Suomensukuisia

Minnesota | Minneapolis

Olen jälleen matkalla päivää liian myöhässä. Oopperan hallitukseen lupautuminen on sotkenut kaikki aikatauluni ja vienyt vapaa-ajan rippeetkin. Siispä saan kuulla lähtöselvityksessä, että kädessäni on lippu eiliseen koneeseen. Käy siis kuten aikoinaan Kuubaan suunnatessa. Nyt yhteydet ovat helpommat ja ah niin paljon kalliimmat. Lipun vaihto, tuhannen dollarin kipeä vinkaus Diner’sin luottokortilla ja olen lennolla, joka päätyy välilaskujen ja koneenvaihtojen jälkeen puolilta öin Minneapolisiin, kun olen ensin jälleen, ja nyt jo kaiken kokeneena, vaihtanut kenttää New Yorkista Newarkeen ja lisäksi tehnyt välilaskun Detroitiin. Viimeisin, peruutusuhkan alla ollut lento on viedä voimat. Kone lähtee Detroitista reippaasti myöhässä, onneksi, sillä olemme päässeet aikataulusta jäljessä matkaan myös Newarkista ja ehtineet jatkolennolle hädin tuskin. Lentopaniikki orastaa. Mies vieressä kaivelee kynsiään ja nenäänsä ja tuijottaa elokuvaa omalta tietokoneeltaan.

Enkä tiedä, onko hotellihuoneeni enää jäljellä, kun olen perillä niin myöhään. New Yorkin toimisto, joka on varannut huoneen, ei ole enää vastannut, soiteltuani eri kentiltä viivytyksestä, lienevät jo Minneapolisissa. Hotellin numeroa minulla ei ole.

Koneen pyörät tömähtävät Minneapolisin kamaralle yön alkaessa vaalentua. Hotellihuoneeni on vielä vapaa, vaikka täällä eletään jo aamuyötä. Mutta nyt olen siis viimein Minneapolisissa, pohjoismaisten siirtolaisten kotikonnuilla.

Tänne on kokoontunut satamäärin Theatre Communication Groupin eli Yhdysvaltojen ei-kaupallisten teattereiden väkeä pitämään vuotuista seminaariaan ja tutustumaan upouuteen Guthrie-teatteriin, josta on huikeat näkymät ohivirtaavalle Mississipille siltoineen. TCG:llä on 421 jäsenteatteria. Tänne on lähetetty edustajia kaikkiaan kahdestasadasta teatterista. Olen paikalla kutsuttuna tarkkailijana, tapaamassa järjestäjiä ja ITI:n projekteja suunnittelevia nuoria.

Back to the late sixties

Seminaarit on organisoitu taidolla. Näemme esimerkkejä kiinnostavista esityksistä, joiden tekijät selvittävät työn tavoitteita ja taustoja. Merkillisintä on kuitenkin keskustelujen sisältö. Tuntuu kuin olisin astunut aikakoneeseen ja lennähtänyt neljä vuosikymmentä taaksepäin. Täällä puhutaan puhdasta late sixties -kieltä. Alustajat puhuvat totuudesta ja kauneudesta, etiikan merkityksestä, taiteilijan arvovallasta aktivistina. Teatteria tehdään tosi elämästä, lähihistoriasta, oikeuden pöytäkirjoista. Taiteella pyritään vaikuttamaan ihmisten asenteisiin. Katsojat otetaan mukaan toimintaan jakamaan esityskokemusta. ”The voice of the voiceless” halutaan tuoda kuuluviin.

Seuraavaan TCG-kokoukseen arvellaan saapuvan kahdeksan tuhatta osallistujaa, koska kyse on presidentinvaalivuodesta, eivätkä teatterilaiset aio tyytyä sivustakatsojiksi. He järjestävät lukuteatteria Irakin sotaa vastaan: ”If you know them you are less likely to kill them”.

Wrong way!

Täkäläiset ovat lihavia. Euroopassa saa seikkailla kuukauden, eikä näe niin montaa ylipainoista kuin täällä kahdessa päivässä. He pukeutuvat T-paitaan ja shortseihin ja ovat ujostelematta hyllyviä, painonvartijoista piittaamattomia. He näyttävät suomalaisilta tässä kesämuodissaan, joka on vain casual, ei pätkääkään smart. Mutta kaikki ovat ystävällisiä ja puheliaita. Saan monet terveiset vietäväksi Suomeen. Vanha harmaatukkainen rouva pyytää tervehtimään Osmo Vänskää. Roteva nuorempi nainen kertoo toimineensa Eugen Terttulan ja Ralf Långbackan assistenttina.

Nuoriso ryyppää viikonloppuna suomalaismalliin. Ja he kaikki liikkuvat autoilla. Olen kummajainen, kun kävelen hotellilta teatterille. Kun kuljen päivittäin South Second Streetiä, ohitan jykevän Gold Metal Flour -siilon, joka nousee katuvieressä pilvenpiirtäjän mittaisena. Muutama kaunis vanha tiilitalo on unohtunut purkamatta reitin varteen. Jalkakäytäviä on revitty auki tai niillä piileksii kuoppia tai esteitä. Joiltakin korttelinväleiltä ne puuttuvat kokonaan. Varoituskylttejä ei niiden kohdalla näy. Pimeällä saa muistella ja arvailla. Sen sijaan hauska kyltti löytyy moottoritien ylityssillan vierustalta. Siinä lukee punaisella pohjalla WRONG WAY!, olitpa matkalla mihin tahansa. Julkisia kulkuvälineitä ei näy missään. Kehittelen päivästä toiseen liikavarvasta, joka jää tämän matkan muistoksi.

Kävelymatkan maisemia.

Kävelymatkan maisemia.

Matkan päätepiste on jokivarteen sijoitettu, upouusi ja mahtipontinen teatterirakennus. Pääsisäänkäyntiä reunustaa jättimuotokuva Sir Tyrone Guthriesta valokuvattuna 50-luvun Hollywood-filmitähtien malliin. Hän on ollut mahtimies teatterirakennuksen pystytyksen takana.

Guthrie-teatterin sisäänkäynti.

Guthrie-teatterin sisäänkäynti.

Säästän yhden iltarupeaman kipeää varvastani ja taksi saa viedä minut iltabileiden jälkeen hotellille. Kuljettaja on yönmusta. Hän kertoo, että hänellä on ollut petollinen tyttöystävä – Keravalta. Kuusi vuotta elämästään hän on ”hukannut naiseen Helsingissä” eikä hän lähetä terveisiä.

Uutta draamaa

Tänään seminaari keskittyy ”Spring Awakening” -musikaalin tuotantoprosessiin Duncan Sheikhin ja Steven Saterin opastuksella. Teosta on tehty vuosikausia alkaen muutaman viikon workshopeista, joissa on kehitelty tarinaa ja rakennetta sekä arvioitu erilaisia casting-mahdollisuuksia. Tuloksia on testattu eri kontaktiryhmillä. Lauluja on hiottu viemään tarinaa eteenpäin tai antamaan roolihenkilöille mahdollisuus kertoa todellisia tuntojaan. Työ on ollut kertaalleen ajamassa kiville, kunnes viimeisin versio on johtanut taiteelliseen menestykseen ja myös kaupalliseen voittokulkuun.

Olen teatterikouluaikanani ollut mukana musikaalin taustalla olevan Wedekindin ”Kevään herääminen” -näytelmän harjoituksissa, jotka puolestaan ajoivat railakkaasti kiville. Silloinen Suomen Teatterikoulun korkeakouluosaston toinen vuosikurssi harjoitteli nuorten seksuaalista heräämistä kuvaavaa tekstiä esimiehemme Ritva Laaton ohjauksessa. Emme olleet vielä niin kypsiä, että meille olisi ollut helppoa heittäytyä nuorten arimmille alueille. Siispä ohjaaja päätti, että hänen on näytettävä mallia. Kapina oli hetkessä valmis.

Tarina on silti tärkeä, erityisesti täällä jenkeissä, jossa evankelikaalit koulivat nuorisoaan 1800-luvun Saksan malliin. On vain tärkeää löytää nykypäivään tarttuva näkökulma, ja sen pitkä kehittely on tuottanut. Suomeen tämäkin teos tosin rantautuu vuosien kuluttua, onneksi raikkaana tulkintana. ”Chorus Linen” yhdeksän kuukauden raskausvaihe jää reilusti kakkoseksi, mutta pitkäjänteisyys on kannattanut.

Yhteisöteatterit eivät tavoittele ensi sijassa tämän musikaalin taikomaa markkinamenestystä vaan koskettavuutta. Guthrie-teatterilla on meneillään projekti, jossa muutama lahjakas nuori kirjoittaja on kustannettu matkalle siihen paikkaan maapallolla, jota haluavat tekstissään kuvata. Näemme yhden esimerkin: ”The Boats on the River” kertoo lapsiprostituution uhrien pelastusyrityksistä Vietnamissa, missä kirjoittaja on paneutunut paikallisoloihin ja hyväntekeväisyysjärjestöjen epätoivoiseen arkeen.

Lounastauko

Seminaarilounas on kertakäyttöpaketeissa. Se lienee tämän väkimäärän kanssa käytännöllisintä. Eettisyys joutuu antamaan periksi hyvän asian vuoksi, lohdutan itseäni. Monet meistä kiipeävät pakkauksinemme kattokerroksiin, josta on pääsy ulkoterasseille. Niiltä avautuu huikea näkymä alas Mississipille ja sen silloille. Niitä on tällä kohtaa kaksin kappalein. Toinen on häkellyttävässä määrin tosi pitkää Pitkääsiltaa muistuttava kivikaarien jono, toinen samaan malliin rakennettu metallisilta. Kivisillan kylkeen on rakennettu tiilinen voimalaitos, joka tuo väistämättä mieleen Tammerkosken rantatöyräiden tiilirakennukset. Molemmilla liukuu katkeamaton autojen jono, monella kaistalla, kahteen suuntaan.

Kuin Tampere.

Kuin Tampere.

Köyhän miehen gaala

Ylevistä tavoitteista huolimatta täälläkin palkitaan loppujuhlassa aivan ensinnä ansioituneet sponsorit, kun vuoden saavutuksista aletaan jakaa shekkejä ja kunniakirjoja. Vasta kun rahoittajat on hoidettu, tulevat teatterilaiset vuoroon. Foundry-teatterin Melanie Joseph, kumppani ITI:n hallituksen edelliskaudelta, saa vuoden teatteripalkinnon.

Perinteitä kunnioitetaan antamalla elämäntyöpalkinnot Woostergroupin perustajajäsen Elisabeth LeComptelle ja El Teatro Campesinon Luis Valdezille.

– Soihtu kulkee eteenpäin, Valdez vakuuttaa.

Ja kuinka ollakaan, olen taas rahaton. On minulla euroja, niillä ei vain saa täällä mitään eikä niitä saa missään vaihdetuiksi. On viikonloppu ja pankit ovat kiinni. Hotelli ei vaihda. Laskun maksettuani omistan tasan kuusitoista dollaria. Kun katselen rahoja kourassani ja muistelen, kuinka korttini vinkaisi lähtökentällä tuhannen dollarin edestä, tuntuu tilanne niin surkuhupaisalta, että se jo naurattaisi ääneen, ellei olisi niin loputtoman masentavaa. Hotellissa tiedetään kuitenkin, että joku taksiyrittäjä ehkä suostuu vastaanottamaan luottokortin. Sen verran edistystä siis on tapahtunut kymmenessä vuodessa. Selviän pälkähästä sillä, että pääsen kentälle siivellä, parin muun osallistujan kyydissä.

Kun palaan kotiin, on elokuun alku. Näen tv-uutisista uudemman niistä kahdesta sillasta, joita olen päivittäin tuijotellut Guthrien ylätasanteelta. Kuvassa se sortuu koko leveydeltään jokeen kello kuuden iltapäiväruuhkassa ja vie syvyyksiin lukemattomat autot.

Silta joka sortui seuraavalla viikolla.

Silta joka sortui seuraavalla viikolla.