Ylös aurinkoon

Choclocayo

”Choclocayo, always a sunny spot” pitää paikkansa nytkin. Näen pitkästä aikaa auringon.

Lavastaja Eeva Ijäs on lähtenyt kanssani Suomesta tähän seikkailuun ja päätämme yhdessä paeta pilviä läheisille vuorille heti ensimmäisenä sunnuntaivapaana. Ryskytämme täyteen ahdetussa pikku bussissa ensin halki laitakaupungin, jossa köyhyys kasvaa sitä mukaa kuin erkanemme keskustasta. Silloinkin, kun talot ovat kookkaista tiilistä, ne näyttävät rähjäisiltä remonttityömailta, koska niiden ylin kerros on aina rakentamatta. Katoilla törröttävät rakennusraudat ja tiilikasat. Sinne on jätetty kasvunvaraa.

Slummit työntyvät ylös Andien jalansijoja. On käsittämätöntä, miten tämä väkimäärä tulee toimeen ilman juoksevaa vettä ja viemäröintiä. Jos hotellialueemme, Miraflores, otetaan lähtöpisteeksi, sen ympärillä on kehiä toinen toisensa perään. Joka kehällä on oma köyhyysaste: mitä etäämpänä lähtöpisteestä, sitä köyhempää, kunnes teollisuusalueet alkavat. Niiden jälkeen taas vaurastutaan hetkeksi. Sitten slummi jatkuu. Köyhät myyvät tavaraa vielä köyhemmille pitkin kadunvarsia. Kehän uloin etappi on jätevuori, jota kaikkein vähäisimmät penkovat. Sitten alkaa nousu vuorille.

Ihmiset ovat bussissa ystävällisiä ja uteliaita. Joudun panemaan peliin koko espanjan sanavarastoni. Ja niin käy, että tämä bussi tosiaan vie meidät perille, Sunny Spotin vapaa-ajan alueelle, jonne on kolmen solen sisäänpääsymaksu. Rahastus takaa, ettei vähäväkisillä ole asiaa näiden pienten betonimökkien, ankkojen, ponien ja hyvinvoivien lasten reviirille. Rouvat keittävät kattiloissaan ruokaa grillien päällä. Juhannus tekee tuloaan Suomessa. Täällä on kohta isänpäivä. Talojen katoilla on juhlan kunniaksi paperimassalehmiä, viipperätelineitä, jotka seisovat rottinkijaloilla ja paukkupommivirityksiä, jotka varmaan räiskyvät yössä.

Asetumme joen varteen. Minulla on mukana ohut ”peltitakkini”, joka on osoittanut monikäyttöisyytensä näissä oloissa. Se näyttää ohuelta sadetakilta, mutta sen sisäpinta on foliota, joka pitää minut oman lämpöni sisällä harjoitushuoneella. Nyt se on oivallinen rantamatto.

Joen toisella puolen näkyy siisti, suljetun oloinen kaupunki. Käymme kävelemässä sen autioilla kaduilla ja palaamme ”sunny spotille” juhlimaan aurinkoa syömällä pachamancaa. Paisti haudutetaan maakuopassa, hehkuvan hiilloksen keskellä. Sieltä täältä on osunut nenään herkullisia tuoksuja, kun bussi on ajanut maalaiskylien halki. Sunny Spotin elämys ei ole ennakko-odotusten veroinen. Ruokaa on runsaasti, mutta se maistuu jäähtyneelle karjalanpaistille. Laskukin yllättää. Se on pitkälti toistakymmentä euroa aterialta. Sillä söisi kymmenen lounasta tavallisessa kansankuppilassa ja itse asiassa aika monta pachamancaakin muualla kuin täällä.

Juhannusjuhla

On millenium-juhannusaatto. Harjoitukset päättyvät puoli kuudelta. On paleltu. Olemme tänään tehneet sähläyksen maailmanennätyksen tässä toistaiseksi ainoassa harjoituksessa, jossa kaikki ovat viimeinkin olleet läsnä: sivullisia on rampannut sisään ennen töiden käynnistymistä, tuottajat etunenässä, eivätkä he ymmärrä lähteä, kun harjoituksen pitäisi päästä alkamaan. Kun kaikki näyttelijät on viimein kutsuttu aloitukseen, näytelmäkirjailija-tulkki-kuoronjohtaja keskustelee tuottajien kanssa kohdasta numero kuusi paperilta, jossa on ainakin neljätoista kohtaa. Yritän saada hänet tulkkaamaan, jotta harjoitus pääsee käyntiin, mutta hän nakkelee niskojaan.

Hän on oivallinen kuoronjohtaja, työteliäs ja tarkka musiikkiosuuksien korrepetiittori. Kun sen sijaan pitää alkaa tulkata, silmät alkavat lupsua ja puhe kangerrella. Kääntäminen ei jaksa kiinnostaa, saattaa unohtua kokonaan tai käyttämistäni ilmaisuista löytyy sovellettuja, ”sivistyneempiä”, versioita, joilla ajatuksiani siirretään ”sopivammiksi” perulaisille. Väärinkäsityksiä joutuu korjaamaan tämän tästä, jopa sen vähän kielitaidon pohjalta, jolla seuraan käännöstä. Miten voi välittyä näyttelijöille, jos tulkki kääntää vain osan, sen mitä hän itse pitää tärkeänä tai soveliaana. Jos tulkki ajattelee mielestään käännettävää viisaammin, hänestä tulee sensuurin henkilöitymä, valtava varjo puhujan ja kuulijan väliin. Oikea ja väärä katoavat samalla, kun katoaa kieli ja sen muoto.

Kun harjoitus käynnistyy viimein, lavastaja tulee ovesta ja kertoo, että tuottajat ovat järjestäneet kuvauksen El Comercio -lehteä varten ja valokuvaaja on jo täällä. Näyttelijät lähtevät näyttämöltä ikuistettaviksi. Sitten Diegon onkin jo pakko lähteä toiseen teatteriin ja Fridan sovittaa pukujaan.

Kun viimein pääsemme työhön käsiksi, jälleen vajaamiehisinä, säveltäjä, kirjailijan puoliso, alkaa kinata siitä, että näyttämöllä luettavassa kirjeessä pitää LUKEA, se mitä siinä LUKEE, että sen voisi LUKEA. Hermot ovat mennä lopullisesti. En jaksa alkaa opettaa hänelle teatterin perusteita tämän kiireen keskellä. On kahdenlaista lapsekkuutta: on vastuuttomuutta ja on kykyä pitää kiinni lapsen avoimuudesta ja valppaudesta aikuisen olosuhteissa. Olen allerginen edelliselle, arvostan jälkimmäistä. Kaikki halu tehdä työtä katoaa. Nyt pitää vain pakottaa itsensä toimimaan. Kuuluuko minun olla täällä? Kai kuuluu.

Kun palaan hotellille, prostituoidut seisoskelevat perinteisissä kadunkulmissaan. Harvalla käy tänään säkä. Ehkä miehet juhlivat isänpäivää perheidensä kanssa. Uninen poika avaa hotellin ovea. Hänet on ylennetty siivoojasta vastaanottoapulaiseksi sen jälkeen, kun edellinen poika on karannut tiskin takaa mukanaan säveltäjän suomenpuheluistaan maksamat seitsemänkymmentä dollaria. Tämä uusi vastaanottoapulainen ei nyt enää pääse tutkimaan asukkaiden tavaroita tai syömään paria keksiä sieltä täältä kuten siivoojana ollessaan. Hän saa sen sijaan katsella televisiota mielin määrin mutta tuskinpa kassaa annetaan hänen haltuunsa edeltäjän tavoin.

Helsingissä kello on kolme yöllä. Siellä on pisin päivä alkamassa, täällä pisin yö. Käyn mielessäni Kokkokallion juhannustulilla, joita on tietysti vaikea saada syttymään, sillä kallioniemellä tuulee aina. Mutta on valoisaa. Auringonvalo on siellä lainassa.

Reaaliminäni päättää käydä suihkussa. Se on aina riski, mutta pakollinen. Suihkun jälkeen iho kutisee tuskallisesti. On kutissut kohta jo parikymmentä vuotta näissä maailman vesissä, kotimaassa ei. Oikeanpuoleinen munasarja valittaa olemassaoloaan täällä koleudessa. Päätän vyöhyketerapoida kivun tainnoksiin ponnella ja vähitellen kutinakin hellittää.

Pukusana

Tänään ryskytämme linja-autolla Pukusanaan. Matkalla on sotilasalueita, joista asiaankuulumattomia neuvotaan pysymään poissa ampumisen uhalla. Jäämme bussista lähellä Pukusanan hautausmaata. Sen takaa alkaa kaatopaikka, jossa jätteet savuavat.

Alempana laaksossa on pieni kalastajakaupunki, joka elää talvikauttaan. Saamme hyvää ruokaa Maleconin rantaravintolassa. Kaupungin silmäätekevät ovat sunnuntaikävelyllä. He neuvovat minua pitämään kiinni laukustani ruokaillessanikin. Lahdella lentelee paljon pelikaaneja. Kivi- ja hiekkamassan lohkeamista vyöryy meri kohti rantatöyrästä. Pikkukalan narraajia seisoo riveittäin aallonmurtajilla kisaamassa apajasta pelikaanien kanssa. Kun aurinko tulee esiin puoleksi tunniksi, maisema avartuu ja lahti väikkyy turkoosina. Tämä puolituntinen on jälleen viikon ainoa annos oikeaa päivänvaloa.

Bussi ryskyttää takaisin pimeän tultua. Se täyttyy ääriään myöten, kun moottoritielle levinneen massiivisen linja-auton kaikki matkustajat tunkevat sisään hedelmälaatikoineen. Slummien valot tähdittävät rinteitä. Pääsemme Avenida Mexicolle, josta otamme taksin. Sen ovet aukeavat vain ulkoa päin avaimella, mutta kuski ajaa suoraan perille läpi pimeän ja avaa autonsa ovet hotellin portilla.

Kotinurkat Limassa

Ihan vain muutaman korttelin päässä hotellistamme on Huaca Huallamarcan muistomerkki, jonne päätän tehdä päiväretken. Kadunkulmat ovat vahvasti aseistettujen poliisiketjujen vartioimia, sillä OAE on majoitettuna naapurikorttelin sveitsiläishotelliin. On epämiellyttävää kulkea pleksikilpien lomassa ladattujen aseiden ohi. Aseellisen miehen huumorintajua ei tee mieli mitata.

Intohimoisin kaipuuni kohdistuu tällä hetkellä siihen, mitä Huallamarcan ylätasanteella aikoinaan palvottiin, aurinkoon. Ymmärrän jo hyvin, miksi he rakensivat taivaita kurottavat tasanteensa. Rohkaistun jatkamaan halki sotilaspartioiden sotisovan tervehdyskäyntinä pilvien taakse majoittuneelle ystävälleni.

Temppelipyramidilla ei paista aurinko. Siellä tehdään kaivauksia ja entisöintiä. Sen kupeeseen on rakennettu pieni museo, johon on säilötty kaikki se inhimillinen, joka on jo kauan sitten ollut mennyttä. Jäljellä on vain kuoria: hupaisa ja vähemmän hupaisa istuvaan asentoon haudattu muumio, tukalla ja ilman tukkaa. He ovat wareja ja ishmoja, jotka ovat asuneet täällä kauan ennen espanjalaisten tuloa ja sitä ennen paikalle vyöryneitä inkoja. Kristallikallo lienee koristanut jonkun kaulaa. Kalanpyrstöisen votiivivauvan funktio on jäänyt unholaan. Jäljellä on myös taloustavaroita ja ruokatarpeita, jotka on ammoin säilötty pahan päivän varalle.

Kun palaan takaisin kadulle pleksikilpien todellisuuteen, ajattelen, että nyky-Liman mahtimiehet pitäisi muumioida autojensa peltikuoriin, siinä määrin jokainen täkäläinen miespuolinen menestyjä on autonsa rattiin liimattuna ja soittaa penkiltään lähes tauotta autontorvea olemassaolonsa osoituksena.

”Uskoakseni yhteys kaivatun leijumisen ja koetun puutteen tai riiston välillä on vakio”, sanoo Italo Calvino. Warit ja ishmat ovat rakentaneet pyramidinsa irrotakseen maan kamarasta ja pistääkseen pään edes hetkittäin pilviin. Suomalainen vakio lienee yhteys lottovoiton havittelun ja työttömyyden välillä: Veikkaus Open. Täälläkin yritetään massamitassa samoille leijunnanlähteille erilaisin arpapelein.

Yösoitto

Herään lusikoiden, kattiloiden ja rauta-aitojen paukutukseen. Kuuntelen sitä tunnin. Väki yrittää vaikuttaa OAE:n päätöksiin öisin. Tänä yönä kolinaan alkaa sekoittua laukausten kajahduksia. Kapuan huoneestani hotellin ala-aulaan. Johtaja seisoo siellä Mikki-Hiiri-kuvioinen yöpuku päällään.

– Neljäkymmentätuhatta mielenosoittajaa, hän arvelee.

Painan nenäni oven lasiruutuun. Taas ammutaan. Ne ovat kyynelkaasupanoksia. Haju alkaa tunkeutua hotelliin.

”Ei pueblo unido jamas sera vencido” kaikuu Arequipalla, kun ihmiset juoksevat suojaan vesitykin piipun edestä. Miehistönkuljetusauto pysähtyy hotellin portin eteen.

Pleksikilpimiehet sammuttelevat mielenosoittajien sytyttämiä nuotioita. He ammuskelevat vielä joitakin hajalaukauksia ja siirtyvät sitten valtaamaan seuraavaa korttelia. Lusikat ja kattilat kilisevät etäämpänä, sitten melu vaimenee. On hetken hiljaisuus, kunnes autojen aamuiset jonot alkavat vyöryä pitkin Arequipaa.

– C’est fini. tokaisee Mikki-Hiiri-mies yllättäen ranskaksi.

Kiipeän yläkertaan ja kömmin lakanoiden väliin. Voi olla, että tämä ei jää tähän, mietin. Tuleekohan meille ensi-iltaa?

Jälkeäkään yöllisestä mellakasta ei aamulla erotu kadulla. Kulmatalojen nurkissa on joitakin ammusten jälkiä, mutta ne voisivat yhtä hyvin olla vuosikymmenten takaa.

Puhuttelu

Olen työskennellyt tämän näytelmäkirjailija-tulkin kanssa parisen vuotta lukien silloin tällöin hänen tekstiversioitaan ja kommentoiden niitä sekä tehden erilaisia ehdotuksia tarinan kehittämiseksi. Nyt minut kutsutaan juhlallisesti puhutteluun. Näytelmäkirjailija ja säveltäjä, aviopari, odottavat pöydän ääreen asettuneina.

– On ehdottomasti väärin, että toimittajille jää sellainen käsitys, että olisit osallistunut tekstin tekoon. Nytkin toimittaja on kysynyt asiasta ja hänelle on jouduttu sanomaan, että et missään tapauksessa. Olisi parasta, ettet puhuisi toimittajille englantia, koska silloin me emme voi tarkistaa mitä tulet puhuneeksi.

Ällistyn lopullisesti. En ole osannut ajatella, ettei yhteistyöstämme saa puhua. Lupaan, että jos minulle kerrotaan, mitä saan sanoa, sanon juuri sillä lailla. Kommenttiin ei tule vastausta, sen sijaan minua valistetaan siitä, miten vähän itse asiassa olen osallistunut tekstityöhön. Olen siis kuitenkin osallistunut? Sanon, että nyt en tahdo jaksaa eritellä asiaa pitempään. Nousen. Tuntuu lopen uupuneelta.

Edellisyönä on ollut mielenosoituksissa tauko, mutta olen silti valvonut. Kissat ovat tapelleet antaumuksella ikkunani alla olevan kattoliuskan päällä. Niillä lienee nyt maaliskuunsa. Ne hyökkäilevät toistensa kimppuun, valittavat lasten lailla ja liukuilevat tapellessaan katon tiilitasanteelta alas baarikatoksen päälle. Olen yrittänyt karkottaa niitä jyskyttäen ikkunaruutua. Jos ne palaavat ensi yönä, ne saavat niskaansa hotellin saippuat.

Vaellan hotelliin ja yritän nukkua pienen siestan. Uni ei suostu tulemaan. Enää ei kuitenkaan itketä… En silti ota vastaan enää toista puhuttelua ilman että lähden siltä seisomalta lentokentälle.

Yöllä saan vatsataudin. Illan pasta on ollut ihan hyvää, mutta tahtoo nyt pois, moneen otteeseen. Sydäntä puristaa, hermot kihisevät pinnassa. Lakana rullautuu nihkeäksi kääröksi. Jäseniä särkee. Voiko ihminen todella olla näin psykosomaattinen?

Mietin, kuinka tilaan lentolipun Suomeen. Ilmoitan, että työpaja näyttelijöiden kanssa on osaltani päättynyt. Tuotannolliset edellytykset ammattimaisen esityksen valmistamiseen puuttuvat. Mutta ennen lähtöä päätän käydä joka tapauksessa Cuscossa. Kun päätös on viimein kiteytynyt, elämä alkaa palautua. Huomaan jostain käsittämättömästä syystä ajattelevani Matti Oravistoa, joka ei taatusti tiedä käyneensä ajatukseni voimalla Perussa. Ilahdun. Ajatukset eivät siis enää kuljekaan yhtä ja samaa ahdistuksen kehää.

Uusi aamu

Ripulin hellitettyä ja ruokahalun palaillessa aamulla suuntaan kauppaan ja lennän täydet ostoskassit kerättyäni kyljelleni kuraan tavaratalon kuraiselle lattialle. Nyt sattuu selkään. Raahaudun teatterille.

Kirjailija-tulkki on nähtävästi loukkaantunut henkisesti, kääntää joskus, luovuttaa joskus vuoron nuorelle sukulaistytölleen, joka ei tiedä teatterista mitään, joskus säveltäjämiehelleen. Kääntäjää vaihdetaan kesken kohtauksen. Välillä heitä on läsnä kaikki kolme, mutta kukaan ei käännä.

Viestit kotoa ovat alkaneet käydä kautta linjan huolettaviksi. Siellä minua tarvittaisiin nyt panemaan asiat kuntoon. Täälläkin alkaa olla arvaamatonta. Kaksi nuorta miestä on huhujen mukaan kadonnut jäljettömiin viime viikon mielenosoituksissa. El Comercion kuvaaja näyttää nyt kävelevän kainalosauvojen varassa.

Kun palaan harjoituksista, yritän ajatella pieniä iloja: Aurinko pilkahtaa edes joskus. Lakanat on vaihdettu. Kukat eivät ole kuihtuneet ikkunalaudalla. Pesuallas on puhdas. On kauniita kiviä ja kynttilöitä ja huomenna on vapaata.

Santa Rosa de Quives

Yhteinen lähiseutumatkailumme lavastajan kanssa jatkuu. Olemme kohta kolunneet pikkubusseilla kaikki Liman lähistön karttalehdet. Retkeilymissiomme oikea nimi on itse asiassa hengenpelastus. Elämä voittaa, kun aurinkoon pääsee edes kerran viikossa tunnin matkaamisella.

Olemme bonganneet suurella työllä ja vaivalla etsitystä kaupungin ja lähiympäristön kartasta Santa Rosa de Quivesin. Kartta on löytynyt siitä ainoasta kirjakaupasta, joka toistaiseksi on osunut vastaan Liman keskustassa. Ehkä se todellakin on ainut.

Santa Rosa de Quives on kuin Perun sunnuntaipuoli: pieni vanha luostari, neonvaloin valaistu kirkko, paljon pittoreskeja pikku ravintoloita, joiden seinustoilla, päätien varren kuumakivikuopissa, paistuu talonpoikainen pachamanca ja pullea cuy-marsu poikineen. Kivinen polku vie joen rantaan, jonka varrella kyläläiset pesevät itseään ja pyykkejään. Ja aurinko paistaa.

Pikku mamma rahastaa kivetyn polun käytöstä vajaan solen. Ruusupippuripuut seisovat jokivarressa kuin korallihelmet kaulassaan. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja joki virtaa kivikossa kimallellen. Vuohipaimen vie laumaansa ohitsemme ja maassa on kilipukin papanoita mattona. Jumalaisen kauniit vuoret kehystävät maiseman. Täällä on toista kuin edellisenä viikonloppuna tarkastetussa Cieneguyillassa, joka oli niin tylsä, että sitä on turha kuvata muuten kuin, että sinne kyhätään parhaillaan betonimassasta Cusco-jäljitelmää tulevine lomakylä-kongressitiloineen.

Paluumatkan bussikuskilla on vaihdekepin päässä pääkallo, jonka silmiin syttyy punainen valo aina jarruttaessa. Matka Carabayon halki on jo taas arkea, rättiä, savitiiltä, aaltopeltiä: ”Eläköön kaunis maani, vaikka itse kuolen nälkään.” Limassa tihuttaa vettä.

Auringon ilosta saa tällä kertaa maksaa jälkikäteen. Näkymättömän pienet ja äänettömät moskiitot nauttivat kerta toisensa perään sunnuntaisen juhla-aterian iholtani ja saan sietämättömän määrän punaisia paukamia hoideltaviksi aina alkuviikolla. Tällä kertaa tilanne on pahempi kuin koskaan. Puremia on kolmisenkymmentä siitä huolimatta, että olen levittänyt iholle Etelä-Afrikan moskiittorepellentiä ja suihkutellut vaatteiden käänteisiin Suomen Offia. Täytyy hankkia paikallisia myrkkyjä.

Aamuyöstä näen painajaisia: Lihavat kaunottaret hyppivät ruotsinlaivalta mereen eivätkä ole kovin kauniita noustessaan ylös märissä, riittämättömissä alusvaatteissaan. Herään siihen, että raavin itseäni. Iho on tällä kertaa kuin isorokkoon sairastuneella. Vieressäni on filtti, joka on lentänyt päältä. Lämmin se on, mutta laiha lohtu. Ei kuorsaa eikä tee mitään muutakaan.

Liman museoiden tajunnan tasot

Retkeilyn lisäksi toinen sunnuntaihuvituksemme ovat museot.

Liman taidemuseosta löytyy kauniita, pitkälle tyyliteltyjä esineitä eri intiaanikulttuureista. Sitten ne vaihtuvat seuraavien salien eurooppalaiseen hämärään piiskattuine lihoineen ja kultasabluunoineen. Pyhä kolminaisuus esittäytyy kolmena identtisenä partaveikkona. Jeesus näyttää viheltelevän alushamosessaan ristinpuulla. Mitä lähemmäs tätä päivää teokset tulevat, sitä enemmän trendit tuntuvat tutuilta. Kaikki ismit kiitävät yli pallon ja tuottavat kaikkialla samaa. Vain ”Asasinado”-sarjan lihakoukuissa roikkuvat halkaistut miehenruhot kirkuvat paikallisina hätähuutoina lähtemättömät jälkensä tajuntaan.

Katedraalin kirkkomuseon barokki vaikuttaa kauttaaltaan teatterilta eikä edes kovin hyvällä maulla lavastetulta. Alas katakombiin pääsee kiviportaita, joita jo niin monet ovat tallanneet, että askelmat ovat silkkipintaiset. Katakombi on luiden lepokoti, jonne munkit edelleenkin haudataan. Pääkalloja on siisteissä keoissa kuin Kamputseasta kertovissa dokumenteissa. Myös sääriluut on otettu talteen hyllyille. Kitschin yleisilme tarraa jopa Pisarron luihin, jotka on asetettu esille kahdessa laatikossa, pää pienemmässä, luut suuremmassa. Päätyoven takaa löytyy silti kiehtova kirjasto, hieno yhtenäinen miljöö. Setripuinen filigraani portaikon katossa, nahkaselkäiset sidotut niteet tiukoissa riveissä, maaemo vatsoineen ja rintoineen istumasijojen käsinojissa ja jättikokoisille nuoteille tarkoitetut telineet tuovat kaikkineen mieleen ”Ruusun nimen” kirjaston. Koko kaiverrettu kuvasto vaikuttaa hyvin vähän kristillisperäiseltä. Turistipoliisit, jotka vartioivat museota ja joilla on pyssynsä ja käsirautatakamuksensa, hyvästelevät ystävällisesti kellarista kapuavia.

Herreran museosta taas löytyy kymmeniätuhansia keramiikkaesineitä, jotka on asetettu esille tyylikkäästi. Takatiloissa on uskomattoman laajat lisävarastot, jotka lepäävät odottaen näytteille pääsyä. Erillinen eroottisen taiteen museo-osasto on sekin laaja, mutta se ei ole erotiikkaa. Se on paljasta seksiä vailla sensuaalisuutta, asentojen, fallosten ja vulvien sekamelskaa, alitajunnan syövereitä. Museoon hakeutuessa voi kuitenkin nähdä Pueblo Libren, pienen maalaismaisen yhteisön, joka on maalauksellisine pikku taloineen ja kujineen kuin jostain muualta tuotu Limaan.

Museoista häkellyttävin on kuitenkin kultamuseo. Se on yksityinen laitos, jonka sisäänpääsymaksu on sen mukainen, mutta käynti kannattaa. Käsittämättömät määrät aarteita on sullottu murtovarmoihin kaappeihin ja vitriineihin. Esillä on kultalankavaatteita, koruja, kypäriä ja kruunuja, tarve-esineitä, aseita ja seremoniavälineitä, kaikki puhdasta kultaa. Tämä muoti on ylvästä ja puhdaslinjaista, kullassaan kopeaa. Häkellyttävän samaa muotokieltä tulee aika ajoin vastaan kuin vaikkapa Kiinan arkaaisimmissa kokoelmissa. Valloittajien Eldorado on täällä pienoiskoossa. Taiteellinen vaikutelma ei liene ollut päämotiivi heidän valinnoissaan. Silti ihmetyttää, että näinkin paljon aarteita on välttänyt rahtauksen Eurooppaan.

Nykytajuntaa

Tämänkertainen museoretki on uuvuttanut, mutta unta on mahdoton saada. Alakerran ravintolassa juhlitaan häitä niin että kangaskatos heiluu: on kuin nukkuisin Töölönlahden lohikäärmesoutujen kuuluttajankopissa. Äsken kuulutettiin, että otetaan valokuvia morsiamen äidistä. Nyt on vuorossa sulhanen. Sitten juhlijat äänestävät siitä, lopetetaanko yhdeltä vai jatketaanko juhlintaa aamupuolelle kello kolmeen. Jälkimmäinen kanta voittaa huutoäänestyksen ylivoimaisesti. Korvatulpista ei ole mitään hyötyä. Eeva Ijäksen huone on kadun puolella, mutta en osaa kadehtia sitäkään. Melu Arequipan varrella on toisenlainen: kuin telttailisi Mäkelänkadun ja Sturenkadun kulmassa.

Avaan television, kun uni ei suostu lähestymään mekkalaa. Argentiinassa, Uruguayssa ja Paraguayssa on satanut lunta. Siellä on nyt kymmenen pakkasastetta ja köyhiä kuolee. Täällä poltetaan peltoja pohjoisessa, koska heinäsirkat ovat ahmineet sadon. Niitä on yritetty myrkyttää ja kymmeniä ihmisiä on viety sen seurauksena sairaalaan myrkytysoireiden vuoksi.

Presidenttiehdokas Toledo on luvannut rauhanomaista muutosta, mutta Fujimorin armeija on valmiina loppukuun mielenosoituksia varten. Yliopistot ja koulut suljetaan viikon alussa, etteivät mielenosoittajat voi tunkeutua majoittumaan niihin. Kaduilla on toistaiseksi liikkeellä vain työttömiä, koululaisia ja rekkakuskeja, joita poliisit ajelevat pois jaloistaan. Uutiset eivät tosiaankaan saa mieltä rauhoittumaan.

Sunnuntai koittaa, mutta retki Pachacamaciin on pakko perua. Eeva on vatsataudissa. Täällä sataa tihuuttaa. Päivä on lohduttoman harmaa. Jatkan ensin unia. Sitten kirjoitan muistiinpanoja sähkövalossa, muuten olisi liian pimeää. En aio tehdä tänään töitä.

Leikin ajatusleikkejä, joissa olen ihan muualla. Joskus ajatukset kuitenkin harhautuvat työhön. Silloin vaihdan leikkiä. Tätä todellisuutta on vielä jäljellä kuukausi. Ei ole sopivaa kampaa, jonka uhraisin, mutta piikkejä on jo paljon lihassa.

Luen tiibetiläismunkkien ajatuksia, tyhmille, primitiivisille, länsimaisille ihmisille kirjoitettuja, mutta sitäkin tärkeämmästä asiasta. Pikku minä, jota on täällä jo koeteltu ah niin paljon, on näiden kirjoittajien mielestä sivuseikka, joka on parasta panna syrjään. Se mitä muissa arvostelet, elää itsessäsi, he väittävät. On siis vaihdettava painopistettä. Hengellinen johtaja Shantideva kirjoittaa, kai minulle: ”Jos maailman kaikki ikävyydet, pelot ja kärsimykset johtuvat minään takertumisesta, mihin minä tarvitsen niin suurta kiusanhenkeä?”

Olen nyt ollut täällä kuusi viikkoa ja Liman roskasäiliöt lojuvat tyhjentämättöminä. Kaikkialla on mädän haju. Kaupungin on vallannut garua, merisavu ja tihku. ”Lonely Planet” kertoo, että tämä sää muuraa tuulipölystä taloihin harmaanvalkoisen betonikuoren. Väki marssii taas kaduilla. Eikä auringonpaiste ole ollut vastassa yhtenäkään aamuna verhoja avatessa. En ole nähnyt yhtään tähtikirkasta yötä. Pitää päästä kalliolle, meren rantaan, katsomaan tähtiin ja tuijottamaan tulta, seuraamaan syyskukkien kupujen heilahtelua. Paljon pitää.

On kuultava vielä linnunlaulu, täällä se lähtee useimmiten kumilelusta. On tunnettava tuoksuja pako- ja kyynelkaasujen sijaan. On koettava ilman raikkaus, mitä käsitettä täällä ei edes teoriassa tunneta. On elettävä sään vaihtelut ikuisen harmaan ja kostean aasintamman vatsan alaisen todellisuuden jälkeen. On taas havaittava aito hiljaisuus, joka käväisee täällä vain aavistuksen mittaisena yön taittuessa aamuksi kolmen maissa. On löydettävä puhdas vessa, jossa on paperia ja jota ei tarvitse jättää vetämättä tai huuhdella irtovedellä ja jossa papereita ei tarvitse säilöä haisevaan astiaan. On nähtävä auto, joka kulkee eikä toitota tai pysähdy pyytämättä varpaille.

”Lapualaisoopperan” harjoitukset käynnistyvät heti, kun palaan Helsinkiin. Suomessa on silti pakko löytää aikaa myös olla, soutaa, rakastaa, onhan edessä koko pitkä ponnistelujen syksy.

Pilvet eivät ole taivas edes Limassa, mutta muistaakseen sen on pakko mennä vuorille tai lentokoneeseen. Meditointi ei ihan riitä nostamaan pilvien yläpuolelle, mutta ainakin se kannustaa nyt juuri kohti Macchu Picchua. Edessä on vielä kaksi kovaa päivää ennen Cuscoa. Diego sairastaa, valokalusto ei riitä mihinkään, lavastus ja rekvisiitta eivät edisty.