Kohti länttä: Amerikat

Kuuba 1984

Kun olen kirjautumassa sisään koneeseen, saan kuulla, että lippu ei käy: ”kone meni jo eilen”. Olen katsonut lähtöajan liian huolettomasti ja jättänyt sen jälkeen tarkistamatta. Kerta ei ole ensimmäinen kohdallani eikä jää viimeiseksi. Olen silti vähällä voida pahoin silkasta kauhusta. Mitä jos matka pitää maksaa uudemman kerran? Mitä jos en kerta kaikkiaan ehdi lainkaan ja käyn kääntymässä tyhjän panttina paikalla? Mitä jos..?

Lipputoimisto lupaa etsiä vaihtoehtoisia lentoja, mutta tältä päivältä kaikki mahdollisuudet ovat ohi. Sieltä luvataan soittaa, kun huomista koskeva selvitys on valmis. Kentällä minulla ei ole enää mitään tekemistä. Perhe on maalla. Sieltä on lähdetty aamulla ajamaan kentälle niin kovassa pakkasessa, että auto on ollut hyytyä matkalle, päästy perille, hyvästelty ja vilkutettu matkaan.

Ostan R-kioskista Iltasanomat ja nousen matkalaukkuineni Finnairin bussiin. Siellä avaan lehden, mutta en käsitä sanaakaan siitä, mitä luen. Menen pölyiseen kaupunkiasuntoon, jossa jääkaappi on tyhjillään ja soitan maalle. Itku ei ole kaukana.

Parin tunnin päästä puhelin soi ja saan kuulla pääseväni lähtöön huomenna, Kööpenhaminan kautta. Paluulippu käy sellaisenaan ja myös mannerten välinen osa menolipusta. Joudun maksamaan vain Helsinki–Kööpenhamina-välin. Tätä kirjoittaessa täytyy todeta, että lentomatkustajan arvo on mennyt neljännesvuosisadassa huimasti alaspäin. Enää moinen järjestely ei tulisi kyseeseen. Enää en voisi edes käyttää edestakaisen lennon paluuta, jos olen myöhästynyt menosta ja lentänyt toisella yhteydellä perille.

Havannan henki ja Nikas dream

Lennolla vieressäni istuu Jolinda, jonka kanssa yritän tulla toimeen vähäisellä espanjallani. Hän on palaamassa Euroopasta Managuaan, Nicaraguan pääkaupunkiin, jonne kone jatkaa Havannasta. Hän näyttää haaleaa ja rypistynyttä valokuvaa sulhasestaan, joka odottaa perillä. Sitten hän riemastuu hillittömästi kuullessaan, että minua on koulun ensimmäiseltä luokalta asti kutsuttu lempinimellä Nika. Olemme hänen mielestään lähestulkoon maanmiehiä.

Kuuban taivas ympärillämme on täynnään suuria kirkkaita tähtiä, joita näkyy koneen ikkunan korkeudella. En ole koskaan ennen päässyt katsomaan tältä etäisyydeltä tähtitarhaan.

Lentokenttäkuljetus vie kohti Havannan vanhaa, kunnianarvoista ja armottomasti rapistunutta Hotelli Nacionalia. Kadut ovat täynnään käsittämättömän suuria, ikäloppuja jenkkiautoja. Vanhassa kaupungissa restauroidaan kirkkoa ja rakennustelineissä on iloisia paperikoristeita. Suuret kankaat julistavat Kuuban vallankumouksen kunniaa ränsistyneiden kaupunkirakennusten kupeissa. Tänne on nyt kokoontunut suuri määrä Latinalaisen Amerikan teattereita festivaaleille. Muutamia ryhmiä on kutsuttu myös Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta, joukossa KOM-teatteri, joka esittää täällä Pirkko Saision ”Betoniyön” Pedro Ahumadan espanjankielisellä kertojalla täydennettynä. Luvassa on myös seminaarisarja Etelä-Amerikan maiden teatterista. Varsinainen syy matkaani on ITI:n New Theatre Committee, joka pitää kokouksensa festivaaleilla.

Huoneeni Nacionalissa on jättimäisen korkea. Kylpyhuoneessa joudun virittämään muovipussin viemäriaukon tukkeeksi, että saan veden pysymään ammeessa. Tulppa on kadonnut teille tietymättömille. Sama, kelvolliseksi osoittautuva keino, on tullut käyttöön monessa muussakin maailmanlaidan hotelleista.

Myös KOM-teatteri on majoitettuna samaan hotelliin ja tuttuja tulee vastaan käytävillä. Niinpä kaupunkiin tutustuminen alkaakin Hemingwayn kanta-bodegasta vanhan kaupungin keskustassa. Minua valistetaan, että myös Alliende oli tavannut käydä täällä. Mojito on jäämurskan keskellä kirkas ja raikas ja minttu tuoksuu väkevänä. Toivon, että alkoholi tainnuttaa jäämurskassa mahdollisesti piileksivät bakteerit.

Casa de las Americas

Havannan seminaarit järjestetään Casa de las Americasissa Manuel Galizin johdolla. Teatterintekijät ovat tulleet keskustelemaan Etelä-Amerikan ja pakolaisteatterin etiikasta.

Eteläisen Amerikan teatteriväki esittäytyy meille heti ensimmäisenä seminaaripäivänä laajana kirjona. Samalla he kertovat kuulumiset toisilleen.

Aloitamme tutustumalla Teatro Quatroon, jonka edustajat kertovat tekevänsä Yhdysvalloissa chicano-teatteria ja yrittävänsä saada aikaan yhteistyötä muiden samoin perustein toimivien itärannikon teattereiden kanssa. Presidentti Reaganin hallitus on ajanut ryhmät ahtaalle leikkaamalla tukia, mutta lisännyt samalla teatterintekijöiden poliittista tietoisuutta. Taloudellinen paine on myös ajanut ryhmät yhteistyöhön latinalais-amerikkalaisten ammattijärjestöjen kanssa. Muutamat teattereista ovat järjestäytyneet Teatro Quatron lailla anti-imperialistiseen toimintaan, Argenta ja Briganes niiden joukossa. Reagan on tuskin osannut arvioida ihan tarkkaan leikkaustensa seurauksia.

Brasilialaisen César Vieiran teatteri taas on toiminut kaksi vuotta Angolassa. Vieira on tuona aikana tullut vakuuttuneeksi oman kansallisen kulttuuri-identiteetin välttämättömyydestä. Suuri määrä Etelä-Amerikan teatterintekijöistä elää tällä hetkellä pakolaisina Euroopassa. Jos he pääsisivät palaamaan kotimaihinsa, heidän panoksensa teatterin kehitykselle olisi mittava, arvioi Vieira.

– On eri asia elää kotimaan oloissa kuin osoittaa solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka siellä kamppailevat.

Riittävä tietoisuus siitä, mitä exiliossa eläminen ja työn tekeminen pakolaisena tarkoittaa, haastaa väistämättä niiden rakenteiden horjuttamiseen, jotka ovat pakottaneet lähtemään kotimaasta. Pakolaiskulttuurin on verkostoiduttava pysyäkseen lujana, täällä vakuutetaan.

Nyt Vieira tekee jälleen työtään Sao Paolon jättiläiskaupungin kuudentoista miljoonan asukkaan keskuudessa. Maan kaupallinen teatteri on hänen mukaansa sulkeutunut linnoitus. Sen vastapainoksi on perustettu Teotro Unidad y Oie Atento, joka menee yleisönsä keskuuteen. Se ei tee teatteria vain ihmisistä vaan myös ihmisten joukossa. Teatterilla on telttaesityksiä, joihin pääsee bussilipun hinnalla, sirkusta, sambakouluja ja kansan muistia luotaavia näytelmiä. Kaduilla esitetään ”litteratura de cordelia” -näytöksiä, naruesityksiä, joissa köydellä rajatun näyttämön roolit puhuvat nuoran taa kokoontuvien kieltä ja jakavat tikkukirjaimin kirjoitettuja julisteita. Lukutaidottomia varten esitysten alkamisajat kuulutetaan kovaäänisillä kiertelevistä autoista. Teokset rakentuvat ilmaisuperinteelle, jota kuvaa Robin Hood -tekniikka: Kun teatteri tekee esityksiä varakkaille, nämä saavat maksaa lipuistaan paljon, jotta muille voidaan järjestää halpoja esityksiä. Joskus esiintyjät tosin voivat joutua ”herttuan miesten” vangeiksi, mutta jatkavat vapauduttuaan talttumatta missiotaan.

– Ainoat työläiset, jotka ovat käyneet ennen tätä vauraan väen teattereissa, ovat työläiset, jotka rakensivat ne.

Seminaarissa ja keskusteluissa liikkuu miehiä, joiden avatessa suunsa muut vaikenevat ja kuuntelevat tarkkaan, sillä sanat tuntuvat tulevan yhtä lailla päästä kuin sydämestä, olipa puhujana Atahualpa del Cioppo tai Ruben Yanes. Miehet ovat uruguaylaisesta El Galponista, joka oli taiteen keulakuva maassaan aina vuoteen 1976, jolloin sen omaisuus takavarikoitiin ja jäsenet pakotettiin vangitsemisen uhalla maanpakoon Meksikoon.

Ryhmän esitys on suoraan maanosan realidad maravillosasta, ihmeellisestä todellisuudesta. Sen alussa yleisö nostatetaan pystyyn ja heitä kehotetaan kunnioittamaan hiljaisuudella valkoisen elefantin muistoa. Todellisuus valtaa osan satua osaksi itseään. Ryhmä elää edelleen maanpaossa odottaen paluuta Montevideoon. Ryhmän vanhuksen del Cioppon hiukset ovat jo ehtineet karkaistua valkoisiksi kuin teräs kuutamolla. Hän on jo matkalla valkoisen elefantin lajitoveriksi. Ja puhuu ”sentido moral del teatrosta”, kyvystä tehdä yhteiselle maanosalle oikeat kysymykset: – Taiteilija ei voi erottaa kulttuuria, ideologiaa ja elämää irralleen toisistaan. Teatterin moraalinen voima rakentuu niille. Etuoikeus on vastuuta ja jokaisen taiteilijan on tehtävä itselleen Oppenheimerin kysymys: ihmisen puolella vai ihmistä vastaan?

Hänen puhuessaan on aivan mahdollista uskoa, että kun El Galpon jälleen vierailee Argentiinassa, uruguyalaiset uivat heitä katsomaan sen rajajoen yli, joka työntää makeat vetensä pitkälle Atlantin valtamereen.

Julio Saldana Nicaraguasta kertoo, että teatteri on ottanut jalansijan maassa vasta vallankumouksen myötä. Vanhoja tabuja ei ole ollut kumottavina, koska aiempaa teatteriperinnettä maassa ei ole ollut. Kuubalaisen teatterin merkitys esikuvana on ollut ratkaiseva. Nykyisin teatteria tekee noin satakaksikymmentä ryhmää, eikä rajan vetäminen ammattilaisten ja amatöörien välille ole juuri mahdollista. Taiteen kehittämiseen luodut kulttuuriprikaatit ovat vauhdittaneet uusien teatteriryhmien syntyä. Oleellista on, että näyttelijän etiikka on vallankumouksellisen etiikkaa ja yhteys kansaan ja kulttuuri-identiteettiin on selkeä. Oman kirjallisuuden puute pakottaa teatterintekijät luomaan tekstinsä yhdessä.

Nicaragualaisten Nixtayolero-teatterin esitys on valloittavan suoraa ja kirkasotsaista naivismia liikuttavimpia yksityiskohtiaan myöten. Se on täynnään luonnonlasten häkellyttävää aitoutta, suoruutta ja nuoruutta, eikä taitoakaan puutu. Ensi nica-tuttavuuteni Jolinda palaa väistämättä mieleen.

Suomenruotsalainen Micke Rejström, joka on näyttelijäntyönsä ohessa taitava jonglööri, kertoo myöhemmin, kun teemme yhteistyötä, kuinka hän on osallistunut rauhankulttuuritapahtumaan Nicaraguassa aikaan, jolloin sandinistit taistelivat vallan kumoamiseksi. Taiteilijat olivat päättäneet marssia kulkueena sissien ja armeijan joukkojen välillä kulkevaa tietä. Sotilaita oli asemissa kummallakin puolen tietä. Micke oli taivaltanut pallojaan heitellen joukkueen kärjessä kauhun vallassa, kunnes tien viereisiltä kukkuloilta oli alkanut kuulua, kuinka aseista vähin erin napsahteli pois lataus.

Argentiinan Teatro Avierto on ensi kertaa esillä Kuubassa. Se edustaa laajamittaista kulttuuririntamaa puolestapuhujanaan kirjailija Osvaldo Dragun: – Argentiinan menneisyys murtuu, tulevaisuus ratkaisee, mikä osuus Teatro Avierton yli kahdellatuhannella jäsenellä tulee jatkossa olemaan maan teatterielämässä.

Lyhyet katsaukset piirtävät kuvan maanosasta, jossa teatteri taistelee olemassaolostaan, mutta myös oman yhteiskunnallisen arvomaailmansa puolesta. Kaiken kaikkiaan Latinalaisen Amerikan teatteri näyttää elävän valtavaa noususuhdannetta, joka on ollut vallalla jo toistakymmentä vuotta, mutta elää edelleen käytännöllisesti katsoen kokonaan vailla yhteyksiä virallisiin tahoihin omassa maassaan. Monet ovat täällä hakemassa esimerkkiä ja vaikutteita Havannasta, ”el espiritu de Havana”. Ohjelma tarjoaakin seikkaperäisen katselmuksen myös Kuuban teatterin historiaan ja nykypäivään.

Kansan teatteri

Bussit starttaavat kohti vuoria. On aika nähdä, miltä maaseututeatterin toiminta näyttää käytännössä. ”El paraiso recobrado” hersytti esiin festivaalin makeimmat naurut. Tällä kertaa Escambray-ryhmä esiintyy tehtaan kulttuuritalossa. Sinne on hankittu railakkaan punainen esirippu. Esitys tekee roimaa pilaa Jehovan todistajista. Sen pohjana on Brechtin ”Rouva Carrarin kiväärit”, joka on sovitettu paikallisiin oloihin. Jehovan todistajat näytetään vastavallankumouksen vehkeilijöinä. Kolmikymmenpäinen saarnakokouksen joukko saa välittömän kontaktin yleisöönsä pääpapittarena teatterin grande dame Gilda Hernandez.

Esteettinen kieli pyrkii vieraannuttamaan ennakoimalla, kommentoimalla ja antamalle katsojalle taukoja ajatella. Taitavan näyttelemisen oheen on istutettu yleisöä kosiskelevia kikkoja, jotka näyttävät menevän perille. Kontakti katsojien ja näyttämön välillä on riemukas. Musiikki on oleellinen osa esitystä. Yleisön joukossa on ”laulava maatyöläinen”, joka kommentoi tilanteita kitaran säestyksellä ilmeisen osuvasti. Välillä soittaa orkesteri marakasseineen, quiroineen ja marimbuloineen. Yleisökin pannaan tanssimaan lopuksi. Escambray saa myöhemmin kutsun Tampereen Teatterikesään, mutta yhteys suomalaisyleisöön jää etäiseksi. ”Ramona”, joka puhuu naisen asemasta nyky-Kuubassa, ei tapaa kosketuspintaa.

Kuubalaisen teatteriliikkeen tausta on arauaca-intiaanien rituaaleissa. Heitä eli saarella vielä 1400-luvulla. Hedelmällisyysriittejä esitettiin iho maalattuna kylien aukioilla simpukankuorista tehtyjen torvien säestyksellä. Tämä kaikki oli kuitenkin luonteeltaan esidraamallista toimintaa, sillä kuvaelmat olivat vailla sisäisiä konflikteja.

Intiaanit saivat sittemmin väistyä uusien asukkaiden tieltä, jotka esittivät kopioita espanjalaisista moraliteeteista ja sakraaleista, kunnes maallistuminen alkoi saada jalansijaa 1700-luvulla. Ensimmäinen varsinaisesti kuubalaiseksi luonnehdittava näytelmä oli Santiago de Pitan ”Prinssi puutarhuri”, jossa ylhäisöelämää tarkastellaan palvelijoiden näkökulmasta. Tanssi ja intiaanien rituaalit elivät silti edelleen mustien orjien keskuudessa.

Seuraava vuosisata alkoi synnyttää lisää kansallista teatteria, vaikka espanjalaisuus oli myös edelleen arvossa. Syntyi värikästä korttelidramatiikkaa, jossa sankareina seikkailivat tappajat, prostituoidut ja ”kumitossumulatit”. Espanjan valtaa vastaan kamppailevat, kuten Mambi-teatteri, joutuivat toimimaan maanpaossa. Vallitsevia oloja parodioiva Buffo-teatteri voimistui kotimaassa ja menestyi erityisesti Yhdysvaltain miehitysvuosina 1902–1958. Teatterintekijät löysivät tuolloin USA:n edistyksellisen teatterin kautta myös Stanislavskin.

Vallankumous vuonna 1959 käynnisti kokonaan uuden teatterin vaikeissa oloissa ja lähti, Gilda Hernandez etunenässä, tavoittelemaan ”neitseellistä katsojaa” vuorilta, joilla vielä taisteltiin vuoteen 1965. Kyliin tehtiin Havannasta käsin retkiä, joilla haastateltiin maaseutuväestöä, jotta saataisiin talteen ihmisten oma kokemus tapahtumassa olevista muutoksista. Muistiin merkityistä tarinoista tehtiin teatteria, ensin Havannassa, sittemmin haastateltujen omilla asuinalueilla. Musiikki oli oleellinen osa uuden teatterin esityskieltä. Käytettiin vuorolaulua, tres-kitaraa ja punto guajiro -lyömäsoittimia, joilla luotiin paikallisväritteinen äänimaailma, tonada campesana. ”La Vitrina”, näyteikkuna, oli ensimmäinen varsinainen produktio, jota varten oli haastateltu 350 maalaisperhettä. Näytelmän loppu oli avoin. Yleisö sai kulloinkin päättää, kuinka tarinan kuuluisi päättyä. Escambray-teatteri oli syntynyt.

Seuraavaksi näemme teatterikoulussa Flora Lautenin ohjaaman ”El Pequino Principen”, jossa ”mi flora”, kukka, on Kuuba, baobabit edustavat poliisivaltaa ja juoppo on Vapaudenpatsas, jonka helmojen alta jalkautuvat stripparit ja irstailijat. Esitys on fyysinen mutta myös poeettinen, välillä kuitenkin tunnelmointiin pysähtyvä ja epätarkka. Flora Lauten tulee myöhemmin, johtaja-aikanani Lahteen tekemään runollisen kuubalaisen näytelmän ”Lila la mariposan”, jolla käymme myös Tampereen Teatterikesässä.

Yleisvaikutelma kuubalaisesta teatterista alkaa vähitellen muodostua sekoitukseksi vaivattomuutta, sirostelevaa poeettisuutta, runsaita efektejä ja vilkasta mielikuvitusta, mutta sen eetos on poikkeuksetta anti-imperialistinen ja työväenluokkainen.

Kaikki festivaalin esitykset yhteensä vyöryttävät eteen veren, suolan ja salpietarin mantereen ja sen teatterin lähes loputtoman värikylläisyyden ja mielikuvitusrikkauden. Ilmaisun voima nojaa folkloreen ja karnevaaliin, rytmi maanosan valtasuonten elämänkohinaan, oratorioon ja sambanjytkeeseen. Realidad maravillosa, ihmeellinen, hämmästyttävä todellisuus näyttäytyy tässä teatterissa, jota tehdään kaikkein armottomimpien olosuhteiden vallitessa.

Toistaisilla teatteriretkillä on myös saanut oppia, että kaikissa virallisissa teatterirakennuksissa on raivokas ilmastointi. Ulkona virtaa hiki. Sisällä istuessa tahtoo jäätyä. Sama koskee kaikkia muitakin julkisia tiloja.

Teatteri sikseen

Pääsemme hetkeksi irti teatterista vanhankaupungin katedraaliaukion varrella. Asuintalon kattopatiolla on illanvietto pohjoismaisten osanottajien kesken. Tanssinjytke on melkoinen, mutta naapurustosta ei kuulu valituksia. Hupaisaa on nähdä kuinka ruotsalaiset, ilmeisesti suomalaisia kollegojaan kokemattomammat rommin ryystäjät, alkavat tupsahdella nurin ja nuokahdella. Yksi heistä, Johan nimeltään, kiipeää hurjapäisenä pitkin kattoja, mutta selviytyy tipahtamatta alas pelkällä juopontuurilla. Johanin pelastauduttua takaisin sisään jään tuijottamaan seinällä riippuvaa Kristus-patsasta, ja juhlatalon isäntä tulee selvittämään, että se on peräisin tällä paikalla toimineesta ilotalosta ja että sillä on bordelliemännän isoäidin hiukset orjantappurakruununsa alla: varsinainen nykypäivän oma-taiteen airut tämä entinen ilotalo siis.

Saan myös tilaisuuden päästä uimarannalle! Lähdemme matkaan Bibi Anderssonin keskenkasvuisen Jenny-tyttären kanssa paikallisiin isäntiin kuuluvan Ignatio Guitierrezin kyydillä. Saan todennäköisesti kiittää retkestä ensisijaisesti juuri Jennyä. Bibi on tullut paikalle tyttärineen esiintyäkseen festivaalin juhlagaalassa ja tytär on ilmeisesti saanut tarpeekseen äidin odottelusta hotellissa ja vaatinut omaa ohjelmaa.

Aurinko ei kitsastele, kun edessämme aukeaa Varaderon ranta, jonka jauhonpehmeään valkeaan hiekkaan jalka painuu kuin turkisvuoriseen tohveliin. Ignatio kertoo, että ranta on ollut ”Nikas dream” ja Nika on tällä kertaa amerikkalainen miljonäärirouva, joka on omistanut Varaderon Dream -hotellin ennen omaisuuksien kansallistamista. Dream taas on saanut nimensä samannimiseltä sävelmältä, joka on joko Thelonius Monkin tai Charlie Parkerin kynästä. Ignatio tietää Charlie Parkerin kuolleen Nika-rouvan kotiin, joten epäilenpä vahvasti juuri häntä unelman isäksi.

Kun me tytöt palaamme uimasta, ihmettelemme, ettei rannalla ole Ignation lisäksi yhtään kuubalaista. Hänkin pysyttelee vaatteet tiukasti päällään ja sanoo, ettei kukaan ole Kuubassa niin hullu että uisi kylmässä vedessä. Vesi on monta monituista astetta Suomenlahden kesäisiä vesiä lämpimämpää.

Uinnin jälkeen isäntämme tarjoaa meille lounaan Monte Bello -ravintolassa, jonka toisella puolen avautuu häikäisevän sininen meri auringon kultaamana, toisella pilvinen palmumaisena. Poimin rannalta lähtiessä maasta pienen kukan, ”mi floran”.

Yöelämää

Vuorossa on KOMin ”La Noche de Concreto” ja vastassa hermostuneet komilaiset. He ovat saaneet harjoitella vain vajaan tunnin suurella näyttämöllä, jonne myös katsomo on rakennettu heidän pyynnöstään. Yleisö on lähellä esiintyjiä, ja se on hyvä. Samalla väki kuitenkin imaisee esityksestä äänten volyymin. Loput kuuluvuudesta katoaa näyttämön korkeuksiin kohoavaan torniin. Katsomotelineillä saa silti vaikutelman, että tarina alkaa edetessään pikku hiljaa toimia katsojille.

– Se fasinoi jollain merkillisellä tavalla, sanoo Ignatio esityksen päätyttyä.

Suuntaamme esityksen jälkeen iltamyöhällä kohti Cabaret Tropicanaa, ranskalaiset ITI-osallistujat ja minä, eihän Kuuban maanmerkkiä voi jättää katsastamatta. Esitys alkaa juuri kun pääsemme yökerhon pöytään. Vaskipuhaltimet raikuvat rumbanjytkettä, palmuihin kiinnitetyt valonheittimet kääntyvät paljaan taivaan alla kohti lavaa, jolle vyöryy kymmenien trimmattujen naisvartaloiden rivistö. Se säväyttää vähäisten asujensa kimalluksella ja kukkien loistolla. Näyttämön kupeessa olevaan rinteeseen on sulloutunut naiskuoro, joka laulaa taustoja. Naisten rivistö vaihtuu uuteen, eri lailla kimaltelevaan ja taipuilevaan. Esiintyjiä täytyy olla satoja. Noin viiden minuutin kuluttua katsoja tajuaa, että tätä vain jatkuu ja jatkuu. Kun lavalle nousee kaksikko, joista toinen on hyvä laulaja ja toinen huono humoristi, on pakko jättää kavalkadi ja ranskalaisseurue ja lähteä hotellille.

Yksityisyritteliäs kansainvälinen festivaaliklubi on tällä välin, yön koittaessa, vallannut Nacionalin pation. Näköalat ovat Karibianmerelle. Uncle Sam piileksii jossain sen takana. Juomat löytyvät nyyttikestiperiaatteella. Meksikolainen José Angelo saa Tropicanan humoristien sijaan kertoa tositarinoita aymara-intiaaneista, joiden luo vuoristoon hänen ryhmänsä lentää kiertueillaan esiintymään. Siellä saattavat vitsit käydä vähiin. Kun esitys on ohi, ryhmä saa usein kuulla sanan ”makamera”, joka tarkoittaa ”jaa kanssani”, ja niin tavara, joka kysyjää miellyttää, vaihtaa omistajaa. Teatteriryhmältä on jäänyt vuorten rinteille monet kamerat ja retkikeittimet.

Julio, jonka kitara hoitaa illanistujaisten musiikkitarjonnan, kertoo käyneensä Suomessa. Kun väelle selviää, että olen Nika, Nicaraguan teatterin vallankumouspomot alkavat kantaa minulle kotimaansa rommia.

– Makamera, sanoo José Angelo minulle illan lopuksi, enkä keksi mitään sitä vastaan.

Partamies ja jäähyväiset

Fidel Castro, ”el barbudo”, liittyy seuraavilla virallisilla kutsuilla joukkoomme. Hän piipahtaa tervehtimään maailman teatteriväkeä. Pöydät notkuvat herkkuja, joista ällistyttävästi arvokkaimpana pidetään vadillista riisipuuroa. Castro seurustelee leppoisasti kärkkäimpien paikalla olijoiden kanssa askeettisessa univormussaan ja lippakauhassaan, kunnes vetäytyy matkoihinsa.

Viimeisen illan juhlagaala on erämaan mittainen. Alussa tunnelma on odottavan kiihkeä. Bibi Andersson on kuitenkin lippahattuineen aivan väärässä paikassa Teatro Garcia Lorcan lavalla, eikä juhla tahdo käynnistyä. Teatro Irrumpe syöksyy hänen jälkeensä lavalle, mutta ei saa liioin tunnelmaa nousuun. KOM-teatteri onnistuu joka tapauksessa herättämään katsojat lauluillaan, vaikka seitsemästä lavalle asetetusta mikrofonista vain kolme toimii. Miksauspöytä on kuulemma hajonnut komilaisten kiljuttua harjoituksissa niin kovaa. Nyt juuri soolo jää ilman äänentoistoa. Liikutun kuitenkin lähes kyyneliin, kun kuulen lavalta ”Hävinneen muiston”, joka on jäänyt ryhmän lauluohjelmistoon ensimmäisestä KOM-ohjauksestani ”Ruukin jaloissa”. Sitä, samoin kuin ikivihreää ”Kalliolle kukkulalle”, veisataan moneen otteeseen myös KOMin läksiäisissä Nacional Hotellin patioilla. Vetäydyn aamuyön koittaessa huoneeseeni nukkumaan, mutta teatterin väki jää niille sijoilleen odottamaan aamuseitsemää ja lähtöä patiolta suoraan lentokentälle.