaikki sivullisten aikeet tunkeutua aidan yli alarinteen kautta. Siksi heillä on oikeus tuoda muoviämpärinsä aidan viereen päivittäin. Simon laskee ne letkulla täyteen vettä. Pojat näyttävät löytävän puuhaa aidan vierellä, kun loikoilen päivisin auringossa ja käännän Kaliforniasta matkaan jäänyttä ”The Bouncers”-näytelmää Älä sä viitti -teatterille. Yksi on katolla, toinen maalaa aitaa. Molemmat tekevät asiaa piharakennukseen.

Buureja

Liikumme tänään ylemmän keskiluokan parissa. Käymme Sandtonin ostoskeskuksessa, josta löydän Leni Riefenstahlin masai-kuvia ja Plattland-alueen buurien jälkeläisistä otettuja merkillisiä tutkielmia, joista sisäsiittoisuus välittyy karmaisevana. Jahkailen pitkään kahden vaiheilla, kumman kirjan otan. Päädyn Riefenstahliin. Harmi. Pian saisin saman kirjan Kuopiossa järjestettävästä valokuvanäyttelystä, jonka Leni Riefenstahl itse käy avaamassa. Plattland ei sen sijaan varmaan tule koskaan ulottuvilleni. Näemme myös The Square Theatren ”The eleventh Commandment” -esityksen ulkoisista tunnusmerkeistä päätelleen juutalaisperäisen yleisön keskuudessa. Se on perinteistä ruokapöytäreplikointia.

Langon puoliso päättää viedä minut seuraavaksi tutustumaan International American Women’s Clubiin. Meitä on koolla salintäysi. Kansainvälinen sirkutus täyttää salin, kunnes kuningatar Beatrixen näköinen hypoterapeutti aloittaa luentonsa ja demonstroi käsien päälle panemisen ja etäsivelyn terapeuttista vaikutusta. Hänellä on demonstraatiovälineenä ystävättärensä Frieda, joka on pukeutunut täsmälleen samoin kuin itse terapeutti. Langon puoliso vakuuttaa olevansa alan asiantuntija hänkin, sillä hänen omat polvensa on parannettu etätyönä Hollannista käsin.

Sitten matkaamme Rosebankin ostoskeskukseen ja katsomme Katarina Heynsin ohjaaman afrikaansinkielisen elokuvan ”Paljas”, jossa Marius Weyners tekee oivallisen roolin. Se on hyvä tarina taloudellisesti kuihtuvasta ja köyhästä Karoon alueesta, joka on ”Harold-herran ja poikien” tapahtumapaikka. Filmissä näyttelee yllätyksekseni Fugardin itsensä ohjaaman alkuperäisesityksen Sam.

Soweto

Neljän ja puolen miljoonan ihmismassa asuttaa Sowetoa. Se on ollut alun perin jaettuna kuuteen rotupohjaiseen sektoriin, mutta erottelu on vähitellen kadonnut massan paisuessa. Sen sijaan alue on jakautunut sosiaalisiin kerrostumiin. Yläluokan talojen huippuna on Winnie Mandelan palatsi, keskiluokan asumista edustaa Nelson Mandelan entinen koti. Alin kerrostuma koostuu aaltopeltihökkeleistä. Niiden välissä on valtion kustantamia ulkovessoja, joihin on koko ajan pitkät jonot. Hökkelit ovat omilla alueillaan, mutta niitä on myös vuokramökkeinä keskiluokan takapihoilla. Kolmesataa kirkkoa vartioi siveellistä elämää. Nykyväestön laskenta on tällä erää edelleen kesken. Tuloksia odotellaan. Chris Hani -sairaalassa syntyy joka tapauksessa 35 000 uutta kansalaista vuosittain.

Jimmyn ystävyysmatkojen Lazarus, joka opastaa meitä, on itse kotoisin Soweton South Western Townshipista ja on saanut sovituksi, että pääsemme kurkistamaan sisään yhteen peltimajaan. Talon emäntä seisoo pesusoikon takana ja kertoo vuokraavansa huonetta kolmen randin hinnalla. Huoneessa asuu hänen lisäkseen kuusi lasta, joiden isä on kuollut Soweton levottomuuksissa. Ne tapahtumat eivät pääse unohtumaan paikallisilta. Koulukukkulalta löytyy Hector Petersonin muistomerkki ja siirtolavoille rakennettu näyttely vuoden 1976 tapahtumista.

Nelson Mandelan taloon tunkeutuu yhtä aikaa kanssamme amerikkalaisia, mutta myös Etelä-Afrikasta vuonna 1967 pois muuttaneita. Talo on pieni, huoneet siistit ja vaatimattomat. Jäljellä on kaikki oleellisin vaatteita ja kenkiä myöten.

Ajelemme opastuksen päätyttyä lankoni kanssa pitkin poikin Sowetoa. Kadunvarret ja ylikulkusiltojen reunat ovat täynnään katukauppiaita. Kaikki mahdollinen ja mahdoton löytyy maahan levitetyiltä kangaskaistaleilta tai laatikoiden päältä.

Tavaratalo sillalla matkalla Sowetoon.

Tavaratalo sillalla matkalla Sowetoon.

Langon puoliso maalaa tällä välin posliinia. Osumme markkinoille, joita on meneillään kahdellakin eri alueella. Otan valokuvia, eikä täällä kukaan protestoi.

Kun ajamme takaisin Joburgiin, ohitamme Alexandran, pohjoisen townshipin, johon rinnastettuna sowetolaiset elävät suorastaan ylellistä elämää. Alexandraan ei järjestetä tutustumisretkiä. Kun palaamme kalterivillaan, lankoni puoliso on juuri saapunut posliinitunniltaan.

Anoppi

Joinakin aamuina olen tavannut keittiössä sisäkkö Elisabethin. Hän yöpyy piharakennuksen toisessa päädyssä, silloin kun ei ehdi julkisilla kulkuvälineillä kaupunkiin, omaan kotiinsa. Kun kyselen hänestä lisää, saan kuulla hänen köyhtyneen ratkaisevasti hiljattain. Hänen poikansa Salomon on mennyt naimisiin. Elisabeth on järjestänyt ihanat juhlat, mutta pari on myöhästynyt kirkosta ja liitto jäänyt ilman papin siunausta.

Hääjuhlien jälkeen morsiamen äiti on ottanut yhteytä Elisabethiin ja vaatinut jo maksettujen kolmen tuhannen randin myötäjäisten lisäksi toiset kolme tuhatta, koska hänen tyttärensä on niin hyvä työihminen. On valitellut olevansa äiti, jonka mies on kuollut ja jonka ainoa omaisuus on tytär. Elisabeth on maksanut toiset myötäjäiset. Sitten hän on saanut kuulla tytön joutuneen sairaalaan. Hän on pyytänyt isäntäväeltään vapaapäivän ja mennyt katsomaan tyttöä. Ketään sen nimistä ei ole löytynyt ja Elisabethin koko omaisuus on kadonnut taivaan tuuliin.

Krügerpark

Paul Krügerin silmäluomet alkoivat kasvaa sisäänpäin hänen ollessaan Afrikassa. Kuningatar Wilhelmina lähetti omaan laskuunsa pienen laivaston hakemaan miehen kotiin, kun hallitus ei suostunut moisiin kustannuksiin. Kuningatar maksoi myös hänen leikkauksensa. Wilhelmina ei juuri köyhtynyt operaatiosta, hänelle tilitettiin tuohon aikaan esimerkiksi 96 prosenttia maailman kiniinituotannon voitoista.

Paul Krüger sai sittemmin antaa nimensä valtavalle luonnonsuojelureservaatille Etelä-Afrikan kaakkoiskulmalla. Sinne me matkaamme. Johannesburgin ja Malamen välinen ajomatka on kuutisen tuntia. Maisemat vaihtuvat laidunniityistä hedelmä- ja sokeriruokoviljelmiin, vihreäpeitteisistä vuorista kellertäväkylkisiin kaljuihin huippuihin. Valtavaa ydinvoimala-aluetta lukuun ottamatta kaikki on avaraa ja kaunista, tienvarsien heinä on tosin kulottunut keltaiseksi.

Olemme jo iltaan mennessä majoittuneet Safari-Exotica-Intercontinental -hotellin viiden tähden bungaloweihin, lähtökuoppiin aamun safariretkeä varten. Aurinko laskee dramaattisesti ilta-aterian aikaan ja laveeraa vuorenkylkeä punaiseksi. Kajastus heijastuu jokeen, jonne virtahevot alkavat kokoontua iltauinnille.

Lankoni puhuu Hitlerin suunnitelmasta, jossa avaruuteen asennetut jättipeilit höyrystäisivät Välimerta niin, että sen pinta laskisi muutaman metrin, jolloin viljelysmaa lisääntyisi. Höyrystynyt sade laskettaisiin puolestaan Libanoniin kasteluvedeksi. Hitlerin ainoaksi ongelmaksi jäi, että Gibraltarin salmea pitäisi korottaa nykyisestä neljänsadan metrin syvyydestä kahteensataan metriin, ettei Atlantin vesi valuisi Välimeren höyryjen tilalle. Uskon, että lankoni tietää, mistä puhuu. Hänen äitinsä on aikoinaan kuljettanut pojan Hollannista Hitler-Jugendiin oppimaan ihmisten tavoille. Tämän seikan lankoni on kertonut minulle vasta hiljan, vanhoilla päivillään, sisareni jo kuoltua.

Siirrymme illallisen jälkeen joen partaalle rakennettuun näköalabaariin, joka kurottuu pylväiden varassa veden päälle. Rauhallisella iltauinnilla näkyy ainakin kolme virtahepoa ja krokotiili. Vastarannalla loikoo käärme. Tulikärpäset tanssivat kaislikossa kaskaiden sirittäessä hurjina. Taivaalle piirtyy Etelänristi.

Norsujen seimi

Pikku apinat mölyävät ikkunan takana ja siirtyvät sitten varastelemaan makupaloja aamiaispöydästä. Pääsemme matkaan pitkin pölyisiä ja kiemurtelevia teitä viralliselle suojelualueelle. Krügerin kansallispuisto on itse asiassa osa suurempaa kokonaisuutta, Limpopo Transfrontier Parkia, joka ulottuu sekä Zimbabween että Mosambikiin.

Teiden varrelta bongaamme monia impalalajeja, kuduja, biisoneita, sarvikuonoja, kotkan, haukkoja, haikaroita, seeproja, villisikoja, paviaaneja, vervettiapinoita ja krokotiileja. Meno autossa on ryskyvää ja kuumaa, iskunvaimentimet ovat taakse jäänyttä elämää. Aurinko paahtaa kattopeltiin ja pöly nousee tiestä. Ikkunat on pakko pitää kiinni. ”Big five” -täyskädestä näemme elefantin, sarvikuonon ja vesipuhvelin. Leijonat ja leopardit pysyvät poissa näköpiiristä.

Kun retki alkaa jo lopullisesti uuvuttaa ja taivas punertua, meille tarjoutuu vielä lähtemätön cinemascope-otos. Olemme jo asfaltoidulla päätiellä palaamassa hotellille, kun näemme autojen hiljentävän edessä ja sitten pysähtyvän kokonaan. Ikkunoita veivataan kiinni. Teemme samoin. Hetken kuluttua tien reunaan tulee elefantti, joka nostaa kärsänsä ja toitottaa. Sitten se marssii tien poikki perässään toistakymmentä pikku elefanttia jokaisen kärsä kiinni edellä kulkevan hännässä. Kun koko pienokaisletka on ylittänyt tien, tulee perässä vielä yksi isokokoinen norsu, joka tarhan tätinä varmistaa saattueen. Koko joukko piirtyy punertavaa taivasta vasten kaikotessaan etäämmälle. Sitten autot kaasuttavat liikkeelle.

Norsut lähestyvät.

Norsut lähestyvät.

Déja vu

Hiivin bungalowistani jo auringonnousun aikaan seuraavana aamuna. Rannassa on vain kolme hippoa ja minä. Ne polskivat aamulaiskoina mutaisessa syvänteessä ja haukottelevat antaumuksellisesti koko kidallaan.

Kun palaan hotellille, joudun tilanteeseen, joka tuo muistuman sisarestani. Langon puoliso on järkyttynyt tolaltaan: Hänen kultainen kaulakorunsa on varastettu. Lanko yrittää rauhoitella ja luistaa kyselemään, olisiko koru löytynyt jostain. Rouva on varma, että varastettu se on. Hetken hän katsoo minuakin kuin vähintään osasyyllistä. Kun palaamme aamiaiselta hakemaan huoneista matkatavaroita, hänen korunsa löytyy ja pääsemme jatkamaan matkaa.

Paluumatka kulkee niin läheltä Mosambikin rajaa, että päätämme käydä rajavartioasemalla näyttämässä passimme tarkoituksena tehdä pieni kierros Maputossa, mutta ylitys on ruuhkaisa, joten vaihdamme suuntaa ja ajamme kohti Swazimaata.