Vaarallinen taival

Venezuela 1994

– No se on vähän, kun ne ampuu noita taksinkuljettajia. Kaksikymmentäyksi mennyt kolmen kuukauden sisään, eikä omaisille makseta korvauksia vakuutuksista eikä mitään. Että siksi tänne ei saa taksia enää seitsemän jälkeen illalla. Että ihanaahan täällä on, mutta on se silti vähän…

Näin sanoo suomalainen sairaanhoitaja Sheraton-hotellin rantahiekalla, Macutossa, jossa olemme aseistettujen turvamiesten näkökentässä.

5 ★★★★★ aamiainen.

5 ★★★★★ aamiainen.

Sheratonista ajetaan Caracasiin jyrkkiä nousuja tekevää moottoritietä, joka on vedetty kukkuloiden väliin. Täällä rikkaat asuvat alhaalla, köyhät ylhäällä, lähellä taivasta. Rinteitä ylös kiipeävät asumukset on kyhätty kaikesta käsiin osuneesta. Joissakin on oikeat tiiliseinät, mutta katto on improvisoitu kaikesta käsillä olleesta: aaltopellin tai muovilevyn palasista ja laudanpätkistä, kiviä painoinaan. Laudoista on myös viritelty pitkospuita talojen välisiin kujiin. Alavilla mailla tienvarren talot ovat kuin lintuhäkkejä. Sirot tai jykevät rautatangot suojaavat ikkunoita aina kolmannen kerroksen korkeudelle asti. Ihmisiä istuu parvekkeillaan, tankojen takana, suorittamassa itse valittua vaurauden vankilatuomiotaan. Täälläkin on istutettu katkaistujen pullojen rivistöt aitamuurien päälle.

Meitä kongressilaisia kuljetetaan turvallisesti suurissa, ilmastoiduissa busseissa kohti kaupungin keskustaa. Opas kertoo, että pienellä Venezuelan lipulla koristettu vaatimaton huvila, jonka ohi ajamme, on presidentin kesäasunto. Sen ovet ovat demonstratiivisesti rakosillaan kadulle päin ja se on ehdottomasti ainoa rakennus koko seutukunnalla, jonka ikkunat ovat ilman kaltereita. Silmiin pistämätön vartiointi lienee sitä tehokkaampi.

Bussimme pysähtyy mahtipontisen rakennuksen eteen, jossa käymme tutustumassa tanssitaiteen näyttelyyn. Kysyn oppaaltamme, miten pääsemme tekemään pienen kävelykierroksen kaupungilla. Hän vakuuttaa, ettei sinne kannata lähteä yrittämään, koska kansallisteatteri, johon bussit jatkavat matkaansa, on keskellä puistoa ja portille on ainakin puolen tunnin kävelymatka. Päätämme silti kävellä.

Suuntaamme ulos portista ja alas katua kojulle, jossa pieni mies myy meille elämänsä juhlahampurilaiset kahdensadanviidenkymmenen bolivarin ylihintaan. Kioskille juoksee turvamies, joka yrittää käännyttää meidät takaisin bussille. Saamme vaivoin hänet taivutelluksi uskomaan, että tulemme omin nokkinemme teatterille. Katujen kulmauksissa näkyy silloin tällöin poliisi raskaasti aseistettuna. Osaamme perille kyselemättä tietä heiltä.

Kansallisteatteri on viehättävä, Aleksanterin teatteria muistuttava rakennus keskellä Caracasin katuelämää. Koko bussilasti on kipattu suoraan teatteria vastapäätä olevaan tyylikkääseen baariin odottamaan esityksen alkua.

Kansallisen kansainvälisyys?

Kansallisteatterin lavalla kuljeskellaan ja laususkellaan runsasta tekstiä, mukana muutama CARAMBA!. Tuoleja siirrellään ja asemia vaihdellaan puheen lomassa. Alkaa tuntua siltä, että kaikki maailman kansallisteatterit voisivat vaivatta vaihtaa ensemblensa keskenään, jatkaa laususkelemista ja käveleskelyä, eikä kukaan huomaisi mitään, tuskin edes kielen vaihtumista. Siistit vaatteet löytyvät rooleille kaikkialta. Tämän kongressin teatterianti osoittautuu jatkossa jäävän paikallisen tanssitaiteen tasokkaiden esitysten sekä Koreasta tuodun Yayoo-teatterin vierailun varaan.

Kun bussi ajaa illan pimettyä takaisin hotellille, rinteiden peltikattoslummit kapuavat kohti korkeuksia majesteetillisina kiiltomatomattoina. Bussissa on tunnelmaa ja tuntematon herrasmies esittäytyy David Turneriksi. Hän kokeilee viehätysvoimaansa fraasilla, jota on taatusti käyttänyt useammin kuin kerran:

– From far you look a little like Glenn Close but from close you look so much better.

Viidakon kautta väljille vesille

Kongressiohjelmaan on mahdutettu yksi bussikierros viidakkoputouksille ja pitkille valkeille rantahiekoille. Tälle seikkailulle ei ole ilmoittautunut kovin montaa osanottajaa, joten olemme liikkeellä lommoisella pikkubussilla. Ajamme vuoristoon. Äkkiä kuuluu laukauksen ääni ja Chu-Chu, kuljettajamme, heittäytyy matalaksi ratin päälle. Kuuluu toinen laukaus ja iloiset ulkomaalaiset kyselevät, mikä ääni se mahtoi olla. Lisää laukauksia ei enää kajahtele, Chu-Chu ojentautuu ja paikallinen opas toteaa, että se taisi olla metsästäjä. Chu-Chu ei taida olla samaa mieltä. Hän ei hymyile pitkään aikaan.

Olemme viidakon keskelle raivatulla tiellä. Havillon-piikkipuut pudottelevat puisia kukkiaan auton katolle. Papaijat kukoistavat isoja palkoja oksillaan. Mangoja on jysähdellyt maahan. Tie päättyy lähelle pientä vesiputousta, joka lankeaa hiidenkivionkaloa muistuttavaan suureen ja sileään kiviseen kuoppaan. Käyn uimassa. Se tekee hyvää tässä ilmanalassa, jossa on koko ajan kuin saunan löylyssä tai pesuhuoneessa ilman että koskaan pääsee vilvoittelemaan. Bussi suuntaa uinnin jälkeen rannikolle, jonne pysähdymme ruokailemaan.

Kongressi kylpee viidakossa.

Kongressi kylpee viidakossa.

Mustat miehet käynnistävät etäämmällä perämoottorin ja ajavat kokka kohisten päin jättimäisiä aaltoja. Olisi ihan turha yrittää mereen uimaan, vaahtopäät käyvät miehen korkuisina. Hiekan hiomia sileitä, valkeana hohtavia kiviä löytyy rantaravintolan likeltä. Otan mukaani hirvenpään mallisen valkoisen, kiven, jonka pinta on virheetön ja kannan sen lopulta urheasti kotiini asti. Kivien kattamaa notkelmaa pilkuttaa paikallinen irtoroskan kerrostuma. Viereiseltä hiekalta löytyy tassua muistuttava osterinkuori ja kivettyneitä ravunpanssareita.

Sadepisaroita osuu hotellin uimarannan veteen ja turkoosinsininen aallokko värjäytyy kotoisen harmaaksi. Onkin jo aika lähteä matkaan. Pieni pilvi kiipeää kukkulan laelle ja alkaa valua lumivyöryn lailla alas vastakkaista rinnettä pahoinpidellen lempeästi rinteen muotoa. Myöhempien vuosien tv-kuvat näiltä samoilta alueilta kertovat, kuinka niño-pilvet kohtelevat näitä rinteitä kovalla kädellä ja slummikylät valuvat mutavyöryjen tempaamina alas laaksoihin, joista saveen hautautuneita yritetään pelastaa uupuneen epätoivon voimin.