Beijing – kotvaa aiemmin vielä Peking

Kiina 1993

Jälleen ehtii vuorokausi vaihtua nyttemmin jo entisen neuvostomaan yllä. Taivas on pilvetön. Mongolian aaltoilevat pulleat kumpareet ja Gobin autiomaata rajaavat teräväpiirtoiset vuorijonot erottuvat selkeinä aamuauringon sivuvalossa. Ja sitten onkin vastassa tiukka, maahan asti ulottuva pilvi ja sen sisään kääriytyneenä Beijing, lievästi menneen sosialismin tuoksuisena. Matkustan kumppanin kanssa juhlistamaan tasasyntymäpäivääni muutaman vuoden takaa. Vasta nyt on löytynyt yhteistä aikaa toteuttaa reissu, jonka sain lahjaksi.

Ilmastointilaitteet rämisevät keskustan perjantairuuhkassa. Kaupunki törröttää kapitalismin sormia, joita neonkyltit kiskovat irti tummasta taivaankannesta: Trade Center, Friendship Store, Refreshment… Kapitalismi on jo saanut Kiinalta enemmän kuin pikkusormen.

Hotelli on Beijing-Toronto: maailma kutistuu.

Meille nauretaan taas ääneen kaupungilla. Olemme selvästi extra largeja taikinaklönttejä. Ruokaa tarvitaan siitä huolimatta. Ritan ravintola löytyy temppelipuiston nurkalta, kun ymmärrämme lopulta kysyä Litaa. Ravintolasali on esipihojen takana, ja siellä saa kiistatta hyvää ruokaa. Pöytään kannetaan läskirasvassa paistettuja tofupaloja, kanaa friteerattuna voimakkain valkosipulein ja chilipippurein, kulhollinen paistettuja riisilevyjä, joiden päälle mäiskitään katkarapu-kiinansieniliemi. Se saa riisin huokaisemaan, pehmenemään ja vajoamaan lautaselle.

Ruhtinaallisina notkuvia vati- ja kippokekoja on myös kaikissa naapuripöydissä. Niillä näkyy pikkupikareita omia kirkasviinapulloja varten. Ja niissä syödään. Se mikä ei suuhun kelpaa lentää surutta valkoiselle kangasliinalle, liina per seurue.

Oppaan kyydissä

Opas kutsuu Tiananmenin, Taivaallisen rauhan, aukiota punaiseksi toriksi, eikä hän tarkoita nimityksellään aukiolla virrannutta verta.

Kiina on aloittanut jo pari vuosikymmentä sitten suuntautumisen markkinatalouteen Deng Xiaopingin sanoin: ”Ei ole väliä, onko kissa valkoinen vai musta, kunhan se pyydystää hiiriä.” Talouden kohiseva kasvu on käynnistynyt, mutta hallinto pysynyt vanhalla kannalla. Vuonna 1988, vain viisi vuotta sitten, opiskelijat kokoontuivat aukiolle osoittamaan mieltään hallinnon pysähtyneisyyttä vastaan ja tankit komennettiin vyörymään kohti keskustaa. Monet heittivät henkensä, suurin osa vainajista oli keskustan tavallisia asukkaita, jotka olivat pyrkineet estämään tankkien etenemisen nuorison päälle. Heidän matalista asuinrakennuksistaan ovat lukuisat jo saaneet väistyä markkinatalouden toteemien tieltä.

Kielletyn kaupungin tiiliseinä on jykevyydessään kuin liikakasvuinen kivijalka. Mao vahtii pääporttia kuten Akustin jättikuva perinnönjakoa ”Niskavuoren Hetassa”, jonka ohjasin Lahteen. Riemu pursuilee kuitenkin jyrkkien muurien sisäpuolella, palatsien katoilla. Kultaiset eläimet ovat terhakoina rivissä nurkkaharjoilla ja muutama vallaton puuntaimi on työntänyt juurensa palatsirakennusten kattotiilien väliin, jopa täydellisen harmonian harjalle. Omapäinen kasvullisuus rikkoo niin harmonian kuin symmetrian. Toiston arkkitehtuuri elää pienissä vivahteissaan kuten toistaan seuraava aalto. Pieni yksityisosasto viherpuutarhoineen ja rokokoota kukkivine kalkkikiviröykkiöineen on tarjonnut piilopaikan keisarillisille unelmille.

Taivaan temppeli puhuttelee vähän etäämmällä ydinkeskustasta: pyöröalttareita, kaikuleikkejä akustiikan metkuilla ja taivaita tapailevia kupoleita. Keisari on aikoinaan tullut temppelin ylätasanteen taivaankivelle, avotaivaan alle, kohtaamaan nöyränä jumalansa kuten alamaiset hänet.

Rakennukset ovat kauniita, tasapainoisia, valo leikkii pagodin sinisten kattotasanteiden lomassa, rikkoo ankaran harmonian ja tekee kaunista harhaa. Taivaan, maan ja ihmiskunnan tasot kerääntyvät temppelin katossa toisensa kohdaten, antavat myöten toisilleen. Silti ihmiskunta säilyy alimpana, maan alapuolella. Olemmeko maan ihmisiksi tasokkaita vasta vainajina?

Viikonloppuvilinässä liikkuu perheitä, jotka ovat tulleet puistoretkelle. Perhe tarkoittaa isää, äitiä ja yhtä, useimmiten ylilihavaa lasta. Joskus mummut ja vaaritkin ovat mukana. Lapsi on pyntätty koreimpiinsa. Vanhimmat yksilapsisäännöksen jälkeiset lapset ovat nyt toisella kymmenellä ja käyvät koulua. Tällä erää toisesta lapsesta saa kolmen vuoden keskipalkkaa vastaavat sakot ja menettää valtion sosiaalietuudet. Siksi ainokaiset jäävät lähes poikkeuksetta ainokaisiksi, isokasvuisiksi käenpojiksi emojen pesään. Pienokaiset ovat oppineet olemaan keskipisteitä ja tyrannisoimaan vanhempiaan. Opettajat eroavat protestiksi näille itsekeskeisille ainokaisille, joita koko suku on lellinyt. Millainen käsittämätön sukupolvi ottaakaan haltuunsa tämän maan viidentoista vuoden kuluttua. Ehkä toivo on vähemmistökansallisuuksissa, joiden syntyvyyssäännökset eivät ole yhtä jyrkät, vaan sisarukset pääsevät vielä koulimaan toisiaan kasvun kamppailussa.

Suomalaiset kanssamatkustajat rynnivät rohkeina Beihai-puiston Imperial-ravintolassa haarukat tanassa ja hapuilevin puikoin. Saamme alkupalojen lomassa nauttia maailman lyhyimmän ja epävireisimmän Peking-oopperan. Ulkona on lepakonpimeää. Rantapaviljonkien hämärässä kuhisee.

Matkaopas on jälleen äänessä bussissa.

– Ja nyt sit seuraavaks toi huomen toi Kiinanmuuri, mikä on rakennettu niinku sen Ching-dynastian, eiku niinku Ming-dynastian aikaan….

Opas jatkaa keskustelua matkustajien kanssa mikrofonin läpi. Keskustelukumppanin kommentteja ei kuule.

Kiinan muuri on suuri muuri

”Kiinan muuri on suuri muuri.”

Kiipeän seuraavana päivänä muuria, juon vettä ja kiipeän aina vain korkeammalle. Joukot alkavat harveta ympärillä ja kiveys vain jatkuu korkeammalle. Kun seisahtaa hetkeksi hengähtämään ja kääntyy katsomaan taakseen, näkee yläkulmasta vuorijonon, jota muuri halkoo jatkuen silmänkantamattomiin. Kuntotesti on melkoinen tässä paahteessa. ”Muuri on suuri”, kuten Richard Nixon lähtemättömästi kiteytti aikoinaan.

Pohkeet on vietävä hotellin hierojalle seuraavana aamuna.

Kuumaa ja kosteaa

Myrsky on tullut hotellin ikkunan taa. Se työntyy etelästä kiilana kohti kattoa ja kiitää rakennuksen yli. Hienostohotellin alapuolella leviää mikrotalojen kudonnainen. Monessa mökissä aaltopelti on ainut kate, kivet painoina nurkissa. Kaikki pikkuruutuiset ikkunat ovat läiskähtäneet alhaalla kiinni hetkessä. Pyöräilijöille on ilmestynyt muoviviitta kuin taikaiskusta. Nyt sataa jo. Äsken vielä vonkui tuuli, joka taivutti puut kumarrukseen ja käänsi esiin lehtien arat vatsapuolet. Puiden kuolleet lehdet lentävät tänne seitsemännen kerroksen korkeuteen. Pilvissä käydään majesteetillinen ottelu, kuten lohikäärmekansan taivaalla kuuluukin. Etelässä on satanut yhtä mittaa kymmenen päivää ja sateen ennustetaan China Dailyn mukaan jatkuvan. Yksitoista on kuollut, seitsemänsataatuhatta kodittomina. Sade rummuttaa peltejä jymisten. Sitten tehosteet laantuvat, mutta linnut lentävät vieläkin parvissa, yksin ei hurjapäisinkään uskalla.

Kuumuus on jälleen laskeutunut paineilmana koko kaupunkiin myrskyn jälkeen. Tämä on merkillinen metropoli, jossa on aina ovesta ulos tultua käveltävä loputtomiin. Täällä ei ole puistonpenkkejä, suihkulähteen reunakiviä, katukahviloita. On pakko olla liikkeellä koko ajan. Autoilla on ylivalta tässä loputtomassa liikkeessä, ne tööttäilevät ja parkkeeraavat lähes varpaille jalkakäytävälläkin. Katutilaa vievät myös kerjäläisten vakioreviirit. Tunnen jo kaikki hotellikadun lähimmän neliökilometrin kerjäläiset ulkonäöltä. He ovat useimmin näkemäni kiinalaiset.

Koska esitteet sanovat, että International Clubista löytyy uima-allas, lähdemme toivorikkaina suunnistamaan sitä kohti. Perillä saamme tietää, että allas on suljettu kolme vuotta sitten. Onneksi pikkuruinen naistensauna toimii. Tänään taistelen hellettä vastaan heittämällä löylyä, ja vieressäni istuu jonkinlaiseen sukelluspukuun suojautunut kiinatar. Miesten puolella ovat Helo-kiukaan johdot olleet viikon levällään pitkin lauteita eikä siellä saa löylyjä. Kumppani saa tyytyä hikoilemaan ulkona ja odottamaan minua.

Katsomossa

Istumme teattereissa, useimmiten keskinkertaisissa esityksissä. Joskus meidät ohjataan turisteina yleisön teepöytiin, vaikka olemme säännönmukaisesti ostaneet halvimpia lippuja. Huokeilla kansanpaikoilla on usein niin paljon virkistävämpää seurata yleisöä kuin pitkästyttäväksi äityvää näytelmää. Melutaso estää useimmiten esityksen nyansseihin paneutumisen.

Kun Beijing People’s Theatre esittää suuren suosion saanutta komediaa ”Birdmen”, katsomossa on meno ja meininki. Paikalle tullaan noin puolen tunnin ajan esityksen alun jälkeen. Paikannäyttäjä osoittaa ensin taskulampulla tulijoita silmiin, sitten lippuun, joka aina löytyy viimeisen taskun pohjalta, ja sitten tuoliin, jonka pitäisi olla tyhjä, mutta onkin useimmiten jo varattu. Alkaa ketjuna jatkuva paikanvaihtelu ja protestointi on siirtyjien kesken sen mukaista. Ajoittain näyttämön dialogi jää surutta toiseksi, vaikka muut katsojat pyrkivät seuraamaan tapahtumia tiukassa etukenossa.

Omin päin

19.6. on lehden ja ilmeisesti täkäläisen kalenterin mukaan Mao Zedongin satavuotisjuhla. Se ei näy missään. Mao Tse Tungin nimellä maailman tajuntaan jälkensä painanut mies on upotettu unohduksen mereen. Olemme kuitenkin huomanneet edellisviikolla pienen maininnan Weekend-lehdessä. Ilmoituksessa on kerrottu muistokonsertista jossain hotellissa. Ilmoitus on osunut silmään huvi-ilmoitusten osastosta.

Sama ilmoitus löytyy myös tämän viikon lehdestä, mutta nyt siitä puuttuu paikka ja aika, eivätkä Beijing-Toronton tehokkaat virkailijat saa paikkaa eivätkä aikaa mitenkään selville.

Illalla hotellin avainlokerosta löytyy lappu, jossa lukee siistillä kaunokirjoituksella: ”Olemme turvalukinneet huoneenne oven, koska pöydällä on lentolippu ja rahaa. Pyytäkää apulaisjohtajaa avaamaan.” Ehkä olemme Maon vuoksi tästä alkaen erityisen suojelun alaisia.

Suuntaamme konserttihaaveiden haihduttua Lama-temppeliin yleisellä bussilla. Se liikkuu silloin, kun kadulla sattuu olemaan ajotilaa. Lukuisat kulkuneuvot ovat poikittain bussin edessä, kunnes viimein tajuavat olevansa tiellä. Kun ne alkavat tehdä tilaa, vähintään kuusi pyöräilijää ehtii sujahtaa syntyneeseen koloon ennen kuin bussi saa vaihteen päälle. Pohkeita pakottaa edelleen muurille kiipeämisen kipu, mutta kiinalainen mies istuu linjurissa kuin suomalainen, paikkaa antamatta, tunnontuskia tuntematta. Bussia ajaa reipas tyttö, jonka istuimen seinustalla kiikkuu teelasipurkki verkkokassissa. Uskon teen olevan tarpeen päätepysäkillä. Toinen reipas, rahastaja, heittää meidät ulos ovesta oikeaan aikaan, kun olemme kartan mukaan aikeissa jatkaa vielä luostarialueen taa. Rahastaja on oikeassa. Takaportista ei tosiaankaan olisi sisäänpääsyä: Yong he gong.

Temppelin muurien takaa aukeaa suunnattoman kaunis rauhan keidas keskellä Beijingiä. Sen arkkitehtuuri on siroa, seinät japanilaiseen tapaan pylväsrivistöjen takana. Ne avautuvat sisäpihoille. Bambupensaikkojen lomassa on piripintaan täyttyneitä vesisammioita, joihin leuto sade pisaroi kuvajaisiaan. Sade kimaltelee havunneulasilla, kiillottaa ornamenttien kultaukset himmeään loistoon, ropisuttaa kupliaan kiveykselle ja kastelee kengät.

Temppeleiden sisus on moni-ilmeisten jumalhenkien temmellyskenttä. Patsaisiin on ripustettu kirkuvia kangassoiroja. Niiden eteen on kannettu kiiltopaperiaskeja, piirakoita, hedelmiä, pullia ja rahalaatikoita. Eläinhahmojen kidat pursuavat seteleitä. Kaksikymmentäkuusi metriä korkea siro Buddha ennustaa tulevaisuutta kaikkein pyhimmässä. Dalai Lama on ennen maanpakolaisvuosiaan lahjoittanut temppelille sen jättimäisen santelipuun rungon, josta patsas on veistetty. Valoa riittää vain veistoksen kyynärpäihin asti. Pää on ikkunattoman vinttikerroksen pimennoissa. Sieltä hädin tuskin hahmottuvat kasvot näyttävät karkeilta, ilme pysähtyneeltä. Mutta katsooko se silti taas koko ajan minuun vai pääni yli Tiibetin tulevaisuuteen?

Yksin yhdessä

Illalla yritämme puhua keskenämme, me kaksi matkailijaa. Olemme kaukana toisistamme, Beijngissä asti. Yritys tyrehtyy. Luovutamme. On paras mennä etsimään ruokaa.

Iltasnägäreiden jahti Food Marketilla jättää tajuntaan jäljen, jota kannan vuosikymmenten päähän, edelleen. Markkina-alue on suunnaton, kiehuva kattila: Tulipannujen päällä porisevat keittopadat, tirisevät saslikit, höyryävät kaikenkokoiset riisinyytit ja täytetyt letut. Tikut ja puikot lentävät oransseihin pesuvateihin, riisikipot ja lusikat toisiin. Kenkiin liisteröityy kadulle pudonneita ruoantähteitä. En halua nähdä kojujen taakse.

Olen juuri työntämässä suuhuni täytettyä crepesiä, kun vanha mummo näkee vaihtorahat kumppanin kädessä. Hän on siihen asti pyydellyt harmaa pää nöyrästi kumartuneena, kädet otsan eteen vietyinä. Nyt houkutus on ylivoimainen. Ryppyiset jäännösrahat roikkuvat ihan hänen kasvojensa korkeudella, kun kumppani ei saa niitä crepesiltään nopeasti pussiinsa. Ne ovat siinä, kuin viehe. Mummon käsi kohoaa hamuamaan. Kumppani työntää sen syrjään ja pelastaa pennoset. Minä en tee mitään. En jää katsomaan jälkeeni. Työnnän lettua suuhuni.

Olen ajatellut, että tämä sulatusuuni lepää kommunistinen yhteiskuntarakenteen varassa, ja sen kai tulisi taata kansalaisilleen jonkinasteinen turva ja tasa-arvo. Olen ajatellut, ettei minun roposillani ratkaista minkään kehitysmaan sosiaalisia ongelmia. Olen ajatellut, että kerjuun takana on maassa hyökyaallon voimalla järjestäytyvä mafia. Olen pyyhkinyt jo ennalta mahdollisuuksien kasetilta yhden kumaran ja harmaapäisen naisen ihka ainoan tilaisuuden illan ateriaan, totaalisen nälän ja ryppyisen setelin yhdistelmän ylipääsemättömän vetovoiman, hätäiset silmät. Siinä ne nyt on kohdattu ja väistetty, pimeässä illassa, tulipatojen valossa.

Häpeän. Häpeän vielä aamulla. Niin pienellä rahalla olisi omakin sielu jäänyt telomatta vuosikausia kestäville mustelmille.

Leskikeisarinnan laivasto

Leskikeisarinna Cixi on aikanaan lainannut länsivalloilta rahat laivaston perustamiseksi. Niillä hän on rakennuttanut Yihueyanin kesäpalatsialueen ja sinne yhden laivan, ikuisesti laiturissaan jököttävän marmorialuksen.

Keisarinnan kivinen laivasto.

Keisarinnan kivinen laivasto.

Sisäänpääsymaksu on 25 yuania ulkomaalaisilta ja Kansallisen Kiinan asukkailta, kotiväki pääsee halvemmalla. Ja heitä riittää. He valokuvaavat toisiaan joka nähtävyyden kohdalla. Jokaiseen eri kohteeseen peritään reitin varrella lisämaksu. Viereisen varuskunnan sotilaspojat metsästävät tyttöjä ja heilastelevat suojaisissa nurkkauksissa. Sino-British Joint Venturen myyjä poseeraa minulle kioskin portailla iloisena.

Kivilaivaston puiston Joint Venture.

Kivilaivaston puiston Joint Venture.

Pääsemme kiipeämään palatsikäytävien ja nuorten parien lomasta vuorenrinteen rauhaan ihan ilman maksua ja saamme huikean näköalan lisäksi saaliiksi kauniita kiviä, joita otamme muutaman muistoksi. Ne ovat ensimmäiset irtokivet koko matkalla. Beijingin kivet on ilmeisesti kaikki kerätty parempaan talteen tai lakattu pesuvadin kokoisten katukauppayritysten houkuttimiksi.

Paluu hotelliin tapahtuu keltaisella pakettiautolla, joka oikaisee surutta moottoritietyömaan yli penkit ryskyen. Sitten ajamme hetken vastaantulevan liikenteen kaistalla. Elämä kiinalaisella moottoritiellä on seikkailua.

Teatterikoululaisen salaisuus

Viimeinen ilta kuluu Peking ooppera -koulun näytteissä Lixiang-teatterissa. Paikalla on ilmiselvästi asiantuntijayleisö katsomassa omiaan. Paikannäyttäjä kuljettaa meidät etupenkkiin, jossa istuu vanha pappa.

– Hao, hän kiljaisee, kun oppaamme pyytää häntä siirtymään.

Kaikki maolakkiset vanhat herrat ja harmaapäädaamit kääntyvät katsomaan. Pappa menee ovesta huudettuaan protestinsa ja me jäämme noloina penkkiin.

Esiintyjien joukko on epätasainen, niin kai kaikissa teatterikouluissa. Joukosta erottuu pari loistavaa falsetti-sopraanoa ja yksi kohtuullinen virkamieshahmo. Toisesta sopraanosta on aivan mahdoton saada selville, onko hän tyttö vai poika. Silkkirihmaperuukki jatkuu alas ohimoille ja poskille maalattuina hiusvanoina, pitkät valkoiset juhlahihat kätkevät kädet, jalkapöydän linjan katkaisevat tupsutossut. Tiukka silkkijakku on neutri. Mikään ei paljasta salaisuutta. Hän on kuin ihka aito ”M. Butterfly” näytelmässä, jossa nykypäivän Pinkerton rakastuu ihanaan transvestiittiin.

Etupenkkimme on armoton katsomoasemointi. Teen kyynärpäävoimin töitä, että saan runsaan aterian syöneen kumppanin pysymään hereillä, ja onnistunkin tällä kertaa. Jos olisimme lukutaitoisia, pystyisimme seuraamaan näytelmän tarinaa näyttämöaukon sivuun heijastetuista siroista kalligrafioista. Nyt draaman toiminnan tulee kertoa kaikki, mutta se ei suostu edes loppukiitoksiin mennessä paljastamaan salaisuutta: tyttö vai poika?

Lähtöä vaille

Olemme pakanneet komennosta matkalaukut jo lähtöä edeltävänä iltana. Yövymme siis käsimatkatavaroin varustettuina. Laukut puolestaan näyttävät odottaneen koko yön hotellin aulassa, telineissä, joista eivät ole hievahtaneet mihinkään. Nyt odotetaan niiden lastausta, kun bussi on jo pakattu täyteen ihmisiä ja valmiina lähtemään lentokentälle.

Kiinan muuri erottuu mutkittelevana janana pilvien lomasta. Jos muuri on suuri, on maa mittaamaton, yhtä valtava kuin kahden toisilleen läheisen välimatka aika ajoin.