Edustusjuhla ja tuskien taival

Meksiko 2004

Joudun sanomaan kameralle hymyillen ”Quetzalcoatl, trihero congreso mundial ITI-Unesco”. Ei ole helppoa onnistua haasteissa hymyillä ja selviytyä lauseesta yhtä aikaa. Tampicon kuvernööri on järjestänyt kaikille kaupunkilaisille katutanssit-kongressin, mutta ehkä ennen muuta sen kunniaksi, että hän on ehdokkaana Meksikon presidentiksi. Meidät on ajettu uljaasti poliisisaattueessa keskustaan. Kaupunki näyttää pimeältä bussin ikkunasta. Mustat ikkuna-aukot tuijottavat valaistun katutason yläpuolelta. Joidenkin edessä on luukut, toisissa rikottuja ruutuja.

Placa de las Armasilla raketit paukkuvat ja vaskipuhaltimet raikuvat. Torin keskelle on pystytetty kioski ja esiintymislava, jolla parhaillaan polkee flamencoryhmä. Sitten torvet saavat uuden vuoron ja kansa alkaa tanssia. Tv-kamerat ovat läsnä joukkomitassa. Pääsen kuvernöörin käsivarsille heti tv:lle annetun lausunta- hymyilyesitykseni jälkeen. Teen pyörähdysten jälkeen hengästyneen paluun paritanssista illallishuoneiston pöytään ja saan kuulla kuvernöörin tulevan hyvällä todennäköisyydellä valituksi presidentin virkaan. Historia tulee kuitenkin päättämään, ettei kavaljeerini johda maata vastaisuudessa, johtaneeko enää Tampicoakaan huumekartellien uusjaettua alueet.

Illalliskasino on kadun rahvaalta suljettu tila, jossa on morsiamenkoreiksi vaatetetut tuolit pyöreiden pöytien ympärillä. Musiikki raikuu yhtä reippaana kuin kadulla. Ruoka on appeen makuista, ”englantilaista”, sanoo joku, mutta se ei haittaa tunnelmaa, sillä kongressi tanssii niin että kengät lentelevät.

Kun käyn naistenhuoneessa, huomaan tulleeni suljetuksi koppiin. Lukko ei aukea millään ilveellä. Ketään ei kuulu paikalle. Ainoa mahdollisuus on joko kiivetä pitkin seiniä oven yli tai pujottautua sen ali. Tarkistan, että lattia on jotakuinkin puhdas ja ujuttaudun jalat edellä kapeassa vaaleassa putkimekossani oven alta. Temppu onnistuu, eikä sillä ole edes yhtään todistajaa.

Täällä jossain

Juhlat on juhlittu. Yritän levätä. Ilmastointilaitteet jymisevät. Lapset kirkuvat jossain lähistöllä. Kun raotan silmiä, hotellin ikkunasta näkyy, kuinka taatelipalmulla on iso kukkaparta.

Olen juossut viime vuodet etsimässä itseäni eri puolilla maailmaa. Ja etsintä vain jatkuu, täälläkin. Lapseni on aikuinen näyttelijä, joka muuttaa parhaillaan toiseen kaupunkiin isänsä lainaamalla maastoautolla. Olen nykyisin lähes aina töissä maailman toisella laidalla. Olen irrallinen. Ja nyt on jälleen syntymäpäiväni ”täällä jossain” kuten niin monta kertaa aiemmin. Kesäkuun alku on hyvää kokouskautta.

Kaksikymmentäkolme tuntia kestänyt matka on taas takana, toinen mokoma kohta edessä. Päätän mennä ulos aurinkoon. Laukun kännykkäkotelosta pudonneet aurinkolasit ovat tappiotilastossa. Niillä olisi täällä käyttöä. Aurinkorasvaa kelluu uima-altaan vedessä. Yksi pieni paikallinen lapsi polskii parhaillaan kellukkeet käsivarsissaan kyltin edessä, jossa lukee, että vanhemmat saavat laskea lapsensa uimaan vain jos ovat huolehtimassa heistä. Yhtään täkäläistä aikuista ei näy lähimailla. Ainoat täysikasvuiset, jotka ylipäänsä piipahtavat altaalle, olemme näköjään me pohjoismaiset.

Päätän auringossa lojuttuani ryhdistäytyä ja viettää syntymäpäivää seuraamalla komiteoiden työtä. Nousen aurinkolaverilta ja pukeudun komiteauskottavaksi.

New Theatre Committee on jo jäänyt kauas historiaan muututtuaan ensin Young Theatre Committeeksi ja sittemmin kokoonpanoksi New Project. Se ei keskustele vaan tekee teatteria, jota muut pääsevät katsomaan kongressin lopuksi. Tuntuu mielestäni tolkulliselta, mutta he saavat harjoitella rauhassa minulta.

Drama Committeen aiheena on ”Fools on the stage”. Aihe kiinnostaa minua aidosti hovinarreista aina Turkan henkilöhahmoihin ja valmistelen muita kuunnellessani kunnon alustuksen. Väitän, että hulluus on näyttämöllä välttämättömyys. Mitään uutta ei tehdä taiteessa ilman rajojen rikkomista ja vallankumouksellista otetta. Juuri siihen tarvitaan ”hulluutta”, kykyä nähdä sovinnaisuuden koomisuus. En saa koskaan tilaisuutta pitää alustustani, sillä seminaarin aika ei riitä kaikkiin puheenvuoroihin. Tunnen itseni fossiiliksi tässä hulluuden akateemisissa ulottuvuuksissa maailmanlaajuisesti kahlailevassa seurassa.

Vaihdan kulttuuri-identiteettiä ja kehitystä pohtivaan CIDC:n komiteaan. Sudanista kerrotaan mielenkiintoisesta teatteriprojektista, joka on kyennyt saamaan aikaan tulitaukoja rintamalinjoilla Darfurissa ja yleisöä sodan eri osapuolista.

Sitten tämäkin komitea juuttuu paikoilleen. Uskontojen välistä yhteisymmärrystä jahkataan pitkään ja hetken päästä pohditaan mielenilmauksia WTO:ta vastaan. Jälkimmäisen kysymyksen käsittelyssä ei kuitenkaan edistytä, sillä riita syntyy jo puheenvuorojen jakamisesta. Poistun taas. Voimavarani hälyttävät turhanpäiväisyysrajan olevan punaisella.
Tämän vuoden syntymäpäivän kunniaksi minut valitaan iltapäivän yleiskokouksessa järjestön hallintoneuvoston jäseneksi. Päivän kokonaisuus yllyttää pohtimaan, eikö sekä sanojen järjestö että järjetön kantasana olekin juuri järki.

Rantaloma

Näemme yhden ainoan meksikolaisesityksen. Sen pääasialliseksi vaikutelmaksi jää suunnaton kulttuuripalatsi, jossa se esitetään. Mahtirakennus on upouusi, pystytetty tasangolle, etäälle kaupungin keskustasta. Ilmeisesti sen ympäriltä on raivattu korttelitolkulla asutusta, jotta näkymiin on saatu väljyyttä.

Rantakauppiaan poika päivänokosilla.

Rantakauppiaan poika päivänokosilla.

Tiukkojen kokouspäivien lomaan on ujutettu myös yksi retkipäivä. Se suuntautuu Miramarin rannikolle. Matkalla näkee, miten hökkelikortteli toisensa jälkeen on saanut väistyä rakenteilla olevan metron tieltä. Rantahiekka on kuumaa ja vesi lämmintä. Väkeä ei ole liikaa kansoittamassa veden rajaa. Vetäydyn varjoon kirjoittelemaan muistiinpanoja, jotta ei tarvitse olla seurallinen. Keskeytän puuhan vain uidakseni pari kertaa ja kummallakin kerralla suuri aalto narraa minut alleen ja heittää hiekkaan. Katselen rannan kauppakojuja ja valokuvaan verkkokeinussa uinuvaa poikaa yhden putiikin vaateripustusten keskellä.

Rantateatteri

Rantaelämää on meidän vuoksemme elävöitetty hankkimalla paikalle perinteinen tanssiryhmä ja uima-altaalla sukelteleva sammakkoteatteri. Molemmat esitykset ovat hämmentäviä. Uima-altaaseen on viritetty merkillinen vesikasvustolavastus, jonka sokkeloissa nukkenäyttelijät sukeltelevat mustissa vaatteissa, mustine hiuksineen ja nostavat esiin merkillisen rumia, isoja, muovisia sammakkohahmoja. Pieniä katsojia on niin vedessä kuin altaan reunoilla ja koko puuha näyttää luvalla sanoen sekavalta puuhastelulta.

Kansantansseja esittämään on tuotu perinteisiin intiaaniasuihin puettuja tamaulipacoja, mutta Cécile Quidot Alvarez on soluttanut joukkoon Unescon palkitsemat filippiiniläiset vammaislapsensa ja yritys yhteisesiintymiseen on kiusallinen kokemus. Sokeaa tyttöä kuljetetaan lavalla laulamassa, rampaa poikaa tanssitetaan bambukeppien varassa ja käsipuoli poika kantaa kynttilää kädentyngällään. Nämä lapset eläytyvät silti aidosti kokemaan väkivallan kauheuksia, joista esitys kertoo. Paikalliset intiaanitanssijat jäävät pelkiksi avustajiksi. Olen aina vain ymmällä tämän ”Unesco-teatterin” suhteen. Käsitän hyvin sen terapeuttisen merkityksen lapsille itselleen, mutta lisääkö se yleisön ymmärrystä heidän tilannettaan kohtaan ja riittääkö se kapuamaan sosiaalipornon rajan yli taide-elämyksen sarjaan?

Varsinaisen kongressiosuuden päätyttyä minulla on vielä pari päivää aikaa ennen paluulentoa. Varaan toisen niistä matkaan El Tahinin retkeen, toisen pistäytymiseen Mexico Cityssä.

El Tahin

Liikkeelle lähtö kangertelee. Yhteen minibussiin on buukattu liian monta matkustajaa. Joudun kovia kokeneen selkäni kanssa tyhjän päälle, putkikehikon varaan viritettyyn kahden tyynyn kevytpenkkiin. Alkaa kuuden tunnin mittainen ryskytys suuntana kaakko. Kolistelemme kohti muinaista rauniokaupunkia ja sen ”Voladores”-näytöstä. Matkalla on käsittämättömiä ruuhkia ja tukoksia sekä tietyömaita mutta myös luvattoman kauniita, huippuaan myöten vihreinä komeilevia vuoria, joilla on siellä täällä siisteissä diagonaaliriveissä kiipeäviä kahvipensaita kuin Linnovaaran maalauksissa. Vihreyden loputtomuus tuntuu käsittämättömältä, mutta täällä vallitsee todellakin kahdeksankymmenenviiden prosentin kosteus, niin ettei sade onnistu edes tunkeutumaan maan sisään. Pyykkejä roikkuu kaikkialla, missä on asutusta. Ne saavat odotella pitkään kuivumistaan.

Matkaamme Vera Cruzin suuntaan ja kuljettaja ajaa vahingossa pitkälle ohi El Tahinin tienristeyksen ja ryskyttää sitten takaisin saman matkan.

Ehdimme perille liian myöhään. ”Voladoresit” ovat juuri esiintyneet ja laskeutuneet alas huiman korkeasta pylväästä. He suostuvat kuitenkin toistamaan tempun tunnin päästä uudelleen, jos bussilastimme maksaa jo ennalta rahastetusta show´sta uudemman kerran. Teemme kaupat.

Miesten jumalat

Alue on täynnään porraspyramideja, joita on koristeltu taidokkain kivisommitelmin. Osa rakennuksista on luhistunut ja kiipeilykiellossa, mutta useimmille pääsee edelleen nousemaan vaivatta. Sisääntuloportin kupeeseen on rakennettu moderni museo, johon taidokkaimmat hiekkakivireliefit on siirretty, osa on upotettu pylväisiin, jotka osoittavat niiden alkuperäisen sijainnin. Teosten muotokieli on rikasta ja abstrahoitua. Kokonaisuuksista erottuvat mies- ja puolijumalhahmot. Yhtään naista ei ole eksynyt täälläkään joukkoon.

Temppeliraunioiden keskellä naisia kuin Paul Gauguinen maalauksista.

Temppeliraunioiden keskellä naisia kuin Paul Gauguinen maalauksista.

Naisia istuu sen sijaan elävinä jättimäisten lehtipuiden siimeksessä temppelirakennusten väliin jäävillä nurmiaukoilla. Heillä on mukanaan lapsia, muovisia pakolaiskasseja ja koiria. Etäältä katsottuna he ovat pitkine hiuksineen kuin Gauguinin maalauksista tutut tahitilaiset.

El Tahinin kumipallo ja muut perinteet

Hauska opas lähtee kuljettamaan ryhmäämme raunioille. Hänellä on joka kohteella oma stand up. En ole ihan varma kaiken hänen sanomansa historiallisesta todenperäisyydestä, mutta ainakaan kyydissä ei tule ikävä. Tarina-arkku on ehtymätön.

Alkuperäiskansojen vanhoja raunioita.

Alkuperäiskansojen vanhoja raunioita.

– Kalastaja löysi merestä pyöreän kiven ja vei sen kotiin vaimolleen pesulaudan aluseksi, mutta kun kiveä oli jonkin aikaa käytetty, siitä alkoivat tulla esiin kasvonpiirteet. Kalastaja kutsui papin katsomaan kiveä ja pappi taas arkeologin. Kyseessä oli kova kumipallo. Sellaisia potkittiin intiaanien pallopeleissä 1100-luvulla.

Pelaajat oli vaatetettu syndeillä ja polvi- ja kyynärsuojilla kuin nykyajan kiekkoilijat. Pelivälineenä heillä oli oma kehonsa. Matsin häviäjä menetti päänsä, jonka ympärille muovattiin kumipallo. Myös voittaja saattoi menettää päänsä, kuten pelistadionin reunoilla kulkevassa reliefisarjassa esitetään, sillä mikäpä olisi ollut suurempi kunnia kuin päästä voiton jälkeen suoraan yhteyteen jumalien kanssa ja heittää henkensä peliasua riisumatta. Voittajista ei sentään tehty potkupalloja. Oppaan tarina taustoittaa ”pelin henkeä”, joka ei suinkaan ole vieras tämän päivän alituiseen koveneville kilpakentille.

Häkellyn nimittäin, kun luen tämän kesän iltapäivälehdestä uutisen Meksikon uuden, hiljattain valituksi julistetun Enrique Peña Nieton edessä olevista ongelmista, mikäli hän joutuu niiden eteen, jos vaalivalituksia ei hyväksytä. Maassa vallitsee edelleen huumesota, jossa vainajia tehtaillaan surutta. Kuvernöörinä Nieto ei ole onnistunut saamaan ongelmaa aisoihin. Huumejengit ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin perinnetietoisia. Lehti nimittäin kuvailee esimerkin sofistikoidusta silpomismurhasta: Murhattu mies oli paloiteltu, kasvot oli leikattu irti ja ommeltu jalkapallon päälle. Peli jatkuu Meksikossa.

Kun lähestymme ikiaikaista kantoa, jossa erottuu runsain määrin kirveeniskuja, opas kertoo, että se on pyhän puun kanto, jolla on aikanaan suoritettu mestaukset. Kannon keskellä on aukko, jonne veri on valunut ruokkien maan. Sitten hän intoutuu kertomaan napanuorista, jotka pitää ottaa talteen ja istuttaa sinne, mistä syntyneen lapsen on saatava voimansa. Jos elämänvoiman on oltava suuri, synnytyksen jäänteet kuuluu tallettaa seudun vahvimman puun kylkeen tehtyyn loveen, jos voima lähtee kotielämästä, napanuora pitää panna myllynkiven alle.

Voladores

Kun lähestymme lentopylvästä, voladoresit asettuvat valmiiksi ympyrään paalun juurelle. He kumartavat toisilleen kukkakoristeiset töyhtökypärät päässä, kukkahuivit ja värikkäät säärystimet valkoisen paidan ja punaisten housujen somisteena. Sitten he lähtevät peräkkäisenä jonona kiipeämään kohti kymmenien metrien korkeudella häämöttävää kehikkoa, joka on kiinnitetty paalun kärkeen.

Kun kaikki viisi ovat päässeet huipulle, heistä neljä kiinnittää nilkkojensa ympärille narun, viides jää ylös seisomaan ja säätelee narujen kulkua sekä kehikon pyörimistä, niin että muut neljä joutuvat pyörivään liikkeeseen kukin omalla sivustallaan. Pää alaspäin, yhä laajenevassa kaaressa ja verkkaan pitenevien narujen varassa miehet lähestyvät maata, kunnes ovat alhaalla, irrottavat köydet ja hajaantuvat pylvään ympärille kumartamaan toisilleen uudelleen. Esitys, joka piirtyi taivasta vasten, on vangitseva. Sen rauhallinen ja harmoninen kokonaisuus saa hengenvaaran mahdollisuudesta käsittämättömän imun, eikä kukaan kulloisistakin katsojista varmasti hellitä hetkeksikään katsettaan pyörijöistä.

Mexiko City

Meitä huijataan, tietenkin. Jätämme Teatterin Tiedotuskeskuksen johtajan Riitta Seppälän kanssa matkatavaramme jättimäiselle lentoasemalle säilytykseen ja yritämme etsiä kuljetusta kaupunkiin. Viitoitus on olematonta, kaikki tuntuvat tietävän ilmankin, mihin suuntaan hajaantua. Päätämme ottaa taksin, jotta ehdimme Coýocániin, Frida Kahlon ja Diego Riveran Siniselle talolle.

Kysyn virkapuvussa seisovalta mieheltä, mistä saamme luotettavan taksin ja hän viittoo luokseen yhden odottavista kuljettajista. Epäilys herää siinä vaiheessa, kun miehen autoa ei näy lähtötasanteella, vaan hän alkaa kuljettaa meitä useita kerroksia alas katutasolle. Siellä odottaa pieni sininen Volkswagen. Vai oliko se sininen? Ehkä se oli vain sinisen talon idean vuoksi sininen ja todellisuudessa ihan muun värinen.

Kun meidän pitäisi ahtautua autoon, alamme keskustella hinnasta. Hän näyttää taulukkoa, joka löytyy autosta, ja vaikka hinta on korkea, se ei kuitenkaan ole ihan kohtuuton. Aika seikkailla alkaa käydä vähiin, eikä vaihtoehtoista kuljetusta näy lähimaillakaan. Kiipeämme siis sisään ja auto sujahtaa liikenteeseen. Kuljettaja osaa vaivatta tien Coýocániin, joka sijaitsee rauhallisessa kaupunginosassa, toimii kotimuseona ja on onneksi auki juuri tänään. Taksimies ehdottaa, että hän jäisi odottamaan meitä, kunnes olemme tutustuneet paikkaan, mutta meidän puolestamme hän saa mennä Volkkareineen.

Fridan lapsuudenkoti on lähes sähkönsininen ulkoseiniltään. Talo on oikeastaan yhdistelmä kahdesta rakennuksesta, joita nivoo toisiinsa eräänlainen huokausten silta ja sen alla kukoistava, rehevä puutarha. Siellä on riidelty, erottu ja sovittu, löydetty silta toinen toisensa luo, uudelleen ja uudelleen. On eletty. Olen parin vuoden kuluttua tulossa tälle mantereelle ohjaamaan Fridasta ja Diegosta kertovaa näytelmää ja jo viettänyt tekstityöpajassa ja edessä olevan ohjaustyön suunnittelussa niin paljon aikaa tämän taisteluparin kanssa, että tuntuu kuin olisin päässyt tuttujen luokse kylään.

Kaikki tilat on rakennettu inhimillisen kokoiseen mittakaavaan. Värit ovat johdonmukaiset ja kauniit. Auringonläikät leikkivät keittiön keltaisella lattialla ja kaapistoissa, joita koristavat turkoosien lasiastioiden rivistöt. Koriste-esineitä ja matkamuistoja on esillä paljon, mutta ei liikaa. Ateljeen suurista ikkunoista näkyy kukoistava puutarha. Maalaustelineellä on kömpelöltä vaikuttava luonnos Stalinin muotokuvaksi ja sen edessä pyörätuoli. Fridan sänky on käsittämättömän pieni yhden hengen pylvässänky, huonekalu, joka on saanut niin monet muodot hänen maalauksissaan. Diegon makuuhuoneessa on pitsipeitolla verhottu parivuode.

Porvariston hillitty charmi

Etsiydymme Siniseltä talolta kävelymatkan päässä olevaan ravintolaan, jonka terassilta näkyy kaupunginosan keskusaukio. Täällä on aivan toisenlaista kuin kuvitelmieni jättimäisessä sulatusuunissa nimeltä Mexico City. Koko miljöö on vanhahtavalla tavalla porvarillinen, tyyni ja kukkaistutusten pilkuttama. Pienen matkan päästä löytyy aivan varmasti ihan toinen kaupunkikuva globaalifirmoineen, pakokaasuineen tai suunnattomine slummeineen ja huumekartelleineen, mutta me suuntaamme aterian jälkeen suoraan porvarillisen charmin idyllistä kohti metroa ja lentokenttää.

Metroasemalla meille selviää myös syy lentokentällä vallinneeseen loputtomaan sekaannukseen. Kentän metrolinja on juuri tämän päivän korjattavana. Tietyt asemanvälit ovat kokonaan pois käytöstä, eikä luontevin kulkuväline keskustasta kentälle ole näin ollen lainkaan käytettävissä.

Kiipeämme takaisin maan pinnalle, heilutamme kättä ohi ajavalle taksille ja pääsemme takaisin kentälle huomattavasti halvemmalla kuin tullessa.