Tutkimusmatkailija talvi-Limassa

Peru 2000

Olen ensimmäistä kertaa matkalla Limaan. Koneen vaihto on Amsterdamissa, välilasku Aruballa, Hollannin entisellä siirtomaasaarella. Laskeudumme kuningatar Beatrixen kentälle, jossa kaikki matkustajat komennetaan ulos koneesta. Sen jälkeen meidät ohjataan puolivalmiiseen rakennukseen, jossa koko joukko ajetaan karjana pitkin käytäviä, ensin turvatarkastukseen ja sitten takaisin koneeseen. Koko ympärijuoksuoperaation tarkoitusta on erittäin vaikea ymmärtää. Mistä meille olisi lennon aikana taiottu uutta aseistusta, joka olisi pakko riisua välilaskun minuutteina?

Odotamme kuumissamme pitkään, että yksi Kolumbian koneeseen eksynyt matkustajamme saadaan palautetuksi takaisin ensin asemarakennukseen ja sieltä johtoautolla koneeseemme.

Lentoon päästyään kone seuraa mannerviivaa, kunnes alhaalla erottuvat Liman valot. Laskeudumme kymmenen miljoonan asukkaan likaiseen ja meluisaan kaupunkiin, jonka rinnalla Sokos-tavaratalon jouluhäly on kamarimusiikkia. Joulu on juuri jäänyt taa, mutta Limassa on nyt kesä. Poltan olkapääni hotelli Alémanin kattoterassilla ja nautin siitä.

Olen ennakkotutkimusmatkalla tullakseni kesällä ohjaamaan Frida Kahlosta ja Diego Riverasta kertovan ”Suenos de una tarde domenical”.

Juoksemme hankkeen julkistamista varten kirjailija Mariza Nuñesin kanssa Suomen ja Meksikon lähetystöissä, joissa touhukkaat sedät suunnittelevat infotilaisuuttamme. Meksikon lähettiläs lupaa, että saamme infoon heidän kauttaan aidot tejuana-asut naisnäyttelijöille.

Sitten tutustumme Allianza Francesan Nestor-sedän kanssa seuran tiloihin. Allianzan keskus on vanha nunnaluostari, jonka kivetyllä pihalla kyyhkyset kujertavat. Aika ottaa ja pysähtyy. Pelargoniat kukkivat ja ilmiselvästi suomalainen perhonen lentelee kukinnoilla. Ulkoseinät kantavat jonkinlaista ikuisuuden leimaa, vaikka möyrivä liikenne nuolee muureja. Aika ajoin pihalle kuuluu ranskan opetusta, kunnes jonkun auton varashälytin räpsähtää päälle ja peittää alleen kaiken muun hälyn. Ristiinnaulittu katselee kärsivän näköisenä seinältä muurien yli.

Sählä ja Mählä

Tiloihin kuuluu nykyisin myös kulahtanut teatteri. Sali on viime vuosisadalta, mutta seinien sisään on tuotu tupakan ruskettamien hampaiden väriset muovikuppituolit. Mustalla tirkistysluukkunäyttämöllä on takaovi ulkoilmaan ja ikkunat suoraan päivänvaloon. Valaistuskalusto näyttää lähes olemattomalta. Äänilaitteet talosta pitäisi löytyä, mutta tekniikan kopin ovi on lukossa.

Kun palaamme pihalle, meille näytetään teatterirakennuksen nurkalta kokonaan hylätty pikku talo, jonka saamme apuharjoitustilaksi. Aika pysähtyy taas hetkeksi tällä renessanssipihalla, jossa pulutkin näyttävät olevan suunniteltuja sävy sävyyn kiveyksen keskellä solisevan suihkulähdepylvään kanssa. Sitä paitsi ainakin yhdellä niistä on siniset silmät.

Tuottajat tulevat paikalle esittäytymään. Molemmat ovat niukoissa vaatteissa mutta runsaissa koruvarustuksissa, permanentit pörröllään. He ovat Lotti ja Pilar, mutta saan pian aiheen kutsua heitä Sähläksi ja Mähläksi. Molemmat kallistelevat päätään katsellessaan teatteria ja tekevät ilmeitä. Sitten vaellamme tuottajien toimistoon ensimmäiseen kaoottiseen suunnittelupalaveriin. Toimisto on pikkunaisellinen ja siellä saa hyvin pian vaikutelman, että kaiken tarvittavan suorittaa itse asiassa vaisu apulainen Soila, joka ei osallistu keskusteluumme lainkaan vaan kuuntelee sivussa tehden toimistotöitä.

Diego ja Frida, Alberto Isola ja Rebecca Ralli.

Diego ja Frida, Alberto Isola ja Rebecca Ralli.

Tapaan pian myös näyttelijöitä, jotka ovat ehdolla rooleihin. Fridalla täytyy tekstin mukaan olla ”La otra Frida”, samannimisen maalauksen mukaan nimetty kaksoisolento. Näihin tehtäviin ovat ehdolla Rebecca ja Theresa Ralli, sisarukset. Rebecca ei ole koskaan esiintynyt näytelmässä, jonka lähtökohta on teksti. Hän on ollut mukana vain Grotowski-pohjaisissa creationeissa. Theresalle tekstinkäsittely on tutumpaa, mutta hän saa silti mykkäroolin. Sisarukset ovat nimittäin erinäköisiä ja Rebecca muistuttaa hämmästyttävässä määrin Fridaa, Theresan ulkonäkö on eurooppalaisempi. Perun suurimpiin tähtiin kuuluva Alberto Isola on lupautunut Diegoksi ja on niin itsestään selvä valinta, että en koskaan myöhemminkään näe miestä, joka sopisi rooliin paremmin kuin tämä jatkuvan kiireen keskellä elävä roteva näyttelijä.

Markkinat – lähes

Päiväohjelmaan kuuluu tänään käydä tuottajien kanssa Camarron markkinoilla katsastamassa ennakkoon, millaista puku- ja lavastusmateriaalia löytäisimme. Pilar tulee hakemaan minua taksilla hotellilta ja kauhistuu, kun olen ottanut mukaani olkalaukun.

– Se on lähes tyhjä, ei mitään arvokasta, totean.

– Sittenhän se vasta vaarallinen onkin. Jos joku sieppaa sen ja huomaa, ettei kannattanut, niin se tulee pahoinpitelemään sinut pelkästä harmista.

Hän vannottaa minua pitämään kiinni laukusta kaksin käsin ja esittelee ruutulehtiötään ja ranteeseen kiinnitettyä pikku pussukkaa, jossa hänen kännykkänsä on. Lisäksi hän neuvoo minua lukitsemaan taksin oven ja pitämään sen lukittuna sekä sivuikkunat suljettuina erityisesti risteyksiin pysähdyttäessä. Ahtaudumme kirjailijan kanssa takapenkille ja Pilar istuu kuljettajan viereen.

Reitti kulkee Ignatius Loyolan valtaväylää pitkin kaupungin laitamille. Kukkaistutukset vaihtuvat pölyiseksi harmaudeksi, jota aaltopelti hallitsee. Alan ymmärtää, että varsin vaatimattomana pitämäni hotellikortteli onkin itse asiassa hienostoaluetta.

Taksin puhelin soi, kun lähestymme markkinoita. Kuljettaja sanoo siihen ”kymmenen minuuttia”, eikä muuta. Hän pysäyttää auton kadunkulmaan Camarron nurkille ja neuvoo Pilarille, mitä reittiä torille kannattaa kulkea. Kun astumme ulos autosta, Pilar kirkaisee. Kaksi miestä kiitää lujaa vauhtia ohitsemme ja Pilar seisoo vieressäni pelkän rannekkeen roikkuessa hänen kädessään. Pussukka on ottanut jalat alleen. Taksi kaasuttaa nopeasti pois takaamme.

– Paljonko meni?

– Kannukka, vastaa suomentaitoinen kirjailija.

Jäätelönmyyjätyttö kertoo viereisestä kojusta, että pakoon pinkaisseet miehet olivat tulleet valmiiksi odottamaan meitä. Taksin puhelimeen oli siis tulleet ajo-ohjeet. Tyttö neuvoo meitä jättämään väliin Camarron ja suorimaan itsemme mahdollisimman nopeasti pois näiltä kulmilta.

– Teidät on nyt huomattu ja varmasti teitä seurataan.

Uskomme. Emme ota sitä taksia, joka ajaa ensinnä kohdalle, vaan huidomme lennosta toisen.

Kadun pieleen kivettynyt pikku mummo saa minulta rahan ojennettuihin kämmeniinsä ennen kuin kiipeän autoon. Hän saa sen, koska on pergamenttiposkineen muinaisen kiinalaismummon inkarnaatio, sen joka jäi ilman almua ja on seurannut mukana hellittämättä aina siitä hetkestä alkaen. Kuljen nytkin ensin vanhuksen ohi, mutta palaan sitten, ettei minun tarvitsisi lisätä seuraajiini toisia kuihtuneita kasvoja ja muuriaidan viereen kyykistynyttä miniatyyriksi kutistunutta hahmoa. Mutta saan silti oppia omalta muistiltani, ettei pikku raha sovita.

Info

Meillä on kohta näyttelijät joka rooliin. André Bretonimme tulee näytille kahden lapsensa kanssa ja vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta. Tina Modotti löytyy pian, Siqueiros löytyy, samoin täydellinen Natalia Trotski. Alan olla luottavainen kokoonpanon suhteen. Trotski-ehdokkaamme on arvovaltaisen näköinen iäkäs pikku herra. Hän on pukeutunut valkeaan kokopukuun ja valkopilkkuiseen solmioon ja hänellä on jopa vähän meikkipohjaa kasvoillaan. Hopeanharmaan hiukset kiiltelevät komeuden yllä. Hän on ilmetty Trotski, mutta jättää meidät valitettavasti myöhemmin pulaan ilmoittamalla, ettei voikaan osallistua. Trotskia etsimmekin sitten vielä tulevan kesän harjoitusten alussa.

Seminaarisedät. Theresa pöydällä, Rebecca ja Alberto pöydän edustalla.

Seminaarisedät. Theresa pöydällä, Rebecca ja Alberto pöydän edustalla.

Matkan päätapahtuma, tiedotustilaisuutemme, ei tahdo päästä millään alkuun. Lähetystösedät antavat paikalle tulleiden odotella puoli tuntia kuivin suin. Kärsin pitkästyvien puolesta. Meitä alustajia varten on varattu vihreällä veralla peitetty pitkä pöytä, jolle lähettiläät tuovat maidensa pikku liput.

Esittelemme teoksen, joka tulee saamaan ensi-iltansa elokuussa. Olen ohjannut Fridoille ja Diegolle muutaman pikku kohtauksen näytteiksi tilaisuutta varten. He esittävät ne etunäyttämöllä ja osin pöydän vihreän veran päällä setien siirtäessä lipputelineitään suojaan ja vetäytyessä tuoleineen etäämmälle huvittuneen hämmennyksen vallassa. Tilanne kääntyy voiton puolelle, kun näyttelijät improvisoivat häpeämättömän antaumuksellisesti. Heidän paneutumistaan tilanteeseen voi vain ihailla. Video ja musiikki toimivat. Salamavalot välähtelevät, kättelyitä, poseerauskehotuksia ja haastattelupyyntöjä satelee. Ja mikä tärkeintä, olen saanut kokoon ryhmän, jonka kanssa tekee mieli saavuttaa mahdottomia. Kun katson heitä, päähäni pälähtää, että joka ainut on nuorempi kuin minä. Jokainen on myös lyhyempi kuin minä paitsi Diego, mutta hänhän onkin sukunimeltään hupaisasti Isola.

Keidas nimeltä Barranco

Kaupunki yllättää vielä kerran juuri ennen paluumatkaa. Käymme ravintolassa katsomassa kansantanssiesitystä, jossa edetään vauhdilla lajityypistä toiseen, saksitanssista mariacheihin. Vaatteet vaihtuvat tanssista toiseen, mutta perustarina on sama: sukupuolet tekevät vaikutusta toisiinsa huivein tai saksin ja päätyvät lopulta kuhertelemaan pareittain, kunkin musiikkilajin koodikielellä.

Esityksen päätyttyä poikkeamme Barrancoon, vanhojen kauniiden puutalojen korttelialueelle, meren rantaan aukeavan jyrkän kallioseinämän reunalle. Parvekkeiden taidokkaat puusorvaukset manifestoivat menneiden vuosisatojen eleganssia, mutta elämä sykkii niiden varjoon piiloutuvissa ravintoloissa, joissa saa herkullista perinneruokaa ja yökerhoissa, joissa jytää myöhään, kuten kaikkialla maailmassa.

Kun lähtöpäivä koittaa, Lotti ja Pilar järjestävät minulle ensimmäisen yllätyksen, joita on lajissaan tuleva monta. He ilmoittavat, että saan mukaani infossa otetut valokuvat, jos maksan heille niistä kuusikymmentä euroa. Kieltäydyn koko kunniasta. Olisin hyvin voinut räpsiä haluamani kuvat itse vaikka kertakäyttökameralla, elleivät he olisi ilmoittaneet järjestävänsä asian – toki. Hetkeä ennen lähtöä tuottajat tulevat kuitenkin uudelleen paikalle delegaationa. Saan kortin, lahjan, kukkia ja valokuvat. Viimeksi mainituista joudun allekirjoittamaan kuitin, mutta rahaa ei enää pyydetä – vielä. Valokuvissa esiintyy päivettyneiden paikallisten keskellä iso, aivan liian lihava vaalea nainen, kuka lie.

Ei kun töihin!

Niinkin voi käydä, että kirjailijan isä kuolee, eikä harjoituksia saada heti käyntiin. Isä kuolee käytyään Perun parhaalla spesialistilla, lääkäriystävällään. Tämä on sanonut, että ”töihin vain, kaikkia meitä väsyttää joskus”. Kun isä on pyytänyt aivojensa magneettikuvausta, tohtori on vastannut, että käyhän se, mutta sen voi tehdä joskus myöhemmin.

Seuraavana päivänä isä tulee toimestaan yliopistolta ja käy siestalle. Siesta jatkuu. Kun vaimo ja tytär menevät herättelemään unikekoa, hän hengittää rauhallisena, muttei herää. Sitten hengitys vaikeutuu. Hätänumero sulkee linjan kerran toisensa perään vastaamatta. Yksityinen ambulanssi ei lähde liikkeelle, vaan kuljettaja suosittelee jotain muuta pelastusasemaa. Sairasauto ei liiku sieltäkään, vaikka luvataan rahaa. Lopulta naiset hakkaavat seinään ja huutavat naapureita apuun. Naapurin poika tulee seisomaan ovensuuhun tyrmistyneenä. Naisilla ei ole muuta jäljellä kuin saattaa isä kädestä pitäen rajan yli. Ja isä kaunistuu ja nuortuu vuoteellaan.

– Onko tämä niin paha maa, että lähes eläkeikään päässyt nuortuu viisitoista vuotta täältä päästessään, kirjailija ihmettelee.

Hän on vielä nuori eikä tiedä, että niin vain käy, kaikkialla. Vainajat nuortuvat päästessään maailmasta. Miesten logiikka on tosin voinut vaatia isän liian varhaiseen matkaan. On ehkä tullut miehekäs tarve näyttää ystävälle kumpi on oikeassa ja kuolla pois – ähäkutti. Naiset pukevat päälleen mustia hameita ja ehtivät hädin tuskin valmiiksi, kun hautajaisbisneksen kauppamiehet tulvivat sisään oven täydeltä. Äiti lähtee hautajaisten jälkeen kampaajalle ja hankkii uuden hiusmallin.

Kesä-Liman koleus

Nyt on kesäkuu. Olen palannut tekemään esityksen ”Suenos de una tarde domenical” -näytelmästä. Kun olemme laskeutumassa kentälle ihailtuamme terässiiven syrjästä Amazonia ja Andien lumihuippuja, paksut pilvimatot lepäävät lomittain kaupungin päällä liikahtamatta. Kone kyyröttää pilven sisällä aina merelle asti ja etsii sieltä aaltoja hipoen suuntaa kiitoradalle. Aurinko on kadonnut kaupungista. Lima on nyt kostea, kolea ja sen taivas on harmaa kuin aasintamman maha, kuten täällä on tapana sanoa. Se on yhtä meluisa, pölyinen ja ruma kuin tammikuulla saaduissa muistikuvissakin mutta pilven harmaana ehkä vielä entistä ankeampi. Joskus eteen putkahtaa silti kaunis näkymä siroine puuparvekkeineen. Muutoksiakin on tapahtunut. Tiesulkuja on paljon, niiden luona parveilevat raskaasti aseistetut poliisit.

Hotelli on toinen, vaatimattomampi kuin tammikuussa. Siinä on ympärivuotiset jouluvalot ja itävaltalaiset koristerimat ulkoseinillä. Sisällä on huoneita ilman mattoja, jääkaappia, nettiyhteyksiä. Käytävillä vilisee pojankloppeja, jotka siivoavat, välittävät puhelut ja kantavat aamiaistarjottimella eteen kaksi sämpylää ja marmeladin. Naiset tuijottavat uusia asukkaita verhojen raoista ja ovat järjestelevinään niitä, jos katse osuu kohdalle. Isäntä on leveänaamainen ja hymyilevä. Hän puhuu mielellään englantia, kertoo käyneensä Suomessa viisikymmentäluvulla maailman nuorisofestivaalin aikaan.

Vetäydyn illaksi huoneeseeni filtin alle, enkä liiku. Teen näytelmän jaksottelua mielessäni ja katson sen jälkeen Kippari Kallea. Piirretyt ovat oivallisia esimerkkejä toimintalinjoista, konflikteista ja niiden ratkaisusta joko voimalla tai älyllä, mutta joka tapauksessa energialla. ”Tom ja Jerry” ovat puhdaslinjaisimpia älyn ja lihasvoiman mittelijöitä. Loistavaa on myös sisäisen intention piirtäminen esiin ennen toimintaa. Jokainen piirroshahmo osaa havaita, arvioida ja reagoida. Nyt Kippari Kalle maalaa auringon mustaksi. On aika sulkea silmät.

Matkalla harjoituksiin

Kävelen päivittäin Allianzalle, jonka lämmittämättömässä teatterisalissa tai hylätyissä luokkahuoneissa harjoittelemme. Kaikkia palelee. Ilma on Suomen lokakuun kaltainen. Silti on pakko pitää teatterisalin ovia auki, koska muuten emme näe mitään. Sähkö ei ole päivisin käytössä. Fridat näyttelevät hampaat kalisten, mutta eivät valita.

Matkaa hotellilta teatterille ja takaisin kertyy sen verran, että kilot alkavat karista. Mennessä voi kulkea puiston reunaa, jossa on nerokkain koskaan näkemäni kastelujärjestelmä. Haihtuminen on minimoitu. Kevyt tulva lasketaan kanavista puiden juurille iltahämärissä. Kunkin puun ympärillä on syvennys, jota pidetään vapaana kasvullisuudesta. Kanavista purkautuva vesi täyttää nämä renkaat ja imeytyy puiden juuriin kaikessa rauhassa illan ja yön mittaan. Paluu harjoituksista on aina hankalampi, sillä iltaisin on kuljettava valtaväylää, Arequipaa, jolla on katuvalot. Miehet pysäyttelevät autojaan tiuhaan ja ovat ajaa varpaille. Täällä riittäisi kysyntää blondille. Paikalliset nuoret naiset seisoskelevat kadun kulmissa aivan liian paljaina. Silloin tällöin kesän mittaan on lehdessä uutisia siitä, kuinka taas uusi tyttö on löydetty surmattuna moottoritien varresta.

Harmaus alkaa jäytää jo muutamassa päivässä. Auringosta ei ole näkynyt pilkahdustakaan sitten Andien. Harmaa on myös ainoa uusi ehdokas Trotskiksi. Häntä katsoessani kaipaan kiihkeästi keikaria, joka oli ensiksi ehdolla. Tämä uusi on jo pappa. On vaikea hahmottaa, mistä löytyisi se vetovoima, johon Frida lankeaa, mutta ei auta. Valinnanvaraa ei ole ja työ on saatava käyntiin myös Trotskin osalta. Pakko luottaa, että älyn säilä ja puhetaito voi purra naiseen. Ja tehoaahan se minuunkin ihan pian:

– Tämä nainen tulee Suomesta, esittää kysymyksiä ja saa aikaan keskustelun, joka liikuttaa meitä kaikkia syvästi. Tulen antamaan kaikkeni omaan rooliini.

Näin kauniisti osaa sanansa asettaa Tito Garcho, Trotski-pappa. Sanat rohkaisevat mutta eivät hälvennä tietoisuutta siitä, että hän ei tule tavoittamaan minun lihallista Trotskiani.

Suurimmaksi hankaluudeksi alkaa kuitenkin osoittautua, että näyttelijäryhmälle on lähes mahdoton löytää yhteisiä harjoitusaikoja.