Cuscon sydämenlyönnit

Kun Pachacuti oli hallinnut inkoja kolmekymmentäneljä vuotta, hän vetäytyi vuorille kuolemaan. Ennen lähtöään hän piti puheen alamaisilleen:

– Kateus on kuolettava sairaus ja kärsimättömyys sekavissa aivoissa riehuva tuli, mutta epäonni on se alasin, jolla rohkeutta taotaan.

Yritän ottaa opikseni, mutta olen silti iloinen, että Lima jää matkan päähän edes hetkeksi. Olemme Eevan kanssa lähteneet liikkeelle kohti lentokenttää puoli neljältä aamuyöllä. Näyttelijät saavat opetella roolejaan muutaman päivän omin nokkineen. Työ ei enää etene ennen kuin he osaavat repliikkinsä.

Lento on pian perillä ja jatkamme kentältä kolmentuhannenneljänsadan metrin korkeuteen. Täällä on huikaisevan sininen taivas, jolla kiikkuu joitakin valkeita kumpupilven hattaroita. Tuuli on kylmä, aurinko kuuma. Pureskelen kokalehteä ja yritän tottua ohueen ilmaan. Cuscon keskusta on kaunis ja harmoninen kasauma eri kulttuurikerroksia. Pakokaasulta ei voi välttyä täälläkään, mutta silti riittää myös raitista ilmaa. Taloissa on tiilikatot, mikä tekee panoraamasta levollisen, eteläeurooppalaisen. Cuscolla on myös toinen puoli. Se on nuorison bilekaupunki, koko maailman Barranco. Kadut valtaa illalla kansallisuuksien kirjo ja jokaiselle nuorison varallisuusasteelle löytyy täältä sopivan hintainen yöllinen menomesta.

Meidät on majoitettu merkilliseen aikuisten puuhamaahotelliin, jonka nimi on El Dorado ja jossa on ruotsinlaivojen keskipiha yllään korkealle viritetty lasikatto. Kaikki lattiapinnat, käytävät ja portaat on verhoiltu huolellisesti kokolattiamatolla. Ikkunat on kirjailtu kukkasin. Niistä ei näe ulos eikä niitä saa auki. Raitista ilmaa ei saa mistään. Hissin korjaus jatkuu kolmatta vuorokautta. Korvatulpat auttavat vähän, samoin Eevan mukaan varaama antihistamiini. Silti neljä yötä samassa huoneessa toisen aikuisen naisen kanssa stressaavat. Omat tavat panevat sisäsyntyisesti arvostelemaan toisen tapoja, vaikka äänettäkin.

Yöllä herään nakutukseen ja ihmettelen, kuinka hissityömaalla ei pidetä taukoa edes öisin. Sitten huomaan, että takominen on peräisin omasta sydämestäni. Totuttelu korkean paikan oloihin ei ole sujunut kokateen litkimisestä huolimatta ihan niin näppärästi kuin olen uskonut.

Ollantaytambo

Pisac, Urubamban laakso, Ollantaytambo ja Chinchero vievät meidät Cuscosta muinaisuuteen. Pizarro taisi hevosmiehineen hävitä välierän inkoja vastaan juuri Urubamban laaksossa. Se on inkojen pyhä laakso, jota reunustavat lumipeitteiset vuoret, joista jokainen on omanlaisensa. Aurinko kuumottaa niiden lomasta ja bussi kulkee vielä laakson pohjalla virtaavan joen vartta paisteessa. Kummaltakin laidalta lähestyy pilvirintama.

Ollantaytambon auringontemppeli on vuoren huipulla. Se on rakennettu mustista jättiläismäisistä kivipaasista, ja tekniikka saada ne kuljetetuiksi tänne ylös on säilynyt arvoituksena. Kiville on virtsattu niin, että pinta on ollut mahdollista hioa ihoa sileämmäksi. Kivet on liitetty toisiinsa ilman saumausaineita, iho ihoa vasten. Nurkkiin on jätetty kolot vankoille metallitapeille. Nämä rakennukset eivät kaadu maanjäristyksissä. Kiven käsittely ällistyttää, samoin kanavat, jotka täyttyvät vedenpaineella sekä tarinat yhteiskunnan sivistyksestä ja jäsentyneestä organisoitumisesta ennen valloittajien tuloa.

Meillä on reipas opas Romulo, joka esittää vuoren huipulla teorian, että Atlantiksen perilliset hajaantuivat ympäri maailmaa mantereensa upottua ja toivat mukanaan ylivoimaisen rakennustekniikkansa. Hän on vakuuttunut siitä, että he olivat meidän valistuneempia esi-isiämme, joiden taidot on vain päästetty unohtumaan. Kauppamiehenä Romulo ei menesty. Hän ei saa myydyksi yhtään kirjoittamaansa Macchu Picchu -kirjaa. Tunnen sääliä, mutta tämän retken hinnan maksettuani minulla ei ole enää varaa mihinkään ylimääräiseen.

Kun palaamme Cuscoon, siellä marssivat paraatit, jotka ovat lähdössä osallistumaan Liman mielenosoituksiin. Panssariajoneuvo seisoo jesuiittakirkon nurkalla ja huomenna on luvassa tukilakko, jonka osallistujat suuntaavat kohti Limaa. Satoja sinne matkaavia on jo käännytetty, hakattu tai pidätetty viime päivinä. Suihkulähteellä on pieni kynttilämielenosoitus.

Fujimorin tytär soittaa illalla televisiossa ”Für Eliseä” väärin. Uutisissa Toledo ei ole enää varteenotettava vastaehdokas Fujimorille, vaan hänet on julistettu terroristiksi. On tämä merkillinen tauko, juuri ennen työn kiihkeintä vaihetta.

Macchu Picchu

Ponkaisemme pystyyn ennen aamuviittä. Edessä ovat Macchu Picchu ja sen pikkuveli Vaina Picchu. Yöpakkanen ei ole vielä väistynyt, kun matkaamme junalle, joka vie meitä kolme tuntia siksakkia ylös rinteitä. Tuntuu hullulta, kun juna sahaa edestakaisin. Radanvarret ovat kohmeisen köyhät, markkinamiehet nukkuvat kärryillään, ettei kukaan vie kauppapaikkaa. Jotkut tekevät tarpeitaan radanvarteen. Missään ei näy savupiippuja eikä pihatulia. On edelleen kylmä.

Nyt vuoret ovat jääneet alapuolellemme, lumihuiput ovat vasemmalla. Täällä jossain asustelee luoja-jumala Virucocha tai Pachacamac, joka on kaikkivaltias. On myös kolmiyhteys, joka on maanalaisen eli käärmeen valtakunta, olevainen, jota kuvaa puuma ja henki, jonka kuva on kondori. Jeesuskin on hämännyt kerran hahmollaan andiaaneja. He ovat luulleet pyhäinkuvia sekä vaaleita ja partaisia espanjalaisia Virucochan uudeksi tulemiseksi ja heittäytyneet siitä syystä alamaisiksi. Niin on saanut alkunsa yksi ihmiskunnan suurista väärinkäsityksistä.

Macchu Picchun alue on ennakkomaineensa veroinen elämys. Maisemat ovat majesteetillisia, täynnä runollista jylhyyttä. Sokeritoppavuoret ja jyrkänteet nousevat pilvien pariin. Urubamba-joki kiertää yhtä sokeritoppaa alhaalla laaksossa. Tiet kiipeävät vuorten kylkiä serpentiineinä. Perillä on lukuisten rakennusten temppelialue. Aurinkotemppelin sijainti ja suunta perustuvat tarkkoihin astronomisiin laskelmiin, kaikesta ihmisen rakentamasta on suora yhteys luonnon energialähteisiin. Kaikkialla näkyy jälkiä kädentaidoista. Täällä on tehty ihmisen ajatuksen mittaisia ratkaisuja ikuistamalla ne eleettömän kiven vankkaan perustaan. Mutta se vuori, jota kaikissa kuvissa sanotaan Macchu Picchuksi, on itse asiassa viereinen sokeritoppa, Vaina Picchu, kuvattuna Macchu Picchulta päin.

Sachsawamanin puuma näkyy kokonaan vain ilmasta, meille kerrotaan. Sen pää on linnoitus, silmä vesivaranto. Seison pään vieressä. Ollapa siivet kohota katsomaan kokonaisuutta. Keille nämä ihmiset tekivät jumalkuvansa: jumalilleen peilattavaksi? Monumentti on ollut myös käyttöesine, jonka vesivaranto on palvellut ihmisiä.

Nyt, toistakymmentä vuotta päivästä, jona muinaisen kutltuurin suuruus osoitti minullekin todistusvoimansa, ikiaikaisilta vaikuttaneet Andien vuoret ovat alkaneet antaa periksi ihmisen kevytmielisyydelle. Ilmastonmuutos on saanut rinteiden maaperän vyörymään Urubamban virtaan. Lehdet kirjoittavat, että historiallisten kohteiden kärsimät vahingot ovat toistaiseksi olleet vähäisiä. Toivon sitä todella mutta pelkään, miten on käynyt laakson asuttaneiden ihmisten.

Kun palaamme Limaan, meitä vastassa on kaikki kolmekymmentäkaksituhatta poliisia, jotka on komennettu pyhiksi kaduille eri puolilta maata. Valtionpankki on poltettu juuri edellisenä yönä.

Kotkat, kotkat Liman taivaalla

Ilmasta näkyy, että Liman yllä on vain ohut pilviverho, ja toden totta, siellä paistaa aurinko. Asteita on peräti kuusitoista. On sunnuntai ja näyttelijöiden vapaapäivä, viimeinen ennen ensi-iltaa, jos sellainen nyt olisi koittaakseen. Ulos siis, rannalle kävelemään, tämä sää ei ehkä toistu. Suuntaamme Barrancoon, sorvattujen parvekepylväiden alle. Kiipeämme puuportaat ja syömme lounasta Toto’s-ravintolan parvekkeella, jonka vuosisadat ovat unohtaneet uudistusvimmalta.

Sitten laskeudumme moottoritien ylittävältä sillalta alas meren rantaan. Käännyn katsomaan Barrancoa ja tiedän, etten näe sitä tämän jälkeen. Korkealla töyräällä on kauniiden vanhojen talojen rivistö. Ja kaksi kotkaa kaartelee niiden yllä suurten aaltojen kohistessa takanani rantahiekkaan.

– Aigul, ihmettelevät rappiosällitkin ylikulkusillalla.

Tämä kaksikko ei ole kondoreita, niitä on vain Andeilla. Nämä liitelevät ilman valkeita kauluksia, mutta ovat yhtä uljaita. Antavat siipiensä välistä maan kamaralle valtavasti energiaa.

Aika loppuu

Aurinko paistaa vielä seuraavanakin aamuna, ensi kertaa verhoja avatessa. Työ alkaa voimakkaana, mutta voimat hupenevat heti. Lavastuksen riippukeinu on fiasko. Se pitää unohtaa. Taustavideo on yhtä lailla käyttökelvoton. Päiväharjoitus muuttuu iltaharjoitukseksi ilman taukoa. Ehdimme tehdä noin kolmanneksen siitä, mitä olen suunnitellut.

Äkillinen hyppäys eteenpäin on silti tapahtunut. Suurin osa näyttelijöistä on alkanut ottaa vastuuta työstään, osa juoksee myötä ymmärtämättä, missä mennään, mutta juoksee silti mukana. Olen myös saanut uuden assistentin, Marisolin, valosuunnitelmaa jouduttamaan. Hän on toiminut Ariane Mnouchkinen apulaisohjaajana ja on tarmokas ja toimelias siihen mittaan kuin resurssit antavat myöten. Allianzan elokuvat on peruutettu viikonlopusta ja saamme pitää tilan hallussa myös sunnuntaina. Mutta pari tv-kanavaa on vielä tunkemassa harjoituksiin sotkemaan vähäistä armonaikaamme. Julkkiksia tarvitaan kuviin, jotta myymme. Annan periksi tietäen, että todennäköisesti tämäkin esitys kasaantuu vielä julkistettavaan kuntoon. Mutta siitä ei tule koskaan niin hyvä, kuin siitä olisi voinut tulla näillä näyttelijöillä.

Kokateetä, vitamiineja, gin sengiä, vyöhyketerapiaa, tiibetiläisiä riittejä, ponnistelua, että pystyssä pysyminen sujuisi tai ei kävisi ainakaan ylivoimaiseksi. Pesen lavastuksen tekokasveja. Suuria linjoja miettii korkeintaan alitajunta. Eloonjääminen on huolenpitoa yksityiskohdista.

Sogyal Rinpoche sanoo, ettei suurten taiteilijoiden voi millään väittää olevan valaistuneita, mutta tiettyinä merkittävinä ajanjaksoina he voivat olla valaistuneen energian välikappaleita ja heidän teoksensa voivat valaista maailmaa kuin kuu, joka saa valonsa auringosta. Ajattelen Tolstoita, miestä joka pystyi kuvaamaan aikaansa paljon henkilökohtaisia käsityksiään osuvammin. Hänellä lienee ollut aikaa toteuttaa valaistumisensa.

Täällä eletään olemassaolon äärirajoilla. Otan taas niistä rajoista mittaa: maantieteessä, kestävyydessä, hermojen hallinnassa, ihmissuhteiden pitävyydessä, vanhenemisen kohtaamisessa, kaikessa. Veteen piirretyt viivat etääntyvät ja katoavat kokonaan. Tiibetiläiset tunkevat ikuisuuden teemaa otsalohkoon, mutta juuri nyt ikuisuus on vain odotuksen tuska, joka vaihtuu hetkittäin kaaokseen. Aika ei riitä. Matkaa valmistumiseen on valovuosia.

Tauko paikalla

Viimeinen viikko on alkamassa. Istun yksin lavastetuolilla teatterin oven ulkopuolella. Mitään ei ole juuri tällä hetkellä tehtävissä. Satunnaiset kulkijat tulevat kysymään minulta neuvoa kuin ammattioppaalta ja neuvon espanjaksi sen, minkä osaan. Kysymyksiä tipahtelee myös englanniksi ja ranskaksi. Vastailen kiltisti ja ihmettelen ohessa, kasvanko koskaan isoksi.

Sunnuntaina näyttämölle on saatu ripustetuksi yläkatteet, mutta ne on kauttaaltaan kiinnitetty valotankoihin ja nyt niitä otetaan takaisin alas, jotta lamput voidaan asentaa paikoilleen. Ei vain ole mitään, mitä kiinnittää. Vakinaisen valomestarin vaimolla on valaistuskaluston vuokrausfirma. Siksi taloon ei ole ostettu tarpeeksi omaa kalustoa. Vuokravaloja ei ole tullut aamulla, kuten on ollut sovittu, ja kaikki paikalle varatut valomiehet ovat häipyneet, koska päivät ovat venyneet jo tätä ennen poikkeuksetta viisitoistatuntisiksi.

Nyt näyttämöllä pystytetään katteiden alas ottamisen rinnalla lavasteita. Pariskunta nimeltä Carla ja Aurora ovat tuoneet mukanaan veljensä ja muut perheenjäsenet, jotka ovat kantaneet näyttämölle työpajalla tehtyjä kömpelöitä ja raskaita huonekaluja, joissa kaikissa on kuitenkin sirosti sorvatut jalanpuolikkaat, edestä katsottaviksi. Lavastaja on ostamassa markkeeraustussia, sillä kaikki lattiaan tehdyt asemamerkinnät ovat kadonneet edellisen elokuvaesityksen aikana, ja niiden sijainnit pitää mitata ja merkata uusiksi. Carla on tuonut mukanaan myös kolme omaa valonheitintään, mutta ne eivät paljon auta asiaa. Saan tiedon, että maanantaiksi on taas luvassa vuokrakalustoa, jos on. Rahasta riidellään tuottajien ja toimittajien kesken.

Kaksi henkilöä työryhmästämme on ollut kateissa vuorokauden, kirjailija-tulkki ja Siqueirosia näyttelevä Miguel. Sukulaiset ovat soitelleet huolestuneina ja aviomies kulkee harmaana kasvoiltaan.

Meksikon suurlähetystö on järjestänyt ensi maanantai-illaksi kunniaksemme vastaanoton. Olen saanut kutsun, joka on painettu kultakirjaimin. Kukaan työryhmästä ei pääse osallistumaan, sillä meillä on viimeinkin tilaisuus läpimenoon. Tuottajat saavat edustaa. Muistelen kaikkia kokouksia heidän kanssaan ja kuvittelen, että vastaavan vaikutelman voisi saada kiirastulessa. Asioista päätetään, kokoonnutaan uudelleen ja päätetään samat asiat samalla lailla. Sitten kokoonnutaan kolmannen kerran päättämään, että päätös on edelleen voimassa, kun vain joku toteuttaisi sen.

Aurinko hiipii pilven takaa tähän tuolille. Ilmeisesti tämän kesän talvi on vähitellen väistymässä. Ei tässä ole paha istua. Voi kirjoitella. Enää yhdeksän päivää ja pääsen kotiin.

Suomen kesä on kohta ohi. Voi kestää kauan ennen kuin tähän talviseen kesään tulee kaipuu, Cuscoon ehkä kuitenkin. Barrancon voisin viedä mukanani vaikka Itä-Helsinkiä hapettamaan. Itse tätä maata ja sen toimintamalleja ei voi ikävöidä. Kaikki elävät kuten diktatuurissa pitääkin. Tekevät omat hommansa niin kuin tekevät, pyrkien hyötymään toisistaan maksimimäärän. Kukaan ei ota mistään kokonaisvastuuta, ei edes vastuun poikasta. Tehdään, jos tehdään, ajattelematta vähääkään, missä tarkoituksessa. Ketään ei kuulu asioiltaan, ei myöskään varmaa tietoa lisälampuista.

Yötyö

Kirjailija on kieltäytynyt lyhentämästä näytelmää lukuisista ehdotuksistani huolimatta. On myöhä ilta ja yritämme läpimenoa. Puoli yhdeltätoista kaikki vaativat, että harjoitusta jatketaan näytelmän loppuun asti. Niin tehdään. Olemme päässeet viimeiselle sivulle puoli kolmelta yöllä. Diegomme on jo nukkunut autuaasti viimeisen näytöksen, josta hänen roolinsa on poissa.

Tuntuu siltä, miltä näyttää. Tästä ei voi tulla valmista. Ensi-iltaa pitäisi siirtää, mutta se on jo mahdotonta. Enkä edes suostuisi siihen. En voi. Jos ei henki menisi, niin ainakin mielenterveys. Ainoa pelastus on, jos Ranskan kulttuurikeskus suostuu myöhentämään sadan elokuvan sarjansa viimeistä osiota viikolla eteenpäin, muuten meillä on käytettävissämme vain yöt.

Kaikkien on hyvin vaikea pitää hermojaan kurissa juuri nyt. Valaistusmestari on tänään tehnyt seitsemäntoista tunnin työpäivän ja huomenna hänen tulisi olla ripustamassa lisävaloja kello yhdeksältä aamulla. Täällä pääsee sujuvasti Suomen ja Perun aikaan samalla hetkellä. Ruokailuvälit venähtävät kymmentuntisiksi. Olen nähnyt illalla herra säveltäjän ottamassa tarjottimelta kolmatta sämpylää, kun nälkäiset nuoret näyttelijät ovat vielä jonottaneet vuoroaan silmä kovana, riittääkö heille yhtään. Sämpylänjakaja on jäänyt kokonaan ilman. Onneksi meiltä ei jää tähteitä. Teatterissa on rottia.

Hysteria

On lauantai. Kello on taas puoli kolme aamuyöstä. Tulen juuri töistä. Tällä viikolla harjoitukset ovat aikaisimmillaan päättyneet puoli kahdelta. Porukka lavalla on hysteerisenä väsymyksestä. Nauravat ja jäävät nauramaan, kun tulee aika lähteä kotiin.

Meillä on huomenna kaksi läpimenoa. Koskaan ei tule enää olemaan aikaa hioa kohtauksia tarkemmiksi. Tästä tulee väistämättä enemmän näyttelijöiden näköistä kuin omaani, mutta väliäkö hällä? Puolan sotalaivojen toivottoman lavastamisen keskellä väsyin kaksi kesää sitten. Nyt olen paremmin trimmattu. Ehkä alan silti vältellä P:llä alkavia maita – p:stä taitavat olla kuitenkin. Täytyy vastaisuudessa katsoa kartasta, mihin en mene töihin: Portugali? Pohjois-Irlanti? Pohjois-Amerikan Yhdysvallat? Pali? Purma? Pislanti? Kai olen valmis putoamaan uneen. Vajaa viisi päivää ja Phinland?

Työ jatkuu tauoitta pyhäpäivästä piittaamatta. Odotan hetkeä ennen harjoitusten alkua mariscos con salsa y arroz blanco -annostani oikein à la carte -toivomuksena pienessä kuppilassa, joka on auki sunnuntainakin ja väittää olevansa karibialainen. Kuppilan ovet ovat levällään kadulle. Liikenne on onneksi sunnuntaikohmeessa. Täti työntää kioskia ikkunan takana. Lastenvaunuja täällä ei näe. Lapset on kietaistu kantoliinaan, kainalon alle. Poliisiautot kiljuvat kapakan televisiossa.

Täytyy selvittää, löytyisikö hautausmaan kukkamyymälästä tuoreita ruusuja työryhmälle ylihuomenna, kun on ensi-ilta. Kortit ovat jo valmiina. Mariscot täytyy ahmia vauhdilla, sillä väki alkaa jo valua harjoituksiin. En tiedä vieläkään, kuka tulee hoitamaan äänitehosteet. Jokin ratkaisu on pakko löytää tänään. Huomennakin on harjoiteltava äänen mutta myös valojen takia.

Piirtäminen on ollut aikoinaan koulussa hauskaa siihen asti, kunnes on määrätty kielto käyttää ääriviivoja. Kuinka siirtää paperille valtavia mielikuvia ilman ääriviivoja? Näyttämön ääriviiva on valo. Sitä on pakko voida suunnata oikeisiin kohteisiin. Harjoitus alkaa ja päätämme yhdessä harjoitella vielä ensi-iltapäivänäkin.

Ohi on?

Ensi-ilta on ohi. Juhlat pidetään mariachi-orkesterin säestyksellä koko Allianzan pihan peittävässä katoksessa, jossa palelee. Tarjoilu on loppumaisillaan, kun työryhmä pääsee viimein liittymään joukkoon. Näyttelijät ehtivät juuri ja juuri saada viimeiset rippeet. Saan kiinni tarjottimelta viimeisen tacon ja joku tuo käteeni tequilan. Niistä ei juuri ole illalliseksi.

Peru-ensemble lähes kokonaisuudessaan.

Peru-ensemble lähes kokonaisuudessaan.

Ensi-ilta on silti mennyt hyvin siihen nähden, miten viime tingassa esitys on puristettu kokoon. Näkyvyydessä, kuuluvuudessa ja rytmissä olisi paljon kohentamista. Nuket, naamiot, tanssit, kaikki vaatisivat vielä viimeistelyä. Minulla on pitkä luettelo korjattavia yksityiskohtia, mutta tiedän tämän illan jälkeen silti, että ryhmä selviytyy. Joudun pyytämään näyttelijät aamupalautteeseen. Lupaan, että sen jälkeen he saavat jäädä rauhaan. Alkaa matka kotiin, kauas, pois. Taivallan kylmästä telttakatoksesta kohti hotellia nälkäisenä. Aamulla saan sämpylän ja marmeladia, lohdutan itseäni.

Kaikki hotellin puhelut yhdistyvät yöllä huoneeseeni. Aamulla hotellin johtaja arvelee, että se johtuu koko yön jatkuneesta sateesta. Minä arvelen, että se johtuu koko yön nukkuneesta keskuspojasta.

Jokainen näyttelijä tulee aamulla paikalle. Olen kiitollinen siitä. Olen elänyt näiden ihmisten kanssa päivittäin yhteistä todellisuutta yli kahden kuukauden ajan. Tänne Allianza Francesaan he jäävät, enkä todennäköisesti koskaan elämässäni enää tapaa ketään heistä. Tämä on hassu ammatinvalinta. Tien varteen jää niin paljon lämpöä ja lahjakkuutta, jota ei enää koskaan pääse jakamaan.

Karonkka

Suomen suurlähettiläs Mikko Pyhälä pitää meille vielä uudet juhlat viimeisen Liman-iltani kunniaksi ja koko työryhmäkin pääsee viimein osallistumaan. Myös Suomen ulkoasiainministeriön Inger Hirvelä on tullut paikalle ensi-iltaan ja osallistuu illanviettoon. Hän on allekirjoittanut päätöksen tukea projektia, vaikka on sitä mieltä, että nämä rikkaat saisivat rahoittaa itse teatterinsa. Nähtyäni ensi-iltayleisön todelliset, ei vain vertauskuvalliset, minkkistooladaamit, olen täsmälleen yhtä mieltä. Esityksistä olisi pitänyt varata ainakin osa halpoihin opiskelijanäytäntöihin ja tiedotusresursseja olisi pitänyt käyttää uuden yleisön tavoittamiseen.

Illan positiivisin kontakti on intiaani Hernan, joka on soittanut nämä kuukaudet orkesterissamme sanomatta sanaakaan. Nyt hän tulee juttelemaan ja sanoo tuntevansa sielunveljeyttä. Hän antaa minulle lyhyen opastuksen ayahuascaan ”sielun liaani”-uutteeseen, jolla pääsisin tapaamaan henkiä. Hän haluaa myös kertoa sitten hyvästä musisointi- ja tanssipaikasta, jossa minun pitäisi käydä.

Kun sanon, etten enää ehdi, hän on pahoillaan puolestani, mutta vakuuttaa, että ayahuasca vaikuttaa viidessä minuutissa.

– Ehkä seuraavalla kerralla, sanon.