Huivien Teheran

Iran 2009

Istanbuliin suunniteltu välilasku vaihtuu juuri ennen liikkeelle lähtöä Frankfurtiksi. Kone lähtee Helsingistä myöhässä. Odotus Frankfurtissa venyy jälleen kerran. Olen alkanut vihata vilpittömästi näitä Keski-Euroopan jättimäisiä yliheittokenttiä, joista kaikilla on omat omituiset kontrollikäytäntönsä. Ne ajavat matkustajia kuin karjaa käytäviltä toisille.

Kun Teheranin kone pääsee viimein liikkeelle, vieressäni istuu nuorehko mies, joka kertoo, että on matkalla työpaikaltaan Pariisista kotimaahan anomaan tulevilta appivanhemmilta aviolupaa. Hän on myös kärkäs neuvomaan, joten kysyn, kuinka vakavasti huivipakkoon on suhtauduttava.

– Huivi on oltava päässä koko ajan, kun maankamaralle on laskeuduttu.

Hän ehtii kertoa paljon muutakin. Arviolta kolmekymmentä prosenttia kansasta on tiukkauskoisia shiioja, jotka pukeutuvat kaikki mustaan. Seitsemänkymmentä prosenttia on ”muodollisia uskovaisia”, joista kymmenen sunneja ja seitsemän kristittyjä. Oikeauskoisella miehellä on oltava vähintään viikset ja suun ympäryksen peittävä leukaparta. Hän on itse sileäposkinen ja sanoo olevansa poikkeus säännöstä, vaikkei kerrokaan kuinka luokittelee itsensä uskonnollisesti. Sukupuolten välinen erottelu on kaupungilla tiukkaa. Metrossakin hän menee eri vaunuun kuin morsian.

Panen huivin kuuliaisesti päähäni päästyämme perille IKA:lle eli Ajatollah Khomeinin lentokentälle. Vierustoveri kysyy, ettei minulla vain ole alkoholia mukanani.

– On, vastaan. Tuliaispullo.

– Missä? hän kysyy.

– Lentokentän muovikassissa, tiukasti teipattuna.

– Hyvä ettei matkalaukussa, hän sanoo.

Kun pääsen matkatavaroita valaisevan koneen ääreen, sinne pannaan matkalaukkuni, mutta seuralaiseni kuljettaa tyynesti muovikassini laitteen ohi ja antaa sen sitten takaisin. En ole osannut ajatella, ettei Frankfurtin kenttämyymälässä lainkaan mainita, että myös ulkomaalaisilla on täysi alkoholin maahantuontikielto tähän vuodesta 1979 alkaen islamilaiseen tasavaltaan. Mutta ilmeisesti on myös kehittynyt tapoja kiertää kiellot kätevästi.

Vastaanottajani ovat kahden miehen joukkue. Toisella on hieman englannin sanavarastoa, toisella ei lainkaan. Ajamme kohti kaupunkia ja he keskustelevat innokkaasti etupenkillä keskenään farsiksi. Tien varressa hohtaa jättimäinen neljän pylvään muistomerkki, joka on valaistu oranssi-kelta-vihrein neonvaloin, ilmeisesti läpi yön. Etupenkiltä selitetään sen olevan Khomeinin muistomerkki. Kaupunki odottaa pimeänä ja lianharmaana. Näin yöllä se vaikuttaa hiilipölyssään aavemaiselta ja suljetulta. Valoja on vähän. Jotkut korskeiden siltapylväiden neonvalot heittävät pimeyteen armottoman paljastavia, ilottomia kontrasteja.

Hotelli on vaatimaton. Persialaismatot peittävät huolellisesti lattiapinnan ja tukkivat nenän. Savuttomuuden käsitettä ei vastaanotossa tunneta lainkaan:

– Meillä kaikki on yhtä ja samaa.

Avaan ikkunan, mutta sisään pääsevä ilma on yhtä tukahduttavaa, yhtä ja samaa. Kylpyhuoneessa roikkuu irronnut pistoke. Puran tavarani kaappeihin ja pakkaan tuliaispullon lukittuun matkalaukkuun. Vienköhän täältä Suomeen tyhjän vai täyden pullon vai pääsenkö siitä eroon?

Aamulla herään syvästä unesta lasten kiljuntaan. Ikkuna on jäänyt yöksi auki. Nyt kadut ovat täynnä ihmisiä, neonvalot vilkkuvat kaikkialla, liikenne seisoo jumissa, katukäytävillä pujottelee väkeä solkenaan. Yön kuollut kaupunki on muuttunut elämää kuhisevaksi päivän keoksi. Kaupungissa on yhdeksän miljoonaa asukasta, mutta yhtään kerjäämään ojentuvaa kättä ei kaduilla erota, eikä niitä näy koko viikon aikana, ei myöskään yhtään kortinmyyjää tai muun katutavaran tarjoajaa.

Kovistelu

Festivaaleilla on ohjelman mukaan niin suuri esitysvalikoima, etten osaa edes harmistua siitä, että näen vain rippeet. Lisäksi tehtäväni on ITI:n lähettiläänä käydä keskustelua järjestön Iranin edustajien kanssa heidän kansallisen keskuksensa toimintaperiaatteista. Siihen tarjoutuu tilaisuus sunnuntain seminaarissa, joka on järjestetty valaisemaan, mitä Iranin ITI on. Siihen on kutsuttu kansallisen keskuksen edustajien ja meidän muutaman eurooppalaisen lisäksi tiedotusvälineitä, teatterintekijöitä ja opiskelijoita.

Seminaaritilat ovat tasokkaat, varustus moitteeton. Kokoontumista johtaa nainen, arvostettu professori. Keskustelu on sävyltään avointa, mutta kun paikalla olevat nuoret teatterintekijät valittavat, etteivät ole mistään saaneet aiemmin tietää, miten ITI toimii heidän maassaan, järjestön edustajat ovat lievästi puolustuskannalla. He lupailevat silti avointa tiedotusta ja laajaa kutsulistaa seuraavan vuosikokouksen edellä. Siitä on hyvä lähteä. Korostan tiukasti, että kansallisten ITI-keskusten velvollisuus on edustaa kattavasti maansa koko teatterikenttää, kun kansainvälinen Unescon siipien suojassa toimiva järjestö pyrkii edustamaan kattavasti maailman teatteria.

Pelin säännöt

Ennakkosensuuri tarkastaa edelleen maan kaikki julkistettavat esitykset ja ”opastaa oikeaan”. Vaatekoodi on näyttämölläkin rikkumaton. Naiset ovat tiukasti vaatetettuina kaulaa myöten, huivi on ja pysyy naisten päässä. Miehet koskevat vapaasti toisiaan rooleissaan, naiset ovat koskemattomia.

Tämän illan esitys nimeltään ”Bonnie & Clyde” on poikkeus. Siinä toista sukupuolta kosketetaan lyömällä.

Sali on tupaten täynnä.

Sali on tupaten täynnä.

Esitys nähdään Molavan yliopistolla, jonne pääsemme sisään ohi opiskelijajonojen. Oven suussa käydään mieletöntä taistelua paikoista. Koko vapaana oleva lattiapinta täyttyy katsojista, ja oven ulkopuolelle jääneet paukuttavat ovia vielä varttitunnin esityksen alun jälkeen. On kyseessä sensaatio. Nuorisolla näyttää muutenkin olevan hillitön hinku teatteriin, sillä väenpaljous ei osu vain ”Bonnien & Clyden” kohdalle, vaan koskee kaikkia festivaalin esityksiä. Tuolien täytyttyä heitä istuu limittäin lattialla ja päällekkäin pitkin seiniä kattolistoja hipoen.

Amerikkalaisen elokuvatarinan kanssa esityksellä on korkeintaan assosiatiivista tekoa, samoin kuin 30-luvun reaalisten Bonnie Parkerin ja Clyde Barrown kohtaloiden. Kyse on iranilaisten nuorten keskinäisestä välienselvittelystä, mutta esitys on mukaansatempaava kahden tasavertaisen ihmisen, miehen ja naisen, taistelu identiteetistään ja mahdollisuuksistaan. Teksti on ajankohtainen ja älykäs, vaikka käännöksen lukeminen videoscreeneiltä on hankalaa. Tekstit on heijastettu vastakkaisten katsomoiden väliin jääviin näyttämötilan päätyihin, jonne katse pitää erikseen kääntää.

Illemmalla näen vielä toisenkin kiinnostavan tekstin nimeltä ”Drought and Lies”. Se kertoo kahden nuoren parin keskinäisistä suhteista ja tilityksistä. Näytteleminen on minimalistista ja älykästä. Se jättää erinomaisesti yleisölle mahdollisuuden oivaltaa ja reagoida.

Sen sijaan lavastuksen päätön vaihtelu miljööstä toiseen ja loputon sohvantyöntely, joka tapahtuu poikkeuksetta black outin saattelemana, vie esityksestä kuitenkin vähitellen mehut ja uuvuttaa ylitäyden tuvallisen, jolta happi on vähissä.

Täällä meitä eivät kuitenkaan vartioi ajatollah Khomeinin ja Ali Khamenein muotokuvat, jotka katsovat yleisöä näyttämön ylärampin päältä jokaisessa laitosteatterirakennuksessa.

Roman

Meitä on vain muutama ulkomainen osanottaja, Pohjoismaista olen ainoa. Siviili-insinööri-matkanjohtaja Roman toimii vip-oppaanamme. Hän puhuu moitteetonta englantia sekä saksaa. Hän myös ilmoittautuu elokuvataiteen harrastajaksi. Suomesta hän sanoo tuntevansa kaksi ohjaajaa, Kaurismäen ja jonkun toisen, jonka nimi ei nyt juuri palaudu mieleen. Hän on päättänyt omistaa kaiken kiireen keskellä kokonaisen aamupäivän unkarilaisen Annan ja minun opastamiseen basaarialueella, jonne olemme molemmat toivoneet pääsevämme.

Suuntaamme Teheranin suurimmalle basaarille. Aloitamme kierroksen moskeijatorilta. Rakennusten hallitut muodot värikkäin mosaiikein ja kaakelein katettuine seinäsyvennyksineen hivelevät silmää. Ne tuovat mieleen Samarkandin. Keskusaukiota reunustaa moskeija, joka on juhlakukitettu pyörein seppelein. Mosaiikeissa on paljon hohtavaa turkoosia. Suuria kukkatelineitä on tuotu seinustalle kokonainen rivistö.

Maallinen osa basaarialuetta ympäröi aukiota. Aamupäivästä tulee antoisa kokemus paitsi ostosten kannalta, sillä valikoimien loputon runsaus saa minut pian kokonaan immuuniksi houkutuksille. Ylensyön silmilläni koko runsauden, jälleen kerran, ja jätän ostokset tekemättä. Itse basaari sen sijaan kiehtoo sekä historiallaan että nykyisyydellään. Roman valistaa meitä tauotta:

– Basaarit on suunniteltu paikoiksi, joissa Jumala tulee ihmisten luo. Vain hallitsija asioi aikoinaan Jumalan kanssa palatsien temppeleissä, joita sotilaskorttelit erottivat tavallisista kuolevaisista. Kun moskeijat tehtiin basaarien keskiöön, rakennettiin niiden ympärille karavaaniseraljien rinki, jonka tiloissa tukkukauppiaat yöpyivät. Niiden laidoille rakennettiin myyntibasaarit, joiden keskeltä löytyy muistokappeleita. Ne toivat uskonnon myös kaupankäynnin sekaan. Niin Jumala astui ihmisten arkeen.

Näemme mainion muistokappelin basaarin kauppakujan varrella. Miehet ja naiset astuvat sinne eri ovista ja itse tila on jaettu kahteen erilliseen osastoon. Niiden välissä on taottu ristikkoseinä. Sisäänkäynti naisten puolelle on pressujen välissä, meneillään lienee korjaustöitä. Pääsemme peilien kimallukseen, kun olemme pujotelleet rakennuspressujen välistä ja jättäneet ovella kenkämme pussiin.

Vaatetetut ja vaatettajat Allahin katseen alla.

Vaatetetut ja vaatettajat Allahin katseen alla.

Ovensuussa olemme saaneet peitoksemme kukikkaat kretonkikankaat. Kaksi iäkästä mustiin puettua naista on hoitanut vaatetuksen. Valokuvaamme heitä ja he ottavat kuvia meistä. Sitten he opastavat meitä salista toiseen. Naisten puoli on täynnä peilimosaiikkeja ja kristalleja, jotka kipuavat sarjakupoleiksi taivaan esikartanoina. Vanhempi naisista tirauttaa kyyneleen sivellessään ja suudellessaan seinäristikkoa. Saamme läksiäisiksi rukousnauhan käteen ja maksamme elämyksestä kymmenentuhatta rialia eli yhden dollarin. Kun kumarrumme menemään ovipressujen välistä, toinen tädeistä murtaa meille käteen palaset omista eväsleivistään.

Kaupankäynti on pääsemässä täyteen vauhtiin kappelin ulkopuolella. Asiakkaita tulvii sisään ja tavaraa tuodaan kärryillä, jotka jyräävät pitkin kujien kivisiä keskikäytäviä varoen pyörien juuttumista vesikouruihin. Niille on lastattu jumalattoman kokoisia taakkoja mattoja tai paaleja. Kuljetuksia pitää väistellä, koska törmäyksessä olisi auttamattomasti häviävä osapuoli.

Pois alta! Tavarantoimitus teheranilaiseen tapaan.

Pois alta! Tavarantoimitus teheranilaiseen tapaan.

Myymälät on ahdettu täyteen tavaraa. Kullanhohtoiset kellot raksuttavat vieri vieressä his master’s voice -gramofonien messinkitorvien ja kullanhohtoisten kynttilänjalkojen takaa. Kattoparruista roikkuu filigraanein peitettyjä tarjottimia, tauluja, lisää kelloja… Koristevalikoima on suoranainen tuhannen ja yhden yön runsaudensarvi. Kankaat, käsityöt ja persialaismatot pursuavat kujille. Kattoholvit ovat täälläkin täynnään taidokkaita mosaiikkeja ja viiriripustelmia. Tavaranpaljous on yletöntä eikä jaksa kauaa houkuttaa, mutta kylläkin hämmästyttää.

Maallista loistoa.

Maallista loistoa.

Olen edellisen myöhäisillan katsonut televisiosta BBC:n väittelypaneelia ”Onko poliittinen Islam vaaraksi lännelle”. Se päättyi äänin: 51 prosenttia ei, 49 prosenttia kyllä. Innostan siis opastamme Romania ottamaan kantaa kysymykseen. Hän väittää, että ei vain uskonnollinen ja taloudellinen vaan myös uskonnollinen ja poliittinen valta yhdistyvät saumatta basaareissa. Hän myös kertoo aiheesta esimerkin:

– Kun alueen tupakkamonopoli annettiin aikoinaan englantilaiselle majuri G.F. Talbotille, basaarikauppiaat tekivät asiasta valituksen imaamille. Imaami puolestaan ilmoitti, valituksen seurauksena, että tupakka on syntiä. Paikalliset ulamat antoivat ensin tupakkaa koskevan fatwan eli laillisen määräyksen, jota jatkettiin jihadilla eurooppalaisia vastaan. Miljoona vesipiippua pantiin maassa murskaksi, ja Talbot luopui markkinoista. Sen jälkeen tupakointikielto kumottiin mellakoinnin seurauksena. On selvää, että tässä maassa moni muu asia on järjestetty samalla menetelmällä. Kansan mielipide on uskonnollisten johtajien kädessä.

Päädymme puhumaan myös siitä, minkä suunnan tämän päivän Islam ottaa poliittisesti. Roman kertoo lukeutuvansa uudistusmielisiin ja on vakuuttunut, että Iranin tulevat presidentinvaalit suuntaavat ratkaisevasti maailmanpolitiikkaa. Kyse on siitä, voittaako presidentti Mahmud Ahmadinezad, jonka voi hänen mielestään sanoa edustavan samaa älykkyysosamäärää kuin Georg Bush nuorempi, vai vievätkö neokonservatiivit voiton asteen pehmeämpine näkemyksineen. Todelliset uudistusmieliset ovat kolmas voimakeskiö, jonka vaikutusvallan vaalit mittaavat.

– Taleban, hän sanoo, on siitä hupaisa, että se perustettiin amerikkalaisten toimesta tekemään haittaa venäläisille Afganistanissa.

Sitten hän haluaa painottaa, ettei Iran ole arabimaa eikä rinnastettavissa niihin.

– Täkäläiset ovat farseja, ja siitä kannattaa olla ylpeä.

Roman houkuttuu, vastoin suunnitelmiaan, johdattelemaan myös iltapäiväämme. Pääsemme kolmikerroksiseen matkatavarakauppaan, jossa vaeltelen päämäärättä, kunnes käteeni osuu Homar-haukka. Se on tehnyt olkapäälle istahtaessaan miehestä voittamattoman, Roman kertoo. Päätän ostaa sen ja kokeilla, tepsiikö se naiseen kirjahyllyn kulmalta. Myös pieni Zarathustra-reliefi pääsee mukaan, koska se kamppailee liikuttavasti maan painovoiman ja ajatusten lennon välimaastossa. Missään matkamuistokirjoissa tai kuvapatsaissa en ole nähnyt yhtään ainutta naista. Vain miehet ja eläinhahmot ovat kelvanneet ikuistettaviksi. Kaupunki on ollut nimeltään Persepolis. Nomen est omen?

Teheranin katu- ja basaarinäkymiä.

Teheranin katu- ja basaarinäkymiä.

Kun palaamme hotelliin lounaalle, unkarilainen seuralaiseni kysyy, onko Roman ehtinyt katsoa paljon teatteria tämän festivaalin aikana. Mies sanoo nähneensä tasan kaksi esitystä, joista jälkimmäisen minun takiani. Jään ällikällä lyödyksi, kun hän kertoo, että syynä on ollut pussihameeni, laaja kello, joka on kevään muodin mukaisesti kiristetty nauhalla helmasta. Se ei hänen sanojensa mukaan ole suorastaan häirinnyt ketään, mutta antanut mielikuvitukselle siivet. Sen takia hän on eilen illalla teatteriin lähtiessämme rynnännyt toisella autolla peräämme, mikä onkin ollut onneksi, sillä juuri hän on onnistunut taistelemaan meidät etupenkkiin täpötäydessä ”Bonnie & Clydessa”. Siellä hän ei kuitenkaan ole päässyt viereeni istumaan, jotta olisi voinut sanoa kahden kesken, että poliisit voivat tulla huomauttamaan hameesta. Sanon, etten käsitä moista. Pussihameeni ulottuu yli polven ja on ihan säädyllinen, nauhoilla vielä helmasta kiinni.

– Se tuo mieleen Marilyn Monroen, hän väittää.

Lisäksi hän vakuuttaa, että jos sensuurin tarkkailijoilla olisi jotain huomauttamista, festivaali voisi ajautua vaikeuksiin. Tokaisen puolestani, että olen viettänyt koko aamupäivän seminaarissa, missä kaikki festarin vastuulliset järjestäjät ovat olleet paikalla, eikä kellään heistä ole ilmennyt mitään sanomista hameesta. Päätän olla ottamatta Romanin huolia kovin vakavasti, mahtaako olla sortunut hätävarjelun liioitteluun. Annan hänelle kuitenkin kiitokseksi huolehtimisesta Suomen teatterivuosikirjan ”People’s Theatren” omistuskirjoituksella naiselta ”who happens to have legs”.

Tarkemmin ajatellen on silti totta, että ainoat paikkakunnalla näkemäni sääret ovat kreikkalaisen Christinan ja peilistä nähdyt omani. Nuorimpien naisten iho on kaulaa myöten kokonaan piilossa. Kaikki kulkevat yllään huivit, mustat puolipitkät takit, pitkät housut ja matalakorkoiset kengät elleivät ole päästä varpaisiin mustan abaya-kaavun peittämiä. Joillakin näkyy myös vain silmät näyttävä niqab.

Ostoksilla säädyllisesti puettuna.

Ostoksilla säädyllisesti puettuna.

Olen jo ehtinyt tehdä muutamaan kertaan toisen ratkaisevan etikettivirheen, kun olen tarjonnut automaattisesti oman käteni kättelyrivissä. Sitä ei naisen toki tule tehdä, vaan kumartaa miehelle kädet rinnalla, silmät alas luotuina.

Huivi vie perille

Iltapäivällä selviää, etteivät taksit osaa edes kaupungin suurimpiin teattereihin ja että pukeutumiskoodeilla todellakin on lakinsa. Pelkään myöhästyväni nukketeatterispektaakkelista, jonka haluan ehdottomasti nähdä. Taksi ei kuitenkaan osaa perille ajamatta ensin uudelleen takaisin hotellille kysymään festivaalitiskiltä, minne minut pitää viedä. Silti hän erehtyy vielä kerran ja kuljettaa minut ihan toisen, vastapäisen teatterin aulaan. Käsken hänet matkoihinsa. Kun aulassa käy ilmi, että paikka, johon olen menossa, on kuitenkin vain korttelinvälin päässä toisella puolen katua, päätän yrittää juosten perille.

Huomaamatta huivi valuu hartioille vauhdissa ja perääni juoksee nuori mies, joka huomauttaa asiasta, mutta lupaa samalla ohjata minut oikeaan paikkaan. Se onkin tarpeen, sillä saman rakennuksen pihalle pystytetään ulkoilmaesitystä, ja monet porteista on suljettu.

Esitys on jo alkanut, mutta pääsen ison teatterin katsomon portaille istumaan. Se kannattaa. String Puppet esitys on cinemascope-luokkaa, mykistävin näkemäni lajissaan. Esitys on spektaakkeli, joka vyöryy sotatantereillaan, joilla ratsuvoimat taistelevat keskenään ja jolta sankarit pääsevät taivaan enkelten iloon.

Suurikokoisten nukkien käsittely on uskomattoman taidokasta, ne näyttävät pystyvän mihin vain. Puvustus on loistelias, näyttämökuvat ja valot vaikuttavia. Kun esitys päättyy, nukettajat tulevat lavalle kumartamaan. Heitä on parikymmentä ja he ovat kaikki mustiin huiveihin verhoutuneita tyttöjä, joille on mahtanut tulla kuuma näyttämön päällä olevalla ylätasanteella heiluessaan.

Paluun aika

Hotelliravintolan ruokalista alkaa olla jo koluttu laidasta laitaan. Katkarapuja ei juuri tällä erää saa, mutta kaikki muu maisteltu on ollut maukasta. Hiki vain tahtoo tulla otsalle huivin alla. Pukeutumiskoodi on niin tiukka, että se alkaa heti oman hotellihuoneen kynnykseltä. Aamiainen on jo tullut tuttuakin tutummaksi, mutta leipä maistuu edelleen vastaansanomattoman hyvältä. Sitä leipovat tiukkailmeiset, lihaksikkaat leipurit omassa lasinurkkauksessaan. Taikina tekee matkan pienestä pyöreästä sämpylästä ison limpun mallisen ja kokoisen muotin päälle, jossa miehet taputtelevat sen ohueksi letuksi. Se tulee ulos uunista lehtevänä ja kuohkeana levynä, joka polttelee sormia. Ahmin sitä varastoon lähtöaamuna.

IKA-lentokenttä on uusi. Pesutilojen saumaustyöt on tehty täällä yhtä huolettomasti kuin muinaisessa sosialismissa, kaakeleiden välistä tursuilevat harmahtavat kittausvanat. Paljon on basaarirakentajien kaakelitaidosta taannuttu. Lattioita pestään runsaalla vedellä, joka ei ehdi kuivua, ennen kuin likaiset kengät tallovat siihen uudelleen ankeat laikut. Kaikki on varmasti puhdasta, mutta vaikuttaa kepillä kosketettavan likaiselta. Vessoista vain invalidimerkein varustettu on pytyllinen. Käytän sitä häikäilemättä. Ei tee mieli uittaa housunpuntteja lattianpesuvedessä.

Pääsen viimein naisten turvatarkastukseen. Se on erillään miesten tarkastuksesta. Sinne jonotetaan eri jonossa ja jonoon siirtymistä odotellaan eri penkeillä.

Niin paljon jää näkemättä maasta, jota nyt kirjoittaessani ravistelevat presidentinvaalien jälkeiset mellakat, yliopistokortteleista alkuun pannut. Miten lie käynyt Romenin uudistusmielisine ajatuksineen? Harmittelen, että Isfaphanin ja Shirazin kaupungit ovat jääneet näkemättä, Teheraninkin nähtävyydet pääosin kokematta. Pääkaupunkia ympäröivät vuoret sentään ovat paljastuneet selkeänä päivänä majesteetillisina kadun toisessa päässä. Iranin etelässä uidaan samaan aikaan, kun pohjoisessa lasketaan mäkeä.

Television imelää musiikkikanavaa lukuun ottamatta, jolla romanttiset pojanplantut lauleskelevat paikallisväritteistä iskelmää, en ole kohdannut koko viikon aikana mitään kevytmieliseksi luokiteltavaa. ”Pahan akselista” en ole liioin nähnyt vilahdustakaan.