Tuntihotellissa

Soul 2008

Vuosikymmen on jälleen kulunut edellisestä matkastani tänne. Korea on nyt yksi neljästä ”Aasian taloustiikeristä”. Täällä on koettu suhdannekehitys, joka kulkee nimellä ”Han-joen ihme”. Han virtaa edelleen kaupungin halki, mutta 80-luvun alun nousukaudet ovat saaneet sikiämään chaebol-suuryritykset, joilla on koko maailma leikkikenttänään ja jotka estävät ulkomaisten yritysten tunkeutumisen sisämarkkinoilleen. Noususuhdannetta on kuitenkin seurannut Aasian talouslama, joka on horjuttanut näitä jättiläisiä ja kaatanut osan maan yritystoiminnasta.

Kukaan ei puhu edelleenkään yhtään sanaa englantia, ei edes Nice-hotellissa. Kun astun ensimmäistä kertaa huoneeseeni, lattialla lojuu yksinäinen pyyhe. Kylppärin peilihyllyllä on partavaahtopurkki, pari käytettyä hammasharjaa ja roiskeita peilissä. Muuten huone on siisti ja näennäisen ylellinen. Löytyy nettiyhteys, ionisaattori, juomalasit valaistun lasikaapin hyllyllä, kaukosäädintä tottelevat valot, jättimäinen poreamme kahdelle ja lämpösäädeltävä WC-istuin. Mutta vuoteen päädyn lukuvalot ovat roosanväriset, eikä niiden varassa näe lukea yhtään mitään. Lamppujen välissä, sängyn päätyseinällä on suuri palapeili, vastapäisellä seinällä iso taulu-TV ja sen vierellä pöytätelineessä lajitelma voiteita, harja, kampa ja kondomeja. Haen käytävältä hotellipalvelijan huoneeseeni, osoitan lattialla lojuvaa pyyhettä ja vien hänet kädestä pitäen kylpyhuoneeseen katsomaan hammasharjoja ja roiskeita peilissä. Hän kumartelee, hätääntyy ja hakee toisen, siivoustakkisen henkilön. Jäljet korjataan pulinan säestyksellä.

Sitten ajattelen asettua taloksi ja etsin komeroa, mihin ripustaa vaatteet. Sellaista ei ole, on vain pari vaatenaulaa seinällä. Jätän vaatteet matkalaukkuun. Avaan television. Siellä on menossa ohjelma nimeltä ”Sch”: Nuoret finnipyllyiset untuvikot naivat mielikuvituslavasteessa, kunnes saavat työn ja tuskan takana olevan orgasmin. Yritys ajautuu epätoivon rajoille, kunnes onnistuu. Ilmeisesti osallistumisesta ohjelmaan ei saa maksua ilman laukeamista. Seuraavassa klipissä rehtori riisuu koulupukuun puetun tytön ja edellä nähty prosessi toistuu. Sataprosenttinen tosiporno on ilmeisesti ohittanut esittämisen, vaikka tarinoilla on fiktion raami. Suljen television. Viimeisin vaihe Korean talouskehityksessä on ollut ”Halluy”, viihdeteollisuuden ilmiömäinen läpimurto. Äskeinen TV-tarjonta antaa olettaa, että se on tehty keinoja kaihtamatta.

Kun menen aamiaiselle seuraavana aamuna, ruokailu on improvisoitu sviittiin, eikä siellä näy ketään muita kuin me, ITI:n hallituksen ulkomaiset jäsenet. Tarjoilu on siis katettu yksin meitä varten. Kun olemme lähdössä metrolla keskustaan, poimin alakerran tiskiltä hotellin esitteen. Se kertoo, kuinka hyvin Nice sopii vaativan maun ikään ehtineille pareille, jotka haluavat vetäytyä keskinäiseen kanssakäymiseen. Tällä viikolla tähän keski-iän tuntihotelliin ei kuitenkaan näytä majoitetun kuin kokousväki.

Uusi ja vanha Soul

Syön seuraavan päivän aamiaisen ”Tous les jours” -kuppilan ulkoterassilla. Juon siis pahvimukista laihaa kahvia ja katselen liimanpehmeää croque monsieur’tä pahvilautasella edessäni. Pieni mies astelee katuviertä. Hän tulee puhumaan ja yllättää.

– I’m shy. I’m booby dilectol.

Kysyn mikä hän on?

– Booby dilector. Booby bictule. You know booby?

Olen viimein kärryillä. En silti kysy, millaisia elokuvia hän on mahtanut ohjata. Hän unelmoi pääsevänsä Eurooppaan, ensi talvena, ehkä Suomeen.

– I’m shy, hän sanoo lopuksi ja poistuu.

Englantia puhutaan täällä sittenkin.

Kaupunki on jälleen uusinut kasvonsa täysin. Kun matkustaa parikymmentä pysäkinväliä keskustaan, tapaa Soulin, jossa on mukava vaellella. On puistoja, kahviloita, puuhakkaita tavarataloja ja edelleen myös ostoskatuja, joiden vanhat myymälät ovat ryhdistäytyneet tasokkaiksi. Metroasemat kiiltelevät siisteyttään. Ostoskadun vilinässä on kuitenkin äkkiä pakko katsoa jalkoihin. Askelten lomassa etenee mies, joka makaa mahallaan pyörillä kulkevalla laudalla. Hän työntää edellään laatikkoa, josta kuuluu soittoa. Laatikon päällä on kerjuukulho. Mies lykkii käsillään vuoroin lautaansa, vuoroin laatikkoa. Ihmiset yrittävät olla tallaamatta hänen päälleen. Kun hän pääsee ohitseni, näkyvät laudalla pikkuruiset valkoiseen kankaaseen käärityt talidomidijalat, kunnes nekin katoavat väenpaljouteen.

Faces

Meitä pidetään täällä arvovieraina. Kun purkaudumme tauolle tyylikkäästä kokoushuoneesta, aulassa on tarjoilu. Saan kupillisen ginsengteetä, joka on vatkattu kuohuvaksi partasudin näköisellä vispilällä. Monet erilaiset riisikakkuset saavat jäädä koskematta, vaikka kansallispukuiset tarjoilijat ojentelevat niitä, sen verran vähän aikaa on kulunut aamiaisesta.

Ohjaaja Kim Jeong Ok, jolta sain ihka ensimmäisellä Korean-matkallani antiikkisen voimuotin, on nykyisin järjestömme kunniapuheenjohtaja ja oman Face-kotimuseonsa intendentti. Hänen museoideansa on mielestäni kiehtova. Aasiassa ihmisen henkinen arvo kulkee hänen kasvoissaan. Kasvojen menetys jonkun silmissä on loputtoman vihan lähde, siksi toisen nolaaminen on halpamaista ja peruuttamatonta. Teatterintekijälle kasvoilla on vielä lisäksi ehtymättömän yksilöllinen sanomansa. Kimin omat kasvot ovat kiehtovat. Hänellä on päässään lakki, jonka lipan alta katsovat valppaat lapsensilmät, ja voisin valehtelematta väittää, että ne ovat siniset, vaikka tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Muutama kihara yltää lakin alta kehystämään kasvoja, jotka ovat vanhenneet kauniisti. Niissä on toki hennot uurteensa, mutta perusilme on täynnä kiinnostusta ja uskoa elämään. Ja taas, valehtelematta, niistä peilautuu kaunis sielu. Kevytrakenteisilla harteilla on aina monta numeroa liian iso pikkutakki.

Face-museon pihassa on valtava kokoelma ikiaikaisia kivipatsaita. Useimmat niistä ovat ihmisen muotoisia muistomerkkejä. Sisällä modernissa museotalossa on esillä ihmisten kasvoja valokuvina, tauluina, taide-esineinä. Kokoelman taso vaihtelee kitschistä aarteisiin. Lupaan lähettää näyttelijöiden kasvokuvia Suomesta. Itse asiassa muistan Kimin kyselleen niitä jo muutama vuosi sitten. Kyllä ainakin Lasse Pöysti uurteineen on saatava seinälle. Ja Kati Outinen rinnalle.

Kimin yksityiset asuintilat sijaitsevat museon yläkerrassa. Sieltä avautuu kaunis näkymä läheiselle järvelle ja sitä ympäröiville tumman puuston kattamille vuorille. Meille järjestyy keittoa ja jälleen myös ginsengtarjoilu, tällä kertaa karamelleina.

Tontin kaunein kohta on kuitenkin vanha, entisöity maalaistalo, joka seisoo erillään päärakennuksesta. Sen sisällä vallitsee rikkumaton harmonia. Saan kutsun tulla lomanviettoon ja majoittumaan, heti kun vain sopii. Liitän kutsun toteuttamattomien haaveiden kokoelmaan.

Paluumatkalla aterioimme ravintolassa, jossa ruoka on täkäläiseen tapaan mainiota. Ravintolan ikkunat ovat kirkkoaukiolle. Kirkon katolla on neonristi. Sen piha toimii nähtävästi myös paloautojen parkkipaikkana. Meille kerrotaan, että kirkon sisään on aikoinaan lahdattu joukkomitassa vainottuja, alas vuorilta paenneita katolisia, vääräuskoisia tällä niemellä.

Silmätikku

Buddha puolestaan katsoo minua seuraavana iltana suoraan silmiin ja sitten pois. Hänellä on syntymäpäiväjuhla meneillään. Istun valkoisella muovituolilla temppelin piha-alueella tuhansien paperilyhtyjen alla. Niihin on alettu ripustaa toivomusliuskoja, jotka tulevat kahisemaan tuulessa kuun lopulle asti. Lyhtymeri kahmaisee sisäänsä suuren puun latvuksen. Syntymäpäiväsankarille on tuotu paljon lehviä ovensuuseinälle. Munkki esipaukuttaa mokhtahia ja rukoilijat, jotka ovat paljain jaloin kumartuneina matoilleen, vastaavat kuorona riittiin:

– Bongo sörlör, bongo sörlörlöö…

Meitä katselee ylhäältä kolme jätti-Buddhaa, joista juuri keskimmäinen on ottanut minut erityistarkkailuun. Päätän mennä hankkimaan itselleni suurta kastanjaa muistuttavan puisen mokhtahin ikiomaksi.

Namdang moon -markkina-alue on ihmismassojen muurahaiskeko. Teemme retken sinne heti aamusta. Ostan puhtaaksi heti ensimmäisen ginsengputiikin. Kotivarasto tulee riittämään ainakin vuodeksi. Olen ilmiselvästi saanut myös muut hallituksen jäsenet tartutetuiksi ginsengin hinkuun. Kauppa käy. Ja myymälöitä riittää loputtomiin toinen toistaan edullisempia pakettiostoksia tarjoten.

Minua on kuulemma helppo seurata markkinahumussa, sillä pysyn silmissä. Yhtään muuta vaaleaa päätä ei ole liikkeellä majakan korkeudella. Kujan viimeisenä on leimasinkauppias, jonka koukkuun jäämme. Leimat tehdään sarvesta hiottujen patukoiden päähän. Myyntipöydällä patukkalaatikoiden välissä on tietokone, jolta voi valita kirjasinmallit. Minun sarveistikkuni päästä löytyvät pian omat nimikirjaimeni korealaisin aakkosin. Tulos on tyylikäs ja tasapainoinen RSR. Kone on raksuttanut hienon ex libriksen. Jospa vain löytäisin sen kotoani paikasta, jonka nimi lienee talsi. Talteen olen sen nimittäin pannut.

Kun palaamme Nice-love-hotelliimme metrolla, monet paikalliset ovat jo tulleet asematunneleihin yöpuulle pahvinpaloineen ja filtteineen. Loisto lepää runkopatjoillaan korkealla heidän yläpuolellaan.

Todellisuuden teatteri

Matkan viimeisenä iltana saamme huippuelämyksen. Puistopalatsin portailla näytellään isänmaallista oopperaa, jonka pukuloisto piirtyy tummaa yötä ja jyhkeää seinäkiveystä vasten. Esiintyjien laulutekniikka on käsittämättömän laaja. Sama solisti vaihtaa bel cantosta karjuntaan tai kähinään ja takaisin. Tanssinumerot ovat akrobaattisia ja tihkuvat testosteronia. Ne ja kuoronumerot veisivät taatun voiton Eurovision-kisoissa. Silti niissä elää ja hengittää tämän kansan historia ja ylpeys, johon ei ole liimattu mitään kosiskelua.

Innostumme sen verran näkemästämme, että puhumme teatterista koko paluumatkan. Peter Jalakas, virolainen teatterinjohtaja, vakuuttaa, että teatterin šokkitrendi on tullut tiensä päähän. Mikään ei enää kuitenkaan riitä nykyihmistä šokeeraamaan. On siis tullut aika asettua ihmisen puolelle, katsoa miten elämä voi jatkua, ja käyttää siihen tarkoitukseen kaikkea nykyistä inhimillistä tietämystä. Pidän häntä tämän jälkeen harvinaisen selväpäisenä teatterintekijänä.