Loputon ihmispaljous

New York

Istun taksin takapenkillä ja yritän muistaa, mikä on highway tai freeway suomeksi. Tuskan hiki kohoaa otsalle ja syytän siitä koneessa juotuja kahta samppanjalasillista. Alkoholi on rappeuttanut aivoni. Yritän taas. Muistan moottoritien. Mutta mikä onkaan moottoriliikennetie. Pikatie? Lopetan toivottomana. Ulkomaan sisareni kielivirheet eivät enää tunnu niin keinotekoisilta kuin aikoinaan hänen käydessään Suomessa. ”En dag i Haparanda och pratar inte mera finska”, pilkkasimme häntä silloin. Mietin, mitä kaikkea ajattelen nyt englanniksi, mitä suomeksi. Keskustelutilanteita palautan mieleen ja samoin suunnittelen sanomisiani englanniksi. Joskus saan itseni kiinni myös muista anglo-ajatuskuluista siinä ohessa. Väliin mieli toistelee kuin papukaija jostain putkahtaneita lauseenparsia. Vaativampi aivotoiminta on onneksi edelleen tiukasti suomea.

Public Theater

Jonotan lippuja ”Chorus Lineen”. Istun pyyheliinalla, jonka jakaa auliisti kanssani midwest-mies. Hän on tarjonnut paikkaa, koska betonimurikka lippukioskin kulmalla on vielä kostea maalista. Olen ollut jonossa varhain, sillä olen luullut kioskien aukeavan tuntia aikaisemmin. Saan lippuni ja käyn lämmittelyksi elokuvateatterissa katsomassa uutuusleffa ”Platoonin” illan esitystä odotellessani.

Joseph Pappin tuottama ”Chorus Line” vetää neljättätoista vuottaan. Se on alun perin tehty Public Theateriin, mutta vallannut menestyksen kiiriessä Schubert-teatterin. Leading lady on palannut takaisin rooliinsa muutaman vuoden poissaolon jälkeen, ja näin tarina toistaa itseään tosi elämässä.

Esitys on paljon yksinkertaisempi ja humaanimpi kuin olen odottanut moiselta menestykseltä: Baletin kuoroon jonottavat tanssijat kertovat valitsijoille vuorollaan elämäntarinansa, ei muuta. Puolet joukosta tulee valituiksi. Lavastus on sarja mustia taustafondeja, joiden toinen puoli on peilipintaa. Ne kääntyvät silloin tällöin tanssijat monistaviksi peileiksi. Leading lady saa viimeistä sooloaan varten nostimilta pudotetun peilikaaren. Vain loppukuva nousee rutinoituun musikaaliloistoon kultapaneeleineen ja kultahippupukuineen. Elämäntarinat tahtovat kieppua seksin tiimoilla ilman mittaamattomia syvyyksiä lukuun ottamatta yhtä puheenvuoroa, joka rikkoo siloisuutta. Silti ne ovat inhimillisiä ja koskettaviakin. Mutta että toistakymmentä vuotta tätä?

Esityksen tuottaneen Public Theaterin oma talo on ohjelmassa heti seuraavana aamuna. Se on yli sadan vuoden ikäinen kirjastorakennus. Rooseveltin aikana se on toiminut emigranttikirjastona ja ollut sen jälkeen pitkään tyhjillään. Talo on kuitenkin säilytetty rakennustaiteellisten arvojensa takia. Sitten kaupunki on lunastanut sen ja luovuttanut tilat teatterille. Ensimmäinen menestys on ollut ”Hair”. Tällä hetkellä talossa on viisi teatterisalia ja yksi elokuvateatteri. Maineikkaan Joseph Pappin puoliso Gale Merryfield esittelee minulle taloa, koska, luottamuksellisesti, ”Joseph is not so well today”, ja vinkkaus päälle.

Myös ”The Chorus Line” on saanut alkunsa juuri näissä saleissa. Se on työstetty dokumentoitujen haastattelujen pohjalta lähtökohtanaan Michael Bennetin kolmisivuinen sketsi. Työprosessiin on sen jälkeen käytetty yli yhdeksän kuukautta vetäjinään säveltäjä ja kirjailija ja aineistona alkuperäiset haastatellut. Jo ennakkonäytökset ovat kertoneet, että tulossa on hitti. Down town -produktio ei ole kuitenkaan tuottanut voittoja kolmesataapaikkaisessa salissa, joten produktio on ollut pakko siirtää Broadwaylle, Schubert-teatteriin.

– Public Theater is the art of loosing money, Gale sanoo.

Teosta on itse asiassa nyt esitetty jo yhteensä kolmetoista vuotta, ja se on taatusti tuottanut omansa takaisin moneen kertaan. Vuokranantaja ja tuottaja saavat tuloista päältä osuutensa, mutta loppu jaetaan produktioon osallistuvien kesken. Sadat ihmiset ovat jo ehtineet olla työssä mukana monissa kokoonpanoissa ja perustaneet kiertueversioita. ”The Coloured Museum” on nyt osoittautunut uudeksi hitiksi, ja se on siirretty isompaan teatteriin.

Gale kertoo Public Theaterista versoneen Shakespeare Festivaalin alkaneen yhtä pienestä. Muutamat toisilleen tutut näyttelijät ovat aluksi kokoontuneet hylättyyn kirkkoon työpajan merkeissä. Heidän tarkoituksensa on ollut löytää amerikkalaisten oma tulkintatapa Shakespearelle brittien apinoinnin sijaan.

Kirkosta on lähdetty kesällä ulos puistoon ja tarjottu ilmaisesityksiä. Esiintyjät ovat aluksi tehneet teatteria työttömyystukien varassa, puvut ja rekvisiitta on saatu suhteilla lainaksi. Sitten kaupunki on alkanut vähän kerrassaan antaa tukea hankkeelle, joka on aluksi kiertänyt rekalla eri esiintymispaikoissa ja rekan jäätyä lopullisesti jumiin saanut ensimmäisen amfiteatterinsa. Kun yksityistä rahaakin on alkanut virrata projektille, on aloitettu koulutusohjelmien teko myös talvikausina, perustettu toimistoja ja hotelli sekä aloitettu Dance Festival ja Ethnic Festival. Koululaisesitykset ovat nykyisin mukana oppilaitosten ohjelmissa. Neljä teatterilaista tekee täystoimista opettajan työtä, usein kahdella kielellä ja myös kehitysvammaisten kouluissa.

Pysyvää ensemblea ei kuitenkaan ole muodostettu, sillä ihmiset tekevät filmiä heti kun saavat roolin. Silti kaikki palaavat mielellään taloon. Filmitähdet ovat mukana tulevalle vuodelle suunnitellussa ”Limited Series of Classics” -tapahtumassa.

Kun kysyn, onko teatterilla jokin yhteinen näyttelemistapa, Gale vastaa, että ainoa, mikä heitä yhdistää, on sosiaalinen näkökulma ja lahjakkuus. Sanottavan on oltava laadultaan tärkeää ja esitysten tasokkaita, vaikka ne paiskitaan useimmiten kokoon neljän viikon harjoitusajoilla. Ohjaajina on Joe Pappin lisäksi nimekkäitä vierailijoita Joanna Akalaitis mukaan lukien.

Gale Merryfield on iltapäivän aikana osoittanut olevansa ”se nainen” menestyvän miehen selän takana, eteerinen ja intelligentti viisikymppinen tyttö, jolla asiat pysyvät näpeissä. Teatterin työhuoneet ovat taiteellisia, sanan parhaassa merkityksessä, eivät virastoja.

Booster

George C. Wolfen ”The Coloured Museum” on todellakin hitti, mutta saliin astuessa saa uuden kokemuksen: se on ensi sijassa värillisen katsojakunnan kansoittama. Musta Amerikka alkaa löytää itseään teatterissa. Yleisö ottaa esityksen riemuiten vastaan. Se on ennemminkin sikermä sketsejä kuin varsinainen näytelmä. Joukossa on riemukkaita pätkiä orjalaivan lentoemännästä tai mustasta jupista, joka vierittää nuoruutensa ihanteet roskakoriin, jossa ne kuitenkin heräävät henkiin. Kokonaisuudesta hahmottuu jonkinlainen katsaus mustan rodun vaiheisiin tässä maassa. Musiikki vie vauhdilla teosta. Suomen teatteriryhmät sukeltelivat 70-luvulla oman maamme historiaan vähän tähän tapaan.

USA:n ITI

Paikallinen ITI-toimisto löytyy 42. kadulta, teattereiden, tungoksen, roskakasojen, virtsanhajun ja remonttien keskeltä. Vanha nainen julistaa toimitalon nurkalla särkyneellä äänellä ”Kingdom of God” -sanomaa. Toimiston johtajan Martha Coigneyn oma julkisuuskuva on ollut kautta vuosien niin tasokas, että taustayhteisön olisi uskonut löytyvän joltain pankkien valtaamalta East-kadulta.

New Yorkin ohjelmani on jo alun perin kunnianhimoinen, mutta teemme siihen yhdessä Marthan kanssa viimeiset täydennykset. Minun pitää valita, kumman teen, menenkö Actors’ Studioon vai tapaamaan Living Theatren Judith Malinaa. Judith voittaa, olen juuri ennen San Diegosta lähtöäni katsellut häntä yöaikaan, ah niin nuorena, filmiltä, jolla olen turruttanut unettomuutta. Pääsen Actors’ Studion korvikkeeksi Uta Hagenin tunneille Berghoff-kouluun.

Palaan toimistolta hotelliin kävellen. Kokonainen kadunvarsi on täynnä jalokivikauppoja. Ne ovat kylki kyljessä ja niiden edessä pyörähtelee mustatakkisia tiukkauskoisia juutalaisia korkkiruuvikiharat ohimoillaan. Ikkunavitriinien korvakorut on kiinnitetty muovisiin irtokorviin, joita on esillä riveittäin ja laatikkokaupalla. Kun käännän katseeni katutasosta kohti taivasta, talojen tornit alkavat huimata ja on kuin kulkisin jättiläisten jaloissa.

Vakooja

Judith Malina on naisellinen, edelleen, koruineen ja kiharoineen, vaikka hänellä on vanhan naisen mukavat puolikorkokengät. Hän kulkee kumarassa kuin Sylvi Kekkonen ja on muutenkin saman oloinen, innostunut, älykäs, valpas ja silti jollain tasolla levoton, ehdoton, iätön nuori. Hän kiinnittää ensiksi huomionsa kaulakoruuni ja sanoo, että se on esimerkki omistamishalusta, jonka lapsi voittaa humanisoiduttuaan aikuiseksi ihmiseksi. Kouraisee, että hän ilmoittaa pitävänsä minua US Information Agencyn edustajana ja miksei pitäisi, kun kerran matkustelen viraston varoilla ja sen edustaja on sopinut tapaamisesta.

– Vakooja Suomesta, on tyttärenikin sanonut, hän kuittaa.

Hän rauhoittuu hieman, kun kerron, että olen innostunut tapaamaan häntä siitä syystä, että hänen edesmennyt miehensä Julian Beck on ollut kutsustani opettamassa luonamme teatterikorkeakoulussa osa heidän teatterinsa ryhmää mukanaan ja olen silloin innostunut heidän työstään.

– Syötkö lihaa? Tapatko? hän tivaa seuraavaksi.

Hän kertoo tappaneensa itse vain yhden kerran, kun on joutunut kampaamaan täitä lastensa päistä Marokossa. Silloin ei ollut löytynyt muuta keinoa, mutta tuskatta se ei ollut sujunut. Kärpäset hän ottaa edelleen paperin kanssa tyhjään juomalasiin ja päästää ne ulos. Veikkaan, ettei hän ole juuri matkannut Lapin kesässä tai kehitysmaissa. Viimein hän suostuu kääntämään puheen teatteriin.

– Living Theatren päämäärä on anarkismi ja pasifismi. Taidetta tehdään opettavasta, poliittisesta näkökulmasta. Taide ja elämä muodostavat jakamattoman kokonaisuuden. On ollut seikkailu nähdä, kuinka pitkälle tämän filosofian perusteella voi päästä. Vuonna 1947 runous oli vielä vallalla teatterissa. Sitten aika vei kohti poliittista sitoutumista viisikymmenluvun lopulla. Kollektiivinen luominen alkoi kuusikymmenluvulla. Teatterilla oli aikoinaan suuri tila 14. kadulla ja sen ajan produktioilla luotiin käsite Living Theatre. Paikka piti kuitenkin sulkea velkojen takia. Siitä alkanut kiertolaiselämä jatkuu. Nyt ryhmässä on kaksikymmentä ihanaa ihmistä, joilla ei ole esiintymispaikkaa. Vierailut Eurooppaan tarvitaan rahoittamaan elämistä ja pientä huonetta itse kullekin. Lakkoja ja valtauksia on käsitelty Italiassa, Puolassa on organisoitu katuesityksiä vapauden puolesta, Tshekkoslovakiassa tehty kellariesityksiä ja Brasiliassa suunnattu nuolet diktatuuriin ja päädytty vankilaan.

Ryhmä on Judithin mukaan kulkenut sinne, missä on voinut olla hyödyksi sosiaalisten rakenteiden muuttamisessa. Vaikka New York on ollut jälleen Judithin omana tyyssijana vuodesta 1984, hän on sitä mieltä, ettei isänmaalla ole heille sosiaalista tilausta, ei riittävästi muutoksen tarvetta. Living-ryhmiä on perustettu eri puolille maailmaa jopa alkuperäisnimellä, kuten Living Theatre of London tai sitten vain noudattamaan samankaltaisia periaatteita, kuten Communa Baires. Chris Torchin työ Pohjoismaissa on Judithin mielestä arvokasta, vaikkei hän ymmärräkään teosten ironisia tai satiirisia piirteitä. Kerron, että myös Chrisin ryhmä on käynyt treenaamassa teatterikoululaisiamme.

New Yorkissa toimii nyt vain Street-teatteri, mutta maakunnissa osallistutaan edelleen erilaisiin joukkojen manifestaatioihin. Terästyöläisproduktio on tehty Pittsburghissa.

– Suomi tai USA, ei näissä maissa löydy tilaa muutospaineille. Itä-Euroopan maissa kaikki on tällä hetkellä mahdollista. Kaikki on tärkeää, mitä teatteri tekee näissä mahdottomuuksien maissa. Meillä päin vallitsee ”punitive hierarchy”, talousmahti ottaa sensuurin ja auktoriteetin paikan yhteiskunnassa. Sosiaalinen vastuuntunto vähenee ja muuttuu rangaistuksen peloksi. Nykyiset opiskelijat ovat hyviä ihmisiä mutta täysin tietämättömiä. Jos ihmiset tietäisivät, he eivät tarjoaisi valtaa Mr. Reaganin kaltaisille. Muutoksen on lähdettävä tavallisista ihmisistä, mutta teatteria ei voi tehdä täällä kauaa, jos yrittää osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Hän suree sitä, että 32 prosenttia verotuloista pannaan aseistukseen, että ihmisillä ei enää ole kollektiivisuuden tajua eikä muuta olemassaolon muotoa kuin kilpailu. Ihmiset olisi saatava voittamaan muutosvastarintansa.

– Jos jakelu toimisi, maailmassa olisi tarpeeksi kaikkea kaikille tänäkin päivänä.

Hän erittelee pitkään ja tulisesti myös näyttelijäntyötä.

– The Method on väärinkäytetty hyvä asia. Strasberg rajoitti Stanislavskin näkemyksiä, teki niistä älyllisesti kapea-alaisia. Siitä on tultu aina vain huonommalle tolalle. Tämän päivän näytteleminen on kovaa ja sydämetöntä, se ei tavoita humaanisuutta. Näyttelijällä on oltava oma kutsumus, intohimoa, ja hänen on oltava täynnä todellista tunnetta.

Henkilökohtaisesti sitoutunut näyttelijä on tunnevoimainen esiintyjä. Jokainen toimintojen sarja on vastuullinen teko. Egotripit eivät ansaitse tilaa näyttämöllä. Jo Piscatorkin tiesi totaalisen teatterinsa aikaan, että ei ole olemassa mitään, mikä ei olisi teatteria, ja että moraalinen oikeus olla näyttämöllä vaatii, että on oltava todellista sanottavaa, ”full commitment”. Näyttelijän sanoma on ”outcry of the human heart”.

Vierailu tämän pienen naisen kirjoilla lastatussa kodissa on kysynyt kaikki voimat. Epäluulonsa voitettuaan hän on vyöryttänyt sydämeltään kaiken ja jättänyt kuulijaan kysymysten ja hämmennyksen ilotulituksen. Hänen anarkismi-pasifisminsa periytyy puhdasmielisyydessään alenevassa polvessa suoraan Jeesukselta. Sen vilpittömyys houkuttelee ja tiedän silti, että se on yhtä voimaton ihmiskunnan arkipäivän suhteen kuin uuden testamentin sanoma. Hän on korostanut moneen kertaan, kuinka täällä on niin paljon paremmin kuin sosialistisissa maissa, on vapaus, vaikkakin näennäinen…

Minua jää erityisesti vaivaamaan hänen ajatuksensa, että kuusikymmenlukulaisuus sortui siihen, että tartuttiin aseisiin. Siis miltä taholta ja miten vapaasti? Minusta se sortui siihen, että vapauden nimissä tartuttiin liian hanakasti huumeisiin ainakin tällä mantereella ja heittäydyttiin helpoksi saaliiksi väkivaltakoneistolle. Jos Reagan on ollut tyhmä tiedon puutteesta, on myös tiedon valikointi vain vähän tasokkaampaa tyhmyyttä, mutta kukapa meistä ei tekisi sitä. Judith ei saa päätäni käännetyksi, mutta liikahtamaan kyllä. Hänen sanansa ovat koskettaneet, eikä tunne ole nähtävästi jäänyt ihan yksipuoliseksi. Hän halaa minua sydämellisesti lähtiessäni ovesta.

Käännähdän läheiseen elokuvateatteriin tasaamaan mielialaa. N.Y.-elokuvateatteri poikkeaa täysin chicagolaisversiosta. Tämä on pieni, vanhanaikainen. Sali on sukua vanhalle Kosmokselle. Täällä on tyyntä, siistiä ja sivistynyttä. Ja meitä asiakkaita on kaksi. Esittävät elokuvan meille kahdelle.

Berghoff

Kalifornian lämpö on todella taakse jäänyttä, New York niin kylmä, että toppatakki on tarpeen. West Village on sateenharmaa ja kolea. Herbert Berghoff -studiolla on kaikki ylösalaisin, koska vahtimestari ei ole tullut paikalle. ”Poor kids” ovat saaneet jonottaa kadulla ja toimiston tytöt kaakattavat kiihtyneinä, kunnes yksi heistä päättää ryhtyä toimeen ja avaa lukon. Sisään päästyään oppilaat opiskelevat kuolettavan tosissaan, eikä se edes riitä:

– I take a lot of extra classes.

Ties millä hinnalla? Olen maksanut puolitoista dollaria päästäkseni seuraamaan heidän tuntiaan ja kirjoittanut itsestäni henkilötietolomakkeen. Suomalaisen näköinen poika istuu luokassa, puree peukaloaan ja opettelee repliikkejä. Ja lopultakin, kahvia juova ja tupakkaa polttava hattupäinen opettajatar saapuu paikalle huohottelemaan energiaansa. Huoneeseen on varattu pöydällinen aamiaista ja ne, jotka eivät ole näyttämöllä, syövät opettajan poltellessa. Uta Hagen muistuttaa Stella Adleria, metodin kapinallista living-legendaa, jonka saan tavata myöhemmin Pariisin Stanislavski-kongressissa. Assistentti sammuttelee valoja katsomon puolelta.

Kaksi nuorta miestä esittää pienen kohtauksen siitä, kuinka tyttöjä isketään. Toinen heistä on tosin jo ehtinyt hankkia orastavan kaljun. Sitten tulee toinen pari uunista ulos ja opettaja arvioi molemmat suoritukset yhdessä nipussa: ongelmia on samastumisessa ja toiminnan perusteluissa. Onneksi hän kuitenkin kysyy myös opiskelijoilta, mitä sanottavaa heillä itsellään on. Vastaukset ovat lähinnä runsaita anteeksipyytelyjä kaikesta siitä, mikä ei onnistunut. Nämä nuoret opettelevat repliikkejään ja ajattelevat niiden mittaisesti. Muut toiminnan ulottuvuudet jäävät sivuseikoiksi, mielikuvitus loistaa poissaolollaan ja tavoitteet katoavat käsistä tilanteissa. Repliikkejä kiirehditään toiminnan puutteessa tai puuhastellaan joutavia ja nojaillaan huonekaluihin.

Ymmärrän, että opettaja ei voi ilahtua suorituksista, mutta ei hän osaa juurikaan auttaa näitä taiteen tavoittelijoita. Hän esittää selkeitä ja asiallisia kysymyksiä ja kommentteja, mutta on selvää, että ne jäävät teoriaksi, kun ei niitä pääse kokeilemaan uudelleen välittömästi, vaan seuraava pari odottaa vuoroaan. Tunnille osallistuu kolmisenkymmentä oppilasta, joista kaikki pääsevät kerran näyttämään valmistelemansa kohtauksen. Mahdollinen uusi yritys jää seuraavaan kertaan. Yksikään heistä ei saa positiivista arviota, toki paljon neuvoja, mutta miltä mahtaa tuntua koko se aika, joka kuluu, ennen kuin pääsee seuraavan kerran opettajan silmien eteen.

Woodruff vie pikkusormen

Soitan Des McAnuffin antamaan numeroon ja saan kiinni Robert Woodruffin sekä lupauksen lipusta. ”The Comedy of Errors by Robert Woodruff and The Flying Karamazov Brothers” on jo vanha esitys, mutta lajissaan mainio. Kikkoja vyöryy näyttämön täydeltä valtoimenaan. Karamazov-veljesten sirkusryhmä tekee esityksestä henkeäsalpaavan. Taikatemput, steppi ja jonglöörinumerot antavat teokselle rytmin ja arkkitehtuurin, joissa on seinät leveällä. Pyöräilevät poliisit, rullaluistelijat ja puujalkaväki vaeltavat näennäisen improvisoidusti, mutta jokainen impulssi otetaan kiinni, jokainen reaktio viedään loppuun asti ja yksityiskohtien kokonaisuudesta kehkeytyy älykäs ja sydämellinen kokonaisuus. Esitys elää koko ajan suorassa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa ja poimii myös sen taholta kaikki mahdolliset impulssit: ”If you are confused now, ask the person next to you.”

Esityksen jälkeen yritän palkata Woodruffin Lahteen ohjaamaan. Hän lupaa selvittää aikataulujaan ja minä lupaan palata asiaan. Hän haluaa tehdä Ostrovskin ”Isiä ja poikia”. Kun sitten Suomeen palattuani yritän uudelleen yhteyttä häneen, kuulen, että hän on lopettanut teatterintekemisen ainakin toistaiseksi ja matkustanut Intiaan.

La Mama

La Mama, Ellen Stewartin elämäntyö, on ryhmä, joka on osannut hoitaa yhteiskuntasuhteensa ja silti säilyttää kokeilevan maineensa, ainakin esteettisten ratkaisujen osalta. Se on levittänyt sanomaansa tehokkaasti ja satelliittiryhmiä on siinnyt eri puolille maailmaa. Niitä on Bogotassa, Tokiossa, Manilassa, Tel Avivissa. Kaikki toimivat La Mama -nimikkeellä, mutta vailla pääryhmän taloudellista tukea. Tason vaihtelevuuden on minulle jo osoittanut Soulissa vieraillut filippiiniläinen puluntapporyhmä. New Yorkin ydinryhmä on tasokas ja peräti 39-henkinen. Rockefeller ja Ford-säätiöt ovat auliisti antaneet rahaa ryhmän juhliessa neljännesvuosisataansa yli viidelläsadalla juhlaesityksellä.

Kiipeän seitsemänkerroksisen harjoitusrakennuksen portaita ylös etsimään teatterin hallintojohtajaa Wickham Boylea, joka löytyykin yläkerroksen toimistotiloista. Hänen työhuoneensa toinen pääty toimii lastenkamarina. Kasveja on kaikkialla ja Wickham hymyilee vielä tavallista amerikanhymyä ystävällisemmin. Hän on nimittäin käynyt Suomessa ja oppinut sanomaan ”ihanaa”. Vuoden vanhalla lapsella näkyy olevan kirja nimeltä ”Kotitonttu” ja pipo, jossa on poroja. Olen siis kotomaan sillanpääasemassa.

Teatteritalo on ostettu vuonna 1974 Ford Foundationin tuella, Wickham kertoo. Meredith Monk ja Pink John harjoittelevat parhaillaan talossa ja kuuluvat La Mamaan, kunnes saavat tilaisuuden itsenäistyä. Living Theatrellekin on talosta luvassa harjoitustilaa. Sitä jää käyttöön, kun La Maman oma ryhmä kiertää maailmaa.

– Ensi vuonna ovat vuorossa Romania, Venezuela, Israel ja Japani.

Pyydän sanomaan lämpimät terveiset Ellen Stewartille, kun olemme tehneet kierroksen talossa ja kysyn, onko teatterilla mitään näytöksiä niinä iltoina, jotka vielä viivyn kaupungissa. Saan jäähyväisiksi lipun esitykseen, joka on ainoa mahdollinen aikatauluun. Ihmettelen, kitsasteleeko hallintojohtaja, kun hän antaa ilmaislipun La Maman suojissa toimivaan Production Companyyn vähän pitkin hampain, mutta kiitän kauniisti.

Off off

Nukun iltapäiväunet, raskaat kuin Tuonelasta tilatut. Sitten lähden uudelleen matkaan. Dollari-token harhauttaa minut metron väärälle raiteelle. Joudun vaihtamaan tunnelin toiselle laidalle seuraavalla pysäkillä. Ajan kaksi pysäkkiä liian pitkälle ja joudun palaamaan korkokengissäni East Villagen roskaisia ja kuoppaisia katuja. Pitipä nyt juuri tänään alkaa hienostella.

Esitys on Production Companyn kooste nimeltä ”Propaganda”, ohjaajana ja kirjoittajana Matthew Maguire. Lavalla yhdistetään sissiromantiikkaa ja eurooppalaista luksusdekadenssia. Tarina on lapsellinen ja osoitteleva yritys luodata amerikkalaista liikemaailmaa.

– Is this political theatre, kyselevät esiintyjät välispiikeissään.

Jos, niin tosi kömpelöä sellaista, ajattelen, vaikka ehkä pitäisi sanoa sama ääneen. Yleisön joukossa on mieshenkilö, jolle esitystä valvova ohjaaja selvästi makeilee parhaansa mukaan, mutta kohde katoaa liukkaasti salista noin vartin katsottuaan. Alan antaa arvoa sille, että Wickham Boyle suhtautui arvellen lipun luovutukseen. Tiedän kokemuksesta, kuinka vaikeaa on sanoa, että tätä meidän esitystämme sinun ei kannata tulla katsomaan. Olen usein haaveillut, että teatterissamme olisi kausi, jolloin voisin sanoa: katso mikä vain. Sitä ei ole toistaiseksi tullut. Esitys päättyy lukemattomien erillisten loppujen jälkeen, joihin kaikkiin sen olisi voinut ilman vaurioita päättää.

Yhtäläinen pettymys on nimekkään Mabou Minesin gay-tarina ”A Man’s Life”. Tarina on sijoitettu edelliselle vuosikymmenelle, jolloin AIDS ei vielä ollut homoyhteisöjen arkipäivää, ja sisältö on auttamattomasti aikansa elänyt lukuun ottamatta lavalla pyörivien kameroiden ja monitorien osuutta, jolla muotoa on yritetty päivittää. Kokonaisuus on miehen elämäksi varsin vähäinen. Ruth Maleczech on kutsunut käymään myöhemmin teatterin toimistossa. En taida mennä.

Actors’ Studio

Se mahtuu sittenkin ohjelmaani. Tuntia vetää ”Alice ei asu enää täällä” -elokuvan Ellen Burnstyn ja lavalla seisoo Marty, jolla on valmistettuna tehtävänään Rikhard III:n monologi. Hänellä on kädessään kolmiteräinen veitsi, veitsenteroitusvyö ja röyhkeän suora kontakti saliin kokoontuneeseen yleisöön. Kun tehtävä päättyy, hän rentouttaa vartalonsa roolin deformoidusta hahmosta ja selostaa, mitä on tavoitellut ja miten tulkinta on syntynyt. Mies on nöyränä ja raportoi suu kuivana, miksi katsoo epäonnistuneensa suorituksessa tällä kertaa. Hän on aloittanut työn fyysisen hahmon hakemisesta, eikä ole osannut purkaa jännitettä suorituksen aikana.

Ellen pyytää miestä miettimään, mitkä Martyn omista pelkotiloista voisivat olla samoja kuin Rikhardin. Niille antautuminen voisi estää halun kiirehtiä asioiden edelle.

– On hyvä jäljittää, mitä rooli ei tiedä itsestään, mutta mikä näyttelijän on välttämätöntä tietää.

Hän löytää suorituksessa hyviäkin puolia, esimerkiksi tavassa käsitellä rekvisiittaa. Sitten hän kääntyy paikalla olijoiden puoleen ja selittää, että Robert Lewis -workshopissa harjoiteltu fyysinen lähestymistapa on ollut uusi nyt esiintyneelle näyttelijälle ja leimannut suoritusta turhan voimakkaasti. Martyn olisi mietittävä huolellisemmin, missä tarkoituksessa kukin toiminta tehdään ja repliikki lausutaan.

– Fear is my middle name, Rikhard sanoo näytelmässä. Se fakta sinun tulisi omakohtaistaa. Itsetunnon puute on suurimpia ongelmia ihmisten elämässä. Se vaivaa myös Rikhardia, joka katsoo maailmaa kyttyränsä alta, sitä voisi käyttää yhteisenä tunnesiltana esiintyjästä rooliin. Turhaa liikehdintää tulisi välttää, lähteä mieluummin miettimään sitä, missä asennossa Rikhardin selkää koskee vähiten, miten hän lepää.

– Angels adore the vacuum, kaikki turha pois. Yhtä lailla kannattaa pitää mielessä, että jos joku menee vikaan näyttämöllä, se voi samalla tarjota suurenmoiset mahdollisuudet lähteä virheen matkaan ja löytää jotain uutta. Se mikä on totta, on tärkeää.

Vaikuttaa siltä, että Studio on ainakin nykyisellään maineensa väärtti.

Maallisten ilojen puutarha

Minetta Lane Theatre tuottaa koko matkan viimeisen taiteellisen nautinnon iltamyöhällä. ”The Gardens of Earthly Delights” on Martha Clarken ohjaus ja koreografia ja Music Theatre Groupin tuotantoa. Pilobulus-ryhmä on jo aikaisemmin sykähdyttänyt saman koreografin visuaalisella kyvyllä, ja siihen luottaen jään Washington Squaren nurkille odottamaan esityksen alkua. Minettan pienellä lavalla levittäytyy Eedenin puutarhan alkuharmonia. Sieltä alkaa matka seitsemän kuolemansynnin raadollisuuteen, ihmisten rujouteen ja lopuksi helvetin fantastiseen lentosirkukseen. Hieronymus Bosch on läsnä joka kuvassa.

Muusikot soittavat Richard Peasleen keskiaikaisesta alankomaisesta musiikista ammentavaa äänikoostetta. He ovat osa tanssia, tanssijat osa musiikkia ja molemmat osasia suuressa ihmissirkuksessa. He pyörivät aallokoissa, lipuvat soutuveneillä, lentävät ilmassa ja pitkin maata. Valo on rajattu tulemaan tiukasti ylhäältä tai sivuilta ja saa aikaan merkillisen udun näyttämökuviin. Kokonaisuus on kaunis, ankara, hidasrytminen, pessimistinen ja tyylikäs kokonaisuus.

Ilta on ulkona leuto ja kengät hankaavat, joten istahdan esityksen jälkeen teatterin lähelle katukahvilaan ja katselen alkavan yöelämän virtoja: nuoria shortsi-ihmisiä, tärkkipääpunkkareita, toitottavia autoja, rihkamakauppiaita, kaikkea kaikissa väreissä, ihmisiä ennen kaikkea. Ikääntynyt mies kaahaa ohi kameroineen kulkupelinään silityslauta-studiolamppuyhdistelmä.

Pitäisi vielä soittaa Mel Gordonille, Meyerhold-tutkijalle, jonka olen toivonut tapaavani kuultuani häntä muutama vuosi sitten Tukholmassa. Mutta nyt on jo liian myöhä.

Hotelliin päästyäni jumitun taas katsomaan tv-elokuvaa, joista parhaat tulevat yösydännä. Costa Gavrasin ”Missing” tekee paikallisennätyksen, se loppuu vähän yli kolme. Soitan Suomeen, kun huomaan, että siellä on jo aamuvarhainen. Anoppi vastaa eikä suostu lopettamaan puhelua ennen kuin käy herättämässä perheen pienimmän.

– Se ei anna anteeksi muuten.

Pieni ääni on virkeä. Hänellä on hyviä uutisia. Tanssistudion esitys, jossa hän ollut mukana, on nauhoitettu, niin että näen sen sitten, kun tulen kotiin.

Älykköjahti

Palaan yliopiston nurkille seuraavana päivänä, käyn viemässä käyntikorttitervehdyksen teatteritutkija Mel Gordonin kynnysmatolle, kun hän ei satu olemaan huoneessaan. En jaksa enää ponnistella tapaamisen eteen, vaikka hänen Meyerhold-asiantuntemuksensa on ollut vakuuttavaa ja Judith Malinakin on suositellut hänen jututtamistaan.

Katson sen sijaan Woodruffin suositteleman Richard Foremanin ”Film is Evil Radio is Good” -performanssin, mutta se ei yllä Chicagon kala-miehen tasolle. Kokonaisuus on toki tyylikäs, mutta vähän konstikas eikä lainkaan niin sydämellinen kuin ”The Temple from Memory”. Kate Manheim on roolissaan hyvä kuten Foremankin. Esityksessä on mukana myös Kirsti-niminen tyttö, kuulemma Nummelta kotoisin, vaikka näyttää ihan puolalais-juutalaiselta. En ehdi jututtaa esiin hänen elämäntarinaansa.

Manhattan

Katselen tätä kaupunkia nyt kuin viimeistä päivää. Tällä kertaa niin onkin. Aamulla odottaa kone kotiin.

Rahan ylpeät toteemit kurottavat kohti taivaita tassut tiukasti maassa, varpailla roskaa. Ikkunoissa valuu auringonlaskun kultasulaa, seinät on pantu taipuilemaan mielivaltaisesti ja puita kasvaa taivaan ja maan väliin piirretyillä tasanteilla. Yksikään rakennus ei silti ole niin hassu kuin Irwinessa näkemäni kuutiotalo, josta on pois yksi alanurkka.

Maanalaisesta tunkee höyry ja kaikkialla lyö vastaan virtsanhaju. Tärkein vaikutelma on silti tämä loputon ihmispaljous. Metropolialueella asuu noin 22 miljoonaa ihmistä, City of New Yorkissa noin kahdeksan. Tämä City olisi maailman 17. rikkain, jos se sattuisi olemaan valtio. Oikeauskoiset juutalaiset kulkevat kaduilla pitkissä mustissa takeissaan korkkiruuvikiharat keikkuen, vakaumus ulkoiseen muotoon sinetöitynä. Mietin, onko heillä patalakki huopahatun alla. Sokea myy lyijykyniä Park Avenuella koira jalkojensa välissä. Näen hänet aamupäivällä ja uudelleen iltapäivällä, jolloin hänellä on enää yksi sininen kynä jäljellä. Monet kerjäläisistä ovat jo täälläkin tuttuja ulkonäöltä: nainen, jolla on rakkuloita jaloissa, mustapalttoinen rastamies, joka työntää ikiomiksi omittuja ostoskärryjä, leikattufarkkuinen pikkumies, jolla on päivällä suuret mustat kengät ja nailonsukat ja illalla ruskeat kengät, kulkee nyt ohi mustien kenkien hankaamat merkit kantapäissään.

– You got a change?

Kuusikymmenluvun kukkaisjäänteellä on farkut, vanha samettitakki ja pahvilappu kasvojen edessä. Hiukset roikkuvat pitkinä pahvilapun reunoilla. Siinä lukee ”widow – food – shelter”. Käännän hänelle selän ja tunnen, kuinka silmät katsovat pahvin läpi perääni ja poraavat lapaluihin reiät. Ja niinpä myös New York kääntää minulle selkänsä.

MOMA on vielä suopea. Se näyttää Matissen, joka onkin paljon ankarampi kuin muistin, Picasson, joka liikkuu laajemmalla kuin muistin, ja Munchin, joka hehkuttaa tunnistettavaa pohjolan yötä. Kohtaan myös yhden Seurat’n, joka on kaunein näkemäni miehen koko tuotannosta. Pollock ei saa minusta vieläkään otetta, Warhole tarjoaa kaksi vainajaa, Marilynin ja itsensä.

Osa aivoista on jo pyrkimässä Suomeen, vaikka lähden vasta huomenna. Eksyn Central Parkin mutkissa ja kuljen väärään suuntaan 66th Streetillä. Autot kohisevat ohi, jalkakäytävällä piileksii mutahautoja, yhdessä kuollut varpunen, jota olen vähällä tallata. Ruskeassa paperipussissa on verta. Kohina ei lopu tässä kaupungissa. Se hetki, joka muuttaa yön kohinan aamun kohinaksi ei ole erotettavissa.

Jalat kivistäen pääsen pölyiseltä, ikävältä ja tunnelien halkomalta väylältä ihmisten ilmoille ja poikkean ravintolaan, jossa nostan lasillisen Veuve Cliquota tälle suurelle lännelle ja sille, etten kuollut vielä kolmikymppisenä, kuten nuorempana ajattelin kohtuulliseksi. Olin silloin täysin vakuuttunut, että kaikki sen rajapyykin jälkeiset vuodet olisivat kuitenkin yhtä rappiota. Chears isolle omenalle ja kakaramaisuudelle.

Minua odottaa hotellissa soittopyyntö rouva Salomonilta. Ällistelen lappua, mutta numero on Suomeen, joten soitan. Rva Salomon osoittautuu Kaarina Salmiseksi, joka kertoo, että ohjaamassani ”Niskavuoren nuoressa emännässä” on ollut Tapio Kouki paikkaamassa umpisuolileikkaukseen joutunutta Kari Mattilaa. Juuri edellisenä yönä olen ensi kertaa elämässäni nähnyt yllättäen unta Tapio Koukista. Mikseivät ihmisen mielen arvoitukset ole saaneet kiinnostaa tutkijoita kuin korkeintaan sotateknologiaa palvellessaan?

Veteraani-ilta

On vihoviimeisen iltaohjelman vuoro. 4th Streetilla on City Theatre Festival meneillään. Esityksiä löytyy ruman tiilitalon kahdesta eri kerroksesta. Menen sisään ensimmäiseen kerrokseen. Saan lipun ”Nightshadeen” ja se onkin hyvin tehty McCarthy-ajan luotaus, kirjoittajana Howard Koch, yksi ”Casablancan” tekijöistä ja Orson Wellesin ”War of Worldsin” kirjoittaja. Teatterissa hän debytoi nyt yli seitsemänkymppisenä. Esitys on vähän pateettinen ja sen kulku ajoittain ennalta arvattavissa, mutta se on ah niin kirkasotsainen: salaisuudet eivät pidä todellisuutta koossa vaan tieto, tahto, luottamus ja lahjomattomuus.

Mikä muuttui?

Ihan lopuksi yritän viimein vastata itselleni isäntäväkeni kysymykseen ”muuttuiko vierailijan suhde Yhdysvaltoihin matkan aikana ja mihin suuntaan”; siihen kysymykseen, jonka Barry kertoi jättävänsä vastaamatta: Muuttui kyllä, mutta mikä muuttui? Vanhat käsitykset vahvistuivat, saivat arvoa ja merkitystä. Toisaalta paljon ennakkoluuloja haihtui, kuva realisoitui.

Koettujen vaikutelmien tulva pakottaa vahvistamaan perspektiivilinjoja. Se haastaa hakemaan oleellisuuksia taiteesta, työstä ja elämästä, tietämään lisää. Tässä ja nyt niitä on vaikea tavoittaa, mutta tiedän, että ne tulevat katsomaan selkääni menneestä ja koetusta ja löytymään edestä, kun aika koittaa. Se näistä vaikutelmien sirpaleista jo hahmottuu kirkkaasti, että tämäkin maa on kuin kahden eri valtion kooste. Niukka puolikas väestöstä on vapaamielisiä, toinen puoli fundamentalisteja ja tällä erää voitolla. Suurkaupunkien elokuvatodellisuuden vastapainona on Paris–Texas-elämänmuoto, jota eletään unohdettujen bensa-asemien nurkilla, asuntovaunuissa tai esikaupunkien kortteleissa, joissa kieli alkaa olla kaikkea muuta kuin englanti.

Amerikan nykyteatterin elinvoima on alakulttuureissa, kaikissa rodullisissa, seksuaalisissa ja poliittisissa virtauksissa, jotka kuvastavat yhteiskunnan tilaa. Olen saanut täällä hyppysiini mahtavan verkoston ihmisiä, kahmalokaupalla vaikutelmia ja kokemuksia. Silti tiedän, että tapahtuu väistämätön: solmitut kontaktit jäävät valtaosaltaan kertakäyttökokemuksiksi. Aikaa yhteyksien ylläpitoon ei tule riittämään. Ja kuinka peruuttamattomasti kaikki jääkään taa, kun edes suunnitelma Woodruffin ohjauksesta ei realisoidu, vaan hän unohtuu Intiaan. Niin moni lahjakas ihminen on varastoitu vain mielen sopukoihin. Mutta siellä ne silti ovat.

Kotimaan todellisuus nielaisee pian minut kokonaan, työ täyttää arjet ja pyhät, mutta Big Sur ei unohdu. Ron Sossi ilmaantuu sentään vuosien kuluttua Helsinkiin kirsikkapuiden vuorostaan kukkiessa meillä.

New Jersey

New York/Newark. Olin ajatellut pois New Yorkin paluulipustani sen Newarkin siitä häiritsemästä.

Tai voi tämän aloittaa myös toisin: Kun Suomen lähetystö ja konsulaatti kutsuvat yhdessä pitämään alustuksen pohjoismaista kulttuuria koskevaan paneeliin, on syytä olla varuillaan. Kenellekään ei tule mieleenkään maksaa moisesta päivärahaa, enkä tiedä, onko se edes suunnitelmissa. Asun siis hienossa hotellissa ja rahat ovat jälleen lopussa. Niin näyttää käyvän tässä kaupungissa helposti. Lisäksi olen täällä vain poikkeamassa Puolasta, jossa harjoittelemme Gdynian musiikkiteatterin tiloissa Joanna Bruzdowizin ”Tides and Waves” -oopperaa, ja olen jättänyt Suomeen luottokorttini, paitsi sen yhden, Puolassa validin mutta täällä jo ennenkin hyödyttömäksi testatun Diner’sin. Yritän elää niukasti, mutta se on tässä kaupungissa hankalaa.

ITI:n hengetär, Tides and Wavesin säveltäjän puoliso-libretisti ja säveltäjä.

ITI:n hengetär, Tides and Wavesin säveltäjän puoliso-libretisti ja säveltäjä.

Kun olen saanut alustukseni pidetyksi ja sille innostuneen vastaanoton, jota lähetystön edustajatkin kiittelevät valoisina, uskallan ottaa raha-asiat puheeksi virkamiesten kanssa. Vastaus yllättää sittenkin. Hotellini kuulemma maksaa niin paljon, ettei päivärahaan ole jäänyt varoja. Ehdotan, että jos näin käy vastaisuudessakin, he kertovat alustajalle tilanteesta etukäteen.

Kulttuuriattasea ja konsuli keräävät irtorahoja taskuistaan ja saavat kokoon sata dollaria. Piirrän nimeni pieneen ruudulliseen paperiin ja saan setelit haltuuni. Niinpä pääsen illalla syömään ja viimeinkin katsomaan ”Victor/Victorian”.

Selviän lähtöaamuna hotellin laskusta ilmoittamalla, että se on prepaid, enkä ole käyttänyt mitään hotellin palveluja enkä aikeissa jättää juomarahoja. Tyrmistys valtaa vasta kun virkailija ilmoittaa tylyn asiallisesti, ettei hotellilla ole lentokenttäkuljetuspalvelua. Olen laskenut rahat luottaen ilmaiskyytiin. Jäljellä olevat pennoset eivät riitä taksiin.

Lento on lähdössä illansuussa, joten jätän matkalaukun hotellin säilytykseen, jossa hieno tavaranvartija jää katsomaan tyhjää valkohanskaista kämmentään. Ajan kesäkuumassa metrovaunussa Lincoln Centerille ajattelemaan. Olen ajatellut siellä ennenkin. Sokea mies kävelee minua vastaan ja sitten päin rakennustelineitä. Sanon, että siinä on rakennustelineitä.

– Obviously, mies sanoo.

Ehdotan, että hän siirtyisi kadun toiselle laidalle, se on tyhjä. Mies ei sano enää mitään.

Menen elokuvateatterin ovesta sisään, kun huomaan, että siellä esitetään Carlos Sauran ”Flamencoa” ja maksan lipusta kahdeksan ja puoli dollaria kokien itseni melkoiseksi riskinottajaksi. Elokuva on pitkä ja rauhoittava, flamencolaulajilla omat elämänmurheensa.

Istun hetken auringossa ja ajan sen jälkeen metrolla Grand Centralille katsomaan, millä julkisilla kulkuneuvoilla pääsen kentälle. Sieltä löytyykin toimisto, jossa lentovirkailija neuvoo ja myy kolmentoista dollarin lipun. Rahat riittävät. Kuljen hotellille tungoksessa ja mittailen katukäytävää: todennäköisesti kohtuullisen hyvä vetää laukkua. Poikkean lounasruokalaan ostaakseni vettä, mutta se on liian kallista, kulman ruokakaupasta saan pullon vajaalla dollarilla. Ojennan hotellin valkohanskaherralle kolme kuittia, mutta en taaskaan yhtään rahaa.

– Tilataanko taksi, hän kysyy koppavana.

– Ei kiitos, sanon ja olen jäädä nyssyköineni pyöröoven väliin.

Raahaan laukkuja. Jonotan. Ahtaudun. Löydän bussin ja se lähtee oikeaan aikaan liikkeelle. Sitä ajaa iäkäs mies, ja jos hän ei ole itse Kippari-Kalle, vähintäänkin serkku. Hän ihmettelee, mikä ihmeen yhtiö on SAS, mutta riemastuu, kun se löytyy vihoviimeisestä departure seitsemästä. Hän lupaa muistaa asian tästä alkaen, enkä minä ymmärrä vieläkään olla ihmeissäni.

SAS-lähtöselvitystä ei näy lähtöhallissa ja etsin käsiini virkailijan.

– Väärä lentokenttä, hän sanoo. – Tässä sanotaan Newark. Se on ihan eri osavaltiotakin. Ehkä jostain löytyy SAS:n toimisto, joka voi auttaa.

Raahaan matkatavarani alas infoon oikealle ja sitten kohti groundtransportationia vasemmalle. Tahdon Newarkiin. Jos sinne vain voi päästä täältä? Kyllä voi, taksilla, mutta taksi ei vastaanota mitään muuta kuin käteistä. Myös bussilla voi päästä. Lippu maksaa yhdeksäntoista dollaria. Minulta löytyy 18,90. Myötätuntoinen teatteriavustajan näköinen poika alkaa jo kaivaa kymmensenttistä taskustaan, kun huomaan, että olen hädissäni laskenut väärin yhden vitosen. Minulla on peräti 22,90!

Mutta seuraava auto, johon mahdun, lähtee 4.25 PM. Aikaisempi on jo täyteen buukattu. Puolan koneen porttiaika on 5.55 PM. Matkaan kuluu normaalisti tunti ja vartti. Jospa jostain löytyisi private van, joka ottaisi vastaan Diner’s-kortin, paljonko sellainen veloittaisi? Pojan arvio on sata dollaria, jos riittääkään. Pyydän häneltä bussikuljetuskuitin ja alan tarjoilla pennosiani.

– Kuljettajalle maksetaan, hän sanoo. Myötätuntoon alkaa sekoittua kyllästymistä.

– Entä, jos yritän saada jonkun muun matkustajan vaihtamaan kanssani paikkaa aikaisempaan kyytiin.

– Se on eri firman, hän sanoo. – Ja sitä paitsi se menee Manhattanille.

Jätän hänet rauhaan ja menen puhuttamaan ovenvartijaa.

– Ottaako joku takseista Diner’sin?

– Only cash.

Kiitoradalla

Seison ovensuussa ja tavaan firmojen nimiä linja-autojen kyljistä. Viimein näen sen, joka lipussani lukee. Pieni bussi jää kaikkien muiden autojen taa, mutta nimi on oikea. Ratin takana istuu pienikokoinen aasialaisperäinen mies. Selitän hänelle, että mahdollisuuteni ehtiä hänen kyydillään ovat minimaaliset, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Hän pysyy tyynenä mutta ymmärtää. Kourassaan olevista lippusista hän toteaa, että kaikki kuljetukseen ilmoittautuneet ovat jo tulleet, joten hän suorii matkaan ilman viimeistä lähtökuulutusta. Jään etupenkkiin istumaan.

– Miksi te lähditte liikkeelle näin myöhään, hän kysyy kohta.

– Minä olin hyvissä ajoin, vain väärällä kentällä.

Selitys kelpaa hänelle. Yritän rauhoittua katsomaan ikkunasta alkukesän kaunista, kukkivaa maata ja kimaltavaa vettä. Long Islandille vie ”Tides and Waves” -käsikirjoituksen kanteen kuvattu silta. Rantapenkit ovat lukuisista elokuvista tutut. Taloista avautuu näkymä aavalle ulapalle ja niiden kyljissä kukkivat kirsikkapuut. Olemme jo toisella sillalla, jonka rautarakenteet saisivat kaikki postmodernit lavastajat orgasmin valtaan. Mitä jos en ehdi koneeseen?

– Kaksikymmentäkaksi minuuttia vielä, sanoo kuljettaja.

Tai ainakin hän toivoo niin. Hän puikkelehtii taitavasti kaistalta toiselle. Perillä ajetaan kuitenkin ensin A-portille, jolla poistuu joukko vanhoja rouvia, jotka ymmärtävät hitaasti, että tämä on juuri heidän porttinsa, maksavat juomarahoja viivytellen, poistuvat bussista vaivalloisesti, ottavat matkatavarat haltuunsa aprikoiden ja ymmärtävät nostaa ne etäämmälle bussin kyljestä verkkaisasti.

– Seuraava on SAS, kuljettaja sanoo.

Annan hänelle kaikki 22 dollariani. Minulle jää 90 senttiä pahan päivän varalle. Mitä niillä saa, jos jään kentälle laukkuineni…

– Closed, virkailija sanoo, kun ryntään lähtöselvitykseen.

– Kysykää nyt vielä, anelen.

Hän poistuu lippujen kanssa sanomatta mitään, mutta palaa hetken päästä takaisin.

– Ok. Puhutteko puolaa?

– No en.

Mutta voisin rutistaa hänet syliini.

Turvatarkastus kestää ikuisuuden, sillä olen unohtanut käsimatkatavaroihin yhden Lumene-kosteuspyyhkeen, joka on alumiinivuoratussa pussissa. Se huudattaa tarkastuslaitteita. Kaikki tavarani on levitetty pöydille, kun syyllinen viimein löytyy. Kerään kännykän, laukut, takit ja juoksen koneeseen. Siellä pyydän saada lasillisen vettä.

– Nyt on lähtölaskenta, tyly vaalea valkyyria sanoo.

Kun laskenta on valmis, odotamme puoli tuntia lähtölupaa. Kun pääsemme pilviin, saan viimein kaksi muovilasillista vettä, kahdelta eri valkyyrialta, enkä ole vielä pyörtynyt, yllätykseksi itselleni.