Massojen Dhaka

Bangladesh 2006

Huomenna täällä juhlitaan banglan kirjakieltä. 1950-luvun alussa Pakistanin urdut halusivat muuttaa maan kansalliskieleksi oman kielensä. Alkoi Itä-Pakistanin kapina, joka johti 1970-luvulla eroon Pakistanista ja itsenäiseen, banglaa puhuvaan Bangladeshiin. Saan siitä syystä jo illalla ruusun Dhakan englantilaisella klubilla, jonka kunniajäsen kokouksemme isäntä Ramendu Majumdar on. Ruokailemme tulisia paikalliserikoisuuksia. Viereisessä huoneessa pelataan bingo-lottoa ruokalautaset kyynärpäiden viereen työnnettyinä. Herra Stewartin perustamaa klubia johtaa ensi kertaa sen historiassa nainen, Stewart hänkin.

Takanani on kokonaisen vuorokauden mittainen matka, viisitoista viimeistä tuntia syömättä yhtään mitään. Lentokoneessa en osannut nukkua, koska matkaa teki myös krikettijoukkue, jonka vihreäpaitaiset jäsenet olivat kuin laitumelle päässeet vasikat. He paiskivat toisiaan niskatyynyillä.

Välilasku Dubain rahaa tihkuvalle lentoasemalle oli kokemus sinänsä. Käsittämättömät määrät nyyttejä, matkalaukkuja, kasseja ja nippusitein tai naruin vyyhditettyjä nyssyköitä ja teipattuja pahvilaatikoita lastattiin sieltä kohti Dhakaa. Vierastyöläiset olivat tulossa lomille.

Viisumin tarkastuksessa, Dhakan kentällä, taas kävi ilmi, että olin kadottanut juuri ratkaisevan maahantuloasiakirjan. Sain kuitenkin usean paikallisen herran avustajajoukon ja pääsin maahan.

Dhaka on yli kymmenen miljoonan ihmisen kaupunki. Sen kulkuväylät täyttyvät aamun sarastaessa autoista, moporikshoista ja lihasvoimin kulkevista menopeleistä. Niissä kukkii paikallinen kuvataide värikkäimmillään. Ajopelien kylkiin ja konepelteihin on maalattu kaikki tavoittelemisen arvoinen povikaunottarista Havaijin palmuihin ja kultaisiin lohikäärmeisiin. Hotellista, johon meidät on majoitettu, katkeaa sähkö kahteen kertaan heti ensimmäisenä päivänä. Silti on pakko panna ilmastointi päälle heti, kun sähköt palaavat, vaikka ääneni on kadonnut jo nyt viimaan. Vaihtoehtoja ei ole, kuumuus on niin tukahduttava.

Bussinkylkitaidetta.

Bussinkylkitaidetta.

Äidinkielen tungos

Seminaariseurueemme suuntaa kohti Ekushey-mielenosoitusta, joka on järjestetty äidinkielen ja 1956 kuolleiden marttyyrien kunniaksi. Vaellamme keskellä massoja ohi suljettujen katualueiden. Matkan varteen on siroteltu joukkomitassa poliiseja ja sotilaita, satoja, satoja. He vellovat väkijoukon keskellä mustissa, valkoisissa, sinisissä univormuissa. Maastopukuisilla on päässään punaiset baretit. Mustavormuiset ja -huiviset aurinkolasiurhot kätkevät silmänsä ja kantavat konekivääriä olalla. Heillä on paikallisten isäntien mukaan ”lisence to kill”.

Käsi konekiväärillä:

Käsi konekiväärillä: ”licence to kill”.

Kansainvälinen seurueemme ei herätä pahennusta vaan hyväntahtoista huomiota. Tanskan Muhammed-pilakuvien kriisi on pahimmillaan, joten Heino Byrgesen välttää ottamasta puheeksi, että on kotoisin juuri Tanskanmaalta.

Saan ruusun nuorelta mieheltä, lapsen käsikynkkään ja otsanauhoja vanhoilta herroilta. Osakseni tulee laskea seurueemme kukkakiekko ikuisen tulen äärelle. Valokuvaajien pyynnöstä lasken sen uudelleen ja uudelleen. Sitten joudun TV-haastatteluun. Täällä blondi on poikaa. Kameramiehet tuuppivat väkeä ja mikrofoneja työntyy vasten kasvojani. Kukkamatto monumentin juurella ehtii kasvaa valtaisaksi selkäni takana.

Ihmismassa alkaa paisua hillittömäksi. Jotkut kantavat mustia banderolleja, toiset valkoisia. Jotkut lähestyvät sukkasillaan kunnioittavasti muistomerkkiä, yhdet kauppaavat, toiset ostavat, joku puhaltaa saippuakuplia. Näköpiiri täyttyy valkoisista koppalakeista, punaisista bareteista, sarien väriloistosta, vihreistä, punapalloisista viireistä. Kerjäläisiä puikkelehtii joukkojen keskellä ja makaa paiseissaan tienvierusfilteillä. Naiset kulkevat kauniina värikkäinä ryppäinä juhlapuvuissaan. Pieni vanhus erottuu joukosta kantaessaan moneen kertaan itsensä kokoista salkoa täynnä maan lippuviirejä. Kummallakin olalla riippuu raskas laukku täynnään myytävää juhlarihkamaa.

Äidinkielen päivän juhlijoita.

Äidinkielen päivän juhlijoita.

Viime vuonna juhlassa on ollut kymmenen kertaa enemmän väkeä, sanovat paikalliset, kun alan jo olla sitä mieltä, että liikkuminen tungoksessa käy mahdottomaksi. Nyt kansaa on kuulemma vähemmän, sillä täällä pelätään tällä erää fundamentalisteja ja pysytään kotona. Mihin ihmeeseen ne massat ovat vuosi sitten mahtuneet? Koko maa on väkiluvultaan maailman seitsemänneksi suurin, arviolta vajaa 150 miljoonaa. Pinta-ala on sen sijaan vain noin kolmanneksen Lapin lääniä suurempi. Paikalle työntyy uusia sotilaallisen näköisiä poliisijoukkoja luotiliiveissä ja kypärät päässä. Pitkine teleskooppipatukoineen ja polvisuojuksineen he näyttävät termiittiarmeijalta.

Valokuvaan, mutta valokuvataan meitäkin. Mustahuiviset poliisit eivät oikein tiedä, kieltäisivätkö kuvaamisen vai poseeraisivatko. ”Peace and harmony” toistelevat ihmiset, jotka ovat menettäneet 1970-luvun alussa kolme miljoonaa maanmiestään.

Äidinkielen päivän kukkameri, joka lopulta tallautui jalkoihin.

Äidinkielen päivän kukkameri, joka lopulta tallautui jalkoihin.

Lopulta meidät tuupitaan kadun varteen ja tungetaan rupiseen bussiin, jonka äänitorvi soi lähes tauotta, kun meidät kuljetetaan sotamuseoon. Näen Henry Kissingerin omakätisen kirjeen, jossa hän väittää kuudensadan miljoonan aasialaisen kääntäneen USA:lle selkänsä.

Tässä manifestitodellisuudessa reaaliaikainen elämysmaailma, koko ihmiskunnan välillinen muisti ja oma muisti hiovat toisiaan. Ihmisen ulottuvuudet ovat kiehtovia ja pelottavia.

Festivaalikuhina

Teatterifestivaalin avajaisjuhlassa, kulttuuriministerin läsnä ollessa, juhlapuheen pitänyt järjestömme puheenjohtaja Mannfred Beilharz saa osakseen viljalti kiitoksia nimillä Bill Herz, Beilhurt ja Beilhaut. Sitten meille näytetään tanssiopistotasoisia sikermiä, joissa vain puvut ja korut ovat kohdallaan, tanssissa olisi vielä paljon harjoittelemista. Samaan aikaan yhdeltä kokousmieheltä viedään katsomosta laukku kameroineen ja kännyköineen. Saavat sveitsiläistä laatutavaraa. Seuraavaksi meille tarjotaan amatööritason teatteria tärkeistä aiheista. Tyyli kömmähtelee, näyttämötunteet ovat kliseistä demonstraatioita.

Kokoukset pidetään Bengal Galleryssa, jonka arkkitehtuurissa henkivät vanhan siirtomaavallan parhaat perinteet. Seinillä on modernia taidetta. Myymälästä saa ostaa käsittämättömän halpoja äänilevyjä. Paikan omistaja käy meitä tervehtimässä. Hän on satumaisen kaunis arkkitehti sinisessä sarissaan ja timanttikorvakorujensa hohteessa, siis jälleen naisjohtaja. Hän lupaa tulla Suomeen katsomaan arkkitehtuuria, kun täyttää 55 ja jää eläkkeelle.

Kun olemme illalla lähdössä kohtuullisen tasokkaasta mutta tyylikkyydessään tasapaksusta teatteriesityksestä toiseen, bussi kääntyy juuri liikkeelle päästyään takaisin. Etsitään joukosta puuttuvaa filippiinitärtä. Odotellaan. Sitten ajetaan päin vastaantulevaa liikennettä. Peruutetaan takaisin yksi kadunväli. Käännytään ja jäädään tunniksi seisovaan ruuhkaan. Teatterin voi unohtaa. Kohtaamamme jalankulkijat vaeltavat uudelleen bussin sivuitse ja painuvat edellämme ulottumattomiin. Autot yrittävät villeinä päin punaista. Jokaiseen pieneen rakoon puikkelehtii rikshoja ja polkupyöriä, joiden ajajat luovivat sumassa henkensä kaupalla ja täyttävät jokaisen auenneen tilan kuin vesipisarat. Kovia kokeneen bussin kylkiin piirtyy uusia arpia. Lopulta irtoamme sumasta ja kaahaamme luvattomia reittejä tiesulkujen ja ajoesteiden välistä. Pääsemme kyseenalaisella menetelmällä hotelliin yöksi. Tuijotan televisiosta Bollywood-uutisia ja ohjelmaa Dhakan taidetapahtumista kanavia selaillen.

Joudun iltasuihkun jälkeen toteamaan, että täkäläinen vesi saa ihon kutisemaan hillittömästi. Hypin pitkään tasajalkaa ennen peiton alle uupumista. Yöllä saan seuraksi moskiitot, jotka organisoivat hyökkäyksen. Sen jälkeen herään uuteen kutinaan. Ehkä huomenna helpottaa.

Fanit

Seminaaripäivänä intialainen delegaattimme puhuu englantia, joka käy yli ymmärryksen. Paperilla hänen sanansa näyttävät harkituilta ja viisailta. Ääneen puhuttuina ne muuttuvat gibberishiksi. Paradoksaalista, kun seminaarin aiheena on äidinkielen merkitys näyttämötaiteessa.

Tauolla nuorten miesten fan club haluaa valokuvauttaa itsensä kanssani. Myös pappoja kulkee ympärillä tiedustelemassa, osaanko laulaa, kertomassa kuinka hyvin sari pukisikaan tai että voisinko lähettää julkaisuja Suomesta. Pohjoismaisten naisten kannattaisi aina silloin tällöin tulla tänne ja itsetunto kohoaisi monta piirua. Seminaari venyy, eikä ohjelma anna hetkenkään taukoa oikaista selkää.

– Kolmeen mieheen yksi vessa, on opaspoikien selitys, kun olemme odottaneet heitä puoli tuntia bussin kuumuudessa päästäksemme aloittamaan matkan teatteriin, jonne ehdimme hädin tuskin. Esitys kuitenkin ilahduttaa. Se on jatraa, kiertävää kansanhuvia, jonka esittäjät ovat koreita kuin joulukuuset takoessaan draamaa kuolemanvakavina. Kaksi trumpettia ja muu orkesteri pitävät ääntä lähes tauotta ja puhaltavat kohtausten ylimenoihin raikuvan, meksikolaiselta kuulostavan pauhun. Yleisö ei pääse torkahtamaan. Hauskin on kuitenkin lavan takareunalla roikkuva kuiskaaja, vanha innostunut mies, joka antaa esiintyjille eteen joka repliikin ja kiljuu väliin kuulutukset. Hän ”kuiskaa” vuorosanat täyteen ääneen, nenä ja silmälasit kirjassa, suu kohti näyttelijää sivusuuntaan viistossa.

Vanhan naisen sari

Aamun bussimatkalla näen taas jo kertaalleen suurjuhlassa havaitsemani kerjäläisen. Ainakin luulen, että se on hän. Nyt hän makaa punaisella filtillä kuusikaistaisen valtatien laidassa lannevaatteessaan ja ojentelee paiseiden peittämiä raajojaan. Bussi ajaa hengenvaarallisen läheltä filttiä ja sitä ohittavaa rikshaa. Jos bussi osuu, luita on murskana. Nuoria virkavallan edustajia seisoo taas tien varressa kyllästyneinä, aseet lonkalla käyttöä hinkuen. Vanha nainen kerää roskaa kadunviereltä sarissaan, keskivartalo paljaana auringolle.

Elämää Bangladeshin kaduilla, oikealla Lily.

Elämää Bangladeshin kaduilla, oikealla Lily.

Aroong Grameen Poshakiin alimmasta kerroksesta löytyy kangasmyymälöitä, joissa intialainen herra Sharma saa minut lopulta vakuuttuneeksi, että tarvitsen sarin. Hän on jo sovittelemassa kankaita päälleni, kun myyjätär tulee hätiin. Naisen lapsi on kuolla nauruun, kun minulle opetetaan, kuinka sari kiedotaan. Herra Sharma on pettynyt valintaani, sillä otan valkoisen kauniisti kirjaillun silkin. Hän on sitä mieltä, että valkoista käyttävät vain vanhat naiset. Olen siis osunut koko lailla oikeaan.

Kaupasta tullessamme joudumme, jälleen kerran, kiusallisen sitkeän kerjäläislasten parven ympäröimäksi, mutta hra Sharmalla on kyky selviytyä pälkähästä. Silti joukko kulkee pitkään perässämme. Puolikasvuiset pyytelevät valittavalla äänellä, jäävät hetkeksi syrjemmälle, kun joku virkavaltaan kuuluva osuu kohdalle, ja ovat taas hetken päästä käsituntumassa, kunnes pääsemme bussin peltikuoren suojaan.

Aina tästä alkaen, kun joku takoo peltiä, on mielessäni luja nyrkki, joka hakkaa bussin kylkeen ja sivulasiin ja ojentuu sitten ikkunaa kohti. Täällä se vain onkin käden tynkä. Se ulottuu silmän tasalle, pyöreäpäinen, ruskettunut ihmisen käden tynkä, joka vaalenee osuessaan lasiin.

Vastakohtien päivä

Ilta on aamupäivän vastakohta. Olemme ökyrikkaan miehen vieraina talossa, jossa on vastaanottohuone näyttämöineen. Pöydät notkuvat ruokaa. Koko vieraskorea lavastus on uskomaton, samoin meille vilautettu kuntosalikerros.

Yläkerran yksityishuoneista rahdataan paikalle talon rouva kättelykierroksen ajaksi. Hänellä on pehmeät kädet ja veltonkostea kädenpuristus. Muuta hänestä ei ilmene, sillä hän vetäytyy omaan rauhaansa sanomatta sanaakaan. Talon herra lienee tottunut juhlimaan ilman puolisoa.

Päivän kokemukset ja tämä ilta jättävät sieluun samean laikun. Miten näiden rutiköyhien keskellä voi elää kuin Kroisos?