Todellisuuden moninaiset kasvot

Yhdysvallat 1987

Silloin kun on jo lähtenyt matkaan ja uni samentaa hetken menneestä tulevaan, mieli jää viipymään lähtöpisteessä, vaikka ruumis on jo matkannut mailien päähän, meren taa, mantereelta toiselle. Hetken on vähällä herätä eiliseen, tuttuun, siihen todelliseen, olevan ja tulevan sijaan. Mieli siirtyy mukaan, vasta kun silmät avautuvat. Siinä käy lahjomattomasti ilmi, kumpi fyysisen ja psyykkisen liitossa oikein määrää.

Washington D.C. | Washington

Kukkivat omenapuut ja atsaleat reunustavat sisäänajoreittiä kaupunkiin. Kevät on paljon pidemmällä kuin Suomessa.

Jotain lapsekkaan avointa näissä jenkeissä näyttää olevan ja yhtä uhmaikäisen härkäpäistä. Luottavat kuin lapsi omaan havaintoonsa. Jopa kadunkulmaan istahtanut ”homeless” katsoo häkellyttävän avoimesti suoraan silmiin.

Kaupunginosat, joiden läpi ajamme kohti keskustaa, ovat siistejä, kaistale amerikkalaista omakotiunelmaa, jossa vodkapullo kädessään kulkeva villahattuinen musta mies on räikeä poikkeus. Myöhemmin kuulen ohimennen, että kodittomia oli näilläkin kulmilla ennen paljon enemmän, sillä he ovat ennen tulleet nukkumaan metron ilmanvaihtoritilöiden päälle, jotka ovat puhaltaneet lämmintä ilmaa ulos. Nyt ritilöihin on pantu piikit.

Olen USA:n tiedotustoimiston kutsumana kuukauden tutustumisretkellä tämän valtavan maan teatterielämään. Monet teatterilaiset, joita tapaan täällä, sanovat, että kunpa maan oma kansalainen voisi joskus saada saman mahdollisuuden.

Ensimmäisen iltapäivän kuljen pitkin Georgetownia, joka on merkillinen kooste vaikutelmia, kuin Montreal ja Toronto olisi risteytetty. Käyn kadunvarren elokuvateatterissa kohtaamassa Euroopan, kun katson filmin Marlenesta, myytistä, joka on tehnyt taidetta yrityksistä riisua myytti: ”155 kirjaa minusta ja kaikki roskaa”. Ja niin hän onkin kasvanut todellisen myytin mittoihin, sojottivatpa sukkanauhat säihkysäärten yläpuolella mihin suuntaan vain.

National Endowment for the Arts evästää seuraavana aamuna minut kohtaamaan Amerikan. Saan katsauksen teatterin tukirakenteisiin ja tilaan. Parhaiten jää mieleen kommentti, jonka aion viedä tuliaisina Suomeen:

– Valtion tulee olla johtava toimija taiteen riskinoton tukemisessa. Kaupallinen sponsori tukee vain taattua menestystä.

Saan myös kuulla, että Washingtonin teatterielämä vilkastuu parhaillaan, koska näyttelijät muuttavat pois New Yorkista sen sosiaalisten ongelmien sekä elinkustannusten ja tuotantojen kalleuden tähden. Valtion tukea yritetään suunnata pysyville ensembleille kertaprojektien sijaan. Musiikkiteatteriin kohdennetaan tukea, jolla kannustetaan tekemään uusia teoksia. ”Rainbow casting”, joka tunnustaa maan rotukirjon, valtaa voimalla näyttämöitä. Kansainvälistä vaihtoa ja osallistumista festivaaleihin tuetaan.

Kaikki kuulemani on yhtä hyvää ja yhtä kaunista kuin maan perustuslaki. Todellisuus sen sijaan näyttää kuukauden mittaan moninaiset kasvot.

Teatterikaupunki?

Peter Sellars on joutunut juuri jättämään Kennedy Centerin taakseen, eikä siellä tällä erää enää tehdä lainkaan teatteria. Sellarsin aika on tuottanut pääkaupunkiin taiteellista uskallusta, mutta myös kohtuuttomia kustannuksia. Yleisö ei ole osannut täyttää jättiläiskatsomoita nähdäkseen näyttämöllä kokeiluja.

Silti Washington on vastoin odotuksiani oikea teatterikaupunki. Jättisalille löytyy paljon ihmisenmittaisia vaihtoehtoja.

Studio Teatterin ”As is” on vielä harjoitusvaiheessa mutta antaa hyvän kuvan pikku teattereiden pyrinnöistä. AIDS on faktaa, ja teatteri tekee parhaansa valottaakseen asiaa ja purkaakseen ennakkoluuloja. Teatterinjohtaja Joy Zindmanin nuhruisessa toimistosokkelossa suunnitellaan hyvää vauhtia uutta teatterirakennusta.

Arena Stage on puolestaan tehnyt ensembleteatteria jo lähes neljä vuosikymmentä. Kolmen näyttämön teatteriin rakennetaan parhaillaan neljättä salia. Täällä nojataan The Methodiin; niinpä venäläiset ohjaajat, muiden muassa Juri Ljubimov, ovat saaneet talosta vierailunäyttämön. Living Stage toimii itsenäisenä, liikkuvana osana Stagen kokonaisuutta. Sen johtaja Robert Alexander tutkii parhaillaan luovuutta ghetoissa.

Arena Stagen etusivu.

Arena Stagen etusivu.

Äärilaidat

Auennut mahdollisuus käydä saman kevään aikana Valkoisessa talossa ja Kremlin kongressisalissa olisi ehkä antanut energialatauksen valtavirtojen vastanavoilta. Mitä Reaganilla olisi tarjota, jää kuitenkin arvoitukseksi, sillä tyydyn vaanimaan täkäläisen presidentin residenssiä korttelin kulmilta, rauta-aidan takaa, samasta pisteestä, josta se putkahtaa TV-uutisiin. Olen päättänyt yöpyä Baltimoressa, jossa on tuttua väkeä, eikä aikaa liikene turistikohteeseen. Kremliin sen sijaan otin sisätilatuntumaa Gorbatshovin järjestämässä rauhankongressissa.

Hershorn Museota en sen sijaan jätä väliin. Henry Mooret ja Rodinit on nähtävä. Museoon ei maksa mitään, mutta turvatarkastukset ovatkin sitten tiukat. ”Kypäräntakojan kaunis vaimo” sykäyttää, samoin Daumierin, Degas’n ja Picasson veistokset. Mutta komein teos on silti maisema pyörötalon parvekeikkunasta. Näkymä avautuu Capitoliumin edessä olevaan puistoon. Jykevät harmaat mahtirakennukset levittäytyvät panoraamana pienen matkan päässä. Etualan täyttävät puiston keväänvihreät puut, joista kaunein on täynnään hennonkellertäviä kukintoja. Niiden lomasta hahmottuvat vielä selkeinä mustan rungon ja oksien väkevät valtasuonet, puun luonne. Taivas taustalla värjäytyy ihan silmissä harmaansinertäväksi, kun pilvet puskevat voimalla pääkaupungin ylle. Taivaan ja kattojen saumassa hehkuu ukkosen puna. Kokonaisuus on kaunis ja hyvin amerikkalainen taideteos.

Kuuliaisuus, nuorten naisten taakka, panee täällä hymyilemään, nyökyttelemään, jopa maksamaan taksissa vahingossa kellonlukeman mukaan vakiotaksan asemesta sen sijaan, että kysyisin pika pikaa pois kaasuttavalta kuljettajalta, miksi tämä näin paljon maksaa. Kuuliaisuus edellyttää, että on mieliksi, eikä se näköjään irrota otettaan, vaikka täytän pian neljäkymmentä. Yhdyn jopa arvostelemaan ääneen reaalisosialismia, aiheesta ja oikeutetusti, mutta täysin väärässä ympäristössä.

Maryland | Baltimore

On vappuaamu, kaunis ilma, eikä pienintäkään tietoa työläiskaupungin juhlinnasta. Katselen ulos roosansävyisen ja viktoriaanisen Shirley’s Guesthousen korkeasta ikkunasta. Autojen virta ikkunan alla on ehtymätön. Muutamia mustia miehiä hengailee kulmilla paljon vaatetta päällään. Vastapäätä pestään kirkkoa. Amerikan työmies kantaa isoa lankkua harteillaan kirkonpesutyömaalla tänä kaikkien maailman työläisten kansainvälisenä juhlapäivänä.

Inner Harbour on satama- ja rautatiekaupungin ylpeys: aurinkoa, ihmisvilinää, laiskottelua, purjeveneitä ja hyviä ravintoloita merenhedelmineen. Kaupungin keskustassa ratsastaa vastaan poliisi suojakypärä päässään. Kadunvarteen on sirottunut kerjäläisiä, jotka kaikki selittävät pahvilapuissaan syyn kerjäämiseen: ”koditon”, ”nälkäinen”. Kun edessäni seisoo pappa, jonka lapussa on ”my house burnt…” ja pitkä tarina siitä, mitä sitten seurasi, hellyn antamaan maailman rikkaimman valtion kerjäläiselle dollarin.

Don’t give up

Keskustasta löytyy Center Stage. Sillä on hallussaan puoli taloa, rakennuksen toinen pääty on jesuiittakirkko. Molemmat kulttuurilaitokset toimivat sovussa saman katon alla. Center Stage luonnehtii olevansa uuden näytelmän kehto. Itse asiassa talon väki pyrkii löytämään näytelmäkirjailijoita ennemminkin kuin näytelmiä. He kannustavat lahjakkuuksia kirjoittamaan draamaa, järjestävät lukuesityksiä ja tuotantosarjoja, joilla on vakinainen asiakaskunta sekä palvelevat ympäristön kouluja luennoimalla teatterin olemuksesta ja innostamalla myös koululaisia kirjoittamaan.

Muutaman korttelin päästä löytyy Theatre Projects. Se toimii sataman porttina uudelle eurooppalaiselle näytelmälle, sanoo Philip Arnault, talon johtaja ja monivuotinen tuttuni. Roteva mies on jo nuoresta siunattu vitivalkoisella parralla ja hiuspehkolla ja näyttää siis ihan samalta vuosikymmenestä toiseen. Hänellä on totta tosiaan mainio projekti käsissään. Koko rakennuksen tilat on vähin erin vallattu teatterin käyttöön. Sieltä löytyy teatterisalin ja toimiston lisäksi kaksi ravintolaa, jazzklubi ja ulkobaari, jonka tarjoilutiskit on koottu rautateiltä lahjoituksena saaduista ratapölkyistä. Parhaillaan suunnitellaan myös toista, nykyistä suurempaa studiota ja yöpymistiloja vieraileville ryhmille.

Kippari-Kallen jälkipolvea Phil Arnault.

Kippari-Kallen jälkipolvea Phil Arnault.

Näen teatterisalissa esityksen, joka ei jätä kylmäksi. Se on Thunder Thigh -ryhmän ”Sticking and Pulling”. Ryhmään kuuluu kaksi runsasmuotoista mustaa naista, jotka ovat rakentaneet aseistariisuvan hulluttelun omien läskien ihanuudesta ja miesten asenteellisuudesta sekä miehisen rakkauselämän sävyttömyydestä. Heillä on päällään henkseleihin ripustetut tekorinnat tarranänneineen ja vastaavat vaahtomuoviset fetissit miespuolisista kehonulokkeista. Esitys on särmikäs ja hauska. Nämä ladyt eivät säästele itseään.

Kirby Malonen Impossible Theatre sen sijaan tavoittelee nuoria aikuisia, filmi- ja musiikkiyleisöä sekä yliopisto-opiskelijoita. Teatterin keinoja ravistellaan raikkaasti. Ryhmä käyttää videoita, dioja, musiikkia, ääniefektejä, nukkeja, miniatyyrejä ja suurennoksia. He toistavat joskus mekaanisesti roolihenkilöiden ajatusäänet yleisölle tai siirtävät repliikit puhekupliin. Tehdessään yhteistyötä Action Groupin tai Industrial String Groupin kanssa ryhmä esiintyy nimellä Impossible Industrial Action. Tutkijoiden kanssa käydään dialogia, kun uusia aiheita lähestytään. Suunnitteilla on parhaillaan näytelmä ”Gulliverista”, ”Guerilla Ooppera” ja viittomakieleen perustuva ”If you don’t give up”.

Lähes kaikki näyttävät tässä maassa tahtovan näyttelijöiksi, eikä se taida olla helppoa. Monta näyttelijää on jo osunut kohdalle taksin ratissa. Kun istahdamme Impossible-ryhmän jäsenten kanssa syömään etiopialaisessa ravintolassa, meille tarjoilee wannabe-näyttelijätär.

Kun ruoka kannetaan pöytään, vieressäni istuva Industrial String Groupin tyttö on pyörtyä pelkästä ruoan näkemisestä ja tuoksusta. Hän ei ole syönyt niin pitkään aikaan. Tyttö joutuu poistumaan pöydästä, sillä pahoinvointi ruoan äärellä käy ylivoimaiseksi. Muutkin taiteilija-ammatistaan kiinni pitävät Impossible-ryhmäläiset vaikuttavat aidosti nälkätaiteilijoilta. Kun olemme lopettaneet aterioinnin, isäntäväki käärii huolellisesti dogi bageihin kaiken jäljelle jääneen ruoan. Näyttelijyys elättää vain poikkeustapaukset.

Matkaamme jälkiruokakahveille ryhmän vetäjän Kirby Malonen kotiin, jossa lukuisat kirjapinot odottavat siirtelyä tai ovat ikuisesti matkalla jollekin hyllylle. Keittiössä on hajonnut pesukone. Vierailu jää jälkimmäisestä seikasta johtuen lyhyeksi, mutta ehdin kuitenkin katsoa kolmen minuutin videon, stressiin ja elämäninhoon lääkkeeksi tehdyn ”But I Buy Shoes”. Sitten vapunpäivä Baltimoressa on ohi ja on jo aika lähteä kohti lentokenttää.

Illinois | Chicago

Lentokoneesta hahmottuu kaupungin iltavaloissa ällistyttävän johdonmukainen ruutukaava, kuin valaistu millimetripaperi, jota jatkuu koneen alla parinkymmenen minuutin ajan. Maan kamaralla sen säännönmukaisuus ei enää hahmotu. Taksi ajaa läpi sekavan, teiden halkoman teollisuusalueen ja ohi maailman korkeimman talon, tietenkin. Kuljettaja kertoo siinä olevan toistasataa kerrosta. Toki sen jo nykyisin päihittää lukuisa määrä haastajia eri puolilla maailmaa.

– Rikkaat asuvat ylhäällä, kuljettaja jatkaa. – Mitä rikkaampi, sitä korkeammalla, sitä kalliimmat neliöt.

Pilvet näyttävät tosiaan osuvan näiden rikkaiden ikkunoihin. Ovat lähes taivaassa jo.

Kadulla meitä vastaan pyyhältää Kuuban autokantaa hurjempia ajoneuvoja, joilta parempiosaiset varovat huolella peltejään. Taksi ajaa kovaa. Kovaa näyttää olevan elämäkin yökortteleissa, joissa humalaiset miehet tulevat huutelemaan suoraan taksiin. Sitten olemme jo hotellin edessä. Ajaja nousee nostamaan laukkuni tavarasäilöstä. Hänellä on pieneksi jäänyt paita housujensa päällä ja kuosien välissä suomalaismallinen tuuletusrako.

– Onko Chicagossa paha liikkua ulkona illalla, kysyn.

– Vain yöelämäkortteleissa ja täällä, missä tämä hotelli on.

Toivotan taksille vappuillan lähtiäisiksi hyvää työläisten päivää.

– Täällä vietetään vain työnantajan päiviä, kuuluu vastaus.

Kirjoittaudun sisään hotelliin pieneen lasikoppiin sulloutuneena, vastaanottovirkailijan istuessa turvalasin ruudun takana. Panen välillämme liikkuneeseen metallikaukaloon etukäteismaksun kahdesta yöstä. Mitään puhumaton virkailija pyöräyttää takaisin metallikaukalon. Siinä on avain. Raahaan matkalaukkuni pihan yli hissikäytävään ja sieltä kerrostasanteen toisessa päässä olevaan huoneeseen. Täällä ei totisesti ole mukavuuksia.

Ja nyt olen sisällä, turvalukot tiukasti kiinni. Käyn vuoteelle ja yritän nukkua.

Aamulla kysyn lasikopin hahmolta puhelinta, ja minut neuvotaan hissien kulmaan asennetulle automaatille.

Syydän siihen kolikoita. Hotellin järjestänyt ohjelmatoimisto ei vastaa soittoon. Valitsen yhteyshenkilöni kotinumeron. Hän vastaa.

– Oli niin täyttä kaikkialla ja Washington teki varauksen niin myöhään. Ja muualla on niin kallista. Onhan se vähän vaarallista aluetta, on.

Vaadin ääni väristen toista yöpymispaikkaa, ja hän lupaa tehdä parhaansa. Hän sulkee puhelimen pyydettyään minua soittamaan uudelleen iltapäivällä kello neljältä. Palaan huoneeseen ja tirautan kyyneleen. Kyyhötän lukkojen takana sängyllä. Sitten ihmettelen itseäni: näinkö vähästä se on kiinni, kohta nelikymppinen vauva. Istuu sisällä ja odottaa iltapäivää, vaikka ulkopuolella on koko Chicago. Kuuntelen tuulta ja yritän erottaa sen liikenteen jyrystä. Katselen harmaiden verhojen raosta pihalle, missä ei ole mitään katsottavaa. Panen lämmön päälle ja vedän verhot kokonaan kiinni. Yksinäisyys on kosketeltavaa. Olen yhtä yksin kuin sinä aamuna kotonani, jolloin olin nukkunut rokuliin ja löytänyt lapun, jossa luki ekaluokkalaisen käsialalla: ”MENIN KOULUN”. Hellyys valtaa mielen. Outous ei vain ota hellittääkseen, kun ovesta avautuu suuri kaupunki, suurimpia, metropolialueineen noin yhdeksän miljoonaa asukasta.

Taon päähäni, että paras uskaltaa.

Roskaruokaa

Nälkä ajaa minut vihdoin ulos oven takaa. Kävelen Kentucky Fry Chickeniin, eikä matkalla tapahdu mitään erikoista. Seison hampurilaisjonossa lihavimman elävän miehen takana, jonka olen koskaan nähnyt. Hän tunkee isoon pussiin erikoistarjouksia: kipot perunamuhennosta, salaatin, sämpylän, kananuggetit, lusikkahaarukkayhdistelmän, pillin ja maissintähkän, joka on keltaisessa muovipussissa ja josta hän saa voisulat housuilleen. Vessan ovessa on lappu, että se on epäkunnossa.

Televisio pauhaa ja vanhukset esittelevät näytöllä aikuiseksi kasvattamaansa sokeaa kehitysvammaispoikaa, joka osaa matkia Louis Armstrongia ja soittaa herkillä sormilla pianoa. Äitivanhus tanssii tahdissa.

Saan oman kanapussini. Myyjätyttö katsoo pitkään. Luulen, että hän on kysymäisillään, mistä olen kotoisin.

– Teillä on niin kauniit silmät, hän tokaisee sen sijaan ja jatkaa puuhiaan.

Saan aihetta jälleen ihmetellä näiden amerikkalaisten mutkattomuutta. Palaan hotelliin, kun kello on neljä ja yritän soittaa automaatista. Kontaktini vastaa, että huomisesta alkaen minulla on toinen hotellihuone Ohio Housessa. Se ei ole paljon nykyistä kummempi, mutta rauhallisemmalla alueella. Yksi yö pitää kuitenkin vielä pysyä aloillaan, koska huone vapautuu vasta aamulla. Muu ei auta.

Toinen yö

Illalla on ukkosilma. Sataa kaatamalla. Pelkään, että huoneen katto alkaa vuotaa sängylleni. Se on jäljistä päätellen vuotanut ennenkin. En ehdi jännittää pitkään, kun ovi kolisee ja joku mies yrittää tunkeutua huoneeseen omilla avaimillaan. Huudan sisältä, että mitä ihmettä, ja pomppaan sängystä ylös. Turvaketju on vielä miehen esteenä. Hän on lippalakkipäinen, yönmusta ja yhtä mustat aurinkolasit silmillään.

– I thought you had gone, mies sanoo ja alkaa tunkea kenkäänsä ovenrakoon.

– Well, you’re wrong, kiljun ja potkaisen hänen jalkansa oven raosta sekä paiskaan oven kiinni.

Raahaan oven eteen kaikki irtokalusteet, mitä huoneessa on. Laitan tuolin karmin kääntökahvan alle kiilaksi. Sitten yritän saada unta vaikka äkillinen adrenaliinipiikki ei tahdo hellittää. Lihakset ovat jäykistyneet palikoiksi.

Shakespeare

Tämä musta taksinkuljettajapersoonallisuus saa korjata minut aamulla laukkuineni kadunkulmasta. Ajamme päivänvalossa maailman jyhkeimmän rumuuden läpi. Kaikki on täällä niin rumaa, että se alkaa jo olla kaunista. Ohitamme mustuneita tiilitalojättejä, pyörötaloja joissa on kymmeniä kerroksia parkkitilaa täynnään järvelle päin pyllistäviä autoja ja Greyhound-pääkonttorin, josta tulevat elävästi mieleen Onni Vilkkaan bussit lapsuuteni Kotkassa. Taksinkuljettaja kertoo olevansa Ugandasta. Hän lukisi mielellään Shakespearea, jos asuisi Englannissa, mutta täällä ei lukemiseen ole varaa. Onneksi nyt kertyy rahaa. On paljon kyytejä, kun kaupungissa on viljakauppiaiden vuosikokous.

Chicago kurottaa korkeuksiin.

Chicago kurottaa korkeuksiin.

– Täällä raha ei säästy. Ei voi jäädä Shakespearen äärelle. Kun pääsisi vaikka Suomeen.

Ohio House on tavallinen pikku hotelli tylyn parkkipaikan reunassa, mutta sieltä voi empimättä uskaltautua ulos tutkimusretkille.

Näen ihan ensiksi esityksen, joka jää mieleen yhtenä parhaimmista koko mantereella. Se on Goodman Theaterin tulkinta Shakespearen ”Myrskystä”, älykäs ja oivaltava toteutus, jossa eri aikakaudet löytävät luontevasti toisensa. Esitys alkaa kaksikymmentäluvun epookissa ”Stormy Weatherin” soidessa laivan kannella. Haaksirikon jälkeen taustalle vyörytetään rullattava fondi, jossa vaihtuvat perinteisen maalaustaiteen maisemakuvat 1800-luvulta. Esityksen on ohjannut Robert Falls. Arielin ja Calibanin rooliin hän on valinnut mustat näyttelijät. Ariel lentelee näyttämötilassa lähes näkymättömin vaijerein. Caliban on tässä versiossa ensimmäinen johdonmukainen tulkinta, jonka olen nähnyt. Hän on uuden siirtomaaherran etsijä, vapautta vaativa mutta omaa vastuuta pelkäävä hahmo. Prospero on taitava kuin mikä heiluessaan hopeanvärinen, lautasantennia muistuttava sateenvarjo taikasauvanaan.

Saan koko ajan näissä teattereissa oivallisia ehdotuksia siitä, keitä seuraavissa kaupungeissa pitää jututtaa. Dramaturgi Tom Craemer ehdottaa tutustumista San Diegon La Jollaan ja Des McAnuffin tapaamista. Lopuksi hän paljastaa, että on hänelläkin Suomensa. Hän seurustelee ”puolisuomalaisen” Writaluoman kanssa.

Tapakoulutusta

Ohjelmani seuraava etappi on De Paul University, jossa annetaan ammattiin johtavaa korkeakoulutasoista teatterikoulutusta. Koulu on siirretty yliopistoon vuonna 1978 Goodman Theaterista, jonne se on aikoinaan perustettu oppilaskouluksi. Matkustan De Pauliin paikallisjunalla. Ihmiset puhuvat kovaa kaikkialla, metrossa, baarissa, taidenäyttelyssä ja nyt junassa, joka ohittaa juuri yhden rakennuksen korkeintaan kahdenkymmenen senttimetrin etäisyydeltä. Radan varressa on tilanahtautta, pittoreskia köyhyyttä, lavastuksen näköisiä paikkoja vieri vieressä. Ei näillä kulmilla kovinkaan monella voi ihan hyvin mennä.

Tulen perille ennen sovittua aikaa ja otan tilaisuuden käydä lounaalla. Paikalliskuppilassa ei vain puhuta kovaa vaan suorastaan huudetaan. Mustat miehet kiljuvat toisilleen hattu tiukasti päässään baaritiskin äärellä. Aamun voittoihini on kuulunut, että olen tänään saanut yhden valkoisen miehen ottamaan hatun päästään kahvilassa pelkällä katseen voimalla. Voittoa olisi turha yrittääkään uusia täällä. Aseistettuja poliiseja näyttää osuneen lähipöytään.

Tarjoilija, josta ei oikein saa selvää, onko hän mies vai nainen, tulee ottamaan tilausta ja kertoo olevansa työssään ensimmäistä päivää. Tilaan medium-pihvin ja punaviiniä ja jään miettimään, pyysikö tarjoilija esittäytymisellään etukäteen anteeksi kaikki eteen tulevat virheet vai kantaako hän todella eteeni paikallisten ruokatapojen kirjon. Ensin saan kylmäksi temperoidun punaviinilasillisen. Sitten pöytään tuodaan lautasellinen salaattia, jonka päälle on antaumuksella ravisteltu PH:ta. Tarjoilijani kysyy vähien hampaidensa välistä, haluaisinko kenties lisää PH:ta. Kieltäydyn. Sitten saan pihvin. Se ei ole lastenkokoa vaan peittää puoli lautasta. Pihvin päällä on kolme herkkusientä ja alla leipä. Saan myös eri kipollisen keitettyjä porkkanoita ja kulhollisen spagettia, johon on pudotettu purkillinen valmiskastiketta. Tarjoilija kantaa pöytään vielä korillisen leipää ja monta erillistä voinappia. Mietin, missä järjestyksessä tämä valikoima syötäisiinkään ja mihin mahaan. Selvää on ainakin, että täällä ei kitsastella.

Harmaapäinen täti, jolla on suurilinssiset silmälasit, heittelee baarin puolella tuoppeja liukumaan pitkin tiskiä kuin lännenfilmeissä. Yhtä suvereenisti häneltä käy huulenheitto tiskiin nojaavien hattupäiden kanssa. Joku paukuttaa flipperiä ja TV pauhaa uutista siitä, kuinka musta pormestari on valittu uudelleen luotsaamaan Chicagoa. Kun olen ahtanut sisääni kaiken sen, minkä saan mahtumaan, ruokaa on pöydällä vielä läjäpäin. Tarvitsen mielestäni ruoansulatuksen vuoksi konjakin. Tarjoilijalla on asiasta mielipide.

– Se, mitä täällä voi kutsua konjakiksi, on Martell tai Hennessy. Otatko sellaisenaan vai jäillä? Tuleeko Coca colaa tai kivennäisvettä?

Pelastan konjakkini jäiltä ja kyytipojilta suihini ja kävelen kohti De Paulia toivoen, että ruoka laskisi hieman.

Teatterikoulutusta

Yliopistolla tarjotaan huolellinen selvitys siitä, mitä opiskellaan ja millaisella opintosuunnitelmalla. Niissä ei oikeastaan ole mitään yllättävää. Merkittävintä onkin ehkä vain se, miten samanlaista virallinen teatterikoulutus on eri puolilla maapalloa.

Pääsen neljännen vuosikurssin näyttelijöiden oppitunnille, jossa oppilaat aprikoivat, kehtaisivatko esittää minulle mitään harjoittelemaansa. Vihdoin he päätyvät toistamaan saman kohtauksen, jota ovat jo kuulemma harjoitelleet koko päivän. Siinä ei vieläkään ole kehumista. Repliikkejä puhutaan ilman, että kuulija arvioisi kuulemansa ennen kuin vastaa. Se, mikä on vaikuttanut esitteissä johdonmukaiselta ja tavoitteelliselta, ei kanna aina käytännön hedelmää.

Uuttako teatteria siis?

Kuuluisan Steppenwolfin esitys on Sam Shepardin ”A Lie of the Mind”, joka perkaa kahdeksan ihmisen elämänvalheet ja riippuvuudet. Punaniskakansan syvien rivien käyttäytymismallit ovat kyllä hyvin lähellä suomalaista mentaliteettia. Näyttelijäntyö on joidenkin vanhempien taiteilijoiden kohdalla uskottavaa, nuoret tahtovat olla valjuja. Kaikki näyttelevät vain keskenään avaamatta tarinaa yleisölle vähääkään. Lavastus on toivottoman ikääntynyttä estetiikkaa. Röyhistän rintaani, kun esitys päättyy. Lahden, Suomen pikku Chicagon, teatteri voi mielestäni olla ihan ylpeä työstään kuuluisan Steppenwofin rinnalla.

Yllättävän riemastuttava performanssi sen sijaan löytyy Organic Theatren sarjasta nimeltä ”Greenhouse”. Teatterin johto vaikuttaa tapaamisessamme yhteistyöhakuiselta, innostuneelta ja köyhältä. Heillä on edessään lähes mahdoton tehtävä pitää juuri hankittu kolmen studionäyttämön talo hengissä. Toivotan onnea näille rohkeille naisille, Sara Farrille ja Lolita Lorrelle, ja siirryn katsomaan Michael Kalmes Meyersin esitystä nimeltään ”Reconstructing the Temple from Memory”. Päästyäni sisään tarinaan joudun toteamaan, että olen nyt katsomassa elämäni tähän mennessä hauskinta ja älykkäintä performanssia. Mies edessämme on kuin hra Hulot’n intellektuelli amerikkalaisveli, joka tekee matkaa henkilökohtaisen muistinsa temppeliin. Olen retkellä hänen päänsä sisään, välillä pääsen kurkistamaan suoraan sydämeen. Hänellä on sata tapaa purkaa auki kaavoittunutta keittiörealismia, jota niin monet jo näkemistäni esityksistä ovat viljelleet. Hän siirtää taikurin lailla katsojan assosiaatiokenttää.

Kun tapaamme esityksen jälkeen, mies on paljon vähemmän kiinnostava kuin esityksensä. Kuinka monen taiteilijan kohdalla tilanne onkaan päinvastainen – näyttämöllä suoritetaan rooli, privaatissa loistetaan. Tämä mies keskittyy lähinnä siihen, miten pääsisi eroon jättimäisestä kalasta, jota on käyttänyt esityksessä. Se on oikea, kuollut kala, jonka sisään hän on asentanut mekanismin, jolla pystyy heilauttamaan kalan pyrstöä. Kun puhumme, hän aukaisee kalan ehjän vatsan, nostaa ulos muovipussiin pakatun mekanismin ja kiikuttaa raadon pihan roskalaatikkoon. Jään miettimään, onko hän syöttänyt mekanisminsa elävälle kalalle. Sen raato tulee joka tapauksessa huomenna haisemaan roskalaatikossa. Minä ainakin olen nielaissut elävältä Michael Kalmes Meyersin syötin. Keskustelumme liikkuu pinnalla, kun esitys taas on päästänyt riemastuttavasti pinnan alle.

Jenkkilän Lahti

Mittailen katuja. Minua miellyttää näiden ruutukaavakortteleiden pienuus. Täällä voi kävellä uuvahtamatta.

Saan täkäläiset nauramaan, kun sanon, että kotikaupunkini Lahti on ”Suomen Chicago”.

– Onko sekin järven rannalla, he keksivät kysyä.

On se. Ja se on maanviljelyksen keskeen ponnisteltu bisnescity, jolla on hyvä orkesteri ja hyvä teatteri. Ilmapiirissäkin tuntuu olevan yhtäläisyyttä: tasa-arvolaki on saanut täkäläiset miehet tolaltaan, kun on käynyt ilmi, että Rotareihin täytyy ottaa jäseniksi myös naisia – hyvinkin lahtelaista, sanoisin.

State-kadulla kuulen, kun mies puhuu pojalleen suomea.

– Siitäkin pitäisi ottaa valokuva…

Ne ovat ensimmäiset suomen sanat koko tämän matkan aikana ja liikutun, mutta kuljen ohi pukahtamatta. Kyllästyttyäni katuvilinään poikkean ensimmäiseen elokuvateatteriin, joka osuu kohdalle. ”Extreme Prejudicen” silmitön tappaminen tapahtuu kauhtuneessa teatterissa, joka pyörittää leffaa nonstopina, joten musta poika käy vain keräämässä cokismukit ja popcorn-tölkit ja esitys alkaa uudelleen. Kaikki näyttävät syövän sormin tässä kaupungissa, kadunvarsilla, kuppiloissa ja elokuvissa.

En erota salin hämärässä yhtään naista. Miehiä on siellä täällä, monet näyttävät nukkuvan elokuvan suunnattomasta metelistä piittaamatta. Yksi katsoja soittaa omaa radiotaan. Edessäni istuva mies kääntyy katsomaan, kun tunkeudun tyhjälle penkkiriville. Sen jälkeen hän ei saa katsettaan irti polvistani, joita keskittyy tuijottamaan ainakin yhtä paljon kuin elokuvaa. Hänellä taitaa olla henkilökohtainen projekti meneillään takkinsa alla. Väkeä tulee sisään ja menee ulos mielensä mukaan, niin minäkin, kun naapurin katseen intensiteetti ja elokuvan tappamisen mäiske ylittävät sietokyvyn. Etsin museon.

Terra Museum osoittaa, kuinka yhteistä kansainvälistä omaisuutta 1900-luvun alun maalaustaiteen trendit ovat. Ranskan maisemat toistuvat täällä, kuten meidänkin taiteessamme. Katselen taatusti Edelfeltin opiskelutovereiden tauluja. Amerikanamerikkalaista maalaustaidetta löytyy museon kauppapisteestä. Ostan mukaani Susan Leetä ja John Singer Sargentia tietäen, että teen tällä kaupalla matkantekoni yhä vaikeammaksi. Näitä kaikkia kirjoja saa varmasti yhtä lailla New Yorkista, joka on matkani viimeinen etappi. Kai sieltä saa kaikkea muuta paitsi kuubalaisia sikareja. Miksi siis raahata kirjoja mukana täältä? Kuljen paketti kainalossani hotelliin.

E.T:n teatteri

Viimeinen iltani Chicagossa on omistettu Wisdom Bridge -teatterille. Johtaja on mahtipontisesti Richard E.T. White nimeltään. Robert Falls on ollut toistakymmentä vuotta toimineen ryhmän keskeisiä vaikuttajia. ”Myrskyn” nähtyäni pidän tärkeänä tutustua myös taustaan.

– Teatterimme asenne on ”sosiaalikriittinen”, sanoo E.T. – Esitykset ovat uusia tekstejä, kuten Maria Irene Fornesia, mutta myös uusia sovituksia klassikoista. Ryhmälle on annettu kaupungin erityisrahoitusta, jotta se tiivistäisi sidoksiaan sijaintiyhteisöönsä. Koko tulevan kauden ohjelmisto kertookin maahanmuuttajien todellisuudesta. Mustaa ja hispanoteatteria tehdään osana toimintaa. Paikallisväestöä koulutetaan tekemään harrastajateatteria lasten ja vanhusten keskuudessa.

White kertoo omien esteettisten tavoitteidensa olevan performanssin humanisointi ja teatterin poeettisuuden ja mielikuvituksellisuuden lisääminen.

Teatterin esitys ”Circe & Bravo” ei ainakaan minulle paljasta hänen tavoitteidensa lihallistumista näyttämöllä. Hän ei ole kylläkään itse ohjannut esitystä, vaan tekijä on Douglas Finlayson. Onkohan nimi enne teollisesta otteesta? Hahmot on joka tapauksessa yksinkertaistettu tehdasmaisen yksioikoisiksi. Huvittelen aikani kuvitellen tuttuja suomalaisia näyttelijöitä eri rooleihin, mutta sekin alkaa kyllästyttää. Katastrofaalisinta on kuitenkin lavastus. Kulissiseinät heilahtelevat, kun ihmiset liikkuvat lavalla. Vesijohto on vedetty pahviseinälle ja siitä otetaan vettä, kun keitetään suodatinkahvia. Tekotulitakka saa minut epätoivon partaalle. Steppenwolfin lavastuskin alkaa nousta tämän toteutuksen rinnalla arvoon arvaamattomaan. Esitys panee haukottelemaan, ja alan kirjoittaa uuvahtaakseni vähemmän. Katson kelloa ja toivon äänitehosteita, jotka pitäisivät hereillä.

Matkamiehiä

Aamulla, kun odotan vierailun viimeistä Chicagon-taksia, vastapäiseen kulmaan on ilmaantunut korttelinmittainen jono meksikolaisia. Talossa on Meksikon konsulaatti. Uusi immigration-laki on astunut voimaan yöllä, ja työnantajat ovat huolissaan. Maahanmuuttajien on käytävä tarkistuttamassa oleskelulupansa. Jonosta menee yksi ihminen kerrallaan sisään, mutta ketään ei tule ulos. Näky on absurdi. Joudun selittämään itselleni, että korttelin toisella laidalla täytyy olla uloskäynti. TV-kuvausryhmä tulee hätistelemään viimeisiä jonottajia.

Kun tilaamani taksi ajaa paikalle, kuljettajapappa on pahassa krapulassa.

– Miten minä ajan ulos tältä tontilta, hän tinkaa.

– Jospa vaikka koittaisit tuosta, sanon, ja pääsemme liikkeelle.

– Thank you, but I’m new in this business, you see.

Taksi pysyy työläästi omalla kaistallaan, mutta onneksi kuljettaja on jo oppinut tien lentokentälle ja osuu vieläpä oikean lähtöaulan kohdalle. Lopuksi hän pyytää minulta arvostelun siitä, miten ajo sujui kaupungissa, miten highwaylla. Hän on kuulemma saanut potkut pari viikkoa sitten edellisestä paikasta. Syy ei kuitenkaan ole ollut ajotaidossa:

– A guy hit me and I hit the guy.

Ja perhe on elätettävänä ja on muutakin murhetta. Annan armon käydä oikeudesta ja hän saa tyydyttävän arvosanan. Mutkattomasti.

Kone suuntaa Nebraskan yli kohti Coloradoa. Omaha on jo ohitettu, kun alla näkyy pyöreitä peltoja. Sitten alkavat Coloradon huikean juhlavat punaiset kalliovuoret kanjoneineen ja jokiuomineen. Edessä odottaa tuo unelmien kaupunki L.A.