Kuoro on elämäntunnon mittari

Kanada 1985

ITI:n seuraava kongressi-isäntä on Kanada. New Theatre on paikalla vajaalla kokoonpanolla. Helmo Hernandez, joka on ollut Kuuban festivaalin organisoija, on napattu putkaan Floridan lentokentällä. Kongressi alkaa Montrealista, jossa pääsen tutustumaan seuraavan ohjaukseni, ”St. Carmen de la Mainen” tapahtumapaikkoihin. Hernandez joutuu virumaan kuulusteluissa kokouspäivät, vaikka mitään perustetta pidättämiselle ei esitetä. Syyksi riittänee, että kuubalaisen on pakko matkustaa Kanadaan Yhdysvaltojen kautta.

Montreal

Näemme hyvää teatteria. Carbonne Quatorce -ryhmän seikkailu resiinalla pitkin teatterisaliin vedettyjä junanraiteita räjäyttää esteettistä raamia. Michel Tremblayn näytelmä ”Cinque Albertines” Théâtre du Rideau Vertin näyttämöllä kuvaa yhden ja saman naisen elämän eri kausia ja kehittää kykyä ajatella uudelleen dramaturgian lakeja. Se myös häkellyttää puhdasmielisyydellään ja tunnevoimallaan.

La Mainin kaupunginosa, jossa tämäkin ”Cinqure Albertines” tapahtuu, nousee kuitenkin itselleni teoksen pääasiaksi siitä syystä, että Tremblayn toisen näytelmän, ”St. Carmen de la Mainen”, tapahtumat sijoittuvat myös juuri sinne. Olen valinnut ”St. Carmenin” ensimmäiseksi ohjaustyökseni upouudessa Lahden kaupunginteatterissa, jossa olen aloittanut teatterinjohtajana tämän vuoden alussa. Olen myös saanut ennalta sovituksi keskustelutuokion Tremblayn kanssa.

Kun tapaamme, Tremblay puhuu erityisesti kuoron merkityksestä elämäntunnon mittarina.

– Kuoro on yhteisö, sosiaalinen omatunto antiikin malliin. Se katoaa näytelmän lopussa, koska se osaa jo ulkoa Carmenin laulun.

Kyselen lisätietoja näytelmän tapahtumapaikoista, mutta Tremblay on sitä mieltä, että on parasta käydä itse paikan päällä, ja lupaa hoitaa oppaakseni kustantajansa edustajan.

– Tulen mielelläni ensi-iltaan, kirjailija sanoo tapaamisen lopuksi ja pitää vuoden kuluttua sanansa. Hän tosin haluaa katsoa esityksen lojuen kyljellään yleisön alle avatussa näyttämöaukossa.

Joku täällä sanoo, että Carmen on Tremblay, vaikka hän itse väittääkin, ettei henkilöillä ole suoranaisia esikuvia. Joka tapauksessa hän kirjoittaa mainelaisistaan la comédie humainea Zolan malliin. Samat henkilöhahmot putkahtavat esiin näytelmästä toiseen.

La Maine

Todellisen La Mainen kaupunginosan nähtyäni ymmärrän, että edessä on melkoinen haaste tuoda lavalle se inhimillinen kirjo ja elämänsyke, joka leimaa ”S. Carmenin” tapahtumapaikkaa.

Ihmettelen ihan ensiksi sitä tosiseikkaa, että olen täällä, St. Catherinella, Montrealin La Mainessa. Sitä tosin kestää vain hetken, sillä elämänkirjo ympärilläni tempaa matkaansa. Seinänvierustoilla maleksii muutamia huoria. Transvestiitteja parveilee erityisesti Café Cleopâtren edustalla. Miehiä on liikkeellä paljon. He ovat eri rotuja, jotkut jo iltapäivästä ankarassa humalassa. Pelkkään mustaan silkkiaamutakkiin pukeutunut, ajeltu mies mittaa muiden joukossa katuja. Neonvalot piirtävät karkeina esiin ihmiset, yhden kerrallaan. Ihan Cléoptre-kahvilan nurkalla, St. Laurent -kadun varrella, on Monument National -teatteri. Nimi herättää mahtipontisuudellaan hupaisia mielleyhtymiä. Koko väylä huokuu raadollista elinvoimaa.

– Rodéon, ”St.Carmenin” kapakan, esikuva on lähinnä juuri näytelmän Café Cleopâtre, kertoo seuralaiseni, Trembleyn kustantaja, joka on suostunut oppaakseni. Se ei valitettavasti ole vielä avannut oviaan.

Kuljemme ohi graffitien ja todellisten monumentaalisten seinämaalausten, ohi ammottavien parkkipaikkojen, jotka aukeavat kohdalle äkisti kuin suusta pois vedettyjen hampaiden onkalot, ohi West Side Storyn palotikkaiden, kalteri-ikkunoiden ja lohkeilleiden rappausten. Mutta aina välillä avautuu eteen pittoreski katunäkymä, joka on kuin suoraan eteläisestä esi-isien Euroopasta. Kaupungin keskusta yrittää tosin tunkea voimalla kohti La Mainea ja vallata alaa Ankkalinna-tyyppisille pilvenpiirtäjille, joita nuolevat monikaistaiset valtatiet. Tämä on kaunein ruma kaupunki, jonka olen nähnyt.

Yhden talon kulmassa on punaiseksi maalattu nurkka ja sen keskellä viisto ovi. Oven yläpuolella on pysty valomainos, jossa lukee ”La Lodéo”. Oppaani tietää kertoa, että nimi johtuu kapakan entisen omistajan ärräviasta. Hän ei oppinut koskaan sanomaan rodeo.

– Kapakka on perustettu toisen maailmansodan aikaan, kun kantrimusiikki oli suosittua myös Kanadassa. Sitä pidettiin silloin puhdasmielisenä ja isänmaallisena musiikkina.

Älyvapaita cowboyelämän kuvauksia käännettiin innolla ranskaksi, kunnes rock ja ranskalaisperäiset laulut katkaisivat suosion. Strippauksen salliminen muutti lopullisesti koko musiikkikulttuurin.

Räikeä neonvalo reunustaa La Lodéon näyteikkunoita, joista ei näe sisään. Niihin on aseteltu alastonkuvia jo aikaa sitten, koska hahmot ovat haalistuneet lähes olemattomiin. Ovella seisoo suomalaiselta näyttävä portsari, jonka otsalla killuu rasva ja hiki. Harteita kiristää virkatakki. Asiakas tulee ulos, kun pyrimme sisään, ja röyhtäisee ohi mennessään raikuvasti. Portsari lupaa, että saamme käväistä katsomassa paikkaa sisältä kahden dollarin pääsymaksulla. Normaali käytäntö baarissa on vähintään kaksi paukkua tunnissa tai ulos, hän valistaa.

Sisällä vallitsee punertava pimeys, jossa velloo tupakansavu ja eltaantunut öljyn käry. Seinien punaisen maalin keskeen on sinne tänne läiskäytetty ruskean ja kullan kirjava tapettikaistale. Ikkunoiden edessä on kultamaalilla maalatut kovalevyt. Neljäkymmentäluvun kuuppavalaisimet on himmennetty sutimalla lasikuvut punaisella ja sinisellä värillä. Seinustalla lojuu pitkä baaritiski kuin alttari. Pieniä matalia pöytiä on tungettu vieri viereen ja niiden ääressä nuokahtelee yksinäisiä miehenhahmoja. Keskilattialla on punainen, nelikulmainen koroke, jonka nurkkiin on pystytetty rautatangot. Niitä yhdistää toisiinsa jykevä kettinki. Musiikin jytä täyttää paikan. Täällä ei kukaan keskustele.

Lavalla on jo meneillään strippaus. Esiin paljastuu kotirouvavartalo, taikinamaiset rinnat ja mustat pikkuhousut. Päässä on vaalea peruukki ja jalassa korkokengät, jotka panevat polvet lievään linkkuun. Nainen tepastelee lavalla, nostelee rintojaan ja hytkyy vähän. Kaksi muuta naista seuraa esitystä lavan reunalta ja häipyy nyt keskenään supatellen takahuoneeseen. Pikkuhousut irtoavat esiintyjän alavartalolta, mutta kapakan mieshahmoista ei juuri erota elonmerkkiä. On saatava raitista ilmaa.

Niinpä ajamme Mont Royal -vuorelle. Siellä on suuri luonnonpuisto ja huikea näkymä alas St. Laurent-joelle, jota kuu hopeoi. Jostain kuuluu särkyvän pullon kirskahdus. Ilahdun vuosia myöhemmin tunnistaessani Mont Royalin elokuvasta ”Montrealin Jeesus” – hieno filmi ja hieno tapahtumapaikka.

Toronto

Junassa matkalla Torontoon musta vaunupalvelija heittää kassiani niin rempseästi, että kyydissä oleva Campari-pullo särkyy ja sisus valuu matkatavaroihin. Vastapäinen matkustaja onnistuu puolestaan kaatamaan pahvimukillisen kahvia valkoiselle puserolleni. Ikkunassa matkaa maisema, joka näyttää häkellyttävästi Suomelta.

Perille hotelliin tulen kaikin puolin ryvettyneenä. Kassiin pakatut punaisentahmeat vaatteet on pakko upottaa kerralla suureen kylpyammeeseen likoamaan ja toivoa parasta. Saan tyytyä matkatamineisiini ja käsin hinkattuun kosteaan puseroon pormestarin järjestämällä vastaanotolla Viljo Revellin piirtämässä muhkeassa kaupungintalossa.

Tämä kaupunki on ainakin näillä laidoillaan, joilla nyt liikumme, järjestäytynyt, siisti ja hyvin anglosaksinen. Montrealin charmikas rähjäisyys ja elämänmaku puuttuvat kokonaan..

Niagara

Niagaralla teen laivaretken ”Maid of Mistillä”. Saamme päällemme mustat hupulliset sadetakit ennen kuin astumme höyrylaivaan, joka lähtee ponnistelemaan vastavirtaan kohti putouksia, joiden muistikuva ja jylinä palautuvat elävinä mieleen, kun ohjaan pari vuotta myöhemmin näytelmää Blondinista, nuorallakävelijästä, joka vuosisataa aiemmin istui teräsvaijerillaan Niagaran päällä ja paistoi kananmunia.

Matkalla Niagaralle, turvamiehenä Ralf Långbacka.

Matkalla Niagaralle, turvamiehenä Ralf Långbacka.

Alus tekee aikansa matkaa vastavirtaan vaivalloisesti ja pysähtyy sitten kokonaan paikoilleen, kun putoukset ovat käden ulottuvilla. ”Maid of the Mistin” moottorit jyskyttävät edelleen täydellä teholla puskien veden voimaa vastaan. Sitten laiva jää vapisemaan veden varaan, mutta sen tehot eivät riitä senttiäkään pidemmälle.

Maid of the Mist

Maid of the Mist

Putoukset jymisevät ja ilman täyttää kostea utu. Vesihöyry valtaa aluksen. Kaikki ääriviivat katoavat. Kaksi voimaa, kone ja luonto, jyskyttävät vastakkain avaruudettomassa tilassa ja hetki muuttuu pieneksi ikuisuudeksi. Sitten ”Maid of the Mist” luovuttaa, kääntyy ympäri ja palaa laituriin.