Pieni teatterimellakka

Soul 1997

On oman ensi-iltani jälkeinen päivä. Lufthansan kone on ahdas ja ruoka huonoa. Vesipullo on jäänyt ostamatta mukaan. Lämpimät matkasukat ovat unohtuneet, niskatukityyny matkustaa ruumassa laukkuun pakattuna. Ja selkä on kipeä, kipeä. Ensimatkastani tänne on kuusitoista vuotta.

ITI-kongressi on kutsuttu koolle Moon-juhlan ajaksi syyskuun puolivälissä, koska silloin opiskelijat ovat poissa kaupungista ja mielenosoitukset tauolla. Tässä suhteessa mikään ei siis ole muuttunut. Käytännössä se tarkoittaa, että kaupat ovat kiinni. Ruokaa voi saada vain tästä Lotte Worldin jättimäisestä hotellista. Hinnat ovat järkyttävät, lähes sata Suomen markkaa listan halvimmasta eli hampurilaisesta. Ehkä jokin kioski tai ruokakoju on auki kaupungin keskustan liepeillä, mutta matkaa kertyy täältä ydinkeskustaan avaruusretken verran.

Nyky-Soul avautuu hotellin ylimpien kerrosten ikkunasta huikeana näkymänä, joka on muuttunut perin pohjin edelliskerrasta. Kaupunki on kasvanut silmänkantamattomaksi ja mahtipontiseksi. Kiilteleviä liikerakennuksia on noussut Lotte Worldin lailla täyttämään keskustaa. Muistan edelliseltä käynniltä suuren, pyöreän, punertavan Aasian kuun, joka katseli majesteetillisena ulkonaliikkumiskiellon pimentämää kaupunkia. Nyt kuu ilmoittautuu ikkunaan vasta ollessaan korkealla, pienenä ja kalpeana. On turha toivoa voivansa raottaa ikkunaa saadakseen raitista ilmaa. Se ei onnistu tämänkaltaisissa jättihotelleissa.

Kumouskongressi

”Kuningas Lear” tarjotaan kongressivieraille alkuesityksenä. Sen ainoa mielenkiintoinen ratkaisu on, että Edmund on kummankin vanhemman tyttären yhteinen rakastettu. Muuten se on yllätyksetön eikä innosta. Pelkkä eksotiikka ei pysty enää kohauttamaan. Mutta valta vaihtuu tässäkin versiossa. Learilla ei ole paluuta. Näin täällä viimeksi niin paljon ja myös hyvää teatteria, että vaikutelma on haalea. Tidim-rummuttajat ja seremoniamusiikki riittävät tosin edelleen aiheuttamaan muutaman väristyksen.

Kotona olisi silti niin paljon, missä pitäisi olla läsnä juuri nyt. Tyttäreni on jo siinä iässä, että äidistä on irrottauduttava. Olen hankkinut yhdessä lähinaapureiden kanssa suoraan asuntoni alapuolelta kaksion, joka täytyy remontoida niin, että naapurit saavat yhden lisähuoneen, tyttäreni, se maailman läheisin ihminen, oman yksiönsä turvaetäisyyden päähän, jääkaappi vain kerrosta ylempänä. Minun pitäisi olla Helsingissä ratkomassa kaikkia käytännön ongelmia ja tekemässä remonttia.

Kokoukset ovat pitkäpiimäisiä, niin kuin tapaavat olla yhteyksissä, joissa kymmenien eri maiden delegaatiot yrittävät löytää yhteistä kieltä. Nyt olemme kuitenkin pohjoismaisessa rintamassa esittämässä organisaation sääntöjen muuttamista demokraattisemmiksi. Skandinaviska antaa aidot mahdollisuudet lobbauskokouksiin, joiden sisältöä pitkäkorvaisimmatkaan kongressihait eivät pysty seuraamaan.

Häviämme kuitenkin kongressissa lopullisen äänestyksen. Vanhat valtiaat jatkavat organisaation huipulla, mutta uusi käytäntö ja siihen liittyvä rotaatio tulevat silti voimaan heti seuraavassa kongressissa.

Suremme nahkapäätöstä ja uudistusten viivästymistä yhdessä pohjoismaiseen rintamaan yllättäen järjestäytyneiden arabiherrojen kanssa. Herrat tarjoavat paukkuja. Allah ei liene ankara ulkomailla. Havaitsen häkeltyen, että toisella herroista alkaa sepaluksen vetoketju huomaamatta valua auki omia aikojaan. Hän on täysin keskittynyt pettymykseen, sillä hän ei ole edes saanut sinnikkäästä yrityksestään huolimatta seuraavaa kongressia Egyptiin. Niinpä hän ei huomaa mitään. Ei toki ole helppoa onnistua saamaan maailmankongressin isännyyttä, jos politiikka estää israelilaisia delegaatteja saapumasta kyseiseen kongressimaahan. Silti läsnäolijoiden huomiopiste on siirtymässä hänen murheistaan kiusallisesti toisaalle.

Toinen herroista on vähän valoisampi ja vetoketju kiinni. Hän on Kuwaitista, työntää suuhunsa kotimaan pähkinöitä ja hyppää puhelimessa. Hän vannoo, ettei enää koskaan tule tähän kaupunkiin, jossa ei saa kunnon ruokaa eikä rahalle kunnon vastinetta, jossa joutuu kävelemään ja kulkemaan metrolla kunnon taksikyydin sijaan. Kuwaitissa sitä ei tehdä. Siellä nukutaan päivisin ja työskennellään öisin, kun on rauhallista ja viileää. Se edellyttää, että palvelut pelaavat ympäri vuorokauden. Tämän herran ainoa lohtu on, että hän on ostanut Soulista itselleen kaksi suurin puolijalokivin koristettua solmionauhaa ja sukulaisille muutaman laatikollisen pakastettuja hummereita.

Me tytöt päätämme siirtyä sovinnolla huoneisiimme nukkumaan ennen kuin koetut pettymykset alkavat pyrkiä niin konkreettisesti esiin, että lohtu on tarpeen.

Huippuja

Olemme retkipäivän vietossa, koko kongressi. Viereen istuu kiinalaistyttö, joka selaa aina uuden sanan kiina–englanti-sanakirjasta ja keskustelee kanssani sillä metodilla. Saan häneltä vaivan palkaksi kiinalaisen musiikki-dvd-levyn. Bussi vie meitä kohti ”hydroelektristä laitosta”. Perillä käy ilmi, että voimalaitos sijaitsee korkeille vuorille rakennetun padon äärellä. Vain harvat delegaatit selviytyvät vuorelle johtavista portaikoista. Uudistumiselta välttyneen organisaation johtohenkilöt saattaa oikeastaan tunnistaa siitä, että he jäävät ensinnä matkan varteen hengähtämään. Mustapukuiset miehet ottavat meidät vastaan ylätasanteella. He puhuvat koreaa kovalla, komentavalla äänellä ja ojentavat huipulle asti jaksaneelle pääsihteerille morsiuskimpun näköisen kukkaistervehdyksen sekä tarjoavat muillekin ylös asti yltäneille ruhtinaallisesti ruokaa.

Retken päätepiste ja kohokohta on kuitenkin lähes kaupungin keskellä sijaitseva kulttuuriaarre, entinen prinsessaresidenssi, jonka nykyinen omistaja on Yayoo-teatterin lavastaja. Näemme tanssiesityksen. Se tapahtuu puurakenteisessa palatsisiivessä, jonka seinämät voidaan avata ulos asti niin, että näkymä aukeaa läpi rakennuksen. Kun järjestäydymme pihakatsomoon, muutama sadepisara putoaa, mutta pilvet jättävät hankkeensa sikseen ja siirtyvät auringonlaskun yläpuolelle.

Aurinko näkyy punaisena palatsirakennuksen läpi ja saa pilvet hehkumaan hillittyjä Watteaun värejä. Shamaanitanssit nähdään lavastuksessa ja valaistuksessa vailla vertaa. Kylmän kangistama, kyyninen ja kitsas kongressi intoutuu jopa viemään seteleitä esiintyjille, mutta vasta kun korealaiset ovat näyttäneet riittävästi esimerkkiä maan tavasta.

Ruoka tarjoillaan maahan levitetyillä matoilla ja suuresta kuparipannusta valutetaan mukeihin maidonvaaleaa riisiviinaa. Yönuotiot räiskyvät. Illan mittaan tulee väistämätön tarve löytää pesutilat, mutta niistä ei ole pienintäkään viitettä missään, eikä kukaan osaa kertoa. Asia on pakko hoitaa palatsin nurkalla suuren vesiruukun suojassa. Veikkaan, etten ole ainoa. Palaamme busseille läpi yön pimeän, lyhdyin valaistun palatsipuutarhan, joka huokuu loputonta rauhaa ja vaientaa juhlaväen.

Kansojen välistä

Herään puhelinsoittoon nukuttuani levottoman, unien pirstoman yön. On symposium-päivä ja alustuksen aika. Prinsessa Diana -analyysini, ”The Death of the Queen of the Hearts”, on lyhyt, mutta tunnistettava kaikille läsnäolijoille, onhan sähköinen tiedonvälitys takonut aihetta taukoamatta. Aitoa draamaahan tämä tosi-tv tahtoo meille taikoa ja nyt sitä on saatu maailman mitassa. Kansat ovat saaneet kokea yhdessä broadcasting-katharsiksen.

Vaeltelen päivän päätteeksi Lotte-tavaratalon hinnakkaiden myyntiartikkeleiden joukossa Dianan hengessä, löytämättä mitään mitä ostaa. Hinnat kun ovat Diana-sarjaa nekin. Kun jalat alkavat kivistää, minut pelastaa kutsu aterialle. Joudun rattoisaan pöytään, jossa vanhat ja harmaat teatteriherrat muistelevat balttinuoruuttaan. Huomaan, ettei omani ole siitä ollenkaan mittaamattoman etäällä. Kun olin lapsi, jotkut elintarvikkeet, kuten kahvi, ostettiin edelleen kortilla naapuritalon sekatavarakaupasta. Sitten herrat pääsevät kohtaan, jossa he vakuuttavat toisilleen, että toinen maailmansota oli itse asiassa ihan kivaa, parhaita aikoja elämässä. Totean taajuuden kadonneen väliltämme ja jätän herrat omalle aaltopituudelleen.

Näen yöllä unta, jossa kerron totena unta, jonka olen nähnyt. Kuulen vanhan ystäväni kuolleen infarktiin saatuaan verottajan päätöksen mätkyistään. Mutta itse tiedän paremmin, että olen ampunut ystäväni alkoholiliikkeen edustalla. Ylikansallinen sähköinen viihde on raaputtanut jälkensä alitajuntaani. Unessa totuuden esiin saaminen on vaikeaa. Ihmiset kyllä kuuntelevat kohteliaasti, mutta paikan melu yltyy ajoittain kohtuuttomaksi eikä puheesta saa selvää. Teatteri ja alkoholiliike, kiintopisteet elämässä, yritän vitsailla, mutta ihmisiä ei naurata. Juuri, kun tunnustukseni pääsee kohtaan, jossa kerron laukaisseeni aseen, herätyskello soi.

Onnea ja ostoksia

Lintsaamme pohjoismaisena yhteisrintamana iltapäivän tanssiesityksestä ja matkustamme parinkymmenen metroaseman matkan kaupungin keskustaan. Vastapäätä rumaa kaupungintaloa on puisto palatseineen. Mitä mielikuvituksellisimmat morsiusparit otattavat puiden siimeksessä hääkuviaan. Heillä jokaisella on mukanaan kymmenen hengen järjestelytiimi, joka oikoo morsiamen prinsessapuvun helmoja, ettei niiden lomasta vain vilahtele lenkkitossuja, joihin korkokengät on ollut pakko vaihtaa puistokäytäviä taivaltaessa.

Puvut ovat valkoisia pilviä, vaaleanvihreitä ja violetteja hattaroita, silkkiä, tylliä, vannealushameita. Hännystakkeihin puetut heinäsirkkasulhaset vaikuttavat näiden unelmamorsioiden rinnalla assistenteilta. Useat heistä ovat morsianta lyhyempiä, isopäisiä frakkitelineitä. Joukossa on yksi kansallispukupari, joka seisoo kuvaajan kameralaukun päällä määrättynä halaamaan toisiaan. Yksi eurooppalainen sulhanen on eksynyt joukkoon ja polvistuu juuri morsiamen eteen, jotta kuvaaja saa suutelukuvan, jossa päät osuvat samaan tasoon.

On kuuma ja aurinkoinen juhlapyhä, meikkaajat sutivat joka välissä puuteria pariskuntien otsiin. Kuvaajilla on kiire hoitaa hommansa, sillä puistossa on tuota pikaa alkamassa palatsikonsertti, jossa on tarkoitus soittaa ”Sevillan parturia”.

Tämä vanhan ja uuden Korean kohtaaminen on näytelmä, joka vangitsee meidät joksikin aikaa vuosisataisen palatsin kupeelle, kunnes muistamme matkan varsinaisen päämäärän: ostoskaduille ja pian, etteivät kaupat sulje. Taivallamme ohi jyhkeän Sejongin kulttuurikeskuksen, vankilalta vaikuttavan USA:n suurlähetystön, jonka ympärillä on betoniporsasrivistö takanaan rautakalterit ja sinipukuiset vartijat, ohi kaupungin suurimpien temppeleiden, joissa on menossa jumalanpalvelukset ja olemme vihdoin ostoskaduilla. Kauppoja on toinen toisensa vieressä.

Vaatteita pitää hypistellä, ihmetellä suunnittelun tasokkuutta ja taivastella kaikkea sitä, mitä tekisi mieli. Päädyn silti ostamaan vain värijauheita, siveltimiä, raskaan värien sekoituskiven ja paksun puntin riisipaperia. Olen siis aikeissa viedä matkalaukullisen paperia Suomeen…

Ehdimme juuri ja juuri hotelliin vaihtamaan vaatteet ennen päätösjuhlaa. Hiusten pesusta voi vain haaveilla.

Vastapäätä vastustajia

Hakeudun päätösillallisilla railakkaiden kroatialaispoikien pöytään, mutta hauskanpito loppuu lyhyeen. Järjestäjien edustaja tulee ja ottaa olkapäästä. Minua odotetaan isännän pöydässä, ja niin joudun silkillä päällystetylle toppaustuolille vaaleanvihreän lattiaan asti ulottuvan pöytäliinan ääreen vastapäätäni juuri ne henkilöt, joiden valtaa olen osaltani ollut kumoamassa. Yritämme sivistyksen voimin tulla juttuun keskenämme. Pudotan katseiden ristitulessa tomaatinlohkon lattialle ja potkin sen vaivihkaa vaaleanvihreän silkin helmojen alle. Nuoruus ja Hollannin vihreät herneet palaavat mieleen.

Illallisten jälkeinen seremonia ei olekaan vastoin odotuksiani juhlavaa pönötystä ja patsastelua. Kun organisaation liput on ojenneltu seuraaville kongressi-isännille, näemme kansantanssia, raisua laulantaa ja leikkimielisen orkesterin. Juontaja osoittautuu rennoksi ja innostaa väen riehakkaaksi. Pian kongressi tanssahtelee sydämensä kyllyydestä. Nielen kakkua suu kuivana rajusta tanssimisesta ja korsettiin tungettu vatsa täynnä eri ruokalajeja. Hotellihuoneissa jatketaan nyyttikesteillä, joissa tuhotaan matkaeväiden rippeet ja teurastetaan Kyproksen edustajan voittama ananas.

Kongressi kotiutuu

Odotan paluuaamunaamuna kalpeana Lotte-tavaratalon avautumista täyttääkseni ginseng-varastoni tulevalle talvelle. Ovet avataan, mutta sisään rynnivät asiakkaat ajetaan takaisin ulkopuolelle odottamaan. Ilmoille kajahtaa mahtipontinen soitto, edellisfestivaalin teatteriesityksistä niin tutuksi tullut ”Aegukga”, kansallishymni. Saamme marssia sisään soiton raikuessa ja myyjien odottaessa asennossa osastojensa kohdalla. Löydän ginseng-osaston, maksan haluamani voiteet ja jauheet, mutta kuulen saavani ne mukaan vasta lentokentältä, tietyltä tiskiltä siellä. Itse asiassa se on onni, sillä en ole koskaan ennen ahtanut laukkujani näin täyteen, tällä kiireellä ja sisulla. Määrätietoinen survonta onnistuu kuitenkin lopulta. Jopa sateenvarjo, jonka olen jo kertaalleen päättänyt unohtaa hotellihuoneeseen, menee viimeisellä irvistyksellä kannen alle, ja lukko napsahtaa kiinni. Kiinalaiset kakut ja vesi kielellä evääksi ostamani Aasian päärynä jäävät siivoojille.

Kun ajamme kohti lentokenttää, katselen kaupunkia, joka on muuttunut ensi käynnin jälkeen niin ratkaisevasti. Silti tuttua on paljon. Temppelit ovat kukkuloillaan kuten ennen, amerikkalaiset ovat linnoittuneet lähetystöönsä kuten ennen ja rantatie vie pitkin joenuomaa, jonka toisella puolella maisema kuuluu Pohjois-Korealle.

Korealaiset ovat paikantaneet niemimaastaan akupunktiopisteitä kuten ihmisruumiista ikään. Kun japanilaiset valloittajat tulivat aikoinaan maahan, he rakensivat päämajansa juuri maan energiavirtojen risteykseen. Heidän sanotaan myös työntäneen rautatankoja vuortenrinteiden akupisteisiin. Nyt täkäläiset ovat repineet raudat ylös. Myös amerikkalaiset ovat sijoittaneet lähetystönsä voimalinjojen risteyspisteeseen. Siksikin heitä vastaan kapinoidaan ja yritetään saada muuttamaan lähetystönsä paikkaa. Äiti maa huokaa.

Me pohjoismaalaiset pääsemme paluulennolla bisnesluokkaan, kun koko muu kone on sullottu tupaten täyteen. Nyt on rankani tukena säädeltävä selkätuki, tilava nojatuoli ja ruhtinaallinen jalkatila. Edessäni olevassa selkänojassa on oma pieni videoskriini ja käsillä pikku pussukka lämpimine sukkineen ja silmälappuineen. Käytävän toisella puolella istuu saksalainen teatterinjohtaja, joka on jo alun perin varannut paikkansa bisnespuolelle. Hän syö pieniä taukoja lukuun ottamatta kynsiään. On sujuvaa lennellä maailmaa ristiin rastiin ensiluokassa, ikiomat kynnet matkaseurana, jos sattuu olemaan saksalainen teatterinjohtaja.