Osakan kartalla

Varamme näyttävät riittävän juuri ja juuri tähän osakalaishotelliin. Kamakura on osoittautunut liian kalliiksi, samoin toinen turistirysä, Kioto, jonne päätämme tehdä vain lyhyen päiväretken Osakasta käsin.

Tutustuminen Osakan vapaa-ajan viettoon osoittautuu painajaismaiseksi vaellukseksi. Kartta ei nimittäin kerro, että se on kaupungin keskustaa kuvatessaan jokseenkin yhdessä ja samassa mittakaavassa, mutta liittää laidat mukaan pienentäen mittakaavan surutta.

Taivallamme jättimäisen teollisuusalueen halki New tramin päätepysäkiltä kohti uimarantaa, jonka pitäisi olla jossain edessämme. Aurinko on kuuma vaikkakin laskee jo uhkaavasti, kun ohitamme noin kolmekymmentä paikallista Ensoa, Wärtsilää ja Sörnäisten rantatietä. Yksi valkoviinikeidas osuu matkan varteen, ja luovutamme omaisuuden kahdesta pikku pullosta. Täällä juodaan olutta ja viskiä, viini on ylellisyyttä.

Kun viimein pääsemme perille, aidattu ranta-alue on ensimmäinen ja ainoa viihtyisä uimaranta, jonka Japani tarjoaa koko matkan aikana ja auringonlasku ulappaan on upea. Lukemattomien laivojen armada piirtyy täälläkin horisontissa lepäävään siniharmaaseen pilveen, joka on valmis uuvuttamaan auringon syliinsä. Hetken ihailun jälkeen teemme lähtöä ja yllätymme. Meidät on teljetty unohduksiin alueelle. Joudumme kiipeämään pois rautaporttien yli, koirien ehtiessä juuri haukkumaan peräämme.

Kun pääsemme nääntyneinä ja auringon punehduttamina takaisin metroasemalle ja viimeiseen kolisevaan kyytiin, pieni tyttö pelästyy meitä perusteellisesti. Äiti yrittää lohduttaa ja ottaa tytön syliinsä, mutta sieltäkin hänen pitää aina vilkaista jättimäisinä punoittavia länsimaisia humanoideja ja taas alkaa suunnaton parku. Meidän on vaihdettava paikkaa etäämmälle. Koko vaunulla riittää lystiä.

Bunraku

Levättyämme tutustumme loppuillasta bunrakuun International Bunraku Theatre of Japan -esityksessä ”Kamakura Sandaikiin”.

Se kertoo Osakan linnan valtauksesta. Mahtipontinen ja tyly linna on edelleen pystyssä, eikä näytä kovinkaan helpolta valloittaa.

Esityksen päänuket ovat viimeisteltyjä, niveliään myöten liikkuvia. Arvottomien nukkien liikkeet sen sijaan ovat rajoitetut ja paperimassapäät suurempia kuin arvoperspektiivin ylhäisillä. Loistava ”joruri”, tarinankertoja, pitää yllä toiminnan kulkua. Repliikit kertoo ”samisen”-laulaja.

Nukkenäyttelijät kävelevät näyttämön alapuolelle pudotetulla tasolla vyötäröään myöten piilossa toistaen nukkiensa katseensuunnat ja sisäiset reaktiot hillittynä kaikuna. Nukettajat tekevät omilla jaloillaan hypyt ja jalanpoljennat äänitehosteiksi. Kunkin nuken päänäyttelijä käyttää nuken oikeaa kättä ja pitelee vasemmalla ruumista. Mustasta asusta lipsahtaa ulos vain paljas peukalo. Nuken vasen käsi on kakkosmanipuloijalla ja jalat tai hame kolmannella. Naisnukeilla ei tosin ole jalkoja, paitsi humalaisella naapurinrouvalla, jolla on myös paljas toppausolkapää ja roikkuva toppausrinta jättinännillä. Valistunut arvio voisi olla, että rouva on hieman kevytkenkäinen, vihreä leski kenties. Kaikki nuket käsittelevät sujuvasti kokoonsa mitoitettua rekvisiittaa.

Musiikki on perinteisten kielisoittimien varassa, kunnes mukaan tulevat lyömäsoittimet viimeisten kohtausten dramaattisimmissa vaiheissa. Kokonaisuus pitää yleisön vireessä ja lavalle huudellaan aika ajoin kuten bunrakussakin. Noh´ssa se ei tulisi kyseeseen.

Kiotoon jää jälki

Aloitamme Kioton-retken vuorilta paikallisrautatien kyyditseminä. Temppelin vesijuhlat ovat käynnissä vuorten valumavesien varrella. On turistisesonki, ja hinnat ovat sen mukaisia. Mutta vuoren kupeiden vesiravintolat näyttävät pittoreskeilta pengerrettyjen koskien suvantotaipeissa ja jättipuut langettavat siimeksen kidelehtisten pikkupuiden syleillessä niiden runkoja.

Kävelemme halki tuhlailevan vuoristoluonnon kohti Kioton keskustaa ja poliisien vartioiman täkäläisen Imperial-palatsin muurin kylkeä suljetuille ja iltaa kohti pimeneville temppeleille. Yksi niiden joukossa on valaistu ja paperilyhtyjen pitkät, suorat rivit mykistävät hillityllä loistokkuudellaan.

Pimeys lankeaa ehdottomana, ja meiltä jäävät näkemättä päänähtävyydet kultaisine temppeleineen. Keskustakaupan viertä kulkevan bulevardin puun kylkeen jää RSR -91, ihan vain vastuuttomasti mutta väistämättömästi kumppania ostoksilta odotellessa…

Toyaman tytöt

Toyama on litteä kuin Seinäjoki. Kaikki tärkeä, jyhkeää linnaa lukuun ottamatta, on pakattu keskustaan. Rakennukset ovat täällä lännessä ankarampia, suurempia ja suljetumpia kuin idässä, valtaosa näyttää uusilta. Kunnanisät ovat ootrauttaneet betonia näyttämään puulta niin kaarisilloissa kuin puistonpenkeissäkin. Taidetta on siroteltu viljalti katujen varsiin, varsinkin tyttöpatsaita, farkuissa sekä ilman, hieman luonnollista kokoa isompina, siis noin kokoisinani.

Hotelli on hieno: 10 prosentin palveluraha ” to avoid individual tipping”. Tänne joudutaan yöpymään, kun viimeinen bussi, jolla on yhteys Toga Muraan, on tältä päivältä jo mennyt menojaan. Niitä menee täältä vain kaksi päivässä, kertoo linja-autoaseman aikataulu. Kaduilla tapaan huono- tai epätasaishampaisia länsijapanilaisia, jotka panevat käden suun eteen, kun he saavat naurukohtauksia yrittäessään puhua englantia ja ovat loputtoman ystävällisiä ja auttavaisia. Minut kuljetetaan käsi kädessä tavarataloon tamponijahtiin ja takaisin ”your husbandin” luo.

Aamulla lähdemme kohti Echu Yatsua, josta on suora yhteys Toga Muraan, mutta ilmeisesti vain yhden kerran päivässä.

Kanazava vs Kamakura

Alue panee maisemallaan Kamakuraa paremmaksi. Vuoristonäkymä on huikea. Vuoren kupeella seisoo ehkä satametrinen Buddha lapsi sylissään.

Takaokan eleganssi

Jälleen uusi, ruma, luonteeton kaupunki, ainakin äkkinäkemältä. Täältäkin löytyy silti hienoja nähtävyysalueita: jätti-Buddha jälleen ja kokonainen kirkollisten rakennusten saari lukuisine kuvapatsaineen ja askeettisine abstrakteihin pyhäinkuviin tyytyvine pyhäkköineen.

Jäämme ihastelemaan saaren flamingoja ja albiino riikinkukkoja, joissa on kaikki väriloisto vain valkoisen eri sävyinä norsunluisine vivahteineen. Eleganssin huippu.

Echu Yatsun toisinajattelijat

Linja-autoasemalla on kuuma. Odotamme köynnöspuun alla, josta on kasvatettu katos päällemme. Moisia näkee meillä lähinnä lavastuksissa. Jatkoyhteys Toga Muraan lähtee tunnin päästä, viimeinkin. Se on tosiaankin ainoa täältä tänään. Lounas jää kahviin ja kylmiin nuudeleihin.

Täkäläiset ajavat vasemmalla, väistävät vasemmalle, kävelevät näyttelyissä vastapäivään, elävät vuotta kolme, lukevat takakannesta etukanteen, tulevat rantamuoveineen ihan likelle istumaan ja kuolevat nauruun tehtyään mielestään jonkin kielivirheen englannin alkeissa. Täällä on omanlaisensa ajatuskulku.

”The Teaching of Buddha” ehkä pitää tiellä edellyttäen kaikilta inhimillistä kasvua mutta ilman perisynnin taakkaa. Haaste on hyveiden jalostaminen, totuuden kohtaaminen ilman voimattomuutta, ilman tuomiota etukäteen, ilman verta ja ristin sovitusta. He kulkevat tiellä kohti valaistumista. Ajattelevat toisin.

Toga Mura ja japaninhaikarat

Olemme perillä.

Kylä sijaitsee korkealla vuorenrinteellä. Siellä on postiasema, pieni maakuntamuseo ja bussin kääntymispaikka. Kyläkeskuksen laidalta lähtee satoja metrejä pitkä tunneli halki vuoren. Sitä on lohdutonta taivaltaa jalankulkijana, kun pakokaasua syytävät autot sujahtelevat ohi. Tunnelin toisessa päässä avautuu vastainen vuorenrinne, kivikkopohjainen matala joki ja sen varteen sijoittuneen Suzuki Companyn ponttoneille rakennettu kesänäyttämö, lukuisat harjoitussalit, dormitoriot kurssilaisille ja johtajan, Tadashi Suzukin vanha kaunis maalaistalo. Niistäkin muodostuu kokonainen kylä, jolla on oma palvelujärjestelmänsä.

Lähempänä tunnelin suuaukkoa on vapaapalokunnan talo letkutorneineen ja harjoituskenttineen, ja sitä vastapäätä ryokan, Minshuku Seiryu So, jonka yläkerrasta meille on varattu huone. Kun viimein pääsemme sinne, sisältä löytyvät takkyubinin kuljettamat matkalaukkumme tiiviisti muovikelmuun käärittyinä. Ne on tuotu varmalla otteella, kuin kissaemon kyydissä, joka kantaa poikasta niskavilloista yhtiön logossa. Yläkerrassa on muitakin huoneita kuin omamme, mutta vain yhdessä niistä näytään asuvan. Myöhemmin selviää, että sinne on majoitettu Yön kuningatar, alakerran karaokebaarin emäntä. Keskikerros on nimittäin baari-ravintolaa, jossa ruokailemme päivittäin, alimmassa kerroksessa on kylpyosasto, jossa on ammeita joka toiveelle. Ryokanin isäntäväeksi osoittautuu nuori pariskunta, jolla on ehkä viisivuotias poika Jochen.

Kun kapuamme alas ensi illalliselle, saamme ruhtinaallisen aterian. Syömme ja ihmettelemme herkullisuutta. Perheen sukulaisia istuu viereisessä pöydässä. He illastavat japanilaisittain ja vaanivat sivusilmin, miten meille maistuu. Jochen-poika yrittää saada heidät vakuuttuneiksi, että kaikkien ruokailijoiden kannattaisi istua peltinen tuhkakuppi alassuin päässään, mutta ei saa suurtakaan menestystä hankkeelleen. Velmu on villisilmäinen pakkaus energiaa, jonka virta katkeaa vain, kun luomet piilottavat silmät ja pieni ihminen hervahtaa uneen.

Kiittelemme isäntää aterian lopuksi, jolloin hän sanoo kainosti hymyillen, että on niin hauska laittaa ruokaa, kun kerrankin on vieraita, jotka osaavat arvostaa myös länsimaista keittiötä. Hän on nimittäin käynyt kokkikoulun Kiotossa, mutta opiskellut vuoden myös Pariisissa. Tulemme kyllä saamaan myös japanilaista ruokaa vuoroilloin ranskalaisen kanssa, hän lupaa ja pitää sanansa. Saamme toistaisen elämäni parhaat hotelliateriat hänen keittiöstään.

Ennen kuin kiipeämme levolle, ihmettelemme ravintolabaarin viinakaappia. Valaistuilla hyllyillä, lasioven takana, on Johnny Walker -pullo poikineen, ei mitään muita merkkejä. Niiden kaikkien sisältöä on verotettu, joitakin enemmän, joitakin vähemmän.

Metodi

Opiskelemme Suzuki-metodia yhdessä amerikkalaisryhmän kanssa. Myös mestarin autorisoimat opettajamme ovat amerikkalaisia. Suzuki on todella tehnyt läpimurron Yhdysvalloissa. Suzuki Companylla on tämän kurssin aikaan kolme ryhmää: Scot on Suzukin oma japanilaisryhmä, Mitta-kokoonpano on joukko nuorempia teatterintekijöitä, jotka ovat asettuneet Mittan kaupunkiin Tokiosta pohjoiseen ja kolmas ryhmä on West Stage Springfieldistä Massachusettsista. Se on parhaillaan Toga Murassa harjoittelemassa. Lisää potentiaalisia ryhmiä syntynee niiden joukosta, jotka perehdytetään kursseilla metodiin.

Suzuki Summer Schoolin oppilaina pääsemme tallaamaan askeltamis- ja energiankäyttötapoja, joille metodi perustuu. Harjoittelemme keskittymään siihen kuinka jalka tapaa lattian, siirtämään voimakeskiön alaruumiiseen ja pitämään yllä kontaktin kulloiseenkin yleisöön, myös harjoitteiden aikana. Lyömme koko jalkapohjaa lattiaan lantio pudotettuna alas. Sitten kuljemme varpaat kohti toisen jalan kantapäätä ja jalkapohjan ulkosyrjillä niin että jalka tekee ympyrän noustessaan maasta. Seuraavaksi askellamme jalkapohjan sisäsyrjällä, polvet taipuneina toisiaan kohti, sen jälkeen pysähdellen korkeilla varpailla ja lopuksi etenemme sivuttain jalkojen siirtyessä kaaressa lattiaa pyyhkien. Joka jakson aikana soi reipashenkinen musiikkikatkelma.

Kurssipäivä jakautuu kahteen osaan. Aamupäivän tallaamme. Iltaharjoituksessa teemme patsasharjoitelmia ja otamme haltuun ryhmässä tuotettua energiaa. Meitä on kaksi yhdessä työskentelevää ryhmää, toisessa noviisit, kuten me kaksi, toisessa U.C. San Diegon kymmenen viikkoa Suzukia treenanneet opiskelijat. Katsomme toistemme tekemistä. Opimme alavatsan käytön liikkeen dynamona, pään pidon tasatasossa, ilmeettömyyden, joka ei ole neutraaliutta vaan tunteiden pidätystä, jolla katsojaa hallitaan, ja koulimme yläruumista liikkumaan vapaasti ja elegantisti.

Ensimmäiset työpäivät vaativat minulta myös kärsimyksen pidättämisen opettelua. Lihakset kipeytyvät äärimmilleen, erityisesti pohkeissa. Iltatuntien jälkeen ei ole muuta keinoa, kuin seistä vuorotellen kylmän ja kuuman vesisuihkun alla ja hieroa jalkoihin kipuvoidetta. Kävely ryokanin ja harjoituskeskuksen välillä puoli tuntia kerrallaan kahteen kertaan päivässä lisää askelten määrää. Lisäksi joka askel on aamu aamulta raskaampi sateen valuessa jo kolmatta päivää virtanaan pilvistä maahan ja siitä noroina matalaan joenuomaan.

Hamlet ja Lear

Me kaksi saamme kurssista myös erivapauksia. Pääsemme katsomaan niin Eric Hillin ohjaamia Stage Westin ”Hamlet”-harjoituksia kuin mestari Suzukin omia ”Kuningas Learin” treenejä. Molemmissa noudatetaan tiukasti metodin periaatteita, mutta yleinen tunnelma on näissä prosesseissa täysin vastakkainen.

Stage Westin ”Hamlet”-tulkinta on mielenkiintoinen. Monet asiat on luettu toisin kuin on tapana. Alussa kaikki ovat näyttämöllä asemissa, kun Hamletin isävainajan haamu tulee ja Horatio herää. Sitten kukko kiekuu, ja muut heräävät. Ja jo ihan ensi kohtauksessa Ofelia tarjoaa itseään Hamletin isän veljelle, uudelle kuningaspuolisolle, mutta tämä hakee turvaa houkutukselta kuningatar Gertrudin sylistä.

Keskeisintä harjoittelussa on energiankäyttö, jota treenataan loputtomasti. Energia täytyy pitää hellittämättä hallussa, huomiopisteen on oltava näytelmän sisällä. Hovi liikkuu nykäyksittäistä metodin liikekieltä noudattaen suorakulmaisia liikeratoja. Ainoa, joka ei alistu seuraamaan hovin tapoja, on luontevasti liikkuva Hamlet. Sisääntuloissa ja ulosmenoissa kaikki ovat yhtä aikaa liikkeellä, niin tulijat kuin menijät. Hidas liike vaihtuu aika ajoin äkkinäiseksi, räjähtävän nopeaksi. Energian laatua haetaan erikseen kuhunkin kohtaukseen. Kohtauksen sisällöstä riippuen käytetään metodin erilaisia kävelyjä. Kaikki kävelevät kyyryyn jännittyneinä, kun Hamletin marakattimaiset hulluuskohtaukset alkavat. Yhteiset huudot ja samanaikaiset liikeaksentit rytmittävät tilanteita.

Kuulemme, että nämä ovat esityksen lämmitysharjoituksia, koska näytelmää aikaisemmin esittänyt ensemble on vaihtunut kolmea näyttelijää lukuun ottamatta. Ensi-ilta on uudella kokoonpanolla kahden viikon kuluttua. Kaikki näyttää silmiini jo ihan lavavalmiilta, mutta täällä tehdään huolellista työtä. Hamletia näyttelevä nuori jenkkinainen on paras toistaiseksi näkemäni Hamlet.

Suzukin oma ohjaus ”Learista” on seuraava pyhiinvaelluksen kohde. Harjoitukset pidetään sisätiloissa, perinteisessä japanilaistalossa, jonka seinäpintoja voidaan liikutella sivusuuntiin. Sisääntulot on tehty taustalta pitkiä seinäpintoja myöten, sulkien ja availlen takaseinämän paneeleja.

Lear on jo alusta alkaen yhdessä sairaanhoitajansa kanssa, joka on tämän esityksen narri. Hovi on sen sijaan voimissaan. Hoviväkeä tulee musiikin säestyksellä joka seinänraosta. Learin tyttäret osoittautuvat kaikki miesnäyttelijöiksi.

Suzuki ohjaa puhuen koko ajan näyttämötilanteen päälle. Näyttelijät pysähtyvät stilliin kuuntelemaan, kadottamatta jännitettään kommentin aikana. Ohjeiden vastaanotto ja etenkin se seikka, ettei tiedä milloin ne päättyvät, vaatii näyttelijöiltä uskomatonta kärsivällisyyttä. Ohjaajan mariseva puhe saattaa alkaa uudelleen juuri, kun sen jo luulee päättyneen. Kukaan ei vastaa mitään, eikä jää selittelemään omaa ratkaisuaan vaan tilanne jatkuu puheen loputtua suoraan siitä, mihin se jäi ohjaajan keskeyttäessä. Repliikit puhutaan voimalla, mutta niiden pisteessä suu suljetaan tiukasti ja hengitys kulkee nenän kautta.

Suzukillakin näyttää pitkien puheiden lisäksi olevan ohjaajien toinen helmasynti: hän opastaa lahjakkaimpia ja taitavimpia näyttelijöitä eniten ja mieluusti. Muut jäävät vähemmälle, vaikka olisivat henkilöohjauksen tarpeessa, ainakin minun silmissäni.

Lear säilyy hoitajineen lavalla läpi koko esityksen. Jos Hamlet luki edellisessä näkemässämme harjoituksessa lähes koko ajan kirjaa, on lukija tässä näytelmässä narri-hoitaja, jolta Lear yrittää välillä siepata kirjan pois siinä onnistumatta. Kun Lear kurkottaa näytelmän lopussa kohti menetettyä valtaistuintaan, hän kaatuu narrin jalkoihin. Tämä jää valtaistuimelle nauramaan ja lukemaan.

Tulkinta ei ole äärimmäisistä ratkaisuistaan huolimatta hetkeäkään keinotekoinen tai konstaileva. Vanhan miehen menetetyn vallan tarina on ytimeltään lohduton ja puhutteleva. Työtapa sen sijaan vaikuttaa työläältä. Harjoituksen lopulla näyttelijät lirisevät hikeä hääkimonoissaan, joita käytetään hovipukuina. Työ ei ole täällä kevyttä sisätyötä vaan aitoa vaivannäköä.

VPK vapaalla

Meille selviää viimeinkin samana iltana iltaruokailussa baarikaapin viskipullojen salaisuus.

Vastapäisen VPK:n miehet tulevat omien harjoitustensa jälkeen baariin ja jokaisella heistä on oluen lisäksi ruokajuomana Johnny Walker, jota tarjotaan kunkin asiakkaan omasta, kaapin hyllylle talletetusta pullosta. Syötyään he keskittyvät juomaan ja laulamaan karaokea. Villeimpinä VPK-karaokeiltoina ateria tarjotaan meille erillisessä ruokakabinetissa. Me syömme illasta toiseen yksinoikeudella ruhtinaallisia aterioita.

Karaokelaulajat näyttävät poistuvan täydessä humalassa omilla autoillaan vuoristoon yön selkään. Onneksi oma päiväurakkamme on niin suunnaton, että uni tulee silmään, vaikka sitkeimpien esiintyjien karaokemylvintä jatkuu alakerrassa loputtomiin. Joskus havahdun kuitenkin kesken unen käsittämättömän taidokkaaseen naisääneen, joka tuntuu laulavan vaivatta kolme oktaavia, ja hämmästelen mistä voi olla kyse. Sama arvoituksellinen efekti toistuu myöhäisinä tunteina yöstä toiseen.

Kostea remonttikausi

Toga muran ja vastakkaisen Bunka muran rinteitä kunnostetaan. Tällä puolen vuorta on menossa tien ja joenuoman parannustyö. Penkereitä lokeroidaan betoniin ja veden kulkusuuntaa vaihdellaan. Leirilapset pitävät sateessa telttakylää jonkin matkan päässä rakennustyömaasta. Sadetakit päällä mutta paljain jaloin he yrittävät opetella kalastamaan käsin joen suvantokohdissa.

Myös ryokanissamme tehdään remonttia. Minshukun pesutilojen lattia on nähtävästi pantu tänään yhdessä päivässä uusiksi. Hyvä. On lauantai ja saamme hienon kylvyn tehtyämme puolikkaan vapaapäivän kunniaksi kolmen tunnin taivalluksen tunnelin kautta kylän postitoimistoon, sympaattiseen maakuntamuseoon ja takaisin. Jalat alkavat jo vähitellen tottua rasitukseen. Perillä ryokanissa valitsemme kahden hengen syvän ammeen täynnä höyryävän kuumaa vettä, johon uppoaa kaulaa myöten.

Sunnuntaina kiivetään vuorelle, sillä sade on tauonnut toviksi. Pilvi syleilee vuorta ja ryömii kontallaan sen yli, mutta väistyy sitten alemmas ja aurinko paistaa. Pilvenriekaleet matavat alapuolellamme solassa. Me heittäydymme selällemme aurinkoon vuoren laelle, heinänkorren kokoisiksi. Kun haukka lentää yli, innostun valokuvaamaan. Sitten ihmettelen, ettei filmi lopu, vaikka 38 kuvaa on jo kuvattu. Repun pimennossa kokeilen, onko filmi kelautunut. Ei ole. Kameran sisällä ei ole lainkaan filmiä. Siihen nähden on poseerattu paljon eri temppeleiden leijonien kupeella ja mangolioiden katveessa. Ne muistot eivät ole olleet tarkoitetut tarttumaan kuviksi.

Toga Muran erakkotaival

Toga Muran erakkotaival.

Kun arki koittaa, alkaa tuntua siltä, että on ihan sama missä ja millaisissa jalkineissa kävelee. Kaikkialla on vettä nilkkaan. Jos taivas välillä vähän kajastelee ja veden suoltuminen lakkaa hetkeksi, alkaa sammakoiden kurnutus ja heti sen jälkeen kaskaat yrittävät viritellä soittimiaan vain vaietakseen uuteen vihmaan. Pitkin joenuomaa kituu petrolilla sytytettyjä mustanmärkiä juurakoita, kaatotukkeja ja oksia. Muutama kasa vain savuaa palamatta. Leirilapset kulkevat keltaisissa sadehatuissa ja kumisaappaissa, läpinäkyvät sadetakit päällään suunnistamassa ympäri kylää. Ehkä meidän tallaamisemme on se sadetanssi, joka tämän kaiken saa aikaan. Lasten leirin portille on joka tapauksessa ilmestynyt toteemipaalu.

Kyykkyyn ylös!

Opimme lisää kävelyjä ja pohkeet suostuvat rääkkiin. Nostamme jalkaa polven tasolle ja lyömme sen lattiaan piirtäen jalkapohjalla kolmion. Jalkaterät ulos suunnattuina siirrämme jalkaa pienellä potkulla sivulle toisen jalan tehdessä saman perästä, sitten menemme eteenpäin suorin tipottaisin askelin ylävartalon liikkumatta ja lopuksi kuljemme kyykkyasennossa vartalo suorana. Pulleahkot amerikkalaistytöt lyllertävät hyvin ja tosissaan tabi-tossuinaan Suzukin jalanjälkiä.

Piakkoin olemme niin valmiita, että osaamme mennä kaikki toistaiseksi treenatut tallaamislajit peräkkäin virheettä läpi ja niinpä saamme taas oppia uusia. Pääsemme lajikkeissa toiselle kymmenelle. Lopuksi harjoittelemme vielä sotakävelyn eli 12. tallauksen muunnelmineen. Jalan liu’utukseen perustuva askellus muuttuu siten, ettei jalkaa lyödäkään liu’un lopuksi maahan, vaan liike pysäytetään stilliin juuri ennen lattian pintaa. Se saa etenemisen vaikuttamaan salaperäisen uhkaavalta. Muunnelmaan tulee käsivarsi mukaan kuin soihtua kantamaan. Teemme lisää versioita myös rintamarivissä.

Tallaamista oppimassa.

Tallaamista oppimassa.

Iltaisin jatkamme edelleen patsaita lukuisin eri vaihtoehdoin: ”slow ten tiki ten”. Opiskelemme myös hallitsemaan puheen ja liikkeen yhteisdynamiikkaa patsasmuodostelmissa, hitaalla kyykkyyn-ylös liikeradalla, jonka aikana sama Shakespeare-teksti toistuu ääneen puhuttuna tauotta. Tulen lopun ikäni muistamaan kolme Shakespeare-säkeistöä: ”Oh splendour of sunburst breaking forth the day whereon I lay my hands once more on Helen my wife…” Illan päätteeksi kaatuilemme maahan.

Kaikki opiskelutoverimme ovat kurinalaista joukkoa, joka taivaltaa tuntien jälkeen dormitorioonsa loputtomassa sateessa. Tuskinpa kenenkään voimat riittäisivätkään irrotteluihin päivän energiasatsauksen jälkeen. Tosin muut kadehtivat avoimesti erivapauttamme seurata harjoituksia. Tämän sadehuuhtelun ja tallaamisen jälkeen olen alkanut vakuuttua siitä, että näytelmien teksteistä pitää karsia kaikki turha, jotta kuville ja energialle jää riittävä tila. Se on sittenkin näyttämötaiteelle ominaisinta.

Riisipellon yllä lentää kaksi japaninhaikaraa rinnakkain juuri, kun kotimatka sateessa alkaa tuntua toivottomalta. Ilahdun, vaikka en vielä tiedä, miten paljon riemastunkaan nähdessäni niitä seuraavan kerran hopealla kirjailtuina.

Kurssi on loppuvaiheissaan. Toinen opettajamme on jo matkalla kohti Naritan lentokenttää.

Kolme oktaavia

Yön kuningatar asuu meitä vastapäätä, vaikka en ole vielä tiennytkään, että se on juuri hän. Joskus yömyöhällä hän rymistelee viereiseen vessaan tai romuaa pesutilaan sijoitetulla pakastimella. Hän hoitaa essu edessä baaritiskiä ja tarjoilee ruoat hymyillen isolla suullaan alaviistoon. Mutta tänä iltana näen viimein, kuinka hän muuttuu Yön kuningattareksi.

On tullut se ilta, jolloin olemme jo niin rutinoituneita tallaajia, että meillä on voimia jäädä illallisen jälkeen istuskelemaan baariin seuraamaan yöelämää. Kun palomiehet tulevat paikalle, Johnny Walkerit kannetaan pöytiin, joiden keskelle läjäytetään lisäksi kippo naposteltavia ja karaokeluettelo. Nyt baariemäntä on äkkiä nuori ja kaunistuu silmissä, inkarnoituu kaunottariin videoilla ja vaihtaa geishan sävelmät popliinitakkisen naisen kohtalokkaaseen alttoon palokuntalaisten huutotilauksella.

Juopuneet vuoristomiehet horjuvat aina vuorollaan karaokepallille, ottavat mikrofonin käteen, yrittävät terävöittää katseen videokuvan kaunottareen, tuijottavat ja laulavat, alkuun päästyään käsittämättömän keskittyneesti juopumistilaansa nähden, yhdet värisyttäen, toiset syvällä ja kauniilla äänellä, mutta kaikki ehdottoman hartaina, vailla huumorin häivää. Yksi kavereista on jo sammunut ja makaa suu auki tuolillaan, mutta muut antavat väliaplodeja ja kannustavat huudoin kulloistakin esiintyjää.

Kun tilauksiin tulee hetken tauko, Yön kuningatar valitsee itselleen levyn, siirtyy essuineen monitorin taa mikrofoni kädessä ja laulaa syvästi tai tunteikkaasti, hennosti tai kuulakkaasti. Näinä yön tunteina hän olisi valmis mille tahansa esiintymislavalle. Miehet taputtavat. Hän lopettaa kuin ei mitään olisi tapahtunut, vaihtaa levyn vanhan kultahampaisen autokuskin toivekappaleeseen, kaataa kierroksen Johnny Walkeria komennusmiehille ja kantaa illan viimeiset kaljat papoille.

Kahtalaista kesäteatteria

Näemme tänään Becket-kooste-esityksen läpimenon, jota Suzuki valvoo: korvapuusteja, kuperkeikkoja, sitten hidastettua liikettä. Ohjaaja seuraa tarkkana. Suuri hyönteinen ryömii lattialla häntä kohti, mutta hän ei anna keskittymisestään huolimatta sen yllättää vaan lennättää ötökän kynällä etäämmälle, kun se onnistuu kiipeämään paljaalle isovarpaalle. Näyttämöllä puhutaan tauotta ja kasvot ilmeettöminä, huudahdellen ja sävytellen, kunnes puhe tukahtuu kurkkuun. Muoto on astunut sisällön varpaille. Jään nuivan pettymyksen valtaan ensimmäistä kertaa tällä kylällä.

Toista on ilta kesäteatterissa, jossa on Tšehovin ”Kolmen sisaren” Suzuki-version ennakkoesitys. Se tulee ensi-iltaansa festivaaleille, jotka ovat alkamassa muutaman päivän kuluttua. Esitys näytellään kolmella ponttonilavalla, joita yhdistävät siltakäytävät. Näyttämöt kelluvat järvessä, joka on ilmeisesti saatu aikaan jokea patoamalla. Ohjaaja on läsnä. Hän istuu yleisön joukossa ja hänellä on valkoiset käsineet ja mikrofoni.

Valaistus on huikein näkemäni. Näyttämöalan lisäksi se yltää valaisemaan vuorenrinteet ja syvän metsikön kaukana taustalla. Koko esitys saa taustastaan unenomaisen, suorastaan kosmisen ulottuvuuden.

Tšehovin ”Kolmen sisaren” sisällöstä on hyvin vähän alkuperää jäljellä. Näyttämölle vyöryy kanakoppisetiä, tanssivia rullatuolipotilaita, kokki joka taikoo kukkaa kukoistamaan ja kuihtumaan, kymmenmetrisiä laahuksia, päivänvarjoja ja sateenvarjoja lavan täydeltä. Silti kokonaisuus on kiistattoman vaikuttava, olipa se sitten kenen tahansa teos.

Hääkimono

Sokerina pohjalla saamme kurssin lopuksi kutsun illalliselle Tadashi Suzukin kotiin.

Ilta kauniissa maalaistalossa ei suju kuten olen kuvitellut. Meidät otetaan arvokkaasti vastaan ja yritän aluksi ojentaa ohjaajalle pienen paketin Suomi-krääsää ja designkynttilän yhtä arvokkaasti. Kun käymme pöytään, tarjoilijoina toimivat hänen näyttelijänsä. Learin pitkät ja salskeat tyttäret kantavat hymyillen vateja pöytään. Juomme viiniä ja puhumme.
Kiitän viikosta, erivapauksista, muistelen ”Troijan naisia”, jotka esitettiin Lahden kaupunginteatterissa, kun olin vielä sen teatterinjohtaja. Esitys antoi oudolla voimallaan kimmokkeen tulla Toga Muraan. Suzuki ei nyt marise vaan on vaatimaton, iloinen ja seurallinen, mielissään, että olemme viihtyneet kurssilla.

Pyydän häntä ohjaamaan Helsingin Kaupunginteatteriin, jonka johtoon siirryn elokuun alusta. Hän sanoo olevansa mielissään kutsusta ja siitä, että Suomessa on metodia opettamaan valtuutettu näyttelijä Anna Hultin, jonka varmasti kannattaisi treenata joukkoja jo ennen hänen harjoitustensa alkua. Tosin hänellä on joitakin Yhdysvaltain-suunnitelmia, jotka toistaiseksi ovat vielä auki, mutta hän lupaa pitää minut ajan tasalla. Sitten hän antaa äkkiä tarjoilijoita näytteleville pojille komennon kuin ohjaustilanteessa.

– Hakekaa puvut.

Miehet käyvät alakerrassa ja palaavat mukanaan loisteliaita hääkimonoja, joihin Shakespearen hovin kuninkaalliset oli näyttämöllä vaatetettu. Näyttelijät pukevat niitä päälleen yksi kerrallaan ja kävelevät edessämme liepeet liehuen kuin cat walkilla. Kaikki kimonot ovat mykistävän kauniita norsunluunvalkeasta karmiininpunaiseen, hopea- tai kultalangoin kirjottuja, erivärisin sisuskankain vuorattuja.

– Valitse, sanoo Suzuki minulle. Olen ällistyksestä sanaton. – Valitse, valitse. On minulla näitä. Ostan varastoon aina kun niitä on saatavilla.

Poistun tummapuisesta paperi-ikkunaisesta talosta pimeään iltaan kainalossani hehkuvanoranssi, uskomattoman hinnakkaaksi osoittautuva kimono. Sen hohtavalle pinnalle on hopealangoin kirjailtu japaninhaikaroita, jotka lentävät kaksittain. Olen saanut omat haikarani.

Kun tulemme ryokaniin, emme pääse baarin ohi huomaamatta. Yön kuningatar näkee silmä tarkkana kimonon ja ilmoittaa, etten saa mennä nukkumaan ennen kuin hän opettaa, miten se puetaan päälle. Kun hän kiipeää huoneeseensa, saan lahjakimonon alle kolme aluskimonoa, joita hän on aikoinaan käyttänyt omissa häissään. Hän näyttää huolellisesti, miten ne kuuluu pukea. Sitten hääkimono ripustetaan kaiken ylle, helmat vedetään edestä päällekkäin ja keskivartaloa kohotetaan sen verran, että leveä vyö asettuu oikein lanteille ja selkäsidos tulee kohdalleen. Kertakäyttökameralla otetaan valokuvia, kun hän on ensin antanut käteeni kullankirjavan oranssin viuhkan, senkin omasta hääasustaan. Valokuvauskaasoni opettaa, kuinka morsian pitää viuhkaa, kuinka hän kävelee pienin askelin jalkaterät sisäänpäin ja katse harsopäähineen alta maahan luotuna. Valokuvauksen jälkeen hän haluaa lahjoittaa viuhkan ja vyön minulle.

Kimono ja kaaso kertakäyttökameralla ikuistettuina.

Kimono ja kaaso kertakäyttökameralla ikuistettuina.

Haalistunut kertakäyttökameran valokuva on edelleen olohuoneen seinälle ripustetun kimonon selkämykseen kiinnitettynä. Leikkikaaso ei katoa mielestä koskaan.

Suzuky Companyn kurssikausi loppuu ja Toga Muran teatterifestivaali alkaa. Sadekausi päättyy festivaaliaikataulua kunnioittaen. Savuava joki alkaa virittyä juhlakuntoon. Koneita viedään muualle, vain yksinäinen pieni kaivuri jää paikoilleen ja joen yli putkahtanut uusi silta kattamatta.

Me teemme lähtöä Naritaan. Aamulla tulee vielä hotellin naisten lähetystö Jochenilla täydennettynä tuomaan nukkeasetelman, jonka taustalla on vuoristosermi. Tuntuu haikealta, niin hyvänä meitä on pidetty. Jochenkaan ei osaa muuta kuin halata ja hieroa silmiä.

Haukka kiertää korkealla päittemme yllä ja pudottautuu hyvästelemään lähietäisyydeltä, kun olemme jo pakkautumassa autoon.

Tallaan uudelleen vielä samana syksynä Helsingissä Anna Hultinin johdolla. Teemme Gogolin ”Reviisoria” naismiehityksellä ja käytän Suzukin liikepohjaa kaupungin herrojen tapakulttuurin runkona. Tallaamme pitkiä iltoja koko porukalla Elina Pohjanpäästä Eira Jauckensiin ja Eeva-Liisa Haimeliniin, Heidi Heralasta Satu Silvoon.

Suzuki ei kuitenkaan koskaan ohjaa näitä naisia Helsingissä. Hänet nielaisee lähivuosiksi Suuri Länsi. Joudun myös ajan kanssa toteamaan, että polveni ovat jääneet Japaniin. Tallaaminen on ollut niin perusteellista, että nivelet eivät enää kestä juoksulenkkien tärinää. On siirryttävä lihaksia tasaisemmin rasittavien tiibetiläisten riittien pariin.