Tokion kaleidoskooppi

Japani 1991

Tavoite on Shiba Park Hotel, jonne on tehty Suomesta käsin parin ensi yön varaus. Jo kentän infopisteessä käy selville, että asuisimme halvemmalla melkein missä vain muualla.

Ruma ja tyly on se Tokio, joka taksin ikkunasta ensi silmäyksellä tulee kohdalle, sulkeutunut, ahdas ja valtava. Ajamme kahta korttelinväliä tunnin verran. Auton somistusmateriaalina on valkea pitsi ja kuljettajalla on valkoiset kangaskäsineet. Hän nukkuu torkut aina keskustaruuhkan jumiuduttua.

– Loom only?

Shiba Park Hotelin vastaanotossa valkenee ensi kertaa, että taidamme joutua ensi sijassa kommunikoimaan ihmisten kanssa, joiden iloinen englannin kieli rajoittuu hello-tasoon. Joudumme pariinkin kertaan vastaamaan, että haluamme meille varatun huoneen ja kyllä, maksamme todella ihan itse. Se herättää hämmästystä.

Huoneemme on tilava. Pienoiskylpyhuoneen pikkuallas ja pikkupytty sen sijaan miellyttäisivät lapsia. Sieltä löytyy pakkaus, jossa on suihkumyssy ja hiuslenkkejä, nekin varmasti mieleen pienille tytöille. Aikuisen on sen sijaan haasteellisempaa asennoitua mittasuhteisiin.

On totuttava myös siihen, että jos lehdellä on englanninkielinen nimi, sen sisäsivuilta ei löydy edes pientä englanninkielistä yhteenvetoa. Kaupungin kartta näyttää selvältä, kunnes osoittautuukin vähän summittaiseksi ja hyödyttömäksi, kun pitäisi kadunkulmassa osata tulkita kylttejä.

Olemme saaneet elämänkumppanin kanssa yhteisen Sasakawa-apurahan tutustua Japaniin ja osallistua Tadashi Suzukin koulutukseen. Tokio on tämän Japanin-matkan ensimmäinen etappi. Meillä on pari viikkoa aikaa tutustua itärannikon kaupunkeihin ennen kuin Suzuki-kurssi alkaa Toga Muran kylässä lännen vuorilla. Siis ylös, ulos ja tutustumaan Tokioon.

Noh

Kun olemme aikamme harhailleet, löytäneet teatterin ja jättäneet kengät säilytykseen, on alun huumoripitoinen katkelma jo lähes ohi ja saamme hiipiä sisään juhlalliseen päänäytökseen. Noh´n sakraalisuus on ilmeinen, peruslavastuksena on pagodi ja yleisö on harras. Solistit vievät tarinaa liturgisena vuoropuheluna, jota säestää kahden rummunlyöjän vuorolyöntisarja, mieskuoron laulu ”jouh, houh” sekä raivokkaita sooloja omiva huilu. Polvistunut mieskuoro on paikalla alusta lähtien näyttämön oikealla laidalla ja saa seuraavan puheenvuoronsa näytelmän ehdittyä vähän yli puolivälin.

Silloin täysin liikkumattomina istuneiden hahmojen kädet kohoavat takaa eteen nyrkeissään puikot. Ne nojataan lattiaan rinnakkain, ja tenorit alkavat laulaa naisjumalattaren soolon taustoja. Naisen esittäjän kasvot ovat hillityn naamion takana. Komea laulu ja naamion ilmeettömyys ovat vahva kontrasti. Solistin askelet siirtyvät pitkin näyttämön pintaa liukuvin sukin, viimeisinä lattiaan putoavat varpaat. ”Tanssissa” eli viuhkan säestämässä kallistelussa ja tasaisessa pyörähtelyssä koko jalka läiskähtää lattiaan kaksi kertaa.

Takavasemmalla on frontaalisti kaksi miestä, jotka liikkuvat koko esityksen aikana vain pari kertaa ja palaavat taas polvi-istuntaan. Toinen heistä käy kerran avaamassa ”naisen” viitan sivuilta ”tanssia” varten ja korjaamassa sen soolon jälkeen takaisin kiinni. Toinen ei nähtävästi tee yhtään mitään muuta kuin sisääntulon ja poistumisen toisen rinnalla. Molemmilla on samanlaiset asut kuin kuorolla, pää munkkihuivin peitossa, kasvot esillä. Noh on pitkästyttävää ja kiehtovaa. Yleisön herpaantumaton keskittyneisyys on ällistyttävää. No, noh-esityksen jälkeen pyrkii nukuttamaan.

Kaupunginosia

Vaihdamme hotellia. Taakse jäävät Shiba Parkin jääpala-automaatti ja vettä keittävä termos sekä jokapäiväinen uusi, puhdas kimono. Taisho Center odottaa meitä.

Matkaa kaupunginosien välillä on kuin Helsingin keskustasta Uudenmaan läänin rajalle, erona vain, että kaikki sillä välillä on tiuhaan pakattua asutusta, lukuun ottamatta alueen sydämessä mahtailevaa keisarillisen palatsin aluetta. Alamme tajuta, että Tokiota on jokaiseen makuun ja tarpeeseen.

Taisho Centerin kylpyhuone on vielä pienempi kuin Shiban. Se on muovista prässätty kuutio, jonka muottiin on painettu tarvittavat kuopat ja kohoumat. Sinne ei jäisi mielellään jumiin. Hotelli sijaitsee ihan eri Tokiossa kuin Shiba tai Roppong, jossa olemme viipyneet ensi hetket. Kaupat ja baarit valuvat täällä kaduille.

Olemme jo oppineet etsimään hyvää ruokaa pienistä paikalliskuppiloista, joissa kukaan ei puhu sanaakaan englantia eikä ruokalistoja löydy liioin millään ulkomaan kielellä. Ravintolan ikkunassa on sen sijaan muovimuotit, joissa jokainen annos on kuvattu. Sormella kun osoittaa, saa mitä haluaa. Usein tosin tarjolla voi olla lisäkippo, josta ei aavista, pitääkö sisältö kaataa annoksen sekaan, juoda vai käyttää dippikastikkeena. Löydämme jopa kuppilan, johon pääsemme poikkeuksellisesti vielä esitysten jälkeen iltakymmeneltä, eikä kukaan tule kiirehtimään ulos. Jääkahvin kera saa lämpimän sokerivesiliuoksen ja nukketalon kannullisen kermaa. Kaikilla muilla asiakkailla on tummat housut ja vaalea paita, tumma solmio ja salkku tai tumma kapea hame, vaalea pusero ja korkokengät ulospäin kaartuvien säärten jalustana.

Asakusan alue taas on maallisen ja taivaallisen kohtauspaikka. Sen temppelialueella on viisikerroksinen pagodi, jonka ympärillä aukeavat huikeat basaarikorttelit. Jättimäiset paperilyhdyt roikkuvat temppeliporteilla hakaristejä kehikoissaan ja kannatinnaruissaan lukemattomat onnenlehdet, joista voi nähdä toivomusaloitteita jumalille ja joiden ostajat uskovat toiveiden käyvän toteen juuri omalla kohdallaan. On aina yhtä häkellyttävää nähdä palvottu hakaristi ja todeta, miten meiltä eurooppalaisilta on rajusti riistetty sen ikivanha elämänvoiman symbolimerkitys.

Asakusan toivomuskaivolla.

Asakusan toivomuskaivolla.

Kauppakojut piirittävät temppeliä ja tunkeutuvat lähes portaille asti: viuhkoja, naamioita, koriste-esineitä, tabeja, kimonoita, yukataneja…

Pummit kuljeskelevat temppelin naapuruston huvikortteleissa. Seinänvieruksilla makailevat tai nojailevat puolialastomat papparaiset. Ihan eri väki vääntää täällä yksikätisiä kuin keskustassa, jossa valkopaitaiset virastohirmut istuvat yhtä siististi riveissään pelipöytien edessä kuin toimistoissaan. Asakusassa uskonto, kauppa ja rappio lyövät kättä, jalka reidellä.

Teatteri voi silti olla Asakusassa yhtä elämälle vierasta ja säälittävää kuin kaikkialla, missä se näyttäytyy amatöörimäisimmillään. Rox-tavaratalon vieressä olevan Big Boy -ravintolan parkkipaikalle on pystytetty festivaaliteltta. On käynnissä Asakusa Tenmaku Shibai, telttateatterien katselmus. Tämän illan esitys on toivoton. Ohjaaja on Kerakino Sandrovitsh, joka ylvästelee poninhäntäisenä ja ilmiselvän perusteellisesti teatterikurssitettuna ihailijaystäviensä parvessa. Teos on taukoilevaa, tanssiteatterista äkkiä täydellisen pitkäpiimäiseksi jutusteluksi lamautuvaa jauhamista. Kokonaisuuden paikka ei ole missään tapauksessa ulkoilmateltassa. Tavallinen yleisö lienee kanssamme samaa mieltä, niin laimeiksi kiitokset jäävät. Nuutunut paluu hotelliin kestää viisitoista mittavaa pysäkinväliä.

Kokoamme voimia päivän ja suuntaamme illalla kohti Ginzaa. Se on Tokion newyorkilaisin kaupunginosa, toistaiseksi. Matkaamme katsomaan kabukia Shimbashi Embyoniin. Ajamme maanalaisella kolme pysäkkiä väärään suuntaan. Suurin syypää siihen on kanssamatkustaja, joka saa raivokohtauksen minut nähdessään: joko kaupunkishortsit, paljaat varpaat sandaaleissa tai narutoppi ovat miehelle kerta kaikkiaan liikaa. Koko vaunuosasto hiljenee hämillään miehen mökään. Kaunis transvestiitti saa sen sijaan kävellä vaunuun korkokengissään ja hamosessaan kenenkään edes vilkaisematta. Poistumme seuraavalla seisakkeella. Ystävälliset metroaseman poliisit, joilla on rajattu mutta tehokas englannin sanavarasto (light, left) ja näpsäkkä etusormi kartan käsittelyssä, onnistuvat opastamaan meidät oikealle tielle.

Illan kabuki on tällä kertaa ”tanssi”: hullu äiti saa takaisin tyttärensä, jota ei ensin tunnista, mutta sitten, luojan lykky, tunnistaakin. Tytär on oikeasti pieni poika, joka valloittaa katsojat. Tarina sen sijaan palauttaa mieleen Jan Kottin kuvauksen kabukin melodramaattisesta taustasta ja aikakauden pateettisesta lempiaiheistosta.

Toisena esityksenä näemme kalliilta seisomapaikoilta komedian, joka ei sekään riitä vakuuttamaan. Pari lavastusratkaisua tosin toimii ja loppukiitokset ovat nöyrimmät, jotka olen nähnyt: Otsat yltävät näyttämön lattiaan asti. Pian pitää kuitenkin nähdä joku kunnon draamakabuki, jottei usko tähän tyylisekasikiöön katoa.

Ryokan

Muutamme vielä kerran hotellia ennen kuin Tokio jää taakse. Vietämme viimeiset yöt perinteisen ryokanin tatamilla, kun suurin osa matkatavaroista on lähetetty takkyubin-kuljetuksena kurssipaikkaamme Toga Muraa kohti, tosin hiukan arvellen, mahdammeko nähdä laukkuja enää koskaan. Sakura ryokanimme on siisti pieni matkustajakoti, jossa vallitsee yörauha. Se sijaitsee kävelymatkan päässä asemalta. Riisumme kengät ja pääsemme sisään huoneeseen, jossa odottavat keittovälineet, oma lavuaari, tatami ja katossa hehkuva armoton neonvalo, kuten kaikkialla täällä. Käsittämätön maan tapa. Käytävällä on siisti yhteisvessa, jonka jaamme lähinaapureiden kanssa. Mutta ryokanin illalliset näyttävät herkullisilta jopa neonvalossa.

Kielletty – sallittu yötä päivää

Päivällä yritämme Imperial-palatsin keisarilliseen puutarhaan, mutta se on kielletty alue. Vastassa on paljon poliiseja, vähemmän ystävällisen näköisiä kuin metroasemilla.

Lähitienoilta löydämme avoimen portin 1600-luvun pieneen puutarhaan. Rikugien garden pitää tinkimättä kiinni vuosisataisesta identiteetistään, vaikka kivitalot huojuvat niskassa. Lihavat karpit odottelevat pullaa kaikissa fantasia-asuissaan joka kaarisillan alla. Pikku kilpikonnat kurottelevat vedestä päätään ja yllättävän pitkää kaulaansa, kuin hattivattien äänetön sekakuoro. Puiston jokainen näkymä on erilainen riippuen siitä, mistä kulmasta kääntyy katsomaan, ja koko viimeistely on saatu näyttämään kuin sattuman sanelemalta. Hellehattuisten ruohonleikkaajien armeijakunta osoittaa, että sattuma on kaukana. Jokainen korsi mennään erikseen läpi kynnenmuotoisella piikillä ja vierestä nypitään kaikki asiattomat versot puikoilla.

Harhailemme puutarhan rauhasta kaupungin toiseen äärimmäisyyteen, Shinjukuun. Se on Tokio, jota TV näyttää hillittömine, vaihtuvine värivaloineen, jättirakennuksineen ja ihmismassoineen. Nyt väestä on lauantain myöhäisillan kunniaksi luvattoman suuri osa juovuksissa. Suomessa yksi ajaa ja kolme ryyppää, täällä nuoriso on liikkeellä porukoissa, joista jokaisessa yksi on kantokunnossa, muut taakanvartijoina. Vanhat ja keski-ikäiset näyttävät jääneen oman onnensa nojaan kadulle kumolleen.

Katujen varret ovat korttelikaupalla pelihalleja, tuntihotelleja, hierojia ja peep show -luolia. Orwell tuntuu eufemistilta, kun tätä tajunnan pakoa katsoo. Peli- ja viihdeteollisuus edistyy huimaavaa vauhtia täälläkin. Super Nintendoa kehitellään parhaillaan. Toisella kädellä syydetään miljardikaupalla rahaa Persianlahden sotaan, johon Japani ei sentään osallistu miesvoimin. Ollaan syöksymässä hyrränä kohti kuplatalouden puhkeamisvaihetta.

Tokio-kasetti alkaa olla omassa päässäni äärimmäisyyksien kollaasi. Kun tavalliset ravintolat sulkevat ovensa puoli kymmeneltä virastokortteleissa ja suuri osa kaupunkia nukkuu aloittaakseen varhaisen työaamun, on ympäri kaupunkia erilaisia mahdollisuuksia olla nukkumatta koskaan tai herätä vain öiksi, mutta millä hinnalla.

Mennyttä maailmaa

Pari kulttuuripäivää mahtuu vielä Tokioon niiden monien eritasoisten teatteriesitysten, vaatimattomien taidenäyttelyiden ja temppelirituaalien lisäksi, joita jo olemme kolunneet. Päätämme viettää ajan etsimällä käsiimme teatterimuseon, joka on merkitty karttaan ja jonne neuvojat matkan varrella opastavat. Ei se sijaitse lainkaan siellä, missä kartta väittää, vaan yliopistoalueen perimmäisen campuksen laidalla. Kun tulemme harhailun ja loputtoman kyselyn jälkeen museon pääovelle, talo on avoin mutta vailla ristin sielua. Ovea vartioi Shakespeare-pysti.

Kiipeämme portaita ja näemme kuvina pari kerrosalaa ”Hamletia”, ”Kesäyön unelmaa” ja ”Venetsian kauppiasta” vaihtuvine japanilaistrikoineen aina 1910-luvun alusta asti nykypäivään. Pari ylempää kerrosta on maan omaa teatteritraditiota, lumijuhlakulkueita, shamanistisviritteisiä seremonioita, pienoismalleja noh- ja kabuki-näyttämöistä sekä rekvisiittaa ja pukuja. Perinne ei ole kahlinnut täkäläisiä sovinnaisuuksiin. Esille on pantu muinaisaarteiden rinnalle brokaditilkkupenis, jättimäinen vagina ja jättiläislantioluu. Läheltä voi tarkastella kabuki-nuken mekanismeja tai noh-naamion kiehtovaa matkaa puupalikasta täydelliseksi naisen maskiksi. Avoimien ovien aution museon vierellä on aukio, jolle on kasattu jättimäisiä julisteita ja banderolleja opiskelija-aktivistien atakkeja varten. Nykypäivä lyö kättä menneisyyden ikoneille.

Paluumatkalla vastaan osuu pieni hautausmaa, josta leviää suitsukkeen tuoksu. Joka vainajalla on oma pieni kivialttari, muistopatsas ja rukouslaatikko, josta käsin suksenmalliset puupäreet soittelevat tuulessa kohti taivaita. Vanha pariskunta tulee haudalta, jolle he ovat vieneet suitsukkeita, kukkia ja tölkillisen Sapporo-olutta. Yhdellä haudalla on kaksi punahattuista nukkeveistosta, hatut jo haalistuneina, pari pientä maitotölkkiä, karkkipussi ja muovitaskullinen puhaltamattomia ilmapalloja.

Ryokaniin palatessa osuvat silmään asemantakaiset pahvilaatikkoasumukset, jotka illan hämärtyminen nostaa esiin katuvieriltä ja joita riittää vieri vieressä niin pitkälle kuin katse kantaa. Massojen pudokkaat yöpyvät naapurustossamme. En pitäisi kohtuuttomana liioitteluna tai edes latteutena sanoa, että taakse on pian jäämässä äärimmäisyyksien kaupunki.
Aamulla alkaa nonstop kohti länttä.

Yokohaman rannalla

Yritämme osata perille kaupungin kiinalaiskortteleihin, mutta ilmeisesti kierrämme niitä kuin kissa kuumaa puuroa. Päädymme uupuneina meren rantaan, kun tumma ilta jo koittaa, ja lämmin, ohut kesäsade vihmoo roskaista rantahiekkaa. Se on läheltä katsottuna likaisin näkemäni uimaranta: kenkiä, kondomeja, värikyniä, maihin ajelehtinutta roinaa. Myös rantavesi on roskien täyttämä.

Etäämmällä, mustien aaltojen päällä erottuu laivan siluetteja, 54 yhdellä silmäyksellä. Niistä kantautuu tasainen dieseleiden jyminä kaupunkiin. Kuvan rajaavat siltavalot.

Palaamme sovinnolla Yokohama Plaza -hotellin tylyjen seinien sisään nöyryyttävästi McDonaldsin kautta kolkuteltuamme turhaan nenän edestä sulkeutuvien kalaravintoloiden ovia.

Kamakuran buddhat

Varhaisaamuna eteemme piirtyy 42-metrinen Buddha, jonka metallikuori on uhmannut hyökyaaltoja jo 1400-luvulta alkaen. Sen niskan on tosin pitänyt nöyrtyä maanjäristysten kourissa. Korvat roikkuvine reikineen ovat vähintään nelimetriset. Selässä on siiventyngät. Patsaan edessä on kyltti: ”Älä mene patsaan päälle. Tätä pidetään pyhänä paikkana.” Sisään saa sen sijaan mennä kahdellakymmenellä jenillä. Ei mennä. Olisi surullista nähdä sisältä ontto Buddha.

Temppelialueelta löytyy myös kullattu puuveistos-Buddha, jolla silläkin on upea merinäköala ja selkänsä takana tippukiviluolan alttarilabyrintti ja pikkunukkien tuhat määräinen armeijakunta, jonka joukkovoima on vaikuttava.