Ääripäät kohtaavat

Dhaka 2007

Samat lähtökohdat: Sama hotelli. Ehkä jopa sama huone, en ole varma. Olen avannut pimennysverhon ja ikkunan. Näin keskipäivällä moskiitot pysyvät loitolla. Loion sängyllä bikineissä auringonkilossa. Vastapäisen talon rakennustyömaalla yltyy huuto, mutta en piittaa siitä.

Hämähäkki, jonka olen jo kerran yrittänyt liiskata, jatkaa kulkuaan kylpyhuoneen kaakeliseinällä. Pelkääkö se nyt? Suhtautuuko se tulevaisuutensa varauksellisemmin? Kun se ehtii ikkunalaudalle, sen päivät ovat ohi.

Tällä kertaa meille tarjotaan hyvää ja dynaamista Palakar-draamaa. Sitä esittävät yliopiston teatteriopiskelijat. Tulisoihdut leimuavat. Musiikki soitetaan perinteisillä instrumenteilla. Lavalla on nelisenkymmentä nuorta. Juttelen esityksen jälkeen yhden tytön kanssa. Kysyn, onko kurssilaisilla työpaikkoja tiedossa teattereissa. Ei kellään ole hänen tietääkseen.

Näemme heti perään myös toisen esityksen, joka sekin antaa vallitsevista olosuhteista huolimatta uskoa ammattiteatterin tulevaisuuteen Bangladeshissa. Se on ”Belular Bhakar”, jonka 18 nuorta esiintyjää ja kahdeksan muusikkoa ovat kaikki myös hyviä laulajia. He luovat Eevan (Havan) olkinaisesta. Hänen Aataminsa ottaa ja kuolee ennen aikojaan ja draama alkaa. Se koostuu Eevan ja Aatamin kuuden veljen välisistä yhteenotoista, joissa tasa-arvo punnitaan. Laulut ovat hämmästyttävässä määrin kuin Kalevala-mitassa. Kotoisalta tuntuu sekin, että myös täkäläisessä tarustossa järjestäytyneen ihmisyhteisön alkuunpanoon on tarvittu seitsemän veljestä. Esityksen liikunta ja rytminvaihdokset ovat hyviä. Näyttämön keskellä pyörivä kangasmeri on myös oivallinen ratkaisu. Sen sisällä vaatteet vaihtuvat lennossa.

Intoudun esityksen jälkeen jopa miettimään, pitäisikö minun tarjoutua Merirastilan nuorisotalolle tekemään maahanmuuttajanuorten kanssa Kalevalaa.

Bangla-nuorisoa

Muutamia tämän seminaarin alustajista on pyydetty kertomaan oman maan teatterista draaman opiskelijoille Dhakan yliopistossa. Campus on uudehko, mutta yleisilmeeltään jo rähjääntynyt.

Luentosali on pakkautunut täyteen opiskelijoita, jotka eivät ole uneliaita vaan vaikuttavat loputtoman kiinnostuneilta kaikesta mahdollisesta. Tilaisuuden päättyessä meidät kuljetetaan rehtorin huoneeseen ja esitellään opettajakunnalle. Yliopiston ruokalassa tarjotaan lounas, josta hienostelu on kaukana. Syömme syville peltilautasille kipatun kauhallisen riisiä ja ruotoineen pätkittyä kalaa, jonka valmistustapa ei rohkaise pyytämään lisää.

Yliopiston henkilökuntaa.

Yliopiston henkilökuntaa.

Bussi palaa keskustaan muistomerkin kautta, jonka äärellä olen jo kertaalleen tungeksinut kunnioittamassa äidinkieltä. Päätän luopua taivalluksesta valtavan aukion halki ikuiselle tulelle tässä helteessä vedoten lievään pahoinvointiin. Istahdan itsekseni matalalle kiviaidalle odottamaan. Jättimäinen aukio hahmottuu ensi kertaa, kun ihmismassat eivät peitä sitä alleen. Mittasuhteet ovat häkellyttävät.

Muutamia matkailijaryhmiä vaeltelee ohitseni ja joudun huomaamaan, että minusta on tullut hetkessä nähtävyys. Äkkiä kymmenet koululaisryhmät käyvät valokuvauttamassa itsensä vieressäni. Aikani poseerattuani päätän lähteä kohti tuloportteja.

Lili löytää minut. Hän on ehkä seitsemän vanha tai poikkeuksellisen pienikasvuinen varhaisnuori. Hän seurustelee sinnikkäästi kanssani parin sanan englannillaan ja yrittää pakkomyydä jo nuhjaantunutta ruusuaan. En suostu kauppoihin, mutta palailemassa olevat seurueemme jäsenet huvittuvat tytöstä niin, että hän onnistuu myymään ruusunsa kahteen kertaan.

Paikallisuutisia

Aamu-Dhaka nukkuu vielä. Lentokentälle on lähdettävä varhain. Ihmisiä on rakennusten syvennyksissä muovialustojen päällä. Riksha-parkissa ollaan jo heräilemässä, ajomiehillä näyttää olevan jonkinlainen kanttiini vähän matkan päässä.

Sanomalehtien uutiset kertovat, että Dhakassa on edellisenä yönä kuollut joukkomitassa ihmisiä, hoitohenkilökuntaa ja potilaita romahtaneeseen sairaalaan, jonka vanhat, alun perin tehdastiloiksi suunnitellut rakenteet ovat pettäneet. Chittagongissa on kärvennytty tekstiilitehtaaseen, joka on syttynyt tuleen. Sisällä olijat ovat grillautuneet lukittujen kalteriporttien taa. Heitäkin on ollut satamäärin.

Naistenlehti kertoo sen sijaan metroseksuaaleista, jotka ovat oppineet käymään kauneussalongeissa. Rikkaan ja köyhän välinen matka on mahdoton taitettavaksi tässä maassa. Peace and harmony antavat odottaa itseään. Maahan kaavaillaan jälleen sotilasmahtiin nojaavaa hätätilahallitusta.

Kulttuuridiversiteetti

Paluulennolla jonotan vessaan. Edelläni on perhe. Mies seisoo jonossa lapsenhoitajan tehtävissä. Hänellä on sylissään poika, jonka hän ylpeänä kertoo olevan seitsemän kuukauden ikäinen. Vessaan menijä on ollut perheen äiti. Olen vuorossa hänen jälkeensä. Hän tulee ulos musta huivi tiukkaan kasvojensa ympärillä. Perhe palaa istumapaikoilleen. Kaikki on siistiä kopissa paitsi että vessaistuimen reunoilla on tarkkaan piirtyneet kengänjäljet. Pyyhin paperilla jäljettömiin kulttuuridiversiteettimme, mutta pyrin pitämään sen mielessä sitäkin visummin. Ilmasta katsoen maapallo on ilman rajoja. Ihmiset ovat itse asiassa hyvin pieniä piirtelemään niitä välilleen.