Veljet keskenään

Dhaka 2008

Olen kiitänyt tunteja hukkaan Heathrown terminaalitungoksessa poukkoillen. Yksi päivä on kadonnut kalenteristani lentokoneeseen, joka nielee niitä, kun lentää aurinkoa kohti. Nyt on yö ja seison taas jumittuneena Dhakan passijonoon, josta poliisit poimivat etuoikeutettuja ryhmiä pikaisempaan käsittelyyn.

Kello 03.30 AM, ja olen seissyt paikoillani puolitoista tuntia. Olen ainoa ulkomaalainen jonon hännillä. Kun pääsen viimein porttien ohi, minua vastassa ei ole enää yhtään ketään. Ja niin huolettomaksi olen jo reissatessani heittäytynyt, ettei minulla näytä olevan edes isäntäväen yhteystietoja mukanani. Muististani on myös kadonnut tyystin sen hotellin nimi, johon meidät on aikaisemmilla kerroilla majoitettu. En tiedä mihin minut pitäisi ajaa, vaikka taksi sattuisi jostain ilmestymään. Niitäkään ei tosin näy yön pimeydessä. Yritän soittaa Helsinkiin ja Pariisiin. Kukaan ei vastaa. Jätän viestejä.

Yksinäinen poliisimies neuvoo minut lopulta kääntymään puku päällä seisovan siistin näköisen nuoren miehen puoleen. Pyydän vielä kerran kuuluttamaan tulostani mahdollisille vastaanottajille, mutta kun ketään ei näy, menen nuorukaisen juttusille. Hän työntää minut mustana kiiltelevään isoon autoon, jossa istuu kuljettaja odottamassa. Olemme matkalla Westin viiden tähden hotelliin, hän kertoo.

Juhlallisen vastaanottotiskin takana on virkailijoita ryppäänä. Kaikki sujuu kitkatta, kunnes yritän maksaa ainoalla luottokortilla, joka on matkalla mukana. Diners’ Club ei käy. Niin se on. Eurot eivät käy. Viereeni seisomaan jäänyt tanskalainen kännikorsto yrittää tarjoutua maksamaan minut sisään omalla kortillaan. Olen hänen mielestään ”jo kokenut tarpeeksi murheita”. Juuri ennen kuin joudun turvautumaan apuun, jonka mahdollisesti vaatimat vastapalvelukset ehtivät käydä kyynisessä mielessäni, keksin taikasanan: Ramendu Majumdar – ja kaikki ovet aukenevat.

– Hänhän on tunnettu. Kaikki täällä tuntevat hänet.

Ramendu on Bangladeshin ITI personoituneena, mutta lisäksi hän on yliopistomies, menestyvän mainostoimiston ja tarpeen vaatiessa teatterin johtaja. Lisäksi hänessä henkilöityy kultivoituneen brittisivistyksen täkäläinen olemus. Äkkiä Diners käykin ja minut ohjataan Pariisin Bristolin jälkeen hienoimpaan huoneistoon, jossa olen yöpynyt. Heittäydyn kolmeksi tunniksi tajuttomaan uneen jättivuoteelle.

Aamulla alan taas soitella. Olen saanut Ramendun puhelinnumeron Suomesta tekstiviestillä. Kun olen soittanut monta turhaa puhelua, hän vastaa viimein, tulee paikalle ja vie minut Ambalaan, samaan hotelliin jossa hämähäkkivainajan perilliset odottavat minua rivistössä jo kolmatta kertaa. Hotellin nimi olisi toki pitänyt voida kaivaa esiin jostain muistin lokerosta, mutta se ei todellakaan suostunut ryömimään esiin.

Automatka hotellista toiseen tuntuu loputtoman pitkältä. Gulshan alue, jossa hotelli Westin sijaitsee, on aidattu ja sitä vartioivat kasvosuojuksin ja kiväärein varustetut vartijat. Ambala sen sijaan on keskellä katuvilinää. Torvet raikuvat tauotta, kun autoilijat kouluttavat toisiaan. Teen aikamatkaa Westinin punavalkoisilta liukuportailta ja munanmuotoisten pallotuolimuunnelmien maailmasta kupruseinäiseen tuoksusprayllä täytettyyn ja seittien pehmentämään eriööni. Otan siellä iltapäiväunet korvatulpat korvissa. Enkä silti katso jääneeni häviölle.

Liikaa kaikkea paitsi kanaa

Mihin valmistunevat taas nämäkin tänä keväänä viisi vuotta teatterikoulutetut nuoret, joiden bengalinkielisen ”Mahabharata”-esityksen näemme seuraavana iltana. Kun esitys käynnistyy, lavalla on joukkomitassa lahjakkuutta ja intoa , mutta jälleen vailla tulevaisuutta ammattitaiteilijana. Oppilaiden taso näyttää kehittyvän vuosi vuodelta. Esityksen musiikki ja koreografia ovat tasokkaita. Myös tarinan alkupuoli kiinnostaa, kunnes juonen kuljetus kääntyy pateettiseksi möykkädraamaksi. Nuorten esittäjien antaumus on kuitenkin kiistatonta ja lähes loputon energian määrä omalla laillaan vaikuttavaa.

”Shikonda Story” on sen sijaan erikoinen tarina perheensä ulkopuolelle jättäytyvistä miehistä, jotka pukeutuvat naisiksi ja eristäytyvät omaan Shikonda-yhteisöönsä. He käyvät ryhmissä kuokkavieraina eri juhlissa ja räyhäävät, jos eivät saa osallistumisestaan suosionosoituksia ja palkkioita. He tarjoavat haastetta miehille, mutta säilyvät naisille edelleen perheenjäseninä. Esityksen ohjaaja osoittautuu harmaatukkaiseksi papaksi, joka tulee tervehtimään, mutta ei saa juuri sanaakaan suustaan.

Palaamme teatterista bussiin, joka lähtee pujottelemaan Dhakan mustaan iltaan. Myös tungos kaduilla pahenee, jos mahdollista, vuosi vuodelta. Maanalaista ei ole varaa rakentaa. Polkuvoimin kulkevat rikshat on jossain vaiheessa yritetty kieltää ja korvata ne moporikshoilla, mutta todettu uudelleen välttämättömiksi, koska muuten kaupungin saastemäärä ylittäisi kaikki mahdolliset raja-arvot.

Kun siirrymme bussista kiinalaiseen ravintolaan, minulle valkenee seikka, jota olen ihmetellyt osaamatta pukea ihmetystäni edes ajatukseksi asti: Kanaa ei syödä lainkaan, ei myöskään kananmunia, jotka molemmat ovat olleet aikaisemmilla kerroilla ruokalistan peruspilareita. Lintuinfluenssa on täällä täyttä totta.

Räntää ja rakeita

Pitkäpiimäisiin kokousrutiineihimme tulee vaihtelua, kun kokouspaikka siirtyy saarihuvilaan, jonne pääsee vain venekuljetuksella. Matkaamme jälleen läpi sen esikaupunkialueen, joka löytyy kaikilta maapallon kolkilta ja jossa ihmisen kädenjälki on kaameaa katsoa kauniin luonnon keskellä. Vastaan vyöryy aaltopeltiä, roskattuja niittyjä, harmaata betonia, josta ruostuneet raudat törröttävät, muovijätettä ja silmiinpistävää köyhyyttä ihmisten kesken. Jokunen kukka uhmaa ankeutta samoin kuin torille kootut hedelmäpinot ja muutamat itsensä kauniiksi vaatettaneet naiset.

Esikaupunkialueiden lohduttoman ankeuden jälkeen aukeava maaseutu on kuin kirkkaanvihreiden riisipeltoruutujen palapeli, jota paikoin piirittävät pölyiset, nahkealehtiset puut. Kylissä juoksentelee harvakseltaan liikkeelle kykeneviä kanoja, joku kuollutkin loikoo tien vierellä.

Kun kaupunki on jäänyt lopullisesti taa, ajamme joen rantaan, jossa siirrymme pitkään, katettuun puuveneeseen. Meidät viedään saareen, jolla on yksinäinen luksushuvila. Sisällä haisee vähän kostealta ja homeiselta, mutta pölyä kerännyt sisustus on arvotavaraa. Seinillä on vieri viereen ripustettuna taidetta. Ikkunoista ja suurelta yläkerran terassilta avautuva jokimaisema on häkellyttävän kaunis. Mutta uimaan täällä pääsee vain runsaiden sateiden jälkeen, kun pintavesi puhdistuu hieman, meitä valistetaan.

Joudun kokouksen puheenjohtajaksi Ramendun kiireiden vuoksi, ja juuri kun olemme päässeet hyvään alkuun, tulee keskeytys. Taivaalta alkaa äkkiä pudota sokeripalan kokoisia rakeita, jotka pitävät niin lujaa rummutusta peltikattoon, että puhetta on mahdoton kuulla, ja kokouksen on pakko pitää tauko. Isäntäväen edustajat kiiruhtavat ilmoittamaan, että saarelta on pakko paeta, koska muuten voi joutua jäämään pitkäksikin aikaa.

Rantaan johtavat polut ovat täynnään rakeita ja niistä sulavaa vettä. Tuntuu erikoiselta kahlata sandaaleissa raesohjossa. Kaavailtu pidempi veneretki kutistuu joen ylitykseksi, sillä sankka raekuuro jatkuu yhä. Meidän on onneksi suunniteltu näkevän banglojen esittämää japanilaista tarinaa sisätiloissa vaihtoehtona olleen ulkoilmaesityksen sijaan.

Vaikka olen jo melkoinen veteraani aikaerojen päihittämisessä, pysyn hereillä teatterissa vain hieromalla tauotta käsiäni. Intialainen Mr Saha kuorsaa etupenkissä kuuluvasti, ja olen saada pienen hilpeyskohtauksen, kun ajattelen kaikkia niitä sarjakuvia, jossa kuorsauksen äänen lähteeksi on piirretty juuri saha. Parvekkeen yleisö sen sijaan aloittaa jonkin oman seminaarinsa, siellä myös soivat kännykät ja niihin puhutaan sumeilematta.

Ukonilma jyllää lähes koko yön. Sitten sade lopahtaa, ja koittaa hetken hiljaisuus, ensimmäinen kokemani tässä kaupungissa. Se ei jää pitkäaikaiseksi. Sarastuksen ensi valo saa autontorvet taas raikaamaan tauotta. Kun katson ulos ikkunasta aamuun, varis istuu vastapäisen katon harjalla tyynen koppavana. Täytyyhän sen toki ajatella, että kaikki hyörinä alhaalla kaduilla tapahtuu juuri sitä itseään varten ja että katonharjan alapuolelta alkaa sen stadi, jonka yllä lennellä mielensä mukaan.

Kuulemme, että tuhatkunta ihmistä on nostanut tuolin päänsä päälle edellisillan ulkoilmaesityksessä, ja vaatinut näyttelijöitä jatkamaan näytöstä rakeista piittaamatta.

Luksuslähtiäiset

Pinna alkaa näin loppuviikosta kiristyä tiukalle. Yksittäisiä ihmisiä odotellaan kiireen keskellä milloin hotellihuoneensa avaimen hukanneina, puhelimeen juuttuneina tai ihan muuten vain myöhässä. Pääsemme kuitenkin tällä kertaa matkaan puolen tunnin odottelun jälkeen.

Meidät on kutsuttu yhden isäntämme, Jussufin, kotiin. Se osoittautuu kerrostaloksi, jollaisen hänen isänsä on lahjoittanut kullekin kuudesta pojastaan. Talo on viisikerroksinen. Alhaalla on tyttären harjoitushuone, sitten vierashuoneet ja isäntäväen työhuoneet. Neljännessä kerroksessa ovat edustustilat. Sinne kiipeämme. Ylimmässä kerroksessa ovat vielä isäntäväen yksityishuoneet. Mies on teatteritutkija, noin neljissäkymmenissä, rouva häntä iäkkäämpi juhlittu näyttelijätär.

Meille on varattuna ruokaa ja henkilökohtaiset lahjat jokaiselle. Juomaa on tarkoituksellisen niukasti, mutta ilta venähtää silti pitkäksi. Pääsen pakkaamaan tavaroitani yömyöhällä ja avaan television seurakseni. Kaukosäätimen pattereita pitää pyöritellä vähän aikaa, että kuva syttyy. Uutiskanavalla on ohjelmaa tämänvuotisesta äidinkielen päivän juhlinnasta. Juhlijat kantavat kukkatarjottimia muistomerkille ja tönivät toisiaan sekä poliiseja päästäkseen näkyviin kuvassa. Poliisit äityvät tyrkkimään takaisin, kukkalaitteet alkavat repeytyä ja poliisit viskovat niitä kasaan taakseen. Takariviin jääneet juhlijat kaatavat poliisien jalkoihin eturiviin ahtautuneita. Hieron taas kaukosäätimen patterit, että saan suljetuksi television. Oli siis ihan totta, että viime vuonna juhlaväkeä oli liikkeellä vähän. Peace and harmony…

Ääret

Olen nyt nähnyt Dhakan kolmatta kertaa, samojen likaisten ikkunoiden läpi hotellista ja busseista. Kasa keittiön kaasusäiliöitä on Ambala-hotellin ylätasanteella, ikkunani alla. Kun jokainen sähkökatkos alkaa pienellä räjähdyksellä, sitä pelästyy aidosti ja huojentuu, kun isompaa räjähdystä ei kuulu.

Kadut ovat täynnä ansoja jalankulkijoille. Vähäiset katuvalot sekä verkkoina ja vyyhtinä roikkuvat sähkö- ja puhelinlangat voivat koitua kohtalokkaiksi ohikulkijalle. Kulkuneuvot pitävät loppuriskistä huolen. Muureja ja talojen kylkiä filigroi homeen harmaus. Ikkunaristikoissa killuu värikkäitä pyykkejä.

Ihmisvilinässä on vain syvänmustia päitä poikkeuksena jokunen outo, punaiseksi hennattu parta. Täällä on tismalleen kahdenlaisia ihmistyyppejä: niitä, joiden äärimmäinen köyhyys on vailla pienintäkään tilaa kätkeytyä, ja niitä, joilla on kiväärimiehensä, autonkuljettajansa ja taideaarteensa. Kehitysmaita leimaa lähes poikkeuksetta feodalismin ja kapitalismin epäpyhä liitto. Maailman osattomat ovat kaikkialla pakon sanelemalla direktiivillä veljiä keskenään. Heillä on kaikkialla samat varustukset: parturintuolinsa rikottuine peileineen tienvarteen kyhättyjen katosten alla, avokaasuliekit kojujensa valona yössä, muoviset makuualustansa kadunvarren ovisyvennyksissä.

Niin ja se äidinkieli: Se kuulostaa suomalaisen korvaan kontinkieleltä. Naiset puhuvat sitä lapsen äänellä, näyttämölläkin. Miehet sanovat, missä kaappi seisoo. Ihmisyys toteutuu kovin eri kategorioissa.

Maailman ääreltä toiselle ujuttautuu matkalle salaa mukaan kysymys tämän kaiken tarkoituksesta. Sitten se ponnahtelee yllättäen esiin kiusaamaan. Se kyselee vastausta ihmiselämän arvoitukseen. Olen monesti joutunut vakuuttelemaan itselleni, että elämä on itse kunkin oman iän mittainen opintomatka ihmisen mittaan. Niinkö? Mitä kaikkea sukupolveni pitikään saada aikaan yhdessä? Miksi valta keskittyy säännönmukaisesti niille, joille ihmisenä kehittymisen ponnistelu on tyystin vierasta. Tunnen maapallolla ponnahtelun jälkeen enemmän hämmennystä kuin katkeruutta. Mitä kaikkea meidän pitikään pystyä muuttamaan… Kelpaako tämä muka?

Onneksi tiibetiläiset riitit kulkevat kanssani turvaa antavina, kuin kotilo selässä, kaikkiin maailman hotellihuoneisiin, joissa suinkin löytyy pari neliötä vapaata lattiatilaa. Ne ovat minulle yhdistetty kuntosali ja pururata ja keino saada itsestäni kiinni. Jos vielä joskus teen tämän matkan Dhakaan, minun on poikettava edes niin lähelle riittien lähdettä kuin Nepaliin.