Enkelikylä?

Kalifornia | Los Angeles

Barry on vastassa lentokentällä. Hän tulee olemaan autonkuljettajani nämä päivät Kaliforniassa. Ja kun katson silmissä viliseviä kaistoja ja niillä tungeksivia autoja, tiedän varmasti, etten itse ajelisi täällä metriäkään. Julkisia kulkuvälineitä on ihan turha yrittää etsiä.

Huonompikin kuljettajavalinta olisi voitu tehdä. Barry on intellektuelli juutalaisjuppi, siis todellinen taivaanlahja syntiselle, joka on palaamassa punaniskojen parista.

Huoneeni on viidennessätoista kerroksessa. Jossain alhaalla on Hill Street, Broadway ja Sunset Boulevard. Kaikki ääni kuuluu kaduilta ällistyttävän hyvin tänne ylös. Autontorvia painellaan surutta jo aamukuudelta. Äänetkin ovat elokuvaa tässä kaupungissa, liian selkeitä ollakseen tosia. Rikkaiden rauha ylimmissä kerroksissa onkin ihan näennäistä.

Los Angeles – ja vähän vinossa molemmat.

Los Angeles – ja vähän vinossa molemmat.

Kaupunki on uskomattoman laaja kirjo. Löytyy postmodernia ja juppiarkkitehtuuria ja siroja caziboja. Ja heti parin korttelin päässä nähtävyysalueilta on miehiä makaamassa oikosenaan pitkin katuja.

Mark Taper alta ja päältä

Ensimmäinen teatterikokemus on musikaali ”Roza” Mark Taper Forumissa. Juoni on Pariisin huorakortteleihin sijoitettu Josephine Baker -tarina, jonka päähenkilö on juutalaistaustainen ammattiprostituoitu. Hänen harrastuksenaan on keräillä lapsia huostaansa. Tekijät ovat Julian More ja Gilbert Becaud. Juutalaistematiikka on dominoiva, mutta ajattelen silti, kuinka hyvän roolin joku oman teatterini ikääntyneistä ladyista voisi saada, jos Lahden musiikkiluokkien oppilaat saataisiin yhteistyöhön. Lavalla on todellinen rainbow-casting. Siihen tuskin on vielä toistaiseksi mahdollisuuksia Päijät-Hämeessä.

Esityksen jälkeen olemme Barryn kanssa pulassa. Olemme molemmat unohtaneet, mille parkkitasanteelle auto on kiireessä jäänyt. Halli tyhjenee, kun juoksemme portaita kerroksesta toiseen. Tyhjyyttään ammottavat maanalaiset luolat tuovat mieleen kaikki sarjaohjelmien parkkihallimurhat ja ryöstöt. Kerroksia on toistakymmentä ja juoksutahti kiihtyy. Alakerroksia kohti harveneva autokanta on kuitenkin meille avuksi. Auto löytyy kai kuudennesta maanalaisesta kerroksesta, joka on jo muuten lähes tyhjillään. Barry pyörittää kiivaasti rattia, että pääsemme ulkoilmaan.

Palaamme myöhemmin Mark Taper Forumiin tapaamaan teatterin väkeä ja painamme parkkikerroksen visusti mieleen.

– Teatterin tavoite on rikkoa perinteisen amerikkalaisen naturalismin ja sosiaalisen ahdaskatseisuuden rajoja sekä purkaa kaupungin sitkeää intellektuaalisuuden vihaa, dramaturgi Robert Egan kertoo.

– Vaikka yhteiskunnan keskiluokkaistuminen tuottaa paljon taiteilijaksi haluavia, nuorten tavoittaminen yleisöksi on vaikeaa. Nyt taloon ollaan kiinnittämässä nuorta colour-blind-ryhmää, joka heijastaisi vallitsevaa todellisuutta. Onhan väestöstä enää vain kaksi kolmannesta valkoisia.

Olen jo huomannut, kuinka nämä teattereiden esittelypuheet kuulostavat loppuun asti mietityiltä ja oivallisilta. Tällä kertaa näkemämme ”Roza” , niin musikaali kuin onkin, myös todistaa niiden puolesta. Siitä voi olla iloinen.

Täälläkin keskitytään uusien tekstien kehittelyyn teemalla ”new theater for now”. Tavoitteena on pysyvä ensemble, mutta se on osoittautunut mahdottomaksi filmiyhtiöiden houkutellessa näyttelijöitä paljon paremmilla palkoillaan. Robert Egan pudottelee kuuluisuuksien nimiä, jotka ovat tehneet talossa rooleja. Itse hän tuntuu eniten arvostavan John Malkovichia.

Toisen tapaamisen kohde, L.A. Actors’ Theater, on esittelyn perusteella ilmeisesti riskin ottaja vailla vertaa. On järjestetty Jevtushenko-runoiltoja ja muita avauksia maailmaan. Parhaillaan käsitellään latinoaiheita, pidetään yllä mustaa ensembleä ja kuulovammaislaboratoriota. Alkuvaiheessa konseptiin on kuulunut myös vauvaparkki, mutta lakisääteiset turvajärjestelyt ovat tehneet sen liian kalliiksi. Tekijät sanovat kaihtelematta olevansa ”revolutionary theatre”, jossa ei tyydytä musikaaleihin eikä viihteeseen. Esityksiä järjestetään aamuisin puoli seitsemältä levottomimpien kortteleiden koululaisille.

Harmi, ettei yhtään teatterin esitystä osu aikatauluuni. Yksi yksityiskohta siirtyy täältä mukanani Lahteen: työttömät saavat alennus- tai vapaalipun.

San Diego

Teemme päiväretken San Diegoon, Kalifornian yliopistoon, jotta pääsen tapaamaan Robert Cohenia, jonka olen aikoinani saanut vetämään täydennyskoulutuskurssin Suomen Teatterikoulussa. Hänen ”Acting Power” -kirjansa on ollut sen ajan opiskelijapolven ahaa-elämys.

Täällä UCLA:ssa opiskellaan teatteria kuin laguunissa. Koko kampus on amerikkalainen unelma Kalifornian huikean sinisen taivaan alla ja täällä askaroivien ainoana huolena näyttää olevan taide. Käytävillä on taidekirjojen selaajia ja tanssiaskeleiden tapailijoita. Moniko heistä mahtaa päätyä tarjoilijaksi tai taksisuhariksi suljettuaan yliopiston portin takanaan…

Cohen ottaa meidät vastaan olkihatussa, näyttää isolta lapselta ja on loputtoman hämillään siitä, että hänen työhuoneensa ikkunan takana kaivetaan maasta esiin viemäriputkia. Hän vetää oikein verhot ikkunan eteen. Sitten pääsemme puhumaan työstä. Hän kertoo valmistelevansa esseekokoelmaa Helsingin-seminaarin pohjalta, koska on sen aikana kuullut Stanislavskin koulukunnasta asioita, joista täällä ei ole koskaan puhuttu. Tekeillä on myös katalogi näyttelijäntyön käytännön koulutuksesta. Silti hän tulee tokaisseeksi, ettei ole vielä koskaan saanut yhtään oppilastaan muokatuksi mieleisekseen näyttelijäksi. Tällä hetkellä häntä kiinnostaa erityisesti ”theatricality of every day life”. Tänään siitä voisi puhua pitkäänkin, mutta tosi-TV antaa vielä odottaa itseään muutaman vuoden. Ensimmäiset huhut Big Brotherista kantautuvat korviini Perussa vasta vuosituhannen vaihteessa.

Kun sanon monen Cohenin ideoista mielestäni kumpuavan siitä tavasta, jolla Vahtangov sovelsi Stanislavskia, hän on ymmällään. Hän ei ole perehtynyt Vahtangoviin. Sen sijaan hän muistaa, että Anatoli Efros on kertonut olleensa Vahtangovin koulukunnan edustaja ja että hänelle ja Efrosille on tavatessa tullut riita jostain käytännön harjoituksesta. Kiinnostus Vahtangoviin on häneltä kadonnut sen kiistan myötä.

Poistun hämyisästä työhuoneesta, ja vallalla on tunne, että olen saanut tästä tapaamisesta paljon vähemmän kuin odotin. Kun ajamme takaisin, Barry vaatii selostamaan, mitä minun mielestäni on näyttelijän lahjakkuus, ihan noin vain lyhyesti. Teen parhaani:

– Vilpittömyys näyttämöllä. Kyky antaa itsensä roolille kokonaan.

Ajelemme paluumatkalla Sunset Bulevardia Beverly Hillsiin ja sieltä Hollywoodiin. Hollywood osoittautuu melkoiseksi käpykyläksi, vaikutelma on Orimattilan ja äkkirikastuneen Playa de las Americasin väliltä. Näyteikkunoissa on kalterit ja vilkkuvat valot. Rakennukset ovat pikku taloja, joissa mainosvalot lätkyttävät tauotta.

Etsimme seuraavaksi kiinalaisen elokuvateatterin ja tutkimme tähtien kengän- ja kämmenien jälkiä. Hupaisinta on se, että kaikki naispuoliset tähdet ovat menneinä vuosina painaneet kengänjälkensä piikkareilla, jotka ovat lähes lasten kokoa.

Ron

Ron Sossin johtama Odyssey Theater Company löytyy Malibusta. Talossa on kolme pienehköä teatterisalia. Tekeillä on neljäs, International Exchange Theater. Eurooppalaisia näytelmiä esitetään paljon jo nyt. Ohjelmistovalintojen lähtökohtana pidetään kuitenkin, että teoksessa on sisältö, johon filmi tai TV ei tarttuisi. Poliittiset ja metafyysiset elämän ulottuvuudet kiinnostavat nekin. Visualisointi ei pyri kopioimaan todellisuutta, vaan löytämään sille metaforan. Näyttelijöiltä odotetaan tahtoa ja kykyä ulottua sovinnaisten ratkaisujen ulkopuolelle.

Teatterille on kehittynyt oma yleisö, jossa kausilippulaisia on kuusitoistatuhatta. Ron Sossi puhuu kiihtymättä mutta kiinnostavasti. Hän on iso mies, jolle on alkanut kertyä ylimääräisiä kiloja. Keskustelun päätteeksi hän lupaa varata meille paikat illan esitykseen, joka on Steven Berkoffin ohjaus ja teksti ”The Kvetch”: Pariskunta ja anoppi elävät umpioelämää. Kaikki umpioon sulloutuneet puhuvat repliikkiensä lisäksi ääneen ajatuksensa toiminnan keskeyttävissä stillkuvissa. Ajatuksiin pääsevät pelot, vihat, alhaiset motiivit ja seksuaaliset haaveet, joiden ristiriita tilanteissa sanottuun on karmaisevan hauska. Umpio purkautuu kahdeksi eri uusperheeksi.

Mukaani tarttuu Odysseysta niin näytelmä kuin ohjaajakin. Teen ”The Kvetchin” eli ”Kvirrin”, suomeksi ”Vipinän”, Lilla Teaterniin syksyllä 1990 ja kutsun muutama vuosi myöhemmin Ron Sossin ohjaamaan ”M. Butterflyn” Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. Kolmaskin ohjausidea on Sossin ansiota. Hän kannustaa meitä katsomaan John Godberin ”The Bouncers” -esityksen, johon varaamme liput seuraavalle illalle. Päätän kääntää tekstin.

Getty’s

Tänään on vuorossa Paul Getty -museo, täkäläisyyden ikoni. Pakkohan se on nähdä. Keräämme Barryn kanssa voimia tukevalla aamiaisella Sunset Bulevardin nurkilla, siellä missä katu päättyy Tyyneen valtamereen. Museoon on pitänyt varata pysäköintiaika etukäteen, joten meillä ei ole kiire.

Perillä museossa näky on vastaansanomaton huonon maun camp. Päärakennus on roomalaisvillan jäljitelmä. Pihapuutarha on istutettu kaksikymmentäsenttiseen multakerrokseen, jonka alla on piilotettuja kastelusäiliöitä. Niiden alla taas on parkkiluola, jossa auto seisoo ennakkoon varatulla ruudullaan. Sisältä löytyy uskomaton määrä Euroopasta rahdattua esineistöä. Arvotavara on rihkaman joukossa suloisena sekamelskana. Kukkahattutädit huokailevat heikkoina kultakoristeiden äärellä.

Microwaves

Absurdi aamupäivä jatkuu yhtä tavattomana iltapäivänä. Meitä tiedotustoimiston vieraita varten on olemassa maanlaajuinen vapaaehtoisjoukko. He toimivat kontaktihenkilöinä, kun ”tutustumme amerikkalaiseen elämänmuotoon”. Harrisin pariskunta toimii verkostossa ja on toivottanut meidät tervetulleiksi kotiinsa.

Ajamme siis tiukkaan vartioidulle Senior Citizen alueelle etsimään pariskunta Harrisia. Vartija soittaa heille kotiin ja päästää meidät sen jälkeen portista. Rouva Harris tulee meitä vastaan päässään tummanruskea kiharainen peruukki, päällään lännen haalari ja somistuksenaan mahtava koruarsenaali. Kuljemme uima-altaan ohi ja rouva Harris selostaa, että asukkaiden lapsenlapset saavat käyttää allasta kaksi tuntia päivässä. Muina aikoina se on kiellettyä. Jotain asukasta häädetään parhaillaan asunnostaan sen vuoksi, että hän on ottanut lapsenlapsensa vakinaisesti asumaan luokseen.

Astumme sisään Harrisien taloon.

– Getty-museo jatkuu, Barry sanoo, ja saa emännän mieliinsä.

Seinillä on markkinatauluja, lastenlasten valokuvia, emäntä itse ikuistettuna minkkistoolaan ja vaaleanpunaiseen röyhelöhattuun sekä paljon, paljon muuta. Kun olemme asettuneet istumaan, meillä on oikeastaan hyvin vähän keskusteltavaa.

– Do you have microwaves?

Emännän kysymys tulee niin yllättäen, että kestää hetken tajuta hänen tarkoittavan mikroaaltouuneja.

– On. On meillä, toki.

Vastaus on viipynyt sen verran, että hän vaikuttaa hyvin epäilevältä sen todenperäisyyden suhteen. Varmuuden vuoksi keskustelemme hetken mikroaaltouunien käytännöllisyydestä ja yleisyydestä meillä ja muualla. Kun keskustelu ehtyy uudelleen, rouva antaa meille luvan käydä uimassa omalla vuorollaan, ja tarjous on enemmän kuin toivottu. Altaalla ei ole muita. Iltapäiväaurinko paahtaa. Vesi on kirkasta.

Lähdön hetkellä rouva Harris yrittää saada meidät pysymään vielä aloillamme, kunnes ehtisimme tapaamaan myös herra Harrisin, joka on palaamassa tuota pikaa kotiin. Kiire on kuitenkin päässyt yllättämään meidät, ja niin pyydämme sanomaan lämpimät terveiset. Luulen, että keskustelu poliittisista kysymyksistä herra Harrisin kanssa olisi liikaa niin minulle kuin Barryllekin, siinä määrin selväksi isäntäväen yhteiskunnalliset näkemykset ovat jo käyneet ilmi seinien valokuvagalleriasta ja rouvan puheista.

Ilta on aamua viisaampi. ”The Bouncers” on hurja ilotulitus neljän portsarin ovensuuelämästä ja heidän asiakkaistaan samojen neljän miehen esittäminä. Christopher McDonald tekee huikean roolityön. Esitys on tarkkaan rytmitetty, hauska ja päällekäyvän rankka puolitoistatuntinen. Vaikka siihen sisältyy muutama syväluotaava monologi, ei kirjallisesta teatterista ole tietoakaan.

Kun pääsen retkipäivän päätteeksi hotellihuoneeni rauhaan, ilta jatkuukin ”The Bouncersien” hengessä, sillä puhelin soi. Siellä on aito panther, huohottaja, joka saa suhteellisen äkkiä luurin korvaansa, kun ensin tokenen häkellyksestäni.

Big Sur

Läntisin valtatie Los Angelesista San Franciscoon kulkee Big Surin kautta. Koko väli on yhtä suurta nähtävyyttä, Big Sur sen ehdoton kohokohta. Rannat ovat vapaina asutuksesta, suuret metsät ja erämaat tien toisella laidalla ovat koskemattomat. Vaitonaiset haukat kiertelevät ilmassa. Vuorilla on kuumia lähteitä ja vaelluspolkuja, mutta patikoitsijat katoavat luonnon runsauteen.

Big Sur.

Big Sur.

Pysähdymme yöpymään hotellissa, jonka huoneet löytyvät ryppäästä pieniä idyllisiä puutaloja. Ne on kunnostettu pieteetillä ja sisustettu mennyttä aikaa arvostaen. Talojen väliin on istutettu ruusuja. Syömme kynttilänvalossa ankkaa ja lammasta. Oikeat puut palavat avotakassa. Ruokasalissa soi barokkimusiikki. Muut hotellivieraat näyttävät olevan ikääntyneitä kuusikymmenlukulaisia, niitä, jotka eivät ole sortuneet elon tieltä vaan saaneet harmaata hiuksiin ja ryppyjä silmäkulmiin. Paikan omistaja, Deetjen-pappa, käy pääruoan jälkeen kysymässä, onko kaikki hyvin. Sitten saamme eteemme jälkiruokalautaset, joilla on mansikoita, banaaneja ja kermavaahtoa sekä pieni kukka. Pienen pieni kärpänenkin on istahtanut annokseni kermaan antamaan autenttisuutta.

Kävelemme herkuttelun jälkeen kuunvalossa rannalle, jyrkkien kallioiden väliin jääneelle valkealle hiekalle, ja istahdamme katselemaan aaltoja, joihin sekoittuu kallion halkeamasta valuva vesi. Blue bird, sinifrakkinen röyhkeä punkkari, tulee pitämään meille seuraa. Barry opettaa sille reviirin, joka kuuluu ihmisille. Kuljettajani on osoittautunut älykkääksi, hauskaksi ja huumorintajuiseksi. Hän on itse asiassa aika hauskannäköinen, mutta paljon miesihannettani lyhyempi kiharapää, jonka läsnäoloon olen nyt jo tottunut ja josta eroan ikuisiksi ajoiksi San Franciscossa, parin päivän päästä. Hän puhuu suunnitelmastaan matkustaa melomaan Uuteen Seelantiin ja melonnan ainutlaatuisuudesta kaiken kaikkiaan. Nyt, kun hän katsoo silmiin ja vaikenee, alkaa tuntua oikein hyvältä tai ainakin tarpeelliselta, että erkanemme tuota pikaa.

Monterey

On äitienpäivä. Ajamme sypressimetsien läpi kohti Montereyta, jossa poikkeamme syömään. Saan quichen hummeritäytteellä ja punaisen ruusun äitienpäivän kunniaksi.

– Kuinka ne ovatkaan panneet samaan matkaan marxilaisen ja minut kuusikymmenluvun mielipiteineni, Barry tuumii huvittuneena suupalojen välillä.

– Jaa. Riippuu varmaan siitä, miten meitä tulkitset ja mitä panet raporttiin, jonka tämän jälkeen kirjoitat. Ratkeaa, tekevätkö koskaan uudelleen moista kokeilua.

Hän ei punastu eikä häkelly, sanoo vain:

– Raporteissa kysytään, muuttuiko vieraan suhde Yhdysvaltoihin matkan aikana. Minä jätän sen kohdan aina täyttämättä. Kerran pomo soitti, kiitteli työstä mutta ihmetteli, miksi se kohta on aina tyhjä. Sanoin, että pidän tärkeänä rakentaa henkilökohtaisen ja luottamuksellisen suhteen vierailijaan ja sen edellytys on, että suhde myös pysyy sellaisena.

Vastaus on kiistatta hyvä ja mies ehkä silti vain tasokas ammattimies. Mietin hetken, olenko puhunut tyhmän avoimia. Sama se, ei täältä varmaan kesken matkan lähetetä kotiin sireenit ulvoen, saati jätetä kokonaan lähettämättä. Minun on kuitenkin syytä jatkossa palata raportin kysymykseen ja vastata itselleni, muuttuiko suhteeni Yhdysvaltoihin matkan ansiosta. Toistaiseksi vastaus jää avoimeksi. Olot ovat ihan liian leppoisat. Hummeriaterian jälkeen jaksaa hyvin nauttia päiväannoksen aurinkoa kuumalla hiekalla ja uida meressä, johon on matkan päähän juuttunut pitkä hylky. Miehiä seisoo sen päällä rivissä onkimassa.

Poikkeamme illan suussa vielä Carmelissa, Clint Eastwoodin satukylässä. Talojen kyljistä aukeavat laajat golfkentät valtameren rantaan siroteltuine holeineen. Pebble Beachin hiekalta näkyy kallioita, joilla auringossa kiiltelevät hylkeet temmeltävät ja laiskottelevat. Valaat, jotka tekevät joka vuosi kunniapurjehduksen rannikon lähistölle, eivät suostu näyttäytymään.

San Francisco

Tie laskeutuu vuorelta kaupunkiin. Talot ovat järjestyneet yhtenäisiksi kortteleiksi laaksossa. Niiden välillä ei ole ammottavia parkkipaikkoja, joihin silmä on jo ehtinyt tottua eri kaupungeissa. Alhaalla on sumua, kun lähestymme keskustaa, mutta merenlahti hohtaa sinisenä kaupungin kyljessä. San Francisco jää mieleen yhtenä niistä maailman kaupungeista, joissa voisin asua: kumpuileva maasto, hohtava hiekkaranta, kauniita asuintaloja katujen varrella ja tarumainen Golden Gate, kun se viimein suostuu riisuutumaan sumuvaipastaan. Eniten kiehtoo kuitenkin kaupungin ilmapiiri, aidontuntuinen liberalismi huokuu vastaan kaikkialla. Ihmiset syövät hyvin viihtyisissä eurooppalaisravintoloissa ja antavat gay-kansan elää elämäänsä sovussa muiden kanssa.

Konservatiiviteatteria

Ensimmäinen kontaktimme on American Conservatory Theater, hupaisa sattuma nimeksi juuri täällä, mutta tarkoittaa sitä, että talossa on myös konservatorio, eli oma teatterikoulu, jonka johtotähti on The Method.

Saan seikkaperäisen selvityksen teatterin toimista Edward Hastingsiltä, joka on aloittanut talon johdossa vuosi sitten Bill Ballin erottua. Hän puhuu mahdollisuudesta vaikuttaa ihmisten elämään ja koskettaa sielua. Saan kutsun katsomaan ensin konservatorion musiikkiluokan näytteitä ja illemmalla ”Faustus in Hell” -näytelmää päänäyttämöllä. Oppilasryhmä koostuu hispanoista, jotka näyttelevät ”Rio Secoa”. Yksi puoliaika riittää.

Päänäyttämön kohdalla saldo on itse asiassa vielä köykäisempi. Teksti on kooste seitsemän eri kirjailijan kuvaamista kuolemansynneistä, Christopher Durangista John Guareen ja Jean-Claude van Itallie’hin. Kokonaisuus on sekamelska. Päähenkilö Mefisto vaihtaa hahmoa Marx-veljeksistä Draculaan paukautellen kaikkia mahdollisia näyttämökikkoja matkallaan. Mässäilevä Jeesus istuu ketsuppipurkkien äärellä niin tiiviisti, ettei Jumala saa häntä taivaaseen. Isän kuriton poika vetäisee mikroaaltouunista viimeiseksi palanpainikkeekseen grillatun pyhän hengen. Ja mikäpä muu taaskaan kävisi pahuuden tunnusikoniksi kuin punkkarinuoriso. Huh, jos tämä koskettaa sielun sielua.

Uutinen

Ettei Yhdysvaltoihin muka kulkeutuisi kynnyksen ylittäviä uutisia Euroopasta? Olen tänään nähnyt lehdessä yhden, ensimmäisen. Viikkoja on jo kulunut tällä mantereella, ja se on todella ihka ensimmäinen. Se kertoo maahan pudonneesta lentokoneesta Puolassa.

Ja kuinka ollakaan, iltapäivällä on minun vuoroni, olen hetken Eurooppa, täällä ja tänään.

– San Francisco International, Simon Levy over to… ja olen TV-kuvassa.

Simon on One Act Theater Companysta ja toimii haastattelijana. Puhun Suomen teatterista ja näyttää siltä, että Simon suorastaan innostuu vähän. Ohjelman katsojista en mene takuuseen. Yritän asetella sanani kauniisti, kun vastaan kysymykseen, millaisen käsityksen olen saanut San Franciscon teatterielämästä. Puolentoista näkemäni esityksen jälkeen ei ole vielä juurikaan kertynyt sanottavaa. Herra Simon Levyn oma ohjaus ”Pantomime”, jonka näen myöhemmin One Act Companyssa, ei sekään riitä vakuuttamaan teatterin tasosta. Itse tarina Karibian saarelle turistisesongin viihdyttäjäksi vetäytyneestä näyttelijästä ja hänen mustasta palvelijastaan antaisi ainekset vaikka minkälaiseen tulkintaan, mutta tässä ohjauksessa sanoma ei vain terävöidy.

Tuttuja

Siksi kiidän illalla kohti Eureca-teatteria odottaen epätoivoisesti jotain innostavaa. Pitkäkiharainen taksinkuljettaja tuntee teatterin hyvin, lieneekö osa-aikanäyttelijä hänkin. Teatteri sijaitsee varastohallissa, mutta kuinka ollakaan, siellä ei olekaan esitystä tänä iltana. Vastassa ovat kuitenkin etäisesti tutut kasvot, jotka olen tavannut Lontoossa Red Ladder -teatterissa edellisen vuosikymmenen alkupuolella. Yllätys ilahduttaa molemmin puolin, ja puristan kättä Oskar Eustisin ja hänen kumppaneidensa kanssa.

Oskar kertoo, että Eureca on perustettu vuonna 1972 ja että hän on ottanut talon johtaakseen Robert Woodruffin ja E.T. Whiten kauden jälkeen. Samat nimet pomppaavat esiin tämän tästä.

– Teatterilla on jo oma yhteiskunnallinen roolinsa mustien ja aasialaisten keskuudessa, mutta paikalliset espanjalaiset ovat pysyneet poissa, hän sanoo. – Rakennus on yritetty polttaa yhden kerran, kun ohjelmistossa on ollut Etelä-Afrikka-näytelmä.

Oskar tähtää joka tapauksessa siihen, että ”Mutter Courage” voi vielä nousta lavalle jonain iltana. Tällä hetkellä teatterilla on kuitenkin vain kaksituhatta tilaajaa, ja ehdoton vähimmäisluku olisi 3500. Vaikka kokonaiskatsojaluku on 12 000, se ei vielä riitä.

Ryhmä siis koetaan poliittiseksi teatteriksi, mitä onkin itse asiassa turha kieltää. Ohjelmiston missio on selittää katsojille, mitä vasemmistolaisuus on, ja asettaa paikallispoliitikot ”execution of justice” -tarkasteluun. Tämä tapahtuu lujasti luottaen siihen, että vasemmisto vielä jonain päivänä yhdentyy ja kerää ääni- ja yleisömenestyksen.

Tämä kunnon ”late sixties” -ryhmä on juurtunut varastorakennukseensa ja pitää kunnia-asianaan, että takkeja ei käännetä, vaikka kaikki vastakulttuurin ryhmittymät joutuvatkin toimimaan kestävyyden äärirajoilla. Eureca jatkaa toimintaansa tekemällä välillä rahaa Saksassa tai muualla ulkomailla. Saan Oskarilta listan siitä, mitä New Yorkissa, matkani päätepisteessä, pitää nähdä ja keitä tavata. Samat nimet alkavat taas toistua. Tästä seikkailusta taitaa löytyä linjakkuutta.

Minua jää harmittamaan, että aikaa ei enää ole jäljellä sen toteamiseen, onko heidän teatterinsa todellakin niin tasokasta ja koskettavaa, että se tulee riittämään yleisön ennakkoluulojen murtamiseen.

Barry väittää, että olen joka tapauksessa jo nyt tehnyt kiistattoman tilastoennätyksen tavata amerikkalaisia, joilla on kommunistivanhemmat ja jotka kaiken lisäksi ovat olleet valmiit paljastamaan asian. Heihin hän laskee ainakin Oskarin ja itsensä.

Ruusun päivä

Magic Golden Gate suostuu tänään näytille. Se tulee juhlimaan merkkivuosiaan kuukauden kuluttua, ylpeänä siitä, että kuusisataa itsemurhakandidaattia on puolen vuosisadan kuluessa selviytynyt pudottautumisestaan päistikkaa sillalta ja pystynyt uimaan sukelluksen jälkeen maihin. Epäonnistujien lukumäärällä ei pröystäillä.

Paikallisnähtävyydet jatkuvat La Buenavistassa, entisessä beatnikkien kantakapakassa, jonne nykyisetkin aloittelevat kirjailijat vaeltavat juomaan Irish Coffeeta ja haaveilemaan kirjoittamisesta. Sitten ajelemme cable-car-radan kiskoja seuraten ”the crookedest road in the world” -reittiä ja Gearyä loputtomiin, kunnes pääsemme hyljerannalle, jolla viihtyvät koirat ja kaljakassein varustetut kukkaisikäpolven jälkeenjääneet rippeet, kaikki sulassa sovussa naisratsupoliisien valvovan silmän alla.

Saan illan koitteessa ruusun, kun Barry ensin tavoittaa kadulle juosseen kukkakaupan pojan ja palauttaa hänet tiskin ääreen tekemään kaupat. Syömme viimeisen yhteisen illan kunniaksi kalkkunavoileipiä ja juomme haaleaa vaaleanpunaista samppanjaa, vain kohtuullisesti.

Mietin yöllä tätäkin ihmissuhdetta. On jännittävää tuntea niin hyvin kuin mihin viikkokausien alituinen läsnäolo koulii ja olla samalla tietämätön taustoista tai kiusallisista totuuksista, jättää ne sovinnolla arvelun varaan tai olla kokonaan arvailematta, antaa olla. Oppia pitämään siitä, mikä on tässä ja nyt ja on hetken päästä ollutta ja mennyttä. Nähdä vielä kerran lentoaseman ikkunasta ja keskeyttää katse, kun pyydetään tiskin ääreen. Kääntyä kuitenkin kerran katsomaan ja nähdä ikkunan takana tyhjää.

San Diego uudelleen

La Jolla Playhousessa tapaan viimein miehen, josta jo niin monet ovat puhuneet. Minua vastaan astelee Des McAnuff. Hän harjoittelee parhaillaan Nestroyn näytelmää ”The Matchmaker” Wilderin sovituksena.

– Wilder lisäsi näytelmään Dollyn oman ”joy de vivren”, Des heittää arvionaan.

Näyttämöllä seisoo Dolly, entisajan match.com-sivusto, ”Hello Dollyn” esiäiti, jonka alkuperäishahmo on itse asiassa peräisin restauraatioajalta asti, näytelmästä ”Day well Spent”. Roolia harjoittelee Linda Hunt, huikean hyvä karakterisoija, joka tuo väistämättä mieleen Tuija Ernamon.

– Parhaiden ammattilaisten saaminen La Jollaan on helppoa, koska työ tehdään kesäsesongin aikaan, Des kertoo. – Harjoitusaikojen on kuitenkin pakko olla tosi tiiviitä, sillä tähdillä ei ole viittä viikkoa pitempää aikaa täyspäiväiseen työskentelyyn.

Uskon, että La Jollan suosioon on muitakin syitä kuin tähdet, kun kuulen vakinaisten ohjaajavieraiden nimet: Robert Woodruff ja Peter Sellars Desin lisäksi. Talvella talo on yliopiston hallussa.

Des vaatii, että etsin New Yorkissa käsiini Joseph Pappin ja Public Theatren sekä Keith Reddin. Näiden huomasta löytyy ”sekä amerikkalaisen uuden näytelmän että New York Shakespeare Festivaalin kehto”, yhteisö, joka houkuttelee kaikkia kiinnostavimpia taiteilijoita. Lisäksi joudun lupaamaan katsovani Woodruffin ohjauksen ”Comedy of Errors”. Aikeen takeeksi saan Woodruffin puhelinnumeron. Havaitsen osuneeni varsinaiseen vuorovaikutusverkostoon, ”system of pearsiin”, johon näyttävät linkittyvän parhaassa luomisiässä olevat miesohjaajat.

Desistä kuulen seuraavan kerran uutisia Moskovassa. Hän on ollut siellä ohjaamassa vähän ennen oman ohjaustyöni alkua.

Paikallisohjelmaa

Illalla tutustun amerikkalaiseen elämänmuotoon yliopistoyhteisössä. Kontaktihenkilöni on harmaahapsinen Mrs. Dixon, joka osallistuu kampuselämään yliopiston tutkimuskeskuksen entisen johtajan leskenä. Hän kuljettaa minut miehensä muotokuvalla varustettuun salonkiin, jossa pidetään bankettia. Nykyinen johtaja esittelee minulle innolla salongin suurta persialaista mattoa, joka on ihan tuore hankinta. On vaikea välttää vaikutelmaa, että nämä ihmiset elävät täällä ihan omaa todellisuuttaan, jota maailmameno ei heilauttele.

Ms. Rae Piper on varsinainen oppaani ja odottaa kampuksen portilla vaaleansinisessä autossaan. Neiti Piper on pienen tuokion iloisesti yllättynyt siitä, että muistutan etäisesti hänen sisartaan. Hetken kuluttua hän on kuitenkin taas pahoillaan, sillä joku espanjankielinen on tänään tönäissyt vaaleansinistä autoa parkkipaikalla. Neidin kiljuessa on paikalle ollut kerääntymässä sellainen määrä hispanoja, että neidin on ollut pakko tyytyä painumaan matkoihinsa ilman mitään korvausta.

Hän kuljettaa minut vaaleansinisessä kyydissä International Casting Services -nimiseen teatteriharrastajien ryhmään. Saan seurata, kuinka yksi jäsen harjoittelee videokameralle Kellogs-murojen mainospätkää.

Illan päätteeksi neidin valitsemassa ohjelmassa on kaksi pienoisoopperaa, Gian Carlo Menottin ”The Telephone” ja ”The Medium”. ”Puhelin” on minusta aina tuntunut yksinomaan pitkitetyltä vitsiltä, mutta toinen teoksista on oudolla tavalla kiehtova. Se on julma mutta esteettisesti vangitseva kokonaisuus, jolle antaa tummaa lisäväriä säveltäjän ottopojan esiintyminen mykkäroolissa. Nautimme neiti Piperin kanssa juomia esityksen jälkeen teatterin ravintolassa, jossa kuka tahansa yleisöstä saa ilmoittautua laulamaan. Laulujen välillä neiti kertoo, että hänen toinen ammattinsa, teatteripyrintöjen ohella, on myydä seuramatkoja valikoidulle yleisölle. Hän on juuri järjestänyt Los Angelesin naisille yökerhomatkan Kauko-Itään. Kaikki osallistujat ovat olleet pukeutuneina jonkun julkkisnaisen pukuun.

Aamulla neiti Piper soittaa ja pahoittelee, ettei tiennyt eilisillan ravintolan olevan homovaltainen. En ole pannut sitä merkille, tokaisen lohduttaakseni.

Old Globe kalifornialaisittain

San Diegon Old Globe osoittautuu yhdistelmäksi ulkoilma- ja sisäteatteria. Rakennus on osittain jäljitelmää Shakespeare-ajan teatterista, osittain nykytyylinen. Se käyttää vierailevia tähtiä, mutta myös vakinaista avustajajoukkoa, joka kulkee nimellä Young Globe Company. Tämäkin talo toimii tiukassa yhteydessä yliopistoon. Bill Evansin ja David Hayesin selostuksista jää lähinnä mieleen kysymys, tulisinko ohjaamaan jotain tänne. Kerron, että suuri talo Suomessa joutuu parhaillaan odottamaan paluutani kuukauden, eikä seuraavaan poissaoloon liene pikapuolin mahdollisuutta. Muistan kiittää kauniisti.

Koska Old Globe ei esitä samana iltana mitään, suuntaan San Dieguito Playhouseen katsomaan Gurney Jr:n kirjoittamaa ”The Dining Room” -näytelmää. Se edustaa community-teatteria ammattinäyttelijöineen ja puoliammattilaisineen, mutta esitys on melko näppärästi ohjattu. Ajalla leikitään takautumin ja tulevaisuudenkuvin. En tiedä monesko ruokapöytä-näytelmä tämä jo on matkan varrella. Niissä ei ole juuri ollut taiteellista kommentoimista, mutta vähitellen on käynyt selvääkin selvemmäksi, että ruokapöytäkeskusteluihin kiteytyy jotain perin oleellista amerikkalaisesta elämänmenosta.

Valkeaa hiekkaa

Tämä päivä vielä ja on aika jättää taakse aurinkoinen Southern California ja siirtyä takaisin itärannikolle. Hiekkaa on jo kertynyt tarpeeksi papereiden väliin. Silti lojun vielä viime hetkiä rannalla ja vahdin surffilautaa, jonka kirkassilmäinen nuorukainen on uskonut huostaani joksikin aikaa. Se sointuu hyvin bikineitteni väriin. 😎

Sitten suuntaan vanhan kaupungin meksikolaisille markkinoille, jossa nautin margueritan jättilasista, jonka reunat ovat paksulti hienon sokerin peitossa kuten synttärikutsujemme mehulasit, kun vuosia täytettiin vielä aika vähän.

”Aika on kulunut tässä maassa kuin siivillä”, kirjoittaisi sisareni, jos olisi täällä, äidilleni, jos tämä eläisi. Niin hänellä oli tapana tehdä kaikkialta muutettuaan ensin Ruotsiin ja koluttuaan sen jälkeen puoli maapalloa. Istun aamukahvilla French Pastryssa, matkan toistaiseksi ainoassa paikassa, jossa saa café au lait’a, ja odotan taksia, joka vie minut lentokentälle. Lähes kolmen miljoonan asukkaan San Diego jää taa, ehkä tämän ainoan kerran. New York, New York…

Geenimies

Lentokoneessa vieruspaikalle istahtaa tohtori Tor Ny, joka heti esittäydyttyään kertoo, että hän tekee San Diegossa ja Umeåssa solukokeita. Hän on myös suuri oopperan ystävä ja syttyy kertomaan kokemuksistaan. Innossaan hän syö mielellään lounasmakkarani. Sitten hän kuvaa mitä kaikkea on solukokeissa keksinyt, ensin englanniksi ja keksittyään lisää kerrottavaa, ruotsiksi. Hän kertoo, että San Diegon syöpäinstituutin johtaja on suomalainen, ja hurmioituu sitten kuvaamaan geenitutkimuksen loputtomia mahdollisuuksia.

– Ihmisen tai eläimen omasta geenivarannosta voidaan eristää tietty osa, antaa sen keinotekoisesti lisääntyä ja palauttaa sitten uudelleen alkuperäiselle omistajalle. Se antaa tilaisuuden kehittää syöpälääkkeitä tai jättiläislampaita.

Etiikka ja lainsäädäntö saavat pian hauskoja haasteita, veikkaan: viimeinkin lentäviä lehmiä.

Syötyään lounaansa Tor Ny pureksii koko ajan kynsiään, mutta se ei estä häntä puhumasta tauotta. Ennen kuin jää pois vaihtaakseen Atlantaan menevään koneeseen, hän ehtii vielä kertoa, että Chicagossa suurin osa aiheutuneista sikiövahingoista johtuu äidin vartaloon ammutuista laukauksista. Ensivaikutelmat kaupunkiin tutustumisesta tulevat eittämättä mieleen.

Lähtiessään ja koko matkan puhuttuaan hän on innoissaan siitä, kuinka mielenkiintoisia ihmisiä lennoilla tapaa.

Texas: Dallas Airport

Olemme laskeutuneet Dallasiin, jossa on tietenkin USA:n suurin lentokenttä. Kone tekee juhlavan kaarroksen kaupungin yllä ja ikkunasta näkyy kivitalosiluetti, jonka laskevan auringon punainen pallo värittää mieleisekseen. Tämä on paikkakunta, jonne en lainkaan arvannut osuvani. On kuin olisi Hongkongissa made in Hong Kong tai Ankkalinnassa, jotain yhtä ikonografisen legendaarista on nimessä Dallas – kiteymä rahaa, junttiutta, villiä länttä, ”Jättiläistä”, JR:ää. Poistumme koneesta välilaskun ajaksi lentoasemalle, jossa vallitsee tauoton, sietämätön kuulutusten pimputus. Kun on hetken viipynyt näillä käytävillä, meteli alkaa tuntua kestämättömältä. Ikkunoista avautuu näkymä kaupungin laidalle, jossa on paljon viheralueita. Ikkunalasin takaa se näyttää rauhaisalta.

Koneen noustessa uudelleen ilmaan viereeni istahtaa nuori texican-rouva, juurikasvustaan huolimatta blondiksi luokiteltava. Hänen hiuksissaan loistavat kimallekammat, joiden lomasta kohoavat valkeat kukkakorvarenkaat. Runsaita muotoja peittävät kuvioitu valkoinen pusero ja pinkeät farkut. Reisillä lepäävissä käsissä on timanttisormuksia.

– Dallas, hän sanoo, – ei anna oikeaa kuvaa Texasista. Ihmiset kulkevat aina kyselemässä, tunnenko minä JR:n. Sama kuin kyselisivät Washingtonissa, tunnenko Ronald Reaganin.

Nyökyttelen hänelle, vaikka en ole ihan varma metaforan osuvuudesta. Tai sitten molemmat miehet ovatkin enemmän fiktiota kuin totta.

Kolme vuotta Meksikoon 1800-luvulla kuulunut Coahuila y Tehas on lännen leffojen tasamaata, josta ei erotu koneen ikkunaan laaksoa ei kukkulaa.