Elintaso-Beijing

Arts’ Academy 2008

Beijingissä kohoan viiden tähden hotelliasteikolle, jonka Arts Academy tarjoaa käyttööni. Kohoan myös kerroksissa. Kunlun-hotellin sviitin ikkunoista, myös kylpyhuoneen jätti-ikkunasta, aukeaa huima näkymä yli pääkaupungin. Jos vaahtokylvyssä lojumiseen ja näköalaan kyllästyy, voi ammeen päätyseinän kaapista avata ratokseen television, tai siirtyä vuoteelle, jonka vastakkaisella seinällä on toinen TV-kaappi ja iso screeni. Sängylle voi varata mieleisensä tyynyn, esimerkiksi vaahtotyynyn tai antikuorsaustyynyn, ja ryhtyä unille.

Täällä eletään nyt tulevaisuutta, jota taivastelin ensimmäisellä Kiinan matkallani. Yksilapsisten perheiden ensi polvi on nyt aikuisiässä ja vallan kahvassa kiinni, vaikka varttunutta ikää edelleen kunnioitetaankin, toisin kuin länsimaissa.

Uuden polven käden jälki häkellyttää. Beijing on ikuisia muistomerkkejään lukuun ottamatta lähes kokonaan toinen maailma kuin viisitoista vuotta sitten. Bruttokansantuote on nelinkertaistunut parissa vuosikymmenessä, mutta nousu ei suinkaan ole kohdistunut koko väestöön. Nykyiset menestyjäperheet kuvauttavat ainokaisensa keisarillisissa asuissa ja alkuperäismiljöössä päässään seremoniapäähine, jonka alla hennompi niska taipuu. Maaseudun periferiassa eletään kuten ennenkin, olemisen oikeudesta taistellen tai hajottaen perheen tienaavat yksilöt kaupunkeihin raatamaan ”edullisin työvoimakustannuksin”. Täältä on avauduttu länteen, josta kyllä kuuluu vaimeaa napinaa ihmisoikeuksista, mutta valtioiden johtajat ovat kautta linjan ottaneet lusikan kauniiseen käteen talousmahdin edessä.

Vanhemmat ja se ainokainen pikku keisari valokuvaamossa tällättyinä.

Vanhemmat ja se ainokainen pikku keisari valokuvaamossa tällättyinä.

On järjestetty suuria kansainvälisiä tapahtumia, viimeisimpinä kesäolympialaiset. On avattu kulttuuriyhteyksiä. Ja kulttuurista puhutaan täällä oleellisena kehityksen osatekijänä ja arvona sinänsä, ei persiljana makkaravoileivän päällä. Häkellyttävää. Silti näyttää pahalta, miten menestyjien kansakunta elää toista todellisuutta kuin valtaosa väestöä.

Olen yliopistolla hyvissä ajoin ja tapaan rouva Dingin, jolta olen saanut kutsun luennoimaan jo useita vuosia sitten ja nyt voinut vastata siihen myöntävästi. Afrikka, jossa edelliset syksyt ovat kuluneet, hoituu tällä kertaa assistentin hoteissa.

Akatemian tilat hohtelevat ylpeinä uutuuttaan, kaikki tarvittavat laitteet löytyvät luokista ja rouva Ding tarjoaa toimistossaan kupillisen kahvia. Hän on talon administraattori. Vaikuttaa siltä, että lähes kaikki koko akatemiassa on hänen vastuullaan. Hän on ehkä viisissäkymmenissä, hoikka ja kalpea. Pitkät kiharat roikkuvat pitkin selkää. Hän on jo kerran tarjonnut ruokaa edellisiltana heti hotelliin ehdittyäni. Silloin olen saanut kuulla, etteivät luentoni olekaan perjantaina, kuten on sovittu. Ne pidetään jo heti tiistaina yhtenä pitkänä päivärupeamana. He haluavat nimittäin minun osallistuvan perjantaina akatemian 30-vuotisjuhlaan. Siispä voin unohtaa rauhallisen valmistautumisen ja luentojen viimeistelyn.

Tiistaiaamuna saan kuljetuksen hyvissä ajoin. Mutta siihen järjestelmällisyys loppuukin. Meillä on ongelma. Minulle luvattu teatterisanastoa tunteva tulkki on joutunut tekemään jotain tärkeämpää. Rouva Ding on kuitenkin keksinyt ratkaisun. Tilalle on luvassa herra Wang Ling, paikallis-ITI:n pääsihteeri, jonka kanssa olen juuri matkustanut Nanjingistä, ja joka on koko matkan haaveillut vapaapäivästä perheen parissa. Hän on älykäs nuori mies ja puhuu kelvollista englantia, mutta epäilen hänen teatterialan sananvarastoaan ja olen varma, että hän on festivaalikiireiden jäljiltä lopen uupunut. En ole väärässä.

Hra Wang, tulkki ja ystävä Sun Yat-Sen muistomerkillä.

Hra Wang, tulkki ja ystävä Sun Yat-Sen muistomerkillä.

Opiskelijoita tulee luokkaan viitisenkymmentä. Saan kuulijoiksi teatteri- ja elokuvaopiskelijoita sekä myös joitakin kiinnostuneita kuvataiteilijoita. Useat haukottelevat avoimesti tai lyövät heti alkajaisiksi otsansa pulpetin pintaan ryhtyen levolle. Valokuvaaja häärii ympärilläni ja ottaa kuvia, joista näen myöhemmin lentomatkojen rasittaman naisen, paljon luulemaani vanhemman.

Kerron uneliaalle yleisölleni koko psykologisen realismin teatteritaipaleen Stanislavskista Coheniin ja uusimpiin virtauksiin. Aihevalinta on yllättävä, mutta sitä minulta on pyydetty. Ja olenhan toki nähnyt yliopiston teatterimuseolla muutamia kuvia heidän Tšehov-esityksistäänkin. Näytän paljon kuvia. Lopuksi kerron otoksia nykyteatterin länsitrendeistä.

Opettaja työssään.

Opettaja työssään.

Hra Wang, suomeksi Kuningas, nimi on kuulemma yleisin paikallinen sukunimi tässä tasavallassa, kääntää reippaasti, mutta joutuu välillä tekemään tarkentavia kysymyksiä. Monet hahmot, joista puhun, ovat hänelle tuiki tuntemattomia. Kun neljäs tunti on vierähtämässä, hänen silmänsä alkavat harittaa ja sanoja on yhä vaikeampi löytää. Säälin vapaapäivänsä menettänyttä pienen tytön isää, mutta selviämme kunnialla loppuun.

Lasken plussaksi, että loppuvaiheessa kaikki kuulijat ovat jo hereillä, ja meidät piirittää ryhmä innokkaita kyselijöitä, jotka eivät tahdo millään luovuttaa. Herra Wangin päivä jatkuu.

Buddhan loikka yli muurin ja neulan läpi lasin

Yliopiston vierelle on rakennettu jotain elokuvatuotantoa varten perinteisen mallin mukainen ravintola. Syömme yläkerran kabinetissa hienon kattauksen eri ruokalajeja, kohokohtana jännittävä keitto, jonka nimi on ”Buddhan loikka yli muurin”. Hra Wang saa annoksen mukaansa tyttärelleen ja vaikuttaa vähitellen toipuvan päivän urakasta.

Kohta buddha loikkaa muurin yli lautasella.

Kohta buddha loikkaa muurin yli lautasella.

Minä puolestani saan kutsun tulla luennoimaan uudelleen, ”mistä aiheesta vain haluan”.

Kabinetin televisiokuvassa pyörii ravintolan alakerran live show. Kun kaikki aterian ruokalajit on viimein selvitetty, vaadin, että siirrymme katsomaan estradiesitystä. Portaissa rouva Ding ehtii kertoa luottamuksellisesti, että herra Dong, rouva Dingin puoliso, juo liikaa. Eikä herra Dong tahdo uskoa, vaikka rouva Ding mainitsee hänelle asiasta tämän tästä. Mies on juuri valittu ITI:n hallituksen jäseneksi ja on aina läsnä kokouksissa tulkkinaan hra Wang. Olen nähnyt hänet vain moitteettomassa iskussa. Alan ymmärtää, miksi herra Dong haluaa olla mielellään matkoilla. Rouvalle hämmästelen, etten ole pannut merkille ongelmaa.

Ehdimme alakerran katsomoon, juuri kun koppava nuori mies heittää neulaa lasilevyn läpi särkeäkseen ruudun takana odottavan täyteen puhalletun ilmapallon. Hän verryttelee näyttävästi itsensä ihan puhki ja epäonnistuu heti perään kahdessa neulanheitossa. Vasta kolmas kerta sanoo toden, ja hän saa pallon puhkeamaan. Helpotus on meidän kaikkien yhteinen.

Toisessa numerossa pieni tyttö-nainen pyörittää jalkapohjillaan ilmassa 84 kilon painoista suurta saviruukkua. Hän pyytää yleisöstä avustajaa, ja niin ruukkuun työnnetään japanilainen miesturisti. Tyttö jatkaa pyöritystä mies ruukussa. Ruukun paino on kaksinkertaistunut, mutta pyöritys jatkuu entisellä nopeudella. Kiivetessään viimein ulos säilöstä pöllämystynyt turisti näyttää uupuneemmalta kuin pyörittäjä.

Väsynyt sight seeing

Unta. Olen uupunut äkkialkuun siirretyistä luennoista, matkasta, yksinolosta viidellä tähdellä. Lähtiessäni luennoilta olen saanut Taideakatemialta käteeni vaikuttavan tukun Kiinan rahaa. En tiedä, saanko sitä missään vaihdetuksi länsivaluutaksi. Tänään täkäläisellä valuutalla on joka tapauksessa tehtävänsä: vuorossa on hotellin kylpylä ja hieroja heti aamun nähtävyyskierroksen jälkeen.

Aamulla hotellin edessä odottavat autonkuljettaja ja nuori mies, joka on Arts´ Academyn toisen vuosikurssin oppilas kulttuuripolitiikan laitokselta ja puhuu netistä oppimaansa amerikanenglantia. Olen pyytänyt, että aloitamme kierroksen Tian Tanista, taivaan temppelistä. Haluan nähdä, onko ennen kokemani harmonian tunne elähdytettävissä.

Taivaan temppelin porttikäytävä.

Taivaan temppelin porttikäytävä.

Jo ensi näkymä temppelin alueesta on täysin toinen kuin viisitoista vuotta sitten. Puistoon pääsy on vapaa. Alue on muuttunut huvittelukeskukseksi. Nauhavoimistelua treenataan nurmikentällä. Katettujen palatsikäytävien varjoissa pelataan korttia ja muita pelejä, ja vanhusten karaoke raikuu. Jotkut tanssahtelevat. Jotkut tekevät virkkuutöitä. Temppelirakennukset ovat täynnään valokuvaavaa väkeä, tungoksessa joutuu pujottelemaan. Kuulen oppaaltani, että temppelikynnysten yli pitää astua vasemmalla jalalla. Hän on tarkkana siitä.

Rakennukset ovat säilyttäneet hyvin tyyneytensä väentungoksen keskelläkin. Ne ovat tasapainoisia ja itse asiassa vivahteikkaampia värisävyiltään kuin muistinkaan. Taivaankivellä on mahtava tungos. Valokuvia otetaan ja kokeillaan tehoaako kuiskaus, jolla keisari on voinut lähestyä jumalaansa.

Tian Tan, taivaan temppeli.

Tian Tan, taivaan temppeli.

Seuraavaksi suuntaamme lähelle Taivaallisen rauhan aukiota rakennettuun upouuteen munanpuolikkaaseen, joka on uusi Kansallisteatteri. Siellä vaeltaa yhtäläinen joukko turisteja kuin temppeleissäkin. Kaikki sisätilojen muodot ovat pyöreitä tai ovaaleja. Mahtavan tuloaulan lasikaton päällä pitäisi esitteen mukaan olla vesiallas. Se on tyhjä, sillä katto on alkanut vuotaa ja vesi on pumpattu pois. Sisustuksen väriskaala on hienostunut ja rakenteet vaikuttavat tarkoituksenmukaisilta muotoleikistä huolimatta. Varsinaisiin teatteritiloihin ei ole asiaa. Ehkä niissä harjoitellaan.

Uudesta Kansallisteatterista ei juuri suoraa kulmaa löydy.

Uudesta Kansallisteatterista ei juuri suoraa kulmaa löydy.

Ajamme kansallisteatterilta Tiananmenin aukion kautta eteenpäin. Torin laidoilla on osittainen ympäriajokielto, koska naisten symposium kokoontuu parhaillaan kongressipalatsissa. Mao roikkuu paikallaan kielletyn kaupungin portin päällä. Kai hän on unohtunut siihen.

Muutaman korttelinvälin matkattuamme päädymme aavekadulle. Se on vanha kauppakatu, jonka kaikki julkisivufasadit on säilytetty, vaikka katua on levennetty ja talot pantu fasadin takaa uusiksi. Lähes kaikki rakennukset ovat vielä tyhjinä, odottamassa paluumuuttajia tai uusia ottajia. Mutta toivioretken kohde, Beijingin kuuluisin ankkaravintola, löytyy kadun varrelta omasta uusitusta talostaan ja täydessä toiminnassa. Siellä saadaan pöytään herkullista Beijingin ankkaa paperinohuine käärelettusineen. Mutta edistys edistyy täälläkin. Kaikki tarjoillaan kertakäyttöastioista. Sääli.

Viimeinen nähtävyysetappimme on ”kalligrafiakatu” täynnä taidetta, koruja, kirjoitus- ja maalausvälineistöä. Osaisin etsiä täältä rekkalastillisen mieluisaa kotiin kuljetettavaa. Kyllyyden kynnys ylittyy kuitenkin nopeasti tämän paljouden keskellä. Ostan loppujen lopuksi vain pari pientä silkkikirjottua taulua, siinä kaikki. Uupumus on vallannut. Tahdon saunaan ja hierojan käsiin.

Hotellin uima-altaalla ja naisten saunaosastolla käy ilmi, että hieroja löytyy vain miesten puolelta, mutta ottaa kyllä vastaan myös naisasiakkaita. Niinpä kävelen saunonnan jälkeen miesten puolelle ja saan vastaanottotiskiltä ajan. Veikkaan, että naisasiakkaita ei usein eksy paikalle, niin häkeltyneeltä herra hierojani vaikuttaa aluksi asiakkaan nähdessään. Mutta sitten poika ojentaa minulle jättimäiset, kainaloihin asti ulottuvat froteeshortsit ja pääsee alkuun. Hän tekee reipasta työtä ja ottaa lopuksi kauniin otteen niskasta ja kasvoista, jotka täällä ilmeisesti kuuluvat kokohierontaan.

Nykytaidetta ja kulinariaa

798 on entinen tehdaskombinaatti Itä-Beijingissä. Entistä kombinaattia ei ole tosin ihan helppo löytää rakennustyömaiden lomasta. Nyt se on vallattu kulttuurille. Perillä vaikutelma muuttuu lahjakkaiden ihmisten panoraamaikkunaksi. Alueelta löytyy hehtaarikaupalla viimeisen päälle kunnostettuja ateljeita, puolitekoisia studioita, design-kauppoja ja taiteilijakahviloita. Varjoisilla kujilla vallitsee vanhojen tehdassalien viileys. 798 on hieno alue, joka on eittämättä matkalla huipulle. Teokset ovat kautta linjan tasokkaita, oli kyse tauluista, veistoksista tai valokuvista. Ostan valokuvajulisteen polvistuneesta tiibetiläisestä pojasta, jonka muoviteltan ulkopuolella häilyy arvoituksellinen ihmishahmo.

Taiteilijan näkemys kivilaivastosta.

Taiteilijan näkemys kivilaivastosta.

Illallinen tarjotaan tällä kertaa herra Dongin vieraana. Hän valitsee ruokalajimme henkilökohtaisesti. Se herättää hra Wangin huomion.

– Hän ei koskaan valitse ruokia itse, minä joudun aina tavallisesti tekemään sen, nuori mies kuiskaa.

Valinnat ovat läskikimpaleita lukuun ottamatta onnistuneita ja saamme aterian jälkeen autokyydin teatterille, jonne jään pikku kulttuuripoliitikko-oppaani kanssa katsomaan mongolialaista balettia. Herra Dong on ennen eroamistamme vaatinut minua, vuorostaan, ilmaisemaan mielipiteeni hänen vaimostaan rouva Dingistä.

– Hyvä organisaattori ja viehättävä nainen, vastaan ja minut tempaistaan teatterin ovella likeisiin poskipusuihin.

Ehkä sitä ei satu tarpeeksi usein heillä kotona.

Mongolian baletti on iloinen yllätys. Esitys on paisuteltu ja värivaloin valeltu, mutta merkillisen dynaaminen. Tanssijat ovat tasokkaita ja huikean akrobaattisia, tekevät suoranaisia korkeushyppyennätyksiä. Puvut on tehty pieteetillä perinteisistä malleista. Koreografi on löytänyt lukemattomia kadehdittavan hienoja tapoja ratsastuksen kuvaamiseen. Katsomossa velloo käsin kosketeltava kansallistunne, ja tilaisuus päättyy kansallishymniin. Aplodit jatkuvat loputtomiin.

National Galleryssa on seuraavana päivänä Lu Yan Shanin näyttelyn avajaiset. Osumme museolle juuri avajaishetkellä. Harmaapäinen taiteilija on läsnä olevasta juhlaväestä ja ylistyspuheista päätellen arvostettu traditionaalinen akvarellisti, joka myhäilee tyytyväisenä kehujen keskellä. Näyttely on katsaus hänen uransa eri vaiheisiin. Monet viimeisimmistä töistä näyttävät mielestäni kiinnostavan vapautuneilta. Tämänpäiväisellä tulkillani on kuitenkin kiire toiseen samassa rakennuksessa avattuun näyttelyyn. Siellä on vastassa Max Maran takkeja eri vuosikymmeniltä. Ne kiinnostavat kovasti pitkää, rillipäistä Bellinaa.

Rouva Dingin kanssa Beijingin taideakatemiassa.

Rouva Dingin kanssa Beijingin taideakatemiassa.

Vien tytön taidemuseolta Kunlun-hotelliin. Hän tilaa filepihvin ja silppuaa sen huolellisesti veitsellä ja haarukalla pikku kappaleiksi, kuin lapselle, ennen kuin alkaa syödä. Mieleeni muistuu, että Nanjingin kulttuurijohtaja suoritti saman operaation omalle pihvilleen lähtiäisillallisillamme.

Aterian jälkeen Bellina pääsee kanssani ensimmäistä kertaa elämässään teatteriin, kun olemme ennen esitystä vielä nauttineet vihreää teetä hänen valitsemassaan tyylikkäässä hotelliaulassa teatterin nurkilla. ”Love is Shit” on illan kulttuuriannin nimi, mutta nimi ei ole enne. Esitys on raikas luotaus nettideittailun kiemuroihin. Aihe olisi ihan hyvä suomalaisenkin teatterin ohjelmistoon. Bellina on teatterikokemuksesta riemuissaan, ilmeisesti aihepiiri on ollut kuin häntä varten. Saan kiitokseksi seurasta pienen, siron Buddha-kynttilän. Ihmettelen kyllä itsekseni, milloin tulee hetki, jolloin alkaisin polttaa Buddhaa päästä. Alan kaivata hotellisänkyä intensiivisesti.

Edessäni on vielä kaksi päivää viiden tähden lumetodellisuutta. Palkkioni on lopulta vaihdettu länsivaluutaksi. Pankki on tehnyt kohdallani poikkeuksen Wang Lingin selitysten taivuttamana. Yleensä ulkomaalainen saa vaihtaa Kiinan rahaksi vain puolet siitä summasta, jonka on maahan tullessaan lunastanut. Nyt on tehty poikkeus. Ansaitut eurot ovat tiukasti turvalokerossa.

Tuhat ja yksi

On perjantai ja viimeinen päivä tässä kaupungissa. Akatemia juhlii kolmea vuosikymmentään. Istun Beijing Arts’ Centerin juhlasalin lavalla, omalla tuolilla pitkän pöydän takana, missä paikkani on merkitty nimikyltillä kiinalaisin ja eurooppalaisilla kirjaimin. Pöydälle on asetettu suuri gladioluskimppu jokaisen istujan eteen. Meitä on täsmälleen kolme naista ja 47 mustapukuista ja varttuneeseen ikään ehtinyttä herraa. Naisjoukkueeseemme kuuluu yksi paikallinen, yksi saksalainen ja minä. Olemme kaikki viisikymmentä kunniavieraita. Sali edessämme on täynnä juhlaväkeä. Joukossa on jokunen opiskelijalta näyttävä, useimmat ovat ikääntynyttä arvoyleisöä. Rouva Ding häärää lavan laidoilla ja organisoi tauotta.

Taideakatemian juhlan gladiolusmeri.

Taideakatemian juhlan gladiolusmeri.

Ennen lavalle kiipeämistä olen saanut teetä kylmässä mutta arvokkaasti sisustetussa odotushuoneessa, jonne näitä pappoja on kokoontunut, yksi toisensa perästä. Kukaan heistä ei ole noteerannut minua millään muotoa. Olen siis katsellut ympärilleni ja jäänyt kadehtien selaamaan hyllyltä löytämääni upeaa kuvateosta Mei Lang Fangista, näyttelijästä, joka on aikanaan käynyt länsimaissakin hätkähdyttämässä Stanislavskin aikalaisia näyttelijäntaidollaan.

Pitkän pöydän takana, kukkameren keskellä aika tulee pitkäksi. Kuulen kiinankielisen puheen toisensa jälkeen ymmärtämättä edes erisnimiä. Ihailen omaa nimeäni, joka näyttää vaikuttavalta nimikyltissä gladiolusten väriselle paperille painettuine kirjasinmerkkeineen. Onneksi meitä kaikkia lavalla istujia ei sentään ole pyydetty puhumaan. Saksatar käyttää länsiedustuksen puheenvuoron ja kehuu englanniksi, kuinka hyvät yhteistyösuhteet kahden kulttuurimaan, Kiinan ja Saksan välillä vallitsevat. Hän kertoo myös olevansa jo neljättä kertaa luennoitsijavieraana, mitä hän pitää oivallisena ideana. Muu Eurooppa häneltä unohtuu mainita.

Sitten me vapaudumme muodostelmasta, gladiolukset jäävät pöydille. Siirrymme kaikki ulos tuuliselle syyspihalle, ja alkaa uusi järjestäytyminen. Tarkoitus on saada tuhat ja viisikymmentä juhlavierasta mahtumaan yhteen ja samaan kuvaan. Kuvaaja järjestelee assistentteineen meitä paikoillemme. Eturiviin on varattu arvopapoille tuolit. Asetun syrjemmälle, opiskelijoiden keskuuteen, mutta minut poimitaan pian sieltä tuolille, pappojen väliin. Niinpä hymyilemme eturivissä saksattaren kanssa pitkässä valokuvarullassa, joka toimitetaan minulle myöhemmin joululahjaksi Suomeen. Kuva on puolitoista metriä pitkä liuska, johon me kaikki tuhat viisikymmentä olemme todellakin mahtuneet.