Aasiasta kaikki alkoi

Korea 1981

Takana on uskomaton matka Moskovan lentokentän maatuskakaupan kautta uutuuttaan ja autiuttaan kiiltelevälle Naritan lentokentälle Japaniin ja sieltä ensi kertaa tänne, Souliin, jossa on pian alkamassa ulkonaliikkumiskielto. Ehdin juuri ja juuri hotelliin ennen sitä.

Etelä-Koreassa on ollut levottomuuksia 1979 tapahtuneen presidentinmurhan jälkeen, vuosikymmenen vaihtuessa ihmisiä on kuollut joukkomitassa Gwangjun verilöylyssä. Mielenosoitukset Yhdysvaltain sotavoimien läsnäoloa vastaan aaltoilevat Soulissa aika ajoin. Öinen ulkonaliikkumiskielto on mellakoiden seurausta.

Olen tullut paikalle Suomen Akatemian matka-apurahalla osallistuakseni Kansainvälisen Teatteri-Instituutin festivaaliin ja seminaariin. Olen ainut Suomesta. Lentokoneen ikkunasta olen nähnyt vuorokauden vaihtuvan Siperian yllä ja Fuji-vuoren valkean topan siintävän avaruutta vasten aamun koitossa.

Hotelli yrittää olla hieno. Kylpyhuoneessa on sisäpuhelin, yöpöydässä automaattikello ja radio, joka soi länsimaista muzakkia kolmelta kanavalta. Rakennustekniikka ei ihan vakuuta, saumat näkyvät seinärappauksissa. Pöydän päältä löytyy ”The Teachings of Buddha” kirjanmerkkinauhalla, lämmönsäätelyjärjestelmä ja valonäppäimistö. Rakennus on teräksestä ja upottavista kankaista koostuva keskiajan linnoitus niska kyyryssä odottavien itämaisten kattojen yläpuolella, kiiltävät lasit valmiina Etelä-Korean uuteen aamunkoittoon: ”Country of the morning calm”.

Ensitapaaminen Kim Yeong Okin kanssa.

Ensitapaaminen Kim Yeong Okin kanssa.

Teatteria teoriassa

Jan Kott sanoo kollokviossa, että Noh on jäätynyttä lunta hopeisilla aalloilla. Kabuki sen sijaan Shakespearen ajan tuote, jonka syntysanat lausuttiin samassa kuussa kuin Hamletin. Sen tarinat ovat pääasiassa Romeon ja Julian teemojen toisintoa: Köyhä poika ja geisha rakastuvat. Pojalla ei ole varaa lunnassummaan. Tarina päättyy kaksoisitsemurhaan. Uutteria opiskelijoita istuu seminaarin osanottajien jaloissa lattian täydeltä. He kirjoittavat muistiin, osa englanniksi, osa koreaksi, mustat päät kumartuneina lehtiöiden ylle. Useimmilla on harjastukka, johon permanentti ei varmasti ota.

Peter Chelkowskin seminaariesitelmä kiehtoo mielikuvitusta. Se kertoo muharram shiojen vuosittaisesta rituaalikulkueesta Iranissa. Hänen teoriansa on, että ensimmäinen aidosti iranilainen draama on syntynyt juuri tämän juhlakulkueen ja siihen liitetyn tarinan yhdistymisestä. Näytelmän teema on kalifin pojan, Ali-Akhbarin uhraaminen, jonka aikana rituaaliin osallistuvat leikkelevät otsaansa ja ruoskivat itseään. Niin tekee myös yleisömassa, koska haluaa jakaa vastuun marttyyrikuolemasta. Kiintoisaa havaita, että Babylonian puutarhat ovat kätkeneet siemenet yhtä veriselle rituaaliperinnölle kuin kristinusko. Meillähän veri toki nautitaan pienistä pikareista, eikä vastuun jakaminenkaan ole yhtä konkreettista. Rituaaliteatteria ei Iranissakaan nähdä enää nykyisin alkuperäismuodossaan. Se on kielletty, jottei sitä käytettäisi poliittisiin tarkoituksiin. Kulkueiden voima sen sijaan on kiistattomampi kuin koskaan.

Workshopit, joihin osallistun, ovat hyvin valmisteltuja ja mielenkiintoisia. Pääsemme tutustumaan Noh-teatterin hahmoihin, pukeutumiseen, elekieleen, äänenmuodostukseen ja maskeihin. Meidät perehdytetään seikkaperäisesti myös korealaisen naamionäytelmän päätyyleihin. Kaikki teatteritutkimuksen ”nimet” ovat nähtävästi vaivautuneet matkustamaan tähän kollokvioon. Jokainen heistä myös pitää alustuksensa teatterin lähtökohdista. En vielä arvaa palaavani Aasiaan, mutta kun niin tapahtuu, monastikin, ymmärrän näkemistäni esityksistä paljon enemmän kuin arvaankaan, vanhasta muistista.

Alkusoiton alkusoitto

Juuri nyt täällä on meneillään Etelä-Korean avaus maailmaan ja kulttuuriverkostoitumisen alkusoitto. Paikalliset sanovat vaivihkaa, että viikko on tullut maksamaan yhtä paljon kuin maan teattereiden vuotuiset avustukset yhteensä. Koriaa sen olla pitää.

Etelä-Korea kansallislaulu, ”Aegukga”, soi esityksen alussa. Avajaisillan kunniaksi näemme tanssivia kulkueita, tasapaksua nukketeatteria, tasokasta ja traditionaalista tanssiteatteria jättihihaisissa silkkipuvuissa.

Shamaanien monotoninen, epäkaupallinen rituaali on vuorossa viimeisenä peltirumpujen säestyksellä. Häkellyttävää on, että rituaalin varsinaista hartautta syvennytään harjoittamaan oranssin muovikulhon äärellä.

Näytöksen päätyttyä ministeri käy tiukasti hymyillen kehottamassa illalliselle. Puheen sisältö on lyhykäisyydessään, että ”paras maistua, minä maksan”. Ministeriön nuori virkamies sen sijaan ei tiedä, mitä hän onkaan mahtanut tulla juhlimaan ja keiden joukkoon. Saan häneltä kuitenkin peruskurssin syömäpuikkojen käytössä, sillä muita ruokailuvälineitä ei kuulu kattaukseen. Olen täällä roolissa, ainoana Suomen edustajana. Puhun siis suomettumisen erinomaisuudesta ja herätän silläkin vähällä yleistä pahennusta ruokaseurassa. Jan Kott on ainoa, joka innostuu. Hänen mielestään Suomen malli olisi ihanteellinen hänen omalle synnyinmaalleen Puolalle.

Täkäläiset väittävät, että suomen kieli ja korea ovat sukulaiskieliä ja että olemme myös sukulaiskansoja. Väite ei ensi alkuun tunnu ihan todennäköiseltä, vaikkakin nautin sen suomasta erityislämpimästä suhtautumisesta. Teatterikoulun pihalla saan yllättäen selkoa käsityksen taustasta. Siellä luennoi Jimmy Carterin näköisin aasialainen, jonka olen koskaan nähnyt. Hän mainitsee aluksi, että teatteriopintoihin otetaan massoittain väkeä, jos nämä ovat valmiit maksamaan kahdentuhannen dollarin sisäänpääsymaksun. Vain harvat tosin valmistuvat koulusta, jota johtaa perustajan poika, meille juuri kovalla äänellä luennoiva mies. Hän jatkaa yleisemmille alueille: Lukutaidottomuus on voitettu. Jo yhdeksänkymmentä prosenttia kansasta osaa lukea. Se on Korean teollisuuden nopean nousun salaisuus, hän väittää. Työvoima on äärimmäisen halpaa, kaksi dollaria päivä, ja silti lukutaitoista. Samaan hengenvetoon hän jatkaa, että korean kirjaimet ovat sekoitus omaa ja kiinalaista järjestelmää. Kieliopin on sen sijaan tehnyt lukuisten epäonnistuneiden anglosaksien yritysten jälkeen suomalainen Ramstedt, jolle sanojen sijamuodot eivät ole olleet vieras käsite. Saan kieltemme sukulaisuudesta myöhemmin myös havaintoesimerkin. Olen hississä, kun paikalliset miehet setvivät, mihin kerrokseen kukin on menossa. Yksi kävelee sitten ulos väärässä kerroksessa. Jäljelle jääneet kaksi katsovat hämillään toisiinsa, sitten minuun.

– Hairaan, sanoo toinen.

Niinpäs hairahtui.

Luksusta

Jos jossain maailman palatsissa pitäisi asua, veikkaan, että täkäläiset saattaisivat olla kotoisimpia puurakenteineen ja luonnonmukaisine sijoituksineen. Viileää on toki varmasti ollut talvikausina kevytrakenteisten seinien suojissa. Toiselle seminaaripäivälle järjestetyn kiertokäynnin kohteena on palatsi, jossa hupaisinta ovat 1910-luvulla asennetut sähkövalot varjostimineen. Prameat budoaarien kangasvarjostimet lienevät edustaneet uutuuden maahantuojan käsitystä comme il faut -linjasta. Harmonisessa ympäristössään ne kirkuvat epäsopivuuttaan.

Teatteria livenä

Vuorossa on tänään indonesialaista varjoteatteria. Pääsen pingotetun kankaan taakse katsomaan, kuinka se oikeasti tapahtuu. Tervasoihtu antaa takavalon näyttökankaalle. Se toimii samalla otsalamppuna kiinni laudassa, joka suojaa nukettajan kasvot. Nuket ovat ilmeisesti brodeerattua ja rei’itettyä nahkaa. Niiden keppejä tökätään styrox-laattaan tai heilutetaan valon edessä. Nukkea kannatteleva käsi operoi narua, josta myös nuken suu liikkuu, toinen käsi käsivarsia. Ihmisnukkien jalat saavat heilua irrallaan kepin mukana. Avustaja löytyy nukettajan kummaltakin puolelta antamaan, ottamaan ja järjestämään hahmoja: puita, eläimiä, ihmisiä, jumalia, satuolentoja… ja korjaamaan niiden rikkoutumia, joita pikaisesta paiskomisesta syntyy. Kaksi soittajaa tekee takana musiikkidramaturgiaa suurilla bambuputkista tehdyillä ksylofonisoittimilla. Nukettajalla itsellään on koputin varpaanvälissä. Sillä hän rummuttaa viereiseen nukkelaatikkoon. Valoefektit syntyvät päätä heiluttamalla. Operaattorin taito käytellä tauotta kymmeniä nukkehahmojaan on ilmiömäinen. Yleisön puolella varjohahmojen leikki on yhtä kiehtovaa, hahmojen saamat dimensiot yllättäviä. Hämyä, vauhtia, tarkkuutta ja vivahteiden moninaisuutta voi vain ihailla.

Paljon hyvää löytyy myös Kim Yeong Okin paikallisen Yayoo-teatterin esityksestä. Nuori esiintyjäryhmä tekee dynaamista taidetta, joka nojaa traditioon, mutta elää ajassa. Illan näytelmän satiiri kohdistuu nykykulttuurin juurettomuuteen. Ohjaaja itse edustaa rakkaudella maansa perinteitä ja kuljettaa minut vanhaintavarainliikkeisiin katsomaan taidokkaasti kuvioituja säilytysarkkuja. Saan lahjaksi puisen muotin, jolla kuvioida voita tai juustoa.

Pariin muuhunkin festivaalin teatteriesitykseen on pakko palata, koska niissä on jotain universaalia, pahassa ja hyvässä. Filippiiniläisryhmä La Maman esitys on yksiselitteisen piinaava kauhistus: teennäinen lavastus, disainatut kansalliset lannevaatteet, vaahtomuovinen villisika, muutama diakuva, keinotekoista sensualismia, epävireistä laulua ja soittoa sekä kaikkein kamalimpana ilmiönä elävä lintu, joka uhrataan hyödyttömästi taiteelle. Kyyhky nousee lentoon näyttämöltä, kun yleisö tulee sisään. Se lentää yläoikealle, missä lienee ollut sen perinteinen paikka jossain toisessa teatterissa. Täällä se ei saa seinästä otetta vaan räpistelee, roikkuu kynsillään betonissa, hakee varttitunnin kiinnekohtaa, kunnes sekoaa ja yrittää lentää läpi seinän. Epäonnistuttuaan se lentää päin näyttämön yläramppia, iskee sen jälkeen päänsä toiseen seinään ja putoaa kuolleena maahan. Koko tämän ajan teeskentelevät aikuiset jatkavat näyttämöllä ”viatonta leikkiään” kuin mitään ei tapahtuisi, vaikka koko yleisön huomiopiste on toivottomassa kamppailussa. Häpeän. Hävennee myös itse La Mama, Ellen Stewartkin, en tiedä kumpaa enemmän, nimissään kulkevaa filippiiniläisryhmää vai eläinrääkkäystä. Teatteri on suurta älyn ja mielikuvituksen leikkiä. Teatterin häpäisyä on esitys, jossa äly unohtuu, mielikuvitus on kuvittamista ja sensaation hakua ja lavallaolo teeskentelyä vailla todellista kontaktia tilaan, paikkaan ja aikaan.

Täydellinen vastakohta tulee ihan puun takaa, Tunisiasta, jonka teatterista en ole tiennyt tuon taivaallista. Näyttämöllä ei ole juuri mitään lavastusta. Siellä seisoo kaksi arabinuorukaista, jotka esittävät, miltä tuntuu tulla Pariisiin turistiranskan pohjatiedoin osaamatta lukea eurooppalaisia kirjaimia. Esittämisen riemu on rajaton. Kontakti yleisöön ei herpoa hetkeksikään, joka vinkki katsomosta otetaan vastaan lavalla ja käytetään roolityön hyväksi. Korealaiset, joista yksikään ei vankan uskomukseni mukaan osaa sanaakaan arabiaa, parhaassa tapauksessa muutaman sanan ranskaa, ulvovat naurusta. Nämä esiintyjät eivät heittäydy yleisöään tyhmemmäksi vaan ovat läsnä tässä ja nyt ja pitävät kiinni siitä, mitä ovat kertomassa. Esityksen lopussa yleisön taputukset eivät ota loppuakseen, kaikki ovat iloisia, energialla ladattuja.

On jännittävää nähdä ensi kertaa se tosiasia, joka myöhemmin todentuu kerta kerralta: Huono teatteri on huonoa, katsoipa sitä missä maanosassa tahansa. Keskinkertaisesta teatterista on helppo kiistellä. Mutta hyvä teatteri on varauksetta hyvää kaikkien mielestä, mistä ikinä ovatkin. Liikuttuminen, nauru ja suosionosoitukset ovat silloin ihmiskunnan yhteistä kieltä.

Nuha

Amerikkalainen seuralaiseni on saanut nuhan, aivastaa ja niistää. Drama Centerin esitys turmeltuu täysin kulttuurieroon. Esitys on hidas ja eleetön, mutta tehokas. Kilpaileva niistoprojekti vie siitä kuitenkin vähitellen kiistattoman voiton: Alkuun yleisö saa vain hillittyjä hihityskohtauksia joka aivastuksen jälkeen. Esitys muuttuu kuitenkin vähitellen esteettiseksi slow motioniksi ja kuiskauksiksi antaen yhä enemmän tilaa katsomon äänimaailmalle. Kun aivastelu jatkuu ja nenää niistetään yhä perusteellisemmin, yleisö ei enää pysy tuoleillaan, vaikka näyttelijät ponnistelevat epätoivoisesti jatkaakseen esitystä.

– Nauravatko ne minulle, huomaa vierustoverini viimein kysyä nuhansa keskeltä. Nauravat ne. Täällä on äärimmäisen epäkorrektia niistää ääneen. Sen sijaan uima-altaaseen sopii sylkeä estoitta.

Paluubussissa Drama Centeristä joudumme iltaruuhkaan. Nainen juoksee autojen seassa pahvilaatikko pään päällä, lapsi selkään köytettynä. Hän selviää yhdestä taksiaallosta. Pysähtyy suunnittelemaan, kuinka selviytyisi seuraavasta kaistasta. Juokse henkesi edestä äiti, sillä jos et tee niin, se jolla on auto, ajaa kyllä ylitsesi. Yksi pyöräilijä on jo kadulla nurin. Toinen pysähtyy katsomaan. Hänellä on lastina toistaiseksi ehjiltä näyttäviä irtokananmunia.

Katuvaloja tässä kaupungissa ei ole. Ulkonaliikkumiskielto pimentää koko kahdeksan miljoonan ihmisen muurahaiskeon. Tänä iltana on vain suuri kellanharmaa kuu, kuin lepran vertauskuva yhdessä päivän esityksistä.

Kotiin

Viikko alkaa olla takanapäin, vuoden mittaisena. Kansallislauluun esityksen alussa kyllästyn lopultakin tänään perinpohjaisesti. Sielu ei ole enää Soulissa. On aika lähteä matkaan. Kotona odottaa kaksi ja puolivuotias, joka ei vieläkään anna äidin nukkua kokonaisia öitä vaan paiskaa tuttinsa parivuoteen keskelle joka yö ja kiipeää sängyn laidalle, nukkujien yli, keskelle. Sitä on jo ikävä.

Alkaa on-stop-vauhdin paluu.

Taipei

Koneen kaartaessa välilaskuun näen elämäni ensimmäiset riisiviljelmät. Veden vilja varttuu kirkkaan vihreinä neliöinä.

Hong Kong

Lentokenttäkin on veden keskellä, kaupunkisiluetti ympärillä.

Sataa. Sadekin on made in Hongkong. Se ei kastele. Ostan tuliaisiksi pienen, vaaleanpunaisen, muovisen huuliharpun. Kun käännän sitä, näen, että pohjassa lukee made in Japan. Äh.