Aasiasta kaikki alkoi

Korea 1981

Takana on uskomaton matka Moskovan lentokentän maatuskakaupan kautta uutuuttaan ja autiuttaan kiiltelevälle Naritan lentokentälle Japaniin ja sieltä ensi kertaa tänne, Souliin, jossa on pian alkamassa ulkonaliikkumiskielto. Ehdin juuri ja juuri hotelliin ennen sitä.

Etelä-Koreassa on ollut levottomuuksia 1979 tapahtuneen presidentinmurhan jälkeen, vuosikymmenen vaihtuessa ihmisiä on kuollut joukkomitassa Gwangjun verilöylyssä. Mielenosoitukset Yhdysvaltain sotavoimien läsnäoloa vastaan aaltoilevat Soulissa aika ajoin. Öinen ulkonaliikkumiskielto on mellakoiden seurausta.

Olen tullut paikalle Suomen Akatemian matka-apurahalla osallistuakseni Kansainvälisen Teatteri-Instituutin festivaaliin ja seminaariin. Olen ainut Suomesta. Lentokoneen ikkunasta olen nähnyt vuorokauden vaihtuvan Siperian yllä ja Fuji-vuoren valkean topan siintävän avaruutta vasten aamun koitossa.

Hotelli yrittää olla hieno. Kylpyhuoneessa on sisäpuhelin, yöpöydässä automaattikello ja radio, joka soi länsimaista muzakkia kolmelta kanavalta. Rakennustekniikka ei ihan vakuuta, saumat näkyvät seinärappauksissa. Pöydän päältä löytyy ”The Teachings of Buddha” kirjanmerkkinauhalla, lämmönsäätelyjärjestelmä ja valonäppäimistö. Rakennus on teräksestä ja upottavista kankaista koostuva keskiajan linnoitus niska kyyryssä odottavien itämaisten kattojen yläpuolella, kiiltävät lasit valmiina Etelä-Korean uuteen aamunkoittoon: ”Country of the morning calm”.

Ensitapaaminen Kim Yeong Okin kanssa.

Ensitapaaminen Kim Yeong Okin kanssa.

Teatteria teoriassa

Jan Kott sanoo kollokviossa, että Noh on jäätynyttä lunta hopeisilla aalloilla. Kabuki sen sijaan Shakespearen ajan tuote, jonka syntysanat lausuttiin samassa kuussa kuin Hamletin. Sen tarinat ovat pääasiassa Romeon ja Julian teemojen toisintoa: Köyhä poika ja geisha rakastuvat. Pojalla ei ole varaa lunnassummaan. Tarina päättyy kaksoisitsemurhaan. Uutteria opiskelijoita istuu seminaarin osanottajien jaloissa lattian täydeltä. He kirjoittavat muistiin, osa englanniksi, osa koreaksi, mustat päät kumartuneina lehtiöiden ylle. Useimmilla on harjastukka, johon permanentti ei varmasti ota.

Peter Chelkowskin seminaariesitelmä kiehtoo mielikuvitusta. Se kertoo muharram shiojen vuosittaisesta rituaalikulkueesta Iranissa. Hänen teoriansa on, että ensimmäinen aidosti iranilainen draama on syntynyt juuri tämän juhlakulkueen ja siihen liitetyn tarinan yhdistymisestä. Näytelmän teema on kalifin pojan, Ali-Akhbarin uhraaminen, jonka aikana rituaaliin osallistuvat leikkelevät otsaansa ja ruoskivat itseään. Niin tekee myös yleisömassa, koska haluaa jakaa vastuun marttyyrikuolemasta. Kiintoisaa havaita, että Babylonian puutarhat ovat kätkeneet siemenet yhtä veriselle rituaaliperinnölle kuin kristinusko. Meillähän veri toki nautitaan pienistä pikareista, eikä vastuun jakaminenkaan ole yhtä konkreettista. Rituaaliteatteria ei Iranissakaan nähdä enää nykyisin alkuperäismuodossaan. Se on kielletty, jottei sitä käytettäisi poliittisiin tarkoituksiin. Kulkueiden voima sen sijaan on kiistattomampi kuin koskaan.

Workshopit, joihin osallistun, ovat hyvin valmisteltuja ja mielenkiintoisia. Pääsemme tutustumaan Noh-teatterin hahmoihin, pukeutumiseen, elekieleen, äänenmuodostukseen ja maskeihin. Meidät perehdytetään seikkaperäisesti myös korealaisen naamionäytelmän päätyyleihin. Kaikki teatteritutkimuksen ”nimet” ovat nähtävästi vaivautuneet matkustamaan tähän kollokvioon. Jokainen heistä myös pitää alustuksensa teatterin lähtökohdista. En vielä arvaa palaavani Aasiaan, mutta kun niin tapahtuu, monastikin, ymmärrän näkemistäni esityksistä paljon enemmän kuin arvaankaan, vanhasta muistista.

Alkusoiton alkusoitto

Juuri nyt täällä on meneillään Etelä-Korean avaus maailmaan ja kulttuuriverkostoitumisen alkusoitto. Paikalliset sanovat vaivihkaa, että viikko on tullut maksamaan yhtä paljon kuin maan teattereiden vuotuiset avustukset yhteensä. Koriaa sen olla pitää.

Etelä-Korea kansallislaulu, ”Aegukga”, soi esityksen alussa. Avajaisillan kunniaksi näemme tanssivia kulkueita, tasapaksua nukketeatteria, tasokasta ja traditionaalista tanssiteatteria jättihihaisissa silkkipuvuissa.

Shamaanien monotoninen, epäkaupallinen rituaali on vuorossa viimeisenä peltirumpujen säestyksellä. Häkellyttävää on, että rituaalin varsinaista hartautta syvennytään harjoittamaan oranssin muovikulhon äärellä.

Näytöksen päätyttyä ministeri käy tiukasti hymyillen kehottamassa illalliselle. Puheen sisältö on lyhykäisyydessään, että ”paras maistua, minä maksan”. Ministeriön nuori virkamies sen sijaan ei tiedä, mitä hän onkaan mahtanut tulla juhlimaan ja keiden joukkoon. Saan häneltä kuitenkin peruskurssin syömäpuikkojen käytössä, sillä muita ruokailuvälineitä ei kuulu kattaukseen. Olen täällä roolissa, ainoana Suomen edustajana. Puhun siis suomettumisen erinomaisuudesta ja herätän silläkin vähällä yleistä pahennusta ruokaseurassa. Jan Kott on ainoa, joka innostuu. Hänen mielestään Suomen malli olisi ihanteellinen hänen omalle synnyinmaalleen Puolalle.

Täkäläiset väittävät, että suomen kieli ja korea ovat sukulaiskieliä ja että olemme myös sukulaiskansoja. Väite ei ensi alkuun tunnu ihan todennäköiseltä, vaikkakin nautin sen suomasta erityislämpimästä suhtautumisesta. Teatterikoulun pihalla saan yllättäen selkoa käsityksen taustasta. Siellä luennoi Jimmy Carterin näköisin aasialainen, jonka olen koskaan nähnyt. Hän mainitsee aluksi, että teatteriopintoihin otetaan massoittain väkeä, jos nämä ovat valmiit maksamaan kahdentuhannen dollarin sisäänpääsymaksun. Vain harvat tosin valmistuvat koulusta, jota johtaa perustajan poika, meille juuri kovalla äänellä luennoiva mies. Hän jatkaa yleisemmille alueille: Lukutaidottomuus on voitettu. Jo yhdeksänkymmentä prosenttia kansasta osaa lukea. Se on Korean teollisuuden nopean nousun salaisuus, hän väittää. Työvoima on äärimmäisen halpaa, kaksi dollaria päivä, ja silti lukutaitoista. Samaan hengenvetoon hän jatkaa, että korean kirjaimet ovat sekoitus omaa ja kiinalaista järjestelmää. Kieliopin on sen sijaan tehnyt lukuisten epäonnistuneiden anglosaksien yritysten jälkeen suomalainen Ramstedt, jolle sanojen sijamuodot eivät ole olleet vieras käsite. Saan kieltemme sukulaisuudesta myöhemmin myös havaintoesimerkin. Olen hississä, kun paikalliset miehet setvivät, mihin kerrokseen kukin on menossa. Yksi kävelee sitten ulos väärässä kerroksessa. Jäljelle jääneet kaksi katsovat hämillään toisiinsa, sitten minuun.

– Hairaan, sanoo toinen.

Niinpäs hairahtui.

Luksusta

Jos jossain maailman palatsissa pitäisi asua, veikkaan, että täkäläiset saattaisivat olla kotoisimpia puurakenteineen ja luonnonmukaisine sijoituksineen. Viileää on toki varmasti ollut talvikausina kevytrakenteisten seinien suojissa. Toiselle seminaaripäivälle järjestetyn kiertokäynnin kohteena on palatsi, jossa hupaisinta ovat 1910-luvulla asennetut sähkövalot varjostimineen. Prameat budoaarien kangasvarjostimet lienevät edustaneet uutuuden maahantuojan käsitystä comme il faut -linjasta. Harmonisessa ympäristössään ne kirkuvat epäsopivuuttaan.

Teatteria livenä

Vuorossa on tänään indonesialaista varjoteatteria. Pääsen pingotetun kankaan taakse katsomaan, kuinka se oikeasti tapahtuu. Tervasoihtu antaa takavalon näyttökankaalle. Se toimii samalla otsalamppuna kiinni laudassa, joka suojaa nukettajan kasvot. Nuket ovat ilmeisesti brodeerattua ja rei’itettyä nahkaa. Niiden keppejä tökätään styrox-laattaan tai heilutetaan valon edessä. Nukkea kannatteleva käsi operoi narua, josta myös nuken suu liikkuu, toinen käsi käsivarsia. Ihmisnukkien jalat saavat heilua irrallaan kepin mukana. Avustaja löytyy nukettajan kummaltakin puolelta antamaan, ottamaan ja järjestämään hahmoja: puita, eläimiä, ihmisiä, jumalia, satuolentoja… ja korjaamaan niiden rikkoutumia, joita pikaisesta paiskomisesta syntyy. Kaksi soittajaa tekee takana musiikkidramaturgiaa suurilla bambuputkista tehdyillä ksylofonisoittimilla. Nukettajalla itsellään on koputin varpaanvälissä. Sillä hän rummuttaa viereiseen nukkelaatikkoon. Valoefektit syntyvät päätä heiluttamalla. Operaattorin taito käytellä tauotta kymmeniä nukkehahmojaan on ilmiömäinen. Yleisön puolella varjohahmojen leikki on yhtä kiehtovaa, hahmojen saamat dimensiot yllättäviä. Hämyä, vauhtia, tarkkuutta ja vivahteiden moninaisuutta voi vain ihailla.

Paljon hyvää löytyy myös Kim Yeong Okin paikallisen Yayoo-teatterin esityksestä. Nuori esiintyjäryhmä tekee dynaamista taidetta, joka nojaa traditioon, mutta elää ajassa. Illan näytelmän satiiri kohdistuu nykykulttuurin juurettomuuteen. Ohjaaja itse edustaa rakkaudella maansa perinteitä ja kuljettaa minut vanhaintavarainliikkeisiin katsomaan taidokkaasti kuvioituja säilytysarkkuja. Saan lahjaksi puisen muotin, jolla kuvioida voita tai juustoa.

Pariin muuhunkin festivaalin teatteriesitykseen on pakko palata, koska niissä on jotain universaalia, pahassa ja hyvässä. Filippiiniläisryhmä La Maman esitys on yksiselitteisen piinaava kauhistus: teennäinen lavastus, disainatut kansalliset lannevaatteet, vaahtomuovinen villisika, muutama diakuva, keinotekoista sensualismia, epävireistä laulua ja soittoa sekä kaikkein kamalimpana ilmiönä elävä lintu, joka uhrataan hyödyttömästi taiteelle. Kyyhky nousee lentoon näyttämöltä, kun yleisö tulee sisään. Se lentää yläoikealle, missä lienee ollut sen perinteinen paikka jossain toisessa teatterissa. Täällä se ei saa seinästä otetta vaan räpistelee, roikkuu kynsillään betonissa, hakee varttitunnin kiinnekohtaa, kunnes sekoaa ja yrittää lentää läpi seinän. Epäonnistuttuaan se lentää päin näyttämön yläramppia, iskee sen jälkeen päänsä toiseen seinään ja putoaa kuolleena maahan. Koko tämän ajan teeskentelevät aikuiset jatkavat näyttämöllä ”viatonta leikkiään” kuin mitään ei tapahtuisi, vaikka koko yleisön huomiopiste on toivottomassa kamppailussa. Häpeän. Hävennee myös itse La Mama, Ellen Stewartkin, en tiedä kumpaa enemmän, nimissään kulkevaa filippiiniläisryhmää vai eläinrääkkäystä. Teatteri on suurta älyn ja mielikuvituksen leikkiä. Teatterin häpäisyä on esitys, jossa äly unohtuu, mielikuvitus on kuvittamista ja sensaation hakua ja lavallaolo teeskentelyä vailla todellista kontaktia tilaan, paikkaan ja aikaan.

Täydellinen vastakohta tulee ihan puun takaa, Tunisiasta, jonka teatterista en ole tiennyt tuon taivaallista. Näyttämöllä ei ole juuri mitään lavastusta. Siellä seisoo kaksi arabinuorukaista, jotka esittävät, miltä tuntuu tulla Pariisiin turistiranskan pohjatiedoin osaamatta lukea eurooppalaisia kirjaimia. Esittämisen riemu on rajaton. Kontakti yleisöön ei herpoa hetkeksikään, joka vinkki katsomosta otetaan vastaan lavalla ja käytetään roolityön hyväksi. Korealaiset, joista yksikään ei vankan uskomukseni mukaan osaa sanaakaan arabiaa, parhaassa tapauksessa muutaman sanan ranskaa, ulvovat naurusta. Nämä esiintyjät eivät heittäydy yleisöään tyhmemmäksi vaan ovat läsnä tässä ja nyt ja pitävät kiinni siitä, mitä ovat kertomassa. Esityksen lopussa yleisön taputukset eivät ota loppuakseen, kaikki ovat iloisia, energialla ladattuja.

On jännittävää nähdä ensi kertaa se tosiasia, joka myöhemmin todentuu kerta kerralta: Huono teatteri on huonoa, katsoipa sitä missä maanosassa tahansa. Keskinkertaisesta teatterista on helppo kiistellä. Mutta hyvä teatteri on varauksetta hyvää kaikkien mielestä, mistä ikinä ovatkin. Liikuttuminen, nauru ja suosionosoitukset ovat silloin ihmiskunnan yhteistä kieltä.

Nuha

Amerikkalainen seuralaiseni on saanut nuhan, aivastaa ja niistää. Drama Centerin esitys turmeltuu täysin kulttuurieroon. Esitys on hidas ja eleetön, mutta tehokas. Kilpaileva niistoprojekti vie siitä kuitenkin vähitellen kiistattoman voiton: Alkuun yleisö saa vain hillittyjä hihityskohtauksia joka aivastuksen jälkeen. Esitys muuttuu kuitenkin vähitellen esteettiseksi slow motioniksi ja kuiskauksiksi antaen yhä enemmän tilaa katsomon äänimaailmalle. Kun aivastelu jatkuu ja nenää niistetään yhä perusteellisemmin, yleisö ei enää pysy tuoleillaan, vaikka näyttelijät ponnistelevat epätoivoisesti jatkaakseen esitystä.

– Nauravatko ne minulle, huomaa vierustoverini viimein kysyä nuhansa keskeltä. Nauravat ne. Täällä on äärimmäisen epäkorrektia niistää ääneen. Sen sijaan uima-altaaseen sopii sylkeä estoitta.

Paluubussissa Drama Centeristä joudumme iltaruuhkaan. Nainen juoksee autojen seassa pahvilaatikko pään päällä, lapsi selkään köytettynä. Hän selviää yhdestä taksiaallosta. Pysähtyy suunnittelemaan, kuinka selviytyisi seuraavasta kaistasta. Juokse henkesi edestä äiti, sillä jos et tee niin, se jolla on auto, ajaa kyllä ylitsesi. Yksi pyöräilijä on jo kadulla nurin. Toinen pysähtyy katsomaan. Hänellä on lastina toistaiseksi ehjiltä näyttäviä irtokananmunia.

Katuvaloja tässä kaupungissa ei ole. Ulkonaliikkumiskielto pimentää koko kahdeksan miljoonan ihmisen muurahaiskeon. Tänä iltana on vain suuri kellanharmaa kuu, kuin lepran vertauskuva yhdessä päivän esityksistä.

Kotiin

Viikko alkaa olla takanapäin, vuoden mittaisena. Kansallislauluun esityksen alussa kyllästyn lopultakin tänään perinpohjaisesti. Sielu ei ole enää Soulissa. On aika lähteä matkaan. Kotona odottaa kaksi ja puolivuotias, joka ei vieläkään anna äidin nukkua kokonaisia öitä vaan paiskaa tuttinsa parivuoteen keskelle joka yö ja kiipeää sängyn laidalle, nukkujien yli, keskelle. Sitä on jo ikävä.

Alkaa on-stop-vauhdin paluu.

Taipei

Koneen kaartaessa välilaskuun näen elämäni ensimmäiset riisiviljelmät. Veden vilja varttuu kirkkaan vihreinä neliöinä.

Hong Kong

Lentokenttäkin on veden keskellä, kaupunkisiluetti ympärillä.

Sataa. Sadekin on made in Hongkong. Se ei kastele. Ostan tuliaisiksi pienen, vaaleanpunaisen, muovisen huuliharpun. Kun käännän sitä, näen, että pohjassa lukee made in Japan. Äh.

Mainokset

Pikku palatsin asukkaat

Bangkok 2009

Globetrotter on reitittänyt matkani siten, että pääsen välilaskulla tapaamaan sisartani muutamaksi päiväksi. Perhe asuu käsittämättömän upeassa, jollekin kuninkaalliselle serkulle aikoinaan rakennetussa huvilassa keskellä kaupunkia, mutta vankkojen muurien takana. Pihassa on lootuksia kukkiva kalalammikko. Avarien huoneiden valkeilla seinillä vaeltelee pari koreaa gekkoa. Naiskaryatidit kannattelevat jykevää baaripöytää. Niiden lomassa juoksentelee kaksi vilkasta mäyräkoiraa, Rico ja Paco.

Rico ja Paco ja kyytiä saaneet tohvelit sisaren city-puutarhassa.

Rico ja Paco ja kyytiä saaneet tohvelit sisaren city-puutarhassa.

Sisaren mies tekee täällä Finnairille töitä ja joutuu siinä ohessa setvimään suomalaisten edesottamuksia. Yhtä on juuri ammuttu olkapäähän, toista reiteen. Suomalainen äiti on ollut uimarannalla kuvaamassa kamerallaan. Kun laite on yritetty riistää käsistä, hän ei ole suostunut luopumaan siitä vaan ottanut sen sijaan luodin vatsaansa. Poika on rynnännyt hätiin ja saanut toisen luodin hartiaan. Lankoni yrittää saada heidät tänä iltana ulos maasta. Ollessaan lähdössä takaisin töihin hän kertoo vielä lisäksi, että eräs 24-vuotias neiti Himanen on jäänyt samana päivänä kiinni viidestätoista grammasta heroiinia ja joutunee muutamaksi vuodeksi linnaan.

– Singaporessa hänet olisi todennäköisesti ammuttu siitä hyvästä, lanko toteaa. – Ovat ampuneet monta viime kuukausina.

Sisareni näyttää käyttävän päivänsä keskittyen omistamaan ja suunnittelemaan, mitä ostaa ja ketä palkkaa. On otettava autonkuljettaja puutarhurin, keittäjän ja puolipäiväapulaisen rinnalle, vaikka puutarhuri ja keittäjä ovatkin kalliita ja varastavat. ”Kaikkea häviää koko ajan. Entinen keittäjä on varastanut viime töikseen kolme sänkypeittoa, kun häntä ei ole enää tarvittu.” Hänen nimittäin oli pitänyt mennä päivittäin kotiin lastensa luo jo kuudelta, eikä master halua syödä vielä niin aikaisin.

Saan sisareltani myös ohjeet liikkua kaupungilla.

– Pidä iltaisin mahdollisimman vähän rahaa mukana ja anna ne heti, jos kysytään. Äläkä ainakaan kutsu poliisia, ne vievät loputkin.

Käymme iltapäivällä sisarusten kesken joka tapauksessa uimassa satamapoliisien klubilla ja saamme seurapiirirouville varatun kohtelun. Poliisit naureskelevat hyväntahtoisina koko hammasriveillään baarin terassilta. Paluumatka tekee tyhjäksi uinnin virkistävän vaikutuksen. Langon autosta on ilmastointijärjestelmä rikki. Olen ensimmäistä kertaa kyydissä, jossa todella voisi paistaa kananmunan takaikkunalla.

Maalaismaisema

Matkaamme myös maaseutukierrokselle samassa mikronlämpimässä autossa. Sen ikkunoista vilahtelee riisipeltoja ja ihmisiä kaivamassa liejua käsin ja lapioin. Banaanitarhoja ja katkarapuviljelmiä on riisikenttien lomassa. Silmään osuu siellä täällä kultakoristeinen, siro temppeli. Joissakin niistä on tehtaanpiippu ruumiiden polttoa varten. Koulut on kaikki koottu yhdelle tienpätkälle, siisteinä ja järjestyksessä, yksi toisensa perään. Joki näyttää olevan valtasuoni, jonka varrelle kaikki kululle pääsevät ovat tänään kokoontuneet. Siellä pestään, kalastetaan ja ravustetaan. Useimmilla laitureilla on valtava kalastushaavi, joka on kiinnitetty tikkaisiin kuin kiikkulautaan. Kun kalastaja nousee tikkaiden päähän vastapainoksi, jättiläishaavi keinahtaa ylös vedestä ja saalis jää vellomaan sen pohjalle. Talot ovat tikkujalkojen varassa, ne on rakennettu bambusta, oljesta tai petsatusta laudasta, jotkut ruostuneesta aaltopellistä.

Avoautoja suhahtelee ohitsemme. Ne ovat Datsuneita, joihin on tehty avolava ja sille katos. Katokseen on kiinnitetty penkit, joiden selkänoja on taivutettu ulos autosta niin, että väkeä mahtuu istumaan polvet yhdessä vastakkain, jos ovat paikallista kokoa. Autot on koristeltu peltikultauksin tai pornokuvin, valikoimaa on laidasta laitaan. Pelti kolisee aika ajoin vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Ajamme takaisin kaupunkiin, mikä tarkoittaa katutöitä, seksikauppoja, hieromalaitoksia räikeine, vilkkuvine neonvaloineen. Rytmi on hektinen, mutta kaduilla on ainakin näennäisen rauhallista.

Thai tarkoittaa vapautta ja itsenäisyyttä. Kuningaskunta Thaimaa on silti yhä edelleen etsimässä niitä. Meneillään on pieni suvanto vallankaappausten välimaastossa. Täälläkin on kukistettu verisesti opiskelijamielenosoitukset edellisen vuosikymmenen lopulla. Valtaan eli pääministeriksi on päässyt sotavoimien kenraali, joka on kuitenkin luvannut demokraattiset vaalit ja vakuuttaa suuntautuvansa siviilihallinnon lujittamiseen.

Flash back

Nyt, kun kirjoitan tätä, törmään viikonvaihteen Ilta-Sanomien keskiaukeamilla juttuun, joka kertoo Eeva-Liisasta, joka on haastatteluun ilmaantuessaan 52-vuotias tyylikkäästi pukeutunut Glory Backman. Ja kuinka ollakaan, juuri Glory on 24-vuotiaana neiti Himasena jäänyt Thaimaassa kiinni 15 gramman heroiinierän salakuljetuksesta.

– Tuomioni oli lopulta 33 vuotta ja kuusi kuukautta.

Hän kertoo lehdelle joutuneensa Lard Yaoon 1 800 hengen naisvankilaan, jossa on selviytynyt uskoontulon voimalla kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta, minkä jälkeen kuningas on armahtanut hänet. Hän on tehnyt uskollaan menestyksekkään bisneksen Turun Cityseurakunnasta Global Power Evangelistoihin. Ensi syksynä hän esiintyy Aasiassa 20 000 jäsenen seurakunnassa. Mitäpä tähän sanoisi, ehkä klassikon: niin pieni on maailma, tai toisen: ympäri käydään ja yhteen tullaan.

Karachi

Edessä on viimeinen välilasku ennen Eurooppaa.

– Ashyy, ashyy, shii-i, kiljaisee korealainen tanssija aina aloittaessaan soolon – kuin kolme perusteellista aivastusta. Ketään ei naurata. Nyt efekti kuuluu asiaan.

Karachin yläpuolella minä saan perusteellisen nuhan. Kone laskeutuu tankkaamaan. Kuiva ja kylmä ilma puhaltaa tuulettimista voimalla ja tekee lopun Bangkokin pehmeästä lämmöstä. Toinen silmä vuotaa tauotta ja korviin tunkeutuu rautapiikit. Aivastelen korealaistanssijoita kuuluvammin ja katson näkevällä silmälläni matalalla lentävän koneen alla leviävää kamaraa. Selvimmin erottuvat sähkölamppurivein koristellut temppelit.

Ketään ei ole vastassa Helsinki-Vantaalla.

Pieni teatterimellakka

Soul 1997

On oman ensi-iltani jälkeinen päivä. Lufthansan kone on ahdas ja ruoka huonoa. Vesipullo on jäänyt ostamatta mukaan. Lämpimät matkasukat ovat unohtuneet, niskatukityyny matkustaa ruumassa laukkuun pakattuna. Ja selkä on kipeä, kipeä. Ensimatkastani tänne on kuusitoista vuotta.

ITI-kongressi on kutsuttu koolle Moon-juhlan ajaksi syyskuun puolivälissä, koska silloin opiskelijat ovat poissa kaupungista ja mielenosoitukset tauolla. Tässä suhteessa mikään ei siis ole muuttunut. Käytännössä se tarkoittaa, että kaupat ovat kiinni. Ruokaa voi saada vain tästä Lotte Worldin jättimäisestä hotellista. Hinnat ovat järkyttävät, lähes sata Suomen markkaa listan halvimmasta eli hampurilaisesta. Ehkä jokin kioski tai ruokakoju on auki kaupungin keskustan liepeillä, mutta matkaa kertyy täältä ydinkeskustaan avaruusretken verran.

Nyky-Soul avautuu hotellin ylimpien kerrosten ikkunasta huikeana näkymänä, joka on muuttunut perin pohjin edelliskerrasta. Kaupunki on kasvanut silmänkantamattomaksi ja mahtipontiseksi. Kiilteleviä liikerakennuksia on noussut Lotte Worldin lailla täyttämään keskustaa. Muistan edelliseltä käynniltä suuren, pyöreän, punertavan Aasian kuun, joka katseli majesteetillisena ulkonaliikkumiskiellon pimentämää kaupunkia. Nyt kuu ilmoittautuu ikkunaan vasta ollessaan korkealla, pienenä ja kalpeana. On turha toivoa voivansa raottaa ikkunaa saadakseen raitista ilmaa. Se ei onnistu tämänkaltaisissa jättihotelleissa.

Kumouskongressi

”Kuningas Lear” tarjotaan kongressivieraille alkuesityksenä. Sen ainoa mielenkiintoinen ratkaisu on, että Edmund on kummankin vanhemman tyttären yhteinen rakastettu. Muuten se on yllätyksetön eikä innosta. Pelkkä eksotiikka ei pysty enää kohauttamaan. Mutta valta vaihtuu tässäkin versiossa. Learilla ei ole paluuta. Näin täällä viimeksi niin paljon ja myös hyvää teatteria, että vaikutelma on haalea. Tidim-rummuttajat ja seremoniamusiikki riittävät tosin edelleen aiheuttamaan muutaman väristyksen.

Kotona olisi silti niin paljon, missä pitäisi olla läsnä juuri nyt. Tyttäreni on jo siinä iässä, että äidistä on irrottauduttava. Olen hankkinut yhdessä lähinaapureiden kanssa suoraan asuntoni alapuolelta kaksion, joka täytyy remontoida niin, että naapurit saavat yhden lisähuoneen, tyttäreni, se maailman läheisin ihminen, oman yksiönsä turvaetäisyyden päähän, jääkaappi vain kerrosta ylempänä. Minun pitäisi olla Helsingissä ratkomassa kaikkia käytännön ongelmia ja tekemässä remonttia.

Kokoukset ovat pitkäpiimäisiä, niin kuin tapaavat olla yhteyksissä, joissa kymmenien eri maiden delegaatiot yrittävät löytää yhteistä kieltä. Nyt olemme kuitenkin pohjoismaisessa rintamassa esittämässä organisaation sääntöjen muuttamista demokraattisemmiksi. Skandinaviska antaa aidot mahdollisuudet lobbauskokouksiin, joiden sisältöä pitkäkorvaisimmatkaan kongressihait eivät pysty seuraamaan.

Häviämme kuitenkin kongressissa lopullisen äänestyksen. Vanhat valtiaat jatkavat organisaation huipulla, mutta uusi käytäntö ja siihen liittyvä rotaatio tulevat silti voimaan heti seuraavassa kongressissa.

Suremme nahkapäätöstä ja uudistusten viivästymistä yhdessä pohjoismaiseen rintamaan yllättäen järjestäytyneiden arabiherrojen kanssa. Herrat tarjoavat paukkuja. Allah ei liene ankara ulkomailla. Havaitsen häkeltyen, että toisella herroista alkaa sepaluksen vetoketju huomaamatta valua auki omia aikojaan. Hän on täysin keskittynyt pettymykseen, sillä hän ei ole edes saanut sinnikkäästä yrityksestään huolimatta seuraavaa kongressia Egyptiin. Niinpä hän ei huomaa mitään. Ei toki ole helppoa onnistua saamaan maailmankongressin isännyyttä, jos politiikka estää israelilaisia delegaatteja saapumasta kyseiseen kongressimaahan. Silti läsnäolijoiden huomiopiste on siirtymässä hänen murheistaan kiusallisesti toisaalle.

Toinen herroista on vähän valoisampi ja vetoketju kiinni. Hän on Kuwaitista, työntää suuhunsa kotimaan pähkinöitä ja hyppää puhelimessa. Hän vannoo, ettei enää koskaan tule tähän kaupunkiin, jossa ei saa kunnon ruokaa eikä rahalle kunnon vastinetta, jossa joutuu kävelemään ja kulkemaan metrolla kunnon taksikyydin sijaan. Kuwaitissa sitä ei tehdä. Siellä nukutaan päivisin ja työskennellään öisin, kun on rauhallista ja viileää. Se edellyttää, että palvelut pelaavat ympäri vuorokauden. Tämän herran ainoa lohtu on, että hän on ostanut Soulista itselleen kaksi suurin puolijalokivin koristettua solmionauhaa ja sukulaisille muutaman laatikollisen pakastettuja hummereita.

Me tytöt päätämme siirtyä sovinnolla huoneisiimme nukkumaan ennen kuin koetut pettymykset alkavat pyrkiä niin konkreettisesti esiin, että lohtu on tarpeen.

Huippuja

Olemme retkipäivän vietossa, koko kongressi. Viereen istuu kiinalaistyttö, joka selaa aina uuden sanan kiina–englanti-sanakirjasta ja keskustelee kanssani sillä metodilla. Saan häneltä vaivan palkaksi kiinalaisen musiikki-dvd-levyn. Bussi vie meitä kohti ”hydroelektristä laitosta”. Perillä käy ilmi, että voimalaitos sijaitsee korkeille vuorille rakennetun padon äärellä. Vain harvat delegaatit selviytyvät vuorelle johtavista portaikoista. Uudistumiselta välttyneen organisaation johtohenkilöt saattaa oikeastaan tunnistaa siitä, että he jäävät ensinnä matkan varteen hengähtämään. Mustapukuiset miehet ottavat meidät vastaan ylätasanteella. He puhuvat koreaa kovalla, komentavalla äänellä ja ojentavat huipulle asti jaksaneelle pääsihteerille morsiuskimpun näköisen kukkaistervehdyksen sekä tarjoavat muillekin ylös asti yltäneille ruhtinaallisesti ruokaa.

Retken päätepiste ja kohokohta on kuitenkin lähes kaupungin keskellä sijaitseva kulttuuriaarre, entinen prinsessaresidenssi, jonka nykyinen omistaja on Yayoo-teatterin lavastaja. Näemme tanssiesityksen. Se tapahtuu puurakenteisessa palatsisiivessä, jonka seinämät voidaan avata ulos asti niin, että näkymä aukeaa läpi rakennuksen. Kun järjestäydymme pihakatsomoon, muutama sadepisara putoaa, mutta pilvet jättävät hankkeensa sikseen ja siirtyvät auringonlaskun yläpuolelle.

Aurinko näkyy punaisena palatsirakennuksen läpi ja saa pilvet hehkumaan hillittyjä Watteaun värejä. Shamaanitanssit nähdään lavastuksessa ja valaistuksessa vailla vertaa. Kylmän kangistama, kyyninen ja kitsas kongressi intoutuu jopa viemään seteleitä esiintyjille, mutta vasta kun korealaiset ovat näyttäneet riittävästi esimerkkiä maan tavasta.

Ruoka tarjoillaan maahan levitetyillä matoilla ja suuresta kuparipannusta valutetaan mukeihin maidonvaaleaa riisiviinaa. Yönuotiot räiskyvät. Illan mittaan tulee väistämätön tarve löytää pesutilat, mutta niistä ei ole pienintäkään viitettä missään, eikä kukaan osaa kertoa. Asia on pakko hoitaa palatsin nurkalla suuren vesiruukun suojassa. Veikkaan, etten ole ainoa. Palaamme busseille läpi yön pimeän, lyhdyin valaistun palatsipuutarhan, joka huokuu loputonta rauhaa ja vaientaa juhlaväen.

Kansojen välistä

Herään puhelinsoittoon nukuttuani levottoman, unien pirstoman yön. On symposium-päivä ja alustuksen aika. Prinsessa Diana -analyysini, ”The Death of the Queen of the Hearts”, on lyhyt, mutta tunnistettava kaikille läsnäolijoille, onhan sähköinen tiedonvälitys takonut aihetta taukoamatta. Aitoa draamaahan tämä tosi-tv tahtoo meille taikoa ja nyt sitä on saatu maailman mitassa. Kansat ovat saaneet kokea yhdessä broadcasting-katharsiksen.

Vaeltelen päivän päätteeksi Lotte-tavaratalon hinnakkaiden myyntiartikkeleiden joukossa Dianan hengessä, löytämättä mitään mitä ostaa. Hinnat kun ovat Diana-sarjaa nekin. Kun jalat alkavat kivistää, minut pelastaa kutsu aterialle. Joudun rattoisaan pöytään, jossa vanhat ja harmaat teatteriherrat muistelevat balttinuoruuttaan. Huomaan, ettei omani ole siitä ollenkaan mittaamattoman etäällä. Kun olin lapsi, jotkut elintarvikkeet, kuten kahvi, ostettiin edelleen kortilla naapuritalon sekatavarakaupasta. Sitten herrat pääsevät kohtaan, jossa he vakuuttavat toisilleen, että toinen maailmansota oli itse asiassa ihan kivaa, parhaita aikoja elämässä. Totean taajuuden kadonneen väliltämme ja jätän herrat omalle aaltopituudelleen.

Näen yöllä unta, jossa kerron totena unta, jonka olen nähnyt. Kuulen vanhan ystäväni kuolleen infarktiin saatuaan verottajan päätöksen mätkyistään. Mutta itse tiedän paremmin, että olen ampunut ystäväni alkoholiliikkeen edustalla. Ylikansallinen sähköinen viihde on raaputtanut jälkensä alitajuntaani. Unessa totuuden esiin saaminen on vaikeaa. Ihmiset kyllä kuuntelevat kohteliaasti, mutta paikan melu yltyy ajoittain kohtuuttomaksi eikä puheesta saa selvää. Teatteri ja alkoholiliike, kiintopisteet elämässä, yritän vitsailla, mutta ihmisiä ei naurata. Juuri, kun tunnustukseni pääsee kohtaan, jossa kerron laukaisseeni aseen, herätyskello soi.

Onnea ja ostoksia

Lintsaamme pohjoismaisena yhteisrintamana iltapäivän tanssiesityksestä ja matkustamme parinkymmenen metroaseman matkan kaupungin keskustaan. Vastapäätä rumaa kaupungintaloa on puisto palatseineen. Mitä mielikuvituksellisimmat morsiusparit otattavat puiden siimeksessä hääkuviaan. Heillä jokaisella on mukanaan kymmenen hengen järjestelytiimi, joka oikoo morsiamen prinsessapuvun helmoja, ettei niiden lomasta vain vilahtele lenkkitossuja, joihin korkokengät on ollut pakko vaihtaa puistokäytäviä taivaltaessa.

Puvut ovat valkoisia pilviä, vaaleanvihreitä ja violetteja hattaroita, silkkiä, tylliä, vannealushameita. Hännystakkeihin puetut heinäsirkkasulhaset vaikuttavat näiden unelmamorsioiden rinnalla assistenteilta. Useat heistä ovat morsianta lyhyempiä, isopäisiä frakkitelineitä. Joukossa on yksi kansallispukupari, joka seisoo kuvaajan kameralaukun päällä määrättynä halaamaan toisiaan. Yksi eurooppalainen sulhanen on eksynyt joukkoon ja polvistuu juuri morsiamen eteen, jotta kuvaaja saa suutelukuvan, jossa päät osuvat samaan tasoon.

On kuuma ja aurinkoinen juhlapyhä, meikkaajat sutivat joka välissä puuteria pariskuntien otsiin. Kuvaajilla on kiire hoitaa hommansa, sillä puistossa on tuota pikaa alkamassa palatsikonsertti, jossa on tarkoitus soittaa ”Sevillan parturia”.

Tämä vanhan ja uuden Korean kohtaaminen on näytelmä, joka vangitsee meidät joksikin aikaa vuosisataisen palatsin kupeelle, kunnes muistamme matkan varsinaisen päämäärän: ostoskaduille ja pian, etteivät kaupat sulje. Taivallamme ohi jyhkeän Sejongin kulttuurikeskuksen, vankilalta vaikuttavan USA:n suurlähetystön, jonka ympärillä on betoniporsasrivistö takanaan rautakalterit ja sinipukuiset vartijat, ohi kaupungin suurimpien temppeleiden, joissa on menossa jumalanpalvelukset ja olemme vihdoin ostoskaduilla. Kauppoja on toinen toisensa vieressä.

Vaatteita pitää hypistellä, ihmetellä suunnittelun tasokkuutta ja taivastella kaikkea sitä, mitä tekisi mieli. Päädyn silti ostamaan vain värijauheita, siveltimiä, raskaan värien sekoituskiven ja paksun puntin riisipaperia. Olen siis aikeissa viedä matkalaukullisen paperia Suomeen…

Ehdimme juuri ja juuri hotelliin vaihtamaan vaatteet ennen päätösjuhlaa. Hiusten pesusta voi vain haaveilla.

Vastapäätä vastustajia

Hakeudun päätösillallisilla railakkaiden kroatialaispoikien pöytään, mutta hauskanpito loppuu lyhyeen. Järjestäjien edustaja tulee ja ottaa olkapäästä. Minua odotetaan isännän pöydässä, ja niin joudun silkillä päällystetylle toppaustuolille vaaleanvihreän lattiaan asti ulottuvan pöytäliinan ääreen vastapäätäni juuri ne henkilöt, joiden valtaa olen osaltani ollut kumoamassa. Yritämme sivistyksen voimin tulla juttuun keskenämme. Pudotan katseiden ristitulessa tomaatinlohkon lattialle ja potkin sen vaivihkaa vaaleanvihreän silkin helmojen alle. Nuoruus ja Hollannin vihreät herneet palaavat mieleen.

Illallisten jälkeinen seremonia ei olekaan vastoin odotuksiani juhlavaa pönötystä ja patsastelua. Kun organisaation liput on ojenneltu seuraaville kongressi-isännille, näemme kansantanssia, raisua laulantaa ja leikkimielisen orkesterin. Juontaja osoittautuu rennoksi ja innostaa väen riehakkaaksi. Pian kongressi tanssahtelee sydämensä kyllyydestä. Nielen kakkua suu kuivana rajusta tanssimisesta ja korsettiin tungettu vatsa täynnä eri ruokalajeja. Hotellihuoneissa jatketaan nyyttikesteillä, joissa tuhotaan matkaeväiden rippeet ja teurastetaan Kyproksen edustajan voittama ananas.

Kongressi kotiutuu

Odotan paluuaamunaamuna kalpeana Lotte-tavaratalon avautumista täyttääkseni ginseng-varastoni tulevalle talvelle. Ovet avataan, mutta sisään rynnivät asiakkaat ajetaan takaisin ulkopuolelle odottamaan. Ilmoille kajahtaa mahtipontinen soitto, edellisfestivaalin teatteriesityksistä niin tutuksi tullut ”Aegukga”, kansallishymni. Saamme marssia sisään soiton raikuessa ja myyjien odottaessa asennossa osastojensa kohdalla. Löydän ginseng-osaston, maksan haluamani voiteet ja jauheet, mutta kuulen saavani ne mukaan vasta lentokentältä, tietyltä tiskiltä siellä. Itse asiassa se on onni, sillä en ole koskaan ennen ahtanut laukkujani näin täyteen, tällä kiireellä ja sisulla. Määrätietoinen survonta onnistuu kuitenkin lopulta. Jopa sateenvarjo, jonka olen jo kertaalleen päättänyt unohtaa hotellihuoneeseen, menee viimeisellä irvistyksellä kannen alle, ja lukko napsahtaa kiinni. Kiinalaiset kakut ja vesi kielellä evääksi ostamani Aasian päärynä jäävät siivoojille.

Kun ajamme kohti lentokenttää, katselen kaupunkia, joka on muuttunut ensi käynnin jälkeen niin ratkaisevasti. Silti tuttua on paljon. Temppelit ovat kukkuloillaan kuten ennen, amerikkalaiset ovat linnoittuneet lähetystöönsä kuten ennen ja rantatie vie pitkin joenuomaa, jonka toisella puolella maisema kuuluu Pohjois-Korealle.

Korealaiset ovat paikantaneet niemimaastaan akupunktiopisteitä kuten ihmisruumiista ikään. Kun japanilaiset valloittajat tulivat aikoinaan maahan, he rakensivat päämajansa juuri maan energiavirtojen risteykseen. Heidän sanotaan myös työntäneen rautatankoja vuortenrinteiden akupisteisiin. Nyt täkäläiset ovat repineet raudat ylös. Myös amerikkalaiset ovat sijoittaneet lähetystönsä voimalinjojen risteyspisteeseen. Siksikin heitä vastaan kapinoidaan ja yritetään saada muuttamaan lähetystönsä paikkaa. Äiti maa huokaa.

Me pohjoismaalaiset pääsemme paluulennolla bisnesluokkaan, kun koko muu kone on sullottu tupaten täyteen. Nyt on rankani tukena säädeltävä selkätuki, tilava nojatuoli ja ruhtinaallinen jalkatila. Edessäni olevassa selkänojassa on oma pieni videoskriini ja käsillä pikku pussukka lämpimine sukkineen ja silmälappuineen. Käytävän toisella puolella istuu saksalainen teatterinjohtaja, joka on jo alun perin varannut paikkansa bisnespuolelle. Hän syö pieniä taukoja lukuun ottamatta kynsiään. On sujuvaa lennellä maailmaa ristiin rastiin ensiluokassa, ikiomat kynnet matkaseurana, jos sattuu olemaan saksalainen teatterinjohtaja.

Tuntihotellissa

Soul 2008

Vuosikymmen on jälleen kulunut edellisestä matkastani tänne. Korea on nyt yksi neljästä ”Aasian taloustiikeristä”. Täällä on koettu suhdannekehitys, joka kulkee nimellä ”Han-joen ihme”. Han virtaa edelleen kaupungin halki, mutta 80-luvun alun nousukaudet ovat saaneet sikiämään chaebol-suuryritykset, joilla on koko maailma leikkikenttänään ja jotka estävät ulkomaisten yritysten tunkeutumisen sisämarkkinoilleen. Noususuhdannetta on kuitenkin seurannut Aasian talouslama, joka on horjuttanut näitä jättiläisiä ja kaatanut osan maan yritystoiminnasta.

Kukaan ei puhu edelleenkään yhtään sanaa englantia, ei edes Nice-hotellissa. Kun astun ensimmäistä kertaa huoneeseeni, lattialla lojuu yksinäinen pyyhe. Kylppärin peilihyllyllä on partavaahtopurkki, pari käytettyä hammasharjaa ja roiskeita peilissä. Muuten huone on siisti ja näennäisen ylellinen. Löytyy nettiyhteys, ionisaattori, juomalasit valaistun lasikaapin hyllyllä, kaukosäädintä tottelevat valot, jättimäinen poreamme kahdelle ja lämpösäädeltävä WC-istuin. Mutta vuoteen päädyn lukuvalot ovat roosanväriset, eikä niiden varassa näe lukea yhtään mitään. Lamppujen välissä, sängyn päätyseinällä on suuri palapeili, vastapäisellä seinällä iso taulu-TV ja sen vierellä pöytätelineessä lajitelma voiteita, harja, kampa ja kondomeja. Haen käytävältä hotellipalvelijan huoneeseeni, osoitan lattialla lojuvaa pyyhettä ja vien hänet kädestä pitäen kylpyhuoneeseen katsomaan hammasharjoja ja roiskeita peilissä. Hän kumartelee, hätääntyy ja hakee toisen, siivoustakkisen henkilön. Jäljet korjataan pulinan säestyksellä.

Sitten ajattelen asettua taloksi ja etsin komeroa, mihin ripustaa vaatteet. Sellaista ei ole, on vain pari vaatenaulaa seinällä. Jätän vaatteet matkalaukkuun. Avaan television. Siellä on menossa ohjelma nimeltä ”Sch”: Nuoret finnipyllyiset untuvikot naivat mielikuvituslavasteessa, kunnes saavat työn ja tuskan takana olevan orgasmin. Yritys ajautuu epätoivon rajoille, kunnes onnistuu. Ilmeisesti osallistumisesta ohjelmaan ei saa maksua ilman laukeamista. Seuraavassa klipissä rehtori riisuu koulupukuun puetun tytön ja edellä nähty prosessi toistuu. Sataprosenttinen tosiporno on ilmeisesti ohittanut esittämisen, vaikka tarinoilla on fiktion raami. Suljen television. Viimeisin vaihe Korean talouskehityksessä on ollut ”Halluy”, viihdeteollisuuden ilmiömäinen läpimurto. Äskeinen TV-tarjonta antaa olettaa, että se on tehty keinoja kaihtamatta.

Kun menen aamiaiselle seuraavana aamuna, ruokailu on improvisoitu sviittiin, eikä siellä näy ketään muita kuin me, ITI:n hallituksen ulkomaiset jäsenet. Tarjoilu on siis katettu yksin meitä varten. Kun olemme lähdössä metrolla keskustaan, poimin alakerran tiskiltä hotellin esitteen. Se kertoo, kuinka hyvin Nice sopii vaativan maun ikään ehtineille pareille, jotka haluavat vetäytyä keskinäiseen kanssakäymiseen. Tällä viikolla tähän keski-iän tuntihotelliin ei kuitenkaan näytä majoitetun kuin kokousväki.

Uusi ja vanha Soul

Syön seuraavan päivän aamiaisen ”Tous les jours” -kuppilan ulkoterassilla. Juon siis pahvimukista laihaa kahvia ja katselen liimanpehmeää croque monsieur’tä pahvilautasella edessäni. Pieni mies astelee katuviertä. Hän tulee puhumaan ja yllättää.

– I’m shy. I’m booby dilectol.

Kysyn mikä hän on?

– Booby dilector. Booby bictule. You know booby?

Olen viimein kärryillä. En silti kysy, millaisia elokuvia hän on mahtanut ohjata. Hän unelmoi pääsevänsä Eurooppaan, ensi talvena, ehkä Suomeen.

– I’m shy, hän sanoo lopuksi ja poistuu.

Englantia puhutaan täällä sittenkin.

Kaupunki on jälleen uusinut kasvonsa täysin. Kun matkustaa parikymmentä pysäkinväliä keskustaan, tapaa Soulin, jossa on mukava vaellella. On puistoja, kahviloita, puuhakkaita tavarataloja ja edelleen myös ostoskatuja, joiden vanhat myymälät ovat ryhdistäytyneet tasokkaiksi. Metroasemat kiiltelevät siisteyttään. Ostoskadun vilinässä on kuitenkin äkkiä pakko katsoa jalkoihin. Askelten lomassa etenee mies, joka makaa mahallaan pyörillä kulkevalla laudalla. Hän työntää edellään laatikkoa, josta kuuluu soittoa. Laatikon päällä on kerjuukulho. Mies lykkii käsillään vuoroin lautaansa, vuoroin laatikkoa. Ihmiset yrittävät olla tallaamatta hänen päälleen. Kun hän pääsee ohitseni, näkyvät laudalla pikkuruiset valkoiseen kankaaseen käärityt talidomidijalat, kunnes nekin katoavat väenpaljouteen.

Faces

Meitä pidetään täällä arvovieraina. Kun purkaudumme tauolle tyylikkäästä kokoushuoneesta, aulassa on tarjoilu. Saan kupillisen ginsengteetä, joka on vatkattu kuohuvaksi partasudin näköisellä vispilällä. Monet erilaiset riisikakkuset saavat jäädä koskematta, vaikka kansallispukuiset tarjoilijat ojentelevat niitä, sen verran vähän aikaa on kulunut aamiaisesta.

Ohjaaja Kim Jeong Ok, jolta sain ihka ensimmäisellä Korean-matkallani antiikkisen voimuotin, on nykyisin järjestömme kunniapuheenjohtaja ja oman Face-kotimuseonsa intendentti. Hänen museoideansa on mielestäni kiehtova. Aasiassa ihmisen henkinen arvo kulkee hänen kasvoissaan. Kasvojen menetys jonkun silmissä on loputtoman vihan lähde, siksi toisen nolaaminen on halpamaista ja peruuttamatonta. Teatterintekijälle kasvoilla on vielä lisäksi ehtymättömän yksilöllinen sanomansa. Kimin omat kasvot ovat kiehtovat. Hänellä on päässään lakki, jonka lipan alta katsovat valppaat lapsensilmät, ja voisin valehtelematta väittää, että ne ovat siniset, vaikka tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Muutama kihara yltää lakin alta kehystämään kasvoja, jotka ovat vanhenneet kauniisti. Niissä on toki hennot uurteensa, mutta perusilme on täynnä kiinnostusta ja uskoa elämään. Ja taas, valehtelematta, niistä peilautuu kaunis sielu. Kevytrakenteisilla harteilla on aina monta numeroa liian iso pikkutakki.

Face-museon pihassa on valtava kokoelma ikiaikaisia kivipatsaita. Useimmat niistä ovat ihmisen muotoisia muistomerkkejä. Sisällä modernissa museotalossa on esillä ihmisten kasvoja valokuvina, tauluina, taide-esineinä. Kokoelman taso vaihtelee kitschistä aarteisiin. Lupaan lähettää näyttelijöiden kasvokuvia Suomesta. Itse asiassa muistan Kimin kyselleen niitä jo muutama vuosi sitten. Kyllä ainakin Lasse Pöysti uurteineen on saatava seinälle. Ja Kati Outinen rinnalle.

Kimin yksityiset asuintilat sijaitsevat museon yläkerrassa. Sieltä avautuu kaunis näkymä läheiselle järvelle ja sitä ympäröiville tumman puuston kattamille vuorille. Meille järjestyy keittoa ja jälleen myös ginsengtarjoilu, tällä kertaa karamelleina.

Tontin kaunein kohta on kuitenkin vanha, entisöity maalaistalo, joka seisoo erillään päärakennuksesta. Sen sisällä vallitsee rikkumaton harmonia. Saan kutsun tulla lomanviettoon ja majoittumaan, heti kun vain sopii. Liitän kutsun toteuttamattomien haaveiden kokoelmaan.

Paluumatkalla aterioimme ravintolassa, jossa ruoka on täkäläiseen tapaan mainiota. Ravintolan ikkunat ovat kirkkoaukiolle. Kirkon katolla on neonristi. Sen piha toimii nähtävästi myös paloautojen parkkipaikkana. Meille kerrotaan, että kirkon sisään on aikoinaan lahdattu joukkomitassa vainottuja, alas vuorilta paenneita katolisia, vääräuskoisia tällä niemellä.

Silmätikku

Buddha puolestaan katsoo minua seuraavana iltana suoraan silmiin ja sitten pois. Hänellä on syntymäpäiväjuhla meneillään. Istun valkoisella muovituolilla temppelin piha-alueella tuhansien paperilyhtyjen alla. Niihin on alettu ripustaa toivomusliuskoja, jotka tulevat kahisemaan tuulessa kuun lopulle asti. Lyhtymeri kahmaisee sisäänsä suuren puun latvuksen. Syntymäpäiväsankarille on tuotu paljon lehviä ovensuuseinälle. Munkki esipaukuttaa mokhtahia ja rukoilijat, jotka ovat paljain jaloin kumartuneina matoilleen, vastaavat kuorona riittiin:

– Bongo sörlör, bongo sörlörlöö…

Meitä katselee ylhäältä kolme jätti-Buddhaa, joista juuri keskimmäinen on ottanut minut erityistarkkailuun. Päätän mennä hankkimaan itselleni suurta kastanjaa muistuttavan puisen mokhtahin ikiomaksi.

Namdang moon -markkina-alue on ihmismassojen muurahaiskeko. Teemme retken sinne heti aamusta. Ostan puhtaaksi heti ensimmäisen ginsengputiikin. Kotivarasto tulee riittämään ainakin vuodeksi. Olen ilmiselvästi saanut myös muut hallituksen jäsenet tartutetuiksi ginsengin hinkuun. Kauppa käy. Ja myymälöitä riittää loputtomiin toinen toistaan edullisempia pakettiostoksia tarjoten.

Minua on kuulemma helppo seurata markkinahumussa, sillä pysyn silmissä. Yhtään muuta vaaleaa päätä ei ole liikkeellä majakan korkeudella. Kujan viimeisenä on leimasinkauppias, jonka koukkuun jäämme. Leimat tehdään sarvesta hiottujen patukoiden päähän. Myyntipöydällä patukkalaatikoiden välissä on tietokone, jolta voi valita kirjasinmallit. Minun sarveistikkuni päästä löytyvät pian omat nimikirjaimeni korealaisin aakkosin. Tulos on tyylikäs ja tasapainoinen RSR. Kone on raksuttanut hienon ex libriksen. Jospa vain löytäisin sen kotoani paikasta, jonka nimi lienee talsi. Talteen olen sen nimittäin pannut.

Kun palaamme Nice-love-hotelliimme metrolla, monet paikalliset ovat jo tulleet asematunneleihin yöpuulle pahvinpaloineen ja filtteineen. Loisto lepää runkopatjoillaan korkealla heidän yläpuolellaan.

Todellisuuden teatteri

Matkan viimeisenä iltana saamme huippuelämyksen. Puistopalatsin portailla näytellään isänmaallista oopperaa, jonka pukuloisto piirtyy tummaa yötä ja jyhkeää seinäkiveystä vasten. Esiintyjien laulutekniikka on käsittämättömän laaja. Sama solisti vaihtaa bel cantosta karjuntaan tai kähinään ja takaisin. Tanssinumerot ovat akrobaattisia ja tihkuvat testosteronia. Ne ja kuoronumerot veisivät taatun voiton Eurovision-kisoissa. Silti niissä elää ja hengittää tämän kansan historia ja ylpeys, johon ei ole liimattu mitään kosiskelua.

Innostumme sen verran näkemästämme, että puhumme teatterista koko paluumatkan. Peter Jalakas, virolainen teatterinjohtaja, vakuuttaa, että teatterin šokkitrendi on tullut tiensä päähän. Mikään ei enää kuitenkaan riitä nykyihmistä šokeeraamaan. On siis tullut aika asettua ihmisen puolelle, katsoa miten elämä voi jatkua, ja käyttää siihen tarkoitukseen kaikkea nykyistä inhimillistä tietämystä. Pidän häntä tämän jälkeen harvinaisen selväpäisenä teatterintekijänä.

Tokion kaleidoskooppi

Japani 1991

Tavoite on Shiba Park Hotel, jonne on tehty Suomesta käsin parin ensi yön varaus. Jo kentän infopisteessä käy selville, että asuisimme halvemmalla melkein missä vain muualla.

Ruma ja tyly on se Tokio, joka taksin ikkunasta ensi silmäyksellä tulee kohdalle, sulkeutunut, ahdas ja valtava. Ajamme kahta korttelinväliä tunnin verran. Auton somistusmateriaalina on valkea pitsi ja kuljettajalla on valkoiset kangaskäsineet. Hän nukkuu torkut aina keskustaruuhkan jumiuduttua.

– Loom only?

Shiba Park Hotelin vastaanotossa valkenee ensi kertaa, että taidamme joutua ensi sijassa kommunikoimaan ihmisten kanssa, joiden iloinen englannin kieli rajoittuu hello-tasoon. Joudumme pariinkin kertaan vastaamaan, että haluamme meille varatun huoneen ja kyllä, maksamme todella ihan itse. Se herättää hämmästystä.

Huoneemme on tilava. Pienoiskylpyhuoneen pikkuallas ja pikkupytty sen sijaan miellyttäisivät lapsia. Sieltä löytyy pakkaus, jossa on suihkumyssy ja hiuslenkkejä, nekin varmasti mieleen pienille tytöille. Aikuisen on sen sijaan haasteellisempaa asennoitua mittasuhteisiin.

On totuttava myös siihen, että jos lehdellä on englanninkielinen nimi, sen sisäsivuilta ei löydy edes pientä englanninkielistä yhteenvetoa. Kaupungin kartta näyttää selvältä, kunnes osoittautuukin vähän summittaiseksi ja hyödyttömäksi, kun pitäisi kadunkulmassa osata tulkita kylttejä.

Olemme saaneet elämänkumppanin kanssa yhteisen Sasakawa-apurahan tutustua Japaniin ja osallistua Tadashi Suzukin koulutukseen. Tokio on tämän Japanin-matkan ensimmäinen etappi. Meillä on pari viikkoa aikaa tutustua itärannikon kaupunkeihin ennen kuin Suzuki-kurssi alkaa Toga Muran kylässä lännen vuorilla. Siis ylös, ulos ja tutustumaan Tokioon.

Noh

Kun olemme aikamme harhailleet, löytäneet teatterin ja jättäneet kengät säilytykseen, on alun huumoripitoinen katkelma jo lähes ohi ja saamme hiipiä sisään juhlalliseen päänäytökseen. Noh´n sakraalisuus on ilmeinen, peruslavastuksena on pagodi ja yleisö on harras. Solistit vievät tarinaa liturgisena vuoropuheluna, jota säestää kahden rummunlyöjän vuorolyöntisarja, mieskuoron laulu ”jouh, houh” sekä raivokkaita sooloja omiva huilu. Polvistunut mieskuoro on paikalla alusta lähtien näyttämön oikealla laidalla ja saa seuraavan puheenvuoronsa näytelmän ehdittyä vähän yli puolivälin.

Silloin täysin liikkumattomina istuneiden hahmojen kädet kohoavat takaa eteen nyrkeissään puikot. Ne nojataan lattiaan rinnakkain, ja tenorit alkavat laulaa naisjumalattaren soolon taustoja. Naisen esittäjän kasvot ovat hillityn naamion takana. Komea laulu ja naamion ilmeettömyys ovat vahva kontrasti. Solistin askelet siirtyvät pitkin näyttämön pintaa liukuvin sukin, viimeisinä lattiaan putoavat varpaat. ”Tanssissa” eli viuhkan säestämässä kallistelussa ja tasaisessa pyörähtelyssä koko jalka läiskähtää lattiaan kaksi kertaa.

Takavasemmalla on frontaalisti kaksi miestä, jotka liikkuvat koko esityksen aikana vain pari kertaa ja palaavat taas polvi-istuntaan. Toinen heistä käy kerran avaamassa ”naisen” viitan sivuilta ”tanssia” varten ja korjaamassa sen soolon jälkeen takaisin kiinni. Toinen ei nähtävästi tee yhtään mitään muuta kuin sisääntulon ja poistumisen toisen rinnalla. Molemmilla on samanlaiset asut kuin kuorolla, pää munkkihuivin peitossa, kasvot esillä. Noh on pitkästyttävää ja kiehtovaa. Yleisön herpaantumaton keskittyneisyys on ällistyttävää. No, noh-esityksen jälkeen pyrkii nukuttamaan.

Kaupunginosia

Vaihdamme hotellia. Taakse jäävät Shiba Parkin jääpala-automaatti ja vettä keittävä termos sekä jokapäiväinen uusi, puhdas kimono. Taisho Center odottaa meitä.

Matkaa kaupunginosien välillä on kuin Helsingin keskustasta Uudenmaan läänin rajalle, erona vain, että kaikki sillä välillä on tiuhaan pakattua asutusta, lukuun ottamatta alueen sydämessä mahtailevaa keisarillisen palatsin aluetta. Alamme tajuta, että Tokiota on jokaiseen makuun ja tarpeeseen.

Taisho Centerin kylpyhuone on vielä pienempi kuin Shiban. Se on muovista prässätty kuutio, jonka muottiin on painettu tarvittavat kuopat ja kohoumat. Sinne ei jäisi mielellään jumiin. Hotelli sijaitsee ihan eri Tokiossa kuin Shiba tai Roppong, jossa olemme viipyneet ensi hetket. Kaupat ja baarit valuvat täällä kaduille.

Olemme jo oppineet etsimään hyvää ruokaa pienistä paikalliskuppiloista, joissa kukaan ei puhu sanaakaan englantia eikä ruokalistoja löydy liioin millään ulkomaan kielellä. Ravintolan ikkunassa on sen sijaan muovimuotit, joissa jokainen annos on kuvattu. Sormella kun osoittaa, saa mitä haluaa. Usein tosin tarjolla voi olla lisäkippo, josta ei aavista, pitääkö sisältö kaataa annoksen sekaan, juoda vai käyttää dippikastikkeena. Löydämme jopa kuppilan, johon pääsemme poikkeuksellisesti vielä esitysten jälkeen iltakymmeneltä, eikä kukaan tule kiirehtimään ulos. Jääkahvin kera saa lämpimän sokerivesiliuoksen ja nukketalon kannullisen kermaa. Kaikilla muilla asiakkailla on tummat housut ja vaalea paita, tumma solmio ja salkku tai tumma kapea hame, vaalea pusero ja korkokengät ulospäin kaartuvien säärten jalustana.

Asakusan alue taas on maallisen ja taivaallisen kohtauspaikka. Sen temppelialueella on viisikerroksinen pagodi, jonka ympärillä aukeavat huikeat basaarikorttelit. Jättimäiset paperilyhdyt roikkuvat temppeliporteilla hakaristejä kehikoissaan ja kannatinnaruissaan lukemattomat onnenlehdet, joista voi nähdä toivomusaloitteita jumalille ja joiden ostajat uskovat toiveiden käyvän toteen juuri omalla kohdallaan. On aina yhtä häkellyttävää nähdä palvottu hakaristi ja todeta, miten meiltä eurooppalaisilta on rajusti riistetty sen ikivanha elämänvoiman symbolimerkitys.

Asakusan toivomuskaivolla.

Asakusan toivomuskaivolla.

Kauppakojut piirittävät temppeliä ja tunkeutuvat lähes portaille asti: viuhkoja, naamioita, koriste-esineitä, tabeja, kimonoita, yukataneja…

Pummit kuljeskelevat temppelin naapuruston huvikortteleissa. Seinänvieruksilla makailevat tai nojailevat puolialastomat papparaiset. Ihan eri väki vääntää täällä yksikätisiä kuin keskustassa, jossa valkopaitaiset virastohirmut istuvat yhtä siististi riveissään pelipöytien edessä kuin toimistoissaan. Asakusassa uskonto, kauppa ja rappio lyövät kättä, jalka reidellä.

Teatteri voi silti olla Asakusassa yhtä elämälle vierasta ja säälittävää kuin kaikkialla, missä se näyttäytyy amatöörimäisimmillään. Rox-tavaratalon vieressä olevan Big Boy -ravintolan parkkipaikalle on pystytetty festivaaliteltta. On käynnissä Asakusa Tenmaku Shibai, telttateatterien katselmus. Tämän illan esitys on toivoton. Ohjaaja on Kerakino Sandrovitsh, joka ylvästelee poninhäntäisenä ja ilmiselvän perusteellisesti teatterikurssitettuna ihailijaystäviensä parvessa. Teos on taukoilevaa, tanssiteatterista äkkiä täydellisen pitkäpiimäiseksi jutusteluksi lamautuvaa jauhamista. Kokonaisuuden paikka ei ole missään tapauksessa ulkoilmateltassa. Tavallinen yleisö lienee kanssamme samaa mieltä, niin laimeiksi kiitokset jäävät. Nuutunut paluu hotelliin kestää viisitoista mittavaa pysäkinväliä.

Kokoamme voimia päivän ja suuntaamme illalla kohti Ginzaa. Se on Tokion newyorkilaisin kaupunginosa, toistaiseksi. Matkaamme katsomaan kabukia Shimbashi Embyoniin. Ajamme maanalaisella kolme pysäkkiä väärään suuntaan. Suurin syypää siihen on kanssamatkustaja, joka saa raivokohtauksen minut nähdessään: joko kaupunkishortsit, paljaat varpaat sandaaleissa tai narutoppi ovat miehelle kerta kaikkiaan liikaa. Koko vaunuosasto hiljenee hämillään miehen mökään. Kaunis transvestiitti saa sen sijaan kävellä vaunuun korkokengissään ja hamosessaan kenenkään edes vilkaisematta. Poistumme seuraavalla seisakkeella. Ystävälliset metroaseman poliisit, joilla on rajattu mutta tehokas englannin sanavarasto (light, left) ja näpsäkkä etusormi kartan käsittelyssä, onnistuvat opastamaan meidät oikealle tielle.

Illan kabuki on tällä kertaa ”tanssi”: hullu äiti saa takaisin tyttärensä, jota ei ensin tunnista, mutta sitten, luojan lykky, tunnistaakin. Tytär on oikeasti pieni poika, joka valloittaa katsojat. Tarina sen sijaan palauttaa mieleen Jan Kottin kuvauksen kabukin melodramaattisesta taustasta ja aikakauden pateettisesta lempiaiheistosta.

Toisena esityksenä näemme kalliilta seisomapaikoilta komedian, joka ei sekään riitä vakuuttamaan. Pari lavastusratkaisua tosin toimii ja loppukiitokset ovat nöyrimmät, jotka olen nähnyt: Otsat yltävät näyttämön lattiaan asti. Pian pitää kuitenkin nähdä joku kunnon draamakabuki, jottei usko tähän tyylisekasikiöön katoa.

Ryokan

Muutamme vielä kerran hotellia ennen kuin Tokio jää taakse. Vietämme viimeiset yöt perinteisen ryokanin tatamilla, kun suurin osa matkatavaroista on lähetetty takkyubin-kuljetuksena kurssipaikkaamme Toga Muraa kohti, tosin hiukan arvellen, mahdammeko nähdä laukkuja enää koskaan. Sakura ryokanimme on siisti pieni matkustajakoti, jossa vallitsee yörauha. Se sijaitsee kävelymatkan päässä asemalta. Riisumme kengät ja pääsemme sisään huoneeseen, jossa odottavat keittovälineet, oma lavuaari, tatami ja katossa hehkuva armoton neonvalo, kuten kaikkialla täällä. Käsittämätön maan tapa. Käytävällä on siisti yhteisvessa, jonka jaamme lähinaapureiden kanssa. Mutta ryokanin illalliset näyttävät herkullisilta jopa neonvalossa.

Kielletty – sallittu yötä päivää

Päivällä yritämme Imperial-palatsin keisarilliseen puutarhaan, mutta se on kielletty alue. Vastassa on paljon poliiseja, vähemmän ystävällisen näköisiä kuin metroasemilla.

Lähitienoilta löydämme avoimen portin 1600-luvun pieneen puutarhaan. Rikugien garden pitää tinkimättä kiinni vuosisataisesta identiteetistään, vaikka kivitalot huojuvat niskassa. Lihavat karpit odottelevat pullaa kaikissa fantasia-asuissaan joka kaarisillan alla. Pikku kilpikonnat kurottelevat vedestä päätään ja yllättävän pitkää kaulaansa, kuin hattivattien äänetön sekakuoro. Puiston jokainen näkymä on erilainen riippuen siitä, mistä kulmasta kääntyy katsomaan, ja koko viimeistely on saatu näyttämään kuin sattuman sanelemalta. Hellehattuisten ruohonleikkaajien armeijakunta osoittaa, että sattuma on kaukana. Jokainen korsi mennään erikseen läpi kynnenmuotoisella piikillä ja vierestä nypitään kaikki asiattomat versot puikoilla.

Harhailemme puutarhan rauhasta kaupungin toiseen äärimmäisyyteen, Shinjukuun. Se on Tokio, jota TV näyttää hillittömine, vaihtuvine värivaloineen, jättirakennuksineen ja ihmismassoineen. Nyt väestä on lauantain myöhäisillan kunniaksi luvattoman suuri osa juovuksissa. Suomessa yksi ajaa ja kolme ryyppää, täällä nuoriso on liikkeellä porukoissa, joista jokaisessa yksi on kantokunnossa, muut taakanvartijoina. Vanhat ja keski-ikäiset näyttävät jääneen oman onnensa nojaan kadulle kumolleen.

Katujen varret ovat korttelikaupalla pelihalleja, tuntihotelleja, hierojia ja peep show -luolia. Orwell tuntuu eufemistilta, kun tätä tajunnan pakoa katsoo. Peli- ja viihdeteollisuus edistyy huimaavaa vauhtia täälläkin. Super Nintendoa kehitellään parhaillaan. Toisella kädellä syydetään miljardikaupalla rahaa Persianlahden sotaan, johon Japani ei sentään osallistu miesvoimin. Ollaan syöksymässä hyrränä kohti kuplatalouden puhkeamisvaihetta.

Tokio-kasetti alkaa olla omassa päässäni äärimmäisyyksien kollaasi. Kun tavalliset ravintolat sulkevat ovensa puoli kymmeneltä virastokortteleissa ja suuri osa kaupunkia nukkuu aloittaakseen varhaisen työaamun, on ympäri kaupunkia erilaisia mahdollisuuksia olla nukkumatta koskaan tai herätä vain öiksi, mutta millä hinnalla.

Mennyttä maailmaa

Pari kulttuuripäivää mahtuu vielä Tokioon niiden monien eritasoisten teatteriesitysten, vaatimattomien taidenäyttelyiden ja temppelirituaalien lisäksi, joita jo olemme kolunneet. Päätämme viettää ajan etsimällä käsiimme teatterimuseon, joka on merkitty karttaan ja jonne neuvojat matkan varrella opastavat. Ei se sijaitse lainkaan siellä, missä kartta väittää, vaan yliopistoalueen perimmäisen campuksen laidalla. Kun tulemme harhailun ja loputtoman kyselyn jälkeen museon pääovelle, talo on avoin mutta vailla ristin sielua. Ovea vartioi Shakespeare-pysti.

Kiipeämme portaita ja näemme kuvina pari kerrosalaa ”Hamletia”, ”Kesäyön unelmaa” ja ”Venetsian kauppiasta” vaihtuvine japanilaistrikoineen aina 1910-luvun alusta asti nykypäivään. Pari ylempää kerrosta on maan omaa teatteritraditiota, lumijuhlakulkueita, shamanistisviritteisiä seremonioita, pienoismalleja noh- ja kabuki-näyttämöistä sekä rekvisiittaa ja pukuja. Perinne ei ole kahlinnut täkäläisiä sovinnaisuuksiin. Esille on pantu muinaisaarteiden rinnalle brokaditilkkupenis, jättimäinen vagina ja jättiläislantioluu. Läheltä voi tarkastella kabuki-nuken mekanismeja tai noh-naamion kiehtovaa matkaa puupalikasta täydelliseksi naisen maskiksi. Avoimien ovien aution museon vierellä on aukio, jolle on kasattu jättimäisiä julisteita ja banderolleja opiskelija-aktivistien atakkeja varten. Nykypäivä lyö kättä menneisyyden ikoneille.

Paluumatkalla vastaan osuu pieni hautausmaa, josta leviää suitsukkeen tuoksu. Joka vainajalla on oma pieni kivialttari, muistopatsas ja rukouslaatikko, josta käsin suksenmalliset puupäreet soittelevat tuulessa kohti taivaita. Vanha pariskunta tulee haudalta, jolle he ovat vieneet suitsukkeita, kukkia ja tölkillisen Sapporo-olutta. Yhdellä haudalla on kaksi punahattuista nukkeveistosta, hatut jo haalistuneina, pari pientä maitotölkkiä, karkkipussi ja muovitaskullinen puhaltamattomia ilmapalloja.

Ryokaniin palatessa osuvat silmään asemantakaiset pahvilaatikkoasumukset, jotka illan hämärtyminen nostaa esiin katuvieriltä ja joita riittää vieri vieressä niin pitkälle kuin katse kantaa. Massojen pudokkaat yöpyvät naapurustossamme. En pitäisi kohtuuttomana liioitteluna tai edes latteutena sanoa, että taakse on pian jäämässä äärimmäisyyksien kaupunki.
Aamulla alkaa nonstop kohti länttä.

Yokohaman rannalla

Yritämme osata perille kaupungin kiinalaiskortteleihin, mutta ilmeisesti kierrämme niitä kuin kissa kuumaa puuroa. Päädymme uupuneina meren rantaan, kun tumma ilta jo koittaa, ja lämmin, ohut kesäsade vihmoo roskaista rantahiekkaa. Se on läheltä katsottuna likaisin näkemäni uimaranta: kenkiä, kondomeja, värikyniä, maihin ajelehtinutta roinaa. Myös rantavesi on roskien täyttämä.

Etäämmällä, mustien aaltojen päällä erottuu laivan siluetteja, 54 yhdellä silmäyksellä. Niistä kantautuu tasainen dieseleiden jyminä kaupunkiin. Kuvan rajaavat siltavalot.

Palaamme sovinnolla Yokohama Plaza -hotellin tylyjen seinien sisään nöyryyttävästi McDonaldsin kautta kolkuteltuamme turhaan nenän edestä sulkeutuvien kalaravintoloiden ovia.

Kamakuran buddhat

Varhaisaamuna eteemme piirtyy 42-metrinen Buddha, jonka metallikuori on uhmannut hyökyaaltoja jo 1400-luvulta alkaen. Sen niskan on tosin pitänyt nöyrtyä maanjäristysten kourissa. Korvat roikkuvine reikineen ovat vähintään nelimetriset. Selässä on siiventyngät. Patsaan edessä on kyltti: ”Älä mene patsaan päälle. Tätä pidetään pyhänä paikkana.” Sisään saa sen sijaan mennä kahdellakymmenellä jenillä. Ei mennä. Olisi surullista nähdä sisältä ontto Buddha.

Temppelialueelta löytyy myös kullattu puuveistos-Buddha, jolla silläkin on upea merinäköala ja selkänsä takana tippukiviluolan alttarilabyrintti ja pikkunukkien tuhat määräinen armeijakunta, jonka joukkovoima on vaikuttava.

Osakan kartalla

Varamme näyttävät riittävän juuri ja juuri tähän osakalaishotelliin. Kamakura on osoittautunut liian kalliiksi, samoin toinen turistirysä, Kioto, jonne päätämme tehdä vain lyhyen päiväretken Osakasta käsin.

Tutustuminen Osakan vapaa-ajan viettoon osoittautuu painajaismaiseksi vaellukseksi. Kartta ei nimittäin kerro, että se on kaupungin keskustaa kuvatessaan jokseenkin yhdessä ja samassa mittakaavassa, mutta liittää laidat mukaan pienentäen mittakaavan surutta.

Taivallamme jättimäisen teollisuusalueen halki New tramin päätepysäkiltä kohti uimarantaa, jonka pitäisi olla jossain edessämme. Aurinko on kuuma vaikkakin laskee jo uhkaavasti, kun ohitamme noin kolmekymmentä paikallista Ensoa, Wärtsilää ja Sörnäisten rantatietä. Yksi valkoviinikeidas osuu matkan varteen, ja luovutamme omaisuuden kahdesta pikku pullosta. Täällä juodaan olutta ja viskiä, viini on ylellisyyttä.

Kun viimein pääsemme perille, aidattu ranta-alue on ensimmäinen ja ainoa viihtyisä uimaranta, jonka Japani tarjoaa koko matkan aikana ja auringonlasku ulappaan on upea. Lukemattomien laivojen armada piirtyy täälläkin horisontissa lepäävään siniharmaaseen pilveen, joka on valmis uuvuttamaan auringon syliinsä. Hetken ihailun jälkeen teemme lähtöä ja yllätymme. Meidät on teljetty unohduksiin alueelle. Joudumme kiipeämään pois rautaporttien yli, koirien ehtiessä juuri haukkumaan peräämme.

Kun pääsemme nääntyneinä ja auringon punehduttamina takaisin metroasemalle ja viimeiseen kolisevaan kyytiin, pieni tyttö pelästyy meitä perusteellisesti. Äiti yrittää lohduttaa ja ottaa tytön syliinsä, mutta sieltäkin hänen pitää aina vilkaista jättimäisinä punoittavia länsimaisia humanoideja ja taas alkaa suunnaton parku. Meidän on vaihdettava paikkaa etäämmälle. Koko vaunulla riittää lystiä.

Bunraku

Levättyämme tutustumme loppuillasta bunrakuun International Bunraku Theatre of Japan -esityksessä ”Kamakura Sandaikiin”.

Se kertoo Osakan linnan valtauksesta. Mahtipontinen ja tyly linna on edelleen pystyssä, eikä näytä kovinkaan helpolta valloittaa.

Esityksen päänuket ovat viimeisteltyjä, niveliään myöten liikkuvia. Arvottomien nukkien liikkeet sen sijaan ovat rajoitetut ja paperimassapäät suurempia kuin arvoperspektiivin ylhäisillä. Loistava ”joruri”, tarinankertoja, pitää yllä toiminnan kulkua. Repliikit kertoo ”samisen”-laulaja.

Nukkenäyttelijät kävelevät näyttämön alapuolelle pudotetulla tasolla vyötäröään myöten piilossa toistaen nukkiensa katseensuunnat ja sisäiset reaktiot hillittynä kaikuna. Nukettajat tekevät omilla jaloillaan hypyt ja jalanpoljennat äänitehosteiksi. Kunkin nuken päänäyttelijä käyttää nuken oikeaa kättä ja pitelee vasemmalla ruumista. Mustasta asusta lipsahtaa ulos vain paljas peukalo. Nuken vasen käsi on kakkosmanipuloijalla ja jalat tai hame kolmannella. Naisnukeilla ei tosin ole jalkoja, paitsi humalaisella naapurinrouvalla, jolla on myös paljas toppausolkapää ja roikkuva toppausrinta jättinännillä. Valistunut arvio voisi olla, että rouva on hieman kevytkenkäinen, vihreä leski kenties. Kaikki nuket käsittelevät sujuvasti kokoonsa mitoitettua rekvisiittaa.

Musiikki on perinteisten kielisoittimien varassa, kunnes mukaan tulevat lyömäsoittimet viimeisten kohtausten dramaattisimmissa vaiheissa. Kokonaisuus pitää yleisön vireessä ja lavalle huudellaan aika ajoin kuten bunrakussakin. Noh´ssa se ei tulisi kyseeseen.

Kiotoon jää jälki

Aloitamme Kioton-retken vuorilta paikallisrautatien kyyditseminä. Temppelin vesijuhlat ovat käynnissä vuorten valumavesien varrella. On turistisesonki, ja hinnat ovat sen mukaisia. Mutta vuoren kupeiden vesiravintolat näyttävät pittoreskeilta pengerrettyjen koskien suvantotaipeissa ja jättipuut langettavat siimeksen kidelehtisten pikkupuiden syleillessä niiden runkoja.

Kävelemme halki tuhlailevan vuoristoluonnon kohti Kioton keskustaa ja poliisien vartioiman täkäläisen Imperial-palatsin muurin kylkeä suljetuille ja iltaa kohti pimeneville temppeleille. Yksi niiden joukossa on valaistu ja paperilyhtyjen pitkät, suorat rivit mykistävät hillityllä loistokkuudellaan.

Pimeys lankeaa ehdottomana, ja meiltä jäävät näkemättä päänähtävyydet kultaisine temppeleineen. Keskustakaupan viertä kulkevan bulevardin puun kylkeen jää RSR -91, ihan vain vastuuttomasti mutta väistämättömästi kumppania ostoksilta odotellessa…

Toyaman tytöt

Toyama on litteä kuin Seinäjoki. Kaikki tärkeä, jyhkeää linnaa lukuun ottamatta, on pakattu keskustaan. Rakennukset ovat täällä lännessä ankarampia, suurempia ja suljetumpia kuin idässä, valtaosa näyttää uusilta. Kunnanisät ovat ootrauttaneet betonia näyttämään puulta niin kaarisilloissa kuin puistonpenkeissäkin. Taidetta on siroteltu viljalti katujen varsiin, varsinkin tyttöpatsaita, farkuissa sekä ilman, hieman luonnollista kokoa isompina, siis noin kokoisinani.

Hotelli on hieno: 10 prosentin palveluraha ” to avoid individual tipping”. Tänne joudutaan yöpymään, kun viimeinen bussi, jolla on yhteys Toga Muraan, on tältä päivältä jo mennyt menojaan. Niitä menee täältä vain kaksi päivässä, kertoo linja-autoaseman aikataulu. Kaduilla tapaan huono- tai epätasaishampaisia länsijapanilaisia, jotka panevat käden suun eteen, kun he saavat naurukohtauksia yrittäessään puhua englantia ja ovat loputtoman ystävällisiä ja auttavaisia. Minut kuljetetaan käsi kädessä tavarataloon tamponijahtiin ja takaisin ”your husbandin” luo.

Aamulla lähdemme kohti Echu Yatsua, josta on suora yhteys Toga Muraan, mutta ilmeisesti vain yhden kerran päivässä.

Kanazava vs Kamakura

Alue panee maisemallaan Kamakuraa paremmaksi. Vuoristonäkymä on huikea. Vuoren kupeella seisoo ehkä satametrinen Buddha lapsi sylissään.

Takaokan eleganssi

Jälleen uusi, ruma, luonteeton kaupunki, ainakin äkkinäkemältä. Täältäkin löytyy silti hienoja nähtävyysalueita: jätti-Buddha jälleen ja kokonainen kirkollisten rakennusten saari lukuisine kuvapatsaineen ja askeettisine abstrakteihin pyhäinkuviin tyytyvine pyhäkköineen.

Jäämme ihastelemaan saaren flamingoja ja albiino riikinkukkoja, joissa on kaikki väriloisto vain valkoisen eri sävyinä norsunluisine vivahteineen. Eleganssin huippu.

Echu Yatsun toisinajattelijat

Linja-autoasemalla on kuuma. Odotamme köynnöspuun alla, josta on kasvatettu katos päällemme. Moisia näkee meillä lähinnä lavastuksissa. Jatkoyhteys Toga Muraan lähtee tunnin päästä, viimeinkin. Se on tosiaankin ainoa täältä tänään. Lounas jää kahviin ja kylmiin nuudeleihin.

Täkäläiset ajavat vasemmalla, väistävät vasemmalle, kävelevät näyttelyissä vastapäivään, elävät vuotta kolme, lukevat takakannesta etukanteen, tulevat rantamuoveineen ihan likelle istumaan ja kuolevat nauruun tehtyään mielestään jonkin kielivirheen englannin alkeissa. Täällä on omanlaisensa ajatuskulku.

”The Teaching of Buddha” ehkä pitää tiellä edellyttäen kaikilta inhimillistä kasvua mutta ilman perisynnin taakkaa. Haaste on hyveiden jalostaminen, totuuden kohtaaminen ilman voimattomuutta, ilman tuomiota etukäteen, ilman verta ja ristin sovitusta. He kulkevat tiellä kohti valaistumista. Ajattelevat toisin.

Toga Mura ja japaninhaikarat

Olemme perillä.

Kylä sijaitsee korkealla vuorenrinteellä. Siellä on postiasema, pieni maakuntamuseo ja bussin kääntymispaikka. Kyläkeskuksen laidalta lähtee satoja metrejä pitkä tunneli halki vuoren. Sitä on lohdutonta taivaltaa jalankulkijana, kun pakokaasua syytävät autot sujahtelevat ohi. Tunnelin toisessa päässä avautuu vastainen vuorenrinne, kivikkopohjainen matala joki ja sen varteen sijoittuneen Suzuki Companyn ponttoneille rakennettu kesänäyttämö, lukuisat harjoitussalit, dormitoriot kurssilaisille ja johtajan, Tadashi Suzukin vanha kaunis maalaistalo. Niistäkin muodostuu kokonainen kylä, jolla on oma palvelujärjestelmänsä.

Lähempänä tunnelin suuaukkoa on vapaapalokunnan talo letkutorneineen ja harjoituskenttineen, ja sitä vastapäätä ryokan, Minshuku Seiryu So, jonka yläkerrasta meille on varattu huone. Kun viimein pääsemme sinne, sisältä löytyvät takkyubinin kuljettamat matkalaukkumme tiiviisti muovikelmuun käärittyinä. Ne on tuotu varmalla otteella, kuin kissaemon kyydissä, joka kantaa poikasta niskavilloista yhtiön logossa. Yläkerrassa on muitakin huoneita kuin omamme, mutta vain yhdessä niistä näytään asuvan. Myöhemmin selviää, että sinne on majoitettu Yön kuningatar, alakerran karaokebaarin emäntä. Keskikerros on nimittäin baari-ravintolaa, jossa ruokailemme päivittäin, alimmassa kerroksessa on kylpyosasto, jossa on ammeita joka toiveelle. Ryokanin isäntäväeksi osoittautuu nuori pariskunta, jolla on ehkä viisivuotias poika Jochen.

Kun kapuamme alas ensi illalliselle, saamme ruhtinaallisen aterian. Syömme ja ihmettelemme herkullisuutta. Perheen sukulaisia istuu viereisessä pöydässä. He illastavat japanilaisittain ja vaanivat sivusilmin, miten meille maistuu. Jochen-poika yrittää saada heidät vakuuttuneiksi, että kaikkien ruokailijoiden kannattaisi istua peltinen tuhkakuppi alassuin päässään, mutta ei saa suurtakaan menestystä hankkeelleen. Velmu on villisilmäinen pakkaus energiaa, jonka virta katkeaa vain, kun luomet piilottavat silmät ja pieni ihminen hervahtaa uneen.

Kiittelemme isäntää aterian lopuksi, jolloin hän sanoo kainosti hymyillen, että on niin hauska laittaa ruokaa, kun kerrankin on vieraita, jotka osaavat arvostaa myös länsimaista keittiötä. Hän on nimittäin käynyt kokkikoulun Kiotossa, mutta opiskellut vuoden myös Pariisissa. Tulemme kyllä saamaan myös japanilaista ruokaa vuoroilloin ranskalaisen kanssa, hän lupaa ja pitää sanansa. Saamme toistaisen elämäni parhaat hotelliateriat hänen keittiöstään.

Ennen kuin kiipeämme levolle, ihmettelemme ravintolabaarin viinakaappia. Valaistuilla hyllyillä, lasioven takana, on Johnny Walker -pullo poikineen, ei mitään muita merkkejä. Niiden kaikkien sisältöä on verotettu, joitakin enemmän, joitakin vähemmän.

Metodi

Opiskelemme Suzuki-metodia yhdessä amerikkalaisryhmän kanssa. Myös mestarin autorisoimat opettajamme ovat amerikkalaisia. Suzuki on todella tehnyt läpimurron Yhdysvalloissa. Suzuki Companylla on tämän kurssin aikaan kolme ryhmää: Scot on Suzukin oma japanilaisryhmä, Mitta-kokoonpano on joukko nuorempia teatterintekijöitä, jotka ovat asettuneet Mittan kaupunkiin Tokiosta pohjoiseen ja kolmas ryhmä on West Stage Springfieldistä Massachusettsista. Se on parhaillaan Toga Murassa harjoittelemassa. Lisää potentiaalisia ryhmiä syntynee niiden joukosta, jotka perehdytetään kursseilla metodiin.

Suzuki Summer Schoolin oppilaina pääsemme tallaamaan askeltamis- ja energiankäyttötapoja, joille metodi perustuu. Harjoittelemme keskittymään siihen kuinka jalka tapaa lattian, siirtämään voimakeskiön alaruumiiseen ja pitämään yllä kontaktin kulloiseenkin yleisöön, myös harjoitteiden aikana. Lyömme koko jalkapohjaa lattiaan lantio pudotettuna alas. Sitten kuljemme varpaat kohti toisen jalan kantapäätä ja jalkapohjan ulkosyrjillä niin että jalka tekee ympyrän noustessaan maasta. Seuraavaksi askellamme jalkapohjan sisäsyrjällä, polvet taipuneina toisiaan kohti, sen jälkeen pysähdellen korkeilla varpailla ja lopuksi etenemme sivuttain jalkojen siirtyessä kaaressa lattiaa pyyhkien. Joka jakson aikana soi reipashenkinen musiikkikatkelma.

Kurssipäivä jakautuu kahteen osaan. Aamupäivän tallaamme. Iltaharjoituksessa teemme patsasharjoitelmia ja otamme haltuun ryhmässä tuotettua energiaa. Meitä on kaksi yhdessä työskentelevää ryhmää, toisessa noviisit, kuten me kaksi, toisessa U.C. San Diegon kymmenen viikkoa Suzukia treenanneet opiskelijat. Katsomme toistemme tekemistä. Opimme alavatsan käytön liikkeen dynamona, pään pidon tasatasossa, ilmeettömyyden, joka ei ole neutraaliutta vaan tunteiden pidätystä, jolla katsojaa hallitaan, ja koulimme yläruumista liikkumaan vapaasti ja elegantisti.

Ensimmäiset työpäivät vaativat minulta myös kärsimyksen pidättämisen opettelua. Lihakset kipeytyvät äärimmilleen, erityisesti pohkeissa. Iltatuntien jälkeen ei ole muuta keinoa, kuin seistä vuorotellen kylmän ja kuuman vesisuihkun alla ja hieroa jalkoihin kipuvoidetta. Kävely ryokanin ja harjoituskeskuksen välillä puoli tuntia kerrallaan kahteen kertaan päivässä lisää askelten määrää. Lisäksi joka askel on aamu aamulta raskaampi sateen valuessa jo kolmatta päivää virtanaan pilvistä maahan ja siitä noroina matalaan joenuomaan.

Hamlet ja Lear

Me kaksi saamme kurssista myös erivapauksia. Pääsemme katsomaan niin Eric Hillin ohjaamia Stage Westin ”Hamlet”-harjoituksia kuin mestari Suzukin omia ”Kuningas Learin” treenejä. Molemmissa noudatetaan tiukasti metodin periaatteita, mutta yleinen tunnelma on näissä prosesseissa täysin vastakkainen.

Stage Westin ”Hamlet”-tulkinta on mielenkiintoinen. Monet asiat on luettu toisin kuin on tapana. Alussa kaikki ovat näyttämöllä asemissa, kun Hamletin isävainajan haamu tulee ja Horatio herää. Sitten kukko kiekuu, ja muut heräävät. Ja jo ihan ensi kohtauksessa Ofelia tarjoaa itseään Hamletin isän veljelle, uudelle kuningaspuolisolle, mutta tämä hakee turvaa houkutukselta kuningatar Gertrudin sylistä.

Keskeisintä harjoittelussa on energiankäyttö, jota treenataan loputtomasti. Energia täytyy pitää hellittämättä hallussa, huomiopisteen on oltava näytelmän sisällä. Hovi liikkuu nykäyksittäistä metodin liikekieltä noudattaen suorakulmaisia liikeratoja. Ainoa, joka ei alistu seuraamaan hovin tapoja, on luontevasti liikkuva Hamlet. Sisääntuloissa ja ulosmenoissa kaikki ovat yhtä aikaa liikkeellä, niin tulijat kuin menijät. Hidas liike vaihtuu aika ajoin äkkinäiseksi, räjähtävän nopeaksi. Energian laatua haetaan erikseen kuhunkin kohtaukseen. Kohtauksen sisällöstä riippuen käytetään metodin erilaisia kävelyjä. Kaikki kävelevät kyyryyn jännittyneinä, kun Hamletin marakattimaiset hulluuskohtaukset alkavat. Yhteiset huudot ja samanaikaiset liikeaksentit rytmittävät tilanteita.

Kuulemme, että nämä ovat esityksen lämmitysharjoituksia, koska näytelmää aikaisemmin esittänyt ensemble on vaihtunut kolmea näyttelijää lukuun ottamatta. Ensi-ilta on uudella kokoonpanolla kahden viikon kuluttua. Kaikki näyttää silmiini jo ihan lavavalmiilta, mutta täällä tehdään huolellista työtä. Hamletia näyttelevä nuori jenkkinainen on paras toistaiseksi näkemäni Hamlet.

Suzukin oma ohjaus ”Learista” on seuraava pyhiinvaelluksen kohde. Harjoitukset pidetään sisätiloissa, perinteisessä japanilaistalossa, jonka seinäpintoja voidaan liikutella sivusuuntiin. Sisääntulot on tehty taustalta pitkiä seinäpintoja myöten, sulkien ja availlen takaseinämän paneeleja.

Lear on jo alusta alkaen yhdessä sairaanhoitajansa kanssa, joka on tämän esityksen narri. Hovi on sen sijaan voimissaan. Hoviväkeä tulee musiikin säestyksellä joka seinänraosta. Learin tyttäret osoittautuvat kaikki miesnäyttelijöiksi.

Suzuki ohjaa puhuen koko ajan näyttämötilanteen päälle. Näyttelijät pysähtyvät stilliin kuuntelemaan, kadottamatta jännitettään kommentin aikana. Ohjeiden vastaanotto ja etenkin se seikka, ettei tiedä milloin ne päättyvät, vaatii näyttelijöiltä uskomatonta kärsivällisyyttä. Ohjaajan mariseva puhe saattaa alkaa uudelleen juuri, kun sen jo luulee päättyneen. Kukaan ei vastaa mitään, eikä jää selittelemään omaa ratkaisuaan vaan tilanne jatkuu puheen loputtua suoraan siitä, mihin se jäi ohjaajan keskeyttäessä. Repliikit puhutaan voimalla, mutta niiden pisteessä suu suljetaan tiukasti ja hengitys kulkee nenän kautta.

Suzukillakin näyttää pitkien puheiden lisäksi olevan ohjaajien toinen helmasynti: hän opastaa lahjakkaimpia ja taitavimpia näyttelijöitä eniten ja mieluusti. Muut jäävät vähemmälle, vaikka olisivat henkilöohjauksen tarpeessa, ainakin minun silmissäni.

Lear säilyy hoitajineen lavalla läpi koko esityksen. Jos Hamlet luki edellisessä näkemässämme harjoituksessa lähes koko ajan kirjaa, on lukija tässä näytelmässä narri-hoitaja, jolta Lear yrittää välillä siepata kirjan pois siinä onnistumatta. Kun Lear kurkottaa näytelmän lopussa kohti menetettyä valtaistuintaan, hän kaatuu narrin jalkoihin. Tämä jää valtaistuimelle nauramaan ja lukemaan.

Tulkinta ei ole äärimmäisistä ratkaisuistaan huolimatta hetkeäkään keinotekoinen tai konstaileva. Vanhan miehen menetetyn vallan tarina on ytimeltään lohduton ja puhutteleva. Työtapa sen sijaan vaikuttaa työläältä. Harjoituksen lopulla näyttelijät lirisevät hikeä hääkimonoissaan, joita käytetään hovipukuina. Työ ei ole täällä kevyttä sisätyötä vaan aitoa vaivannäköä.

VPK vapaalla

Meille selviää viimeinkin samana iltana iltaruokailussa baarikaapin viskipullojen salaisuus.

Vastapäisen VPK:n miehet tulevat omien harjoitustensa jälkeen baariin ja jokaisella heistä on oluen lisäksi ruokajuomana Johnny Walker, jota tarjotaan kunkin asiakkaan omasta, kaapin hyllylle talletetusta pullosta. Syötyään he keskittyvät juomaan ja laulamaan karaokea. Villeimpinä VPK-karaokeiltoina ateria tarjotaan meille erillisessä ruokakabinetissa. Me syömme illasta toiseen yksinoikeudella ruhtinaallisia aterioita.

Karaokelaulajat näyttävät poistuvan täydessä humalassa omilla autoillaan vuoristoon yön selkään. Onneksi oma päiväurakkamme on niin suunnaton, että uni tulee silmään, vaikka sitkeimpien esiintyjien karaokemylvintä jatkuu alakerrassa loputtomiin. Joskus havahdun kuitenkin kesken unen käsittämättömän taidokkaaseen naisääneen, joka tuntuu laulavan vaivatta kolme oktaavia, ja hämmästelen mistä voi olla kyse. Sama arvoituksellinen efekti toistuu myöhäisinä tunteina yöstä toiseen.

Kostea remonttikausi

Toga muran ja vastakkaisen Bunka muran rinteitä kunnostetaan. Tällä puolen vuorta on menossa tien ja joenuoman parannustyö. Penkereitä lokeroidaan betoniin ja veden kulkusuuntaa vaihdellaan. Leirilapset pitävät sateessa telttakylää jonkin matkan päässä rakennustyömaasta. Sadetakit päällä mutta paljain jaloin he yrittävät opetella kalastamaan käsin joen suvantokohdissa.

Myös ryokanissamme tehdään remonttia. Minshukun pesutilojen lattia on nähtävästi pantu tänään yhdessä päivässä uusiksi. Hyvä. On lauantai ja saamme hienon kylvyn tehtyämme puolikkaan vapaapäivän kunniaksi kolmen tunnin taivalluksen tunnelin kautta kylän postitoimistoon, sympaattiseen maakuntamuseoon ja takaisin. Jalat alkavat jo vähitellen tottua rasitukseen. Perillä ryokanissa valitsemme kahden hengen syvän ammeen täynnä höyryävän kuumaa vettä, johon uppoaa kaulaa myöten.

Sunnuntaina kiivetään vuorelle, sillä sade on tauonnut toviksi. Pilvi syleilee vuorta ja ryömii kontallaan sen yli, mutta väistyy sitten alemmas ja aurinko paistaa. Pilvenriekaleet matavat alapuolellamme solassa. Me heittäydymme selällemme aurinkoon vuoren laelle, heinänkorren kokoisiksi. Kun haukka lentää yli, innostun valokuvaamaan. Sitten ihmettelen, ettei filmi lopu, vaikka 38 kuvaa on jo kuvattu. Repun pimennossa kokeilen, onko filmi kelautunut. Ei ole. Kameran sisällä ei ole lainkaan filmiä. Siihen nähden on poseerattu paljon eri temppeleiden leijonien kupeella ja mangolioiden katveessa. Ne muistot eivät ole olleet tarkoitetut tarttumaan kuviksi.

Toga Muran erakkotaival

Toga Muran erakkotaival.

Kun arki koittaa, alkaa tuntua siltä, että on ihan sama missä ja millaisissa jalkineissa kävelee. Kaikkialla on vettä nilkkaan. Jos taivas välillä vähän kajastelee ja veden suoltuminen lakkaa hetkeksi, alkaa sammakoiden kurnutus ja heti sen jälkeen kaskaat yrittävät viritellä soittimiaan vain vaietakseen uuteen vihmaan. Pitkin joenuomaa kituu petrolilla sytytettyjä mustanmärkiä juurakoita, kaatotukkeja ja oksia. Muutama kasa vain savuaa palamatta. Leirilapset kulkevat keltaisissa sadehatuissa ja kumisaappaissa, läpinäkyvät sadetakit päällään suunnistamassa ympäri kylää. Ehkä meidän tallaamisemme on se sadetanssi, joka tämän kaiken saa aikaan. Lasten leirin portille on joka tapauksessa ilmestynyt toteemipaalu.

Kyykkyyn ylös!

Opimme lisää kävelyjä ja pohkeet suostuvat rääkkiin. Nostamme jalkaa polven tasolle ja lyömme sen lattiaan piirtäen jalkapohjalla kolmion. Jalkaterät ulos suunnattuina siirrämme jalkaa pienellä potkulla sivulle toisen jalan tehdessä saman perästä, sitten menemme eteenpäin suorin tipottaisin askelin ylävartalon liikkumatta ja lopuksi kuljemme kyykkyasennossa vartalo suorana. Pulleahkot amerikkalaistytöt lyllertävät hyvin ja tosissaan tabi-tossuinaan Suzukin jalanjälkiä.

Piakkoin olemme niin valmiita, että osaamme mennä kaikki toistaiseksi treenatut tallaamislajit peräkkäin virheettä läpi ja niinpä saamme taas oppia uusia. Pääsemme lajikkeissa toiselle kymmenelle. Lopuksi harjoittelemme vielä sotakävelyn eli 12. tallauksen muunnelmineen. Jalan liu’utukseen perustuva askellus muuttuu siten, ettei jalkaa lyödäkään liu’un lopuksi maahan, vaan liike pysäytetään stilliin juuri ennen lattian pintaa. Se saa etenemisen vaikuttamaan salaperäisen uhkaavalta. Muunnelmaan tulee käsivarsi mukaan kuin soihtua kantamaan. Teemme lisää versioita myös rintamarivissä.

Tallaamista oppimassa.

Tallaamista oppimassa.

Iltaisin jatkamme edelleen patsaita lukuisin eri vaihtoehdoin: ”slow ten tiki ten”. Opiskelemme myös hallitsemaan puheen ja liikkeen yhteisdynamiikkaa patsasmuodostelmissa, hitaalla kyykkyyn-ylös liikeradalla, jonka aikana sama Shakespeare-teksti toistuu ääneen puhuttuna tauotta. Tulen lopun ikäni muistamaan kolme Shakespeare-säkeistöä: ”Oh splendour of sunburst breaking forth the day whereon I lay my hands once more on Helen my wife…” Illan päätteeksi kaatuilemme maahan.

Kaikki opiskelutoverimme ovat kurinalaista joukkoa, joka taivaltaa tuntien jälkeen dormitorioonsa loputtomassa sateessa. Tuskinpa kenenkään voimat riittäisivätkään irrotteluihin päivän energiasatsauksen jälkeen. Tosin muut kadehtivat avoimesti erivapauttamme seurata harjoituksia. Tämän sadehuuhtelun ja tallaamisen jälkeen olen alkanut vakuuttua siitä, että näytelmien teksteistä pitää karsia kaikki turha, jotta kuville ja energialle jää riittävä tila. Se on sittenkin näyttämötaiteelle ominaisinta.

Riisipellon yllä lentää kaksi japaninhaikaraa rinnakkain juuri, kun kotimatka sateessa alkaa tuntua toivottomalta. Ilahdun, vaikka en vielä tiedä, miten paljon riemastunkaan nähdessäni niitä seuraavan kerran hopealla kirjailtuina.

Kurssi on loppuvaiheissaan. Toinen opettajamme on jo matkalla kohti Naritan lentokenttää.

Kolme oktaavia

Yön kuningatar asuu meitä vastapäätä, vaikka en ole vielä tiennytkään, että se on juuri hän. Joskus yömyöhällä hän rymistelee viereiseen vessaan tai romuaa pesutilaan sijoitetulla pakastimella. Hän hoitaa essu edessä baaritiskiä ja tarjoilee ruoat hymyillen isolla suullaan alaviistoon. Mutta tänä iltana näen viimein, kuinka hän muuttuu Yön kuningattareksi.

On tullut se ilta, jolloin olemme jo niin rutinoituneita tallaajia, että meillä on voimia jäädä illallisen jälkeen istuskelemaan baariin seuraamaan yöelämää. Kun palomiehet tulevat paikalle, Johnny Walkerit kannetaan pöytiin, joiden keskelle läjäytetään lisäksi kippo naposteltavia ja karaokeluettelo. Nyt baariemäntä on äkkiä nuori ja kaunistuu silmissä, inkarnoituu kaunottariin videoilla ja vaihtaa geishan sävelmät popliinitakkisen naisen kohtalokkaaseen alttoon palokuntalaisten huutotilauksella.

Juopuneet vuoristomiehet horjuvat aina vuorollaan karaokepallille, ottavat mikrofonin käteen, yrittävät terävöittää katseen videokuvan kaunottareen, tuijottavat ja laulavat, alkuun päästyään käsittämättömän keskittyneesti juopumistilaansa nähden, yhdet värisyttäen, toiset syvällä ja kauniilla äänellä, mutta kaikki ehdottoman hartaina, vailla huumorin häivää. Yksi kavereista on jo sammunut ja makaa suu auki tuolillaan, mutta muut antavat väliaplodeja ja kannustavat huudoin kulloistakin esiintyjää.

Kun tilauksiin tulee hetken tauko, Yön kuningatar valitsee itselleen levyn, siirtyy essuineen monitorin taa mikrofoni kädessä ja laulaa syvästi tai tunteikkaasti, hennosti tai kuulakkaasti. Näinä yön tunteina hän olisi valmis mille tahansa esiintymislavalle. Miehet taputtavat. Hän lopettaa kuin ei mitään olisi tapahtunut, vaihtaa levyn vanhan kultahampaisen autokuskin toivekappaleeseen, kaataa kierroksen Johnny Walkeria komennusmiehille ja kantaa illan viimeiset kaljat papoille.

Kahtalaista kesäteatteria

Näemme tänään Becket-kooste-esityksen läpimenon, jota Suzuki valvoo: korvapuusteja, kuperkeikkoja, sitten hidastettua liikettä. Ohjaaja seuraa tarkkana. Suuri hyönteinen ryömii lattialla häntä kohti, mutta hän ei anna keskittymisestään huolimatta sen yllättää vaan lennättää ötökän kynällä etäämmälle, kun se onnistuu kiipeämään paljaalle isovarpaalle. Näyttämöllä puhutaan tauotta ja kasvot ilmeettöminä, huudahdellen ja sävytellen, kunnes puhe tukahtuu kurkkuun. Muoto on astunut sisällön varpaille. Jään nuivan pettymyksen valtaan ensimmäistä kertaa tällä kylällä.

Toista on ilta kesäteatterissa, jossa on Tšehovin ”Kolmen sisaren” Suzuki-version ennakkoesitys. Se tulee ensi-iltaansa festivaaleille, jotka ovat alkamassa muutaman päivän kuluttua. Esitys näytellään kolmella ponttonilavalla, joita yhdistävät siltakäytävät. Näyttämöt kelluvat järvessä, joka on ilmeisesti saatu aikaan jokea patoamalla. Ohjaaja on läsnä. Hän istuu yleisön joukossa ja hänellä on valkoiset käsineet ja mikrofoni.

Valaistus on huikein näkemäni. Näyttämöalan lisäksi se yltää valaisemaan vuorenrinteet ja syvän metsikön kaukana taustalla. Koko esitys saa taustastaan unenomaisen, suorastaan kosmisen ulottuvuuden.

Tšehovin ”Kolmen sisaren” sisällöstä on hyvin vähän alkuperää jäljellä. Näyttämölle vyöryy kanakoppisetiä, tanssivia rullatuolipotilaita, kokki joka taikoo kukkaa kukoistamaan ja kuihtumaan, kymmenmetrisiä laahuksia, päivänvarjoja ja sateenvarjoja lavan täydeltä. Silti kokonaisuus on kiistattoman vaikuttava, olipa se sitten kenen tahansa teos.

Hääkimono

Sokerina pohjalla saamme kurssin lopuksi kutsun illalliselle Tadashi Suzukin kotiin.

Ilta kauniissa maalaistalossa ei suju kuten olen kuvitellut. Meidät otetaan arvokkaasti vastaan ja yritän aluksi ojentaa ohjaajalle pienen paketin Suomi-krääsää ja designkynttilän yhtä arvokkaasti. Kun käymme pöytään, tarjoilijoina toimivat hänen näyttelijänsä. Learin pitkät ja salskeat tyttäret kantavat hymyillen vateja pöytään. Juomme viiniä ja puhumme.
Kiitän viikosta, erivapauksista, muistelen ”Troijan naisia”, jotka esitettiin Lahden kaupunginteatterissa, kun olin vielä sen teatterinjohtaja. Esitys antoi oudolla voimallaan kimmokkeen tulla Toga Muraan. Suzuki ei nyt marise vaan on vaatimaton, iloinen ja seurallinen, mielissään, että olemme viihtyneet kurssilla.

Pyydän häntä ohjaamaan Helsingin Kaupunginteatteriin, jonka johtoon siirryn elokuun alusta. Hän sanoo olevansa mielissään kutsusta ja siitä, että Suomessa on metodia opettamaan valtuutettu näyttelijä Anna Hultin, jonka varmasti kannattaisi treenata joukkoja jo ennen hänen harjoitustensa alkua. Tosin hänellä on joitakin Yhdysvaltain-suunnitelmia, jotka toistaiseksi ovat vielä auki, mutta hän lupaa pitää minut ajan tasalla. Sitten hän antaa äkkiä tarjoilijoita näytteleville pojille komennon kuin ohjaustilanteessa.

– Hakekaa puvut.

Miehet käyvät alakerrassa ja palaavat mukanaan loisteliaita hääkimonoja, joihin Shakespearen hovin kuninkaalliset oli näyttämöllä vaatetettu. Näyttelijät pukevat niitä päälleen yksi kerrallaan ja kävelevät edessämme liepeet liehuen kuin cat walkilla. Kaikki kimonot ovat mykistävän kauniita norsunluunvalkeasta karmiininpunaiseen, hopea- tai kultalangoin kirjottuja, erivärisin sisuskankain vuorattuja.

– Valitse, sanoo Suzuki minulle. Olen ällistyksestä sanaton. – Valitse, valitse. On minulla näitä. Ostan varastoon aina kun niitä on saatavilla.

Poistun tummapuisesta paperi-ikkunaisesta talosta pimeään iltaan kainalossani hehkuvanoranssi, uskomattoman hinnakkaaksi osoittautuva kimono. Sen hohtavalle pinnalle on hopealangoin kirjailtu japaninhaikaroita, jotka lentävät kaksittain. Olen saanut omat haikarani.

Kun tulemme ryokaniin, emme pääse baarin ohi huomaamatta. Yön kuningatar näkee silmä tarkkana kimonon ja ilmoittaa, etten saa mennä nukkumaan ennen kuin hän opettaa, miten se puetaan päälle. Kun hän kiipeää huoneeseensa, saan lahjakimonon alle kolme aluskimonoa, joita hän on aikoinaan käyttänyt omissa häissään. Hän näyttää huolellisesti, miten ne kuuluu pukea. Sitten hääkimono ripustetaan kaiken ylle, helmat vedetään edestä päällekkäin ja keskivartaloa kohotetaan sen verran, että leveä vyö asettuu oikein lanteille ja selkäsidos tulee kohdalleen. Kertakäyttökameralla otetaan valokuvia, kun hän on ensin antanut käteeni kullankirjavan oranssin viuhkan, senkin omasta hääasustaan. Valokuvauskaasoni opettaa, kuinka morsian pitää viuhkaa, kuinka hän kävelee pienin askelin jalkaterät sisäänpäin ja katse harsopäähineen alta maahan luotuna. Valokuvauksen jälkeen hän haluaa lahjoittaa viuhkan ja vyön minulle.

Kimono ja kaaso kertakäyttökameralla ikuistettuina.

Kimono ja kaaso kertakäyttökameralla ikuistettuina.

Haalistunut kertakäyttökameran valokuva on edelleen olohuoneen seinälle ripustetun kimonon selkämykseen kiinnitettynä. Leikkikaaso ei katoa mielestä koskaan.

Suzuky Companyn kurssikausi loppuu ja Toga Muran teatterifestivaali alkaa. Sadekausi päättyy festivaaliaikataulua kunnioittaen. Savuava joki alkaa virittyä juhlakuntoon. Koneita viedään muualle, vain yksinäinen pieni kaivuri jää paikoilleen ja joen yli putkahtanut uusi silta kattamatta.

Me teemme lähtöä Naritaan. Aamulla tulee vielä hotellin naisten lähetystö Jochenilla täydennettynä tuomaan nukkeasetelman, jonka taustalla on vuoristosermi. Tuntuu haikealta, niin hyvänä meitä on pidetty. Jochenkaan ei osaa muuta kuin halata ja hieroa silmiä.

Haukka kiertää korkealla päittemme yllä ja pudottautuu hyvästelemään lähietäisyydeltä, kun olemme jo pakkautumassa autoon.

Tallaan uudelleen vielä samana syksynä Helsingissä Anna Hultinin johdolla. Teemme Gogolin ”Reviisoria” naismiehityksellä ja käytän Suzukin liikepohjaa kaupungin herrojen tapakulttuurin runkona. Tallaamme pitkiä iltoja koko porukalla Elina Pohjanpäästä Eira Jauckensiin ja Eeva-Liisa Haimeliniin, Heidi Heralasta Satu Silvoon.

Suzuki ei kuitenkaan koskaan ohjaa näitä naisia Helsingissä. Hänet nielaisee lähivuosiksi Suuri Länsi. Joudun myös ajan kanssa toteamaan, että polveni ovat jääneet Japaniin. Tallaaminen on ollut niin perusteellista, että nivelet eivät enää kestä juoksulenkkien tärinää. On siirryttävä lihaksia tasaisemmin rasittavien tiibetiläisten riittien pariin.

Beijing – kotvaa aiemmin vielä Peking

Kiina 1993

Jälleen ehtii vuorokausi vaihtua nyttemmin jo entisen neuvostomaan yllä. Taivas on pilvetön. Mongolian aaltoilevat pulleat kumpareet ja Gobin autiomaata rajaavat teräväpiirtoiset vuorijonot erottuvat selkeinä aamuauringon sivuvalossa. Ja sitten onkin vastassa tiukka, maahan asti ulottuva pilvi ja sen sisään kääriytyneenä Beijing, lievästi menneen sosialismin tuoksuisena. Matkustan kumppanin kanssa juhlistamaan tasasyntymäpäivääni muutaman vuoden takaa. Vasta nyt on löytynyt yhteistä aikaa toteuttaa reissu, jonka sain lahjaksi.

Ilmastointilaitteet rämisevät keskustan perjantairuuhkassa. Kaupunki törröttää kapitalismin sormia, joita neonkyltit kiskovat irti tummasta taivaankannesta: Trade Center, Friendship Store, Refreshment… Kapitalismi on jo saanut Kiinalta enemmän kuin pikkusormen.

Hotelli on Beijing-Toronto: maailma kutistuu.

Meille nauretaan taas ääneen kaupungilla. Olemme selvästi extra largeja taikinaklönttejä. Ruokaa tarvitaan siitä huolimatta. Ritan ravintola löytyy temppelipuiston nurkalta, kun ymmärrämme lopulta kysyä Litaa. Ravintolasali on esipihojen takana, ja siellä saa kiistatta hyvää ruokaa. Pöytään kannetaan läskirasvassa paistettuja tofupaloja, kanaa friteerattuna voimakkain valkosipulein ja chilipippurein, kulhollinen paistettuja riisilevyjä, joiden päälle mäiskitään katkarapu-kiinansieniliemi. Se saa riisin huokaisemaan, pehmenemään ja vajoamaan lautaselle.

Ruhtinaallisina notkuvia vati- ja kippokekoja on myös kaikissa naapuripöydissä. Niillä näkyy pikkupikareita omia kirkasviinapulloja varten. Ja niissä syödään. Se mikä ei suuhun kelpaa lentää surutta valkoiselle kangasliinalle, liina per seurue.

Oppaan kyydissä

Opas kutsuu Tiananmenin, Taivaallisen rauhan, aukiota punaiseksi toriksi, eikä hän tarkoita nimityksellään aukiolla virrannutta verta.

Kiina on aloittanut jo pari vuosikymmentä sitten suuntautumisen markkinatalouteen Deng Xiaopingin sanoin: ”Ei ole väliä, onko kissa valkoinen vai musta, kunhan se pyydystää hiiriä.” Talouden kohiseva kasvu on käynnistynyt, mutta hallinto pysynyt vanhalla kannalla. Vuonna 1988, vain viisi vuotta sitten, opiskelijat kokoontuivat aukiolle osoittamaan mieltään hallinnon pysähtyneisyyttä vastaan ja tankit komennettiin vyörymään kohti keskustaa. Monet heittivät henkensä, suurin osa vainajista oli keskustan tavallisia asukkaita, jotka olivat pyrkineet estämään tankkien etenemisen nuorison päälle. Heidän matalista asuinrakennuksistaan ovat lukuisat jo saaneet väistyä markkinatalouden toteemien tieltä.

Kielletyn kaupungin tiiliseinä on jykevyydessään kuin liikakasvuinen kivijalka. Mao vahtii pääporttia kuten Akustin jättikuva perinnönjakoa ”Niskavuoren Hetassa”, jonka ohjasin Lahteen. Riemu pursuilee kuitenkin jyrkkien muurien sisäpuolella, palatsien katoilla. Kultaiset eläimet ovat terhakoina rivissä nurkkaharjoilla ja muutama vallaton puuntaimi on työntänyt juurensa palatsirakennusten kattotiilien väliin, jopa täydellisen harmonian harjalle. Omapäinen kasvullisuus rikkoo niin harmonian kuin symmetrian. Toiston arkkitehtuuri elää pienissä vivahteissaan kuten toistaan seuraava aalto. Pieni yksityisosasto viherpuutarhoineen ja rokokoota kukkivine kalkkikiviröykkiöineen on tarjonnut piilopaikan keisarillisille unelmille.

Taivaan temppeli puhuttelee vähän etäämmällä ydinkeskustasta: pyöröalttareita, kaikuleikkejä akustiikan metkuilla ja taivaita tapailevia kupoleita. Keisari on aikoinaan tullut temppelin ylätasanteen taivaankivelle, avotaivaan alle, kohtaamaan nöyränä jumalansa kuten alamaiset hänet.

Rakennukset ovat kauniita, tasapainoisia, valo leikkii pagodin sinisten kattotasanteiden lomassa, rikkoo ankaran harmonian ja tekee kaunista harhaa. Taivaan, maan ja ihmiskunnan tasot kerääntyvät temppelin katossa toisensa kohdaten, antavat myöten toisilleen. Silti ihmiskunta säilyy alimpana, maan alapuolella. Olemmeko maan ihmisiksi tasokkaita vasta vainajina?

Viikonloppuvilinässä liikkuu perheitä, jotka ovat tulleet puistoretkelle. Perhe tarkoittaa isää, äitiä ja yhtä, useimmiten ylilihavaa lasta. Joskus mummut ja vaaritkin ovat mukana. Lapsi on pyntätty koreimpiinsa. Vanhimmat yksilapsisäännöksen jälkeiset lapset ovat nyt toisella kymmenellä ja käyvät koulua. Tällä erää toisesta lapsesta saa kolmen vuoden keskipalkkaa vastaavat sakot ja menettää valtion sosiaalietuudet. Siksi ainokaiset jäävät lähes poikkeuksetta ainokaisiksi, isokasvuisiksi käenpojiksi emojen pesään. Pienokaiset ovat oppineet olemaan keskipisteitä ja tyrannisoimaan vanhempiaan. Opettajat eroavat protestiksi näille itsekeskeisille ainokaisille, joita koko suku on lellinyt. Millainen käsittämätön sukupolvi ottaakaan haltuunsa tämän maan viidentoista vuoden kuluttua. Ehkä toivo on vähemmistökansallisuuksissa, joiden syntyvyyssäännökset eivät ole yhtä jyrkät, vaan sisarukset pääsevät vielä koulimaan toisiaan kasvun kamppailussa.

Suomalaiset kanssamatkustajat rynnivät rohkeina Beihai-puiston Imperial-ravintolassa haarukat tanassa ja hapuilevin puikoin. Saamme alkupalojen lomassa nauttia maailman lyhyimmän ja epävireisimmän Peking-oopperan. Ulkona on lepakonpimeää. Rantapaviljonkien hämärässä kuhisee.

Matkaopas on jälleen äänessä bussissa.

– Ja nyt sit seuraavaks toi huomen toi Kiinanmuuri, mikä on rakennettu niinku sen Ching-dynastian, eiku niinku Ming-dynastian aikaan….

Opas jatkaa keskustelua matkustajien kanssa mikrofonin läpi. Keskustelukumppanin kommentteja ei kuule.

Kiinan muuri on suuri muuri

”Kiinan muuri on suuri muuri.”

Kiipeän seuraavana päivänä muuria, juon vettä ja kiipeän aina vain korkeammalle. Joukot alkavat harveta ympärillä ja kiveys vain jatkuu korkeammalle. Kun seisahtaa hetkeksi hengähtämään ja kääntyy katsomaan taakseen, näkee yläkulmasta vuorijonon, jota muuri halkoo jatkuen silmänkantamattomiin. Kuntotesti on melkoinen tässä paahteessa. ”Muuri on suuri”, kuten Richard Nixon lähtemättömästi kiteytti aikoinaan.

Pohkeet on vietävä hotellin hierojalle seuraavana aamuna.

Kuumaa ja kosteaa

Myrsky on tullut hotellin ikkunan taa. Se työntyy etelästä kiilana kohti kattoa ja kiitää rakennuksen yli. Hienostohotellin alapuolella leviää mikrotalojen kudonnainen. Monessa mökissä aaltopelti on ainut kate, kivet painoina nurkissa. Kaikki pikkuruutuiset ikkunat ovat läiskähtäneet alhaalla kiinni hetkessä. Pyöräilijöille on ilmestynyt muoviviitta kuin taikaiskusta. Nyt sataa jo. Äsken vielä vonkui tuuli, joka taivutti puut kumarrukseen ja käänsi esiin lehtien arat vatsapuolet. Puiden kuolleet lehdet lentävät tänne seitsemännen kerroksen korkeuteen. Pilvissä käydään majesteetillinen ottelu, kuten lohikäärmekansan taivaalla kuuluukin. Etelässä on satanut yhtä mittaa kymmenen päivää ja sateen ennustetaan China Dailyn mukaan jatkuvan. Yksitoista on kuollut, seitsemänsataatuhatta kodittomina. Sade rummuttaa peltejä jymisten. Sitten tehosteet laantuvat, mutta linnut lentävät vieläkin parvissa, yksin ei hurjapäisinkään uskalla.

Kuumuus on jälleen laskeutunut paineilmana koko kaupunkiin myrskyn jälkeen. Tämä on merkillinen metropoli, jossa on aina ovesta ulos tultua käveltävä loputtomiin. Täällä ei ole puistonpenkkejä, suihkulähteen reunakiviä, katukahviloita. On pakko olla liikkeellä koko ajan. Autoilla on ylivalta tässä loputtomassa liikkeessä, ne tööttäilevät ja parkkeeraavat lähes varpaille jalkakäytävälläkin. Katutilaa vievät myös kerjäläisten vakioreviirit. Tunnen jo kaikki hotellikadun lähimmän neliökilometrin kerjäläiset ulkonäöltä. He ovat useimmin näkemäni kiinalaiset.

Koska esitteet sanovat, että International Clubista löytyy uima-allas, lähdemme toivorikkaina suunnistamaan sitä kohti. Perillä saamme tietää, että allas on suljettu kolme vuotta sitten. Onneksi pikkuruinen naistensauna toimii. Tänään taistelen hellettä vastaan heittämällä löylyä, ja vieressäni istuu jonkinlaiseen sukelluspukuun suojautunut kiinatar. Miesten puolella ovat Helo-kiukaan johdot olleet viikon levällään pitkin lauteita eikä siellä saa löylyjä. Kumppani saa tyytyä hikoilemaan ulkona ja odottamaan minua.

Katsomossa

Istumme teattereissa, useimmiten keskinkertaisissa esityksissä. Joskus meidät ohjataan turisteina yleisön teepöytiin, vaikka olemme säännönmukaisesti ostaneet halvimpia lippuja. Huokeilla kansanpaikoilla on usein niin paljon virkistävämpää seurata yleisöä kuin pitkästyttäväksi äityvää näytelmää. Melutaso estää useimmiten esityksen nyansseihin paneutumisen.

Kun Beijing People’s Theatre esittää suuren suosion saanutta komediaa ”Birdmen”, katsomossa on meno ja meininki. Paikalle tullaan noin puolen tunnin ajan esityksen alun jälkeen. Paikannäyttäjä osoittaa ensin taskulampulla tulijoita silmiin, sitten lippuun, joka aina löytyy viimeisen taskun pohjalta, ja sitten tuoliin, jonka pitäisi olla tyhjä, mutta onkin useimmiten jo varattu. Alkaa ketjuna jatkuva paikanvaihtelu ja protestointi on siirtyjien kesken sen mukaista. Ajoittain näyttämön dialogi jää surutta toiseksi, vaikka muut katsojat pyrkivät seuraamaan tapahtumia tiukassa etukenossa.

Omin päin

19.6. on lehden ja ilmeisesti täkäläisen kalenterin mukaan Mao Zedongin satavuotisjuhla. Se ei näy missään. Mao Tse Tungin nimellä maailman tajuntaan jälkensä painanut mies on upotettu unohduksen mereen. Olemme kuitenkin huomanneet edellisviikolla pienen maininnan Weekend-lehdessä. Ilmoituksessa on kerrottu muistokonsertista jossain hotellissa. Ilmoitus on osunut silmään huvi-ilmoitusten osastosta.

Sama ilmoitus löytyy myös tämän viikon lehdestä, mutta nyt siitä puuttuu paikka ja aika, eivätkä Beijing-Toronton tehokkaat virkailijat saa paikkaa eivätkä aikaa mitenkään selville.

Illalla hotellin avainlokerosta löytyy lappu, jossa lukee siistillä kaunokirjoituksella: ”Olemme turvalukinneet huoneenne oven, koska pöydällä on lentolippu ja rahaa. Pyytäkää apulaisjohtajaa avaamaan.” Ehkä olemme Maon vuoksi tästä alkaen erityisen suojelun alaisia.

Suuntaamme konserttihaaveiden haihduttua Lama-temppeliin yleisellä bussilla. Se liikkuu silloin, kun kadulla sattuu olemaan ajotilaa. Lukuisat kulkuneuvot ovat poikittain bussin edessä, kunnes viimein tajuavat olevansa tiellä. Kun ne alkavat tehdä tilaa, vähintään kuusi pyöräilijää ehtii sujahtaa syntyneeseen koloon ennen kuin bussi saa vaihteen päälle. Pohkeita pakottaa edelleen muurille kiipeämisen kipu, mutta kiinalainen mies istuu linjurissa kuin suomalainen, paikkaa antamatta, tunnontuskia tuntematta. Bussia ajaa reipas tyttö, jonka istuimen seinustalla kiikkuu teelasipurkki verkkokassissa. Uskon teen olevan tarpeen päätepysäkillä. Toinen reipas, rahastaja, heittää meidät ulos ovesta oikeaan aikaan, kun olemme kartan mukaan aikeissa jatkaa vielä luostarialueen taa. Rahastaja on oikeassa. Takaportista ei tosiaankaan olisi sisäänpääsyä: Yong he gong.

Temppelin muurien takaa aukeaa suunnattoman kaunis rauhan keidas keskellä Beijingiä. Sen arkkitehtuuri on siroa, seinät japanilaiseen tapaan pylväsrivistöjen takana. Ne avautuvat sisäpihoille. Bambupensaikkojen lomassa on piripintaan täyttyneitä vesisammioita, joihin leuto sade pisaroi kuvajaisiaan. Sade kimaltelee havunneulasilla, kiillottaa ornamenttien kultaukset himmeään loistoon, ropisuttaa kupliaan kiveykselle ja kastelee kengät.

Temppeleiden sisus on moni-ilmeisten jumalhenkien temmellyskenttä. Patsaisiin on ripustettu kirkuvia kangassoiroja. Niiden eteen on kannettu kiiltopaperiaskeja, piirakoita, hedelmiä, pullia ja rahalaatikoita. Eläinhahmojen kidat pursuavat seteleitä. Kaksikymmentäkuusi metriä korkea siro Buddha ennustaa tulevaisuutta kaikkein pyhimmässä. Dalai Lama on ennen maanpakolaisvuosiaan lahjoittanut temppelille sen jättimäisen santelipuun rungon, josta patsas on veistetty. Valoa riittää vain veistoksen kyynärpäihin asti. Pää on ikkunattoman vinttikerroksen pimennoissa. Sieltä hädin tuskin hahmottuvat kasvot näyttävät karkeilta, ilme pysähtyneeltä. Mutta katsooko se silti taas koko ajan minuun vai pääni yli Tiibetin tulevaisuuteen?

Yksin yhdessä

Illalla yritämme puhua keskenämme, me kaksi matkailijaa. Olemme kaukana toisistamme, Beijngissä asti. Yritys tyrehtyy. Luovutamme. On paras mennä etsimään ruokaa.

Iltasnägäreiden jahti Food Marketilla jättää tajuntaan jäljen, jota kannan vuosikymmenten päähän, edelleen. Markkina-alue on suunnaton, kiehuva kattila: Tulipannujen päällä porisevat keittopadat, tirisevät saslikit, höyryävät kaikenkokoiset riisinyytit ja täytetyt letut. Tikut ja puikot lentävät oransseihin pesuvateihin, riisikipot ja lusikat toisiin. Kenkiin liisteröityy kadulle pudonneita ruoantähteitä. En halua nähdä kojujen taakse.

Olen juuri työntämässä suuhuni täytettyä crepesiä, kun vanha mummo näkee vaihtorahat kumppanin kädessä. Hän on siihen asti pyydellyt harmaa pää nöyrästi kumartuneena, kädet otsan eteen vietyinä. Nyt houkutus on ylivoimainen. Ryppyiset jäännösrahat roikkuvat ihan hänen kasvojensa korkeudella, kun kumppani ei saa niitä crepesiltään nopeasti pussiinsa. Ne ovat siinä, kuin viehe. Mummon käsi kohoaa hamuamaan. Kumppani työntää sen syrjään ja pelastaa pennoset. Minä en tee mitään. En jää katsomaan jälkeeni. Työnnän lettua suuhuni.

Olen ajatellut, että tämä sulatusuuni lepää kommunistinen yhteiskuntarakenteen varassa, ja sen kai tulisi taata kansalaisilleen jonkinasteinen turva ja tasa-arvo. Olen ajatellut, ettei minun roposillani ratkaista minkään kehitysmaan sosiaalisia ongelmia. Olen ajatellut, että kerjuun takana on maassa hyökyaallon voimalla järjestäytyvä mafia. Olen pyyhkinyt jo ennalta mahdollisuuksien kasetilta yhden kumaran ja harmaapäisen naisen ihka ainoan tilaisuuden illan ateriaan, totaalisen nälän ja ryppyisen setelin yhdistelmän ylipääsemättömän vetovoiman, hätäiset silmät. Siinä ne nyt on kohdattu ja väistetty, pimeässä illassa, tulipatojen valossa.

Häpeän. Häpeän vielä aamulla. Niin pienellä rahalla olisi omakin sielu jäänyt telomatta vuosikausia kestäville mustelmille.

Leskikeisarinnan laivasto

Leskikeisarinna Cixi on aikanaan lainannut länsivalloilta rahat laivaston perustamiseksi. Niillä hän on rakennuttanut Yihueyanin kesäpalatsialueen ja sinne yhden laivan, ikuisesti laiturissaan jököttävän marmorialuksen.

Keisarinnan kivinen laivasto.

Keisarinnan kivinen laivasto.

Sisäänpääsymaksu on 25 yuania ulkomaalaisilta ja Kansallisen Kiinan asukkailta, kotiväki pääsee halvemmalla. Ja heitä riittää. He valokuvaavat toisiaan joka nähtävyyden kohdalla. Jokaiseen eri kohteeseen peritään reitin varrella lisämaksu. Viereisen varuskunnan sotilaspojat metsästävät tyttöjä ja heilastelevat suojaisissa nurkkauksissa. Sino-British Joint Venturen myyjä poseeraa minulle kioskin portailla iloisena.

Kivilaivaston puiston Joint Venture.

Kivilaivaston puiston Joint Venture.

Pääsemme kiipeämään palatsikäytävien ja nuorten parien lomasta vuorenrinteen rauhaan ihan ilman maksua ja saamme huikean näköalan lisäksi saaliiksi kauniita kiviä, joita otamme muutaman muistoksi. Ne ovat ensimmäiset irtokivet koko matkalla. Beijingin kivet on ilmeisesti kaikki kerätty parempaan talteen tai lakattu pesuvadin kokoisten katukauppayritysten houkuttimiksi.

Paluu hotelliin tapahtuu keltaisella pakettiautolla, joka oikaisee surutta moottoritietyömaan yli penkit ryskyen. Sitten ajamme hetken vastaantulevan liikenteen kaistalla. Elämä kiinalaisella moottoritiellä on seikkailua.

Teatterikoululaisen salaisuus

Viimeinen ilta kuluu Peking ooppera -koulun näytteissä Lixiang-teatterissa. Paikalla on ilmiselvästi asiantuntijayleisö katsomassa omiaan. Paikannäyttäjä kuljettaa meidät etupenkkiin, jossa istuu vanha pappa.

– Hao, hän kiljaisee, kun oppaamme pyytää häntä siirtymään.

Kaikki maolakkiset vanhat herrat ja harmaapäädaamit kääntyvät katsomaan. Pappa menee ovesta huudettuaan protestinsa ja me jäämme noloina penkkiin.

Esiintyjien joukko on epätasainen, niin kai kaikissa teatterikouluissa. Joukosta erottuu pari loistavaa falsetti-sopraanoa ja yksi kohtuullinen virkamieshahmo. Toisesta sopraanosta on aivan mahdoton saada selville, onko hän tyttö vai poika. Silkkirihmaperuukki jatkuu alas ohimoille ja poskille maalattuina hiusvanoina, pitkät valkoiset juhlahihat kätkevät kädet, jalkapöydän linjan katkaisevat tupsutossut. Tiukka silkkijakku on neutri. Mikään ei paljasta salaisuutta. Hän on kuin ihka aito ”M. Butterfly” näytelmässä, jossa nykypäivän Pinkerton rakastuu ihanaan transvestiittiin.

Etupenkkimme on armoton katsomoasemointi. Teen kyynärpäävoimin töitä, että saan runsaan aterian syöneen kumppanin pysymään hereillä, ja onnistunkin tällä kertaa. Jos olisimme lukutaitoisia, pystyisimme seuraamaan näytelmän tarinaa näyttämöaukon sivuun heijastetuista siroista kalligrafioista. Nyt draaman toiminnan tulee kertoa kaikki, mutta se ei suostu edes loppukiitoksiin mennessä paljastamaan salaisuutta: tyttö vai poika?

Lähtöä vaille

Olemme pakanneet komennosta matkalaukut jo lähtöä edeltävänä iltana. Yövymme siis käsimatkatavaroin varustettuina. Laukut puolestaan näyttävät odottaneen koko yön hotellin aulassa, telineissä, joista eivät ole hievahtaneet mihinkään. Nyt odotetaan niiden lastausta, kun bussi on jo pakattu täyteen ihmisiä ja valmiina lähtemään lentokentälle.

Kiinan muuri erottuu mutkittelevana janana pilvien lomasta. Jos muuri on suuri, on maa mittaamaton, yhtä valtava kuin kahden toisilleen läheisen välimatka aika ajoin.

Pilvenpiirtäjien valomeri

Shanghai, 2006

Olen paluumatkalla Nanjingista, jossa on neuvoteltu Kansojen Teatteri -festivaalin järjestämisestä Kiinassa tulevana vuonna. Yövyn Shanghaissa odotellen aamuvarhaista lentoa Beijingiin.

Kävelen illalla Bundia pitkin katsellen sitä näkyä, joka aina ilmestyy ruudulle maailman uutisissa, kun Shanghaista puhutaan, eli Pudongin puolen pilvenpiirtäjien valomerta Huangou-joen toisella puolen, korkeimpana huippunaan lähes puolikilometrinen World Financial Center. Tai oikeastaan en kävele Bundia vaan tungeksin muiden joukossa. Koko Shanghai näyttää lähteneen liikkeelle kohti joen töyrästä. Täällä juhlitaan, mutta juhlan aihetta en tiedä. Nuorilla on päässään valosta kiiluvia punaisia korvia tai sinertäviä keijun tuntosarvia.

Tuttu näky juhlayön hämyssä. Sotapojat järjestäytyvät järjestämään juhlakansaa.

Tuttu näky juhlayön hämyssä. Sotapojat järjestäytyvät järjestämään juhlakansaa.

Yksi syy joukkomittaiseen tungeksintaan valkenee kuitenkin pian. Joen toisella puolen alkaa jättimäinen ilotulitus, jonka valojuovat läjähtelevät pilvenpiirtäjien kylkiin. Kiinan talousmahti jylisee koko voimallaan.

Äkkiä kadun kulmaan ajaa kuorma-auto, jonka lavalta purkautuu nuoria univormupukuisia miehiä. He rynnistävät Bundin alikulkutunneliin muodostelmassa. Toinen samanlainen joukkio on liikkeellä kadun toisella puolen kypärät päässään ja pamput vyöllä. Ihmiset ahtautuvat antamaan tilaa. Hetken kuluttua joukkueet tulevat ulos tunnelista, nousevat kuorma-autoihin ja katoavat. Sotilasmahti on pika pikaa kohdannut talousmahdin.

Kivettynyt lepo

Nanjing 2008

Muistan täältä parin vuoden takaa monet kasvot, mutta en yhtään ainutta nimeä. Myös bulevardien jyhkeät plataanit ja Sun Yat Senin mausoleumikukkula ovat piirtyneet mieleen.

Sun Yat Senin muistomerkille riittää kiipelijöitä.

Sun Yat Senin muistomerkille riittää kiipelijöitä.

Kehossa säilyy yksi unohtumaton tuliainen samalta ensi matkalta tähän kaupunkiin: sain sen myötä takaisin vasemman käteni.

Vähän ennen matkalle lähtöä vasen käsi kieltäytyi toimimasta kyynärpäästä alaspäin. Ranne roikkui holtittomana ja kämmen sekä sormet olivat kuin irtonainen puutarhakäsine. Olin edellisenä iltana saunonut ja päättänyt vyöhyketerapoida koko käsivarren sisulla. Sitä oli vaivannut jo yli puolen vuoden ajan yhdistelmä tennis- ja golfkyynärpäästä, todennäköisesti juuri matkalaukkujen raahaamisesta aiheutunut. En ollut missään välissä ehtinyt näyttämään sitä lääkärille saati hoidattamaan kuntoon. Ja taas oli matka edessä. Saunan jälkeen lihakset olivat rentoina ja käsittely kovakourainen. Sattui, mutta en piitannut. Ehkä onnistuin ”kerralla eroon” -käsittelyssäni vahingoittamaan hermoratoja, ehkä ne olivat jo valmiiksi vahingoittuneet.

Aamulla pelästykseni oli ankara. Vein hervottoman käteni terveyskeskukseen, josta minut lähetettiin Meilahden neurologiselle klinikalle tutkimuksiin. Niitä ei kuitenkaan tehty heti, vaan luvassa oli aika seuraavalta viikolta, Kiinan matkan keskeltä. Marssin siis apteekkiin ja ostin rannetuen ajatellen, että Kiinassa järjestyy akupunktio.

– Ei missään nimessä akupunktiota tuohon, sanoi kiinalaislääkäri Nanjingin uutuuttaan kiiltelevällä, valtavalla terveysasemalla, jonne paikallisen kulttuuritoimen virkamiehet olivat lähettäneet kuultuaan toiveistani. Minut pantiin hermoratatutkimukseen. Koneen päätteeltä näin itsekin, että olkavarren hermorata ei yhdistynyt muihin. Sain lääkkeet, joiden etiketeistä en ymmärtänyt mitään, ja suulliset käyttöohjeet. Ainakin toisen lääkkeen tulkitsin luontaistuotteeksi. Lystin maksoi kokonaisuudessaan Nanjingin kulttuuritoimi. Kiitos plataanien kaupunki. Et pyytänyt kättäni, mutta annoit sen takaisin.

Lääkkeet tehosivat, ja muutaman viikon kuluttua Kiinan matkasta saatoin jälleen soittaa rumpuja Afrikassa. Saan kiittää kahta muutakin kaupunkia vielä suuremmista lahjoista. Moskova on auttanut minua säilyttämään selkäni, Berliinin Frauenklinik tyttäreni.

Nyt siis teen paluun kaupunkiin, jossa voin jälleen puristaa käsiä vaikka kaksin käsin. On mukava palata.

Matkalla Shanghain lentokentältä Nanjingiin poikkeamme lounaalle kaupunkiin, joka on kuin tieteiselokuvan Joku-polis. Kaikki rakennukset ovat upouusia, korkeita ja kiiltäväkylkisiä. Niiden väliset kadut ammottavat tyhjyyttään. Paikka on IT-teknologian keskus, minua valistetaan. Lounas syödään suuren hotellin avarassa ravintolassa, joka sekin on lähes vailla muita asiakkaita. Ilmeisesti kaikki kaupungin asukkaat on liimattu näyttöpäätteidensä ääreen.

Koko automatkan aikana ei moottoritien varresta ole osunut silmään yhtään vanhaa rakennusta eikä yhtään slummia. Useita uusia asuntoalueita on näkynyt siellä täällä peltomaisemassa. Olemme matkanneet läpi Kiinan rahakkaimman provinssin.

1500-luvun puutarha.

1500-luvun puutarha.

Vain Shujoun kaupunki on poikkeus virtaviivaisessa yleiskuvassa. Siellä on säilytetty suuri 1500-luvun puutarha-alue, jossa vanhat huvilat kohoavat kukkien peittämiltä kumpareilta ja itkupajujen keskeltä seuraillen alueen halki virtaavan joenuoman mutkittelevaa kulkua ja tuhansien lumpeiden ja lootusten peittämiä suvantokohtia. Kehityksen eturintamassa ollaan silti täälläkin. Heti puistoalueen viereen on noussut juuri avattu Louvren pyramidin piirtäneen arkkitehdin suunnittelema taidemuseo.

Ensimmäinen ”oma” ITI-festivaalini

Nanjingissa asumme tällä kertaa luonnonpuiston keskeen sijoitetussa kongressihotellissa, jonka vieressä on laaja historiallisten muistomerkkien alue. Hotellihuoneeni on luokiteltu neljän tähden arvoiseksi. Sen keskellä on suuri pyöreä kylpyamme, joka on erotettu ympäristöstään läpinäkyvin muoviseinin. Kylpijää voi katsella silmiensä iloksi itse teossa, jos ei ole laillani liikkeellä yksin. Sisustus on tasokasta, moitteetonta ja persoonatonta. Ainoat suihkukopin lisäksi ällistyttävät katseenvangitsijat on sijoitettu lattian nurkkauksiin. Ne ovat pieniä kertakäyttölautasia kukkuroillaan ainetta, joka näyttää mustalta kaviaarilta. Moskva-hotellissa heitin kerran pois turkoosinsiniset tabletit, joita oli kylvetty kylpyhuoneen nurkkiin, eikä aikaakaan kun huoneeseen oli saapastellut torakoiden armeijakunta. Mietin, ovatko nämä herkkulautaset torakoita vai hiiriä varten. Kumpiakaan en onnistu viikon aikana näkemään, mutta niinpä olenkin jättänyt lautaset koskemattomaan rauhaan.

ITI:n taiteellinen johtajuus on toistaiseksi merkinnyt loputtomia neuvotteluja eri maailman kolkille, usein siitä, onko kyseisten maiden osallistuminen maailmanjärjestöön mielekästä. Yhtään maata ei tänä aikana ole eronnut. Siispä Nanjing tuntuu ihka oikealta omalta aikaansaannokselta. ITI:n hallituksessa on nimittäin käyty pitkät keskustelut siitä, soveltuuko Kiina isäntämaaksi, ja olen pitänyt niissä yhteyksissä tiukasti hankkeen puolta. Ensi matkallani perinteinen kiinalainen teatteri on tehnyt niin suuren vaikutuksen, että olen vakuuttunut sen olevan elämys myös monille muille ulkomaalaisille.

Kunniavieraat

Varsinaiset työpäivät ovat täällä pian ohi, sillä osa ITI:n hallituksen jäsenistä on tullut jo aikaisemmin ja matkustaa pois jo festivaalin alkaessa. Niinpä urakoimme pitkiä päivärupeamia. Loppuviikkoni onkin sitten festivaalin esitysten seuraamista ja paikallisia nähtävyyksiä, siis lähes lomaa ennen lentoa Beijingiin, jossa odottaa toinen työmaa.

Ennen festivaaliesitysten alkua meidät viedään aina istumaan odotuseriöihin, joissa arvokkaat herrat kättelevät ja kumartelevat. Naiset ovat vastaanottoseremonioissa todella vähälukuisia. Meidät sijoitetaan istumaan suuriin, seinänvierustoille asetettuihin nojatuoleihin, joiden sivupöydille tarjotaan teetä. Sitten siirrymme katsomoon viimeisinä, meille varatuille kunniapaikoille.

Festivaalin esityskokonaisuus vaikuttaa epätasaiselta. Syykin selviää. Osa valinnoista on paikalla Beijingin ITI-keskuksen ehdotuksesta, osa kaupunginisien päätöksellä, ja he taas ovat noudattaneet omia mieltymyksiään. Olemme jo nähneet ITI-valintana koosteen, jossa luonnollisen kokoiset videokuvaihmiset seurustelevat live-näyttelijän kanssa. Tekniikka lienee uutta teatteriväelle täällä, mutta juuri tämän lajin Robert Le Page osaa tuhat kertaa paremmin kuin näkemämme ”4 D Nelson” -vierailuesitys. Huomiselle on luvassa saksalaisia huumoriatleetteja isäntäkaupungin valintana, sitten Peking-oopperaa ITI-ohjelmana. Esitysten jälkeen syömme seitsemäntoista ruokalajin aterioita.

Kansojen teatteri -festivaali.

Kansojen teatteri -festivaali.

”Sigh for Love” on musiikkiteatteriesitys Shanghain baletista. Siinä huokaillaan rakkauden tähden romaani- ja filmiversion pohjalta amerikkalaistyyppisessä kömpelössä lavastuksessa. Klassikkokoulutetut tanssijat hyppäävät korkealle, mutta eivät juuri taivu keskeltä. Musikaaleilla lienee täällä melkoinen sosiaalinen tilaus tulevaisuudessa.

Saksalaisten ”Woyzeck”-esityksen katsomossa on oma jännityksensä. Lavastus on ilmaan pingotettu irtolava, jota ei ole saanut pultata kiinni Armeijan Teatterin lattiaan. Parkettiin ei saa nimittäin jäädä mitään jälkiä. Siispä irtolavan tuki on haettu pitkillä vaijereilla sivunäyttämön seinistä, ja ratkaisun pitävyys testataan tämän illan näytöksessä.

Juuri ennen esityksen alkua katsomosta syöksyy luokseni mies tervehtimään kuin rakastakin ystävää. Hän on kaupungin kulttuurijohtaja, jonka kanssa lopullinen sopimus festivaalista on hiottu edellisen matkani aikaan. Yleisö kohahtaa. Johtaja toki tunnetaan. Hän haluaa ehdottomasti kutsua syömään ja koko katsomo tarkentaa silmälasejaan. Ohjelmamme on täyteen tupattu, joten ehdotan vaikkapa maanantain aamiaista. Hän lupaa palata asiaan. Häkellytän itseni ja katsomon lopullisesti antamalla kevyen bijoun pomon poskelle kiitoksena kädestäni. Hän pujottelee takaisin paikalleen ja salongin valot sammuvat.

”Woyzeckin” lavastus kestää ja esitys on siisti, kelvollinen, tarkka ja hyväkin, mutta ei riittäisi meillä vuosikausien hitiksi kuten Wiesbadenissa.

Luppoajan mietteitä

Ehdin nyt miettiä ihmissuhteita ja sitä, mitä mahdan tehdä isona.

Määräaikainen periodini Pariisin-toimiston vasallina eli siis osa-aikainen taiteellinen johtajuuteni ITI:ssä päättyy tulevaan vuodenvaihteeseen. Joitakin ohjauksia on ripoteltuina eri paikkakunnille. Siis jälleen matka-asumista. Kotona odottaa se kaikki, mitä pitäisi kirjoittaa, eikä se suju ilman mahdollisuutta keskittyä. Niin ja se odottamatta syttynyt ja lähes saman periodin kestänyt ihmissuhde on haihtunut. ”Rakas ystävä”, tekstailet edelleen. Ja viestissä on vain pieni painotusero. Ennen pääpaino oli sanalla ”rakas”, nyt sanalla ”ystävä”.

Tuuliajo? Ylioppilasvuosi?

Tiedän oppineeni tähän ikään yhtä ja toista, vaikka paljon siitä on jo matkan varteen unohtunutkin. Kasvoihin on siinä ohessa piirtynyt uomia ja pysyviä vuonoja, joita aika ei enää koskaan tasoita. ”Enkä itke”, sanoo Niskavuoren Loviisa. Yritän ottaa opiksi. No nyt on ympärillä joka tapauksessa Kiina, 26 astetta plussaa, pilveä ja lämmintä tihkua. Ensi viikko odottaa Beijingissä. Keskusammeelliseen hotellihuoneeseeni on jo kannettu pino painavia lahjoja.

Yritän yön tunteina ryhdistäytyä ja viimeistellä luentoja Beijingin Arts’ Academy’in. Aprikoin valintojani. On niin vaikea arvata, miten tavoittaa nämä varauksellisuudessaan ja sydämellisyydessään arvaamattomat ihmiset.

Yksilapsinen perhe puistopiknikillä.

Yksilapsinen perhe puistopiknikillä.

Kiviset vartijat

Hotellin kyljessä on suuri vapaa-ajan alue ja sen toisella laidalla vanhoja hautamuistomerkkejä. Kuvaan lähtiäisiksi keisarihautojen kukkulalla jättimäistä obeliskin sisään sijoitettua kilpikonnaa. Sitten on vastassa kunniarivistö haudanvartijapatsaita. Ne seisovat loivassa rinteessä pareittain kivikäytävän kummallakin laidalla.

– Katso näitä kivisiä eläimiä, sanoo Kim Yeong Ok, ensimmäinen aasialainen, jonka kanssa ystävystyin. Nykyinen ITI:n kunniapuheenjohtaja matkaa edelleen lippalakki päässään ja silmät lipan alta huumorintajua tuikkien.

– Joka toinen pari on vartiossa, joka toinen pari lepää. Eläintenkin pitää levätä, hän jatkaa. – Katso, kuinka niistä erottuu kaksi tekijää, ihminen ja aika. Toinen on veistänyt kivestä, toinen viimeistellyt vuosisatojen mittaan. Molemmat kaksi on tarvittu.

Hevospuomit vuosisatojen takaa.

Hevospuomit vuosisatojen takaa.

Myös Nanjingin historiallinen museo on ollut ainutlaatuinen elämys, joka on pakko uusia. Käyn tervehtimässä jadehaarniskaheppua, joka lojuu tyynenä sarkofagillaan.

Nanjingin lähihistoria on sen sijaan ollut kaikkea muuta kuin tyyni. Kun japanilaiset 1937 vyöryivät maahan, 300 000 kaupungin asukasta sai surmansa. Kohokohta lienee ollut kahden japanilaisupseerin kilpa siitä, kumpi lyö nopeammin poikki sadan kiinalaisen kaulan. Kilpa oli tasaväkinen, kunnes toinen voitti luvuin 106–105. Lujimmille valloituksen aikaan joutuivat ehkä sittenkin kaupungin naiset, joita pakko-otettiin sotilaille ”lohtutytöiksi” ja jotka raiskattiin hengiltä. Sodan muistot eivät unohdu täällä sen enempää kuin Koreassa. Kiistalla Sankakun saarten omistuksesta on syvälle luotaavat juuret.

Viereiseen museorakennukseen on koottu Aasian modernin taiteen esittely, joka on häkellyttävä kokemus. Inhorealismin ja monumentaalisuuden välillä liikutaan melko löysin rantein. Silti liian suuri osa teoksista noudattaa lännen taiteen kauhukuvatrendejä.

On huojentavaa päästä museon pihalle, johon on siroteltu ikivanhoja kiviveistoksia ja kauniisti kaiverrettuja hevospaaluja.

Vanha taide houkuttelee.

Vanha taide houkuttelee.

Lähtökuopat

Festaritohina jatkuu ihan viime sekunneille asti. Kulttuurijohtaja on päättänyt kestitä minut ja ITI:n puheenjohtajan kunnolla juuri ennen päätösjuhlaa, mikä tarkoittaa, että ehdin hädin tuskin vaihtaa ylle juhlatamineet. Pakkaaminen jää yöhön, vaikka Beijingin kone lähtee jo aamusta ja lentokentälle Shanghaihin on parin tunnin matka.

Elintaso-Beijing

Arts’ Academy 2008

Beijingissä kohoan viiden tähden hotelliasteikolle, jonka Arts Academy tarjoaa käyttööni. Kohoan myös kerroksissa. Kunlun-hotellin sviitin ikkunoista, myös kylpyhuoneen jätti-ikkunasta, aukeaa huima näkymä yli pääkaupungin. Jos vaahtokylvyssä lojumiseen ja näköalaan kyllästyy, voi ammeen päätyseinän kaapista avata ratokseen television, tai siirtyä vuoteelle, jonka vastakkaisella seinällä on toinen TV-kaappi ja iso screeni. Sängylle voi varata mieleisensä tyynyn, esimerkiksi vaahtotyynyn tai antikuorsaustyynyn, ja ryhtyä unille.

Täällä eletään nyt tulevaisuutta, jota taivastelin ensimmäisellä Kiinan matkallani. Yksilapsisten perheiden ensi polvi on nyt aikuisiässä ja vallan kahvassa kiinni, vaikka varttunutta ikää edelleen kunnioitetaankin, toisin kuin länsimaissa.

Uuden polven käden jälki häkellyttää. Beijing on ikuisia muistomerkkejään lukuun ottamatta lähes kokonaan toinen maailma kuin viisitoista vuotta sitten. Bruttokansantuote on nelinkertaistunut parissa vuosikymmenessä, mutta nousu ei suinkaan ole kohdistunut koko väestöön. Nykyiset menestyjäperheet kuvauttavat ainokaisensa keisarillisissa asuissa ja alkuperäismiljöössä päässään seremoniapäähine, jonka alla hennompi niska taipuu. Maaseudun periferiassa eletään kuten ennenkin, olemisen oikeudesta taistellen tai hajottaen perheen tienaavat yksilöt kaupunkeihin raatamaan ”edullisin työvoimakustannuksin”. Täältä on avauduttu länteen, josta kyllä kuuluu vaimeaa napinaa ihmisoikeuksista, mutta valtioiden johtajat ovat kautta linjan ottaneet lusikan kauniiseen käteen talousmahdin edessä.

Vanhemmat ja se ainokainen pikku keisari valokuvaamossa tällättyinä.

Vanhemmat ja se ainokainen pikku keisari valokuvaamossa tällättyinä.

On järjestetty suuria kansainvälisiä tapahtumia, viimeisimpinä kesäolympialaiset. On avattu kulttuuriyhteyksiä. Ja kulttuurista puhutaan täällä oleellisena kehityksen osatekijänä ja arvona sinänsä, ei persiljana makkaravoileivän päällä. Häkellyttävää. Silti näyttää pahalta, miten menestyjien kansakunta elää toista todellisuutta kuin valtaosa väestöä.

Olen yliopistolla hyvissä ajoin ja tapaan rouva Dingin, jolta olen saanut kutsun luennoimaan jo useita vuosia sitten ja nyt voinut vastata siihen myöntävästi. Afrikka, jossa edelliset syksyt ovat kuluneet, hoituu tällä kertaa assistentin hoteissa.

Akatemian tilat hohtelevat ylpeinä uutuuttaan, kaikki tarvittavat laitteet löytyvät luokista ja rouva Ding tarjoaa toimistossaan kupillisen kahvia. Hän on talon administraattori. Vaikuttaa siltä, että lähes kaikki koko akatemiassa on hänen vastuullaan. Hän on ehkä viisissäkymmenissä, hoikka ja kalpea. Pitkät kiharat roikkuvat pitkin selkää. Hän on jo kerran tarjonnut ruokaa edellisiltana heti hotelliin ehdittyäni. Silloin olen saanut kuulla, etteivät luentoni olekaan perjantaina, kuten on sovittu. Ne pidetään jo heti tiistaina yhtenä pitkänä päivärupeamana. He haluavat nimittäin minun osallistuvan perjantaina akatemian 30-vuotisjuhlaan. Siispä voin unohtaa rauhallisen valmistautumisen ja luentojen viimeistelyn.

Tiistaiaamuna saan kuljetuksen hyvissä ajoin. Mutta siihen järjestelmällisyys loppuukin. Meillä on ongelma. Minulle luvattu teatterisanastoa tunteva tulkki on joutunut tekemään jotain tärkeämpää. Rouva Ding on kuitenkin keksinyt ratkaisun. Tilalle on luvassa herra Wang Ling, paikallis-ITI:n pääsihteeri, jonka kanssa olen juuri matkustanut Nanjingistä, ja joka on koko matkan haaveillut vapaapäivästä perheen parissa. Hän on älykäs nuori mies ja puhuu kelvollista englantia, mutta epäilen hänen teatterialan sananvarastoaan ja olen varma, että hän on festivaalikiireiden jäljiltä lopen uupunut. En ole väärässä.

Hra Wang, tulkki ja ystävä Sun Yat-Sen muistomerkillä.

Hra Wang, tulkki ja ystävä Sun Yat-Sen muistomerkillä.

Opiskelijoita tulee luokkaan viitisenkymmentä. Saan kuulijoiksi teatteri- ja elokuvaopiskelijoita sekä myös joitakin kiinnostuneita kuvataiteilijoita. Useat haukottelevat avoimesti tai lyövät heti alkajaisiksi otsansa pulpetin pintaan ryhtyen levolle. Valokuvaaja häärii ympärilläni ja ottaa kuvia, joista näen myöhemmin lentomatkojen rasittaman naisen, paljon luulemaani vanhemman.

Kerron uneliaalle yleisölleni koko psykologisen realismin teatteritaipaleen Stanislavskista Coheniin ja uusimpiin virtauksiin. Aihevalinta on yllättävä, mutta sitä minulta on pyydetty. Ja olenhan toki nähnyt yliopiston teatterimuseolla muutamia kuvia heidän Tšehov-esityksistäänkin. Näytän paljon kuvia. Lopuksi kerron otoksia nykyteatterin länsitrendeistä.

Opettaja työssään.

Opettaja työssään.

Hra Wang, suomeksi Kuningas, nimi on kuulemma yleisin paikallinen sukunimi tässä tasavallassa, kääntää reippaasti, mutta joutuu välillä tekemään tarkentavia kysymyksiä. Monet hahmot, joista puhun, ovat hänelle tuiki tuntemattomia. Kun neljäs tunti on vierähtämässä, hänen silmänsä alkavat harittaa ja sanoja on yhä vaikeampi löytää. Säälin vapaapäivänsä menettänyttä pienen tytön isää, mutta selviämme kunnialla loppuun.

Lasken plussaksi, että loppuvaiheessa kaikki kuulijat ovat jo hereillä, ja meidät piirittää ryhmä innokkaita kyselijöitä, jotka eivät tahdo millään luovuttaa. Herra Wangin päivä jatkuu.

Buddhan loikka yli muurin ja neulan läpi lasin

Yliopiston vierelle on rakennettu jotain elokuvatuotantoa varten perinteisen mallin mukainen ravintola. Syömme yläkerran kabinetissa hienon kattauksen eri ruokalajeja, kohokohtana jännittävä keitto, jonka nimi on ”Buddhan loikka yli muurin”. Hra Wang saa annoksen mukaansa tyttärelleen ja vaikuttaa vähitellen toipuvan päivän urakasta.

Kohta buddha loikkaa muurin yli lautasella.

Kohta buddha loikkaa muurin yli lautasella.

Minä puolestani saan kutsun tulla luennoimaan uudelleen, ”mistä aiheesta vain haluan”.

Kabinetin televisiokuvassa pyörii ravintolan alakerran live show. Kun kaikki aterian ruokalajit on viimein selvitetty, vaadin, että siirrymme katsomaan estradiesitystä. Portaissa rouva Ding ehtii kertoa luottamuksellisesti, että herra Dong, rouva Dingin puoliso, juo liikaa. Eikä herra Dong tahdo uskoa, vaikka rouva Ding mainitsee hänelle asiasta tämän tästä. Mies on juuri valittu ITI:n hallituksen jäseneksi ja on aina läsnä kokouksissa tulkkinaan hra Wang. Olen nähnyt hänet vain moitteettomassa iskussa. Alan ymmärtää, miksi herra Dong haluaa olla mielellään matkoilla. Rouvalle hämmästelen, etten ole pannut merkille ongelmaa.

Ehdimme alakerran katsomoon, juuri kun koppava nuori mies heittää neulaa lasilevyn läpi särkeäkseen ruudun takana odottavan täyteen puhalletun ilmapallon. Hän verryttelee näyttävästi itsensä ihan puhki ja epäonnistuu heti perään kahdessa neulanheitossa. Vasta kolmas kerta sanoo toden, ja hän saa pallon puhkeamaan. Helpotus on meidän kaikkien yhteinen.

Toisessa numerossa pieni tyttö-nainen pyörittää jalkapohjillaan ilmassa 84 kilon painoista suurta saviruukkua. Hän pyytää yleisöstä avustajaa, ja niin ruukkuun työnnetään japanilainen miesturisti. Tyttö jatkaa pyöritystä mies ruukussa. Ruukun paino on kaksinkertaistunut, mutta pyöritys jatkuu entisellä nopeudella. Kiivetessään viimein ulos säilöstä pöllämystynyt turisti näyttää uupuneemmalta kuin pyörittäjä.

Väsynyt sight seeing

Unta. Olen uupunut äkkialkuun siirretyistä luennoista, matkasta, yksinolosta viidellä tähdellä. Lähtiessäni luennoilta olen saanut Taideakatemialta käteeni vaikuttavan tukun Kiinan rahaa. En tiedä, saanko sitä missään vaihdetuksi länsivaluutaksi. Tänään täkäläisellä valuutalla on joka tapauksessa tehtävänsä: vuorossa on hotellin kylpylä ja hieroja heti aamun nähtävyyskierroksen jälkeen.

Aamulla hotellin edessä odottavat autonkuljettaja ja nuori mies, joka on Arts´ Academyn toisen vuosikurssin oppilas kulttuuripolitiikan laitokselta ja puhuu netistä oppimaansa amerikanenglantia. Olen pyytänyt, että aloitamme kierroksen Tian Tanista, taivaan temppelistä. Haluan nähdä, onko ennen kokemani harmonian tunne elähdytettävissä.

Taivaan temppelin porttikäytävä.

Taivaan temppelin porttikäytävä.

Jo ensi näkymä temppelin alueesta on täysin toinen kuin viisitoista vuotta sitten. Puistoon pääsy on vapaa. Alue on muuttunut huvittelukeskukseksi. Nauhavoimistelua treenataan nurmikentällä. Katettujen palatsikäytävien varjoissa pelataan korttia ja muita pelejä, ja vanhusten karaoke raikuu. Jotkut tanssahtelevat. Jotkut tekevät virkkuutöitä. Temppelirakennukset ovat täynnään valokuvaavaa väkeä, tungoksessa joutuu pujottelemaan. Kuulen oppaaltani, että temppelikynnysten yli pitää astua vasemmalla jalalla. Hän on tarkkana siitä.

Rakennukset ovat säilyttäneet hyvin tyyneytensä väentungoksen keskelläkin. Ne ovat tasapainoisia ja itse asiassa vivahteikkaampia värisävyiltään kuin muistinkaan. Taivaankivellä on mahtava tungos. Valokuvia otetaan ja kokeillaan tehoaako kuiskaus, jolla keisari on voinut lähestyä jumalaansa.

Tian Tan, taivaan temppeli.

Tian Tan, taivaan temppeli.

Seuraavaksi suuntaamme lähelle Taivaallisen rauhan aukiota rakennettuun upouuteen munanpuolikkaaseen, joka on uusi Kansallisteatteri. Siellä vaeltaa yhtäläinen joukko turisteja kuin temppeleissäkin. Kaikki sisätilojen muodot ovat pyöreitä tai ovaaleja. Mahtavan tuloaulan lasikaton päällä pitäisi esitteen mukaan olla vesiallas. Se on tyhjä, sillä katto on alkanut vuotaa ja vesi on pumpattu pois. Sisustuksen väriskaala on hienostunut ja rakenteet vaikuttavat tarkoituksenmukaisilta muotoleikistä huolimatta. Varsinaisiin teatteritiloihin ei ole asiaa. Ehkä niissä harjoitellaan.

Uudesta Kansallisteatterista ei juuri suoraa kulmaa löydy.

Uudesta Kansallisteatterista ei juuri suoraa kulmaa löydy.

Ajamme kansallisteatterilta Tiananmenin aukion kautta eteenpäin. Torin laidoilla on osittainen ympäriajokielto, koska naisten symposium kokoontuu parhaillaan kongressipalatsissa. Mao roikkuu paikallaan kielletyn kaupungin portin päällä. Kai hän on unohtunut siihen.

Muutaman korttelinvälin matkattuamme päädymme aavekadulle. Se on vanha kauppakatu, jonka kaikki julkisivufasadit on säilytetty, vaikka katua on levennetty ja talot pantu fasadin takaa uusiksi. Lähes kaikki rakennukset ovat vielä tyhjinä, odottamassa paluumuuttajia tai uusia ottajia. Mutta toivioretken kohde, Beijingin kuuluisin ankkaravintola, löytyy kadun varrelta omasta uusitusta talostaan ja täydessä toiminnassa. Siellä saadaan pöytään herkullista Beijingin ankkaa paperinohuine käärelettusineen. Mutta edistys edistyy täälläkin. Kaikki tarjoillaan kertakäyttöastioista. Sääli.

Viimeinen nähtävyysetappimme on ”kalligrafiakatu” täynnä taidetta, koruja, kirjoitus- ja maalausvälineistöä. Osaisin etsiä täältä rekkalastillisen mieluisaa kotiin kuljetettavaa. Kyllyyden kynnys ylittyy kuitenkin nopeasti tämän paljouden keskellä. Ostan loppujen lopuksi vain pari pientä silkkikirjottua taulua, siinä kaikki. Uupumus on vallannut. Tahdon saunaan ja hierojan käsiin.

Hotellin uima-altaalla ja naisten saunaosastolla käy ilmi, että hieroja löytyy vain miesten puolelta, mutta ottaa kyllä vastaan myös naisasiakkaita. Niinpä kävelen saunonnan jälkeen miesten puolelle ja saan vastaanottotiskiltä ajan. Veikkaan, että naisasiakkaita ei usein eksy paikalle, niin häkeltyneeltä herra hierojani vaikuttaa aluksi asiakkaan nähdessään. Mutta sitten poika ojentaa minulle jättimäiset, kainaloihin asti ulottuvat froteeshortsit ja pääsee alkuun. Hän tekee reipasta työtä ja ottaa lopuksi kauniin otteen niskasta ja kasvoista, jotka täällä ilmeisesti kuuluvat kokohierontaan.

Nykytaidetta ja kulinariaa

798 on entinen tehdaskombinaatti Itä-Beijingissä. Entistä kombinaattia ei ole tosin ihan helppo löytää rakennustyömaiden lomasta. Nyt se on vallattu kulttuurille. Perillä vaikutelma muuttuu lahjakkaiden ihmisten panoraamaikkunaksi. Alueelta löytyy hehtaarikaupalla viimeisen päälle kunnostettuja ateljeita, puolitekoisia studioita, design-kauppoja ja taiteilijakahviloita. Varjoisilla kujilla vallitsee vanhojen tehdassalien viileys. 798 on hieno alue, joka on eittämättä matkalla huipulle. Teokset ovat kautta linjan tasokkaita, oli kyse tauluista, veistoksista tai valokuvista. Ostan valokuvajulisteen polvistuneesta tiibetiläisestä pojasta, jonka muoviteltan ulkopuolella häilyy arvoituksellinen ihmishahmo.

Taiteilijan näkemys kivilaivastosta.

Taiteilijan näkemys kivilaivastosta.

Illallinen tarjotaan tällä kertaa herra Dongin vieraana. Hän valitsee ruokalajimme henkilökohtaisesti. Se herättää hra Wangin huomion.

– Hän ei koskaan valitse ruokia itse, minä joudun aina tavallisesti tekemään sen, nuori mies kuiskaa.

Valinnat ovat läskikimpaleita lukuun ottamatta onnistuneita ja saamme aterian jälkeen autokyydin teatterille, jonne jään pikku kulttuuripoliitikko-oppaani kanssa katsomaan mongolialaista balettia. Herra Dong on ennen eroamistamme vaatinut minua, vuorostaan, ilmaisemaan mielipiteeni hänen vaimostaan rouva Dingistä.

– Hyvä organisaattori ja viehättävä nainen, vastaan ja minut tempaistaan teatterin ovella likeisiin poskipusuihin.

Ehkä sitä ei satu tarpeeksi usein heillä kotona.

Mongolian baletti on iloinen yllätys. Esitys on paisuteltu ja värivaloin valeltu, mutta merkillisen dynaaminen. Tanssijat ovat tasokkaita ja huikean akrobaattisia, tekevät suoranaisia korkeushyppyennätyksiä. Puvut on tehty pieteetillä perinteisistä malleista. Koreografi on löytänyt lukemattomia kadehdittavan hienoja tapoja ratsastuksen kuvaamiseen. Katsomossa velloo käsin kosketeltava kansallistunne, ja tilaisuus päättyy kansallishymniin. Aplodit jatkuvat loputtomiin.

National Galleryssa on seuraavana päivänä Lu Yan Shanin näyttelyn avajaiset. Osumme museolle juuri avajaishetkellä. Harmaapäinen taiteilija on läsnä olevasta juhlaväestä ja ylistyspuheista päätellen arvostettu traditionaalinen akvarellisti, joka myhäilee tyytyväisenä kehujen keskellä. Näyttely on katsaus hänen uransa eri vaiheisiin. Monet viimeisimmistä töistä näyttävät mielestäni kiinnostavan vapautuneilta. Tämänpäiväisellä tulkillani on kuitenkin kiire toiseen samassa rakennuksessa avattuun näyttelyyn. Siellä on vastassa Max Maran takkeja eri vuosikymmeniltä. Ne kiinnostavat kovasti pitkää, rillipäistä Bellinaa.

Rouva Dingin kanssa Beijingin taideakatemiassa.

Rouva Dingin kanssa Beijingin taideakatemiassa.

Vien tytön taidemuseolta Kunlun-hotelliin. Hän tilaa filepihvin ja silppuaa sen huolellisesti veitsellä ja haarukalla pikku kappaleiksi, kuin lapselle, ennen kuin alkaa syödä. Mieleeni muistuu, että Nanjingin kulttuurijohtaja suoritti saman operaation omalle pihvilleen lähtiäisillallisillamme.

Aterian jälkeen Bellina pääsee kanssani ensimmäistä kertaa elämässään teatteriin, kun olemme ennen esitystä vielä nauttineet vihreää teetä hänen valitsemassaan tyylikkäässä hotelliaulassa teatterin nurkilla. ”Love is Shit” on illan kulttuuriannin nimi, mutta nimi ei ole enne. Esitys on raikas luotaus nettideittailun kiemuroihin. Aihe olisi ihan hyvä suomalaisenkin teatterin ohjelmistoon. Bellina on teatterikokemuksesta riemuissaan, ilmeisesti aihepiiri on ollut kuin häntä varten. Saan kiitokseksi seurasta pienen, siron Buddha-kynttilän. Ihmettelen kyllä itsekseni, milloin tulee hetki, jolloin alkaisin polttaa Buddhaa päästä. Alan kaivata hotellisänkyä intensiivisesti.

Edessäni on vielä kaksi päivää viiden tähden lumetodellisuutta. Palkkioni on lopulta vaihdettu länsivaluutaksi. Pankki on tehnyt kohdallani poikkeuksen Wang Lingin selitysten taivuttamana. Yleensä ulkomaalainen saa vaihtaa Kiinan rahaksi vain puolet siitä summasta, jonka on maahan tullessaan lunastanut. Nyt on tehty poikkeus. Ansaitut eurot ovat tiukasti turvalokerossa.

Tuhat ja yksi

On perjantai ja viimeinen päivä tässä kaupungissa. Akatemia juhlii kolmea vuosikymmentään. Istun Beijing Arts’ Centerin juhlasalin lavalla, omalla tuolilla pitkän pöydän takana, missä paikkani on merkitty nimikyltillä kiinalaisin ja eurooppalaisilla kirjaimin. Pöydälle on asetettu suuri gladioluskimppu jokaisen istujan eteen. Meitä on täsmälleen kolme naista ja 47 mustapukuista ja varttuneeseen ikään ehtinyttä herraa. Naisjoukkueeseemme kuuluu yksi paikallinen, yksi saksalainen ja minä. Olemme kaikki viisikymmentä kunniavieraita. Sali edessämme on täynnä juhlaväkeä. Joukossa on jokunen opiskelijalta näyttävä, useimmat ovat ikääntynyttä arvoyleisöä. Rouva Ding häärää lavan laidoilla ja organisoi tauotta.

Taideakatemian juhlan gladiolusmeri.

Taideakatemian juhlan gladiolusmeri.

Ennen lavalle kiipeämistä olen saanut teetä kylmässä mutta arvokkaasti sisustetussa odotushuoneessa, jonne näitä pappoja on kokoontunut, yksi toisensa perästä. Kukaan heistä ei ole noteerannut minua millään muotoa. Olen siis katsellut ympärilleni ja jäänyt kadehtien selaamaan hyllyltä löytämääni upeaa kuvateosta Mei Lang Fangista, näyttelijästä, joka on aikanaan käynyt länsimaissakin hätkähdyttämässä Stanislavskin aikalaisia näyttelijäntaidollaan.

Pitkän pöydän takana, kukkameren keskellä aika tulee pitkäksi. Kuulen kiinankielisen puheen toisensa jälkeen ymmärtämättä edes erisnimiä. Ihailen omaa nimeäni, joka näyttää vaikuttavalta nimikyltissä gladiolusten väriselle paperille painettuine kirjasinmerkkeineen. Onneksi meitä kaikkia lavalla istujia ei sentään ole pyydetty puhumaan. Saksatar käyttää länsiedustuksen puheenvuoron ja kehuu englanniksi, kuinka hyvät yhteistyösuhteet kahden kulttuurimaan, Kiinan ja Saksan välillä vallitsevat. Hän kertoo myös olevansa jo neljättä kertaa luennoitsijavieraana, mitä hän pitää oivallisena ideana. Muu Eurooppa häneltä unohtuu mainita.

Sitten me vapaudumme muodostelmasta, gladiolukset jäävät pöydille. Siirrymme kaikki ulos tuuliselle syyspihalle, ja alkaa uusi järjestäytyminen. Tarkoitus on saada tuhat ja viisikymmentä juhlavierasta mahtumaan yhteen ja samaan kuvaan. Kuvaaja järjestelee assistentteineen meitä paikoillemme. Eturiviin on varattu arvopapoille tuolit. Asetun syrjemmälle, opiskelijoiden keskuuteen, mutta minut poimitaan pian sieltä tuolille, pappojen väliin. Niinpä hymyilemme eturivissä saksattaren kanssa pitkässä valokuvarullassa, joka toimitetaan minulle myöhemmin joululahjaksi Suomeen. Kuva on puolitoista metriä pitkä liuska, johon me kaikki tuhat viisikymmentä olemme todellakin mahtuneet.

Massojen Dhaka

Bangladesh 2006

Huomenna täällä juhlitaan banglan kirjakieltä. 1950-luvun alussa Pakistanin urdut halusivat muuttaa maan kansalliskieleksi oman kielensä. Alkoi Itä-Pakistanin kapina, joka johti 1970-luvulla eroon Pakistanista ja itsenäiseen, banglaa puhuvaan Bangladeshiin. Saan siitä syystä jo illalla ruusun Dhakan englantilaisella klubilla, jonka kunniajäsen kokouksemme isäntä Ramendu Majumdar on. Ruokailemme tulisia paikalliserikoisuuksia. Viereisessä huoneessa pelataan bingo-lottoa ruokalautaset kyynärpäiden viereen työnnettyinä. Herra Stewartin perustamaa klubia johtaa ensi kertaa sen historiassa nainen, Stewart hänkin.

Takanani on kokonaisen vuorokauden mittainen matka, viisitoista viimeistä tuntia syömättä yhtään mitään. Lentokoneessa en osannut nukkua, koska matkaa teki myös krikettijoukkue, jonka vihreäpaitaiset jäsenet olivat kuin laitumelle päässeet vasikat. He paiskivat toisiaan niskatyynyillä.

Välilasku Dubain rahaa tihkuvalle lentoasemalle oli kokemus sinänsä. Käsittämättömät määrät nyyttejä, matkalaukkuja, kasseja ja nippusitein tai naruin vyyhditettyjä nyssyköitä ja teipattuja pahvilaatikoita lastattiin sieltä kohti Dhakaa. Vierastyöläiset olivat tulossa lomille.

Viisumin tarkastuksessa, Dhakan kentällä, taas kävi ilmi, että olin kadottanut juuri ratkaisevan maahantuloasiakirjan. Sain kuitenkin usean paikallisen herran avustajajoukon ja pääsin maahan.

Dhaka on yli kymmenen miljoonan ihmisen kaupunki. Sen kulkuväylät täyttyvät aamun sarastaessa autoista, moporikshoista ja lihasvoimin kulkevista menopeleistä. Niissä kukkii paikallinen kuvataide värikkäimmillään. Ajopelien kylkiin ja konepelteihin on maalattu kaikki tavoittelemisen arvoinen povikaunottarista Havaijin palmuihin ja kultaisiin lohikäärmeisiin. Hotellista, johon meidät on majoitettu, katkeaa sähkö kahteen kertaan heti ensimmäisenä päivänä. Silti on pakko panna ilmastointi päälle heti, kun sähköt palaavat, vaikka ääneni on kadonnut jo nyt viimaan. Vaihtoehtoja ei ole, kuumuus on niin tukahduttava.

Bussinkylkitaidetta.

Bussinkylkitaidetta.

Äidinkielen tungos

Seminaariseurueemme suuntaa kohti Ekushey-mielenosoitusta, joka on järjestetty äidinkielen ja 1956 kuolleiden marttyyrien kunniaksi. Vaellamme keskellä massoja ohi suljettujen katualueiden. Matkan varteen on siroteltu joukkomitassa poliiseja ja sotilaita, satoja, satoja. He vellovat väkijoukon keskellä mustissa, valkoisissa, sinisissä univormuissa. Maastopukuisilla on päässään punaiset baretit. Mustavormuiset ja -huiviset aurinkolasiurhot kätkevät silmänsä ja kantavat konekivääriä olalla. Heillä on paikallisten isäntien mukaan ”lisence to kill”.

Käsi konekiväärillä:

Käsi konekiväärillä: ”licence to kill”.

Kansainvälinen seurueemme ei herätä pahennusta vaan hyväntahtoista huomiota. Tanskan Muhammed-pilakuvien kriisi on pahimmillaan, joten Heino Byrgesen välttää ottamasta puheeksi, että on kotoisin juuri Tanskanmaalta.

Saan ruusun nuorelta mieheltä, lapsen käsikynkkään ja otsanauhoja vanhoilta herroilta. Osakseni tulee laskea seurueemme kukkakiekko ikuisen tulen äärelle. Valokuvaajien pyynnöstä lasken sen uudelleen ja uudelleen. Sitten joudun TV-haastatteluun. Täällä blondi on poikaa. Kameramiehet tuuppivat väkeä ja mikrofoneja työntyy vasten kasvojani. Kukkamatto monumentin juurella ehtii kasvaa valtaisaksi selkäni takana.

Ihmismassa alkaa paisua hillittömäksi. Jotkut kantavat mustia banderolleja, toiset valkoisia. Jotkut lähestyvät sukkasillaan kunnioittavasti muistomerkkiä, yhdet kauppaavat, toiset ostavat, joku puhaltaa saippuakuplia. Näköpiiri täyttyy valkoisista koppalakeista, punaisista bareteista, sarien väriloistosta, vihreistä, punapalloisista viireistä. Kerjäläisiä puikkelehtii joukkojen keskellä ja makaa paiseissaan tienvierusfilteillä. Naiset kulkevat kauniina värikkäinä ryppäinä juhlapuvuissaan. Pieni vanhus erottuu joukosta kantaessaan moneen kertaan itsensä kokoista salkoa täynnä maan lippuviirejä. Kummallakin olalla riippuu raskas laukku täynnään myytävää juhlarihkamaa.

Äidinkielen päivän juhlijoita.

Äidinkielen päivän juhlijoita.

Viime vuonna juhlassa on ollut kymmenen kertaa enemmän väkeä, sanovat paikalliset, kun alan jo olla sitä mieltä, että liikkuminen tungoksessa käy mahdottomaksi. Nyt kansaa on kuulemma vähemmän, sillä täällä pelätään tällä erää fundamentalisteja ja pysytään kotona. Mihin ihmeeseen ne massat ovat vuosi sitten mahtuneet? Koko maa on väkiluvultaan maailman seitsemänneksi suurin, arviolta vajaa 150 miljoonaa. Pinta-ala on sen sijaan vain noin kolmanneksen Lapin lääniä suurempi. Paikalle työntyy uusia sotilaallisen näköisiä poliisijoukkoja luotiliiveissä ja kypärät päässä. Pitkine teleskooppipatukoineen ja polvisuojuksineen he näyttävät termiittiarmeijalta.

Valokuvaan, mutta valokuvataan meitäkin. Mustahuiviset poliisit eivät oikein tiedä, kieltäisivätkö kuvaamisen vai poseeraisivatko. ”Peace and harmony” toistelevat ihmiset, jotka ovat menettäneet 1970-luvun alussa kolme miljoonaa maanmiestään.

Äidinkielen päivän kukkameri, joka lopulta tallautui jalkoihin.

Äidinkielen päivän kukkameri, joka lopulta tallautui jalkoihin.

Lopulta meidät tuupitaan kadun varteen ja tungetaan rupiseen bussiin, jonka äänitorvi soi lähes tauotta, kun meidät kuljetetaan sotamuseoon. Näen Henry Kissingerin omakätisen kirjeen, jossa hän väittää kuudensadan miljoonan aasialaisen kääntäneen USA:lle selkänsä.

Tässä manifestitodellisuudessa reaaliaikainen elämysmaailma, koko ihmiskunnan välillinen muisti ja oma muisti hiovat toisiaan. Ihmisen ulottuvuudet ovat kiehtovia ja pelottavia.

Festivaalikuhina

Teatterifestivaalin avajaisjuhlassa, kulttuuriministerin läsnä ollessa, juhlapuheen pitänyt järjestömme puheenjohtaja Mannfred Beilharz saa osakseen viljalti kiitoksia nimillä Bill Herz, Beilhurt ja Beilhaut. Sitten meille näytetään tanssiopistotasoisia sikermiä, joissa vain puvut ja korut ovat kohdallaan, tanssissa olisi vielä paljon harjoittelemista. Samaan aikaan yhdeltä kokousmieheltä viedään katsomosta laukku kameroineen ja kännyköineen. Saavat sveitsiläistä laatutavaraa. Seuraavaksi meille tarjotaan amatööritason teatteria tärkeistä aiheista. Tyyli kömmähtelee, näyttämötunteet ovat kliseistä demonstraatioita.

Kokoukset pidetään Bengal Galleryssa, jonka arkkitehtuurissa henkivät vanhan siirtomaavallan parhaat perinteet. Seinillä on modernia taidetta. Myymälästä saa ostaa käsittämättömän halpoja äänilevyjä. Paikan omistaja käy meitä tervehtimässä. Hän on satumaisen kaunis arkkitehti sinisessä sarissaan ja timanttikorvakorujensa hohteessa, siis jälleen naisjohtaja. Hän lupaa tulla Suomeen katsomaan arkkitehtuuria, kun täyttää 55 ja jää eläkkeelle.

Kun olemme illalla lähdössä kohtuullisen tasokkaasta mutta tyylikkyydessään tasapaksusta teatteriesityksestä toiseen, bussi kääntyy juuri liikkeelle päästyään takaisin. Etsitään joukosta puuttuvaa filippiinitärtä. Odotellaan. Sitten ajetaan päin vastaantulevaa liikennettä. Peruutetaan takaisin yksi kadunväli. Käännytään ja jäädään tunniksi seisovaan ruuhkaan. Teatterin voi unohtaa. Kohtaamamme jalankulkijat vaeltavat uudelleen bussin sivuitse ja painuvat edellämme ulottumattomiin. Autot yrittävät villeinä päin punaista. Jokaiseen pieneen rakoon puikkelehtii rikshoja ja polkupyöriä, joiden ajajat luovivat sumassa henkensä kaupalla ja täyttävät jokaisen auenneen tilan kuin vesipisarat. Kovia kokeneen bussin kylkiin piirtyy uusia arpia. Lopulta irtoamme sumasta ja kaahaamme luvattomia reittejä tiesulkujen ja ajoesteiden välistä. Pääsemme kyseenalaisella menetelmällä hotelliin yöksi. Tuijotan televisiosta Bollywood-uutisia ja ohjelmaa Dhakan taidetapahtumista kanavia selaillen.

Joudun iltasuihkun jälkeen toteamaan, että täkäläinen vesi saa ihon kutisemaan hillittömästi. Hypin pitkään tasajalkaa ennen peiton alle uupumista. Yöllä saan seuraksi moskiitot, jotka organisoivat hyökkäyksen. Sen jälkeen herään uuteen kutinaan. Ehkä huomenna helpottaa.

Fanit

Seminaaripäivänä intialainen delegaattimme puhuu englantia, joka käy yli ymmärryksen. Paperilla hänen sanansa näyttävät harkituilta ja viisailta. Ääneen puhuttuina ne muuttuvat gibberishiksi. Paradoksaalista, kun seminaarin aiheena on äidinkielen merkitys näyttämötaiteessa.

Tauolla nuorten miesten fan club haluaa valokuvauttaa itsensä kanssani. Myös pappoja kulkee ympärillä tiedustelemassa, osaanko laulaa, kertomassa kuinka hyvin sari pukisikaan tai että voisinko lähettää julkaisuja Suomesta. Pohjoismaisten naisten kannattaisi aina silloin tällöin tulla tänne ja itsetunto kohoaisi monta piirua. Seminaari venyy, eikä ohjelma anna hetkenkään taukoa oikaista selkää.

– Kolmeen mieheen yksi vessa, on opaspoikien selitys, kun olemme odottaneet heitä puoli tuntia bussin kuumuudessa päästäksemme aloittamaan matkan teatteriin, jonne ehdimme hädin tuskin. Esitys kuitenkin ilahduttaa. Se on jatraa, kiertävää kansanhuvia, jonka esittäjät ovat koreita kuin joulukuuset takoessaan draamaa kuolemanvakavina. Kaksi trumpettia ja muu orkesteri pitävät ääntä lähes tauotta ja puhaltavat kohtausten ylimenoihin raikuvan, meksikolaiselta kuulostavan pauhun. Yleisö ei pääse torkahtamaan. Hauskin on kuitenkin lavan takareunalla roikkuva kuiskaaja, vanha innostunut mies, joka antaa esiintyjille eteen joka repliikin ja kiljuu väliin kuulutukset. Hän ”kuiskaa” vuorosanat täyteen ääneen, nenä ja silmälasit kirjassa, suu kohti näyttelijää sivusuuntaan viistossa.

Vanhan naisen sari

Aamun bussimatkalla näen taas jo kertaalleen suurjuhlassa havaitsemani kerjäläisen. Ainakin luulen, että se on hän. Nyt hän makaa punaisella filtillä kuusikaistaisen valtatien laidassa lannevaatteessaan ja ojentelee paiseiden peittämiä raajojaan. Bussi ajaa hengenvaarallisen läheltä filttiä ja sitä ohittavaa rikshaa. Jos bussi osuu, luita on murskana. Nuoria virkavallan edustajia seisoo taas tien varressa kyllästyneinä, aseet lonkalla käyttöä hinkuen. Vanha nainen kerää roskaa kadunviereltä sarissaan, keskivartalo paljaana auringolle.

Elämää Bangladeshin kaduilla, oikealla Lily.

Elämää Bangladeshin kaduilla, oikealla Lily.

Aroong Grameen Poshakiin alimmasta kerroksesta löytyy kangasmyymälöitä, joissa intialainen herra Sharma saa minut lopulta vakuuttuneeksi, että tarvitsen sarin. Hän on jo sovittelemassa kankaita päälleni, kun myyjätär tulee hätiin. Naisen lapsi on kuolla nauruun, kun minulle opetetaan, kuinka sari kiedotaan. Herra Sharma on pettynyt valintaani, sillä otan valkoisen kauniisti kirjaillun silkin. Hän on sitä mieltä, että valkoista käyttävät vain vanhat naiset. Olen siis osunut koko lailla oikeaan.

Kaupasta tullessamme joudumme, jälleen kerran, kiusallisen sitkeän kerjäläislasten parven ympäröimäksi, mutta hra Sharmalla on kyky selviytyä pälkähästä. Silti joukko kulkee pitkään perässämme. Puolikasvuiset pyytelevät valittavalla äänellä, jäävät hetkeksi syrjemmälle, kun joku virkavaltaan kuuluva osuu kohdalle, ja ovat taas hetken päästä käsituntumassa, kunnes pääsemme bussin peltikuoren suojaan.

Aina tästä alkaen, kun joku takoo peltiä, on mielessäni luja nyrkki, joka hakkaa bussin kylkeen ja sivulasiin ja ojentuu sitten ikkunaa kohti. Täällä se vain onkin käden tynkä. Se ulottuu silmän tasalle, pyöreäpäinen, ruskettunut ihmisen käden tynkä, joka vaalenee osuessaan lasiin.

Vastakohtien päivä

Ilta on aamupäivän vastakohta. Olemme ökyrikkaan miehen vieraina talossa, jossa on vastaanottohuone näyttämöineen. Pöydät notkuvat ruokaa. Koko vieraskorea lavastus on uskomaton, samoin meille vilautettu kuntosalikerros.

Yläkerran yksityishuoneista rahdataan paikalle talon rouva kättelykierroksen ajaksi. Hänellä on pehmeät kädet ja veltonkostea kädenpuristus. Muuta hänestä ei ilmene, sillä hän vetäytyy omaan rauhaansa sanomatta sanaakaan. Talon herra lienee tottunut juhlimaan ilman puolisoa.

Päivän kokemukset ja tämä ilta jättävät sieluun samean laikun. Miten näiden rutiköyhien keskellä voi elää kuin Kroisos?

Ääripäät kohtaavat

Dhaka 2007

Samat lähtökohdat: Sama hotelli. Ehkä jopa sama huone, en ole varma. Olen avannut pimennysverhon ja ikkunan. Näin keskipäivällä moskiitot pysyvät loitolla. Loion sängyllä bikineissä auringonkilossa. Vastapäisen talon rakennustyömaalla yltyy huuto, mutta en piittaa siitä.

Hämähäkki, jonka olen jo kerran yrittänyt liiskata, jatkaa kulkuaan kylpyhuoneen kaakeliseinällä. Pelkääkö se nyt? Suhtautuuko se tulevaisuutensa varauksellisemmin? Kun se ehtii ikkunalaudalle, sen päivät ovat ohi.

Tällä kertaa meille tarjotaan hyvää ja dynaamista Palakar-draamaa. Sitä esittävät yliopiston teatteriopiskelijat. Tulisoihdut leimuavat. Musiikki soitetaan perinteisillä instrumenteilla. Lavalla on nelisenkymmentä nuorta. Juttelen esityksen jälkeen yhden tytön kanssa. Kysyn, onko kurssilaisilla työpaikkoja tiedossa teattereissa. Ei kellään ole hänen tietääkseen.

Näemme heti perään myös toisen esityksen, joka sekin antaa vallitsevista olosuhteista huolimatta uskoa ammattiteatterin tulevaisuuteen Bangladeshissa. Se on ”Belular Bhakar”, jonka 18 nuorta esiintyjää ja kahdeksan muusikkoa ovat kaikki myös hyviä laulajia. He luovat Eevan (Havan) olkinaisesta. Hänen Aataminsa ottaa ja kuolee ennen aikojaan ja draama alkaa. Se koostuu Eevan ja Aatamin kuuden veljen välisistä yhteenotoista, joissa tasa-arvo punnitaan. Laulut ovat hämmästyttävässä määrin kuin Kalevala-mitassa. Kotoisalta tuntuu sekin, että myös täkäläisessä tarustossa järjestäytyneen ihmisyhteisön alkuunpanoon on tarvittu seitsemän veljestä. Esityksen liikunta ja rytminvaihdokset ovat hyviä. Näyttämön keskellä pyörivä kangasmeri on myös oivallinen ratkaisu. Sen sisällä vaatteet vaihtuvat lennossa.

Intoudun esityksen jälkeen jopa miettimään, pitäisikö minun tarjoutua Merirastilan nuorisotalolle tekemään maahanmuuttajanuorten kanssa Kalevalaa.

Bangla-nuorisoa

Muutamia tämän seminaarin alustajista on pyydetty kertomaan oman maan teatterista draaman opiskelijoille Dhakan yliopistossa. Campus on uudehko, mutta yleisilmeeltään jo rähjääntynyt.

Luentosali on pakkautunut täyteen opiskelijoita, jotka eivät ole uneliaita vaan vaikuttavat loputtoman kiinnostuneilta kaikesta mahdollisesta. Tilaisuuden päättyessä meidät kuljetetaan rehtorin huoneeseen ja esitellään opettajakunnalle. Yliopiston ruokalassa tarjotaan lounas, josta hienostelu on kaukana. Syömme syville peltilautasille kipatun kauhallisen riisiä ja ruotoineen pätkittyä kalaa, jonka valmistustapa ei rohkaise pyytämään lisää.

Yliopiston henkilökuntaa.

Yliopiston henkilökuntaa.

Bussi palaa keskustaan muistomerkin kautta, jonka äärellä olen jo kertaalleen tungeksinut kunnioittamassa äidinkieltä. Päätän luopua taivalluksesta valtavan aukion halki ikuiselle tulelle tässä helteessä vedoten lievään pahoinvointiin. Istahdan itsekseni matalalle kiviaidalle odottamaan. Jättimäinen aukio hahmottuu ensi kertaa, kun ihmismassat eivät peitä sitä alleen. Mittasuhteet ovat häkellyttävät.

Muutamia matkailijaryhmiä vaeltelee ohitseni ja joudun huomaamaan, että minusta on tullut hetkessä nähtävyys. Äkkiä kymmenet koululaisryhmät käyvät valokuvauttamassa itsensä vieressäni. Aikani poseerattuani päätän lähteä kohti tuloportteja.

Lili löytää minut. Hän on ehkä seitsemän vanha tai poikkeuksellisen pienikasvuinen varhaisnuori. Hän seurustelee sinnikkäästi kanssani parin sanan englannillaan ja yrittää pakkomyydä jo nuhjaantunutta ruusuaan. En suostu kauppoihin, mutta palailemassa olevat seurueemme jäsenet huvittuvat tytöstä niin, että hän onnistuu myymään ruusunsa kahteen kertaan.

Paikallisuutisia

Aamu-Dhaka nukkuu vielä. Lentokentälle on lähdettävä varhain. Ihmisiä on rakennusten syvennyksissä muovialustojen päällä. Riksha-parkissa ollaan jo heräilemässä, ajomiehillä näyttää olevan jonkinlainen kanttiini vähän matkan päässä.

Sanomalehtien uutiset kertovat, että Dhakassa on edellisenä yönä kuollut joukkomitassa ihmisiä, hoitohenkilökuntaa ja potilaita romahtaneeseen sairaalaan, jonka vanhat, alun perin tehdastiloiksi suunnitellut rakenteet ovat pettäneet. Chittagongissa on kärvennytty tekstiilitehtaaseen, joka on syttynyt tuleen. Sisällä olijat ovat grillautuneet lukittujen kalteriporttien taa. Heitäkin on ollut satamäärin.

Naistenlehti kertoo sen sijaan metroseksuaaleista, jotka ovat oppineet käymään kauneussalongeissa. Rikkaan ja köyhän välinen matka on mahdoton taitettavaksi tässä maassa. Peace and harmony antavat odottaa itseään. Maahan kaavaillaan jälleen sotilasmahtiin nojaavaa hätätilahallitusta.

Kulttuuridiversiteetti

Paluulennolla jonotan vessaan. Edelläni on perhe. Mies seisoo jonossa lapsenhoitajan tehtävissä. Hänellä on sylissään poika, jonka hän ylpeänä kertoo olevan seitsemän kuukauden ikäinen. Vessaan menijä on ollut perheen äiti. Olen vuorossa hänen jälkeensä. Hän tulee ulos musta huivi tiukkaan kasvojensa ympärillä. Perhe palaa istumapaikoilleen. Kaikki on siistiä kopissa paitsi että vessaistuimen reunoilla on tarkkaan piirtyneet kengänjäljet. Pyyhin paperilla jäljettömiin kulttuuridiversiteettimme, mutta pyrin pitämään sen mielessä sitäkin visummin. Ilmasta katsoen maapallo on ilman rajoja. Ihmiset ovat itse asiassa hyvin pieniä piirtelemään niitä välilleen.

Veljet keskenään

Dhaka 2008

Olen kiitänyt tunteja hukkaan Heathrown terminaalitungoksessa poukkoillen. Yksi päivä on kadonnut kalenteristani lentokoneeseen, joka nielee niitä, kun lentää aurinkoa kohti. Nyt on yö ja seison taas jumittuneena Dhakan passijonoon, josta poliisit poimivat etuoikeutettuja ryhmiä pikaisempaan käsittelyyn.

Kello 03.30 AM, ja olen seissyt paikoillani puolitoista tuntia. Olen ainoa ulkomaalainen jonon hännillä. Kun pääsen viimein porttien ohi, minua vastassa ei ole enää yhtään ketään. Ja niin huolettomaksi olen jo reissatessani heittäytynyt, ettei minulla näytä olevan edes isäntäväen yhteystietoja mukanani. Muististani on myös kadonnut tyystin sen hotellin nimi, johon meidät on aikaisemmilla kerroilla majoitettu. En tiedä mihin minut pitäisi ajaa, vaikka taksi sattuisi jostain ilmestymään. Niitäkään ei tosin näy yön pimeydessä. Yritän soittaa Helsinkiin ja Pariisiin. Kukaan ei vastaa. Jätän viestejä.

Yksinäinen poliisimies neuvoo minut lopulta kääntymään puku päällä seisovan siistin näköisen nuoren miehen puoleen. Pyydän vielä kerran kuuluttamaan tulostani mahdollisille vastaanottajille, mutta kun ketään ei näy, menen nuorukaisen juttusille. Hän työntää minut mustana kiiltelevään isoon autoon, jossa istuu kuljettaja odottamassa. Olemme matkalla Westin viiden tähden hotelliin, hän kertoo.

Juhlallisen vastaanottotiskin takana on virkailijoita ryppäänä. Kaikki sujuu kitkatta, kunnes yritän maksaa ainoalla luottokortilla, joka on matkalla mukana. Diners’ Club ei käy. Niin se on. Eurot eivät käy. Viereeni seisomaan jäänyt tanskalainen kännikorsto yrittää tarjoutua maksamaan minut sisään omalla kortillaan. Olen hänen mielestään ”jo kokenut tarpeeksi murheita”. Juuri ennen kuin joudun turvautumaan apuun, jonka mahdollisesti vaatimat vastapalvelukset ehtivät käydä kyynisessä mielessäni, keksin taikasanan: Ramendu Majumdar – ja kaikki ovet aukenevat.

– Hänhän on tunnettu. Kaikki täällä tuntevat hänet.

Ramendu on Bangladeshin ITI personoituneena, mutta lisäksi hän on yliopistomies, menestyvän mainostoimiston ja tarpeen vaatiessa teatterin johtaja. Lisäksi hänessä henkilöityy kultivoituneen brittisivistyksen täkäläinen olemus. Äkkiä Diners käykin ja minut ohjataan Pariisin Bristolin jälkeen hienoimpaan huoneistoon, jossa olen yöpynyt. Heittäydyn kolmeksi tunniksi tajuttomaan uneen jättivuoteelle.

Aamulla alan taas soitella. Olen saanut Ramendun puhelinnumeron Suomesta tekstiviestillä. Kun olen soittanut monta turhaa puhelua, hän vastaa viimein, tulee paikalle ja vie minut Ambalaan, samaan hotelliin jossa hämähäkkivainajan perilliset odottavat minua rivistössä jo kolmatta kertaa. Hotellin nimi olisi toki pitänyt voida kaivaa esiin jostain muistin lokerosta, mutta se ei todellakaan suostunut ryömimään esiin.

Automatka hotellista toiseen tuntuu loputtoman pitkältä. Gulshan alue, jossa hotelli Westin sijaitsee, on aidattu ja sitä vartioivat kasvosuojuksin ja kiväärein varustetut vartijat. Ambala sen sijaan on keskellä katuvilinää. Torvet raikuvat tauotta, kun autoilijat kouluttavat toisiaan. Teen aikamatkaa Westinin punavalkoisilta liukuportailta ja munanmuotoisten pallotuolimuunnelmien maailmasta kupruseinäiseen tuoksusprayllä täytettyyn ja seittien pehmentämään eriööni. Otan siellä iltapäiväunet korvatulpat korvissa. Enkä silti katso jääneeni häviölle.

Liikaa kaikkea paitsi kanaa

Mihin valmistunevat taas nämäkin tänä keväänä viisi vuotta teatterikoulutetut nuoret, joiden bengalinkielisen ”Mahabharata”-esityksen näemme seuraavana iltana. Kun esitys käynnistyy, lavalla on joukkomitassa lahjakkuutta ja intoa , mutta jälleen vailla tulevaisuutta ammattitaiteilijana. Oppilaiden taso näyttää kehittyvän vuosi vuodelta. Esityksen musiikki ja koreografia ovat tasokkaita. Myös tarinan alkupuoli kiinnostaa, kunnes juonen kuljetus kääntyy pateettiseksi möykkädraamaksi. Nuorten esittäjien antaumus on kuitenkin kiistatonta ja lähes loputon energian määrä omalla laillaan vaikuttavaa.

”Shikonda Story” on sen sijaan erikoinen tarina perheensä ulkopuolelle jättäytyvistä miehistä, jotka pukeutuvat naisiksi ja eristäytyvät omaan Shikonda-yhteisöönsä. He käyvät ryhmissä kuokkavieraina eri juhlissa ja räyhäävät, jos eivät saa osallistumisestaan suosionosoituksia ja palkkioita. He tarjoavat haastetta miehille, mutta säilyvät naisille edelleen perheenjäseninä. Esityksen ohjaaja osoittautuu harmaatukkaiseksi papaksi, joka tulee tervehtimään, mutta ei saa juuri sanaakaan suustaan.

Palaamme teatterista bussiin, joka lähtee pujottelemaan Dhakan mustaan iltaan. Myös tungos kaduilla pahenee, jos mahdollista, vuosi vuodelta. Maanalaista ei ole varaa rakentaa. Polkuvoimin kulkevat rikshat on jossain vaiheessa yritetty kieltää ja korvata ne moporikshoilla, mutta todettu uudelleen välttämättömiksi, koska muuten kaupungin saastemäärä ylittäisi kaikki mahdolliset raja-arvot.

Kun siirrymme bussista kiinalaiseen ravintolaan, minulle valkenee seikka, jota olen ihmetellyt osaamatta pukea ihmetystäni edes ajatukseksi asti: Kanaa ei syödä lainkaan, ei myöskään kananmunia, jotka molemmat ovat olleet aikaisemmilla kerroilla ruokalistan peruspilareita. Lintuinfluenssa on täällä täyttä totta.

Räntää ja rakeita

Pitkäpiimäisiin kokousrutiineihimme tulee vaihtelua, kun kokouspaikka siirtyy saarihuvilaan, jonne pääsee vain venekuljetuksella. Matkaamme jälleen läpi sen esikaupunkialueen, joka löytyy kaikilta maapallon kolkilta ja jossa ihmisen kädenjälki on kaameaa katsoa kauniin luonnon keskellä. Vastaan vyöryy aaltopeltiä, roskattuja niittyjä, harmaata betonia, josta ruostuneet raudat törröttävät, muovijätettä ja silmiinpistävää köyhyyttä ihmisten kesken. Jokunen kukka uhmaa ankeutta samoin kuin torille kootut hedelmäpinot ja muutamat itsensä kauniiksi vaatettaneet naiset.

Esikaupunkialueiden lohduttoman ankeuden jälkeen aukeava maaseutu on kuin kirkkaanvihreiden riisipeltoruutujen palapeli, jota paikoin piirittävät pölyiset, nahkealehtiset puut. Kylissä juoksentelee harvakseltaan liikkeelle kykeneviä kanoja, joku kuollutkin loikoo tien vierellä.

Kun kaupunki on jäänyt lopullisesti taa, ajamme joen rantaan, jossa siirrymme pitkään, katettuun puuveneeseen. Meidät viedään saareen, jolla on yksinäinen luksushuvila. Sisällä haisee vähän kostealta ja homeiselta, mutta pölyä kerännyt sisustus on arvotavaraa. Seinillä on vieri viereen ripustettuna taidetta. Ikkunoista ja suurelta yläkerran terassilta avautuva jokimaisema on häkellyttävän kaunis. Mutta uimaan täällä pääsee vain runsaiden sateiden jälkeen, kun pintavesi puhdistuu hieman, meitä valistetaan.

Joudun kokouksen puheenjohtajaksi Ramendun kiireiden vuoksi, ja juuri kun olemme päässeet hyvään alkuun, tulee keskeytys. Taivaalta alkaa äkkiä pudota sokeripalan kokoisia rakeita, jotka pitävät niin lujaa rummutusta peltikattoon, että puhetta on mahdoton kuulla, ja kokouksen on pakko pitää tauko. Isäntäväen edustajat kiiruhtavat ilmoittamaan, että saarelta on pakko paeta, koska muuten voi joutua jäämään pitkäksikin aikaa.

Rantaan johtavat polut ovat täynnään rakeita ja niistä sulavaa vettä. Tuntuu erikoiselta kahlata sandaaleissa raesohjossa. Kaavailtu pidempi veneretki kutistuu joen ylitykseksi, sillä sankka raekuuro jatkuu yhä. Meidän on onneksi suunniteltu näkevän banglojen esittämää japanilaista tarinaa sisätiloissa vaihtoehtona olleen ulkoilmaesityksen sijaan.

Vaikka olen jo melkoinen veteraani aikaerojen päihittämisessä, pysyn hereillä teatterissa vain hieromalla tauotta käsiäni. Intialainen Mr Saha kuorsaa etupenkissä kuuluvasti, ja olen saada pienen hilpeyskohtauksen, kun ajattelen kaikkia niitä sarjakuvia, jossa kuorsauksen äänen lähteeksi on piirretty juuri saha. Parvekkeen yleisö sen sijaan aloittaa jonkin oman seminaarinsa, siellä myös soivat kännykät ja niihin puhutaan sumeilematta.

Ukonilma jyllää lähes koko yön. Sitten sade lopahtaa, ja koittaa hetken hiljaisuus, ensimmäinen kokemani tässä kaupungissa. Se ei jää pitkäaikaiseksi. Sarastuksen ensi valo saa autontorvet taas raikaamaan tauotta. Kun katson ulos ikkunasta aamuun, varis istuu vastapäisen katon harjalla tyynen koppavana. Täytyyhän sen toki ajatella, että kaikki hyörinä alhaalla kaduilla tapahtuu juuri sitä itseään varten ja että katonharjan alapuolelta alkaa sen stadi, jonka yllä lennellä mielensä mukaan.

Kuulemme, että tuhatkunta ihmistä on nostanut tuolin päänsä päälle edellisillan ulkoilmaesityksessä, ja vaatinut näyttelijöitä jatkamaan näytöstä rakeista piittaamatta.

Luksuslähtiäiset

Pinna alkaa näin loppuviikosta kiristyä tiukalle. Yksittäisiä ihmisiä odotellaan kiireen keskellä milloin hotellihuoneensa avaimen hukanneina, puhelimeen juuttuneina tai ihan muuten vain myöhässä. Pääsemme kuitenkin tällä kertaa matkaan puolen tunnin odottelun jälkeen.

Meidät on kutsuttu yhden isäntämme, Jussufin, kotiin. Se osoittautuu kerrostaloksi, jollaisen hänen isänsä on lahjoittanut kullekin kuudesta pojastaan. Talo on viisikerroksinen. Alhaalla on tyttären harjoitushuone, sitten vierashuoneet ja isäntäväen työhuoneet. Neljännessä kerroksessa ovat edustustilat. Sinne kiipeämme. Ylimmässä kerroksessa ovat vielä isäntäväen yksityishuoneet. Mies on teatteritutkija, noin neljissäkymmenissä, rouva häntä iäkkäämpi juhlittu näyttelijätär.

Meille on varattuna ruokaa ja henkilökohtaiset lahjat jokaiselle. Juomaa on tarkoituksellisen niukasti, mutta ilta venähtää silti pitkäksi. Pääsen pakkaamaan tavaroitani yömyöhällä ja avaan television seurakseni. Kaukosäätimen pattereita pitää pyöritellä vähän aikaa, että kuva syttyy. Uutiskanavalla on ohjelmaa tämänvuotisesta äidinkielen päivän juhlinnasta. Juhlijat kantavat kukkatarjottimia muistomerkille ja tönivät toisiaan sekä poliiseja päästäkseen näkyviin kuvassa. Poliisit äityvät tyrkkimään takaisin, kukkalaitteet alkavat repeytyä ja poliisit viskovat niitä kasaan taakseen. Takariviin jääneet juhlijat kaatavat poliisien jalkoihin eturiviin ahtautuneita. Hieron taas kaukosäätimen patterit, että saan suljetuksi television. Oli siis ihan totta, että viime vuonna juhlaväkeä oli liikkeellä vähän. Peace and harmony…

Ääret

Olen nyt nähnyt Dhakan kolmatta kertaa, samojen likaisten ikkunoiden läpi hotellista ja busseista. Kasa keittiön kaasusäiliöitä on Ambala-hotellin ylätasanteella, ikkunani alla. Kun jokainen sähkökatkos alkaa pienellä räjähdyksellä, sitä pelästyy aidosti ja huojentuu, kun isompaa räjähdystä ei kuulu.

Kadut ovat täynnä ansoja jalankulkijoille. Vähäiset katuvalot sekä verkkoina ja vyyhtinä roikkuvat sähkö- ja puhelinlangat voivat koitua kohtalokkaiksi ohikulkijalle. Kulkuneuvot pitävät loppuriskistä huolen. Muureja ja talojen kylkiä filigroi homeen harmaus. Ikkunaristikoissa killuu värikkäitä pyykkejä.

Ihmisvilinässä on vain syvänmustia päitä poikkeuksena jokunen outo, punaiseksi hennattu parta. Täällä on tismalleen kahdenlaisia ihmistyyppejä: niitä, joiden äärimmäinen köyhyys on vailla pienintäkään tilaa kätkeytyä, ja niitä, joilla on kiväärimiehensä, autonkuljettajansa ja taideaarteensa. Kehitysmaita leimaa lähes poikkeuksetta feodalismin ja kapitalismin epäpyhä liitto. Maailman osattomat ovat kaikkialla pakon sanelemalla direktiivillä veljiä keskenään. Heillä on kaikkialla samat varustukset: parturintuolinsa rikottuine peileineen tienvarteen kyhättyjen katosten alla, avokaasuliekit kojujensa valona yössä, muoviset makuualustansa kadunvarren ovisyvennyksissä.

Niin ja se äidinkieli: Se kuulostaa suomalaisen korvaan kontinkieleltä. Naiset puhuvat sitä lapsen äänellä, näyttämölläkin. Miehet sanovat, missä kaappi seisoo. Ihmisyys toteutuu kovin eri kategorioissa.

Maailman ääreltä toiselle ujuttautuu matkalle salaa mukaan kysymys tämän kaiken tarkoituksesta. Sitten se ponnahtelee yllättäen esiin kiusaamaan. Se kyselee vastausta ihmiselämän arvoitukseen. Olen monesti joutunut vakuuttelemaan itselleni, että elämä on itse kunkin oman iän mittainen opintomatka ihmisen mittaan. Niinkö? Mitä kaikkea sukupolveni pitikään saada aikaan yhdessä? Miksi valta keskittyy säännönmukaisesti niille, joille ihmisenä kehittymisen ponnistelu on tyystin vierasta. Tunnen maapallolla ponnahtelun jälkeen enemmän hämmennystä kuin katkeruutta. Mitä kaikkea meidän pitikään pystyä muuttamaan… Kelpaako tämä muka?

Onneksi tiibetiläiset riitit kulkevat kanssani turvaa antavina, kuin kotilo selässä, kaikkiin maailman hotellihuoneisiin, joissa suinkin löytyy pari neliötä vapaata lattiatilaa. Ne ovat minulle yhdistetty kuntosali ja pururata ja keino saada itsestäni kiinni. Jos vielä joskus teen tämän matkan Dhakaan, minun on poikettava edes niin lähelle riittien lähdettä kuin Nepaliin.

Huivien Teheran

Iran 2009

Istanbuliin suunniteltu välilasku vaihtuu juuri ennen liikkeelle lähtöä Frankfurtiksi. Kone lähtee Helsingistä myöhässä. Odotus Frankfurtissa venyy jälleen kerran. Olen alkanut vihata vilpittömästi näitä Keski-Euroopan jättimäisiä yliheittokenttiä, joista kaikilla on omat omituiset kontrollikäytäntönsä. Ne ajavat matkustajia kuin karjaa käytäviltä toisille.

Kun Teheranin kone pääsee viimein liikkeelle, vieressäni istuu nuorehko mies, joka kertoo, että on matkalla työpaikaltaan Pariisista kotimaahan anomaan tulevilta appivanhemmilta aviolupaa. Hän on myös kärkäs neuvomaan, joten kysyn, kuinka vakavasti huivipakkoon on suhtauduttava.

– Huivi on oltava päässä koko ajan, kun maankamaralle on laskeuduttu.

Hän ehtii kertoa paljon muutakin. Arviolta kolmekymmentä prosenttia kansasta on tiukkauskoisia shiioja, jotka pukeutuvat kaikki mustaan. Seitsemänkymmentä prosenttia on ”muodollisia uskovaisia”, joista kymmenen sunneja ja seitsemän kristittyjä. Oikeauskoisella miehellä on oltava vähintään viikset ja suun ympäryksen peittävä leukaparta. Hän on itse sileäposkinen ja sanoo olevansa poikkeus säännöstä, vaikkei kerrokaan kuinka luokittelee itsensä uskonnollisesti. Sukupuolten välinen erottelu on kaupungilla tiukkaa. Metrossakin hän menee eri vaunuun kuin morsian.

Panen huivin kuuliaisesti päähäni päästyämme perille IKA:lle eli Ajatollah Khomeinin lentokentälle. Vierustoveri kysyy, ettei minulla vain ole alkoholia mukanani.

– On, vastaan. Tuliaispullo.

– Missä? hän kysyy.

– Lentokentän muovikassissa, tiukasti teipattuna.

– Hyvä ettei matkalaukussa, hän sanoo.

Kun pääsen matkatavaroita valaisevan koneen ääreen, sinne pannaan matkalaukkuni, mutta seuralaiseni kuljettaa tyynesti muovikassini laitteen ohi ja antaa sen sitten takaisin. En ole osannut ajatella, ettei Frankfurtin kenttämyymälässä lainkaan mainita, että myös ulkomaalaisilla on täysi alkoholin maahantuontikielto tähän vuodesta 1979 alkaen islamilaiseen tasavaltaan. Mutta ilmeisesti on myös kehittynyt tapoja kiertää kiellot kätevästi.

Vastaanottajani ovat kahden miehen joukkue. Toisella on hieman englannin sanavarastoa, toisella ei lainkaan. Ajamme kohti kaupunkia ja he keskustelevat innokkaasti etupenkillä keskenään farsiksi. Tien varressa hohtaa jättimäinen neljän pylvään muistomerkki, joka on valaistu oranssi-kelta-vihrein neonvaloin, ilmeisesti läpi yön. Etupenkiltä selitetään sen olevan Khomeinin muistomerkki. Kaupunki odottaa pimeänä ja lianharmaana. Näin yöllä se vaikuttaa hiilipölyssään aavemaiselta ja suljetulta. Valoja on vähän. Jotkut korskeiden siltapylväiden neonvalot heittävät pimeyteen armottoman paljastavia, ilottomia kontrasteja.

Hotelli on vaatimaton. Persialaismatot peittävät huolellisesti lattiapinnan ja tukkivat nenän. Savuttomuuden käsitettä ei vastaanotossa tunneta lainkaan:

– Meillä kaikki on yhtä ja samaa.

Avaan ikkunan, mutta sisään pääsevä ilma on yhtä tukahduttavaa, yhtä ja samaa. Kylpyhuoneessa roikkuu irronnut pistoke. Puran tavarani kaappeihin ja pakkaan tuliaispullon lukittuun matkalaukkuun. Vienköhän täältä Suomeen tyhjän vai täyden pullon vai pääsenkö siitä eroon?

Aamulla herään syvästä unesta lasten kiljuntaan. Ikkuna on jäänyt yöksi auki. Nyt kadut ovat täynnä ihmisiä, neonvalot vilkkuvat kaikkialla, liikenne seisoo jumissa, katukäytävillä pujottelee väkeä solkenaan. Yön kuollut kaupunki on muuttunut elämää kuhisevaksi päivän keoksi. Kaupungissa on yhdeksän miljoonaa asukasta, mutta yhtään kerjäämään ojentuvaa kättä ei kaduilla erota, eikä niitä näy koko viikon aikana, ei myöskään yhtään kortinmyyjää tai muun katutavaran tarjoajaa.

Kovistelu

Festivaaleilla on ohjelman mukaan niin suuri esitysvalikoima, etten osaa edes harmistua siitä, että näen vain rippeet. Lisäksi tehtäväni on ITI:n lähettiläänä käydä keskustelua järjestön Iranin edustajien kanssa heidän kansallisen keskuksensa toimintaperiaatteista. Siihen tarjoutuu tilaisuus sunnuntain seminaarissa, joka on järjestetty valaisemaan, mitä Iranin ITI on. Siihen on kutsuttu kansallisen keskuksen edustajien ja meidän muutaman eurooppalaisen lisäksi tiedotusvälineitä, teatterintekijöitä ja opiskelijoita.

Seminaaritilat ovat tasokkaat, varustus moitteeton. Kokoontumista johtaa nainen, arvostettu professori. Keskustelu on sävyltään avointa, mutta kun paikalla olevat nuoret teatterintekijät valittavat, etteivät ole mistään saaneet aiemmin tietää, miten ITI toimii heidän maassaan, järjestön edustajat ovat lievästi puolustuskannalla. He lupailevat silti avointa tiedotusta ja laajaa kutsulistaa seuraavan vuosikokouksen edellä. Siitä on hyvä lähteä. Korostan tiukasti, että kansallisten ITI-keskusten velvollisuus on edustaa kattavasti maansa koko teatterikenttää, kun kansainvälinen Unescon siipien suojassa toimiva järjestö pyrkii edustamaan kattavasti maailman teatteria.

Pelin säännöt

Ennakkosensuuri tarkastaa edelleen maan kaikki julkistettavat esitykset ja ”opastaa oikeaan”. Vaatekoodi on näyttämölläkin rikkumaton. Naiset ovat tiukasti vaatetettuina kaulaa myöten, huivi on ja pysyy naisten päässä. Miehet koskevat vapaasti toisiaan rooleissaan, naiset ovat koskemattomia.

Tämän illan esitys nimeltään ”Bonnie & Clyde” on poikkeus. Siinä toista sukupuolta kosketetaan lyömällä.

Sali on tupaten täynnä.

Sali on tupaten täynnä.

Esitys nähdään Molavan yliopistolla, jonne pääsemme sisään ohi opiskelijajonojen. Oven suussa käydään mieletöntä taistelua paikoista. Koko vapaana oleva lattiapinta täyttyy katsojista, ja oven ulkopuolelle jääneet paukuttavat ovia vielä varttitunnin esityksen alun jälkeen. On kyseessä sensaatio. Nuorisolla näyttää muutenkin olevan hillitön hinku teatteriin, sillä väenpaljous ei osu vain ”Bonnien & Clyden” kohdalle, vaan koskee kaikkia festivaalin esityksiä. Tuolien täytyttyä heitä istuu limittäin lattialla ja päällekkäin pitkin seiniä kattolistoja hipoen.

Amerikkalaisen elokuvatarinan kanssa esityksellä on korkeintaan assosiatiivista tekoa, samoin kuin 30-luvun reaalisten Bonnie Parkerin ja Clyde Barrown kohtaloiden. Kyse on iranilaisten nuorten keskinäisestä välienselvittelystä, mutta esitys on mukaansatempaava kahden tasavertaisen ihmisen, miehen ja naisen, taistelu identiteetistään ja mahdollisuuksistaan. Teksti on ajankohtainen ja älykäs, vaikka käännöksen lukeminen videoscreeneiltä on hankalaa. Tekstit on heijastettu vastakkaisten katsomoiden väliin jääviin näyttämötilan päätyihin, jonne katse pitää erikseen kääntää.

Illemmalla näen vielä toisenkin kiinnostavan tekstin nimeltä ”Drought and Lies”. Se kertoo kahden nuoren parin keskinäisistä suhteista ja tilityksistä. Näytteleminen on minimalistista ja älykästä. Se jättää erinomaisesti yleisölle mahdollisuuden oivaltaa ja reagoida.

Sen sijaan lavastuksen päätön vaihtelu miljööstä toiseen ja loputon sohvantyöntely, joka tapahtuu poikkeuksetta black outin saattelemana, vie esityksestä kuitenkin vähitellen mehut ja uuvuttaa ylitäyden tuvallisen, jolta happi on vähissä.

Täällä meitä eivät kuitenkaan vartioi ajatollah Khomeinin ja Ali Khamenein muotokuvat, jotka katsovat yleisöä näyttämön ylärampin päältä jokaisessa laitosteatterirakennuksessa.

Roman

Meitä on vain muutama ulkomainen osanottaja, Pohjoismaista olen ainoa. Siviili-insinööri-matkanjohtaja Roman toimii vip-oppaanamme. Hän puhuu moitteetonta englantia sekä saksaa. Hän myös ilmoittautuu elokuvataiteen harrastajaksi. Suomesta hän sanoo tuntevansa kaksi ohjaajaa, Kaurismäen ja jonkun toisen, jonka nimi ei nyt juuri palaudu mieleen. Hän on päättänyt omistaa kaiken kiireen keskellä kokonaisen aamupäivän unkarilaisen Annan ja minun opastamiseen basaarialueella, jonne olemme molemmat toivoneet pääsevämme.

Suuntaamme Teheranin suurimmalle basaarille. Aloitamme kierroksen moskeijatorilta. Rakennusten hallitut muodot värikkäin mosaiikein ja kaakelein katettuine seinäsyvennyksineen hivelevät silmää. Ne tuovat mieleen Samarkandin. Keskusaukiota reunustaa moskeija, joka on juhlakukitettu pyörein seppelein. Mosaiikeissa on paljon hohtavaa turkoosia. Suuria kukkatelineitä on tuotu seinustalle kokonainen rivistö.

Maallinen osa basaarialuetta ympäröi aukiota. Aamupäivästä tulee antoisa kokemus paitsi ostosten kannalta, sillä valikoimien loputon runsaus saa minut pian kokonaan immuuniksi houkutuksille. Ylensyön silmilläni koko runsauden, jälleen kerran, ja jätän ostokset tekemättä. Itse basaari sen sijaan kiehtoo sekä historiallaan että nykyisyydellään. Roman valistaa meitä tauotta:

– Basaarit on suunniteltu paikoiksi, joissa Jumala tulee ihmisten luo. Vain hallitsija asioi aikoinaan Jumalan kanssa palatsien temppeleissä, joita sotilaskorttelit erottivat tavallisista kuolevaisista. Kun moskeijat tehtiin basaarien keskiöön, rakennettiin niiden ympärille karavaaniseraljien rinki, jonka tiloissa tukkukauppiaat yöpyivät. Niiden laidoille rakennettiin myyntibasaarit, joiden keskeltä löytyy muistokappeleita. Ne toivat uskonnon myös kaupankäynnin sekaan. Niin Jumala astui ihmisten arkeen.

Näemme mainion muistokappelin basaarin kauppakujan varrella. Miehet ja naiset astuvat sinne eri ovista ja itse tila on jaettu kahteen erilliseen osastoon. Niiden välissä on taottu ristikkoseinä. Sisäänkäynti naisten puolelle on pressujen välissä, meneillään lienee korjaustöitä. Pääsemme peilien kimallukseen, kun olemme pujotelleet rakennuspressujen välistä ja jättäneet ovella kenkämme pussiin.

Vaatetetut ja vaatettajat Allahin katseen alla.

Vaatetetut ja vaatettajat Allahin katseen alla.

Ovensuussa olemme saaneet peitoksemme kukikkaat kretonkikankaat. Kaksi iäkästä mustiin puettua naista on hoitanut vaatetuksen. Valokuvaamme heitä ja he ottavat kuvia meistä. Sitten he opastavat meitä salista toiseen. Naisten puoli on täynnä peilimosaiikkeja ja kristalleja, jotka kipuavat sarjakupoleiksi taivaan esikartanoina. Vanhempi naisista tirauttaa kyyneleen sivellessään ja suudellessaan seinäristikkoa. Saamme läksiäisiksi rukousnauhan käteen ja maksamme elämyksestä kymmenentuhatta rialia eli yhden dollarin. Kun kumarrumme menemään ovipressujen välistä, toinen tädeistä murtaa meille käteen palaset omista eväsleivistään.

Kaupankäynti on pääsemässä täyteen vauhtiin kappelin ulkopuolella. Asiakkaita tulvii sisään ja tavaraa tuodaan kärryillä, jotka jyräävät pitkin kujien kivisiä keskikäytäviä varoen pyörien juuttumista vesikouruihin. Niille on lastattu jumalattoman kokoisia taakkoja mattoja tai paaleja. Kuljetuksia pitää väistellä, koska törmäyksessä olisi auttamattomasti häviävä osapuoli.

Pois alta! Tavarantoimitus teheranilaiseen tapaan.

Pois alta! Tavarantoimitus teheranilaiseen tapaan.

Myymälät on ahdettu täyteen tavaraa. Kullanhohtoiset kellot raksuttavat vieri vieressä his master’s voice -gramofonien messinkitorvien ja kullanhohtoisten kynttilänjalkojen takaa. Kattoparruista roikkuu filigraanein peitettyjä tarjottimia, tauluja, lisää kelloja… Koristevalikoima on suoranainen tuhannen ja yhden yön runsaudensarvi. Kankaat, käsityöt ja persialaismatot pursuavat kujille. Kattoholvit ovat täälläkin täynnään taidokkaita mosaiikkeja ja viiriripustelmia. Tavaranpaljous on yletöntä eikä jaksa kauaa houkuttaa, mutta kylläkin hämmästyttää.

Maallista loistoa.

Maallista loistoa.

Olen edellisen myöhäisillan katsonut televisiosta BBC:n väittelypaneelia ”Onko poliittinen Islam vaaraksi lännelle”. Se päättyi äänin: 51 prosenttia ei, 49 prosenttia kyllä. Innostan siis opastamme Romania ottamaan kantaa kysymykseen. Hän väittää, että ei vain uskonnollinen ja taloudellinen vaan myös uskonnollinen ja poliittinen valta yhdistyvät saumatta basaareissa. Hän myös kertoo aiheesta esimerkin:

– Kun alueen tupakkamonopoli annettiin aikoinaan englantilaiselle majuri G.F. Talbotille, basaarikauppiaat tekivät asiasta valituksen imaamille. Imaami puolestaan ilmoitti, valituksen seurauksena, että tupakka on syntiä. Paikalliset ulamat antoivat ensin tupakkaa koskevan fatwan eli laillisen määräyksen, jota jatkettiin jihadilla eurooppalaisia vastaan. Miljoona vesipiippua pantiin maassa murskaksi, ja Talbot luopui markkinoista. Sen jälkeen tupakointikielto kumottiin mellakoinnin seurauksena. On selvää, että tässä maassa moni muu asia on järjestetty samalla menetelmällä. Kansan mielipide on uskonnollisten johtajien kädessä.

Päädymme puhumaan myös siitä, minkä suunnan tämän päivän Islam ottaa poliittisesti. Roman kertoo lukeutuvansa uudistusmielisiin ja on vakuuttunut, että Iranin tulevat presidentinvaalit suuntaavat ratkaisevasti maailmanpolitiikkaa. Kyse on siitä, voittaako presidentti Mahmud Ahmadinezad, jonka voi hänen mielestään sanoa edustavan samaa älykkyysosamäärää kuin Georg Bush nuorempi, vai vievätkö neokonservatiivit voiton asteen pehmeämpine näkemyksineen. Todelliset uudistusmieliset ovat kolmas voimakeskiö, jonka vaikutusvallan vaalit mittaavat.

– Taleban, hän sanoo, on siitä hupaisa, että se perustettiin amerikkalaisten toimesta tekemään haittaa venäläisille Afganistanissa.

Sitten hän haluaa painottaa, ettei Iran ole arabimaa eikä rinnastettavissa niihin.

– Täkäläiset ovat farseja, ja siitä kannattaa olla ylpeä.

Roman houkuttuu, vastoin suunnitelmiaan, johdattelemaan myös iltapäiväämme. Pääsemme kolmikerroksiseen matkatavarakauppaan, jossa vaeltelen päämäärättä, kunnes käteeni osuu Homar-haukka. Se on tehnyt olkapäälle istahtaessaan miehestä voittamattoman, Roman kertoo. Päätän ostaa sen ja kokeilla, tepsiikö se naiseen kirjahyllyn kulmalta. Myös pieni Zarathustra-reliefi pääsee mukaan, koska se kamppailee liikuttavasti maan painovoiman ja ajatusten lennon välimaastossa. Missään matkamuistokirjoissa tai kuvapatsaissa en ole nähnyt yhtään ainutta naista. Vain miehet ja eläinhahmot ovat kelvanneet ikuistettaviksi. Kaupunki on ollut nimeltään Persepolis. Nomen est omen?

Teheranin katu- ja basaarinäkymiä.

Teheranin katu- ja basaarinäkymiä.

Kun palaamme hotelliin lounaalle, unkarilainen seuralaiseni kysyy, onko Roman ehtinyt katsoa paljon teatteria tämän festivaalin aikana. Mies sanoo nähneensä tasan kaksi esitystä, joista jälkimmäisen minun takiani. Jään ällikällä lyödyksi, kun hän kertoo, että syynä on ollut pussihameeni, laaja kello, joka on kevään muodin mukaisesti kiristetty nauhalla helmasta. Se ei hänen sanojensa mukaan ole suorastaan häirinnyt ketään, mutta antanut mielikuvitukselle siivet. Sen takia hän on eilen illalla teatteriin lähtiessämme rynnännyt toisella autolla peräämme, mikä onkin ollut onneksi, sillä juuri hän on onnistunut taistelemaan meidät etupenkkiin täpötäydessä ”Bonnie & Clydessa”. Siellä hän ei kuitenkaan ole päässyt viereeni istumaan, jotta olisi voinut sanoa kahden kesken, että poliisit voivat tulla huomauttamaan hameesta. Sanon, etten käsitä moista. Pussihameeni ulottuu yli polven ja on ihan säädyllinen, nauhoilla vielä helmasta kiinni.

– Se tuo mieleen Marilyn Monroen, hän väittää.

Lisäksi hän vakuuttaa, että jos sensuurin tarkkailijoilla olisi jotain huomauttamista, festivaali voisi ajautua vaikeuksiin. Tokaisen puolestani, että olen viettänyt koko aamupäivän seminaarissa, missä kaikki festarin vastuulliset järjestäjät ovat olleet paikalla, eikä kellään heistä ole ilmennyt mitään sanomista hameesta. Päätän olla ottamatta Romanin huolia kovin vakavasti, mahtaako olla sortunut hätävarjelun liioitteluun. Annan hänelle kuitenkin kiitokseksi huolehtimisesta Suomen teatterivuosikirjan ”People’s Theatren” omistuskirjoituksella naiselta ”who happens to have legs”.

Tarkemmin ajatellen on silti totta, että ainoat paikkakunnalla näkemäni sääret ovat kreikkalaisen Christinan ja peilistä nähdyt omani. Nuorimpien naisten iho on kaulaa myöten kokonaan piilossa. Kaikki kulkevat yllään huivit, mustat puolipitkät takit, pitkät housut ja matalakorkoiset kengät elleivät ole päästä varpaisiin mustan abaya-kaavun peittämiä. Joillakin näkyy myös vain silmät näyttävä niqab.

Ostoksilla säädyllisesti puettuna.

Ostoksilla säädyllisesti puettuna.

Olen jo ehtinyt tehdä muutamaan kertaan toisen ratkaisevan etikettivirheen, kun olen tarjonnut automaattisesti oman käteni kättelyrivissä. Sitä ei naisen toki tule tehdä, vaan kumartaa miehelle kädet rinnalla, silmät alas luotuina.

Huivi vie perille

Iltapäivällä selviää, etteivät taksit osaa edes kaupungin suurimpiin teattereihin ja että pukeutumiskoodeilla todellakin on lakinsa. Pelkään myöhästyväni nukketeatterispektaakkelista, jonka haluan ehdottomasti nähdä. Taksi ei kuitenkaan osaa perille ajamatta ensin uudelleen takaisin hotellille kysymään festivaalitiskiltä, minne minut pitää viedä. Silti hän erehtyy vielä kerran ja kuljettaa minut ihan toisen, vastapäisen teatterin aulaan. Käsken hänet matkoihinsa. Kun aulassa käy ilmi, että paikka, johon olen menossa, on kuitenkin vain korttelinvälin päässä toisella puolen katua, päätän yrittää juosten perille.

Huomaamatta huivi valuu hartioille vauhdissa ja perääni juoksee nuori mies, joka huomauttaa asiasta, mutta lupaa samalla ohjata minut oikeaan paikkaan. Se onkin tarpeen, sillä saman rakennuksen pihalle pystytetään ulkoilmaesitystä, ja monet porteista on suljettu.

Esitys on jo alkanut, mutta pääsen ison teatterin katsomon portaille istumaan. Se kannattaa. String Puppet esitys on cinemascope-luokkaa, mykistävin näkemäni lajissaan. Esitys on spektaakkeli, joka vyöryy sotatantereillaan, joilla ratsuvoimat taistelevat keskenään ja jolta sankarit pääsevät taivaan enkelten iloon.

Suurikokoisten nukkien käsittely on uskomattoman taidokasta, ne näyttävät pystyvän mihin vain. Puvustus on loistelias, näyttämökuvat ja valot vaikuttavia. Kun esitys päättyy, nukettajat tulevat lavalle kumartamaan. Heitä on parikymmentä ja he ovat kaikki mustiin huiveihin verhoutuneita tyttöjä, joille on mahtanut tulla kuuma näyttämön päällä olevalla ylätasanteella heiluessaan.

Paluun aika

Hotelliravintolan ruokalista alkaa olla jo koluttu laidasta laitaan. Katkarapuja ei juuri tällä erää saa, mutta kaikki muu maisteltu on ollut maukasta. Hiki vain tahtoo tulla otsalle huivin alla. Pukeutumiskoodi on niin tiukka, että se alkaa heti oman hotellihuoneen kynnykseltä. Aamiainen on jo tullut tuttuakin tutummaksi, mutta leipä maistuu edelleen vastaansanomattoman hyvältä. Sitä leipovat tiukkailmeiset, lihaksikkaat leipurit omassa lasinurkkauksessaan. Taikina tekee matkan pienestä pyöreästä sämpylästä ison limpun mallisen ja kokoisen muotin päälle, jossa miehet taputtelevat sen ohueksi letuksi. Se tulee ulos uunista lehtevänä ja kuohkeana levynä, joka polttelee sormia. Ahmin sitä varastoon lähtöaamuna.

IKA-lentokenttä on uusi. Pesutilojen saumaustyöt on tehty täällä yhtä huolettomasti kuin muinaisessa sosialismissa, kaakeleiden välistä tursuilevat harmahtavat kittausvanat. Paljon on basaarirakentajien kaakelitaidosta taannuttu. Lattioita pestään runsaalla vedellä, joka ei ehdi kuivua, ennen kuin likaiset kengät tallovat siihen uudelleen ankeat laikut. Kaikki on varmasti puhdasta, mutta vaikuttaa kepillä kosketettavan likaiselta. Vessoista vain invalidimerkein varustettu on pytyllinen. Käytän sitä häikäilemättä. Ei tee mieli uittaa housunpuntteja lattianpesuvedessä.

Pääsen viimein naisten turvatarkastukseen. Se on erillään miesten tarkastuksesta. Sinne jonotetaan eri jonossa ja jonoon siirtymistä odotellaan eri penkeillä.

Niin paljon jää näkemättä maasta, jota nyt kirjoittaessani ravistelevat presidentinvaalien jälkeiset mellakat, yliopistokortteleista alkuun pannut. Miten lie käynyt Romenin uudistusmielisine ajatuksineen? Harmittelen, että Isfaphanin ja Shirazin kaupungit ovat jääneet näkemättä, Teheraninkin nähtävyydet pääosin kokematta. Pääkaupunkia ympäröivät vuoret sentään ovat paljastuneet selkeänä päivänä majesteetillisina kadun toisessa päässä. Iranin etelässä uidaan samaan aikaan, kun pohjoisessa lasketaan mäkeä.

Television imelää musiikkikanavaa lukuun ottamatta, jolla romanttiset pojanplantut lauleskelevat paikallisväritteistä iskelmää, en ole kohdannut koko viikon aikana mitään kevytmieliseksi luokiteltavaa. ”Pahan akselista” en ole liioin nähnyt vilahdustakaan.

Singapore Slings

Singapore 2009

Tämä on maa, jossa ei ole roskia, jossa kaikki ovat selvin päin turisteja lukuun ottamatta ja jossa kaikki on puhdasta, järjestäytynyttä ja dynaamista: valkoisen miehen siirtomaaunelma.

Ensimmäinen kiitos kuuluu nuorelle britille, Sir Stamford Rafflesille, jota täällä muistetaan patsain. Aloitekykyinen nuorukainen on aikanaan tullut paikalle kauppayhtiönsä edustajana ja tehnyt esityksen siitä, että ostetaanpa tämä alue Britannialle. Kaupat on tehty vuonna 1819 sillä puheella ja menestystarina saanut alkunsa.

Leijonan kaupunkivaltio, Singa pure, siis syntyi saarelle, jonne britit rakensivat laivastotukikohtansa. He pitivät sen hallussaan aina vuoteen 1971, vaikka alue itsenäistyi jo kuutta vuotta aikaisemmin. Kukoistavan ja järjestäytyneen miniatyyrivaltion aikaansaaminen ei tosin suonut herra Rafflesille lopullista onnea, sillä hänen perheensä sattui hukkumaan paluumatkallaan Englantiin, eikä miehelle itselleenkään ehtinyt kertyä ikää juuri yli neljänkymmenen.

Toinen, yhtä kyseenalainen kiitos taas kuuluu lee Kuan Yewille, joka käytti valtaa maassa puoli vuosisataa, kun hän luopuessaan vallasta 1990 nosti seuraajakseen oman poikansa ja ryhtyi tämän neuvonantajaksi. Hänen valtakuntasi tarjosi rajattomat mahdollisuudet yrityksille, joille lainsäädäntö muualla maailmassa osoittautui liian ahtaaksi. Liiketoiminta saneli yhteiskunnan logiikan ja bruttokansantuote kasvoi. Demokratia toistui juhlapuheissa.

Juomme Suomen Kansallisoopperan pääjohtajan kanssa Stamfordin kunniaksi murskaavan makeat Singapore Slingsit Raffles-hotellissa, jonka siirtomaavallan aikaisten pääovien edessä seisovat edelleen valkoisiin univormuihin ja turbaaneihin tällätyt vahtimestarit rinnalla roikkuvine kunniamerkkeineen ja airueen nauhoineen. Olemme tulossa Kansallisbaletin ”Anna Kareninan” harjoituksista. Teos esitetään illalla kansainvälisillä huippuesityksillä hemmotellulle paikalliselle väelle sekä niille lukuisille ulkomaisille agenteille, jotka suuntaavat tänne saadakseen katsauksen siitä, mitä maailman taide-elämässä tapahtuu parhaillaan.

Raffles-hotelli ja ovimies. Old imperial school on voimissaan.

Raffles-hotelli ja ovimies. Old imperial school on voimissaan.

Päivän urbaanitarina koskee Kansallisoopperan teknistä johtajaa. Hän oli saanut takaisin hukkaamansa upouuden puhelimen ”Anna Kareninan” miljoonakaupungin paikalliselta näyttämöavustajalta.

Nainen oli löytänyt puhelimen taksista ja ottanut sen talteen, kun oli huomannut sen olevan samanlainen kuin suomalaisella perheenpäällä, jonka talossa hän toimi päivisin kotiapulaisena. Hän oli heti soittanut ensimmäiseen taltioituun numeroon. Puheluun oli vastattu Suomesta. Puhelimessa oli ollut teknisen pomon poika, jolle kotiapulaisrouva saattoi ilmoittaa, että ai jaha, hän tapaakin omistajan heti seuraavissa harjoituksissa, joissa apulainen toimii näyttämöavustajana.

Sosialistinen demokratia

Missään ei välity vaikutelmaa, että tällä pienellä saarella on lähes yhtä paljon asukkaita kuin Suomessa, vaikka se on kooltaan vajaa kymmenesosa Uudenmaan läänistä. Asukastiheys on Wikipedian mukaan yli 6 700 henkeä neliökilometrillä. Kaupunki on yhdistelmä jättimäisiä liikepalatseja, siirtomaarakennuksia, joista on pidetty hyvää huolta, sekä hyvinvoivien ihmisten yksityisasuntoja. Taideinstituutin veranta ja piha esittelevät modernia veistotaidetta. Koko keskustaa ympäröi suunnaton, hautovan lämmin kasvihuone, jonka puistot ja bulevardit soluttautuvat seitin lailla keskustaan asti. Joki soljuu rauhaisana rantapenkereille rakennettujen ravintolakortteleiden välissä ja merenlahden partaat ovat täynnään korkealle kurottavia pilvenpiirtäjiä. Lahdella on ehkä tuhat laivaa redillä.

Water Tours vie vesille. Rannoilla hahmottuu vieri vieressä rakennustyömaita kimpussaan lukuisat nostokurjet. Sight Seeing -aluksen kattokerrostumien räystäät, ikkunapuitteet ja kokka ovat täynnä taidokkaita puuleikkauksia ja keraamisia fantasiaeläinten pienoispatsaita. Joskus on nähty niin paljon vaivaa ihmisten esteettisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Täällä on näennäisesti kaikki se, mistä valkoisen valloittajan lisäksi myös nyky-Kiina näyttää unelmoivan.

Leijonan kaupunkivaltion turistilaivasto liikenteessä.

Leijonan kaupunkivaltion turistilaivasto liikenteessä.

Ja kuinka helposti unohtuukaan, että kyse on Singaporen ikiomasta ”sosialistisesta demokratiasta”, jossa yli kuuden hengen kokoontumiset vaativat poliisin luvan ja jossa huumausainerikos on peruste kuolemantuomiolle. Aiemmin kiellettyä purukumia saa kuitenkin jo ostaa apteekeista, jos näyttää henkilöllisyyspaperinsa.

Ja silti The New York Times, jonka asiantuntija on hiljattain kutsunut maan politiikkaa dynastiseksi, on määrätty maksamaan maan hallituksen jäsenille 86 000 dollaria vahingonkorvausta.

Kaupunkivaltio rikastuu rikastumistaan, vaikka lama ravistelee koko muuta maailmaa, eikä juuri missään kanneta huolta singaporelaisten kansalaisoikeuksista. Onhan maassa toki sama bruttokansantuote per capita kuin naapureillamme Ruotsissa.

Mitä Armille kuuluu?

Filippiinit 2006

Köröttelemme mielipuolisessa ruuhkassa ulos pääkaupunkialueelta, kymmenen miljoonan asukkaan Metro-Manilasta, kohti maaseutua. Meitä vie bussi, jonka omistajaliikkeen nimi näkyy isoin kirjaimin etulasin yläreunassa. Se on JEPJEP. Ruuhka on käsittämätön. Vieressä jurruttaa kolhiintuneita autoja, joissa on joskus ollut kirkkain värein maalattuja maisemakuvia.

Jep-jep!

Jep-jep!

Kadun pintaan kuvastuu varjojen seitti, joka on peräisin sekaisin pujotetuista vaijereista ja sähköjohdoista. Sivukujilla virtaa vesi ja roska, mutta lapset kahlaavat siellä polviaan myöten ja vilkuttavat tyytyväisinä bussille suut naurussa. Tienvarsilla mainostetaan kaikkea mahdollista Jeesuksesta virvoitusjuomiin. Nuolella merkitty kyltti opastaa Lif Jesus Sell Curchiin.

Filippiiniläislasten ja aikuisten arkea.

Filippiiniläislasten ja aikuisten arkea.

Poikkean välipysähdyksen aikana pieneen kauppaan ostamaan ruokoviuhkan, jolla ajaa kuumuutta loitommalle. Kauppaa pitää vanha pariskunta. Molemmat haluavat tietää, mistä olen kotoisin. Vastaus saa heidät ilahtumaan vilpittömästi. – Mitä Armi Kuuselalle nyt kuuluu?

Pilan poliisit

Kun saavumme määränpäähämme, Pilaan, katse kiinnittyy ensiksi isoon rakennukseen, jonka seinässä lukee kookkain kirjaimin Pila Municipal Center. Vain suomalaista pakkaa hymyilyttämään. Hymy hyytyy, kun silmiin osuu vaikuttava rykelmä aseistettuja poliiseja, joita seisoksii rakennukseen edustalla. Pullea poliisi nojaa erillään ryhmästä virka-autonsa konepeltiin. Käsi on rennosti lonkalla roikkuvan asekotelon varassa ja hymy arvoituksellinen.

Pila municipal center.

Pila municipal center.

Meille on järjestetty vastaanotto Pilan pormestarin virkatalossa. Aina on yhtä hämmästyttävää, millä vauhdilla eri antimet katoavat teatteriväen suihin.

Manila

Paluu Manila-hotelliin on yhtä ja samaa ruuhkaa, joka ilmeisesti jatkuu kellon ympäri. Manila Hotel on näitä useamman tähden jättihotelleja. Monista muista sen erottaa kuitenkin siirtomaa-ajan tyyliin säilötty pohjakerros, jonka päälle kymmenien kerrosten uuspilvenpiirtäjä on rakennettu. Toinen kiinnostava seikka on, että saksalaiset kertovat Klaus Mannin tehneen itsemurhansa juuri täällä, tiettyyn hotellihuoneeseen sulkeutuneena.

Hotellimme, jonka yläkerroksessa Klaus Mann otti hengen itseltään.

Hotellimme, jonka yläkerroksessa Klaus Mann otti hengen itseltään.

Nyt tänne on majoitettu ITI:n kongressiosanottajat, joita kuljetetaan busseilla teatteriin ja takaisin tähän ylelliseen mikromaailmaan. Kokouksen järjestelyt osoittautuvat kaoottisiksi, mutta osallistujajoukko arvovaltaiseksi ministereitä ja Unescon pääjohtajaa myöten. Tapaamme läheisessä ravintolassa niitä teatterintekijöitä, joilta on kielletty pääsy kongressiin. Kannustamme heitä pyrkimään kansallisen keskuksensa jäseniksi, ja jollei se onnistu, organisoitumaan yhteisöksi, joka hakee liittolaisjäsenyyttä suoraan maailmanjärjestöön.

Raija-Sinikka Rantala ja Riitta Seppälä Kansainvälisen teatteri-instituutin vuosikokouksessa. Vasemmalla tulkki.

Raija-Sinikka Rantala ja Riitta Seppälä Kansainvälisen teatteri-instituutin vuosikokouksessa. Vasemmalla tulkki.

Teatterianti on ensi sijassa ulkomailta tuotujen festivaaliesitysten ja kansainvälisen teatterikoulufestivaalin varassa. Filippiiniläisten oma panos on vähäinen ja se, minkä näemme, antaa kovin vähän aineksia vetää rajaa ammattimaisen ja harrastajatarjonnan välille. Merkittävin paikallinen toimija on mitä ilmeisimmin vammaisten lasten ja nuorten teatteri, jota myös Unesco on tukenut merkittävästi. Olen ymmällä sen suhteen. Terapiamuotona taidekasvatus on varmasti mitä parhainta, mutta katsojan elämykseen sekoittuu kiusallisesti mielikuva muinaisen sirkuskulttuurin kummajaisista ja tirkistelytarpeen ruokinnasta. Taiteeksi jalostuvaa terapiatoimintaa vai sosiaalipornoa, siinäpä kysymys, jolta ei pääse rauhaan.

Rva presidentti

Kongressille avautuu tie myös kaikkein pyhimpään, presidentti Gloria Macapal-Arroyon palatsiin. Sinne ajetaan suljetun kaupunginosan läpi, tiesulkujen kautta. Sitten siirrymme metallipaljastinten läpi sisään palatsin käytäville ja niitä pitkin illallispöytien ääreen. Isännät pitävät puheita, mutta vaikka rouva presidentille on osoitettu toivomus, että ITI:n puheenjohtaja saisi osoittaa hänelle kiitospuheen meidän vieraiden puolesta, siihen ei vain tarjoudu tilaisuutta koko illan mittaan. Rouva presidentti ei ota riskejä sen suhteen, mitä hänelle sanotaan. Teatteriväki on toki vallanpitäjien suosiossa, mutta tietyin varauksin.

Kohti länttä: Amerikat

Kuuba 1984

Kun olen kirjautumassa sisään koneeseen, saan kuulla, että lippu ei käy: ”kone meni jo eilen”. Olen katsonut lähtöajan liian huolettomasti ja jättänyt sen jälkeen tarkistamatta. Kerta ei ole ensimmäinen kohdallani eikä jää viimeiseksi. Olen silti vähällä voida pahoin silkasta kauhusta. Mitä jos matka pitää maksaa uudemman kerran? Mitä jos en kerta kaikkiaan ehdi lainkaan ja käyn kääntymässä tyhjän panttina paikalla? Mitä jos..?

Lipputoimisto lupaa etsiä vaihtoehtoisia lentoja, mutta tältä päivältä kaikki mahdollisuudet ovat ohi. Sieltä luvataan soittaa, kun huomista koskeva selvitys on valmis. Kentällä minulla ei ole enää mitään tekemistä. Perhe on maalla. Sieltä on lähdetty aamulla ajamaan kentälle niin kovassa pakkasessa, että auto on ollut hyytyä matkalle, päästy perille, hyvästelty ja vilkutettu matkaan.

Ostan R-kioskista Iltasanomat ja nousen matkalaukkuineni Finnairin bussiin. Siellä avaan lehden, mutta en käsitä sanaakaan siitä, mitä luen. Menen pölyiseen kaupunkiasuntoon, jossa jääkaappi on tyhjillään ja soitan maalle. Itku ei ole kaukana.

Parin tunnin päästä puhelin soi ja saan kuulla pääseväni lähtöön huomenna, Kööpenhaminan kautta. Paluulippu käy sellaisenaan ja myös mannerten välinen osa menolipusta. Joudun maksamaan vain Helsinki–Kööpenhamina-välin. Tätä kirjoittaessa täytyy todeta, että lentomatkustajan arvo on mennyt neljännesvuosisadassa huimasti alaspäin. Enää moinen järjestely ei tulisi kyseeseen. Enää en voisi edes käyttää edestakaisen lennon paluuta, jos olen myöhästynyt menosta ja lentänyt toisella yhteydellä perille.

Havannan henki ja Nikas dream

Lennolla vieressäni istuu Jolinda, jonka kanssa yritän tulla toimeen vähäisellä espanjallani. Hän on palaamassa Euroopasta Managuaan, Nicaraguan pääkaupunkiin, jonne kone jatkaa Havannasta. Hän näyttää haaleaa ja rypistynyttä valokuvaa sulhasestaan, joka odottaa perillä. Sitten hän riemastuu hillittömästi kuullessaan, että minua on koulun ensimmäiseltä luokalta asti kutsuttu lempinimellä Nika. Olemme hänen mielestään lähestulkoon maanmiehiä.

Kuuban taivas ympärillämme on täynnään suuria kirkkaita tähtiä, joita näkyy koneen ikkunan korkeudella. En ole koskaan ennen päässyt katsomaan tältä etäisyydeltä tähtitarhaan.

Lentokenttäkuljetus vie kohti Havannan vanhaa, kunnianarvoista ja armottomasti rapistunutta Hotelli Nacionalia. Kadut ovat täynnään käsittämättömän suuria, ikäloppuja jenkkiautoja. Vanhassa kaupungissa restauroidaan kirkkoa ja rakennustelineissä on iloisia paperikoristeita. Suuret kankaat julistavat Kuuban vallankumouksen kunniaa ränsistyneiden kaupunkirakennusten kupeissa. Tänne on nyt kokoontunut suuri määrä Latinalaisen Amerikan teattereita festivaaleille. Muutamia ryhmiä on kutsuttu myös Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta, joukossa KOM-teatteri, joka esittää täällä Pirkko Saision ”Betoniyön” Pedro Ahumadan espanjankielisellä kertojalla täydennettynä. Luvassa on myös seminaarisarja Etelä-Amerikan maiden teatterista. Varsinainen syy matkaani on ITI:n New Theatre Committee, joka pitää kokouksensa festivaaleilla.

Huoneeni Nacionalissa on jättimäisen korkea. Kylpyhuoneessa joudun virittämään muovipussin viemäriaukon tukkeeksi, että saan veden pysymään ammeessa. Tulppa on kadonnut teille tietymättömille. Sama, kelvolliseksi osoittautuva keino, on tullut käyttöön monessa muussakin maailmanlaidan hotelleista.

Myös KOM-teatteri on majoitettuna samaan hotelliin ja tuttuja tulee vastaan käytävillä. Niinpä kaupunkiin tutustuminen alkaakin Hemingwayn kanta-bodegasta vanhan kaupungin keskustassa. Minua valistetaan, että myös Alliende oli tavannut käydä täällä. Mojito on jäämurskan keskellä kirkas ja raikas ja minttu tuoksuu väkevänä. Toivon, että alkoholi tainnuttaa jäämurskassa mahdollisesti piileksivät bakteerit.

Casa de las Americas

Havannan seminaarit järjestetään Casa de las Americasissa Manuel Galizin johdolla. Teatterintekijät ovat tulleet keskustelemaan Etelä-Amerikan ja pakolaisteatterin etiikasta.

Eteläisen Amerikan teatteriväki esittäytyy meille heti ensimmäisenä seminaaripäivänä laajana kirjona. Samalla he kertovat kuulumiset toisilleen.

Aloitamme tutustumalla Teatro Quatroon, jonka edustajat kertovat tekevänsä Yhdysvalloissa chicano-teatteria ja yrittävänsä saada aikaan yhteistyötä muiden samoin perustein toimivien itärannikon teattereiden kanssa. Presidentti Reaganin hallitus on ajanut ryhmät ahtaalle leikkaamalla tukia, mutta lisännyt samalla teatterintekijöiden poliittista tietoisuutta. Taloudellinen paine on myös ajanut ryhmät yhteistyöhön latinalais-amerikkalaisten ammattijärjestöjen kanssa. Muutamat teattereista ovat järjestäytyneet Teatro Quatron lailla anti-imperialistiseen toimintaan, Argenta ja Briganes niiden joukossa. Reagan on tuskin osannut arvioida ihan tarkkaan leikkaustensa seurauksia.

Brasilialaisen César Vieiran teatteri taas on toiminut kaksi vuotta Angolassa. Vieira on tuona aikana tullut vakuuttuneeksi oman kansallisen kulttuuri-identiteetin välttämättömyydestä. Suuri määrä Etelä-Amerikan teatterintekijöistä elää tällä hetkellä pakolaisina Euroopassa. Jos he pääsisivät palaamaan kotimaihinsa, heidän panoksensa teatterin kehitykselle olisi mittava, arvioi Vieira.

– On eri asia elää kotimaan oloissa kuin osoittaa solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka siellä kamppailevat.

Riittävä tietoisuus siitä, mitä exiliossa eläminen ja työn tekeminen pakolaisena tarkoittaa, haastaa väistämättä niiden rakenteiden horjuttamiseen, jotka ovat pakottaneet lähtemään kotimaasta. Pakolaiskulttuurin on verkostoiduttava pysyäkseen lujana, täällä vakuutetaan.

Nyt Vieira tekee jälleen työtään Sao Paolon jättiläiskaupungin kuudentoista miljoonan asukkaan keskuudessa. Maan kaupallinen teatteri on hänen mukaansa sulkeutunut linnoitus. Sen vastapainoksi on perustettu Teotro Unidad y Oie Atento, joka menee yleisönsä keskuuteen. Se ei tee teatteria vain ihmisistä vaan myös ihmisten joukossa. Teatterilla on telttaesityksiä, joihin pääsee bussilipun hinnalla, sirkusta, sambakouluja ja kansan muistia luotaavia näytelmiä. Kaduilla esitetään ”litteratura de cordelia” -näytöksiä, naruesityksiä, joissa köydellä rajatun näyttämön roolit puhuvat nuoran taa kokoontuvien kieltä ja jakavat tikkukirjaimin kirjoitettuja julisteita. Lukutaidottomia varten esitysten alkamisajat kuulutetaan kovaäänisillä kiertelevistä autoista. Teokset rakentuvat ilmaisuperinteelle, jota kuvaa Robin Hood -tekniikka: Kun teatteri tekee esityksiä varakkaille, nämä saavat maksaa lipuistaan paljon, jotta muille voidaan järjestää halpoja esityksiä. Joskus esiintyjät tosin voivat joutua ”herttuan miesten” vangeiksi, mutta jatkavat vapauduttuaan talttumatta missiotaan.

– Ainoat työläiset, jotka ovat käyneet ennen tätä vauraan väen teattereissa, ovat työläiset, jotka rakensivat ne.

Seminaarissa ja keskusteluissa liikkuu miehiä, joiden avatessa suunsa muut vaikenevat ja kuuntelevat tarkkaan, sillä sanat tuntuvat tulevan yhtä lailla päästä kuin sydämestä, olipa puhujana Atahualpa del Cioppo tai Ruben Yanes. Miehet ovat uruguaylaisesta El Galponista, joka oli taiteen keulakuva maassaan aina vuoteen 1976, jolloin sen omaisuus takavarikoitiin ja jäsenet pakotettiin vangitsemisen uhalla maanpakoon Meksikoon.

Ryhmän esitys on suoraan maanosan realidad maravillosasta, ihmeellisestä todellisuudesta. Sen alussa yleisö nostatetaan pystyyn ja heitä kehotetaan kunnioittamaan hiljaisuudella valkoisen elefantin muistoa. Todellisuus valtaa osan satua osaksi itseään. Ryhmä elää edelleen maanpaossa odottaen paluuta Montevideoon. Ryhmän vanhuksen del Cioppon hiukset ovat jo ehtineet karkaistua valkoisiksi kuin teräs kuutamolla. Hän on jo matkalla valkoisen elefantin lajitoveriksi. Ja puhuu ”sentido moral del teatrosta”, kyvystä tehdä yhteiselle maanosalle oikeat kysymykset: – Taiteilija ei voi erottaa kulttuuria, ideologiaa ja elämää irralleen toisistaan. Teatterin moraalinen voima rakentuu niille. Etuoikeus on vastuuta ja jokaisen taiteilijan on tehtävä itselleen Oppenheimerin kysymys: ihmisen puolella vai ihmistä vastaan?

Hänen puhuessaan on aivan mahdollista uskoa, että kun El Galpon jälleen vierailee Argentiinassa, uruguyalaiset uivat heitä katsomaan sen rajajoen yli, joka työntää makeat vetensä pitkälle Atlantin valtamereen.

Julio Saldana Nicaraguasta kertoo, että teatteri on ottanut jalansijan maassa vasta vallankumouksen myötä. Vanhoja tabuja ei ole ollut kumottavina, koska aiempaa teatteriperinnettä maassa ei ole ollut. Kuubalaisen teatterin merkitys esikuvana on ollut ratkaiseva. Nykyisin teatteria tekee noin satakaksikymmentä ryhmää, eikä rajan vetäminen ammattilaisten ja amatöörien välille ole juuri mahdollista. Taiteen kehittämiseen luodut kulttuuriprikaatit ovat vauhdittaneet uusien teatteriryhmien syntyä. Oleellista on, että näyttelijän etiikka on vallankumouksellisen etiikkaa ja yhteys kansaan ja kulttuuri-identiteettiin on selkeä. Oman kirjallisuuden puute pakottaa teatterintekijät luomaan tekstinsä yhdessä.

Nicaragualaisten Nixtayolero-teatterin esitys on valloittavan suoraa ja kirkasotsaista naivismia liikuttavimpia yksityiskohtiaan myöten. Se on täynnään luonnonlasten häkellyttävää aitoutta, suoruutta ja nuoruutta, eikä taitoakaan puutu. Ensi nica-tuttavuuteni Jolinda palaa väistämättä mieleen.

Suomenruotsalainen Micke Rejström, joka on näyttelijäntyönsä ohessa taitava jonglööri, kertoo myöhemmin, kun teemme yhteistyötä, kuinka hän on osallistunut rauhankulttuuritapahtumaan Nicaraguassa aikaan, jolloin sandinistit taistelivat vallan kumoamiseksi. Taiteilijat olivat päättäneet marssia kulkueena sissien ja armeijan joukkojen välillä kulkevaa tietä. Sotilaita oli asemissa kummallakin puolen tietä. Micke oli taivaltanut pallojaan heitellen joukkueen kärjessä kauhun vallassa, kunnes tien viereisiltä kukkuloilta oli alkanut kuulua, kuinka aseista vähin erin napsahteli pois lataus.

Argentiinan Teatro Avierto on ensi kertaa esillä Kuubassa. Se edustaa laajamittaista kulttuuririntamaa puolestapuhujanaan kirjailija Osvaldo Dragun: – Argentiinan menneisyys murtuu, tulevaisuus ratkaisee, mikä osuus Teatro Avierton yli kahdellatuhannella jäsenellä tulee jatkossa olemaan maan teatterielämässä.

Lyhyet katsaukset piirtävät kuvan maanosasta, jossa teatteri taistelee olemassaolostaan, mutta myös oman yhteiskunnallisen arvomaailmansa puolesta. Kaiken kaikkiaan Latinalaisen Amerikan teatteri näyttää elävän valtavaa noususuhdannetta, joka on ollut vallalla jo toistakymmentä vuotta, mutta elää edelleen käytännöllisesti katsoen kokonaan vailla yhteyksiä virallisiin tahoihin omassa maassaan. Monet ovat täällä hakemassa esimerkkiä ja vaikutteita Havannasta, ”el espiritu de Havana”. Ohjelma tarjoaakin seikkaperäisen katselmuksen myös Kuuban teatterin historiaan ja nykypäivään.

Kansan teatteri

Bussit starttaavat kohti vuoria. On aika nähdä, miltä maaseututeatterin toiminta näyttää käytännössä. ”El paraiso recobrado” hersytti esiin festivaalin makeimmat naurut. Tällä kertaa Escambray-ryhmä esiintyy tehtaan kulttuuritalossa. Sinne on hankittu railakkaan punainen esirippu. Esitys tekee roimaa pilaa Jehovan todistajista. Sen pohjana on Brechtin ”Rouva Carrarin kiväärit”, joka on sovitettu paikallisiin oloihin. Jehovan todistajat näytetään vastavallankumouksen vehkeilijöinä. Kolmikymmenpäinen saarnakokouksen joukko saa välittömän kontaktin yleisöönsä pääpapittarena teatterin grande dame Gilda Hernandez.

Esteettinen kieli pyrkii vieraannuttamaan ennakoimalla, kommentoimalla ja antamalle katsojalle taukoja ajatella. Taitavan näyttelemisen oheen on istutettu yleisöä kosiskelevia kikkoja, jotka näyttävät menevän perille. Kontakti katsojien ja näyttämön välillä on riemukas. Musiikki on oleellinen osa esitystä. Yleisön joukossa on ”laulava maatyöläinen”, joka kommentoi tilanteita kitaran säestyksellä ilmeisen osuvasti. Välillä soittaa orkesteri marakasseineen, quiroineen ja marimbuloineen. Yleisökin pannaan tanssimaan lopuksi. Escambray saa myöhemmin kutsun Tampereen Teatterikesään, mutta yhteys suomalaisyleisöön jää etäiseksi. ”Ramona”, joka puhuu naisen asemasta nyky-Kuubassa, ei tapaa kosketuspintaa.

Kuubalaisen teatteriliikkeen tausta on arauaca-intiaanien rituaaleissa. Heitä eli saarella vielä 1400-luvulla. Hedelmällisyysriittejä esitettiin iho maalattuna kylien aukioilla simpukankuorista tehtyjen torvien säestyksellä. Tämä kaikki oli kuitenkin luonteeltaan esidraamallista toimintaa, sillä kuvaelmat olivat vailla sisäisiä konflikteja.

Intiaanit saivat sittemmin väistyä uusien asukkaiden tieltä, jotka esittivät kopioita espanjalaisista moraliteeteista ja sakraaleista, kunnes maallistuminen alkoi saada jalansijaa 1700-luvulla. Ensimmäinen varsinaisesti kuubalaiseksi luonnehdittava näytelmä oli Santiago de Pitan ”Prinssi puutarhuri”, jossa ylhäisöelämää tarkastellaan palvelijoiden näkökulmasta. Tanssi ja intiaanien rituaalit elivät silti edelleen mustien orjien keskuudessa.

Seuraava vuosisata alkoi synnyttää lisää kansallista teatteria, vaikka espanjalaisuus oli myös edelleen arvossa. Syntyi värikästä korttelidramatiikkaa, jossa sankareina seikkailivat tappajat, prostituoidut ja ”kumitossumulatit”. Espanjan valtaa vastaan kamppailevat, kuten Mambi-teatteri, joutuivat toimimaan maanpaossa. Vallitsevia oloja parodioiva Buffo-teatteri voimistui kotimaassa ja menestyi erityisesti Yhdysvaltain miehitysvuosina 1902–1958. Teatterintekijät löysivät tuolloin USA:n edistyksellisen teatterin kautta myös Stanislavskin.

Vallankumous vuonna 1959 käynnisti kokonaan uuden teatterin vaikeissa oloissa ja lähti, Gilda Hernandez etunenässä, tavoittelemaan ”neitseellistä katsojaa” vuorilta, joilla vielä taisteltiin vuoteen 1965. Kyliin tehtiin Havannasta käsin retkiä, joilla haastateltiin maaseutuväestöä, jotta saataisiin talteen ihmisten oma kokemus tapahtumassa olevista muutoksista. Muistiin merkityistä tarinoista tehtiin teatteria, ensin Havannassa, sittemmin haastateltujen omilla asuinalueilla. Musiikki oli oleellinen osa uuden teatterin esityskieltä. Käytettiin vuorolaulua, tres-kitaraa ja punto guajiro -lyömäsoittimia, joilla luotiin paikallisväritteinen äänimaailma, tonada campesana. ”La Vitrina”, näyteikkuna, oli ensimmäinen varsinainen produktio, jota varten oli haastateltu 350 maalaisperhettä. Näytelmän loppu oli avoin. Yleisö sai kulloinkin päättää, kuinka tarinan kuuluisi päättyä. Escambray-teatteri oli syntynyt.

Seuraavaksi näemme teatterikoulussa Flora Lautenin ohjaaman ”El Pequino Principen”, jossa ”mi flora”, kukka, on Kuuba, baobabit edustavat poliisivaltaa ja juoppo on Vapaudenpatsas, jonka helmojen alta jalkautuvat stripparit ja irstailijat. Esitys on fyysinen mutta myös poeettinen, välillä kuitenkin tunnelmointiin pysähtyvä ja epätarkka. Flora Lauten tulee myöhemmin, johtaja-aikanani Lahteen tekemään runollisen kuubalaisen näytelmän ”Lila la mariposan”, jolla käymme myös Tampereen Teatterikesässä.

Yleisvaikutelma kuubalaisesta teatterista alkaa vähitellen muodostua sekoitukseksi vaivattomuutta, sirostelevaa poeettisuutta, runsaita efektejä ja vilkasta mielikuvitusta, mutta sen eetos on poikkeuksetta anti-imperialistinen ja työväenluokkainen.

Kaikki festivaalin esitykset yhteensä vyöryttävät eteen veren, suolan ja salpietarin mantereen ja sen teatterin lähes loputtoman värikylläisyyden ja mielikuvitusrikkauden. Ilmaisun voima nojaa folkloreen ja karnevaaliin, rytmi maanosan valtasuonten elämänkohinaan, oratorioon ja sambanjytkeeseen. Realidad maravillosa, ihmeellinen, hämmästyttävä todellisuus näyttäytyy tässä teatterissa, jota tehdään kaikkein armottomimpien olosuhteiden vallitessa.

Toistaisilla teatteriretkillä on myös saanut oppia, että kaikissa virallisissa teatterirakennuksissa on raivokas ilmastointi. Ulkona virtaa hiki. Sisällä istuessa tahtoo jäätyä. Sama koskee kaikkia muitakin julkisia tiloja.

Teatteri sikseen

Pääsemme hetkeksi irti teatterista vanhankaupungin katedraaliaukion varrella. Asuintalon kattopatiolla on illanvietto pohjoismaisten osanottajien kesken. Tanssinjytke on melkoinen, mutta naapurustosta ei kuulu valituksia. Hupaisaa on nähdä kuinka ruotsalaiset, ilmeisesti suomalaisia kollegojaan kokemattomammat rommin ryystäjät, alkavat tupsahdella nurin ja nuokahdella. Yksi heistä, Johan nimeltään, kiipeää hurjapäisenä pitkin kattoja, mutta selviytyy tipahtamatta alas pelkällä juopontuurilla. Johanin pelastauduttua takaisin sisään jään tuijottamaan seinällä riippuvaa Kristus-patsasta, ja juhlatalon isäntä tulee selvittämään, että se on peräisin tällä paikalla toimineesta ilotalosta ja että sillä on bordelliemännän isoäidin hiukset orjantappurakruununsa alla: varsinainen nykypäivän oma-taiteen airut tämä entinen ilotalo siis.

Saan myös tilaisuuden päästä uimarannalle! Lähdemme matkaan Bibi Anderssonin keskenkasvuisen Jenny-tyttären kanssa paikallisiin isäntiin kuuluvan Ignatio Guitierrezin kyydillä. Saan todennäköisesti kiittää retkestä ensisijaisesti juuri Jennyä. Bibi on tullut paikalle tyttärineen esiintyäkseen festivaalin juhlagaalassa ja tytär on ilmeisesti saanut tarpeekseen äidin odottelusta hotellissa ja vaatinut omaa ohjelmaa.

Aurinko ei kitsastele, kun edessämme aukeaa Varaderon ranta, jonka jauhonpehmeään valkeaan hiekkaan jalka painuu kuin turkisvuoriseen tohveliin. Ignatio kertoo, että ranta on ollut ”Nikas dream” ja Nika on tällä kertaa amerikkalainen miljonäärirouva, joka on omistanut Varaderon Dream -hotellin ennen omaisuuksien kansallistamista. Dream taas on saanut nimensä samannimiseltä sävelmältä, joka on joko Thelonius Monkin tai Charlie Parkerin kynästä. Ignatio tietää Charlie Parkerin kuolleen Nika-rouvan kotiin, joten epäilenpä vahvasti juuri häntä unelman isäksi.

Kun me tytöt palaamme uimasta, ihmettelemme, ettei rannalla ole Ignation lisäksi yhtään kuubalaista. Hänkin pysyttelee vaatteet tiukasti päällään ja sanoo, ettei kukaan ole Kuubassa niin hullu että uisi kylmässä vedessä. Vesi on monta monituista astetta Suomenlahden kesäisiä vesiä lämpimämpää.

Uinnin jälkeen isäntämme tarjoaa meille lounaan Monte Bello -ravintolassa, jonka toisella puolen avautuu häikäisevän sininen meri auringon kultaamana, toisella pilvinen palmumaisena. Poimin rannalta lähtiessä maasta pienen kukan, ”mi floran”.

Yöelämää

Vuorossa on KOMin ”La Noche de Concreto” ja vastassa hermostuneet komilaiset. He ovat saaneet harjoitella vain vajaan tunnin suurella näyttämöllä, jonne myös katsomo on rakennettu heidän pyynnöstään. Yleisö on lähellä esiintyjiä, ja se on hyvä. Samalla väki kuitenkin imaisee esityksestä äänten volyymin. Loput kuuluvuudesta katoaa näyttämön korkeuksiin kohoavaan torniin. Katsomotelineillä saa silti vaikutelman, että tarina alkaa edetessään pikku hiljaa toimia katsojille.

– Se fasinoi jollain merkillisellä tavalla, sanoo Ignatio esityksen päätyttyä.

Suuntaamme esityksen jälkeen iltamyöhällä kohti Cabaret Tropicanaa, ranskalaiset ITI-osallistujat ja minä, eihän Kuuban maanmerkkiä voi jättää katsastamatta. Esitys alkaa juuri kun pääsemme yökerhon pöytään. Vaskipuhaltimet raikuvat rumbanjytkettä, palmuihin kiinnitetyt valonheittimet kääntyvät paljaan taivaan alla kohti lavaa, jolle vyöryy kymmenien trimmattujen naisvartaloiden rivistö. Se säväyttää vähäisten asujensa kimalluksella ja kukkien loistolla. Näyttämön kupeessa olevaan rinteeseen on sulloutunut naiskuoro, joka laulaa taustoja. Naisten rivistö vaihtuu uuteen, eri lailla kimaltelevaan ja taipuilevaan. Esiintyjiä täytyy olla satoja. Noin viiden minuutin kuluttua katsoja tajuaa, että tätä vain jatkuu ja jatkuu. Kun lavalle nousee kaksikko, joista toinen on hyvä laulaja ja toinen huono humoristi, on pakko jättää kavalkadi ja ranskalaisseurue ja lähteä hotellille.

Yksityisyritteliäs kansainvälinen festivaaliklubi on tällä välin, yön koittaessa, vallannut Nacionalin pation. Näköalat ovat Karibianmerelle. Uncle Sam piileksii jossain sen takana. Juomat löytyvät nyyttikestiperiaatteella. Meksikolainen José Angelo saa Tropicanan humoristien sijaan kertoa tositarinoita aymara-intiaaneista, joiden luo vuoristoon hänen ryhmänsä lentää kiertueillaan esiintymään. Siellä saattavat vitsit käydä vähiin. Kun esitys on ohi, ryhmä saa usein kuulla sanan ”makamera”, joka tarkoittaa ”jaa kanssani”, ja niin tavara, joka kysyjää miellyttää, vaihtaa omistajaa. Teatteriryhmältä on jäänyt vuorten rinteille monet kamerat ja retkikeittimet.

Julio, jonka kitara hoitaa illanistujaisten musiikkitarjonnan, kertoo käyneensä Suomessa. Kun väelle selviää, että olen Nika, Nicaraguan teatterin vallankumouspomot alkavat kantaa minulle kotimaansa rommia.

– Makamera, sanoo José Angelo minulle illan lopuksi, enkä keksi mitään sitä vastaan.

Partamies ja jäähyväiset

Fidel Castro, ”el barbudo”, liittyy seuraavilla virallisilla kutsuilla joukkoomme. Hän piipahtaa tervehtimään maailman teatteriväkeä. Pöydät notkuvat herkkuja, joista ällistyttävästi arvokkaimpana pidetään vadillista riisipuuroa. Castro seurustelee leppoisasti kärkkäimpien paikalla olijoiden kanssa askeettisessa univormussaan ja lippakauhassaan, kunnes vetäytyy matkoihinsa.

Viimeisen illan juhlagaala on erämaan mittainen. Alussa tunnelma on odottavan kiihkeä. Bibi Andersson on kuitenkin lippahattuineen aivan väärässä paikassa Teatro Garcia Lorcan lavalla, eikä juhla tahdo käynnistyä. Teatro Irrumpe syöksyy hänen jälkeensä lavalle, mutta ei saa liioin tunnelmaa nousuun. KOM-teatteri onnistuu joka tapauksessa herättämään katsojat lauluillaan, vaikka seitsemästä lavalle asetetusta mikrofonista vain kolme toimii. Miksauspöytä on kuulemma hajonnut komilaisten kiljuttua harjoituksissa niin kovaa. Nyt juuri soolo jää ilman äänentoistoa. Liikutun kuitenkin lähes kyyneliin, kun kuulen lavalta ”Hävinneen muiston”, joka on jäänyt ryhmän lauluohjelmistoon ensimmäisestä KOM-ohjauksestani ”Ruukin jaloissa”. Sitä, samoin kuin ikivihreää ”Kalliolle kukkulalle”, veisataan moneen otteeseen myös KOMin läksiäisissä Nacional Hotellin patioilla. Vetäydyn aamuyön koittaessa huoneeseeni nukkumaan, mutta teatterin väki jää niille sijoilleen odottamaan aamuseitsemää ja lähtöä patiolta suoraan lentokentälle.

Kuoro on elämäntunnon mittari

Kanada 1985

ITI:n seuraava kongressi-isäntä on Kanada. New Theatre on paikalla vajaalla kokoonpanolla. Helmo Hernandez, joka on ollut Kuuban festivaalin organisoija, on napattu putkaan Floridan lentokentällä. Kongressi alkaa Montrealista, jossa pääsen tutustumaan seuraavan ohjaukseni, ”St. Carmen de la Mainen” tapahtumapaikkoihin. Hernandez joutuu virumaan kuulusteluissa kokouspäivät, vaikka mitään perustetta pidättämiselle ei esitetä. Syyksi riittänee, että kuubalaisen on pakko matkustaa Kanadaan Yhdysvaltojen kautta.

Montreal

Näemme hyvää teatteria. Carbonne Quatorce -ryhmän seikkailu resiinalla pitkin teatterisaliin vedettyjä junanraiteita räjäyttää esteettistä raamia. Michel Tremblayn näytelmä ”Cinque Albertines” Théâtre du Rideau Vertin näyttämöllä kuvaa yhden ja saman naisen elämän eri kausia ja kehittää kykyä ajatella uudelleen dramaturgian lakeja. Se myös häkellyttää puhdasmielisyydellään ja tunnevoimallaan.

La Mainin kaupunginosa, jossa tämäkin ”Cinqure Albertines” tapahtuu, nousee kuitenkin itselleni teoksen pääasiaksi siitä syystä, että Tremblayn toisen näytelmän, ”St. Carmen de la Mainen”, tapahtumat sijoittuvat myös juuri sinne. Olen valinnut ”St. Carmenin” ensimmäiseksi ohjaustyökseni upouudessa Lahden kaupunginteatterissa, jossa olen aloittanut teatterinjohtajana tämän vuoden alussa. Olen myös saanut ennalta sovituksi keskustelutuokion Tremblayn kanssa.

Kun tapaamme, Tremblay puhuu erityisesti kuoron merkityksestä elämäntunnon mittarina.

– Kuoro on yhteisö, sosiaalinen omatunto antiikin malliin. Se katoaa näytelmän lopussa, koska se osaa jo ulkoa Carmenin laulun.

Kyselen lisätietoja näytelmän tapahtumapaikoista, mutta Tremblay on sitä mieltä, että on parasta käydä itse paikan päällä, ja lupaa hoitaa oppaakseni kustantajansa edustajan.

– Tulen mielelläni ensi-iltaan, kirjailija sanoo tapaamisen lopuksi ja pitää vuoden kuluttua sanansa. Hän tosin haluaa katsoa esityksen lojuen kyljellään yleisön alle avatussa näyttämöaukossa.

Joku täällä sanoo, että Carmen on Tremblay, vaikka hän itse väittääkin, ettei henkilöillä ole suoranaisia esikuvia. Joka tapauksessa hän kirjoittaa mainelaisistaan la comédie humainea Zolan malliin. Samat henkilöhahmot putkahtavat esiin näytelmästä toiseen.

La Maine

Todellisen La Mainen kaupunginosan nähtyäni ymmärrän, että edessä on melkoinen haaste tuoda lavalle se inhimillinen kirjo ja elämänsyke, joka leimaa ”S. Carmenin” tapahtumapaikkaa.

Ihmettelen ihan ensiksi sitä tosiseikkaa, että olen täällä, St. Catherinella, Montrealin La Mainessa. Sitä tosin kestää vain hetken, sillä elämänkirjo ympärilläni tempaa matkaansa. Seinänvierustoilla maleksii muutamia huoria. Transvestiitteja parveilee erityisesti Café Cleopâtren edustalla. Miehiä on liikkeellä paljon. He ovat eri rotuja, jotkut jo iltapäivästä ankarassa humalassa. Pelkkään mustaan silkkiaamutakkiin pukeutunut, ajeltu mies mittaa muiden joukossa katuja. Neonvalot piirtävät karkeina esiin ihmiset, yhden kerrallaan. Ihan Cléoptre-kahvilan nurkalla, St. Laurent -kadun varrella, on Monument National -teatteri. Nimi herättää mahtipontisuudellaan hupaisia mielleyhtymiä. Koko väylä huokuu raadollista elinvoimaa.

– Rodéon, ”St.Carmenin” kapakan, esikuva on lähinnä juuri näytelmän Café Cleopâtre, kertoo seuralaiseni, Trembleyn kustantaja, joka on suostunut oppaakseni. Se ei valitettavasti ole vielä avannut oviaan.

Kuljemme ohi graffitien ja todellisten monumentaalisten seinämaalausten, ohi ammottavien parkkipaikkojen, jotka aukeavat kohdalle äkisti kuin suusta pois vedettyjen hampaiden onkalot, ohi West Side Storyn palotikkaiden, kalteri-ikkunoiden ja lohkeilleiden rappausten. Mutta aina välillä avautuu eteen pittoreski katunäkymä, joka on kuin suoraan eteläisestä esi-isien Euroopasta. Kaupungin keskusta yrittää tosin tunkea voimalla kohti La Mainea ja vallata alaa Ankkalinna-tyyppisille pilvenpiirtäjille, joita nuolevat monikaistaiset valtatiet. Tämä on kaunein ruma kaupunki, jonka olen nähnyt.

Yhden talon kulmassa on punaiseksi maalattu nurkka ja sen keskellä viisto ovi. Oven yläpuolella on pysty valomainos, jossa lukee ”La Lodéo”. Oppaani tietää kertoa, että nimi johtuu kapakan entisen omistajan ärräviasta. Hän ei oppinut koskaan sanomaan rodeo.

– Kapakka on perustettu toisen maailmansodan aikaan, kun kantrimusiikki oli suosittua myös Kanadassa. Sitä pidettiin silloin puhdasmielisenä ja isänmaallisena musiikkina.

Älyvapaita cowboyelämän kuvauksia käännettiin innolla ranskaksi, kunnes rock ja ranskalaisperäiset laulut katkaisivat suosion. Strippauksen salliminen muutti lopullisesti koko musiikkikulttuurin.

Räikeä neonvalo reunustaa La Lodéon näyteikkunoita, joista ei näe sisään. Niihin on aseteltu alastonkuvia jo aikaa sitten, koska hahmot ovat haalistuneet lähes olemattomiin. Ovella seisoo suomalaiselta näyttävä portsari, jonka otsalla killuu rasva ja hiki. Harteita kiristää virkatakki. Asiakas tulee ulos, kun pyrimme sisään, ja röyhtäisee ohi mennessään raikuvasti. Portsari lupaa, että saamme käväistä katsomassa paikkaa sisältä kahden dollarin pääsymaksulla. Normaali käytäntö baarissa on vähintään kaksi paukkua tunnissa tai ulos, hän valistaa.

Sisällä vallitsee punertava pimeys, jossa velloo tupakansavu ja eltaantunut öljyn käry. Seinien punaisen maalin keskeen on sinne tänne läiskäytetty ruskean ja kullan kirjava tapettikaistale. Ikkunoiden edessä on kultamaalilla maalatut kovalevyt. Neljäkymmentäluvun kuuppavalaisimet on himmennetty sutimalla lasikuvut punaisella ja sinisellä värillä. Seinustalla lojuu pitkä baaritiski kuin alttari. Pieniä matalia pöytiä on tungettu vieri viereen ja niiden ääressä nuokahtelee yksinäisiä miehenhahmoja. Keskilattialla on punainen, nelikulmainen koroke, jonka nurkkiin on pystytetty rautatangot. Niitä yhdistää toisiinsa jykevä kettinki. Musiikin jytä täyttää paikan. Täällä ei kukaan keskustele.

Lavalla on jo meneillään strippaus. Esiin paljastuu kotirouvavartalo, taikinamaiset rinnat ja mustat pikkuhousut. Päässä on vaalea peruukki ja jalassa korkokengät, jotka panevat polvet lievään linkkuun. Nainen tepastelee lavalla, nostelee rintojaan ja hytkyy vähän. Kaksi muuta naista seuraa esitystä lavan reunalta ja häipyy nyt keskenään supatellen takahuoneeseen. Pikkuhousut irtoavat esiintyjän alavartalolta, mutta kapakan mieshahmoista ei juuri erota elonmerkkiä. On saatava raitista ilmaa.

Niinpä ajamme Mont Royal -vuorelle. Siellä on suuri luonnonpuisto ja huikea näkymä alas St. Laurent-joelle, jota kuu hopeoi. Jostain kuuluu särkyvän pullon kirskahdus. Ilahdun vuosia myöhemmin tunnistaessani Mont Royalin elokuvasta ”Montrealin Jeesus” – hieno filmi ja hieno tapahtumapaikka.

Toronto

Junassa matkalla Torontoon musta vaunupalvelija heittää kassiani niin rempseästi, että kyydissä oleva Campari-pullo särkyy ja sisus valuu matkatavaroihin. Vastapäinen matkustaja onnistuu puolestaan kaatamaan pahvimukillisen kahvia valkoiselle puserolleni. Ikkunassa matkaa maisema, joka näyttää häkellyttävästi Suomelta.

Perille hotelliin tulen kaikin puolin ryvettyneenä. Kassiin pakatut punaisentahmeat vaatteet on pakko upottaa kerralla suureen kylpyammeeseen likoamaan ja toivoa parasta. Saan tyytyä matkatamineisiini ja käsin hinkattuun kosteaan puseroon pormestarin järjestämällä vastaanotolla Viljo Revellin piirtämässä muhkeassa kaupungintalossa.

Tämä kaupunki on ainakin näillä laidoillaan, joilla nyt liikumme, järjestäytynyt, siisti ja hyvin anglosaksinen. Montrealin charmikas rähjäisyys ja elämänmaku puuttuvat kokonaan..

Niagara

Niagaralla teen laivaretken ”Maid of Mistillä”. Saamme päällemme mustat hupulliset sadetakit ennen kuin astumme höyrylaivaan, joka lähtee ponnistelemaan vastavirtaan kohti putouksia, joiden muistikuva ja jylinä palautuvat elävinä mieleen, kun ohjaan pari vuotta myöhemmin näytelmää Blondinista, nuorallakävelijästä, joka vuosisataa aiemmin istui teräsvaijerillaan Niagaran päällä ja paistoi kananmunia.

Matkalla Niagaralle, turvamiehenä Ralf Långbacka.

Matkalla Niagaralle, turvamiehenä Ralf Långbacka.

Alus tekee aikansa matkaa vastavirtaan vaivalloisesti ja pysähtyy sitten kokonaan paikoilleen, kun putoukset ovat käden ulottuvilla. ”Maid of the Mistin” moottorit jyskyttävät edelleen täydellä teholla puskien veden voimaa vastaan. Sitten laiva jää vapisemaan veden varaan, mutta sen tehot eivät riitä senttiäkään pidemmälle.

Maid of the Mist

Maid of the Mist

Putoukset jymisevät ja ilman täyttää kostea utu. Vesihöyry valtaa aluksen. Kaikki ääriviivat katoavat. Kaksi voimaa, kone ja luonto, jyskyttävät vastakkain avaruudettomassa tilassa ja hetki muuttuu pieneksi ikuisuudeksi. Sitten ”Maid of the Mist” luovuttaa, kääntyy ympäri ja palaa laituriin.

Todellisuuden moninaiset kasvot

Yhdysvallat 1987

Silloin kun on jo lähtenyt matkaan ja uni samentaa hetken menneestä tulevaan, mieli jää viipymään lähtöpisteessä, vaikka ruumis on jo matkannut mailien päähän, meren taa, mantereelta toiselle. Hetken on vähällä herätä eiliseen, tuttuun, siihen todelliseen, olevan ja tulevan sijaan. Mieli siirtyy mukaan, vasta kun silmät avautuvat. Siinä käy lahjomattomasti ilmi, kumpi fyysisen ja psyykkisen liitossa oikein määrää.

Washington D.C. | Washington

Kukkivat omenapuut ja atsaleat reunustavat sisäänajoreittiä kaupunkiin. Kevät on paljon pidemmällä kuin Suomessa.

Jotain lapsekkaan avointa näissä jenkeissä näyttää olevan ja yhtä uhmaikäisen härkäpäistä. Luottavat kuin lapsi omaan havaintoonsa. Jopa kadunkulmaan istahtanut ”homeless” katsoo häkellyttävän avoimesti suoraan silmiin.

Kaupunginosat, joiden läpi ajamme kohti keskustaa, ovat siistejä, kaistale amerikkalaista omakotiunelmaa, jossa vodkapullo kädessään kulkeva villahattuinen musta mies on räikeä poikkeus. Myöhemmin kuulen ohimennen, että kodittomia oli näilläkin kulmilla ennen paljon enemmän, sillä he ovat ennen tulleet nukkumaan metron ilmanvaihtoritilöiden päälle, jotka ovat puhaltaneet lämmintä ilmaa ulos. Nyt ritilöihin on pantu piikit.

Olen USA:n tiedotustoimiston kutsumana kuukauden tutustumisretkellä tämän valtavan maan teatterielämään. Monet teatterilaiset, joita tapaan täällä, sanovat, että kunpa maan oma kansalainen voisi joskus saada saman mahdollisuuden.

Ensimmäisen iltapäivän kuljen pitkin Georgetownia, joka on merkillinen kooste vaikutelmia, kuin Montreal ja Toronto olisi risteytetty. Käyn kadunvarren elokuvateatterissa kohtaamassa Euroopan, kun katson filmin Marlenesta, myytistä, joka on tehnyt taidetta yrityksistä riisua myytti: ”155 kirjaa minusta ja kaikki roskaa”. Ja niin hän onkin kasvanut todellisen myytin mittoihin, sojottivatpa sukkanauhat säihkysäärten yläpuolella mihin suuntaan vain.

National Endowment for the Arts evästää seuraavana aamuna minut kohtaamaan Amerikan. Saan katsauksen teatterin tukirakenteisiin ja tilaan. Parhaiten jää mieleen kommentti, jonka aion viedä tuliaisina Suomeen:

– Valtion tulee olla johtava toimija taiteen riskinoton tukemisessa. Kaupallinen sponsori tukee vain taattua menestystä.

Saan myös kuulla, että Washingtonin teatterielämä vilkastuu parhaillaan, koska näyttelijät muuttavat pois New Yorkista sen sosiaalisten ongelmien sekä elinkustannusten ja tuotantojen kalleuden tähden. Valtion tukea yritetään suunnata pysyville ensembleille kertaprojektien sijaan. Musiikkiteatteriin kohdennetaan tukea, jolla kannustetaan tekemään uusia teoksia. ”Rainbow casting”, joka tunnustaa maan rotukirjon, valtaa voimalla näyttämöitä. Kansainvälistä vaihtoa ja osallistumista festivaaleihin tuetaan.

Kaikki kuulemani on yhtä hyvää ja yhtä kaunista kuin maan perustuslaki. Todellisuus sen sijaan näyttää kuukauden mittaan moninaiset kasvot.

Teatterikaupunki?

Peter Sellars on joutunut juuri jättämään Kennedy Centerin taakseen, eikä siellä tällä erää enää tehdä lainkaan teatteria. Sellarsin aika on tuottanut pääkaupunkiin taiteellista uskallusta, mutta myös kohtuuttomia kustannuksia. Yleisö ei ole osannut täyttää jättiläiskatsomoita nähdäkseen näyttämöllä kokeiluja.

Silti Washington on vastoin odotuksiani oikea teatterikaupunki. Jättisalille löytyy paljon ihmisenmittaisia vaihtoehtoja.

Studio Teatterin ”As is” on vielä harjoitusvaiheessa mutta antaa hyvän kuvan pikku teattereiden pyrinnöistä. AIDS on faktaa, ja teatteri tekee parhaansa valottaakseen asiaa ja purkaakseen ennakkoluuloja. Teatterinjohtaja Joy Zindmanin nuhruisessa toimistosokkelossa suunnitellaan hyvää vauhtia uutta teatterirakennusta.

Arena Stage on puolestaan tehnyt ensembleteatteria jo lähes neljä vuosikymmentä. Kolmen näyttämön teatteriin rakennetaan parhaillaan neljättä salia. Täällä nojataan The Methodiin; niinpä venäläiset ohjaajat, muiden muassa Juri Ljubimov, ovat saaneet talosta vierailunäyttämön. Living Stage toimii itsenäisenä, liikkuvana osana Stagen kokonaisuutta. Sen johtaja Robert Alexander tutkii parhaillaan luovuutta ghetoissa.

Arena Stagen etusivu.

Arena Stagen etusivu.

Äärilaidat

Auennut mahdollisuus käydä saman kevään aikana Valkoisessa talossa ja Kremlin kongressisalissa olisi ehkä antanut energialatauksen valtavirtojen vastanavoilta. Mitä Reaganilla olisi tarjota, jää kuitenkin arvoitukseksi, sillä tyydyn vaanimaan täkäläisen presidentin residenssiä korttelin kulmilta, rauta-aidan takaa, samasta pisteestä, josta se putkahtaa TV-uutisiin. Olen päättänyt yöpyä Baltimoressa, jossa on tuttua väkeä, eikä aikaa liikene turistikohteeseen. Kremliin sen sijaan otin sisätilatuntumaa Gorbatshovin järjestämässä rauhankongressissa.

Hershorn Museota en sen sijaan jätä väliin. Henry Mooret ja Rodinit on nähtävä. Museoon ei maksa mitään, mutta turvatarkastukset ovatkin sitten tiukat. ”Kypäräntakojan kaunis vaimo” sykäyttää, samoin Daumierin, Degas’n ja Picasson veistokset. Mutta komein teos on silti maisema pyörötalon parvekeikkunasta. Näkymä avautuu Capitoliumin edessä olevaan puistoon. Jykevät harmaat mahtirakennukset levittäytyvät panoraamana pienen matkan päässä. Etualan täyttävät puiston keväänvihreät puut, joista kaunein on täynnään hennonkellertäviä kukintoja. Niiden lomasta hahmottuvat vielä selkeinä mustan rungon ja oksien väkevät valtasuonet, puun luonne. Taivas taustalla värjäytyy ihan silmissä harmaansinertäväksi, kun pilvet puskevat voimalla pääkaupungin ylle. Taivaan ja kattojen saumassa hehkuu ukkosen puna. Kokonaisuus on kaunis ja hyvin amerikkalainen taideteos.

Kuuliaisuus, nuorten naisten taakka, panee täällä hymyilemään, nyökyttelemään, jopa maksamaan taksissa vahingossa kellonlukeman mukaan vakiotaksan asemesta sen sijaan, että kysyisin pika pikaa pois kaasuttavalta kuljettajalta, miksi tämä näin paljon maksaa. Kuuliaisuus edellyttää, että on mieliksi, eikä se näköjään irrota otettaan, vaikka täytän pian neljäkymmentä. Yhdyn jopa arvostelemaan ääneen reaalisosialismia, aiheesta ja oikeutetusti, mutta täysin väärässä ympäristössä.

Maryland | Baltimore

On vappuaamu, kaunis ilma, eikä pienintäkään tietoa työläiskaupungin juhlinnasta. Katselen ulos roosansävyisen ja viktoriaanisen Shirley’s Guesthousen korkeasta ikkunasta. Autojen virta ikkunan alla on ehtymätön. Muutamia mustia miehiä hengailee kulmilla paljon vaatetta päällään. Vastapäätä pestään kirkkoa. Amerikan työmies kantaa isoa lankkua harteillaan kirkonpesutyömaalla tänä kaikkien maailman työläisten kansainvälisenä juhlapäivänä.

Inner Harbour on satama- ja rautatiekaupungin ylpeys: aurinkoa, ihmisvilinää, laiskottelua, purjeveneitä ja hyviä ravintoloita merenhedelmineen. Kaupungin keskustassa ratsastaa vastaan poliisi suojakypärä päässään. Kadunvarteen on sirottunut kerjäläisiä, jotka kaikki selittävät pahvilapuissaan syyn kerjäämiseen: ”koditon”, ”nälkäinen”. Kun edessäni seisoo pappa, jonka lapussa on ”my house burnt…” ja pitkä tarina siitä, mitä sitten seurasi, hellyn antamaan maailman rikkaimman valtion kerjäläiselle dollarin.

Don’t give up

Keskustasta löytyy Center Stage. Sillä on hallussaan puoli taloa, rakennuksen toinen pääty on jesuiittakirkko. Molemmat kulttuurilaitokset toimivat sovussa saman katon alla. Center Stage luonnehtii olevansa uuden näytelmän kehto. Itse asiassa talon väki pyrkii löytämään näytelmäkirjailijoita ennemminkin kuin näytelmiä. He kannustavat lahjakkuuksia kirjoittamaan draamaa, järjestävät lukuesityksiä ja tuotantosarjoja, joilla on vakinainen asiakaskunta sekä palvelevat ympäristön kouluja luennoimalla teatterin olemuksesta ja innostamalla myös koululaisia kirjoittamaan.

Muutaman korttelin päästä löytyy Theatre Projects. Se toimii sataman porttina uudelle eurooppalaiselle näytelmälle, sanoo Philip Arnault, talon johtaja ja monivuotinen tuttuni. Roteva mies on jo nuoresta siunattu vitivalkoisella parralla ja hiuspehkolla ja näyttää siis ihan samalta vuosikymmenestä toiseen. Hänellä on totta tosiaan mainio projekti käsissään. Koko rakennuksen tilat on vähin erin vallattu teatterin käyttöön. Sieltä löytyy teatterisalin ja toimiston lisäksi kaksi ravintolaa, jazzklubi ja ulkobaari, jonka tarjoilutiskit on koottu rautateiltä lahjoituksena saaduista ratapölkyistä. Parhaillaan suunnitellaan myös toista, nykyistä suurempaa studiota ja yöpymistiloja vieraileville ryhmille.

Kippari-Kallen jälkipolvea Phil Arnault.

Kippari-Kallen jälkipolvea Phil Arnault.

Näen teatterisalissa esityksen, joka ei jätä kylmäksi. Se on Thunder Thigh -ryhmän ”Sticking and Pulling”. Ryhmään kuuluu kaksi runsasmuotoista mustaa naista, jotka ovat rakentaneet aseistariisuvan hulluttelun omien läskien ihanuudesta ja miesten asenteellisuudesta sekä miehisen rakkauselämän sävyttömyydestä. Heillä on päällään henkseleihin ripustetut tekorinnat tarranänneineen ja vastaavat vaahtomuoviset fetissit miespuolisista kehonulokkeista. Esitys on särmikäs ja hauska. Nämä ladyt eivät säästele itseään.

Kirby Malonen Impossible Theatre sen sijaan tavoittelee nuoria aikuisia, filmi- ja musiikkiyleisöä sekä yliopisto-opiskelijoita. Teatterin keinoja ravistellaan raikkaasti. Ryhmä käyttää videoita, dioja, musiikkia, ääniefektejä, nukkeja, miniatyyrejä ja suurennoksia. He toistavat joskus mekaanisesti roolihenkilöiden ajatusäänet yleisölle tai siirtävät repliikit puhekupliin. Tehdessään yhteistyötä Action Groupin tai Industrial String Groupin kanssa ryhmä esiintyy nimellä Impossible Industrial Action. Tutkijoiden kanssa käydään dialogia, kun uusia aiheita lähestytään. Suunnitteilla on parhaillaan näytelmä ”Gulliverista”, ”Guerilla Ooppera” ja viittomakieleen perustuva ”If you don’t give up”.

Lähes kaikki näyttävät tässä maassa tahtovan näyttelijöiksi, eikä se taida olla helppoa. Monta näyttelijää on jo osunut kohdalle taksin ratissa. Kun istahdamme Impossible-ryhmän jäsenten kanssa syömään etiopialaisessa ravintolassa, meille tarjoilee wannabe-näyttelijätär.

Kun ruoka kannetaan pöytään, vieressäni istuva Industrial String Groupin tyttö on pyörtyä pelkästä ruoan näkemisestä ja tuoksusta. Hän ei ole syönyt niin pitkään aikaan. Tyttö joutuu poistumaan pöydästä, sillä pahoinvointi ruoan äärellä käy ylivoimaiseksi. Muutkin taiteilija-ammatistaan kiinni pitävät Impossible-ryhmäläiset vaikuttavat aidosti nälkätaiteilijoilta. Kun olemme lopettaneet aterioinnin, isäntäväki käärii huolellisesti dogi bageihin kaiken jäljelle jääneen ruoan. Näyttelijyys elättää vain poikkeustapaukset.

Matkaamme jälkiruokakahveille ryhmän vetäjän Kirby Malonen kotiin, jossa lukuisat kirjapinot odottavat siirtelyä tai ovat ikuisesti matkalla jollekin hyllylle. Keittiössä on hajonnut pesukone. Vierailu jää jälkimmäisestä seikasta johtuen lyhyeksi, mutta ehdin kuitenkin katsoa kolmen minuutin videon, stressiin ja elämäninhoon lääkkeeksi tehdyn ”But I Buy Shoes”. Sitten vapunpäivä Baltimoressa on ohi ja on jo aika lähteä kohti lentokenttää.

Illinois | Chicago

Lentokoneesta hahmottuu kaupungin iltavaloissa ällistyttävän johdonmukainen ruutukaava, kuin valaistu millimetripaperi, jota jatkuu koneen alla parinkymmenen minuutin ajan. Maan kamaralla sen säännönmukaisuus ei enää hahmotu. Taksi ajaa läpi sekavan, teiden halkoman teollisuusalueen ja ohi maailman korkeimman talon, tietenkin. Kuljettaja kertoo siinä olevan toistasataa kerrosta. Toki sen jo nykyisin päihittää lukuisa määrä haastajia eri puolilla maailmaa.

– Rikkaat asuvat ylhäällä, kuljettaja jatkaa. – Mitä rikkaampi, sitä korkeammalla, sitä kalliimmat neliöt.

Pilvet näyttävät tosiaan osuvan näiden rikkaiden ikkunoihin. Ovat lähes taivaassa jo.

Kadulla meitä vastaan pyyhältää Kuuban autokantaa hurjempia ajoneuvoja, joilta parempiosaiset varovat huolella peltejään. Taksi ajaa kovaa. Kovaa näyttää olevan elämäkin yökortteleissa, joissa humalaiset miehet tulevat huutelemaan suoraan taksiin. Sitten olemme jo hotellin edessä. Ajaja nousee nostamaan laukkuni tavarasäilöstä. Hänellä on pieneksi jäänyt paita housujensa päällä ja kuosien välissä suomalaismallinen tuuletusrako.

– Onko Chicagossa paha liikkua ulkona illalla, kysyn.

– Vain yöelämäkortteleissa ja täällä, missä tämä hotelli on.

Toivotan taksille vappuillan lähtiäisiksi hyvää työläisten päivää.

– Täällä vietetään vain työnantajan päiviä, kuuluu vastaus.

Kirjoittaudun sisään hotelliin pieneen lasikoppiin sulloutuneena, vastaanottovirkailijan istuessa turvalasin ruudun takana. Panen välillämme liikkuneeseen metallikaukaloon etukäteismaksun kahdesta yöstä. Mitään puhumaton virkailija pyöräyttää takaisin metallikaukalon. Siinä on avain. Raahaan matkalaukkuni pihan yli hissikäytävään ja sieltä kerrostasanteen toisessa päässä olevaan huoneeseen. Täällä ei totisesti ole mukavuuksia.

Ja nyt olen sisällä, turvalukot tiukasti kiinni. Käyn vuoteelle ja yritän nukkua.

Aamulla kysyn lasikopin hahmolta puhelinta, ja minut neuvotaan hissien kulmaan asennetulle automaatille.

Syydän siihen kolikoita. Hotellin järjestänyt ohjelmatoimisto ei vastaa soittoon. Valitsen yhteyshenkilöni kotinumeron. Hän vastaa.

– Oli niin täyttä kaikkialla ja Washington teki varauksen niin myöhään. Ja muualla on niin kallista. Onhan se vähän vaarallista aluetta, on.

Vaadin ääni väristen toista yöpymispaikkaa, ja hän lupaa tehdä parhaansa. Hän sulkee puhelimen pyydettyään minua soittamaan uudelleen iltapäivällä kello neljältä. Palaan huoneeseen ja tirautan kyyneleen. Kyyhötän lukkojen takana sängyllä. Sitten ihmettelen itseäni: näinkö vähästä se on kiinni, kohta nelikymppinen vauva. Istuu sisällä ja odottaa iltapäivää, vaikka ulkopuolella on koko Chicago. Kuuntelen tuulta ja yritän erottaa sen liikenteen jyrystä. Katselen harmaiden verhojen raosta pihalle, missä ei ole mitään katsottavaa. Panen lämmön päälle ja vedän verhot kokonaan kiinni. Yksinäisyys on kosketeltavaa. Olen yhtä yksin kuin sinä aamuna kotonani, jolloin olin nukkunut rokuliin ja löytänyt lapun, jossa luki ekaluokkalaisen käsialalla: ”MENIN KOULUN”. Hellyys valtaa mielen. Outous ei vain ota hellittääkseen, kun ovesta avautuu suuri kaupunki, suurimpia, metropolialueineen noin yhdeksän miljoonaa asukasta.

Taon päähäni, että paras uskaltaa.

Roskaruokaa

Nälkä ajaa minut vihdoin ulos oven takaa. Kävelen Kentucky Fry Chickeniin, eikä matkalla tapahdu mitään erikoista. Seison hampurilaisjonossa lihavimman elävän miehen takana, jonka olen koskaan nähnyt. Hän tunkee isoon pussiin erikoistarjouksia: kipot perunamuhennosta, salaatin, sämpylän, kananuggetit, lusikkahaarukkayhdistelmän, pillin ja maissintähkän, joka on keltaisessa muovipussissa ja josta hän saa voisulat housuilleen. Vessan ovessa on lappu, että se on epäkunnossa.

Televisio pauhaa ja vanhukset esittelevät näytöllä aikuiseksi kasvattamaansa sokeaa kehitysvammaispoikaa, joka osaa matkia Louis Armstrongia ja soittaa herkillä sormilla pianoa. Äitivanhus tanssii tahdissa.

Saan oman kanapussini. Myyjätyttö katsoo pitkään. Luulen, että hän on kysymäisillään, mistä olen kotoisin.

– Teillä on niin kauniit silmät, hän tokaisee sen sijaan ja jatkaa puuhiaan.

Saan aihetta jälleen ihmetellä näiden amerikkalaisten mutkattomuutta. Palaan hotelliin, kun kello on neljä ja yritän soittaa automaatista. Kontaktini vastaa, että huomisesta alkaen minulla on toinen hotellihuone Ohio Housessa. Se ei ole paljon nykyistä kummempi, mutta rauhallisemmalla alueella. Yksi yö pitää kuitenkin vielä pysyä aloillaan, koska huone vapautuu vasta aamulla. Muu ei auta.

Toinen yö

Illalla on ukkosilma. Sataa kaatamalla. Pelkään, että huoneen katto alkaa vuotaa sängylleni. Se on jäljistä päätellen vuotanut ennenkin. En ehdi jännittää pitkään, kun ovi kolisee ja joku mies yrittää tunkeutua huoneeseen omilla avaimillaan. Huudan sisältä, että mitä ihmettä, ja pomppaan sängystä ylös. Turvaketju on vielä miehen esteenä. Hän on lippalakkipäinen, yönmusta ja yhtä mustat aurinkolasit silmillään.

– I thought you had gone, mies sanoo ja alkaa tunkea kenkäänsä ovenrakoon.

– Well, you’re wrong, kiljun ja potkaisen hänen jalkansa oven raosta sekä paiskaan oven kiinni.

Raahaan oven eteen kaikki irtokalusteet, mitä huoneessa on. Laitan tuolin karmin kääntökahvan alle kiilaksi. Sitten yritän saada unta vaikka äkillinen adrenaliinipiikki ei tahdo hellittää. Lihakset ovat jäykistyneet palikoiksi.

Shakespeare

Tämä musta taksinkuljettajapersoonallisuus saa korjata minut aamulla laukkuineni kadunkulmasta. Ajamme päivänvalossa maailman jyhkeimmän rumuuden läpi. Kaikki on täällä niin rumaa, että se alkaa jo olla kaunista. Ohitamme mustuneita tiilitalojättejä, pyörötaloja joissa on kymmeniä kerroksia parkkitilaa täynnään järvelle päin pyllistäviä autoja ja Greyhound-pääkonttorin, josta tulevat elävästi mieleen Onni Vilkkaan bussit lapsuuteni Kotkassa. Taksinkuljettaja kertoo olevansa Ugandasta. Hän lukisi mielellään Shakespearea, jos asuisi Englannissa, mutta täällä ei lukemiseen ole varaa. Onneksi nyt kertyy rahaa. On paljon kyytejä, kun kaupungissa on viljakauppiaiden vuosikokous.

Chicago kurottaa korkeuksiin.

Chicago kurottaa korkeuksiin.

– Täällä raha ei säästy. Ei voi jäädä Shakespearen äärelle. Kun pääsisi vaikka Suomeen.

Ohio House on tavallinen pikku hotelli tylyn parkkipaikan reunassa, mutta sieltä voi empimättä uskaltautua ulos tutkimusretkille.

Näen ihan ensiksi esityksen, joka jää mieleen yhtenä parhaimmista koko mantereella. Se on Goodman Theaterin tulkinta Shakespearen ”Myrskystä”, älykäs ja oivaltava toteutus, jossa eri aikakaudet löytävät luontevasti toisensa. Esitys alkaa kaksikymmentäluvun epookissa ”Stormy Weatherin” soidessa laivan kannella. Haaksirikon jälkeen taustalle vyörytetään rullattava fondi, jossa vaihtuvat perinteisen maalaustaiteen maisemakuvat 1800-luvulta. Esityksen on ohjannut Robert Falls. Arielin ja Calibanin rooliin hän on valinnut mustat näyttelijät. Ariel lentelee näyttämötilassa lähes näkymättömin vaijerein. Caliban on tässä versiossa ensimmäinen johdonmukainen tulkinta, jonka olen nähnyt. Hän on uuden siirtomaaherran etsijä, vapautta vaativa mutta omaa vastuuta pelkäävä hahmo. Prospero on taitava kuin mikä heiluessaan hopeanvärinen, lautasantennia muistuttava sateenvarjo taikasauvanaan.

Saan koko ajan näissä teattereissa oivallisia ehdotuksia siitä, keitä seuraavissa kaupungeissa pitää jututtaa. Dramaturgi Tom Craemer ehdottaa tutustumista San Diegon La Jollaan ja Des McAnuffin tapaamista. Lopuksi hän paljastaa, että on hänelläkin Suomensa. Hän seurustelee ”puolisuomalaisen” Writaluoman kanssa.

Tapakoulutusta

Ohjelmani seuraava etappi on De Paul University, jossa annetaan ammattiin johtavaa korkeakoulutasoista teatterikoulutusta. Koulu on siirretty yliopistoon vuonna 1978 Goodman Theaterista, jonne se on aikoinaan perustettu oppilaskouluksi. Matkustan De Pauliin paikallisjunalla. Ihmiset puhuvat kovaa kaikkialla, metrossa, baarissa, taidenäyttelyssä ja nyt junassa, joka ohittaa juuri yhden rakennuksen korkeintaan kahdenkymmenen senttimetrin etäisyydeltä. Radan varressa on tilanahtautta, pittoreskia köyhyyttä, lavastuksen näköisiä paikkoja vieri vieressä. Ei näillä kulmilla kovinkaan monella voi ihan hyvin mennä.

Tulen perille ennen sovittua aikaa ja otan tilaisuuden käydä lounaalla. Paikalliskuppilassa ei vain puhuta kovaa vaan suorastaan huudetaan. Mustat miehet kiljuvat toisilleen hattu tiukasti päässään baaritiskin äärellä. Aamun voittoihini on kuulunut, että olen tänään saanut yhden valkoisen miehen ottamaan hatun päästään kahvilassa pelkällä katseen voimalla. Voittoa olisi turha yrittääkään uusia täällä. Aseistettuja poliiseja näyttää osuneen lähipöytään.

Tarjoilija, josta ei oikein saa selvää, onko hän mies vai nainen, tulee ottamaan tilausta ja kertoo olevansa työssään ensimmäistä päivää. Tilaan medium-pihvin ja punaviiniä ja jään miettimään, pyysikö tarjoilija esittäytymisellään etukäteen anteeksi kaikki eteen tulevat virheet vai kantaako hän todella eteeni paikallisten ruokatapojen kirjon. Ensin saan kylmäksi temperoidun punaviinilasillisen. Sitten pöytään tuodaan lautasellinen salaattia, jonka päälle on antaumuksella ravisteltu PH:ta. Tarjoilijani kysyy vähien hampaidensa välistä, haluaisinko kenties lisää PH:ta. Kieltäydyn. Sitten saan pihvin. Se ei ole lastenkokoa vaan peittää puoli lautasta. Pihvin päällä on kolme herkkusientä ja alla leipä. Saan myös eri kipollisen keitettyjä porkkanoita ja kulhollisen spagettia, johon on pudotettu purkillinen valmiskastiketta. Tarjoilija kantaa pöytään vielä korillisen leipää ja monta erillistä voinappia. Mietin, missä järjestyksessä tämä valikoima syötäisiinkään ja mihin mahaan. Selvää on ainakin, että täällä ei kitsastella.

Harmaapäinen täti, jolla on suurilinssiset silmälasit, heittelee baarin puolella tuoppeja liukumaan pitkin tiskiä kuin lännenfilmeissä. Yhtä suvereenisti häneltä käy huulenheitto tiskiin nojaavien hattupäiden kanssa. Joku paukuttaa flipperiä ja TV pauhaa uutista siitä, kuinka musta pormestari on valittu uudelleen luotsaamaan Chicagoa. Kun olen ahtanut sisääni kaiken sen, minkä saan mahtumaan, ruokaa on pöydällä vielä läjäpäin. Tarvitsen mielestäni ruoansulatuksen vuoksi konjakin. Tarjoilijalla on asiasta mielipide.

– Se, mitä täällä voi kutsua konjakiksi, on Martell tai Hennessy. Otatko sellaisenaan vai jäillä? Tuleeko Coca colaa tai kivennäisvettä?

Pelastan konjakkini jäiltä ja kyytipojilta suihini ja kävelen kohti De Paulia toivoen, että ruoka laskisi hieman.

Teatterikoulutusta

Yliopistolla tarjotaan huolellinen selvitys siitä, mitä opiskellaan ja millaisella opintosuunnitelmalla. Niissä ei oikeastaan ole mitään yllättävää. Merkittävintä onkin ehkä vain se, miten samanlaista virallinen teatterikoulutus on eri puolilla maapalloa.

Pääsen neljännen vuosikurssin näyttelijöiden oppitunnille, jossa oppilaat aprikoivat, kehtaisivatko esittää minulle mitään harjoittelemaansa. Vihdoin he päätyvät toistamaan saman kohtauksen, jota ovat jo kuulemma harjoitelleet koko päivän. Siinä ei vieläkään ole kehumista. Repliikkejä puhutaan ilman, että kuulija arvioisi kuulemansa ennen kuin vastaa. Se, mikä on vaikuttanut esitteissä johdonmukaiselta ja tavoitteelliselta, ei kanna aina käytännön hedelmää.

Uuttako teatteria siis?

Kuuluisan Steppenwolfin esitys on Sam Shepardin ”A Lie of the Mind”, joka perkaa kahdeksan ihmisen elämänvalheet ja riippuvuudet. Punaniskakansan syvien rivien käyttäytymismallit ovat kyllä hyvin lähellä suomalaista mentaliteettia. Näyttelijäntyö on joidenkin vanhempien taiteilijoiden kohdalla uskottavaa, nuoret tahtovat olla valjuja. Kaikki näyttelevät vain keskenään avaamatta tarinaa yleisölle vähääkään. Lavastus on toivottoman ikääntynyttä estetiikkaa. Röyhistän rintaani, kun esitys päättyy. Lahden, Suomen pikku Chicagon, teatteri voi mielestäni olla ihan ylpeä työstään kuuluisan Steppenwofin rinnalla.

Yllättävän riemastuttava performanssi sen sijaan löytyy Organic Theatren sarjasta nimeltä ”Greenhouse”. Teatterin johto vaikuttaa tapaamisessamme yhteistyöhakuiselta, innostuneelta ja köyhältä. Heillä on edessään lähes mahdoton tehtävä pitää juuri hankittu kolmen studionäyttämön talo hengissä. Toivotan onnea näille rohkeille naisille, Sara Farrille ja Lolita Lorrelle, ja siirryn katsomaan Michael Kalmes Meyersin esitystä nimeltään ”Reconstructing the Temple from Memory”. Päästyäni sisään tarinaan joudun toteamaan, että olen nyt katsomassa elämäni tähän mennessä hauskinta ja älykkäintä performanssia. Mies edessämme on kuin hra Hulot’n intellektuelli amerikkalaisveli, joka tekee matkaa henkilökohtaisen muistinsa temppeliin. Olen retkellä hänen päänsä sisään, välillä pääsen kurkistamaan suoraan sydämeen. Hänellä on sata tapaa purkaa auki kaavoittunutta keittiörealismia, jota niin monet jo näkemistäni esityksistä ovat viljelleet. Hän siirtää taikurin lailla katsojan assosiaatiokenttää.

Kun tapaamme esityksen jälkeen, mies on paljon vähemmän kiinnostava kuin esityksensä. Kuinka monen taiteilijan kohdalla tilanne onkaan päinvastainen – näyttämöllä suoritetaan rooli, privaatissa loistetaan. Tämä mies keskittyy lähinnä siihen, miten pääsisi eroon jättimäisestä kalasta, jota on käyttänyt esityksessä. Se on oikea, kuollut kala, jonka sisään hän on asentanut mekanismin, jolla pystyy heilauttamaan kalan pyrstöä. Kun puhumme, hän aukaisee kalan ehjän vatsan, nostaa ulos muovipussiin pakatun mekanismin ja kiikuttaa raadon pihan roskalaatikkoon. Jään miettimään, onko hän syöttänyt mekanisminsa elävälle kalalle. Sen raato tulee joka tapauksessa huomenna haisemaan roskalaatikossa. Minä ainakin olen nielaissut elävältä Michael Kalmes Meyersin syötin. Keskustelumme liikkuu pinnalla, kun esitys taas on päästänyt riemastuttavasti pinnan alle.

Jenkkilän Lahti

Mittailen katuja. Minua miellyttää näiden ruutukaavakortteleiden pienuus. Täällä voi kävellä uuvahtamatta.

Saan täkäläiset nauramaan, kun sanon, että kotikaupunkini Lahti on ”Suomen Chicago”.

– Onko sekin järven rannalla, he keksivät kysyä.

On se. Ja se on maanviljelyksen keskeen ponnisteltu bisnescity, jolla on hyvä orkesteri ja hyvä teatteri. Ilmapiirissäkin tuntuu olevan yhtäläisyyttä: tasa-arvolaki on saanut täkäläiset miehet tolaltaan, kun on käynyt ilmi, että Rotareihin täytyy ottaa jäseniksi myös naisia – hyvinkin lahtelaista, sanoisin.

State-kadulla kuulen, kun mies puhuu pojalleen suomea.

– Siitäkin pitäisi ottaa valokuva…

Ne ovat ensimmäiset suomen sanat koko tämän matkan aikana ja liikutun, mutta kuljen ohi pukahtamatta. Kyllästyttyäni katuvilinään poikkean ensimmäiseen elokuvateatteriin, joka osuu kohdalle. ”Extreme Prejudicen” silmitön tappaminen tapahtuu kauhtuneessa teatterissa, joka pyörittää leffaa nonstopina, joten musta poika käy vain keräämässä cokismukit ja popcorn-tölkit ja esitys alkaa uudelleen. Kaikki näyttävät syövän sormin tässä kaupungissa, kadunvarsilla, kuppiloissa ja elokuvissa.

En erota salin hämärässä yhtään naista. Miehiä on siellä täällä, monet näyttävät nukkuvan elokuvan suunnattomasta metelistä piittaamatta. Yksi katsoja soittaa omaa radiotaan. Edessäni istuva mies kääntyy katsomaan, kun tunkeudun tyhjälle penkkiriville. Sen jälkeen hän ei saa katsettaan irti polvistani, joita keskittyy tuijottamaan ainakin yhtä paljon kuin elokuvaa. Hänellä taitaa olla henkilökohtainen projekti meneillään takkinsa alla. Väkeä tulee sisään ja menee ulos mielensä mukaan, niin minäkin, kun naapurin katseen intensiteetti ja elokuvan tappamisen mäiske ylittävät sietokyvyn. Etsin museon.

Terra Museum osoittaa, kuinka yhteistä kansainvälistä omaisuutta 1900-luvun alun maalaustaiteen trendit ovat. Ranskan maisemat toistuvat täällä, kuten meidänkin taiteessamme. Katselen taatusti Edelfeltin opiskelutovereiden tauluja. Amerikanamerikkalaista maalaustaidetta löytyy museon kauppapisteestä. Ostan mukaani Susan Leetä ja John Singer Sargentia tietäen, että teen tällä kaupalla matkantekoni yhä vaikeammaksi. Näitä kaikkia kirjoja saa varmasti yhtä lailla New Yorkista, joka on matkani viimeinen etappi. Kai sieltä saa kaikkea muuta paitsi kuubalaisia sikareja. Miksi siis raahata kirjoja mukana täältä? Kuljen paketti kainalossani hotelliin.

E.T:n teatteri

Viimeinen iltani Chicagossa on omistettu Wisdom Bridge -teatterille. Johtaja on mahtipontisesti Richard E.T. White nimeltään. Robert Falls on ollut toistakymmentä vuotta toimineen ryhmän keskeisiä vaikuttajia. ”Myrskyn” nähtyäni pidän tärkeänä tutustua myös taustaan.

– Teatterimme asenne on ”sosiaalikriittinen”, sanoo E.T. – Esitykset ovat uusia tekstejä, kuten Maria Irene Fornesia, mutta myös uusia sovituksia klassikoista. Ryhmälle on annettu kaupungin erityisrahoitusta, jotta se tiivistäisi sidoksiaan sijaintiyhteisöönsä. Koko tulevan kauden ohjelmisto kertookin maahanmuuttajien todellisuudesta. Mustaa ja hispanoteatteria tehdään osana toimintaa. Paikallisväestöä koulutetaan tekemään harrastajateatteria lasten ja vanhusten keskuudessa.

White kertoo omien esteettisten tavoitteidensa olevan performanssin humanisointi ja teatterin poeettisuuden ja mielikuvituksellisuuden lisääminen.

Teatterin esitys ”Circe & Bravo” ei ainakaan minulle paljasta hänen tavoitteidensa lihallistumista näyttämöllä. Hän ei ole kylläkään itse ohjannut esitystä, vaan tekijä on Douglas Finlayson. Onkohan nimi enne teollisesta otteesta? Hahmot on joka tapauksessa yksinkertaistettu tehdasmaisen yksioikoisiksi. Huvittelen aikani kuvitellen tuttuja suomalaisia näyttelijöitä eri rooleihin, mutta sekin alkaa kyllästyttää. Katastrofaalisinta on kuitenkin lavastus. Kulissiseinät heilahtelevat, kun ihmiset liikkuvat lavalla. Vesijohto on vedetty pahviseinälle ja siitä otetaan vettä, kun keitetään suodatinkahvia. Tekotulitakka saa minut epätoivon partaalle. Steppenwolfin lavastuskin alkaa nousta tämän toteutuksen rinnalla arvoon arvaamattomaan. Esitys panee haukottelemaan, ja alan kirjoittaa uuvahtaakseni vähemmän. Katson kelloa ja toivon äänitehosteita, jotka pitäisivät hereillä.

Matkamiehiä

Aamulla, kun odotan vierailun viimeistä Chicagon-taksia, vastapäiseen kulmaan on ilmaantunut korttelinmittainen jono meksikolaisia. Talossa on Meksikon konsulaatti. Uusi immigration-laki on astunut voimaan yöllä, ja työnantajat ovat huolissaan. Maahanmuuttajien on käytävä tarkistuttamassa oleskelulupansa. Jonosta menee yksi ihminen kerrallaan sisään, mutta ketään ei tule ulos. Näky on absurdi. Joudun selittämään itselleni, että korttelin toisella laidalla täytyy olla uloskäynti. TV-kuvausryhmä tulee hätistelemään viimeisiä jonottajia.

Kun tilaamani taksi ajaa paikalle, kuljettajapappa on pahassa krapulassa.

– Miten minä ajan ulos tältä tontilta, hän tinkaa.

– Jospa vaikka koittaisit tuosta, sanon, ja pääsemme liikkeelle.

– Thank you, but I’m new in this business, you see.

Taksi pysyy työläästi omalla kaistallaan, mutta onneksi kuljettaja on jo oppinut tien lentokentälle ja osuu vieläpä oikean lähtöaulan kohdalle. Lopuksi hän pyytää minulta arvostelun siitä, miten ajo sujui kaupungissa, miten highwaylla. Hän on kuulemma saanut potkut pari viikkoa sitten edellisestä paikasta. Syy ei kuitenkaan ole ollut ajotaidossa:

– A guy hit me and I hit the guy.

Ja perhe on elätettävänä ja on muutakin murhetta. Annan armon käydä oikeudesta ja hän saa tyydyttävän arvosanan. Mutkattomasti.

Kone suuntaa Nebraskan yli kohti Coloradoa. Omaha on jo ohitettu, kun alla näkyy pyöreitä peltoja. Sitten alkavat Coloradon huikean juhlavat punaiset kalliovuoret kanjoneineen ja jokiuomineen. Edessä odottaa tuo unelmien kaupunki L.A.

Enkelikylä?

Kalifornia | Los Angeles

Barry on vastassa lentokentällä. Hän tulee olemaan autonkuljettajani nämä päivät Kaliforniassa. Ja kun katson silmissä viliseviä kaistoja ja niillä tungeksivia autoja, tiedän varmasti, etten itse ajelisi täällä metriäkään. Julkisia kulkuvälineitä on ihan turha yrittää etsiä.

Huonompikin kuljettajavalinta olisi voitu tehdä. Barry on intellektuelli juutalaisjuppi, siis todellinen taivaanlahja syntiselle, joka on palaamassa punaniskojen parista.

Huoneeni on viidennessätoista kerroksessa. Jossain alhaalla on Hill Street, Broadway ja Sunset Boulevard. Kaikki ääni kuuluu kaduilta ällistyttävän hyvin tänne ylös. Autontorvia painellaan surutta jo aamukuudelta. Äänetkin ovat elokuvaa tässä kaupungissa, liian selkeitä ollakseen tosia. Rikkaiden rauha ylimmissä kerroksissa onkin ihan näennäistä.

Los Angeles – ja vähän vinossa molemmat.

Los Angeles – ja vähän vinossa molemmat.

Kaupunki on uskomattoman laaja kirjo. Löytyy postmodernia ja juppiarkkitehtuuria ja siroja caziboja. Ja heti parin korttelin päässä nähtävyysalueilta on miehiä makaamassa oikosenaan pitkin katuja.

Mark Taper alta ja päältä

Ensimmäinen teatterikokemus on musikaali ”Roza” Mark Taper Forumissa. Juoni on Pariisin huorakortteleihin sijoitettu Josephine Baker -tarina, jonka päähenkilö on juutalaistaustainen ammattiprostituoitu. Hänen harrastuksenaan on keräillä lapsia huostaansa. Tekijät ovat Julian More ja Gilbert Becaud. Juutalaistematiikka on dominoiva, mutta ajattelen silti, kuinka hyvän roolin joku oman teatterini ikääntyneistä ladyista voisi saada, jos Lahden musiikkiluokkien oppilaat saataisiin yhteistyöhön. Lavalla on todellinen rainbow-casting. Siihen tuskin on vielä toistaiseksi mahdollisuuksia Päijät-Hämeessä.

Esityksen jälkeen olemme Barryn kanssa pulassa. Olemme molemmat unohtaneet, mille parkkitasanteelle auto on kiireessä jäänyt. Halli tyhjenee, kun juoksemme portaita kerroksesta toiseen. Tyhjyyttään ammottavat maanalaiset luolat tuovat mieleen kaikki sarjaohjelmien parkkihallimurhat ja ryöstöt. Kerroksia on toistakymmentä ja juoksutahti kiihtyy. Alakerroksia kohti harveneva autokanta on kuitenkin meille avuksi. Auto löytyy kai kuudennesta maanalaisesta kerroksesta, joka on jo muuten lähes tyhjillään. Barry pyörittää kiivaasti rattia, että pääsemme ulkoilmaan.

Palaamme myöhemmin Mark Taper Forumiin tapaamaan teatterin väkeä ja painamme parkkikerroksen visusti mieleen.

– Teatterin tavoite on rikkoa perinteisen amerikkalaisen naturalismin ja sosiaalisen ahdaskatseisuuden rajoja sekä purkaa kaupungin sitkeää intellektuaalisuuden vihaa, dramaturgi Robert Egan kertoo.

– Vaikka yhteiskunnan keskiluokkaistuminen tuottaa paljon taiteilijaksi haluavia, nuorten tavoittaminen yleisöksi on vaikeaa. Nyt taloon ollaan kiinnittämässä nuorta colour-blind-ryhmää, joka heijastaisi vallitsevaa todellisuutta. Onhan väestöstä enää vain kaksi kolmannesta valkoisia.

Olen jo huomannut, kuinka nämä teattereiden esittelypuheet kuulostavat loppuun asti mietityiltä ja oivallisilta. Tällä kertaa näkemämme ”Roza” , niin musikaali kuin onkin, myös todistaa niiden puolesta. Siitä voi olla iloinen.

Täälläkin keskitytään uusien tekstien kehittelyyn teemalla ”new theater for now”. Tavoitteena on pysyvä ensemble, mutta se on osoittautunut mahdottomaksi filmiyhtiöiden houkutellessa näyttelijöitä paljon paremmilla palkoillaan. Robert Egan pudottelee kuuluisuuksien nimiä, jotka ovat tehneet talossa rooleja. Itse hän tuntuu eniten arvostavan John Malkovichia.

Toisen tapaamisen kohde, L.A. Actors’ Theater, on esittelyn perusteella ilmeisesti riskin ottaja vailla vertaa. On järjestetty Jevtushenko-runoiltoja ja muita avauksia maailmaan. Parhaillaan käsitellään latinoaiheita, pidetään yllä mustaa ensembleä ja kuulovammaislaboratoriota. Alkuvaiheessa konseptiin on kuulunut myös vauvaparkki, mutta lakisääteiset turvajärjestelyt ovat tehneet sen liian kalliiksi. Tekijät sanovat kaihtelematta olevansa ”revolutionary theatre”, jossa ei tyydytä musikaaleihin eikä viihteeseen. Esityksiä järjestetään aamuisin puoli seitsemältä levottomimpien kortteleiden koululaisille.

Harmi, ettei yhtään teatterin esitystä osu aikatauluuni. Yksi yksityiskohta siirtyy täältä mukanani Lahteen: työttömät saavat alennus- tai vapaalipun.

San Diego

Teemme päiväretken San Diegoon, Kalifornian yliopistoon, jotta pääsen tapaamaan Robert Cohenia, jonka olen aikoinani saanut vetämään täydennyskoulutuskurssin Suomen Teatterikoulussa. Hänen ”Acting Power” -kirjansa on ollut sen ajan opiskelijapolven ahaa-elämys.

Täällä UCLA:ssa opiskellaan teatteria kuin laguunissa. Koko kampus on amerikkalainen unelma Kalifornian huikean sinisen taivaan alla ja täällä askaroivien ainoana huolena näyttää olevan taide. Käytävillä on taidekirjojen selaajia ja tanssiaskeleiden tapailijoita. Moniko heistä mahtaa päätyä tarjoilijaksi tai taksisuhariksi suljettuaan yliopiston portin takanaan…

Cohen ottaa meidät vastaan olkihatussa, näyttää isolta lapselta ja on loputtoman hämillään siitä, että hänen työhuoneensa ikkunan takana kaivetaan maasta esiin viemäriputkia. Hän vetää oikein verhot ikkunan eteen. Sitten pääsemme puhumaan työstä. Hän kertoo valmistelevansa esseekokoelmaa Helsingin-seminaarin pohjalta, koska on sen aikana kuullut Stanislavskin koulukunnasta asioita, joista täällä ei ole koskaan puhuttu. Tekeillä on myös katalogi näyttelijäntyön käytännön koulutuksesta. Silti hän tulee tokaisseeksi, ettei ole vielä koskaan saanut yhtään oppilastaan muokatuksi mieleisekseen näyttelijäksi. Tällä hetkellä häntä kiinnostaa erityisesti ”theatricality of every day life”. Tänään siitä voisi puhua pitkäänkin, mutta tosi-TV antaa vielä odottaa itseään muutaman vuoden. Ensimmäiset huhut Big Brotherista kantautuvat korviini Perussa vasta vuosituhannen vaihteessa.

Kun sanon monen Cohenin ideoista mielestäni kumpuavan siitä tavasta, jolla Vahtangov sovelsi Stanislavskia, hän on ymmällään. Hän ei ole perehtynyt Vahtangoviin. Sen sijaan hän muistaa, että Anatoli Efros on kertonut olleensa Vahtangovin koulukunnan edustaja ja että hänelle ja Efrosille on tavatessa tullut riita jostain käytännön harjoituksesta. Kiinnostus Vahtangoviin on häneltä kadonnut sen kiistan myötä.

Poistun hämyisästä työhuoneesta, ja vallalla on tunne, että olen saanut tästä tapaamisesta paljon vähemmän kuin odotin. Kun ajamme takaisin, Barry vaatii selostamaan, mitä minun mielestäni on näyttelijän lahjakkuus, ihan noin vain lyhyesti. Teen parhaani:

– Vilpittömyys näyttämöllä. Kyky antaa itsensä roolille kokonaan.

Ajelemme paluumatkalla Sunset Bulevardia Beverly Hillsiin ja sieltä Hollywoodiin. Hollywood osoittautuu melkoiseksi käpykyläksi, vaikutelma on Orimattilan ja äkkirikastuneen Playa de las Americasin väliltä. Näyteikkunoissa on kalterit ja vilkkuvat valot. Rakennukset ovat pikku taloja, joissa mainosvalot lätkyttävät tauotta.

Etsimme seuraavaksi kiinalaisen elokuvateatterin ja tutkimme tähtien kengän- ja kämmenien jälkiä. Hupaisinta on se, että kaikki naispuoliset tähdet ovat menneinä vuosina painaneet kengänjälkensä piikkareilla, jotka ovat lähes lasten kokoa.

Ron

Ron Sossin johtama Odyssey Theater Company löytyy Malibusta. Talossa on kolme pienehköä teatterisalia. Tekeillä on neljäs, International Exchange Theater. Eurooppalaisia näytelmiä esitetään paljon jo nyt. Ohjelmistovalintojen lähtökohtana pidetään kuitenkin, että teoksessa on sisältö, johon filmi tai TV ei tarttuisi. Poliittiset ja metafyysiset elämän ulottuvuudet kiinnostavat nekin. Visualisointi ei pyri kopioimaan todellisuutta, vaan löytämään sille metaforan. Näyttelijöiltä odotetaan tahtoa ja kykyä ulottua sovinnaisten ratkaisujen ulkopuolelle.

Teatterille on kehittynyt oma yleisö, jossa kausilippulaisia on kuusitoistatuhatta. Ron Sossi puhuu kiihtymättä mutta kiinnostavasti. Hän on iso mies, jolle on alkanut kertyä ylimääräisiä kiloja. Keskustelun päätteeksi hän lupaa varata meille paikat illan esitykseen, joka on Steven Berkoffin ohjaus ja teksti ”The Kvetch”: Pariskunta ja anoppi elävät umpioelämää. Kaikki umpioon sulloutuneet puhuvat repliikkiensä lisäksi ääneen ajatuksensa toiminnan keskeyttävissä stillkuvissa. Ajatuksiin pääsevät pelot, vihat, alhaiset motiivit ja seksuaaliset haaveet, joiden ristiriita tilanteissa sanottuun on karmaisevan hauska. Umpio purkautuu kahdeksi eri uusperheeksi.

Mukaani tarttuu Odysseysta niin näytelmä kuin ohjaajakin. Teen ”The Kvetchin” eli ”Kvirrin”, suomeksi ”Vipinän”, Lilla Teaterniin syksyllä 1990 ja kutsun muutama vuosi myöhemmin Ron Sossin ohjaamaan ”M. Butterflyn” Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. Kolmaskin ohjausidea on Sossin ansiota. Hän kannustaa meitä katsomaan John Godberin ”The Bouncers” -esityksen, johon varaamme liput seuraavalle illalle. Päätän kääntää tekstin.

Getty’s

Tänään on vuorossa Paul Getty -museo, täkäläisyyden ikoni. Pakkohan se on nähdä. Keräämme Barryn kanssa voimia tukevalla aamiaisella Sunset Bulevardin nurkilla, siellä missä katu päättyy Tyyneen valtamereen. Museoon on pitänyt varata pysäköintiaika etukäteen, joten meillä ei ole kiire.

Perillä museossa näky on vastaansanomaton huonon maun camp. Päärakennus on roomalaisvillan jäljitelmä. Pihapuutarha on istutettu kaksikymmentäsenttiseen multakerrokseen, jonka alla on piilotettuja kastelusäiliöitä. Niiden alla taas on parkkiluola, jossa auto seisoo ennakkoon varatulla ruudullaan. Sisältä löytyy uskomaton määrä Euroopasta rahdattua esineistöä. Arvotavara on rihkaman joukossa suloisena sekamelskana. Kukkahattutädit huokailevat heikkoina kultakoristeiden äärellä.

Microwaves

Absurdi aamupäivä jatkuu yhtä tavattomana iltapäivänä. Meitä tiedotustoimiston vieraita varten on olemassa maanlaajuinen vapaaehtoisjoukko. He toimivat kontaktihenkilöinä, kun ”tutustumme amerikkalaiseen elämänmuotoon”. Harrisin pariskunta toimii verkostossa ja on toivottanut meidät tervetulleiksi kotiinsa.

Ajamme siis tiukkaan vartioidulle Senior Citizen alueelle etsimään pariskunta Harrisia. Vartija soittaa heille kotiin ja päästää meidät sen jälkeen portista. Rouva Harris tulee meitä vastaan päässään tummanruskea kiharainen peruukki, päällään lännen haalari ja somistuksenaan mahtava koruarsenaali. Kuljemme uima-altaan ohi ja rouva Harris selostaa, että asukkaiden lapsenlapset saavat käyttää allasta kaksi tuntia päivässä. Muina aikoina se on kiellettyä. Jotain asukasta häädetään parhaillaan asunnostaan sen vuoksi, että hän on ottanut lapsenlapsensa vakinaisesti asumaan luokseen.

Astumme sisään Harrisien taloon.

– Getty-museo jatkuu, Barry sanoo, ja saa emännän mieliinsä.

Seinillä on markkinatauluja, lastenlasten valokuvia, emäntä itse ikuistettuna minkkistoolaan ja vaaleanpunaiseen röyhelöhattuun sekä paljon, paljon muuta. Kun olemme asettuneet istumaan, meillä on oikeastaan hyvin vähän keskusteltavaa.

– Do you have microwaves?

Emännän kysymys tulee niin yllättäen, että kestää hetken tajuta hänen tarkoittavan mikroaaltouuneja.

– On. On meillä, toki.

Vastaus on viipynyt sen verran, että hän vaikuttaa hyvin epäilevältä sen todenperäisyyden suhteen. Varmuuden vuoksi keskustelemme hetken mikroaaltouunien käytännöllisyydestä ja yleisyydestä meillä ja muualla. Kun keskustelu ehtyy uudelleen, rouva antaa meille luvan käydä uimassa omalla vuorollaan, ja tarjous on enemmän kuin toivottu. Altaalla ei ole muita. Iltapäiväaurinko paahtaa. Vesi on kirkasta.

Lähdön hetkellä rouva Harris yrittää saada meidät pysymään vielä aloillamme, kunnes ehtisimme tapaamaan myös herra Harrisin, joka on palaamassa tuota pikaa kotiin. Kiire on kuitenkin päässyt yllättämään meidät, ja niin pyydämme sanomaan lämpimät terveiset. Luulen, että keskustelu poliittisista kysymyksistä herra Harrisin kanssa olisi liikaa niin minulle kuin Barryllekin, siinä määrin selväksi isäntäväen yhteiskunnalliset näkemykset ovat jo käyneet ilmi seinien valokuvagalleriasta ja rouvan puheista.

Ilta on aamua viisaampi. ”The Bouncers” on hurja ilotulitus neljän portsarin ovensuuelämästä ja heidän asiakkaistaan samojen neljän miehen esittäminä. Christopher McDonald tekee huikean roolityön. Esitys on tarkkaan rytmitetty, hauska ja päällekäyvän rankka puolitoistatuntinen. Vaikka siihen sisältyy muutama syväluotaava monologi, ei kirjallisesta teatterista ole tietoakaan.

Kun pääsen retkipäivän päätteeksi hotellihuoneeni rauhaan, ilta jatkuukin ”The Bouncersien” hengessä, sillä puhelin soi. Siellä on aito panther, huohottaja, joka saa suhteellisen äkkiä luurin korvaansa, kun ensin tokenen häkellyksestäni.

Big Sur

Läntisin valtatie Los Angelesista San Franciscoon kulkee Big Surin kautta. Koko väli on yhtä suurta nähtävyyttä, Big Sur sen ehdoton kohokohta. Rannat ovat vapaina asutuksesta, suuret metsät ja erämaat tien toisella laidalla ovat koskemattomat. Vaitonaiset haukat kiertelevät ilmassa. Vuorilla on kuumia lähteitä ja vaelluspolkuja, mutta patikoitsijat katoavat luonnon runsauteen.

Big Sur.

Big Sur.

Pysähdymme yöpymään hotellissa, jonka huoneet löytyvät ryppäästä pieniä idyllisiä puutaloja. Ne on kunnostettu pieteetillä ja sisustettu mennyttä aikaa arvostaen. Talojen väliin on istutettu ruusuja. Syömme kynttilänvalossa ankkaa ja lammasta. Oikeat puut palavat avotakassa. Ruokasalissa soi barokkimusiikki. Muut hotellivieraat näyttävät olevan ikääntyneitä kuusikymmenlukulaisia, niitä, jotka eivät ole sortuneet elon tieltä vaan saaneet harmaata hiuksiin ja ryppyjä silmäkulmiin. Paikan omistaja, Deetjen-pappa, käy pääruoan jälkeen kysymässä, onko kaikki hyvin. Sitten saamme eteemme jälkiruokalautaset, joilla on mansikoita, banaaneja ja kermavaahtoa sekä pieni kukka. Pienen pieni kärpänenkin on istahtanut annokseni kermaan antamaan autenttisuutta.

Kävelemme herkuttelun jälkeen kuunvalossa rannalle, jyrkkien kallioiden väliin jääneelle valkealle hiekalle, ja istahdamme katselemaan aaltoja, joihin sekoittuu kallion halkeamasta valuva vesi. Blue bird, sinifrakkinen röyhkeä punkkari, tulee pitämään meille seuraa. Barry opettaa sille reviirin, joka kuuluu ihmisille. Kuljettajani on osoittautunut älykkääksi, hauskaksi ja huumorintajuiseksi. Hän on itse asiassa aika hauskannäköinen, mutta paljon miesihannettani lyhyempi kiharapää, jonka läsnäoloon olen nyt jo tottunut ja josta eroan ikuisiksi ajoiksi San Franciscossa, parin päivän päästä. Hän puhuu suunnitelmastaan matkustaa melomaan Uuteen Seelantiin ja melonnan ainutlaatuisuudesta kaiken kaikkiaan. Nyt, kun hän katsoo silmiin ja vaikenee, alkaa tuntua oikein hyvältä tai ainakin tarpeelliselta, että erkanemme tuota pikaa.

Monterey

On äitienpäivä. Ajamme sypressimetsien läpi kohti Montereyta, jossa poikkeamme syömään. Saan quichen hummeritäytteellä ja punaisen ruusun äitienpäivän kunniaksi.

– Kuinka ne ovatkaan panneet samaan matkaan marxilaisen ja minut kuusikymmenluvun mielipiteineni, Barry tuumii huvittuneena suupalojen välillä.

– Jaa. Riippuu varmaan siitä, miten meitä tulkitset ja mitä panet raporttiin, jonka tämän jälkeen kirjoitat. Ratkeaa, tekevätkö koskaan uudelleen moista kokeilua.

Hän ei punastu eikä häkelly, sanoo vain:

– Raporteissa kysytään, muuttuiko vieraan suhde Yhdysvaltoihin matkan aikana. Minä jätän sen kohdan aina täyttämättä. Kerran pomo soitti, kiitteli työstä mutta ihmetteli, miksi se kohta on aina tyhjä. Sanoin, että pidän tärkeänä rakentaa henkilökohtaisen ja luottamuksellisen suhteen vierailijaan ja sen edellytys on, että suhde myös pysyy sellaisena.

Vastaus on kiistatta hyvä ja mies ehkä silti vain tasokas ammattimies. Mietin hetken, olenko puhunut tyhmän avoimia. Sama se, ei täältä varmaan kesken matkan lähetetä kotiin sireenit ulvoen, saati jätetä kokonaan lähettämättä. Minun on kuitenkin syytä jatkossa palata raportin kysymykseen ja vastata itselleni, muuttuiko suhteeni Yhdysvaltoihin matkan ansiosta. Toistaiseksi vastaus jää avoimeksi. Olot ovat ihan liian leppoisat. Hummeriaterian jälkeen jaksaa hyvin nauttia päiväannoksen aurinkoa kuumalla hiekalla ja uida meressä, johon on matkan päähän juuttunut pitkä hylky. Miehiä seisoo sen päällä rivissä onkimassa.

Poikkeamme illan suussa vielä Carmelissa, Clint Eastwoodin satukylässä. Talojen kyljistä aukeavat laajat golfkentät valtameren rantaan siroteltuine holeineen. Pebble Beachin hiekalta näkyy kallioita, joilla auringossa kiiltelevät hylkeet temmeltävät ja laiskottelevat. Valaat, jotka tekevät joka vuosi kunniapurjehduksen rannikon lähistölle, eivät suostu näyttäytymään.

San Francisco

Tie laskeutuu vuorelta kaupunkiin. Talot ovat järjestyneet yhtenäisiksi kortteleiksi laaksossa. Niiden välillä ei ole ammottavia parkkipaikkoja, joihin silmä on jo ehtinyt tottua eri kaupungeissa. Alhaalla on sumua, kun lähestymme keskustaa, mutta merenlahti hohtaa sinisenä kaupungin kyljessä. San Francisco jää mieleen yhtenä niistä maailman kaupungeista, joissa voisin asua: kumpuileva maasto, hohtava hiekkaranta, kauniita asuintaloja katujen varrella ja tarumainen Golden Gate, kun se viimein suostuu riisuutumaan sumuvaipastaan. Eniten kiehtoo kuitenkin kaupungin ilmapiiri, aidontuntuinen liberalismi huokuu vastaan kaikkialla. Ihmiset syövät hyvin viihtyisissä eurooppalaisravintoloissa ja antavat gay-kansan elää elämäänsä sovussa muiden kanssa.

Konservatiiviteatteria

Ensimmäinen kontaktimme on American Conservatory Theater, hupaisa sattuma nimeksi juuri täällä, mutta tarkoittaa sitä, että talossa on myös konservatorio, eli oma teatterikoulu, jonka johtotähti on The Method.

Saan seikkaperäisen selvityksen teatterin toimista Edward Hastingsiltä, joka on aloittanut talon johdossa vuosi sitten Bill Ballin erottua. Hän puhuu mahdollisuudesta vaikuttaa ihmisten elämään ja koskettaa sielua. Saan kutsun katsomaan ensin konservatorion musiikkiluokan näytteitä ja illemmalla ”Faustus in Hell” -näytelmää päänäyttämöllä. Oppilasryhmä koostuu hispanoista, jotka näyttelevät ”Rio Secoa”. Yksi puoliaika riittää.

Päänäyttämön kohdalla saldo on itse asiassa vielä köykäisempi. Teksti on kooste seitsemän eri kirjailijan kuvaamista kuolemansynneistä, Christopher Durangista John Guareen ja Jean-Claude van Itallie’hin. Kokonaisuus on sekamelska. Päähenkilö Mefisto vaihtaa hahmoa Marx-veljeksistä Draculaan paukautellen kaikkia mahdollisia näyttämökikkoja matkallaan. Mässäilevä Jeesus istuu ketsuppipurkkien äärellä niin tiiviisti, ettei Jumala saa häntä taivaaseen. Isän kuriton poika vetäisee mikroaaltouunista viimeiseksi palanpainikkeekseen grillatun pyhän hengen. Ja mikäpä muu taaskaan kävisi pahuuden tunnusikoniksi kuin punkkarinuoriso. Huh, jos tämä koskettaa sielun sielua.

Uutinen

Ettei Yhdysvaltoihin muka kulkeutuisi kynnyksen ylittäviä uutisia Euroopasta? Olen tänään nähnyt lehdessä yhden, ensimmäisen. Viikkoja on jo kulunut tällä mantereella, ja se on todella ihka ensimmäinen. Se kertoo maahan pudonneesta lentokoneesta Puolassa.

Ja kuinka ollakaan, iltapäivällä on minun vuoroni, olen hetken Eurooppa, täällä ja tänään.

– San Francisco International, Simon Levy over to… ja olen TV-kuvassa.

Simon on One Act Theater Companysta ja toimii haastattelijana. Puhun Suomen teatterista ja näyttää siltä, että Simon suorastaan innostuu vähän. Ohjelman katsojista en mene takuuseen. Yritän asetella sanani kauniisti, kun vastaan kysymykseen, millaisen käsityksen olen saanut San Franciscon teatterielämästä. Puolentoista näkemäni esityksen jälkeen ei ole vielä juurikaan kertynyt sanottavaa. Herra Simon Levyn oma ohjaus ”Pantomime”, jonka näen myöhemmin One Act Companyssa, ei sekään riitä vakuuttamaan teatterin tasosta. Itse tarina Karibian saarelle turistisesongin viihdyttäjäksi vetäytyneestä näyttelijästä ja hänen mustasta palvelijastaan antaisi ainekset vaikka minkälaiseen tulkintaan, mutta tässä ohjauksessa sanoma ei vain terävöidy.

Tuttuja

Siksi kiidän illalla kohti Eureca-teatteria odottaen epätoivoisesti jotain innostavaa. Pitkäkiharainen taksinkuljettaja tuntee teatterin hyvin, lieneekö osa-aikanäyttelijä hänkin. Teatteri sijaitsee varastohallissa, mutta kuinka ollakaan, siellä ei olekaan esitystä tänä iltana. Vastassa ovat kuitenkin etäisesti tutut kasvot, jotka olen tavannut Lontoossa Red Ladder -teatterissa edellisen vuosikymmenen alkupuolella. Yllätys ilahduttaa molemmin puolin, ja puristan kättä Oskar Eustisin ja hänen kumppaneidensa kanssa.

Oskar kertoo, että Eureca on perustettu vuonna 1972 ja että hän on ottanut talon johtaakseen Robert Woodruffin ja E.T. Whiten kauden jälkeen. Samat nimet pomppaavat esiin tämän tästä.

– Teatterilla on jo oma yhteiskunnallinen roolinsa mustien ja aasialaisten keskuudessa, mutta paikalliset espanjalaiset ovat pysyneet poissa, hän sanoo. – Rakennus on yritetty polttaa yhden kerran, kun ohjelmistossa on ollut Etelä-Afrikka-näytelmä.

Oskar tähtää joka tapauksessa siihen, että ”Mutter Courage” voi vielä nousta lavalle jonain iltana. Tällä hetkellä teatterilla on kuitenkin vain kaksituhatta tilaajaa, ja ehdoton vähimmäisluku olisi 3500. Vaikka kokonaiskatsojaluku on 12 000, se ei vielä riitä.

Ryhmä siis koetaan poliittiseksi teatteriksi, mitä onkin itse asiassa turha kieltää. Ohjelmiston missio on selittää katsojille, mitä vasemmistolaisuus on, ja asettaa paikallispoliitikot ”execution of justice” -tarkasteluun. Tämä tapahtuu lujasti luottaen siihen, että vasemmisto vielä jonain päivänä yhdentyy ja kerää ääni- ja yleisömenestyksen.

Tämä kunnon ”late sixties” -ryhmä on juurtunut varastorakennukseensa ja pitää kunnia-asianaan, että takkeja ei käännetä, vaikka kaikki vastakulttuurin ryhmittymät joutuvatkin toimimaan kestävyyden äärirajoilla. Eureca jatkaa toimintaansa tekemällä välillä rahaa Saksassa tai muualla ulkomailla. Saan Oskarilta listan siitä, mitä New Yorkissa, matkani päätepisteessä, pitää nähdä ja keitä tavata. Samat nimet alkavat taas toistua. Tästä seikkailusta taitaa löytyä linjakkuutta.

Minua jää harmittamaan, että aikaa ei enää ole jäljellä sen toteamiseen, onko heidän teatterinsa todellakin niin tasokasta ja koskettavaa, että se tulee riittämään yleisön ennakkoluulojen murtamiseen.

Barry väittää, että olen joka tapauksessa jo nyt tehnyt kiistattoman tilastoennätyksen tavata amerikkalaisia, joilla on kommunistivanhemmat ja jotka kaiken lisäksi ovat olleet valmiit paljastamaan asian. Heihin hän laskee ainakin Oskarin ja itsensä.

Ruusun päivä

Magic Golden Gate suostuu tänään näytille. Se tulee juhlimaan merkkivuosiaan kuukauden kuluttua, ylpeänä siitä, että kuusisataa itsemurhakandidaattia on puolen vuosisadan kuluessa selviytynyt pudottautumisestaan päistikkaa sillalta ja pystynyt uimaan sukelluksen jälkeen maihin. Epäonnistujien lukumäärällä ei pröystäillä.

Paikallisnähtävyydet jatkuvat La Buenavistassa, entisessä beatnikkien kantakapakassa, jonne nykyisetkin aloittelevat kirjailijat vaeltavat juomaan Irish Coffeeta ja haaveilemaan kirjoittamisesta. Sitten ajelemme cable-car-radan kiskoja seuraten ”the crookedest road in the world” -reittiä ja Gearyä loputtomiin, kunnes pääsemme hyljerannalle, jolla viihtyvät koirat ja kaljakassein varustetut kukkaisikäpolven jälkeenjääneet rippeet, kaikki sulassa sovussa naisratsupoliisien valvovan silmän alla.

Saan illan koitteessa ruusun, kun Barry ensin tavoittaa kadulle juosseen kukkakaupan pojan ja palauttaa hänet tiskin ääreen tekemään kaupat. Syömme viimeisen yhteisen illan kunniaksi kalkkunavoileipiä ja juomme haaleaa vaaleanpunaista samppanjaa, vain kohtuullisesti.

Mietin yöllä tätäkin ihmissuhdetta. On jännittävää tuntea niin hyvin kuin mihin viikkokausien alituinen läsnäolo koulii ja olla samalla tietämätön taustoista tai kiusallisista totuuksista, jättää ne sovinnolla arvelun varaan tai olla kokonaan arvailematta, antaa olla. Oppia pitämään siitä, mikä on tässä ja nyt ja on hetken päästä ollutta ja mennyttä. Nähdä vielä kerran lentoaseman ikkunasta ja keskeyttää katse, kun pyydetään tiskin ääreen. Kääntyä kuitenkin kerran katsomaan ja nähdä ikkunan takana tyhjää.

San Diego uudelleen

La Jolla Playhousessa tapaan viimein miehen, josta jo niin monet ovat puhuneet. Minua vastaan astelee Des McAnuff. Hän harjoittelee parhaillaan Nestroyn näytelmää ”The Matchmaker” Wilderin sovituksena.

– Wilder lisäsi näytelmään Dollyn oman ”joy de vivren”, Des heittää arvionaan.

Näyttämöllä seisoo Dolly, entisajan match.com-sivusto, ”Hello Dollyn” esiäiti, jonka alkuperäishahmo on itse asiassa peräisin restauraatioajalta asti, näytelmästä ”Day well Spent”. Roolia harjoittelee Linda Hunt, huikean hyvä karakterisoija, joka tuo väistämättä mieleen Tuija Ernamon.

– Parhaiden ammattilaisten saaminen La Jollaan on helppoa, koska työ tehdään kesäsesongin aikaan, Des kertoo. – Harjoitusaikojen on kuitenkin pakko olla tosi tiiviitä, sillä tähdillä ei ole viittä viikkoa pitempää aikaa täyspäiväiseen työskentelyyn.

Uskon, että La Jollan suosioon on muitakin syitä kuin tähdet, kun kuulen vakinaisten ohjaajavieraiden nimet: Robert Woodruff ja Peter Sellars Desin lisäksi. Talvella talo on yliopiston hallussa.

Des vaatii, että etsin New Yorkissa käsiini Joseph Pappin ja Public Theatren sekä Keith Reddin. Näiden huomasta löytyy ”sekä amerikkalaisen uuden näytelmän että New York Shakespeare Festivaalin kehto”, yhteisö, joka houkuttelee kaikkia kiinnostavimpia taiteilijoita. Lisäksi joudun lupaamaan katsovani Woodruffin ohjauksen ”Comedy of Errors”. Aikeen takeeksi saan Woodruffin puhelinnumeron. Havaitsen osuneeni varsinaiseen vuorovaikutusverkostoon, ”system of pearsiin”, johon näyttävät linkittyvän parhaassa luomisiässä olevat miesohjaajat.

Desistä kuulen seuraavan kerran uutisia Moskovassa. Hän on ollut siellä ohjaamassa vähän ennen oman ohjaustyöni alkua.

Paikallisohjelmaa

Illalla tutustun amerikkalaiseen elämänmuotoon yliopistoyhteisössä. Kontaktihenkilöni on harmaahapsinen Mrs. Dixon, joka osallistuu kampuselämään yliopiston tutkimuskeskuksen entisen johtajan leskenä. Hän kuljettaa minut miehensä muotokuvalla varustettuun salonkiin, jossa pidetään bankettia. Nykyinen johtaja esittelee minulle innolla salongin suurta persialaista mattoa, joka on ihan tuore hankinta. On vaikea välttää vaikutelmaa, että nämä ihmiset elävät täällä ihan omaa todellisuuttaan, jota maailmameno ei heilauttele.

Ms. Rae Piper on varsinainen oppaani ja odottaa kampuksen portilla vaaleansinisessä autossaan. Neiti Piper on pienen tuokion iloisesti yllättynyt siitä, että muistutan etäisesti hänen sisartaan. Hetken kuluttua hän on kuitenkin taas pahoillaan, sillä joku espanjankielinen on tänään tönäissyt vaaleansinistä autoa parkkipaikalla. Neidin kiljuessa on paikalle ollut kerääntymässä sellainen määrä hispanoja, että neidin on ollut pakko tyytyä painumaan matkoihinsa ilman mitään korvausta.

Hän kuljettaa minut vaaleansinisessä kyydissä International Casting Services -nimiseen teatteriharrastajien ryhmään. Saan seurata, kuinka yksi jäsen harjoittelee videokameralle Kellogs-murojen mainospätkää.

Illan päätteeksi neidin valitsemassa ohjelmassa on kaksi pienoisoopperaa, Gian Carlo Menottin ”The Telephone” ja ”The Medium”. ”Puhelin” on minusta aina tuntunut yksinomaan pitkitetyltä vitsiltä, mutta toinen teoksista on oudolla tavalla kiehtova. Se on julma mutta esteettisesti vangitseva kokonaisuus, jolle antaa tummaa lisäväriä säveltäjän ottopojan esiintyminen mykkäroolissa. Nautimme neiti Piperin kanssa juomia esityksen jälkeen teatterin ravintolassa, jossa kuka tahansa yleisöstä saa ilmoittautua laulamaan. Laulujen välillä neiti kertoo, että hänen toinen ammattinsa, teatteripyrintöjen ohella, on myydä seuramatkoja valikoidulle yleisölle. Hän on juuri järjestänyt Los Angelesin naisille yökerhomatkan Kauko-Itään. Kaikki osallistujat ovat olleet pukeutuneina jonkun julkkisnaisen pukuun.

Aamulla neiti Piper soittaa ja pahoittelee, ettei tiennyt eilisillan ravintolan olevan homovaltainen. En ole pannut sitä merkille, tokaisen lohduttaakseni.

Old Globe kalifornialaisittain

San Diegon Old Globe osoittautuu yhdistelmäksi ulkoilma- ja sisäteatteria. Rakennus on osittain jäljitelmää Shakespeare-ajan teatterista, osittain nykytyylinen. Se käyttää vierailevia tähtiä, mutta myös vakinaista avustajajoukkoa, joka kulkee nimellä Young Globe Company. Tämäkin talo toimii tiukassa yhteydessä yliopistoon. Bill Evansin ja David Hayesin selostuksista jää lähinnä mieleen kysymys, tulisinko ohjaamaan jotain tänne. Kerron, että suuri talo Suomessa joutuu parhaillaan odottamaan paluutani kuukauden, eikä seuraavaan poissaoloon liene pikapuolin mahdollisuutta. Muistan kiittää kauniisti.

Koska Old Globe ei esitä samana iltana mitään, suuntaan San Dieguito Playhouseen katsomaan Gurney Jr:n kirjoittamaa ”The Dining Room” -näytelmää. Se edustaa community-teatteria ammattinäyttelijöineen ja puoliammattilaisineen, mutta esitys on melko näppärästi ohjattu. Ajalla leikitään takautumin ja tulevaisuudenkuvin. En tiedä monesko ruokapöytä-näytelmä tämä jo on matkan varrella. Niissä ei ole juuri ollut taiteellista kommentoimista, mutta vähitellen on käynyt selvääkin selvemmäksi, että ruokapöytäkeskusteluihin kiteytyy jotain perin oleellista amerikkalaisesta elämänmenosta.

Valkeaa hiekkaa

Tämä päivä vielä ja on aika jättää taakse aurinkoinen Southern California ja siirtyä takaisin itärannikolle. Hiekkaa on jo kertynyt tarpeeksi papereiden väliin. Silti lojun vielä viime hetkiä rannalla ja vahdin surffilautaa, jonka kirkassilmäinen nuorukainen on uskonut huostaani joksikin aikaa. Se sointuu hyvin bikineitteni väriin. 😎

Sitten suuntaan vanhan kaupungin meksikolaisille markkinoille, jossa nautin margueritan jättilasista, jonka reunat ovat paksulti hienon sokerin peitossa kuten synttärikutsujemme mehulasit, kun vuosia täytettiin vielä aika vähän.

”Aika on kulunut tässä maassa kuin siivillä”, kirjoittaisi sisareni, jos olisi täällä, äidilleni, jos tämä eläisi. Niin hänellä oli tapana tehdä kaikkialta muutettuaan ensin Ruotsiin ja koluttuaan sen jälkeen puoli maapalloa. Istun aamukahvilla French Pastryssa, matkan toistaiseksi ainoassa paikassa, jossa saa café au lait’a, ja odotan taksia, joka vie minut lentokentälle. Lähes kolmen miljoonan asukkaan San Diego jää taa, ehkä tämän ainoan kerran. New York, New York…

Geenimies

Lentokoneessa vieruspaikalle istahtaa tohtori Tor Ny, joka heti esittäydyttyään kertoo, että hän tekee San Diegossa ja Umeåssa solukokeita. Hän on myös suuri oopperan ystävä ja syttyy kertomaan kokemuksistaan. Innossaan hän syö mielellään lounasmakkarani. Sitten hän kuvaa mitä kaikkea on solukokeissa keksinyt, ensin englanniksi ja keksittyään lisää kerrottavaa, ruotsiksi. Hän kertoo, että San Diegon syöpäinstituutin johtaja on suomalainen, ja hurmioituu sitten kuvaamaan geenitutkimuksen loputtomia mahdollisuuksia.

– Ihmisen tai eläimen omasta geenivarannosta voidaan eristää tietty osa, antaa sen keinotekoisesti lisääntyä ja palauttaa sitten uudelleen alkuperäiselle omistajalle. Se antaa tilaisuuden kehittää syöpälääkkeitä tai jättiläislampaita.

Etiikka ja lainsäädäntö saavat pian hauskoja haasteita, veikkaan: viimeinkin lentäviä lehmiä.

Syötyään lounaansa Tor Ny pureksii koko ajan kynsiään, mutta se ei estä häntä puhumasta tauotta. Ennen kuin jää pois vaihtaakseen Atlantaan menevään koneeseen, hän ehtii vielä kertoa, että Chicagossa suurin osa aiheutuneista sikiövahingoista johtuu äidin vartaloon ammutuista laukauksista. Ensivaikutelmat kaupunkiin tutustumisesta tulevat eittämättä mieleen.

Lähtiessään ja koko matkan puhuttuaan hän on innoissaan siitä, kuinka mielenkiintoisia ihmisiä lennoilla tapaa.

Texas: Dallas Airport

Olemme laskeutuneet Dallasiin, jossa on tietenkin USA:n suurin lentokenttä. Kone tekee juhlavan kaarroksen kaupungin yllä ja ikkunasta näkyy kivitalosiluetti, jonka laskevan auringon punainen pallo värittää mieleisekseen. Tämä on paikkakunta, jonne en lainkaan arvannut osuvani. On kuin olisi Hongkongissa made in Hong Kong tai Ankkalinnassa, jotain yhtä ikonografisen legendaarista on nimessä Dallas – kiteymä rahaa, junttiutta, villiä länttä, ”Jättiläistä”, JR:ää. Poistumme koneesta välilaskun ajaksi lentoasemalle, jossa vallitsee tauoton, sietämätön kuulutusten pimputus. Kun on hetken viipynyt näillä käytävillä, meteli alkaa tuntua kestämättömältä. Ikkunoista avautuu näkymä kaupungin laidalle, jossa on paljon viheralueita. Ikkunalasin takaa se näyttää rauhaisalta.

Koneen noustessa uudelleen ilmaan viereeni istahtaa nuori texican-rouva, juurikasvustaan huolimatta blondiksi luokiteltava. Hänen hiuksissaan loistavat kimallekammat, joiden lomasta kohoavat valkeat kukkakorvarenkaat. Runsaita muotoja peittävät kuvioitu valkoinen pusero ja pinkeät farkut. Reisillä lepäävissä käsissä on timanttisormuksia.

– Dallas, hän sanoo, – ei anna oikeaa kuvaa Texasista. Ihmiset kulkevat aina kyselemässä, tunnenko minä JR:n. Sama kuin kyselisivät Washingtonissa, tunnenko Ronald Reaganin.

Nyökyttelen hänelle, vaikka en ole ihan varma metaforan osuvuudesta. Tai sitten molemmat miehet ovatkin enemmän fiktiota kuin totta.

Kolme vuotta Meksikoon 1800-luvulla kuulunut Coahuila y Tehas on lännen leffojen tasamaata, josta ei erotu koneen ikkunaan laaksoa ei kukkulaa.

Loputon ihmispaljous

New York

Istun taksin takapenkillä ja yritän muistaa, mikä on highway tai freeway suomeksi. Tuskan hiki kohoaa otsalle ja syytän siitä koneessa juotuja kahta samppanjalasillista. Alkoholi on rappeuttanut aivoni. Yritän taas. Muistan moottoritien. Mutta mikä onkaan moottoriliikennetie. Pikatie? Lopetan toivottomana. Ulkomaan sisareni kielivirheet eivät enää tunnu niin keinotekoisilta kuin aikoinaan hänen käydessään Suomessa. ”En dag i Haparanda och pratar inte mera finska”, pilkkasimme häntä silloin. Mietin, mitä kaikkea ajattelen nyt englanniksi, mitä suomeksi. Keskustelutilanteita palautan mieleen ja samoin suunnittelen sanomisiani englanniksi. Joskus saan itseni kiinni myös muista anglo-ajatuskuluista siinä ohessa. Väliin mieli toistelee kuin papukaija jostain putkahtaneita lauseenparsia. Vaativampi aivotoiminta on onneksi edelleen tiukasti suomea.

Public Theater

Jonotan lippuja ”Chorus Lineen”. Istun pyyheliinalla, jonka jakaa auliisti kanssani midwest-mies. Hän on tarjonnut paikkaa, koska betonimurikka lippukioskin kulmalla on vielä kostea maalista. Olen ollut jonossa varhain, sillä olen luullut kioskien aukeavan tuntia aikaisemmin. Saan lippuni ja käyn lämmittelyksi elokuvateatterissa katsomassa uutuusleffa ”Platoonin” illan esitystä odotellessani.

Joseph Pappin tuottama ”Chorus Line” vetää neljättätoista vuottaan. Se on alun perin tehty Public Theateriin, mutta vallannut menestyksen kiiriessä Schubert-teatterin. Leading lady on palannut takaisin rooliinsa muutaman vuoden poissaolon jälkeen, ja näin tarina toistaa itseään tosi elämässä.

Esitys on paljon yksinkertaisempi ja humaanimpi kuin olen odottanut moiselta menestykseltä: Baletin kuoroon jonottavat tanssijat kertovat valitsijoille vuorollaan elämäntarinansa, ei muuta. Puolet joukosta tulee valituiksi. Lavastus on sarja mustia taustafondeja, joiden toinen puoli on peilipintaa. Ne kääntyvät silloin tällöin tanssijat monistaviksi peileiksi. Leading lady saa viimeistä sooloaan varten nostimilta pudotetun peilikaaren. Vain loppukuva nousee rutinoituun musikaaliloistoon kultapaneeleineen ja kultahippupukuineen. Elämäntarinat tahtovat kieppua seksin tiimoilla ilman mittaamattomia syvyyksiä lukuun ottamatta yhtä puheenvuoroa, joka rikkoo siloisuutta. Silti ne ovat inhimillisiä ja koskettaviakin. Mutta että toistakymmentä vuotta tätä?

Esityksen tuottaneen Public Theaterin oma talo on ohjelmassa heti seuraavana aamuna. Se on yli sadan vuoden ikäinen kirjastorakennus. Rooseveltin aikana se on toiminut emigranttikirjastona ja ollut sen jälkeen pitkään tyhjillään. Talo on kuitenkin säilytetty rakennustaiteellisten arvojensa takia. Sitten kaupunki on lunastanut sen ja luovuttanut tilat teatterille. Ensimmäinen menestys on ollut ”Hair”. Tällä hetkellä talossa on viisi teatterisalia ja yksi elokuvateatteri. Maineikkaan Joseph Pappin puoliso Gale Merryfield esittelee minulle taloa, koska, luottamuksellisesti, ”Joseph is not so well today”, ja vinkkaus päälle.

Myös ”The Chorus Line” on saanut alkunsa juuri näissä saleissa. Se on työstetty dokumentoitujen haastattelujen pohjalta lähtökohtanaan Michael Bennetin kolmisivuinen sketsi. Työprosessiin on sen jälkeen käytetty yli yhdeksän kuukautta vetäjinään säveltäjä ja kirjailija ja aineistona alkuperäiset haastatellut. Jo ennakkonäytökset ovat kertoneet, että tulossa on hitti. Down town -produktio ei ole kuitenkaan tuottanut voittoja kolmesataapaikkaisessa salissa, joten produktio on ollut pakko siirtää Broadwaylle, Schubert-teatteriin.

– Public Theater is the art of loosing money, Gale sanoo.

Teosta on itse asiassa nyt esitetty jo yhteensä kolmetoista vuotta, ja se on taatusti tuottanut omansa takaisin moneen kertaan. Vuokranantaja ja tuottaja saavat tuloista päältä osuutensa, mutta loppu jaetaan produktioon osallistuvien kesken. Sadat ihmiset ovat jo ehtineet olla työssä mukana monissa kokoonpanoissa ja perustaneet kiertueversioita. ”The Coloured Museum” on nyt osoittautunut uudeksi hitiksi, ja se on siirretty isompaan teatteriin.

Gale kertoo Public Theaterista versoneen Shakespeare Festivaalin alkaneen yhtä pienestä. Muutamat toisilleen tutut näyttelijät ovat aluksi kokoontuneet hylättyyn kirkkoon työpajan merkeissä. Heidän tarkoituksensa on ollut löytää amerikkalaisten oma tulkintatapa Shakespearelle brittien apinoinnin sijaan.

Kirkosta on lähdetty kesällä ulos puistoon ja tarjottu ilmaisesityksiä. Esiintyjät ovat aluksi tehneet teatteria työttömyystukien varassa, puvut ja rekvisiitta on saatu suhteilla lainaksi. Sitten kaupunki on alkanut vähän kerrassaan antaa tukea hankkeelle, joka on aluksi kiertänyt rekalla eri esiintymispaikoissa ja rekan jäätyä lopullisesti jumiin saanut ensimmäisen amfiteatterinsa. Kun yksityistä rahaakin on alkanut virrata projektille, on aloitettu koulutusohjelmien teko myös talvikausina, perustettu toimistoja ja hotelli sekä aloitettu Dance Festival ja Ethnic Festival. Koululaisesitykset ovat nykyisin mukana oppilaitosten ohjelmissa. Neljä teatterilaista tekee täystoimista opettajan työtä, usein kahdella kielellä ja myös kehitysvammaisten kouluissa.

Pysyvää ensemblea ei kuitenkaan ole muodostettu, sillä ihmiset tekevät filmiä heti kun saavat roolin. Silti kaikki palaavat mielellään taloon. Filmitähdet ovat mukana tulevalle vuodelle suunnitellussa ”Limited Series of Classics” -tapahtumassa.

Kun kysyn, onko teatterilla jokin yhteinen näyttelemistapa, Gale vastaa, että ainoa, mikä heitä yhdistää, on sosiaalinen näkökulma ja lahjakkuus. Sanottavan on oltava laadultaan tärkeää ja esitysten tasokkaita, vaikka ne paiskitaan useimmiten kokoon neljän viikon harjoitusajoilla. Ohjaajina on Joe Pappin lisäksi nimekkäitä vierailijoita Joanna Akalaitis mukaan lukien.

Gale Merryfield on iltapäivän aikana osoittanut olevansa ”se nainen” menestyvän miehen selän takana, eteerinen ja intelligentti viisikymppinen tyttö, jolla asiat pysyvät näpeissä. Teatterin työhuoneet ovat taiteellisia, sanan parhaassa merkityksessä, eivät virastoja.

Booster

George C. Wolfen ”The Coloured Museum” on todellakin hitti, mutta saliin astuessa saa uuden kokemuksen: se on ensi sijassa värillisen katsojakunnan kansoittama. Musta Amerikka alkaa löytää itseään teatterissa. Yleisö ottaa esityksen riemuiten vastaan. Se on ennemminkin sikermä sketsejä kuin varsinainen näytelmä. Joukossa on riemukkaita pätkiä orjalaivan lentoemännästä tai mustasta jupista, joka vierittää nuoruutensa ihanteet roskakoriin, jossa ne kuitenkin heräävät henkiin. Kokonaisuudesta hahmottuu jonkinlainen katsaus mustan rodun vaiheisiin tässä maassa. Musiikki vie vauhdilla teosta. Suomen teatteriryhmät sukeltelivat 70-luvulla oman maamme historiaan vähän tähän tapaan.

USA:n ITI

Paikallinen ITI-toimisto löytyy 42. kadulta, teattereiden, tungoksen, roskakasojen, virtsanhajun ja remonttien keskeltä. Vanha nainen julistaa toimitalon nurkalla särkyneellä äänellä ”Kingdom of God” -sanomaa. Toimiston johtajan Martha Coigneyn oma julkisuuskuva on ollut kautta vuosien niin tasokas, että taustayhteisön olisi uskonut löytyvän joltain pankkien valtaamalta East-kadulta.

New Yorkin ohjelmani on jo alun perin kunnianhimoinen, mutta teemme siihen yhdessä Marthan kanssa viimeiset täydennykset. Minun pitää valita, kumman teen, menenkö Actors’ Studioon vai tapaamaan Living Theatren Judith Malinaa. Judith voittaa, olen juuri ennen San Diegosta lähtöäni katsellut häntä yöaikaan, ah niin nuorena, filmiltä, jolla olen turruttanut unettomuutta. Pääsen Actors’ Studion korvikkeeksi Uta Hagenin tunneille Berghoff-kouluun.

Palaan toimistolta hotelliin kävellen. Kokonainen kadunvarsi on täynnä jalokivikauppoja. Ne ovat kylki kyljessä ja niiden edessä pyörähtelee mustatakkisia tiukkauskoisia juutalaisia korkkiruuvikiharat ohimoillaan. Ikkunavitriinien korvakorut on kiinnitetty muovisiin irtokorviin, joita on esillä riveittäin ja laatikkokaupalla. Kun käännän katseeni katutasosta kohti taivasta, talojen tornit alkavat huimata ja on kuin kulkisin jättiläisten jaloissa.

Vakooja

Judith Malina on naisellinen, edelleen, koruineen ja kiharoineen, vaikka hänellä on vanhan naisen mukavat puolikorkokengät. Hän kulkee kumarassa kuin Sylvi Kekkonen ja on muutenkin saman oloinen, innostunut, älykäs, valpas ja silti jollain tasolla levoton, ehdoton, iätön nuori. Hän kiinnittää ensiksi huomionsa kaulakoruuni ja sanoo, että se on esimerkki omistamishalusta, jonka lapsi voittaa humanisoiduttuaan aikuiseksi ihmiseksi. Kouraisee, että hän ilmoittaa pitävänsä minua US Information Agencyn edustajana ja miksei pitäisi, kun kerran matkustelen viraston varoilla ja sen edustaja on sopinut tapaamisesta.

– Vakooja Suomesta, on tyttärenikin sanonut, hän kuittaa.

Hän rauhoittuu hieman, kun kerron, että olen innostunut tapaamaan häntä siitä syystä, että hänen edesmennyt miehensä Julian Beck on ollut kutsustani opettamassa luonamme teatterikorkeakoulussa osa heidän teatterinsa ryhmää mukanaan ja olen silloin innostunut heidän työstään.

– Syötkö lihaa? Tapatko? hän tivaa seuraavaksi.

Hän kertoo tappaneensa itse vain yhden kerran, kun on joutunut kampaamaan täitä lastensa päistä Marokossa. Silloin ei ollut löytynyt muuta keinoa, mutta tuskatta se ei ollut sujunut. Kärpäset hän ottaa edelleen paperin kanssa tyhjään juomalasiin ja päästää ne ulos. Veikkaan, ettei hän ole juuri matkannut Lapin kesässä tai kehitysmaissa. Viimein hän suostuu kääntämään puheen teatteriin.

– Living Theatren päämäärä on anarkismi ja pasifismi. Taidetta tehdään opettavasta, poliittisesta näkökulmasta. Taide ja elämä muodostavat jakamattoman kokonaisuuden. On ollut seikkailu nähdä, kuinka pitkälle tämän filosofian perusteella voi päästä. Vuonna 1947 runous oli vielä vallalla teatterissa. Sitten aika vei kohti poliittista sitoutumista viisikymmenluvun lopulla. Kollektiivinen luominen alkoi kuusikymmenluvulla. Teatterilla oli aikoinaan suuri tila 14. kadulla ja sen ajan produktioilla luotiin käsite Living Theatre. Paikka piti kuitenkin sulkea velkojen takia. Siitä alkanut kiertolaiselämä jatkuu. Nyt ryhmässä on kaksikymmentä ihanaa ihmistä, joilla ei ole esiintymispaikkaa. Vierailut Eurooppaan tarvitaan rahoittamaan elämistä ja pientä huonetta itse kullekin. Lakkoja ja valtauksia on käsitelty Italiassa, Puolassa on organisoitu katuesityksiä vapauden puolesta, Tshekkoslovakiassa tehty kellariesityksiä ja Brasiliassa suunnattu nuolet diktatuuriin ja päädytty vankilaan.

Ryhmä on Judithin mukaan kulkenut sinne, missä on voinut olla hyödyksi sosiaalisten rakenteiden muuttamisessa. Vaikka New York on ollut jälleen Judithin omana tyyssijana vuodesta 1984, hän on sitä mieltä, ettei isänmaalla ole heille sosiaalista tilausta, ei riittävästi muutoksen tarvetta. Living-ryhmiä on perustettu eri puolille maailmaa jopa alkuperäisnimellä, kuten Living Theatre of London tai sitten vain noudattamaan samankaltaisia periaatteita, kuten Communa Baires. Chris Torchin työ Pohjoismaissa on Judithin mielestä arvokasta, vaikkei hän ymmärräkään teosten ironisia tai satiirisia piirteitä. Kerron, että myös Chrisin ryhmä on käynyt treenaamassa teatterikoululaisiamme.

New Yorkissa toimii nyt vain Street-teatteri, mutta maakunnissa osallistutaan edelleen erilaisiin joukkojen manifestaatioihin. Terästyöläisproduktio on tehty Pittsburghissa.

– Suomi tai USA, ei näissä maissa löydy tilaa muutospaineille. Itä-Euroopan maissa kaikki on tällä hetkellä mahdollista. Kaikki on tärkeää, mitä teatteri tekee näissä mahdottomuuksien maissa. Meillä päin vallitsee ”punitive hierarchy”, talousmahti ottaa sensuurin ja auktoriteetin paikan yhteiskunnassa. Sosiaalinen vastuuntunto vähenee ja muuttuu rangaistuksen peloksi. Nykyiset opiskelijat ovat hyviä ihmisiä mutta täysin tietämättömiä. Jos ihmiset tietäisivät, he eivät tarjoaisi valtaa Mr. Reaganin kaltaisille. Muutoksen on lähdettävä tavallisista ihmisistä, mutta teatteria ei voi tehdä täällä kauaa, jos yrittää osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Hän suree sitä, että 32 prosenttia verotuloista pannaan aseistukseen, että ihmisillä ei enää ole kollektiivisuuden tajua eikä muuta olemassaolon muotoa kuin kilpailu. Ihmiset olisi saatava voittamaan muutosvastarintansa.

– Jos jakelu toimisi, maailmassa olisi tarpeeksi kaikkea kaikille tänäkin päivänä.

Hän erittelee pitkään ja tulisesti myös näyttelijäntyötä.

– The Method on väärinkäytetty hyvä asia. Strasberg rajoitti Stanislavskin näkemyksiä, teki niistä älyllisesti kapea-alaisia. Siitä on tultu aina vain huonommalle tolalle. Tämän päivän näytteleminen on kovaa ja sydämetöntä, se ei tavoita humaanisuutta. Näyttelijällä on oltava oma kutsumus, intohimoa, ja hänen on oltava täynnä todellista tunnetta.

Henkilökohtaisesti sitoutunut näyttelijä on tunnevoimainen esiintyjä. Jokainen toimintojen sarja on vastuullinen teko. Egotripit eivät ansaitse tilaa näyttämöllä. Jo Piscatorkin tiesi totaalisen teatterinsa aikaan, että ei ole olemassa mitään, mikä ei olisi teatteria, ja että moraalinen oikeus olla näyttämöllä vaatii, että on oltava todellista sanottavaa, ”full commitment”. Näyttelijän sanoma on ”outcry of the human heart”.

Vierailu tämän pienen naisen kirjoilla lastatussa kodissa on kysynyt kaikki voimat. Epäluulonsa voitettuaan hän on vyöryttänyt sydämeltään kaiken ja jättänyt kuulijaan kysymysten ja hämmennyksen ilotulituksen. Hänen anarkismi-pasifisminsa periytyy puhdasmielisyydessään alenevassa polvessa suoraan Jeesukselta. Sen vilpittömyys houkuttelee ja tiedän silti, että se on yhtä voimaton ihmiskunnan arkipäivän suhteen kuin uuden testamentin sanoma. Hän on korostanut moneen kertaan, kuinka täällä on niin paljon paremmin kuin sosialistisissa maissa, on vapaus, vaikkakin näennäinen…

Minua jää erityisesti vaivaamaan hänen ajatuksensa, että kuusikymmenlukulaisuus sortui siihen, että tartuttiin aseisiin. Siis miltä taholta ja miten vapaasti? Minusta se sortui siihen, että vapauden nimissä tartuttiin liian hanakasti huumeisiin ainakin tällä mantereella ja heittäydyttiin helpoksi saaliiksi väkivaltakoneistolle. Jos Reagan on ollut tyhmä tiedon puutteesta, on myös tiedon valikointi vain vähän tasokkaampaa tyhmyyttä, mutta kukapa meistä ei tekisi sitä. Judith ei saa päätäni käännetyksi, mutta liikahtamaan kyllä. Hänen sanansa ovat koskettaneet, eikä tunne ole nähtävästi jäänyt ihan yksipuoliseksi. Hän halaa minua sydämellisesti lähtiessäni ovesta.

Käännähdän läheiseen elokuvateatteriin tasaamaan mielialaa. N.Y.-elokuvateatteri poikkeaa täysin chicagolaisversiosta. Tämä on pieni, vanhanaikainen. Sali on sukua vanhalle Kosmokselle. Täällä on tyyntä, siistiä ja sivistynyttä. Ja meitä asiakkaita on kaksi. Esittävät elokuvan meille kahdelle.

Berghoff

Kalifornian lämpö on todella taakse jäänyttä, New York niin kylmä, että toppatakki on tarpeen. West Village on sateenharmaa ja kolea. Herbert Berghoff -studiolla on kaikki ylösalaisin, koska vahtimestari ei ole tullut paikalle. ”Poor kids” ovat saaneet jonottaa kadulla ja toimiston tytöt kaakattavat kiihtyneinä, kunnes yksi heistä päättää ryhtyä toimeen ja avaa lukon. Sisään päästyään oppilaat opiskelevat kuolettavan tosissaan, eikä se edes riitä:

– I take a lot of extra classes.

Ties millä hinnalla? Olen maksanut puolitoista dollaria päästäkseni seuraamaan heidän tuntiaan ja kirjoittanut itsestäni henkilötietolomakkeen. Suomalaisen näköinen poika istuu luokassa, puree peukaloaan ja opettelee repliikkejä. Ja lopultakin, kahvia juova ja tupakkaa polttava hattupäinen opettajatar saapuu paikalle huohottelemaan energiaansa. Huoneeseen on varattu pöydällinen aamiaista ja ne, jotka eivät ole näyttämöllä, syövät opettajan poltellessa. Uta Hagen muistuttaa Stella Adleria, metodin kapinallista living-legendaa, jonka saan tavata myöhemmin Pariisin Stanislavski-kongressissa. Assistentti sammuttelee valoja katsomon puolelta.

Kaksi nuorta miestä esittää pienen kohtauksen siitä, kuinka tyttöjä isketään. Toinen heistä on tosin jo ehtinyt hankkia orastavan kaljun. Sitten tulee toinen pari uunista ulos ja opettaja arvioi molemmat suoritukset yhdessä nipussa: ongelmia on samastumisessa ja toiminnan perusteluissa. Onneksi hän kuitenkin kysyy myös opiskelijoilta, mitä sanottavaa heillä itsellään on. Vastaukset ovat lähinnä runsaita anteeksipyytelyjä kaikesta siitä, mikä ei onnistunut. Nämä nuoret opettelevat repliikkejään ja ajattelevat niiden mittaisesti. Muut toiminnan ulottuvuudet jäävät sivuseikoiksi, mielikuvitus loistaa poissaolollaan ja tavoitteet katoavat käsistä tilanteissa. Repliikkejä kiirehditään toiminnan puutteessa tai puuhastellaan joutavia ja nojaillaan huonekaluihin.

Ymmärrän, että opettaja ei voi ilahtua suorituksista, mutta ei hän osaa juurikaan auttaa näitä taiteen tavoittelijoita. Hän esittää selkeitä ja asiallisia kysymyksiä ja kommentteja, mutta on selvää, että ne jäävät teoriaksi, kun ei niitä pääse kokeilemaan uudelleen välittömästi, vaan seuraava pari odottaa vuoroaan. Tunnille osallistuu kolmisenkymmentä oppilasta, joista kaikki pääsevät kerran näyttämään valmistelemansa kohtauksen. Mahdollinen uusi yritys jää seuraavaan kertaan. Yksikään heistä ei saa positiivista arviota, toki paljon neuvoja, mutta miltä mahtaa tuntua koko se aika, joka kuluu, ennen kuin pääsee seuraavan kerran opettajan silmien eteen.

Woodruff vie pikkusormen

Soitan Des McAnuffin antamaan numeroon ja saan kiinni Robert Woodruffin sekä lupauksen lipusta. ”The Comedy of Errors by Robert Woodruff and The Flying Karamazov Brothers” on jo vanha esitys, mutta lajissaan mainio. Kikkoja vyöryy näyttämön täydeltä valtoimenaan. Karamazov-veljesten sirkusryhmä tekee esityksestä henkeäsalpaavan. Taikatemput, steppi ja jonglöörinumerot antavat teokselle rytmin ja arkkitehtuurin, joissa on seinät leveällä. Pyöräilevät poliisit, rullaluistelijat ja puujalkaväki vaeltavat näennäisen improvisoidusti, mutta jokainen impulssi otetaan kiinni, jokainen reaktio viedään loppuun asti ja yksityiskohtien kokonaisuudesta kehkeytyy älykäs ja sydämellinen kokonaisuus. Esitys elää koko ajan suorassa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa ja poimii myös sen taholta kaikki mahdolliset impulssit: ”If you are confused now, ask the person next to you.”

Esityksen jälkeen yritän palkata Woodruffin Lahteen ohjaamaan. Hän lupaa selvittää aikataulujaan ja minä lupaan palata asiaan. Hän haluaa tehdä Ostrovskin ”Isiä ja poikia”. Kun sitten Suomeen palattuani yritän uudelleen yhteyttä häneen, kuulen, että hän on lopettanut teatterintekemisen ainakin toistaiseksi ja matkustanut Intiaan.

La Mama

La Mama, Ellen Stewartin elämäntyö, on ryhmä, joka on osannut hoitaa yhteiskuntasuhteensa ja silti säilyttää kokeilevan maineensa, ainakin esteettisten ratkaisujen osalta. Se on levittänyt sanomaansa tehokkaasti ja satelliittiryhmiä on siinnyt eri puolille maailmaa. Niitä on Bogotassa, Tokiossa, Manilassa, Tel Avivissa. Kaikki toimivat La Mama -nimikkeellä, mutta vailla pääryhmän taloudellista tukea. Tason vaihtelevuuden on minulle jo osoittanut Soulissa vieraillut filippiiniläinen puluntapporyhmä. New Yorkin ydinryhmä on tasokas ja peräti 39-henkinen. Rockefeller ja Ford-säätiöt ovat auliisti antaneet rahaa ryhmän juhliessa neljännesvuosisataansa yli viidelläsadalla juhlaesityksellä.

Kiipeän seitsemänkerroksisen harjoitusrakennuksen portaita ylös etsimään teatterin hallintojohtajaa Wickham Boylea, joka löytyykin yläkerroksen toimistotiloista. Hänen työhuoneensa toinen pääty toimii lastenkamarina. Kasveja on kaikkialla ja Wickham hymyilee vielä tavallista amerikanhymyä ystävällisemmin. Hän on nimittäin käynyt Suomessa ja oppinut sanomaan ”ihanaa”. Vuoden vanhalla lapsella näkyy olevan kirja nimeltä ”Kotitonttu” ja pipo, jossa on poroja. Olen siis kotomaan sillanpääasemassa.

Teatteritalo on ostettu vuonna 1974 Ford Foundationin tuella, Wickham kertoo. Meredith Monk ja Pink John harjoittelevat parhaillaan talossa ja kuuluvat La Mamaan, kunnes saavat tilaisuuden itsenäistyä. Living Theatrellekin on talosta luvassa harjoitustilaa. Sitä jää käyttöön, kun La Maman oma ryhmä kiertää maailmaa.

– Ensi vuonna ovat vuorossa Romania, Venezuela, Israel ja Japani.

Pyydän sanomaan lämpimät terveiset Ellen Stewartille, kun olemme tehneet kierroksen talossa ja kysyn, onko teatterilla mitään näytöksiä niinä iltoina, jotka vielä viivyn kaupungissa. Saan jäähyväisiksi lipun esitykseen, joka on ainoa mahdollinen aikatauluun. Ihmettelen, kitsasteleeko hallintojohtaja, kun hän antaa ilmaislipun La Maman suojissa toimivaan Production Companyyn vähän pitkin hampain, mutta kiitän kauniisti.

Off off

Nukun iltapäiväunet, raskaat kuin Tuonelasta tilatut. Sitten lähden uudelleen matkaan. Dollari-token harhauttaa minut metron väärälle raiteelle. Joudun vaihtamaan tunnelin toiselle laidalle seuraavalla pysäkillä. Ajan kaksi pysäkkiä liian pitkälle ja joudun palaamaan korkokengissäni East Villagen roskaisia ja kuoppaisia katuja. Pitipä nyt juuri tänään alkaa hienostella.

Esitys on Production Companyn kooste nimeltä ”Propaganda”, ohjaajana ja kirjoittajana Matthew Maguire. Lavalla yhdistetään sissiromantiikkaa ja eurooppalaista luksusdekadenssia. Tarina on lapsellinen ja osoitteleva yritys luodata amerikkalaista liikemaailmaa.

– Is this political theatre, kyselevät esiintyjät välispiikeissään.

Jos, niin tosi kömpelöä sellaista, ajattelen, vaikka ehkä pitäisi sanoa sama ääneen. Yleisön joukossa on mieshenkilö, jolle esitystä valvova ohjaaja selvästi makeilee parhaansa mukaan, mutta kohde katoaa liukkaasti salista noin vartin katsottuaan. Alan antaa arvoa sille, että Wickham Boyle suhtautui arvellen lipun luovutukseen. Tiedän kokemuksesta, kuinka vaikeaa on sanoa, että tätä meidän esitystämme sinun ei kannata tulla katsomaan. Olen usein haaveillut, että teatterissamme olisi kausi, jolloin voisin sanoa: katso mikä vain. Sitä ei ole toistaiseksi tullut. Esitys päättyy lukemattomien erillisten loppujen jälkeen, joihin kaikkiin sen olisi voinut ilman vaurioita päättää.

Yhtäläinen pettymys on nimekkään Mabou Minesin gay-tarina ”A Man’s Life”. Tarina on sijoitettu edelliselle vuosikymmenelle, jolloin AIDS ei vielä ollut homoyhteisöjen arkipäivää, ja sisältö on auttamattomasti aikansa elänyt lukuun ottamatta lavalla pyörivien kameroiden ja monitorien osuutta, jolla muotoa on yritetty päivittää. Kokonaisuus on miehen elämäksi varsin vähäinen. Ruth Maleczech on kutsunut käymään myöhemmin teatterin toimistossa. En taida mennä.

Actors’ Studio

Se mahtuu sittenkin ohjelmaani. Tuntia vetää ”Alice ei asu enää täällä” -elokuvan Ellen Burnstyn ja lavalla seisoo Marty, jolla on valmistettuna tehtävänään Rikhard III:n monologi. Hänellä on kädessään kolmiteräinen veitsi, veitsenteroitusvyö ja röyhkeän suora kontakti saliin kokoontuneeseen yleisöön. Kun tehtävä päättyy, hän rentouttaa vartalonsa roolin deformoidusta hahmosta ja selostaa, mitä on tavoitellut ja miten tulkinta on syntynyt. Mies on nöyränä ja raportoi suu kuivana, miksi katsoo epäonnistuneensa suorituksessa tällä kertaa. Hän on aloittanut työn fyysisen hahmon hakemisesta, eikä ole osannut purkaa jännitettä suorituksen aikana.

Ellen pyytää miestä miettimään, mitkä Martyn omista pelkotiloista voisivat olla samoja kuin Rikhardin. Niille antautuminen voisi estää halun kiirehtiä asioiden edelle.

– On hyvä jäljittää, mitä rooli ei tiedä itsestään, mutta mikä näyttelijän on välttämätöntä tietää.

Hän löytää suorituksessa hyviäkin puolia, esimerkiksi tavassa käsitellä rekvisiittaa. Sitten hän kääntyy paikalla olijoiden puoleen ja selittää, että Robert Lewis -workshopissa harjoiteltu fyysinen lähestymistapa on ollut uusi nyt esiintyneelle näyttelijälle ja leimannut suoritusta turhan voimakkaasti. Martyn olisi mietittävä huolellisemmin, missä tarkoituksessa kukin toiminta tehdään ja repliikki lausutaan.

– Fear is my middle name, Rikhard sanoo näytelmässä. Se fakta sinun tulisi omakohtaistaa. Itsetunnon puute on suurimpia ongelmia ihmisten elämässä. Se vaivaa myös Rikhardia, joka katsoo maailmaa kyttyränsä alta, sitä voisi käyttää yhteisenä tunnesiltana esiintyjästä rooliin. Turhaa liikehdintää tulisi välttää, lähteä mieluummin miettimään sitä, missä asennossa Rikhardin selkää koskee vähiten, miten hän lepää.

– Angels adore the vacuum, kaikki turha pois. Yhtä lailla kannattaa pitää mielessä, että jos joku menee vikaan näyttämöllä, se voi samalla tarjota suurenmoiset mahdollisuudet lähteä virheen matkaan ja löytää jotain uutta. Se mikä on totta, on tärkeää.

Vaikuttaa siltä, että Studio on ainakin nykyisellään maineensa väärtti.

Maallisten ilojen puutarha

Minetta Lane Theatre tuottaa koko matkan viimeisen taiteellisen nautinnon iltamyöhällä. ”The Gardens of Earthly Delights” on Martha Clarken ohjaus ja koreografia ja Music Theatre Groupin tuotantoa. Pilobulus-ryhmä on jo aikaisemmin sykähdyttänyt saman koreografin visuaalisella kyvyllä, ja siihen luottaen jään Washington Squaren nurkille odottamaan esityksen alkua. Minettan pienellä lavalla levittäytyy Eedenin puutarhan alkuharmonia. Sieltä alkaa matka seitsemän kuolemansynnin raadollisuuteen, ihmisten rujouteen ja lopuksi helvetin fantastiseen lentosirkukseen. Hieronymus Bosch on läsnä joka kuvassa.

Muusikot soittavat Richard Peasleen keskiaikaisesta alankomaisesta musiikista ammentavaa äänikoostetta. He ovat osa tanssia, tanssijat osa musiikkia ja molemmat osasia suuressa ihmissirkuksessa. He pyörivät aallokoissa, lipuvat soutuveneillä, lentävät ilmassa ja pitkin maata. Valo on rajattu tulemaan tiukasti ylhäältä tai sivuilta ja saa aikaan merkillisen udun näyttämökuviin. Kokonaisuus on kaunis, ankara, hidasrytminen, pessimistinen ja tyylikäs kokonaisuus.

Ilta on ulkona leuto ja kengät hankaavat, joten istahdan esityksen jälkeen teatterin lähelle katukahvilaan ja katselen alkavan yöelämän virtoja: nuoria shortsi-ihmisiä, tärkkipääpunkkareita, toitottavia autoja, rihkamakauppiaita, kaikkea kaikissa väreissä, ihmisiä ennen kaikkea. Ikääntynyt mies kaahaa ohi kameroineen kulkupelinään silityslauta-studiolamppuyhdistelmä.

Pitäisi vielä soittaa Mel Gordonille, Meyerhold-tutkijalle, jonka olen toivonut tapaavani kuultuani häntä muutama vuosi sitten Tukholmassa. Mutta nyt on jo liian myöhä.

Hotelliin päästyäni jumitun taas katsomaan tv-elokuvaa, joista parhaat tulevat yösydännä. Costa Gavrasin ”Missing” tekee paikallisennätyksen, se loppuu vähän yli kolme. Soitan Suomeen, kun huomaan, että siellä on jo aamuvarhainen. Anoppi vastaa eikä suostu lopettamaan puhelua ennen kuin käy herättämässä perheen pienimmän.

– Se ei anna anteeksi muuten.

Pieni ääni on virkeä. Hänellä on hyviä uutisia. Tanssistudion esitys, jossa hän ollut mukana, on nauhoitettu, niin että näen sen sitten, kun tulen kotiin.

Älykköjahti

Palaan yliopiston nurkille seuraavana päivänä, käyn viemässä käyntikorttitervehdyksen teatteritutkija Mel Gordonin kynnysmatolle, kun hän ei satu olemaan huoneessaan. En jaksa enää ponnistella tapaamisen eteen, vaikka hänen Meyerhold-asiantuntemuksensa on ollut vakuuttavaa ja Judith Malinakin on suositellut hänen jututtamistaan.

Katson sen sijaan Woodruffin suositteleman Richard Foremanin ”Film is Evil Radio is Good” -performanssin, mutta se ei yllä Chicagon kala-miehen tasolle. Kokonaisuus on toki tyylikäs, mutta vähän konstikas eikä lainkaan niin sydämellinen kuin ”The Temple from Memory”. Kate Manheim on roolissaan hyvä kuten Foremankin. Esityksessä on mukana myös Kirsti-niminen tyttö, kuulemma Nummelta kotoisin, vaikka näyttää ihan puolalais-juutalaiselta. En ehdi jututtaa esiin hänen elämäntarinaansa.

Manhattan

Katselen tätä kaupunkia nyt kuin viimeistä päivää. Tällä kertaa niin onkin. Aamulla odottaa kone kotiin.

Rahan ylpeät toteemit kurottavat kohti taivaita tassut tiukasti maassa, varpailla roskaa. Ikkunoissa valuu auringonlaskun kultasulaa, seinät on pantu taipuilemaan mielivaltaisesti ja puita kasvaa taivaan ja maan väliin piirretyillä tasanteilla. Yksikään rakennus ei silti ole niin hassu kuin Irwinessa näkemäni kuutiotalo, josta on pois yksi alanurkka.

Maanalaisesta tunkee höyry ja kaikkialla lyö vastaan virtsanhaju. Tärkein vaikutelma on silti tämä loputon ihmispaljous. Metropolialueella asuu noin 22 miljoonaa ihmistä, City of New Yorkissa noin kahdeksan. Tämä City olisi maailman 17. rikkain, jos se sattuisi olemaan valtio. Oikeauskoiset juutalaiset kulkevat kaduilla pitkissä mustissa takeissaan korkkiruuvikiharat keikkuen, vakaumus ulkoiseen muotoon sinetöitynä. Mietin, onko heillä patalakki huopahatun alla. Sokea myy lyijykyniä Park Avenuella koira jalkojensa välissä. Näen hänet aamupäivällä ja uudelleen iltapäivällä, jolloin hänellä on enää yksi sininen kynä jäljellä. Monet kerjäläisistä ovat jo täälläkin tuttuja ulkonäöltä: nainen, jolla on rakkuloita jaloissa, mustapalttoinen rastamies, joka työntää ikiomiksi omittuja ostoskärryjä, leikattufarkkuinen pikkumies, jolla on päivällä suuret mustat kengät ja nailonsukat ja illalla ruskeat kengät, kulkee nyt ohi mustien kenkien hankaamat merkit kantapäissään.

– You got a change?

Kuusikymmenluvun kukkaisjäänteellä on farkut, vanha samettitakki ja pahvilappu kasvojen edessä. Hiukset roikkuvat pitkinä pahvilapun reunoilla. Siinä lukee ”widow – food – shelter”. Käännän hänelle selän ja tunnen, kuinka silmät katsovat pahvin läpi perääni ja poraavat lapaluihin reiät. Ja niinpä myös New York kääntää minulle selkänsä.

MOMA on vielä suopea. Se näyttää Matissen, joka onkin paljon ankarampi kuin muistin, Picasson, joka liikkuu laajemmalla kuin muistin, ja Munchin, joka hehkuttaa tunnistettavaa pohjolan yötä. Kohtaan myös yhden Seurat’n, joka on kaunein näkemäni miehen koko tuotannosta. Pollock ei saa minusta vieläkään otetta, Warhole tarjoaa kaksi vainajaa, Marilynin ja itsensä.

Osa aivoista on jo pyrkimässä Suomeen, vaikka lähden vasta huomenna. Eksyn Central Parkin mutkissa ja kuljen väärään suuntaan 66th Streetillä. Autot kohisevat ohi, jalkakäytävällä piileksii mutahautoja, yhdessä kuollut varpunen, jota olen vähällä tallata. Ruskeassa paperipussissa on verta. Kohina ei lopu tässä kaupungissa. Se hetki, joka muuttaa yön kohinan aamun kohinaksi ei ole erotettavissa.

Jalat kivistäen pääsen pölyiseltä, ikävältä ja tunnelien halkomalta väylältä ihmisten ilmoille ja poikkean ravintolaan, jossa nostan lasillisen Veuve Cliquota tälle suurelle lännelle ja sille, etten kuollut vielä kolmikymppisenä, kuten nuorempana ajattelin kohtuulliseksi. Olin silloin täysin vakuuttunut, että kaikki sen rajapyykin jälkeiset vuodet olisivat kuitenkin yhtä rappiota. Chears isolle omenalle ja kakaramaisuudelle.

Minua odottaa hotellissa soittopyyntö rouva Salomonilta. Ällistelen lappua, mutta numero on Suomeen, joten soitan. Rva Salomon osoittautuu Kaarina Salmiseksi, joka kertoo, että ohjaamassani ”Niskavuoren nuoressa emännässä” on ollut Tapio Kouki paikkaamassa umpisuolileikkaukseen joutunutta Kari Mattilaa. Juuri edellisenä yönä olen ensi kertaa elämässäni nähnyt yllättäen unta Tapio Koukista. Mikseivät ihmisen mielen arvoitukset ole saaneet kiinnostaa tutkijoita kuin korkeintaan sotateknologiaa palvellessaan?

Veteraani-ilta

On vihoviimeisen iltaohjelman vuoro. 4th Streetilla on City Theatre Festival meneillään. Esityksiä löytyy ruman tiilitalon kahdesta eri kerroksesta. Menen sisään ensimmäiseen kerrokseen. Saan lipun ”Nightshadeen” ja se onkin hyvin tehty McCarthy-ajan luotaus, kirjoittajana Howard Koch, yksi ”Casablancan” tekijöistä ja Orson Wellesin ”War of Worldsin” kirjoittaja. Teatterissa hän debytoi nyt yli seitsemänkymppisenä. Esitys on vähän pateettinen ja sen kulku ajoittain ennalta arvattavissa, mutta se on ah niin kirkasotsainen: salaisuudet eivät pidä todellisuutta koossa vaan tieto, tahto, luottamus ja lahjomattomuus.

Mikä muuttui?

Ihan lopuksi yritän viimein vastata itselleni isäntäväkeni kysymykseen ”muuttuiko vierailijan suhde Yhdysvaltoihin matkan aikana ja mihin suuntaan”; siihen kysymykseen, jonka Barry kertoi jättävänsä vastaamatta: Muuttui kyllä, mutta mikä muuttui? Vanhat käsitykset vahvistuivat, saivat arvoa ja merkitystä. Toisaalta paljon ennakkoluuloja haihtui, kuva realisoitui.

Koettujen vaikutelmien tulva pakottaa vahvistamaan perspektiivilinjoja. Se haastaa hakemaan oleellisuuksia taiteesta, työstä ja elämästä, tietämään lisää. Tässä ja nyt niitä on vaikea tavoittaa, mutta tiedän, että ne tulevat katsomaan selkääni menneestä ja koetusta ja löytymään edestä, kun aika koittaa. Se näistä vaikutelmien sirpaleista jo hahmottuu kirkkaasti, että tämäkin maa on kuin kahden eri valtion kooste. Niukka puolikas väestöstä on vapaamielisiä, toinen puoli fundamentalisteja ja tällä erää voitolla. Suurkaupunkien elokuvatodellisuuden vastapainona on Paris–Texas-elämänmuoto, jota eletään unohdettujen bensa-asemien nurkilla, asuntovaunuissa tai esikaupunkien kortteleissa, joissa kieli alkaa olla kaikkea muuta kuin englanti.

Amerikan nykyteatterin elinvoima on alakulttuureissa, kaikissa rodullisissa, seksuaalisissa ja poliittisissa virtauksissa, jotka kuvastavat yhteiskunnan tilaa. Olen saanut täällä hyppysiini mahtavan verkoston ihmisiä, kahmalokaupalla vaikutelmia ja kokemuksia. Silti tiedän, että tapahtuu väistämätön: solmitut kontaktit jäävät valtaosaltaan kertakäyttökokemuksiksi. Aikaa yhteyksien ylläpitoon ei tule riittämään. Ja kuinka peruuttamattomasti kaikki jääkään taa, kun edes suunnitelma Woodruffin ohjauksesta ei realisoidu, vaan hän unohtuu Intiaan. Niin moni lahjakas ihminen on varastoitu vain mielen sopukoihin. Mutta siellä ne silti ovat.

Kotimaan todellisuus nielaisee pian minut kokonaan, työ täyttää arjet ja pyhät, mutta Big Sur ei unohdu. Ron Sossi ilmaantuu sentään vuosien kuluttua Helsinkiin kirsikkapuiden vuorostaan kukkiessa meillä.

New Jersey

New York/Newark. Olin ajatellut pois New Yorkin paluulipustani sen Newarkin siitä häiritsemästä.

Tai voi tämän aloittaa myös toisin: Kun Suomen lähetystö ja konsulaatti kutsuvat yhdessä pitämään alustuksen pohjoismaista kulttuuria koskevaan paneeliin, on syytä olla varuillaan. Kenellekään ei tule mieleenkään maksaa moisesta päivärahaa, enkä tiedä, onko se edes suunnitelmissa. Asun siis hienossa hotellissa ja rahat ovat jälleen lopussa. Niin näyttää käyvän tässä kaupungissa helposti. Lisäksi olen täällä vain poikkeamassa Puolasta, jossa harjoittelemme Gdynian musiikkiteatterin tiloissa Joanna Bruzdowizin ”Tides and Waves” -oopperaa, ja olen jättänyt Suomeen luottokorttini, paitsi sen yhden, Puolassa validin mutta täällä jo ennenkin hyödyttömäksi testatun Diner’sin. Yritän elää niukasti, mutta se on tässä kaupungissa hankalaa.

ITI:n hengetär, Tides and Wavesin säveltäjän puoliso-libretisti ja säveltäjä.

ITI:n hengetär, Tides and Wavesin säveltäjän puoliso-libretisti ja säveltäjä.

Kun olen saanut alustukseni pidetyksi ja sille innostuneen vastaanoton, jota lähetystön edustajatkin kiittelevät valoisina, uskallan ottaa raha-asiat puheeksi virkamiesten kanssa. Vastaus yllättää sittenkin. Hotellini kuulemma maksaa niin paljon, ettei päivärahaan ole jäänyt varoja. Ehdotan, että jos näin käy vastaisuudessakin, he kertovat alustajalle tilanteesta etukäteen.

Kulttuuriattasea ja konsuli keräävät irtorahoja taskuistaan ja saavat kokoon sata dollaria. Piirrän nimeni pieneen ruudulliseen paperiin ja saan setelit haltuuni. Niinpä pääsen illalla syömään ja viimeinkin katsomaan ”Victor/Victorian”.

Selviän lähtöaamuna hotellin laskusta ilmoittamalla, että se on prepaid, enkä ole käyttänyt mitään hotellin palveluja enkä aikeissa jättää juomarahoja. Tyrmistys valtaa vasta kun virkailija ilmoittaa tylyn asiallisesti, ettei hotellilla ole lentokenttäkuljetuspalvelua. Olen laskenut rahat luottaen ilmaiskyytiin. Jäljellä olevat pennoset eivät riitä taksiin.

Lento on lähdössä illansuussa, joten jätän matkalaukun hotellin säilytykseen, jossa hieno tavaranvartija jää katsomaan tyhjää valkohanskaista kämmentään. Ajan kesäkuumassa metrovaunussa Lincoln Centerille ajattelemaan. Olen ajatellut siellä ennenkin. Sokea mies kävelee minua vastaan ja sitten päin rakennustelineitä. Sanon, että siinä on rakennustelineitä.

– Obviously, mies sanoo.

Ehdotan, että hän siirtyisi kadun toiselle laidalle, se on tyhjä. Mies ei sano enää mitään.

Menen elokuvateatterin ovesta sisään, kun huomaan, että siellä esitetään Carlos Sauran ”Flamencoa” ja maksan lipusta kahdeksan ja puoli dollaria kokien itseni melkoiseksi riskinottajaksi. Elokuva on pitkä ja rauhoittava, flamencolaulajilla omat elämänmurheensa.

Istun hetken auringossa ja ajan sen jälkeen metrolla Grand Centralille katsomaan, millä julkisilla kulkuneuvoilla pääsen kentälle. Sieltä löytyykin toimisto, jossa lentovirkailija neuvoo ja myy kolmentoista dollarin lipun. Rahat riittävät. Kuljen hotellille tungoksessa ja mittailen katukäytävää: todennäköisesti kohtuullisen hyvä vetää laukkua. Poikkean lounasruokalaan ostaakseni vettä, mutta se on liian kallista, kulman ruokakaupasta saan pullon vajaalla dollarilla. Ojennan hotellin valkohanskaherralle kolme kuittia, mutta en taaskaan yhtään rahaa.

– Tilataanko taksi, hän kysyy koppavana.

– Ei kiitos, sanon ja olen jäädä nyssyköineni pyöröoven väliin.

Raahaan laukkuja. Jonotan. Ahtaudun. Löydän bussin ja se lähtee oikeaan aikaan liikkeelle. Sitä ajaa iäkäs mies, ja jos hän ei ole itse Kippari-Kalle, vähintäänkin serkku. Hän ihmettelee, mikä ihmeen yhtiö on SAS, mutta riemastuu, kun se löytyy vihoviimeisestä departure seitsemästä. Hän lupaa muistaa asian tästä alkaen, enkä minä ymmärrä vieläkään olla ihmeissäni.

SAS-lähtöselvitystä ei näy lähtöhallissa ja etsin käsiini virkailijan.

– Väärä lentokenttä, hän sanoo. – Tässä sanotaan Newark. Se on ihan eri osavaltiotakin. Ehkä jostain löytyy SAS:n toimisto, joka voi auttaa.

Raahaan matkatavarani alas infoon oikealle ja sitten kohti groundtransportationia vasemmalle. Tahdon Newarkiin. Jos sinne vain voi päästä täältä? Kyllä voi, taksilla, mutta taksi ei vastaanota mitään muuta kuin käteistä. Myös bussilla voi päästä. Lippu maksaa yhdeksäntoista dollaria. Minulta löytyy 18,90. Myötätuntoinen teatteriavustajan näköinen poika alkaa jo kaivaa kymmensenttistä taskustaan, kun huomaan, että olen hädissäni laskenut väärin yhden vitosen. Minulla on peräti 22,90!

Mutta seuraava auto, johon mahdun, lähtee 4.25 PM. Aikaisempi on jo täyteen buukattu. Puolan koneen porttiaika on 5.55 PM. Matkaan kuluu normaalisti tunti ja vartti. Jospa jostain löytyisi private van, joka ottaisi vastaan Diner’s-kortin, paljonko sellainen veloittaisi? Pojan arvio on sata dollaria, jos riittääkään. Pyydän häneltä bussikuljetuskuitin ja alan tarjoilla pennosiani.

– Kuljettajalle maksetaan, hän sanoo. Myötätuntoon alkaa sekoittua kyllästymistä.

– Entä, jos yritän saada jonkun muun matkustajan vaihtamaan kanssani paikkaa aikaisempaan kyytiin.

– Se on eri firman, hän sanoo. – Ja sitä paitsi se menee Manhattanille.

Jätän hänet rauhaan ja menen puhuttamaan ovenvartijaa.

– Ottaako joku takseista Diner’sin?

– Only cash.

Kiitoradalla

Seison ovensuussa ja tavaan firmojen nimiä linja-autojen kyljistä. Viimein näen sen, joka lipussani lukee. Pieni bussi jää kaikkien muiden autojen taa, mutta nimi on oikea. Ratin takana istuu pienikokoinen aasialaisperäinen mies. Selitän hänelle, että mahdollisuuteni ehtiä hänen kyydillään ovat minimaaliset, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Hän pysyy tyynenä mutta ymmärtää. Kourassaan olevista lippusista hän toteaa, että kaikki kuljetukseen ilmoittautuneet ovat jo tulleet, joten hän suorii matkaan ilman viimeistä lähtökuulutusta. Jään etupenkkiin istumaan.

– Miksi te lähditte liikkeelle näin myöhään, hän kysyy kohta.

– Minä olin hyvissä ajoin, vain väärällä kentällä.

Selitys kelpaa hänelle. Yritän rauhoittua katsomaan ikkunasta alkukesän kaunista, kukkivaa maata ja kimaltavaa vettä. Long Islandille vie ”Tides and Waves” -käsikirjoituksen kanteen kuvattu silta. Rantapenkit ovat lukuisista elokuvista tutut. Taloista avautuu näkymä aavalle ulapalle ja niiden kyljissä kukkivat kirsikkapuut. Olemme jo toisella sillalla, jonka rautarakenteet saisivat kaikki postmodernit lavastajat orgasmin valtaan. Mitä jos en ehdi koneeseen?

– Kaksikymmentäkaksi minuuttia vielä, sanoo kuljettaja.

Tai ainakin hän toivoo niin. Hän puikkelehtii taitavasti kaistalta toiselle. Perillä ajetaan kuitenkin ensin A-portille, jolla poistuu joukko vanhoja rouvia, jotka ymmärtävät hitaasti, että tämä on juuri heidän porttinsa, maksavat juomarahoja viivytellen, poistuvat bussista vaivalloisesti, ottavat matkatavarat haltuunsa aprikoiden ja ymmärtävät nostaa ne etäämmälle bussin kyljestä verkkaisasti.

– Seuraava on SAS, kuljettaja sanoo.

Annan hänelle kaikki 22 dollariani. Minulle jää 90 senttiä pahan päivän varalle. Mitä niillä saa, jos jään kentälle laukkuineni…

– Closed, virkailija sanoo, kun ryntään lähtöselvitykseen.

– Kysykää nyt vielä, anelen.

Hän poistuu lippujen kanssa sanomatta mitään, mutta palaa hetken päästä takaisin.

– Ok. Puhutteko puolaa?

– No en.

Mutta voisin rutistaa hänet syliini.

Turvatarkastus kestää ikuisuuden, sillä olen unohtanut käsimatkatavaroihin yhden Lumene-kosteuspyyhkeen, joka on alumiinivuoratussa pussissa. Se huudattaa tarkastuslaitteita. Kaikki tavarani on levitetty pöydille, kun syyllinen viimein löytyy. Kerään kännykän, laukut, takit ja juoksen koneeseen. Siellä pyydän saada lasillisen vettä.

– Nyt on lähtölaskenta, tyly vaalea valkyyria sanoo.

Kun laskenta on valmis, odotamme puoli tuntia lähtölupaa. Kun pääsemme pilviin, saan viimein kaksi muovilasillista vettä, kahdelta eri valkyyrialta, enkä ole vielä pyörtynyt, yllätykseksi itselleni.

Suomensukuisia

Minnesota | Minneapolis

Olen jälleen matkalla päivää liian myöhässä. Oopperan hallitukseen lupautuminen on sotkenut kaikki aikatauluni ja vienyt vapaa-ajan rippeetkin. Siispä saan kuulla lähtöselvityksessä, että kädessäni on lippu eiliseen koneeseen. Käy siis kuten aikoinaan Kuubaan suunnatessa. Nyt yhteydet ovat helpommat ja ah niin paljon kalliimmat. Lipun vaihto, tuhannen dollarin kipeä vinkaus Diner’sin luottokortilla ja olen lennolla, joka päätyy välilaskujen ja koneenvaihtojen jälkeen puolilta öin Minneapolisiin, kun olen ensin jälleen, ja nyt jo kaiken kokeneena, vaihtanut kenttää New Yorkista Newarkeen ja lisäksi tehnyt välilaskun Detroitiin. Viimeisin, peruutusuhkan alla ollut lento on viedä voimat. Kone lähtee Detroitista reippaasti myöhässä, onneksi, sillä olemme päässeet aikataulusta jäljessä matkaan myös Newarkista ja ehtineet jatkolennolle hädin tuskin. Lentopaniikki orastaa. Mies vieressä kaivelee kynsiään ja nenäänsä ja tuijottaa elokuvaa omalta tietokoneeltaan.

Enkä tiedä, onko hotellihuoneeni enää jäljellä, kun olen perillä niin myöhään. New Yorkin toimisto, joka on varannut huoneen, ei ole enää vastannut, soiteltuani eri kentiltä viivytyksestä, lienevät jo Minneapolisissa. Hotellin numeroa minulla ei ole.

Koneen pyörät tömähtävät Minneapolisin kamaralle yön alkaessa vaalentua. Hotellihuoneeni on vielä vapaa, vaikka täällä eletään jo aamuyötä. Mutta nyt olen siis viimein Minneapolisissa, pohjoismaisten siirtolaisten kotikonnuilla.

Tänne on kokoontunut satamäärin Theatre Communication Groupin eli Yhdysvaltojen ei-kaupallisten teattereiden väkeä pitämään vuotuista seminaariaan ja tutustumaan upouuteen Guthrie-teatteriin, josta on huikeat näkymät ohivirtaavalle Mississipille siltoineen. TCG:llä on 421 jäsenteatteria. Tänne on lähetetty edustajia kaikkiaan kahdestasadasta teatterista. Olen paikalla kutsuttuna tarkkailijana, tapaamassa järjestäjiä ja ITI:n projekteja suunnittelevia nuoria.

Back to the late sixties

Seminaarit on organisoitu taidolla. Näemme esimerkkejä kiinnostavista esityksistä, joiden tekijät selvittävät työn tavoitteita ja taustoja. Merkillisintä on kuitenkin keskustelujen sisältö. Tuntuu kuin olisin astunut aikakoneeseen ja lennähtänyt neljä vuosikymmentä taaksepäin. Täällä puhutaan puhdasta late sixties -kieltä. Alustajat puhuvat totuudesta ja kauneudesta, etiikan merkityksestä, taiteilijan arvovallasta aktivistina. Teatteria tehdään tosi elämästä, lähihistoriasta, oikeuden pöytäkirjoista. Taiteella pyritään vaikuttamaan ihmisten asenteisiin. Katsojat otetaan mukaan toimintaan jakamaan esityskokemusta. ”The voice of the voiceless” halutaan tuoda kuuluviin.

Seuraavaan TCG-kokoukseen arvellaan saapuvan kahdeksan tuhatta osallistujaa, koska kyse on presidentinvaalivuodesta, eivätkä teatterilaiset aio tyytyä sivustakatsojiksi. He järjestävät lukuteatteria Irakin sotaa vastaan: ”If you know them you are less likely to kill them”.

Wrong way!

Täkäläiset ovat lihavia. Euroopassa saa seikkailla kuukauden, eikä näe niin montaa ylipainoista kuin täällä kahdessa päivässä. He pukeutuvat T-paitaan ja shortseihin ja ovat ujostelematta hyllyviä, painonvartijoista piittaamattomia. He näyttävät suomalaisilta tässä kesämuodissaan, joka on vain casual, ei pätkääkään smart. Mutta kaikki ovat ystävällisiä ja puheliaita. Saan monet terveiset vietäväksi Suomeen. Vanha harmaatukkainen rouva pyytää tervehtimään Osmo Vänskää. Roteva nuorempi nainen kertoo toimineensa Eugen Terttulan ja Ralf Långbackan assistenttina.

Nuoriso ryyppää viikonloppuna suomalaismalliin. Ja he kaikki liikkuvat autoilla. Olen kummajainen, kun kävelen hotellilta teatterille. Kun kuljen päivittäin South Second Streetiä, ohitan jykevän Gold Metal Flour -siilon, joka nousee katuvieressä pilvenpiirtäjän mittaisena. Muutama kaunis vanha tiilitalo on unohtunut purkamatta reitin varteen. Jalkakäytäviä on revitty auki tai niillä piileksii kuoppia tai esteitä. Joiltakin korttelinväleiltä ne puuttuvat kokonaan. Varoituskylttejä ei niiden kohdalla näy. Pimeällä saa muistella ja arvailla. Sen sijaan hauska kyltti löytyy moottoritien ylityssillan vierustalta. Siinä lukee punaisella pohjalla WRONG WAY!, olitpa matkalla mihin tahansa. Julkisia kulkuvälineitä ei näy missään. Kehittelen päivästä toiseen liikavarvasta, joka jää tämän matkan muistoksi.

Kävelymatkan maisemia.

Kävelymatkan maisemia.

Matkan päätepiste on jokivarteen sijoitettu, upouusi ja mahtipontinen teatterirakennus. Pääsisäänkäyntiä reunustaa jättimuotokuva Sir Tyrone Guthriesta valokuvattuna 50-luvun Hollywood-filmitähtien malliin. Hän on ollut mahtimies teatterirakennuksen pystytyksen takana.

Guthrie-teatterin sisäänkäynti.

Guthrie-teatterin sisäänkäynti.

Säästän yhden iltarupeaman kipeää varvastani ja taksi saa viedä minut iltabileiden jälkeen hotellille. Kuljettaja on yönmusta. Hän kertoo, että hänellä on ollut petollinen tyttöystävä – Keravalta. Kuusi vuotta elämästään hän on ”hukannut naiseen Helsingissä” eikä hän lähetä terveisiä.

Uutta draamaa

Tänään seminaari keskittyy ”Spring Awakening” -musikaalin tuotantoprosessiin Duncan Sheikhin ja Steven Saterin opastuksella. Teosta on tehty vuosikausia alkaen muutaman viikon workshopeista, joissa on kehitelty tarinaa ja rakennetta sekä arvioitu erilaisia casting-mahdollisuuksia. Tuloksia on testattu eri kontaktiryhmillä. Lauluja on hiottu viemään tarinaa eteenpäin tai antamaan roolihenkilöille mahdollisuus kertoa todellisia tuntojaan. Työ on ollut kertaalleen ajamassa kiville, kunnes viimeisin versio on johtanut taiteelliseen menestykseen ja myös kaupalliseen voittokulkuun.

Olen teatterikouluaikanani ollut mukana musikaalin taustalla olevan Wedekindin ”Kevään herääminen” -näytelmän harjoituksissa, jotka puolestaan ajoivat railakkaasti kiville. Silloinen Suomen Teatterikoulun korkeakouluosaston toinen vuosikurssi harjoitteli nuorten seksuaalista heräämistä kuvaavaa tekstiä esimiehemme Ritva Laaton ohjauksessa. Emme olleet vielä niin kypsiä, että meille olisi ollut helppoa heittäytyä nuorten arimmille alueille. Siispä ohjaaja päätti, että hänen on näytettävä mallia. Kapina oli hetkessä valmis.

Tarina on silti tärkeä, erityisesti täällä jenkeissä, jossa evankelikaalit koulivat nuorisoaan 1800-luvun Saksan malliin. On vain tärkeää löytää nykypäivään tarttuva näkökulma, ja sen pitkä kehittely on tuottanut. Suomeen tämäkin teos tosin rantautuu vuosien kuluttua, onneksi raikkaana tulkintana. ”Chorus Linen” yhdeksän kuukauden raskausvaihe jää reilusti kakkoseksi, mutta pitkäjänteisyys on kannattanut.

Yhteisöteatterit eivät tavoittele ensi sijassa tämän musikaalin taikomaa markkinamenestystä vaan koskettavuutta. Guthrie-teatterilla on meneillään projekti, jossa muutama lahjakas nuori kirjoittaja on kustannettu matkalle siihen paikkaan maapallolla, jota haluavat tekstissään kuvata. Näemme yhden esimerkin: ”The Boats on the River” kertoo lapsiprostituution uhrien pelastusyrityksistä Vietnamissa, missä kirjoittaja on paneutunut paikallisoloihin ja hyväntekeväisyysjärjestöjen epätoivoiseen arkeen.

Lounastauko

Seminaarilounas on kertakäyttöpaketeissa. Se lienee tämän väkimäärän kanssa käytännöllisintä. Eettisyys joutuu antamaan periksi hyvän asian vuoksi, lohdutan itseäni. Monet meistä kiipeävät pakkauksinemme kattokerroksiin, josta on pääsy ulkoterasseille. Niiltä avautuu huikea näkymä alas Mississipille ja sen silloille. Niitä on tällä kohtaa kaksin kappalein. Toinen on häkellyttävässä määrin tosi pitkää Pitkääsiltaa muistuttava kivikaarien jono, toinen samaan malliin rakennettu metallisilta. Kivisillan kylkeen on rakennettu tiilinen voimalaitos, joka tuo väistämättä mieleen Tammerkosken rantatöyräiden tiilirakennukset. Molemmilla liukuu katkeamaton autojen jono, monella kaistalla, kahteen suuntaan.

Kuin Tampere.

Kuin Tampere.

Köyhän miehen gaala

Ylevistä tavoitteista huolimatta täälläkin palkitaan loppujuhlassa aivan ensinnä ansioituneet sponsorit, kun vuoden saavutuksista aletaan jakaa shekkejä ja kunniakirjoja. Vasta kun rahoittajat on hoidettu, tulevat teatterilaiset vuoroon. Foundry-teatterin Melanie Joseph, kumppani ITI:n hallituksen edelliskaudelta, saa vuoden teatteripalkinnon.

Perinteitä kunnioitetaan antamalla elämäntyöpalkinnot Woostergroupin perustajajäsen Elisabeth LeComptelle ja El Teatro Campesinon Luis Valdezille.

– Soihtu kulkee eteenpäin, Valdez vakuuttaa.

Ja kuinka ollakaan, olen taas rahaton. On minulla euroja, niillä ei vain saa täällä mitään eikä niitä saa missään vaihdetuiksi. On viikonloppu ja pankit ovat kiinni. Hotelli ei vaihda. Laskun maksettuani omistan tasan kuusitoista dollaria. Kun katselen rahoja kourassani ja muistelen, kuinka korttini vinkaisi lähtökentällä tuhannen dollarin edestä, tuntuu tilanne niin surkuhupaisalta, että se jo naurattaisi ääneen, ellei olisi niin loputtoman masentavaa. Hotellissa tiedetään kuitenkin, että joku taksiyrittäjä ehkä suostuu vastaanottamaan luottokortin. Sen verran edistystä siis on tapahtunut kymmenessä vuodessa. Selviän pälkähästä sillä, että pääsen kentälle siivellä, parin muun osallistujan kyydissä.

Kun palaan kotiin, on elokuun alku. Näen tv-uutisista uudemman niistä kahdesta sillasta, joita olen päivittäin tuijotellut Guthrien ylätasanteelta. Kuvassa se sortuu koko leveydeltään jokeen kello kuuden iltapäiväruuhkassa ja vie syvyyksiin lukemattomat autot.

Silta joka sortui seuraavalla viikolla.

Silta joka sortui seuraavalla viikolla.

Vaarallinen taival

Venezuela 1994

– No se on vähän, kun ne ampuu noita taksinkuljettajia. Kaksikymmentäyksi mennyt kolmen kuukauden sisään, eikä omaisille makseta korvauksia vakuutuksista eikä mitään. Että siksi tänne ei saa taksia enää seitsemän jälkeen illalla. Että ihanaahan täällä on, mutta on se silti vähän…

Näin sanoo suomalainen sairaanhoitaja Sheraton-hotellin rantahiekalla, Macutossa, jossa olemme aseistettujen turvamiesten näkökentässä.

5 ★★★★★ aamiainen.

5 ★★★★★ aamiainen.

Sheratonista ajetaan Caracasiin jyrkkiä nousuja tekevää moottoritietä, joka on vedetty kukkuloiden väliin. Täällä rikkaat asuvat alhaalla, köyhät ylhäällä, lähellä taivasta. Rinteitä ylös kiipeävät asumukset on kyhätty kaikesta käsiin osuneesta. Joissakin on oikeat tiiliseinät, mutta katto on improvisoitu kaikesta käsillä olleesta: aaltopellin tai muovilevyn palasista ja laudanpätkistä, kiviä painoinaan. Laudoista on myös viritelty pitkospuita talojen välisiin kujiin. Alavilla mailla tienvarren talot ovat kuin lintuhäkkejä. Sirot tai jykevät rautatangot suojaavat ikkunoita aina kolmannen kerroksen korkeudelle asti. Ihmisiä istuu parvekkeillaan, tankojen takana, suorittamassa itse valittua vaurauden vankilatuomiotaan. Täälläkin on istutettu katkaistujen pullojen rivistöt aitamuurien päälle.

Meitä kongressilaisia kuljetetaan turvallisesti suurissa, ilmastoiduissa busseissa kohti kaupungin keskustaa. Opas kertoo, että pienellä Venezuelan lipulla koristettu vaatimaton huvila, jonka ohi ajamme, on presidentin kesäasunto. Sen ovet ovat demonstratiivisesti rakosillaan kadulle päin ja se on ehdottomasti ainoa rakennus koko seutukunnalla, jonka ikkunat ovat ilman kaltereita. Silmiin pistämätön vartiointi lienee sitä tehokkaampi.

Bussimme pysähtyy mahtipontisen rakennuksen eteen, jossa käymme tutustumassa tanssitaiteen näyttelyyn. Kysyn oppaaltamme, miten pääsemme tekemään pienen kävelykierroksen kaupungilla. Hän vakuuttaa, ettei sinne kannata lähteä yrittämään, koska kansallisteatteri, johon bussit jatkavat matkaansa, on keskellä puistoa ja portille on ainakin puolen tunnin kävelymatka. Päätämme silti kävellä.

Suuntaamme ulos portista ja alas katua kojulle, jossa pieni mies myy meille elämänsä juhlahampurilaiset kahdensadanviidenkymmenen bolivarin ylihintaan. Kioskille juoksee turvamies, joka yrittää käännyttää meidät takaisin bussille. Saamme vaivoin hänet taivutelluksi uskomaan, että tulemme omin nokkinemme teatterille. Katujen kulmauksissa näkyy silloin tällöin poliisi raskaasti aseistettuna. Osaamme perille kyselemättä tietä heiltä.

Kansallisteatteri on viehättävä, Aleksanterin teatteria muistuttava rakennus keskellä Caracasin katuelämää. Koko bussilasti on kipattu suoraan teatteria vastapäätä olevaan tyylikkääseen baariin odottamaan esityksen alkua.

Kansallisen kansainvälisyys?

Kansallisteatterin lavalla kuljeskellaan ja laususkellaan runsasta tekstiä, mukana muutama CARAMBA!. Tuoleja siirrellään ja asemia vaihdellaan puheen lomassa. Alkaa tuntua siltä, että kaikki maailman kansallisteatterit voisivat vaivatta vaihtaa ensemblensa keskenään, jatkaa laususkelemista ja käveleskelyä, eikä kukaan huomaisi mitään, tuskin edes kielen vaihtumista. Siistit vaatteet löytyvät rooleille kaikkialta. Tämän kongressin teatterianti osoittautuu jatkossa jäävän paikallisen tanssitaiteen tasokkaiden esitysten sekä Koreasta tuodun Yayoo-teatterin vierailun varaan.

Kun bussi ajaa illan pimettyä takaisin hotellille, rinteiden peltikattoslummit kapuavat kohti korkeuksia majesteetillisina kiiltomatomattoina. Bussissa on tunnelmaa ja tuntematon herrasmies esittäytyy David Turneriksi. Hän kokeilee viehätysvoimaansa fraasilla, jota on taatusti käyttänyt useammin kuin kerran:

– From far you look a little like Glenn Close but from close you look so much better.

Viidakon kautta väljille vesille

Kongressiohjelmaan on mahdutettu yksi bussikierros viidakkoputouksille ja pitkille valkeille rantahiekoille. Tälle seikkailulle ei ole ilmoittautunut kovin montaa osanottajaa, joten olemme liikkeellä lommoisella pikkubussilla. Ajamme vuoristoon. Äkkiä kuuluu laukauksen ääni ja Chu-Chu, kuljettajamme, heittäytyy matalaksi ratin päälle. Kuuluu toinen laukaus ja iloiset ulkomaalaiset kyselevät, mikä ääni se mahtoi olla. Lisää laukauksia ei enää kajahtele, Chu-Chu ojentautuu ja paikallinen opas toteaa, että se taisi olla metsästäjä. Chu-Chu ei taida olla samaa mieltä. Hän ei hymyile pitkään aikaan.

Olemme viidakon keskelle raivatulla tiellä. Havillon-piikkipuut pudottelevat puisia kukkiaan auton katolle. Papaijat kukoistavat isoja palkoja oksillaan. Mangoja on jysähdellyt maahan. Tie päättyy lähelle pientä vesiputousta, joka lankeaa hiidenkivionkaloa muistuttavaan suureen ja sileään kiviseen kuoppaan. Käyn uimassa. Se tekee hyvää tässä ilmanalassa, jossa on koko ajan kuin saunan löylyssä tai pesuhuoneessa ilman että koskaan pääsee vilvoittelemaan. Bussi suuntaa uinnin jälkeen rannikolle, jonne pysähdymme ruokailemaan.

Kongressi kylpee viidakossa.

Kongressi kylpee viidakossa.

Mustat miehet käynnistävät etäämmällä perämoottorin ja ajavat kokka kohisten päin jättimäisiä aaltoja. Olisi ihan turha yrittää mereen uimaan, vaahtopäät käyvät miehen korkuisina. Hiekan hiomia sileitä, valkeana hohtavia kiviä löytyy rantaravintolan likeltä. Otan mukaani hirvenpään mallisen valkoisen, kiven, jonka pinta on virheetön ja kannan sen lopulta urheasti kotiini asti. Kivien kattamaa notkelmaa pilkuttaa paikallinen irtoroskan kerrostuma. Viereiseltä hiekalta löytyy tassua muistuttava osterinkuori ja kivettyneitä ravunpanssareita.

Sadepisaroita osuu hotellin uimarannan veteen ja turkoosinsininen aallokko värjäytyy kotoisen harmaaksi. Onkin jo aika lähteä matkaan. Pieni pilvi kiipeää kukkulan laelle ja alkaa valua lumivyöryn lailla alas vastakkaista rinnettä pahoinpidellen lempeästi rinteen muotoa. Myöhempien vuosien tv-kuvat näiltä samoilta alueilta kertovat, kuinka niño-pilvet kohtelevat näitä rinteitä kovalla kädellä ja slummikylät valuvat mutavyöryjen tempaamina alas laaksoihin, joista saveen hautautuneita yritetään pelastaa uupuneen epätoivon voimin.

Edustusjuhla ja tuskien taival

Meksiko 2004

Joudun sanomaan kameralle hymyillen ”Quetzalcoatl, trihero congreso mundial ITI-Unesco”. Ei ole helppoa onnistua haasteissa hymyillä ja selviytyä lauseesta yhtä aikaa. Tampicon kuvernööri on järjestänyt kaikille kaupunkilaisille katutanssit-kongressin, mutta ehkä ennen muuta sen kunniaksi, että hän on ehdokkaana Meksikon presidentiksi. Meidät on ajettu uljaasti poliisisaattueessa keskustaan. Kaupunki näyttää pimeältä bussin ikkunasta. Mustat ikkuna-aukot tuijottavat valaistun katutason yläpuolelta. Joidenkin edessä on luukut, toisissa rikottuja ruutuja.

Placa de las Armasilla raketit paukkuvat ja vaskipuhaltimet raikuvat. Torin keskelle on pystytetty kioski ja esiintymislava, jolla parhaillaan polkee flamencoryhmä. Sitten torvet saavat uuden vuoron ja kansa alkaa tanssia. Tv-kamerat ovat läsnä joukkomitassa. Pääsen kuvernöörin käsivarsille heti tv:lle annetun lausunta- hymyilyesitykseni jälkeen. Teen pyörähdysten jälkeen hengästyneen paluun paritanssista illallishuoneiston pöytään ja saan kuulla kuvernöörin tulevan hyvällä todennäköisyydellä valituksi presidentin virkaan. Historia tulee kuitenkin päättämään, ettei kavaljeerini johda maata vastaisuudessa, johtaneeko enää Tampicoakaan huumekartellien uusjaettua alueet.

Illalliskasino on kadun rahvaalta suljettu tila, jossa on morsiamenkoreiksi vaatetetut tuolit pyöreiden pöytien ympärillä. Musiikki raikuu yhtä reippaana kuin kadulla. Ruoka on appeen makuista, ”englantilaista”, sanoo joku, mutta se ei haittaa tunnelmaa, sillä kongressi tanssii niin että kengät lentelevät.

Kun käyn naistenhuoneessa, huomaan tulleeni suljetuksi koppiin. Lukko ei aukea millään ilveellä. Ketään ei kuulu paikalle. Ainoa mahdollisuus on joko kiivetä pitkin seiniä oven yli tai pujottautua sen ali. Tarkistan, että lattia on jotakuinkin puhdas ja ujuttaudun jalat edellä kapeassa vaaleassa putkimekossani oven alta. Temppu onnistuu, eikä sillä ole edes yhtään todistajaa.

Täällä jossain

Juhlat on juhlittu. Yritän levätä. Ilmastointilaitteet jymisevät. Lapset kirkuvat jossain lähistöllä. Kun raotan silmiä, hotellin ikkunasta näkyy, kuinka taatelipalmulla on iso kukkaparta.

Olen juossut viime vuodet etsimässä itseäni eri puolilla maailmaa. Ja etsintä vain jatkuu, täälläkin. Lapseni on aikuinen näyttelijä, joka muuttaa parhaillaan toiseen kaupunkiin isänsä lainaamalla maastoautolla. Olen nykyisin lähes aina töissä maailman toisella laidalla. Olen irrallinen. Ja nyt on jälleen syntymäpäiväni ”täällä jossain” kuten niin monta kertaa aiemmin. Kesäkuun alku on hyvää kokouskautta.

Kaksikymmentäkolme tuntia kestänyt matka on taas takana, toinen mokoma kohta edessä. Päätän mennä ulos aurinkoon. Laukun kännykkäkotelosta pudonneet aurinkolasit ovat tappiotilastossa. Niillä olisi täällä käyttöä. Aurinkorasvaa kelluu uima-altaan vedessä. Yksi pieni paikallinen lapsi polskii parhaillaan kellukkeet käsivarsissaan kyltin edessä, jossa lukee, että vanhemmat saavat laskea lapsensa uimaan vain jos ovat huolehtimassa heistä. Yhtään täkäläistä aikuista ei näy lähimailla. Ainoat täysikasvuiset, jotka ylipäänsä piipahtavat altaalle, olemme näköjään me pohjoismaiset.

Päätän auringossa lojuttuani ryhdistäytyä ja viettää syntymäpäivää seuraamalla komiteoiden työtä. Nousen aurinkolaverilta ja pukeudun komiteauskottavaksi.

New Theatre Committee on jo jäänyt kauas historiaan muututtuaan ensin Young Theatre Committeeksi ja sittemmin kokoonpanoksi New Project. Se ei keskustele vaan tekee teatteria, jota muut pääsevät katsomaan kongressin lopuksi. Tuntuu mielestäni tolkulliselta, mutta he saavat harjoitella rauhassa minulta.

Drama Committeen aiheena on ”Fools on the stage”. Aihe kiinnostaa minua aidosti hovinarreista aina Turkan henkilöhahmoihin ja valmistelen muita kuunnellessani kunnon alustuksen. Väitän, että hulluus on näyttämöllä välttämättömyys. Mitään uutta ei tehdä taiteessa ilman rajojen rikkomista ja vallankumouksellista otetta. Juuri siihen tarvitaan ”hulluutta”, kykyä nähdä sovinnaisuuden koomisuus. En saa koskaan tilaisuutta pitää alustustani, sillä seminaarin aika ei riitä kaikkiin puheenvuoroihin. Tunnen itseni fossiiliksi tässä hulluuden akateemisissa ulottuvuuksissa maailmanlaajuisesti kahlailevassa seurassa.

Vaihdan kulttuuri-identiteettiä ja kehitystä pohtivaan CIDC:n komiteaan. Sudanista kerrotaan mielenkiintoisesta teatteriprojektista, joka on kyennyt saamaan aikaan tulitaukoja rintamalinjoilla Darfurissa ja yleisöä sodan eri osapuolista.

Sitten tämäkin komitea juuttuu paikoilleen. Uskontojen välistä yhteisymmärrystä jahkataan pitkään ja hetken päästä pohditaan mielenilmauksia WTO:ta vastaan. Jälkimmäisen kysymyksen käsittelyssä ei kuitenkaan edistytä, sillä riita syntyy jo puheenvuorojen jakamisesta. Poistun taas. Voimavarani hälyttävät turhanpäiväisyysrajan olevan punaisella.
Tämän vuoden syntymäpäivän kunniaksi minut valitaan iltapäivän yleiskokouksessa järjestön hallintoneuvoston jäseneksi. Päivän kokonaisuus yllyttää pohtimaan, eikö sekä sanojen järjestö että järjetön kantasana olekin juuri järki.

Rantaloma

Näemme yhden ainoan meksikolaisesityksen. Sen pääasialliseksi vaikutelmaksi jää suunnaton kulttuuripalatsi, jossa se esitetään. Mahtirakennus on upouusi, pystytetty tasangolle, etäälle kaupungin keskustasta. Ilmeisesti sen ympäriltä on raivattu korttelitolkulla asutusta, jotta näkymiin on saatu väljyyttä.

Rantakauppiaan poika päivänokosilla.

Rantakauppiaan poika päivänokosilla.

Tiukkojen kokouspäivien lomaan on ujutettu myös yksi retkipäivä. Se suuntautuu Miramarin rannikolle. Matkalla näkee, miten hökkelikortteli toisensa jälkeen on saanut väistyä rakenteilla olevan metron tieltä. Rantahiekka on kuumaa ja vesi lämmintä. Väkeä ei ole liikaa kansoittamassa veden rajaa. Vetäydyn varjoon kirjoittelemaan muistiinpanoja, jotta ei tarvitse olla seurallinen. Keskeytän puuhan vain uidakseni pari kertaa ja kummallakin kerralla suuri aalto narraa minut alleen ja heittää hiekkaan. Katselen rannan kauppakojuja ja valokuvaan verkkokeinussa uinuvaa poikaa yhden putiikin vaateripustusten keskellä.

Rantateatteri

Rantaelämää on meidän vuoksemme elävöitetty hankkimalla paikalle perinteinen tanssiryhmä ja uima-altaalla sukelteleva sammakkoteatteri. Molemmat esitykset ovat hämmentäviä. Uima-altaaseen on viritetty merkillinen vesikasvustolavastus, jonka sokkeloissa nukkenäyttelijät sukeltelevat mustissa vaatteissa, mustine hiuksineen ja nostavat esiin merkillisen rumia, isoja, muovisia sammakkohahmoja. Pieniä katsojia on niin vedessä kuin altaan reunoilla ja koko puuha näyttää luvalla sanoen sekavalta puuhastelulta.

Kansantansseja esittämään on tuotu perinteisiin intiaaniasuihin puettuja tamaulipacoja, mutta Cécile Quidot Alvarez on soluttanut joukkoon Unescon palkitsemat filippiiniläiset vammaislapsensa ja yritys yhteisesiintymiseen on kiusallinen kokemus. Sokeaa tyttöä kuljetetaan lavalla laulamassa, rampaa poikaa tanssitetaan bambukeppien varassa ja käsipuoli poika kantaa kynttilää kädentyngällään. Nämä lapset eläytyvät silti aidosti kokemaan väkivallan kauheuksia, joista esitys kertoo. Paikalliset intiaanitanssijat jäävät pelkiksi avustajiksi. Olen aina vain ymmällä tämän ”Unesco-teatterin” suhteen. Käsitän hyvin sen terapeuttisen merkityksen lapsille itselleen, mutta lisääkö se yleisön ymmärrystä heidän tilannettaan kohtaan ja riittääkö se kapuamaan sosiaalipornon rajan yli taide-elämyksen sarjaan?

Varsinaisen kongressiosuuden päätyttyä minulla on vielä pari päivää aikaa ennen paluulentoa. Varaan toisen niistä matkaan El Tahinin retkeen, toisen pistäytymiseen Mexico Cityssä.

El Tahin

Liikkeelle lähtö kangertelee. Yhteen minibussiin on buukattu liian monta matkustajaa. Joudun kovia kokeneen selkäni kanssa tyhjän päälle, putkikehikon varaan viritettyyn kahden tyynyn kevytpenkkiin. Alkaa kuuden tunnin mittainen ryskytys suuntana kaakko. Kolistelemme kohti muinaista rauniokaupunkia ja sen ”Voladores”-näytöstä. Matkalla on käsittämättömiä ruuhkia ja tukoksia sekä tietyömaita mutta myös luvattoman kauniita, huippuaan myöten vihreinä komeilevia vuoria, joilla on siellä täällä siisteissä diagonaaliriveissä kiipeäviä kahvipensaita kuin Linnovaaran maalauksissa. Vihreyden loputtomuus tuntuu käsittämättömältä, mutta täällä vallitsee todellakin kahdeksankymmenenviiden prosentin kosteus, niin ettei sade onnistu edes tunkeutumaan maan sisään. Pyykkejä roikkuu kaikkialla, missä on asutusta. Ne saavat odotella pitkään kuivumistaan.

Matkaamme Vera Cruzin suuntaan ja kuljettaja ajaa vahingossa pitkälle ohi El Tahinin tienristeyksen ja ryskyttää sitten takaisin saman matkan.

Ehdimme perille liian myöhään. ”Voladoresit” ovat juuri esiintyneet ja laskeutuneet alas huiman korkeasta pylväästä. He suostuvat kuitenkin toistamaan tempun tunnin päästä uudelleen, jos bussilastimme maksaa jo ennalta rahastetusta show´sta uudemman kerran. Teemme kaupat.

Miesten jumalat

Alue on täynnään porraspyramideja, joita on koristeltu taidokkain kivisommitelmin. Osa rakennuksista on luhistunut ja kiipeilykiellossa, mutta useimmille pääsee edelleen nousemaan vaivatta. Sisääntuloportin kupeeseen on rakennettu moderni museo, johon taidokkaimmat hiekkakivireliefit on siirretty, osa on upotettu pylväisiin, jotka osoittavat niiden alkuperäisen sijainnin. Teosten muotokieli on rikasta ja abstrahoitua. Kokonaisuuksista erottuvat mies- ja puolijumalhahmot. Yhtään naista ei ole eksynyt täälläkään joukkoon.

Temppeliraunioiden keskellä naisia kuin Paul Gauguinen maalauksista.

Temppeliraunioiden keskellä naisia kuin Paul Gauguinen maalauksista.

Naisia istuu sen sijaan elävinä jättimäisten lehtipuiden siimeksessä temppelirakennusten väliin jäävillä nurmiaukoilla. Heillä on mukanaan lapsia, muovisia pakolaiskasseja ja koiria. Etäältä katsottuna he ovat pitkine hiuksineen kuin Gauguinin maalauksista tutut tahitilaiset.

El Tahinin kumipallo ja muut perinteet

Hauska opas lähtee kuljettamaan ryhmäämme raunioille. Hänellä on joka kohteella oma stand up. En ole ihan varma kaiken hänen sanomansa historiallisesta todenperäisyydestä, mutta ainakaan kyydissä ei tule ikävä. Tarina-arkku on ehtymätön.

Alkuperäiskansojen vanhoja raunioita.

Alkuperäiskansojen vanhoja raunioita.

– Kalastaja löysi merestä pyöreän kiven ja vei sen kotiin vaimolleen pesulaudan aluseksi, mutta kun kiveä oli jonkin aikaa käytetty, siitä alkoivat tulla esiin kasvonpiirteet. Kalastaja kutsui papin katsomaan kiveä ja pappi taas arkeologin. Kyseessä oli kova kumipallo. Sellaisia potkittiin intiaanien pallopeleissä 1100-luvulla.

Pelaajat oli vaatetettu syndeillä ja polvi- ja kyynärsuojilla kuin nykyajan kiekkoilijat. Pelivälineenä heillä oli oma kehonsa. Matsin häviäjä menetti päänsä, jonka ympärille muovattiin kumipallo. Myös voittaja saattoi menettää päänsä, kuten pelistadionin reunoilla kulkevassa reliefisarjassa esitetään, sillä mikäpä olisi ollut suurempi kunnia kuin päästä voiton jälkeen suoraan yhteyteen jumalien kanssa ja heittää henkensä peliasua riisumatta. Voittajista ei sentään tehty potkupalloja. Oppaan tarina taustoittaa ”pelin henkeä”, joka ei suinkaan ole vieras tämän päivän alituiseen koveneville kilpakentille.

Häkellyn nimittäin, kun luen tämän kesän iltapäivälehdestä uutisen Meksikon uuden, hiljattain valituksi julistetun Enrique Peña Nieton edessä olevista ongelmista, mikäli hän joutuu niiden eteen, jos vaalivalituksia ei hyväksytä. Maassa vallitsee edelleen huumesota, jossa vainajia tehtaillaan surutta. Kuvernöörinä Nieto ei ole onnistunut saamaan ongelmaa aisoihin. Huumejengit ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin perinnetietoisia. Lehti nimittäin kuvailee esimerkin sofistikoidusta silpomismurhasta: Murhattu mies oli paloiteltu, kasvot oli leikattu irti ja ommeltu jalkapallon päälle. Peli jatkuu Meksikossa.

Kun lähestymme ikiaikaista kantoa, jossa erottuu runsain määrin kirveeniskuja, opas kertoo, että se on pyhän puun kanto, jolla on aikanaan suoritettu mestaukset. Kannon keskellä on aukko, jonne veri on valunut ruokkien maan. Sitten hän intoutuu kertomaan napanuorista, jotka pitää ottaa talteen ja istuttaa sinne, mistä syntyneen lapsen on saatava voimansa. Jos elämänvoiman on oltava suuri, synnytyksen jäänteet kuuluu tallettaa seudun vahvimman puun kylkeen tehtyyn loveen, jos voima lähtee kotielämästä, napanuora pitää panna myllynkiven alle.

Voladores

Kun lähestymme lentopylvästä, voladoresit asettuvat valmiiksi ympyrään paalun juurelle. He kumartavat toisilleen kukkakoristeiset töyhtökypärät päässä, kukkahuivit ja värikkäät säärystimet valkoisen paidan ja punaisten housujen somisteena. Sitten he lähtevät peräkkäisenä jonona kiipeämään kohti kymmenien metrien korkeudella häämöttävää kehikkoa, joka on kiinnitetty paalun kärkeen.

Kun kaikki viisi ovat päässeet huipulle, heistä neljä kiinnittää nilkkojensa ympärille narun, viides jää ylös seisomaan ja säätelee narujen kulkua sekä kehikon pyörimistä, niin että muut neljä joutuvat pyörivään liikkeeseen kukin omalla sivustallaan. Pää alaspäin, yhä laajenevassa kaaressa ja verkkaan pitenevien narujen varassa miehet lähestyvät maata, kunnes ovat alhaalla, irrottavat köydet ja hajaantuvat pylvään ympärille kumartamaan toisilleen uudelleen. Esitys, joka piirtyi taivasta vasten, on vangitseva. Sen rauhallinen ja harmoninen kokonaisuus saa hengenvaaran mahdollisuudesta käsittämättömän imun, eikä kukaan kulloisistakin katsojista varmasti hellitä hetkeksikään katsettaan pyörijöistä.

Mexiko City

Meitä huijataan, tietenkin. Jätämme Teatterin Tiedotuskeskuksen johtajan Riitta Seppälän kanssa matkatavaramme jättimäiselle lentoasemalle säilytykseen ja yritämme etsiä kuljetusta kaupunkiin. Viitoitus on olematonta, kaikki tuntuvat tietävän ilmankin, mihin suuntaan hajaantua. Päätämme ottaa taksin, jotta ehdimme Coýocániin, Frida Kahlon ja Diego Riveran Siniselle talolle.

Kysyn virkapuvussa seisovalta mieheltä, mistä saamme luotettavan taksin ja hän viittoo luokseen yhden odottavista kuljettajista. Epäilys herää siinä vaiheessa, kun miehen autoa ei näy lähtötasanteella, vaan hän alkaa kuljettaa meitä useita kerroksia alas katutasolle. Siellä odottaa pieni sininen Volkswagen. Vai oliko se sininen? Ehkä se oli vain sinisen talon idean vuoksi sininen ja todellisuudessa ihan muun värinen.

Kun meidän pitäisi ahtautua autoon, alamme keskustella hinnasta. Hän näyttää taulukkoa, joka löytyy autosta, ja vaikka hinta on korkea, se ei kuitenkaan ole ihan kohtuuton. Aika seikkailla alkaa käydä vähiin, eikä vaihtoehtoista kuljetusta näy lähimaillakaan. Kiipeämme siis sisään ja auto sujahtaa liikenteeseen. Kuljettaja osaa vaivatta tien Coýocániin, joka sijaitsee rauhallisessa kaupunginosassa, toimii kotimuseona ja on onneksi auki juuri tänään. Taksimies ehdottaa, että hän jäisi odottamaan meitä, kunnes olemme tutustuneet paikkaan, mutta meidän puolestamme hän saa mennä Volkkareineen.

Fridan lapsuudenkoti on lähes sähkönsininen ulkoseiniltään. Talo on oikeastaan yhdistelmä kahdesta rakennuksesta, joita nivoo toisiinsa eräänlainen huokausten silta ja sen alla kukoistava, rehevä puutarha. Siellä on riidelty, erottu ja sovittu, löydetty silta toinen toisensa luo, uudelleen ja uudelleen. On eletty. Olen parin vuoden kuluttua tulossa tälle mantereelle ohjaamaan Fridasta ja Diegosta kertovaa näytelmää ja jo viettänyt tekstityöpajassa ja edessä olevan ohjaustyön suunnittelussa niin paljon aikaa tämän taisteluparin kanssa, että tuntuu kuin olisin päässyt tuttujen luokse kylään.

Kaikki tilat on rakennettu inhimillisen kokoiseen mittakaavaan. Värit ovat johdonmukaiset ja kauniit. Auringonläikät leikkivät keittiön keltaisella lattialla ja kaapistoissa, joita koristavat turkoosien lasiastioiden rivistöt. Koriste-esineitä ja matkamuistoja on esillä paljon, mutta ei liikaa. Ateljeen suurista ikkunoista näkyy kukoistava puutarha. Maalaustelineellä on kömpelöltä vaikuttava luonnos Stalinin muotokuvaksi ja sen edessä pyörätuoli. Fridan sänky on käsittämättömän pieni yhden hengen pylvässänky, huonekalu, joka on saanut niin monet muodot hänen maalauksissaan. Diegon makuuhuoneessa on pitsipeitolla verhottu parivuode.

Porvariston hillitty charmi

Etsiydymme Siniseltä talolta kävelymatkan päässä olevaan ravintolaan, jonka terassilta näkyy kaupunginosan keskusaukio. Täällä on aivan toisenlaista kuin kuvitelmieni jättimäisessä sulatusuunissa nimeltä Mexico City. Koko miljöö on vanhahtavalla tavalla porvarillinen, tyyni ja kukkaistutusten pilkuttama. Pienen matkan päästä löytyy aivan varmasti ihan toinen kaupunkikuva globaalifirmoineen, pakokaasuineen tai suunnattomine slummeineen ja huumekartelleineen, mutta me suuntaamme aterian jälkeen suoraan porvarillisen charmin idyllistä kohti metroa ja lentokenttää.

Metroasemalla meille selviää myös syy lentokentällä vallinneeseen loputtomaan sekaannukseen. Kentän metrolinja on juuri tämän päivän korjattavana. Tietyt asemanvälit ovat kokonaan pois käytöstä, eikä luontevin kulkuväline keskustasta kentälle ole näin ollen lainkaan käytettävissä.

Kiipeämme takaisin maan pinnalle, heilutamme kättä ohi ajavalle taksille ja pääsemme takaisin kentälle huomattavasti halvemmalla kuin tullessa.

Tutkimusmatkailija talvi-Limassa

Peru 2000

Olen ensimmäistä kertaa matkalla Limaan. Koneen vaihto on Amsterdamissa, välilasku Aruballa, Hollannin entisellä siirtomaasaarella. Laskeudumme kuningatar Beatrixen kentälle, jossa kaikki matkustajat komennetaan ulos koneesta. Sen jälkeen meidät ohjataan puolivalmiiseen rakennukseen, jossa koko joukko ajetaan karjana pitkin käytäviä, ensin turvatarkastukseen ja sitten takaisin koneeseen. Koko ympärijuoksuoperaation tarkoitusta on erittäin vaikea ymmärtää. Mistä meille olisi lennon aikana taiottu uutta aseistusta, joka olisi pakko riisua välilaskun minuutteina?

Odotamme kuumissamme pitkään, että yksi Kolumbian koneeseen eksynyt matkustajamme saadaan palautetuksi takaisin ensin asemarakennukseen ja sieltä johtoautolla koneeseemme.

Lentoon päästyään kone seuraa mannerviivaa, kunnes alhaalla erottuvat Liman valot. Laskeudumme kymmenen miljoonan asukkaan likaiseen ja meluisaan kaupunkiin, jonka rinnalla Sokos-tavaratalon jouluhäly on kamarimusiikkia. Joulu on juuri jäänyt taa, mutta Limassa on nyt kesä. Poltan olkapääni hotelli Alémanin kattoterassilla ja nautin siitä.

Olen ennakkotutkimusmatkalla tullakseni kesällä ohjaamaan Frida Kahlosta ja Diego Riverasta kertovan ”Suenos de una tarde domenical”.

Juoksemme hankkeen julkistamista varten kirjailija Mariza Nuñesin kanssa Suomen ja Meksikon lähetystöissä, joissa touhukkaat sedät suunnittelevat infotilaisuuttamme. Meksikon lähettiläs lupaa, että saamme infoon heidän kauttaan aidot tejuana-asut naisnäyttelijöille.

Sitten tutustumme Allianza Francesan Nestor-sedän kanssa seuran tiloihin. Allianzan keskus on vanha nunnaluostari, jonka kivetyllä pihalla kyyhkyset kujertavat. Aika ottaa ja pysähtyy. Pelargoniat kukkivat ja ilmiselvästi suomalainen perhonen lentelee kukinnoilla. Ulkoseinät kantavat jonkinlaista ikuisuuden leimaa, vaikka möyrivä liikenne nuolee muureja. Aika ajoin pihalle kuuluu ranskan opetusta, kunnes jonkun auton varashälytin räpsähtää päälle ja peittää alleen kaiken muun hälyn. Ristiinnaulittu katselee kärsivän näköisenä seinältä muurien yli.

Sählä ja Mählä

Tiloihin kuuluu nykyisin myös kulahtanut teatteri. Sali on viime vuosisadalta, mutta seinien sisään on tuotu tupakan ruskettamien hampaiden väriset muovikuppituolit. Mustalla tirkistysluukkunäyttämöllä on takaovi ulkoilmaan ja ikkunat suoraan päivänvaloon. Valaistuskalusto näyttää lähes olemattomalta. Äänilaitteet talosta pitäisi löytyä, mutta tekniikan kopin ovi on lukossa.

Kun palaamme pihalle, meille näytetään teatterirakennuksen nurkalta kokonaan hylätty pikku talo, jonka saamme apuharjoitustilaksi. Aika pysähtyy taas hetkeksi tällä renessanssipihalla, jossa pulutkin näyttävät olevan suunniteltuja sävy sävyyn kiveyksen keskellä solisevan suihkulähdepylvään kanssa. Sitä paitsi ainakin yhdellä niistä on siniset silmät.

Tuottajat tulevat paikalle esittäytymään. Molemmat ovat niukoissa vaatteissa mutta runsaissa koruvarustuksissa, permanentit pörröllään. He ovat Lotti ja Pilar, mutta saan pian aiheen kutsua heitä Sähläksi ja Mähläksi. Molemmat kallistelevat päätään katsellessaan teatteria ja tekevät ilmeitä. Sitten vaellamme tuottajien toimistoon ensimmäiseen kaoottiseen suunnittelupalaveriin. Toimisto on pikkunaisellinen ja siellä saa hyvin pian vaikutelman, että kaiken tarvittavan suorittaa itse asiassa vaisu apulainen Soila, joka ei osallistu keskusteluumme lainkaan vaan kuuntelee sivussa tehden toimistotöitä.

Diego ja Frida, Alberto Isola ja Rebecca Ralli.

Diego ja Frida, Alberto Isola ja Rebecca Ralli.

Tapaan pian myös näyttelijöitä, jotka ovat ehdolla rooleihin. Fridalla täytyy tekstin mukaan olla ”La otra Frida”, samannimisen maalauksen mukaan nimetty kaksoisolento. Näihin tehtäviin ovat ehdolla Rebecca ja Theresa Ralli, sisarukset. Rebecca ei ole koskaan esiintynyt näytelmässä, jonka lähtökohta on teksti. Hän on ollut mukana vain Grotowski-pohjaisissa creationeissa. Theresalle tekstinkäsittely on tutumpaa, mutta hän saa silti mykkäroolin. Sisarukset ovat nimittäin erinäköisiä ja Rebecca muistuttaa hämmästyttävässä määrin Fridaa, Theresan ulkonäkö on eurooppalaisempi. Perun suurimpiin tähtiin kuuluva Alberto Isola on lupautunut Diegoksi ja on niin itsestään selvä valinta, että en koskaan myöhemminkään näe miestä, joka sopisi rooliin paremmin kuin tämä jatkuvan kiireen keskellä elävä roteva näyttelijä.

Markkinat – lähes

Päiväohjelmaan kuuluu tänään käydä tuottajien kanssa Camarron markkinoilla katsastamassa ennakkoon, millaista puku- ja lavastusmateriaalia löytäisimme. Pilar tulee hakemaan minua taksilla hotellilta ja kauhistuu, kun olen ottanut mukaani olkalaukun.

– Se on lähes tyhjä, ei mitään arvokasta, totean.

– Sittenhän se vasta vaarallinen onkin. Jos joku sieppaa sen ja huomaa, ettei kannattanut, niin se tulee pahoinpitelemään sinut pelkästä harmista.

Hän vannottaa minua pitämään kiinni laukusta kaksin käsin ja esittelee ruutulehtiötään ja ranteeseen kiinnitettyä pikku pussukkaa, jossa hänen kännykkänsä on. Lisäksi hän neuvoo minua lukitsemaan taksin oven ja pitämään sen lukittuna sekä sivuikkunat suljettuina erityisesti risteyksiin pysähdyttäessä. Ahtaudumme kirjailijan kanssa takapenkille ja Pilar istuu kuljettajan viereen.

Reitti kulkee Ignatius Loyolan valtaväylää pitkin kaupungin laitamille. Kukkaistutukset vaihtuvat pölyiseksi harmaudeksi, jota aaltopelti hallitsee. Alan ymmärtää, että varsin vaatimattomana pitämäni hotellikortteli onkin itse asiassa hienostoaluetta.

Taksin puhelin soi, kun lähestymme markkinoita. Kuljettaja sanoo siihen ”kymmenen minuuttia”, eikä muuta. Hän pysäyttää auton kadunkulmaan Camarron nurkille ja neuvoo Pilarille, mitä reittiä torille kannattaa kulkea. Kun astumme ulos autosta, Pilar kirkaisee. Kaksi miestä kiitää lujaa vauhtia ohitsemme ja Pilar seisoo vieressäni pelkän rannekkeen roikkuessa hänen kädessään. Pussukka on ottanut jalat alleen. Taksi kaasuttaa nopeasti pois takaamme.

– Paljonko meni?

– Kannukka, vastaa suomentaitoinen kirjailija.

Jäätelönmyyjätyttö kertoo viereisestä kojusta, että pakoon pinkaisseet miehet olivat tulleet valmiiksi odottamaan meitä. Taksin puhelimeen oli siis tulleet ajo-ohjeet. Tyttö neuvoo meitä jättämään väliin Camarron ja suorimaan itsemme mahdollisimman nopeasti pois näiltä kulmilta.

– Teidät on nyt huomattu ja varmasti teitä seurataan.

Uskomme. Emme ota sitä taksia, joka ajaa ensinnä kohdalle, vaan huidomme lennosta toisen.

Kadun pieleen kivettynyt pikku mummo saa minulta rahan ojennettuihin kämmeniinsä ennen kuin kiipeän autoon. Hän saa sen, koska on pergamenttiposkineen muinaisen kiinalaismummon inkarnaatio, sen joka jäi ilman almua ja on seurannut mukana hellittämättä aina siitä hetkestä alkaen. Kuljen nytkin ensin vanhuksen ohi, mutta palaan sitten, ettei minun tarvitsisi lisätä seuraajiini toisia kuihtuneita kasvoja ja muuriaidan viereen kyykistynyttä miniatyyriksi kutistunutta hahmoa. Mutta saan silti oppia omalta muistiltani, ettei pikku raha sovita.

Info

Meillä on kohta näyttelijät joka rooliin. André Bretonimme tulee näytille kahden lapsensa kanssa ja vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta. Tina Modotti löytyy pian, Siqueiros löytyy, samoin täydellinen Natalia Trotski. Alan olla luottavainen kokoonpanon suhteen. Trotski-ehdokkaamme on arvovaltaisen näköinen iäkäs pikku herra. Hän on pukeutunut valkeaan kokopukuun ja valkopilkkuiseen solmioon ja hänellä on jopa vähän meikkipohjaa kasvoillaan. Hopeanharmaan hiukset kiiltelevät komeuden yllä. Hän on ilmetty Trotski, mutta jättää meidät valitettavasti myöhemmin pulaan ilmoittamalla, ettei voikaan osallistua. Trotskia etsimmekin sitten vielä tulevan kesän harjoitusten alussa.

Seminaarisedät. Theresa pöydällä, Rebecca ja Alberto pöydän edustalla.

Seminaarisedät. Theresa pöydällä, Rebecca ja Alberto pöydän edustalla.

Matkan päätapahtuma, tiedotustilaisuutemme, ei tahdo päästä millään alkuun. Lähetystösedät antavat paikalle tulleiden odotella puoli tuntia kuivin suin. Kärsin pitkästyvien puolesta. Meitä alustajia varten on varattu vihreällä veralla peitetty pitkä pöytä, jolle lähettiläät tuovat maidensa pikku liput.

Esittelemme teoksen, joka tulee saamaan ensi-iltansa elokuussa. Olen ohjannut Fridoille ja Diegolle muutaman pikku kohtauksen näytteiksi tilaisuutta varten. He esittävät ne etunäyttämöllä ja osin pöydän vihreän veran päällä setien siirtäessä lipputelineitään suojaan ja vetäytyessä tuoleineen etäämmälle huvittuneen hämmennyksen vallassa. Tilanne kääntyy voiton puolelle, kun näyttelijät improvisoivat häpeämättömän antaumuksellisesti. Heidän paneutumistaan tilanteeseen voi vain ihailla. Video ja musiikki toimivat. Salamavalot välähtelevät, kättelyitä, poseerauskehotuksia ja haastattelupyyntöjä satelee. Ja mikä tärkeintä, olen saanut kokoon ryhmän, jonka kanssa tekee mieli saavuttaa mahdottomia. Kun katson heitä, päähäni pälähtää, että joka ainut on nuorempi kuin minä. Jokainen on myös lyhyempi kuin minä paitsi Diego, mutta hänhän onkin sukunimeltään hupaisasti Isola.

Keidas nimeltä Barranco

Kaupunki yllättää vielä kerran juuri ennen paluumatkaa. Käymme ravintolassa katsomassa kansantanssiesitystä, jossa edetään vauhdilla lajityypistä toiseen, saksitanssista mariacheihin. Vaatteet vaihtuvat tanssista toiseen, mutta perustarina on sama: sukupuolet tekevät vaikutusta toisiinsa huivein tai saksin ja päätyvät lopulta kuhertelemaan pareittain, kunkin musiikkilajin koodikielellä.

Esityksen päätyttyä poikkeamme Barrancoon, vanhojen kauniiden puutalojen korttelialueelle, meren rantaan aukeavan jyrkän kallioseinämän reunalle. Parvekkeiden taidokkaat puusorvaukset manifestoivat menneiden vuosisatojen eleganssia, mutta elämä sykkii niiden varjoon piiloutuvissa ravintoloissa, joissa saa herkullista perinneruokaa ja yökerhoissa, joissa jytää myöhään, kuten kaikkialla maailmassa.

Kun lähtöpäivä koittaa, Lotti ja Pilar järjestävät minulle ensimmäisen yllätyksen, joita on lajissaan tuleva monta. He ilmoittavat, että saan mukaani infossa otetut valokuvat, jos maksan heille niistä kuusikymmentä euroa. Kieltäydyn koko kunniasta. Olisin hyvin voinut räpsiä haluamani kuvat itse vaikka kertakäyttökameralla, elleivät he olisi ilmoittaneet järjestävänsä asian – toki. Hetkeä ennen lähtöä tuottajat tulevat kuitenkin uudelleen paikalle delegaationa. Saan kortin, lahjan, kukkia ja valokuvat. Viimeksi mainituista joudun allekirjoittamaan kuitin, mutta rahaa ei enää pyydetä – vielä. Valokuvissa esiintyy päivettyneiden paikallisten keskellä iso, aivan liian lihava vaalea nainen, kuka lie.

Ei kun töihin!

Niinkin voi käydä, että kirjailijan isä kuolee, eikä harjoituksia saada heti käyntiin. Isä kuolee käytyään Perun parhaalla spesialistilla, lääkäriystävällään. Tämä on sanonut, että ”töihin vain, kaikkia meitä väsyttää joskus”. Kun isä on pyytänyt aivojensa magneettikuvausta, tohtori on vastannut, että käyhän se, mutta sen voi tehdä joskus myöhemmin.

Seuraavana päivänä isä tulee toimestaan yliopistolta ja käy siestalle. Siesta jatkuu. Kun vaimo ja tytär menevät herättelemään unikekoa, hän hengittää rauhallisena, muttei herää. Sitten hengitys vaikeutuu. Hätänumero sulkee linjan kerran toisensa perään vastaamatta. Yksityinen ambulanssi ei lähde liikkeelle, vaan kuljettaja suosittelee jotain muuta pelastusasemaa. Sairasauto ei liiku sieltäkään, vaikka luvataan rahaa. Lopulta naiset hakkaavat seinään ja huutavat naapureita apuun. Naapurin poika tulee seisomaan ovensuuhun tyrmistyneenä. Naisilla ei ole muuta jäljellä kuin saattaa isä kädestä pitäen rajan yli. Ja isä kaunistuu ja nuortuu vuoteellaan.

– Onko tämä niin paha maa, että lähes eläkeikään päässyt nuortuu viisitoista vuotta täältä päästessään, kirjailija ihmettelee.

Hän on vielä nuori eikä tiedä, että niin vain käy, kaikkialla. Vainajat nuortuvat päästessään maailmasta. Miesten logiikka on tosin voinut vaatia isän liian varhaiseen matkaan. On ehkä tullut miehekäs tarve näyttää ystävälle kumpi on oikeassa ja kuolla pois – ähäkutti. Naiset pukevat päälleen mustia hameita ja ehtivät hädin tuskin valmiiksi, kun hautajaisbisneksen kauppamiehet tulvivat sisään oven täydeltä. Äiti lähtee hautajaisten jälkeen kampaajalle ja hankkii uuden hiusmallin.

Kesä-Liman koleus

Nyt on kesäkuu. Olen palannut tekemään esityksen ”Suenos de una tarde domenical” -näytelmästä. Kun olemme laskeutumassa kentälle ihailtuamme terässiiven syrjästä Amazonia ja Andien lumihuippuja, paksut pilvimatot lepäävät lomittain kaupungin päällä liikahtamatta. Kone kyyröttää pilven sisällä aina merelle asti ja etsii sieltä aaltoja hipoen suuntaa kiitoradalle. Aurinko on kadonnut kaupungista. Lima on nyt kostea, kolea ja sen taivas on harmaa kuin aasintamman maha, kuten täällä on tapana sanoa. Se on yhtä meluisa, pölyinen ja ruma kuin tammikuulla saaduissa muistikuvissakin mutta pilven harmaana ehkä vielä entistä ankeampi. Joskus eteen putkahtaa silti kaunis näkymä siroine puuparvekkeineen. Muutoksiakin on tapahtunut. Tiesulkuja on paljon, niiden luona parveilevat raskaasti aseistetut poliisit.

Hotelli on toinen, vaatimattomampi kuin tammikuussa. Siinä on ympärivuotiset jouluvalot ja itävaltalaiset koristerimat ulkoseinillä. Sisällä on huoneita ilman mattoja, jääkaappia, nettiyhteyksiä. Käytävillä vilisee pojankloppeja, jotka siivoavat, välittävät puhelut ja kantavat aamiaistarjottimella eteen kaksi sämpylää ja marmeladin. Naiset tuijottavat uusia asukkaita verhojen raoista ja ovat järjestelevinään niitä, jos katse osuu kohdalle. Isäntä on leveänaamainen ja hymyilevä. Hän puhuu mielellään englantia, kertoo käyneensä Suomessa viisikymmentäluvulla maailman nuorisofestivaalin aikaan.

Vetäydyn illaksi huoneeseeni filtin alle, enkä liiku. Teen näytelmän jaksottelua mielessäni ja katson sen jälkeen Kippari Kallea. Piirretyt ovat oivallisia esimerkkejä toimintalinjoista, konflikteista ja niiden ratkaisusta joko voimalla tai älyllä, mutta joka tapauksessa energialla. ”Tom ja Jerry” ovat puhdaslinjaisimpia älyn ja lihasvoiman mittelijöitä. Loistavaa on myös sisäisen intention piirtäminen esiin ennen toimintaa. Jokainen piirroshahmo osaa havaita, arvioida ja reagoida. Nyt Kippari Kalle maalaa auringon mustaksi. On aika sulkea silmät.

Matkalla harjoituksiin

Kävelen päivittäin Allianzalle, jonka lämmittämättömässä teatterisalissa tai hylätyissä luokkahuoneissa harjoittelemme. Kaikkia palelee. Ilma on Suomen lokakuun kaltainen. Silti on pakko pitää teatterisalin ovia auki, koska muuten emme näe mitään. Sähkö ei ole päivisin käytössä. Fridat näyttelevät hampaat kalisten, mutta eivät valita.

Matkaa hotellilta teatterille ja takaisin kertyy sen verran, että kilot alkavat karista. Mennessä voi kulkea puiston reunaa, jossa on nerokkain koskaan näkemäni kastelujärjestelmä. Haihtuminen on minimoitu. Kevyt tulva lasketaan kanavista puiden juurille iltahämärissä. Kunkin puun ympärillä on syvennys, jota pidetään vapaana kasvullisuudesta. Kanavista purkautuva vesi täyttää nämä renkaat ja imeytyy puiden juuriin kaikessa rauhassa illan ja yön mittaan. Paluu harjoituksista on aina hankalampi, sillä iltaisin on kuljettava valtaväylää, Arequipaa, jolla on katuvalot. Miehet pysäyttelevät autojaan tiuhaan ja ovat ajaa varpaille. Täällä riittäisi kysyntää blondille. Paikalliset nuoret naiset seisoskelevat kadun kulmissa aivan liian paljaina. Silloin tällöin kesän mittaan on lehdessä uutisia siitä, kuinka taas uusi tyttö on löydetty surmattuna moottoritien varresta.

Harmaus alkaa jäytää jo muutamassa päivässä. Auringosta ei ole näkynyt pilkahdustakaan sitten Andien. Harmaa on myös ainoa uusi ehdokas Trotskiksi. Häntä katsoessani kaipaan kiihkeästi keikaria, joka oli ensiksi ehdolla. Tämä uusi on jo pappa. On vaikea hahmottaa, mistä löytyisi se vetovoima, johon Frida lankeaa, mutta ei auta. Valinnanvaraa ei ole ja työ on saatava käyntiin myös Trotskin osalta. Pakko luottaa, että älyn säilä ja puhetaito voi purra naiseen. Ja tehoaahan se minuunkin ihan pian:

– Tämä nainen tulee Suomesta, esittää kysymyksiä ja saa aikaan keskustelun, joka liikuttaa meitä kaikkia syvästi. Tulen antamaan kaikkeni omaan rooliini.

Näin kauniisti osaa sanansa asettaa Tito Garcho, Trotski-pappa. Sanat rohkaisevat mutta eivät hälvennä tietoisuutta siitä, että hän ei tule tavoittamaan minun lihallista Trotskiani.

Suurimmaksi hankaluudeksi alkaa kuitenkin osoittautua, että näyttelijäryhmälle on lähes mahdoton löytää yhteisiä harjoitusaikoja.

Ylös aurinkoon

Choclocayo

”Choclocayo, always a sunny spot” pitää paikkansa nytkin. Näen pitkästä aikaa auringon.

Lavastaja Eeva Ijäs on lähtenyt kanssani Suomesta tähän seikkailuun ja päätämme yhdessä paeta pilviä läheisille vuorille heti ensimmäisenä sunnuntaivapaana. Ryskytämme täyteen ahdetussa pikku bussissa ensin halki laitakaupungin, jossa köyhyys kasvaa sitä mukaa kuin erkanemme keskustasta. Silloinkin, kun talot ovat kookkaista tiilistä, ne näyttävät rähjäisiltä remonttityömailta, koska niiden ylin kerros on aina rakentamatta. Katoilla törröttävät rakennusraudat ja tiilikasat. Sinne on jätetty kasvunvaraa.

Slummit työntyvät ylös Andien jalansijoja. On käsittämätöntä, miten tämä väkimäärä tulee toimeen ilman juoksevaa vettä ja viemäröintiä. Jos hotellialueemme, Miraflores, otetaan lähtöpisteeksi, sen ympärillä on kehiä toinen toisensa perään. Joka kehällä on oma köyhyysaste: mitä etäämpänä lähtöpisteestä, sitä köyhempää, kunnes teollisuusalueet alkavat. Niiden jälkeen taas vaurastutaan hetkeksi. Sitten slummi jatkuu. Köyhät myyvät tavaraa vielä köyhemmille pitkin kadunvarsia. Kehän uloin etappi on jätevuori, jota kaikkein vähäisimmät penkovat. Sitten alkaa nousu vuorille.

Ihmiset ovat bussissa ystävällisiä ja uteliaita. Joudun panemaan peliin koko espanjan sanavarastoni. Ja niin käy, että tämä bussi tosiaan vie meidät perille, Sunny Spotin vapaa-ajan alueelle, jonne on kolmen solen sisäänpääsymaksu. Rahastus takaa, ettei vähäväkisillä ole asiaa näiden pienten betonimökkien, ankkojen, ponien ja hyvinvoivien lasten reviirille. Rouvat keittävät kattiloissaan ruokaa grillien päällä. Juhannus tekee tuloaan Suomessa. Täällä on kohta isänpäivä. Talojen katoilla on juhlan kunniaksi paperimassalehmiä, viipperätelineitä, jotka seisovat rottinkijaloilla ja paukkupommivirityksiä, jotka varmaan räiskyvät yössä.

Asetumme joen varteen. Minulla on mukana ohut ”peltitakkini”, joka on osoittanut monikäyttöisyytensä näissä oloissa. Se näyttää ohuelta sadetakilta, mutta sen sisäpinta on foliota, joka pitää minut oman lämpöni sisällä harjoitushuoneella. Nyt se on oivallinen rantamatto.

Joen toisella puolen näkyy siisti, suljetun oloinen kaupunki. Käymme kävelemässä sen autioilla kaduilla ja palaamme ”sunny spotille” juhlimaan aurinkoa syömällä pachamancaa. Paisti haudutetaan maakuopassa, hehkuvan hiilloksen keskellä. Sieltä täältä on osunut nenään herkullisia tuoksuja, kun bussi on ajanut maalaiskylien halki. Sunny Spotin elämys ei ole ennakko-odotusten veroinen. Ruokaa on runsaasti, mutta se maistuu jäähtyneelle karjalanpaistille. Laskukin yllättää. Se on pitkälti toistakymmentä euroa aterialta. Sillä söisi kymmenen lounasta tavallisessa kansankuppilassa ja itse asiassa aika monta pachamancaakin muualla kuin täällä.

Juhannusjuhla

On millenium-juhannusaatto. Harjoitukset päättyvät puoli kuudelta. On paleltu. Olemme tänään tehneet sähläyksen maailmanennätyksen tässä toistaiseksi ainoassa harjoituksessa, jossa kaikki ovat viimeinkin olleet läsnä: sivullisia on rampannut sisään ennen töiden käynnistymistä, tuottajat etunenässä, eivätkä he ymmärrä lähteä, kun harjoituksen pitäisi päästä alkamaan. Kun kaikki näyttelijät on viimein kutsuttu aloitukseen, näytelmäkirjailija-tulkki-kuoronjohtaja keskustelee tuottajien kanssa kohdasta numero kuusi paperilta, jossa on ainakin neljätoista kohtaa. Yritän saada hänet tulkkaamaan, jotta harjoitus pääsee käyntiin, mutta hän nakkelee niskojaan.

Hän on oivallinen kuoronjohtaja, työteliäs ja tarkka musiikkiosuuksien korrepetiittori. Kun sen sijaan pitää alkaa tulkata, silmät alkavat lupsua ja puhe kangerrella. Kääntäminen ei jaksa kiinnostaa, saattaa unohtua kokonaan tai käyttämistäni ilmaisuista löytyy sovellettuja, ”sivistyneempiä”, versioita, joilla ajatuksiani siirretään ”sopivammiksi” perulaisille. Väärinkäsityksiä joutuu korjaamaan tämän tästä, jopa sen vähän kielitaidon pohjalta, jolla seuraan käännöstä. Miten voi välittyä näyttelijöille, jos tulkki kääntää vain osan, sen mitä hän itse pitää tärkeänä tai soveliaana. Jos tulkki ajattelee mielestään käännettävää viisaammin, hänestä tulee sensuurin henkilöitymä, valtava varjo puhujan ja kuulijan väliin. Oikea ja väärä katoavat samalla, kun katoaa kieli ja sen muoto.

Kun harjoitus käynnistyy viimein, lavastaja tulee ovesta ja kertoo, että tuottajat ovat järjestäneet kuvauksen El Comercio -lehteä varten ja valokuvaaja on jo täällä. Näyttelijät lähtevät näyttämöltä ikuistettaviksi. Sitten Diegon onkin jo pakko lähteä toiseen teatteriin ja Fridan sovittaa pukujaan.

Kun viimein pääsemme työhön käsiksi, jälleen vajaamiehisinä, säveltäjä, kirjailijan puoliso, alkaa kinata siitä, että näyttämöllä luettavassa kirjeessä pitää LUKEA, se mitä siinä LUKEE, että sen voisi LUKEA. Hermot ovat mennä lopullisesti. En jaksa alkaa opettaa hänelle teatterin perusteita tämän kiireen keskellä. On kahdenlaista lapsekkuutta: on vastuuttomuutta ja on kykyä pitää kiinni lapsen avoimuudesta ja valppaudesta aikuisen olosuhteissa. Olen allerginen edelliselle, arvostan jälkimmäistä. Kaikki halu tehdä työtä katoaa. Nyt pitää vain pakottaa itsensä toimimaan. Kuuluuko minun olla täällä? Kai kuuluu.

Kun palaan hotellille, prostituoidut seisoskelevat perinteisissä kadunkulmissaan. Harvalla käy tänään säkä. Ehkä miehet juhlivat isänpäivää perheidensä kanssa. Uninen poika avaa hotellin ovea. Hänet on ylennetty siivoojasta vastaanottoapulaiseksi sen jälkeen, kun edellinen poika on karannut tiskin takaa mukanaan säveltäjän suomenpuheluistaan maksamat seitsemänkymmentä dollaria. Tämä uusi vastaanottoapulainen ei nyt enää pääse tutkimaan asukkaiden tavaroita tai syömään paria keksiä sieltä täältä kuten siivoojana ollessaan. Hän saa sen sijaan katsella televisiota mielin määrin mutta tuskinpa kassaa annetaan hänen haltuunsa edeltäjän tavoin.

Helsingissä kello on kolme yöllä. Siellä on pisin päivä alkamassa, täällä pisin yö. Käyn mielessäni Kokkokallion juhannustulilla, joita on tietysti vaikea saada syttymään, sillä kallioniemellä tuulee aina. Mutta on valoisaa. Auringonvalo on siellä lainassa.

Reaaliminäni päättää käydä suihkussa. Se on aina riski, mutta pakollinen. Suihkun jälkeen iho kutisee tuskallisesti. On kutissut kohta jo parikymmentä vuotta näissä maailman vesissä, kotimaassa ei. Oikeanpuoleinen munasarja valittaa olemassaoloaan täällä koleudessa. Päätän vyöhyketerapoida kivun tainnoksiin ponnella ja vähitellen kutinakin hellittää.

Pukusana

Tänään ryskytämme linja-autolla Pukusanaan. Matkalla on sotilasalueita, joista asiaankuulumattomia neuvotaan pysymään poissa ampumisen uhalla. Jäämme bussista lähellä Pukusanan hautausmaata. Sen takaa alkaa kaatopaikka, jossa jätteet savuavat.

Alempana laaksossa on pieni kalastajakaupunki, joka elää talvikauttaan. Saamme hyvää ruokaa Maleconin rantaravintolassa. Kaupungin silmäätekevät ovat sunnuntaikävelyllä. He neuvovat minua pitämään kiinni laukustani ruokaillessanikin. Lahdella lentelee paljon pelikaaneja. Kivi- ja hiekkamassan lohkeamista vyöryy meri kohti rantatöyrästä. Pikkukalan narraajia seisoo riveittäin aallonmurtajilla kisaamassa apajasta pelikaanien kanssa. Kun aurinko tulee esiin puoleksi tunniksi, maisema avartuu ja lahti väikkyy turkoosina. Tämä puolituntinen on jälleen viikon ainoa annos oikeaa päivänvaloa.

Bussi ryskyttää takaisin pimeän tultua. Se täyttyy ääriään myöten, kun moottoritielle levinneen massiivisen linja-auton kaikki matkustajat tunkevat sisään hedelmälaatikoineen. Slummien valot tähdittävät rinteitä. Pääsemme Avenida Mexicolle, josta otamme taksin. Sen ovet aukeavat vain ulkoa päin avaimella, mutta kuski ajaa suoraan perille läpi pimeän ja avaa autonsa ovet hotellin portilla.

Kotinurkat Limassa

Ihan vain muutaman korttelin päässä hotellistamme on Huaca Huallamarcan muistomerkki, jonne päätän tehdä päiväretken. Kadunkulmat ovat vahvasti aseistettujen poliisiketjujen vartioimia, sillä OAE on majoitettuna naapurikorttelin sveitsiläishotelliin. On epämiellyttävää kulkea pleksikilpien lomassa ladattujen aseiden ohi. Aseellisen miehen huumorintajua ei tee mieli mitata.

Intohimoisin kaipuuni kohdistuu tällä hetkellä siihen, mitä Huallamarcan ylätasanteella aikoinaan palvottiin, aurinkoon. Ymmärrän jo hyvin, miksi he rakensivat taivaita kurottavat tasanteensa. Rohkaistun jatkamaan halki sotilaspartioiden sotisovan tervehdyskäyntinä pilvien taakse majoittuneelle ystävälleni.

Temppelipyramidilla ei paista aurinko. Siellä tehdään kaivauksia ja entisöintiä. Sen kupeeseen on rakennettu pieni museo, johon on säilötty kaikki se inhimillinen, joka on jo kauan sitten ollut mennyttä. Jäljellä on vain kuoria: hupaisa ja vähemmän hupaisa istuvaan asentoon haudattu muumio, tukalla ja ilman tukkaa. He ovat wareja ja ishmoja, jotka ovat asuneet täällä kauan ennen espanjalaisten tuloa ja sitä ennen paikalle vyöryneitä inkoja. Kristallikallo lienee koristanut jonkun kaulaa. Kalanpyrstöisen votiivivauvan funktio on jäänyt unholaan. Jäljellä on myös taloustavaroita ja ruokatarpeita, jotka on ammoin säilötty pahan päivän varalle.

Kun palaan takaisin kadulle pleksikilpien todellisuuteen, ajattelen, että nyky-Liman mahtimiehet pitäisi muumioida autojensa peltikuoriin, siinä määrin jokainen täkäläinen miespuolinen menestyjä on autonsa rattiin liimattuna ja soittaa penkiltään lähes tauotta autontorvea olemassaolonsa osoituksena.

”Uskoakseni yhteys kaivatun leijumisen ja koetun puutteen tai riiston välillä on vakio”, sanoo Italo Calvino. Warit ja ishmat ovat rakentaneet pyramidinsa irrotakseen maan kamarasta ja pistääkseen pään edes hetkittäin pilviin. Suomalainen vakio lienee yhteys lottovoiton havittelun ja työttömyyden välillä: Veikkaus Open. Täälläkin yritetään massamitassa samoille leijunnanlähteille erilaisin arpapelein.

Yösoitto

Herään lusikoiden, kattiloiden ja rauta-aitojen paukutukseen. Kuuntelen sitä tunnin. Väki yrittää vaikuttaa OAE:n päätöksiin öisin. Tänä yönä kolinaan alkaa sekoittua laukausten kajahduksia. Kapuan huoneestani hotellin ala-aulaan. Johtaja seisoo siellä Mikki-Hiiri-kuvioinen yöpuku päällään.

– Neljäkymmentätuhatta mielenosoittajaa, hän arvelee.

Painan nenäni oven lasiruutuun. Taas ammutaan. Ne ovat kyynelkaasupanoksia. Haju alkaa tunkeutua hotelliin.

”Ei pueblo unido jamas sera vencido” kaikuu Arequipalla, kun ihmiset juoksevat suojaan vesitykin piipun edestä. Miehistönkuljetusauto pysähtyy hotellin portin eteen.

Pleksikilpimiehet sammuttelevat mielenosoittajien sytyttämiä nuotioita. He ammuskelevat vielä joitakin hajalaukauksia ja siirtyvät sitten valtaamaan seuraavaa korttelia. Lusikat ja kattilat kilisevät etäämpänä, sitten melu vaimenee. On hetken hiljaisuus, kunnes autojen aamuiset jonot alkavat vyöryä pitkin Arequipaa.

– C’est fini. tokaisee Mikki-Hiiri-mies yllättäen ranskaksi.

Kiipeän yläkertaan ja kömmin lakanoiden väliin. Voi olla, että tämä ei jää tähän, mietin. Tuleekohan meille ensi-iltaa?

Jälkeäkään yöllisestä mellakasta ei aamulla erotu kadulla. Kulmatalojen nurkissa on joitakin ammusten jälkiä, mutta ne voisivat yhtä hyvin olla vuosikymmenten takaa.

Puhuttelu

Olen työskennellyt tämän näytelmäkirjailija-tulkin kanssa parisen vuotta lukien silloin tällöin hänen tekstiversioitaan ja kommentoiden niitä sekä tehden erilaisia ehdotuksia tarinan kehittämiseksi. Nyt minut kutsutaan juhlallisesti puhutteluun. Näytelmäkirjailija ja säveltäjä, aviopari, odottavat pöydän ääreen asettuneina.

– On ehdottomasti väärin, että toimittajille jää sellainen käsitys, että olisit osallistunut tekstin tekoon. Nytkin toimittaja on kysynyt asiasta ja hänelle on jouduttu sanomaan, että et missään tapauksessa. Olisi parasta, ettet puhuisi toimittajille englantia, koska silloin me emme voi tarkistaa mitä tulet puhuneeksi.

Ällistyn lopullisesti. En ole osannut ajatella, ettei yhteistyöstämme saa puhua. Lupaan, että jos minulle kerrotaan, mitä saan sanoa, sanon juuri sillä lailla. Kommenttiin ei tule vastausta, sen sijaan minua valistetaan siitä, miten vähän itse asiassa olen osallistunut tekstityöhön. Olen siis kuitenkin osallistunut? Sanon, että nyt en tahdo jaksaa eritellä asiaa pitempään. Nousen. Tuntuu lopen uupuneelta.

Edellisyönä on ollut mielenosoituksissa tauko, mutta olen silti valvonut. Kissat ovat tapelleet antaumuksella ikkunani alla olevan kattoliuskan päällä. Niillä lienee nyt maaliskuunsa. Ne hyökkäilevät toistensa kimppuun, valittavat lasten lailla ja liukuilevat tapellessaan katon tiilitasanteelta alas baarikatoksen päälle. Olen yrittänyt karkottaa niitä jyskyttäen ikkunaruutua. Jos ne palaavat ensi yönä, ne saavat niskaansa hotellin saippuat.

Vaellan hotelliin ja yritän nukkua pienen siestan. Uni ei suostu tulemaan. Enää ei kuitenkaan itketä… En silti ota vastaan enää toista puhuttelua ilman että lähden siltä seisomalta lentokentälle.

Yöllä saan vatsataudin. Illan pasta on ollut ihan hyvää, mutta tahtoo nyt pois, moneen otteeseen. Sydäntä puristaa, hermot kihisevät pinnassa. Lakana rullautuu nihkeäksi kääröksi. Jäseniä särkee. Voiko ihminen todella olla näin psykosomaattinen?

Mietin, kuinka tilaan lentolipun Suomeen. Ilmoitan, että työpaja näyttelijöiden kanssa on osaltani päättynyt. Tuotannolliset edellytykset ammattimaisen esityksen valmistamiseen puuttuvat. Mutta ennen lähtöä päätän käydä joka tapauksessa Cuscossa. Kun päätös on viimein kiteytynyt, elämä alkaa palautua. Huomaan jostain käsittämättömästä syystä ajattelevani Matti Oravistoa, joka ei taatusti tiedä käyneensä ajatukseni voimalla Perussa. Ilahdun. Ajatukset eivät siis enää kuljekaan yhtä ja samaa ahdistuksen kehää.

Uusi aamu

Ripulin hellitettyä ja ruokahalun palaillessa aamulla suuntaan kauppaan ja lennän täydet ostoskassit kerättyäni kyljelleni kuraan tavaratalon kuraiselle lattialle. Nyt sattuu selkään. Raahaudun teatterille.

Kirjailija-tulkki on nähtävästi loukkaantunut henkisesti, kääntää joskus, luovuttaa joskus vuoron nuorelle sukulaistytölleen, joka ei tiedä teatterista mitään, joskus säveltäjämiehelleen. Kääntäjää vaihdetaan kesken kohtauksen. Välillä heitä on läsnä kaikki kolme, mutta kukaan ei käännä.

Viestit kotoa ovat alkaneet käydä kautta linjan huolettaviksi. Siellä minua tarvittaisiin nyt panemaan asiat kuntoon. Täälläkin alkaa olla arvaamatonta. Kaksi nuorta miestä on huhujen mukaan kadonnut jäljettömiin viime viikon mielenosoituksissa. El Comercion kuvaaja näyttää nyt kävelevän kainalosauvojen varassa.

Kun palaan harjoituksista, yritän ajatella pieniä iloja: Aurinko pilkahtaa edes joskus. Lakanat on vaihdettu. Kukat eivät ole kuihtuneet ikkunalaudalla. Pesuallas on puhdas. On kauniita kiviä ja kynttilöitä ja huomenna on vapaata.

Santa Rosa de Quives

Yhteinen lähiseutumatkailumme lavastajan kanssa jatkuu. Olemme kohta kolunneet pikkubusseilla kaikki Liman lähistön karttalehdet. Retkeilymissiomme oikea nimi on itse asiassa hengenpelastus. Elämä voittaa, kun aurinkoon pääsee edes kerran viikossa tunnin matkaamisella.

Olemme bonganneet suurella työllä ja vaivalla etsitystä kaupungin ja lähiympäristön kartasta Santa Rosa de Quivesin. Kartta on löytynyt siitä ainoasta kirjakaupasta, joka toistaiseksi on osunut vastaan Liman keskustassa. Ehkä se todellakin on ainut.

Santa Rosa de Quives on kuin Perun sunnuntaipuoli: pieni vanha luostari, neonvaloin valaistu kirkko, paljon pittoreskeja pikku ravintoloita, joiden seinustoilla, päätien varren kuumakivikuopissa, paistuu talonpoikainen pachamanca ja pullea cuy-marsu poikineen. Kivinen polku vie joen rantaan, jonka varrella kyläläiset pesevät itseään ja pyykkejään. Ja aurinko paistaa.

Pikku mamma rahastaa kivetyn polun käytöstä vajaan solen. Ruusupippuripuut seisovat jokivarressa kuin korallihelmet kaulassaan. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja joki virtaa kivikossa kimallellen. Vuohipaimen vie laumaansa ohitsemme ja maassa on kilipukin papanoita mattona. Jumalaisen kauniit vuoret kehystävät maiseman. Täällä on toista kuin edellisenä viikonloppuna tarkastetussa Cieneguyillassa, joka oli niin tylsä, että sitä on turha kuvata muuten kuin, että sinne kyhätään parhaillaan betonimassasta Cusco-jäljitelmää tulevine lomakylä-kongressitiloineen.

Paluumatkan bussikuskilla on vaihdekepin päässä pääkallo, jonka silmiin syttyy punainen valo aina jarruttaessa. Matka Carabayon halki on jo taas arkea, rättiä, savitiiltä, aaltopeltiä: ”Eläköön kaunis maani, vaikka itse kuolen nälkään.” Limassa tihuttaa vettä.

Auringon ilosta saa tällä kertaa maksaa jälkikäteen. Näkymättömän pienet ja äänettömät moskiitot nauttivat kerta toisensa perään sunnuntaisen juhla-aterian iholtani ja saan sietämättömän määrän punaisia paukamia hoideltaviksi aina alkuviikolla. Tällä kertaa tilanne on pahempi kuin koskaan. Puremia on kolmisenkymmentä siitä huolimatta, että olen levittänyt iholle Etelä-Afrikan moskiittorepellentiä ja suihkutellut vaatteiden käänteisiin Suomen Offia. Täytyy hankkia paikallisia myrkkyjä.

Aamuyöstä näen painajaisia: Lihavat kaunottaret hyppivät ruotsinlaivalta mereen eivätkä ole kovin kauniita noustessaan ylös märissä, riittämättömissä alusvaatteissaan. Herään siihen, että raavin itseäni. Iho on tällä kertaa kuin isorokkoon sairastuneella. Vieressäni on filtti, joka on lentänyt päältä. Lämmin se on, mutta laiha lohtu. Ei kuorsaa eikä tee mitään muutakaan.

Liman museoiden tajunnan tasot

Retkeilyn lisäksi toinen sunnuntaihuvituksemme ovat museot.

Liman taidemuseosta löytyy kauniita, pitkälle tyyliteltyjä esineitä eri intiaanikulttuureista. Sitten ne vaihtuvat seuraavien salien eurooppalaiseen hämärään piiskattuine lihoineen ja kultasabluunoineen. Pyhä kolminaisuus esittäytyy kolmena identtisenä partaveikkona. Jeesus näyttää viheltelevän alushamosessaan ristinpuulla. Mitä lähemmäs tätä päivää teokset tulevat, sitä enemmän trendit tuntuvat tutuilta. Kaikki ismit kiitävät yli pallon ja tuottavat kaikkialla samaa. Vain ”Asasinado”-sarjan lihakoukuissa roikkuvat halkaistut miehenruhot kirkuvat paikallisina hätähuutoina lähtemättömät jälkensä tajuntaan.

Katedraalin kirkkomuseon barokki vaikuttaa kauttaaltaan teatterilta eikä edes kovin hyvällä maulla lavastetulta. Alas katakombiin pääsee kiviportaita, joita jo niin monet ovat tallanneet, että askelmat ovat silkkipintaiset. Katakombi on luiden lepokoti, jonne munkit edelleenkin haudataan. Pääkalloja on siisteissä keoissa kuin Kamputseasta kertovissa dokumenteissa. Myös sääriluut on otettu talteen hyllyille. Kitschin yleisilme tarraa jopa Pisarron luihin, jotka on asetettu esille kahdessa laatikossa, pää pienemmässä, luut suuremmassa. Päätyoven takaa löytyy silti kiehtova kirjasto, hieno yhtenäinen miljöö. Setripuinen filigraani portaikon katossa, nahkaselkäiset sidotut niteet tiukoissa riveissä, maaemo vatsoineen ja rintoineen istumasijojen käsinojissa ja jättikokoisille nuoteille tarkoitetut telineet tuovat kaikkineen mieleen ”Ruusun nimen” kirjaston. Koko kaiverrettu kuvasto vaikuttaa hyvin vähän kristillisperäiseltä. Turistipoliisit, jotka vartioivat museota ja joilla on pyssynsä ja käsirautatakamuksensa, hyvästelevät ystävällisesti kellarista kapuavia.

Herreran museosta taas löytyy kymmeniätuhansia keramiikkaesineitä, jotka on asetettu esille tyylikkäästi. Takatiloissa on uskomattoman laajat lisävarastot, jotka lepäävät odottaen näytteille pääsyä. Erillinen eroottisen taiteen museo-osasto on sekin laaja, mutta se ei ole erotiikkaa. Se on paljasta seksiä vailla sensuaalisuutta, asentojen, fallosten ja vulvien sekamelskaa, alitajunnan syövereitä. Museoon hakeutuessa voi kuitenkin nähdä Pueblo Libren, pienen maalaismaisen yhteisön, joka on maalauksellisine pikku taloineen ja kujineen kuin jostain muualta tuotu Limaan.

Museoista häkellyttävin on kuitenkin kultamuseo. Se on yksityinen laitos, jonka sisäänpääsymaksu on sen mukainen, mutta käynti kannattaa. Käsittämättömät määrät aarteita on sullottu murtovarmoihin kaappeihin ja vitriineihin. Esillä on kultalankavaatteita, koruja, kypäriä ja kruunuja, tarve-esineitä, aseita ja seremoniavälineitä, kaikki puhdasta kultaa. Tämä muoti on ylvästä ja puhdaslinjaista, kullassaan kopeaa. Häkellyttävän samaa muotokieltä tulee aika ajoin vastaan kuin vaikkapa Kiinan arkaaisimmissa kokoelmissa. Valloittajien Eldorado on täällä pienoiskoossa. Taiteellinen vaikutelma ei liene ollut päämotiivi heidän valinnoissaan. Silti ihmetyttää, että näinkin paljon aarteita on välttänyt rahtauksen Eurooppaan.

Nykytajuntaa

Tämänkertainen museoretki on uuvuttanut, mutta unta on mahdoton saada. Alakerran ravintolassa juhlitaan häitä niin että kangaskatos heiluu: on kuin nukkuisin Töölönlahden lohikäärmesoutujen kuuluttajankopissa. Äsken kuulutettiin, että otetaan valokuvia morsiamen äidistä. Nyt on vuorossa sulhanen. Sitten juhlijat äänestävät siitä, lopetetaanko yhdeltä vai jatketaanko juhlintaa aamupuolelle kello kolmeen. Jälkimmäinen kanta voittaa huutoäänestyksen ylivoimaisesti. Korvatulpista ei ole mitään hyötyä. Eeva Ijäksen huone on kadun puolella, mutta en osaa kadehtia sitäkään. Melu Arequipan varrella on toisenlainen: kuin telttailisi Mäkelänkadun ja Sturenkadun kulmassa.

Avaan television, kun uni ei suostu lähestymään mekkalaa. Argentiinassa, Uruguayssa ja Paraguayssa on satanut lunta. Siellä on nyt kymmenen pakkasastetta ja köyhiä kuolee. Täällä poltetaan peltoja pohjoisessa, koska heinäsirkat ovat ahmineet sadon. Niitä on yritetty myrkyttää ja kymmeniä ihmisiä on viety sen seurauksena sairaalaan myrkytysoireiden vuoksi.

Presidenttiehdokas Toledo on luvannut rauhanomaista muutosta, mutta Fujimorin armeija on valmiina loppukuun mielenosoituksia varten. Yliopistot ja koulut suljetaan viikon alussa, etteivät mielenosoittajat voi tunkeutua majoittumaan niihin. Kaduilla on toistaiseksi liikkeellä vain työttömiä, koululaisia ja rekkakuskeja, joita poliisit ajelevat pois jaloistaan. Uutiset eivät tosiaankaan saa mieltä rauhoittumaan.

Sunnuntai koittaa, mutta retki Pachacamaciin on pakko perua. Eeva on vatsataudissa. Täällä sataa tihuuttaa. Päivä on lohduttoman harmaa. Jatkan ensin unia. Sitten kirjoitan muistiinpanoja sähkövalossa, muuten olisi liian pimeää. En aio tehdä tänään töitä.

Leikin ajatusleikkejä, joissa olen ihan muualla. Joskus ajatukset kuitenkin harhautuvat työhön. Silloin vaihdan leikkiä. Tätä todellisuutta on vielä jäljellä kuukausi. Ei ole sopivaa kampaa, jonka uhraisin, mutta piikkejä on jo paljon lihassa.

Luen tiibetiläismunkkien ajatuksia, tyhmille, primitiivisille, länsimaisille ihmisille kirjoitettuja, mutta sitäkin tärkeämmästä asiasta. Pikku minä, jota on täällä jo koeteltu ah niin paljon, on näiden kirjoittajien mielestä sivuseikka, joka on parasta panna syrjään. Se mitä muissa arvostelet, elää itsessäsi, he väittävät. On siis vaihdettava painopistettä. Hengellinen johtaja Shantideva kirjoittaa, kai minulle: ”Jos maailman kaikki ikävyydet, pelot ja kärsimykset johtuvat minään takertumisesta, mihin minä tarvitsen niin suurta kiusanhenkeä?”

Olen nyt ollut täällä kuusi viikkoa ja Liman roskasäiliöt lojuvat tyhjentämättöminä. Kaikkialla on mädän haju. Kaupungin on vallannut garua, merisavu ja tihku. ”Lonely Planet” kertoo, että tämä sää muuraa tuulipölystä taloihin harmaanvalkoisen betonikuoren. Väki marssii taas kaduilla. Eikä auringonpaiste ole ollut vastassa yhtenäkään aamuna verhoja avatessa. En ole nähnyt yhtään tähtikirkasta yötä. Pitää päästä kalliolle, meren rantaan, katsomaan tähtiin ja tuijottamaan tulta, seuraamaan syyskukkien kupujen heilahtelua. Paljon pitää.

On kuultava vielä linnunlaulu, täällä se lähtee useimmiten kumilelusta. On tunnettava tuoksuja pako- ja kyynelkaasujen sijaan. On koettava ilman raikkaus, mitä käsitettä täällä ei edes teoriassa tunneta. On elettävä sään vaihtelut ikuisen harmaan ja kostean aasintamman vatsan alaisen todellisuuden jälkeen. On taas havaittava aito hiljaisuus, joka käväisee täällä vain aavistuksen mittaisena yön taittuessa aamuksi kolmen maissa. On löydettävä puhdas vessa, jossa on paperia ja jota ei tarvitse jättää vetämättä tai huuhdella irtovedellä ja jossa papereita ei tarvitse säilöä haisevaan astiaan. On nähtävä auto, joka kulkee eikä toitota tai pysähdy pyytämättä varpaille.

”Lapualaisoopperan” harjoitukset käynnistyvät heti, kun palaan Helsinkiin. Suomessa on silti pakko löytää aikaa myös olla, soutaa, rakastaa, onhan edessä koko pitkä ponnistelujen syksy.

Pilvet eivät ole taivas edes Limassa, mutta muistaakseen sen on pakko mennä vuorille tai lentokoneeseen. Meditointi ei ihan riitä nostamaan pilvien yläpuolelle, mutta ainakin se kannustaa nyt juuri kohti Macchu Picchua. Edessä on vielä kaksi kovaa päivää ennen Cuscoa. Diego sairastaa, valokalusto ei riitä mihinkään, lavastus ja rekvisiitta eivät edisty.

Cuscon sydämenlyönnit

Kun Pachacuti oli hallinnut inkoja kolmekymmentäneljä vuotta, hän vetäytyi vuorille kuolemaan. Ennen lähtöään hän piti puheen alamaisilleen:

– Kateus on kuolettava sairaus ja kärsimättömyys sekavissa aivoissa riehuva tuli, mutta epäonni on se alasin, jolla rohkeutta taotaan.

Yritän ottaa opikseni, mutta olen silti iloinen, että Lima jää matkan päähän edes hetkeksi. Olemme Eevan kanssa lähteneet liikkeelle kohti lentokenttää puoli neljältä aamuyöllä. Näyttelijät saavat opetella roolejaan muutaman päivän omin nokkineen. Työ ei enää etene ennen kuin he osaavat repliikkinsä.

Lento on pian perillä ja jatkamme kentältä kolmentuhannenneljänsadan metrin korkeuteen. Täällä on huikaisevan sininen taivas, jolla kiikkuu joitakin valkeita kumpupilven hattaroita. Tuuli on kylmä, aurinko kuuma. Pureskelen kokalehteä ja yritän tottua ohueen ilmaan. Cuscon keskusta on kaunis ja harmoninen kasauma eri kulttuurikerroksia. Pakokaasulta ei voi välttyä täälläkään, mutta silti riittää myös raitista ilmaa. Taloissa on tiilikatot, mikä tekee panoraamasta levollisen, eteläeurooppalaisen. Cuscolla on myös toinen puoli. Se on nuorison bilekaupunki, koko maailman Barranco. Kadut valtaa illalla kansallisuuksien kirjo ja jokaiselle nuorison varallisuusasteelle löytyy täältä sopivan hintainen yöllinen menomesta.

Meidät on majoitettu merkilliseen aikuisten puuhamaahotelliin, jonka nimi on El Dorado ja jossa on ruotsinlaivojen keskipiha yllään korkealle viritetty lasikatto. Kaikki lattiapinnat, käytävät ja portaat on verhoiltu huolellisesti kokolattiamatolla. Ikkunat on kirjailtu kukkasin. Niistä ei näe ulos eikä niitä saa auki. Raitista ilmaa ei saa mistään. Hissin korjaus jatkuu kolmatta vuorokautta. Korvatulpat auttavat vähän, samoin Eevan mukaan varaama antihistamiini. Silti neljä yötä samassa huoneessa toisen aikuisen naisen kanssa stressaavat. Omat tavat panevat sisäsyntyisesti arvostelemaan toisen tapoja, vaikka äänettäkin.

Yöllä herään nakutukseen ja ihmettelen, kuinka hissityömaalla ei pidetä taukoa edes öisin. Sitten huomaan, että takominen on peräisin omasta sydämestäni. Totuttelu korkean paikan oloihin ei ole sujunut kokateen litkimisestä huolimatta ihan niin näppärästi kuin olen uskonut.

Ollantaytambo

Pisac, Urubamban laakso, Ollantaytambo ja Chinchero vievät meidät Cuscosta muinaisuuteen. Pizarro taisi hevosmiehineen hävitä välierän inkoja vastaan juuri Urubamban laaksossa. Se on inkojen pyhä laakso, jota reunustavat lumipeitteiset vuoret, joista jokainen on omanlaisensa. Aurinko kuumottaa niiden lomasta ja bussi kulkee vielä laakson pohjalla virtaavan joen vartta paisteessa. Kummaltakin laidalta lähestyy pilvirintama.

Ollantaytambon auringontemppeli on vuoren huipulla. Se on rakennettu mustista jättiläismäisistä kivipaasista, ja tekniikka saada ne kuljetetuiksi tänne ylös on säilynyt arvoituksena. Kiville on virtsattu niin, että pinta on ollut mahdollista hioa ihoa sileämmäksi. Kivet on liitetty toisiinsa ilman saumausaineita, iho ihoa vasten. Nurkkiin on jätetty kolot vankoille metallitapeille. Nämä rakennukset eivät kaadu maanjäristyksissä. Kiven käsittely ällistyttää, samoin kanavat, jotka täyttyvät vedenpaineella sekä tarinat yhteiskunnan sivistyksestä ja jäsentyneestä organisoitumisesta ennen valloittajien tuloa.

Meillä on reipas opas Romulo, joka esittää vuoren huipulla teorian, että Atlantiksen perilliset hajaantuivat ympäri maailmaa mantereensa upottua ja toivat mukanaan ylivoimaisen rakennustekniikkansa. Hän on vakuuttunut siitä, että he olivat meidän valistuneempia esi-isiämme, joiden taidot on vain päästetty unohtumaan. Kauppamiehenä Romulo ei menesty. Hän ei saa myydyksi yhtään kirjoittamaansa Macchu Picchu -kirjaa. Tunnen sääliä, mutta tämän retken hinnan maksettuani minulla ei ole enää varaa mihinkään ylimääräiseen.

Kun palaamme Cuscoon, siellä marssivat paraatit, jotka ovat lähdössä osallistumaan Liman mielenosoituksiin. Panssariajoneuvo seisoo jesuiittakirkon nurkalla ja huomenna on luvassa tukilakko, jonka osallistujat suuntaavat kohti Limaa. Satoja sinne matkaavia on jo käännytetty, hakattu tai pidätetty viime päivinä. Suihkulähteellä on pieni kynttilämielenosoitus.

Fujimorin tytär soittaa illalla televisiossa ”Für Eliseä” väärin. Uutisissa Toledo ei ole enää varteenotettava vastaehdokas Fujimorille, vaan hänet on julistettu terroristiksi. On tämä merkillinen tauko, juuri ennen työn kiihkeintä vaihetta.

Macchu Picchu

Ponkaisemme pystyyn ennen aamuviittä. Edessä ovat Macchu Picchu ja sen pikkuveli Vaina Picchu. Yöpakkanen ei ole vielä väistynyt, kun matkaamme junalle, joka vie meitä kolme tuntia siksakkia ylös rinteitä. Tuntuu hullulta, kun juna sahaa edestakaisin. Radanvarret ovat kohmeisen köyhät, markkinamiehet nukkuvat kärryillään, ettei kukaan vie kauppapaikkaa. Jotkut tekevät tarpeitaan radanvarteen. Missään ei näy savupiippuja eikä pihatulia. On edelleen kylmä.

Nyt vuoret ovat jääneet alapuolellemme, lumihuiput ovat vasemmalla. Täällä jossain asustelee luoja-jumala Virucocha tai Pachacamac, joka on kaikkivaltias. On myös kolmiyhteys, joka on maanalaisen eli käärmeen valtakunta, olevainen, jota kuvaa puuma ja henki, jonka kuva on kondori. Jeesuskin on hämännyt kerran hahmollaan andiaaneja. He ovat luulleet pyhäinkuvia sekä vaaleita ja partaisia espanjalaisia Virucochan uudeksi tulemiseksi ja heittäytyneet siitä syystä alamaisiksi. Niin on saanut alkunsa yksi ihmiskunnan suurista väärinkäsityksistä.

Macchu Picchun alue on ennakkomaineensa veroinen elämys. Maisemat ovat majesteetillisia, täynnä runollista jylhyyttä. Sokeritoppavuoret ja jyrkänteet nousevat pilvien pariin. Urubamba-joki kiertää yhtä sokeritoppaa alhaalla laaksossa. Tiet kiipeävät vuorten kylkiä serpentiineinä. Perillä on lukuisten rakennusten temppelialue. Aurinkotemppelin sijainti ja suunta perustuvat tarkkoihin astronomisiin laskelmiin, kaikesta ihmisen rakentamasta on suora yhteys luonnon energialähteisiin. Kaikkialla näkyy jälkiä kädentaidoista. Täällä on tehty ihmisen ajatuksen mittaisia ratkaisuja ikuistamalla ne eleettömän kiven vankkaan perustaan. Mutta se vuori, jota kaikissa kuvissa sanotaan Macchu Picchuksi, on itse asiassa viereinen sokeritoppa, Vaina Picchu, kuvattuna Macchu Picchulta päin.

Sachsawamanin puuma näkyy kokonaan vain ilmasta, meille kerrotaan. Sen pää on linnoitus, silmä vesivaranto. Seison pään vieressä. Ollapa siivet kohota katsomaan kokonaisuutta. Keille nämä ihmiset tekivät jumalkuvansa: jumalilleen peilattavaksi? Monumentti on ollut myös käyttöesine, jonka vesivaranto on palvellut ihmisiä.

Nyt, toistakymmentä vuotta päivästä, jona muinaisen kutltuurin suuruus osoitti minullekin todistusvoimansa, ikiaikaisilta vaikuttaneet Andien vuoret ovat alkaneet antaa periksi ihmisen kevytmielisyydelle. Ilmastonmuutos on saanut rinteiden maaperän vyörymään Urubamban virtaan. Lehdet kirjoittavat, että historiallisten kohteiden kärsimät vahingot ovat toistaiseksi olleet vähäisiä. Toivon sitä todella mutta pelkään, miten on käynyt laakson asuttaneiden ihmisten.

Kun palaamme Limaan, meitä vastassa on kaikki kolmekymmentäkaksituhatta poliisia, jotka on komennettu pyhiksi kaduille eri puolilta maata. Valtionpankki on poltettu juuri edellisenä yönä.

Kotkat, kotkat Liman taivaalla

Ilmasta näkyy, että Liman yllä on vain ohut pilviverho, ja toden totta, siellä paistaa aurinko. Asteita on peräti kuusitoista. On sunnuntai ja näyttelijöiden vapaapäivä, viimeinen ennen ensi-iltaa, jos sellainen nyt olisi koittaakseen. Ulos siis, rannalle kävelemään, tämä sää ei ehkä toistu. Suuntaamme Barrancoon, sorvattujen parvekepylväiden alle. Kiipeämme puuportaat ja syömme lounasta Toto’s-ravintolan parvekkeella, jonka vuosisadat ovat unohtaneet uudistusvimmalta.

Sitten laskeudumme moottoritien ylittävältä sillalta alas meren rantaan. Käännyn katsomaan Barrancoa ja tiedän, etten näe sitä tämän jälkeen. Korkealla töyräällä on kauniiden vanhojen talojen rivistö. Ja kaksi kotkaa kaartelee niiden yllä suurten aaltojen kohistessa takanani rantahiekkaan.

– Aigul, ihmettelevät rappiosällitkin ylikulkusillalla.

Tämä kaksikko ei ole kondoreita, niitä on vain Andeilla. Nämä liitelevät ilman valkeita kauluksia, mutta ovat yhtä uljaita. Antavat siipiensä välistä maan kamaralle valtavasti energiaa.

Aika loppuu

Aurinko paistaa vielä seuraavanakin aamuna, ensi kertaa verhoja avatessa. Työ alkaa voimakkaana, mutta voimat hupenevat heti. Lavastuksen riippukeinu on fiasko. Se pitää unohtaa. Taustavideo on yhtä lailla käyttökelvoton. Päiväharjoitus muuttuu iltaharjoitukseksi ilman taukoa. Ehdimme tehdä noin kolmanneksen siitä, mitä olen suunnitellut.

Äkillinen hyppäys eteenpäin on silti tapahtunut. Suurin osa näyttelijöistä on alkanut ottaa vastuuta työstään, osa juoksee myötä ymmärtämättä, missä mennään, mutta juoksee silti mukana. Olen myös saanut uuden assistentin, Marisolin, valosuunnitelmaa jouduttamaan. Hän on toiminut Ariane Mnouchkinen apulaisohjaajana ja on tarmokas ja toimelias siihen mittaan kuin resurssit antavat myöten. Allianzan elokuvat on peruutettu viikonlopusta ja saamme pitää tilan hallussa myös sunnuntaina. Mutta pari tv-kanavaa on vielä tunkemassa harjoituksiin sotkemaan vähäistä armonaikaamme. Julkkiksia tarvitaan kuviin, jotta myymme. Annan periksi tietäen, että todennäköisesti tämäkin esitys kasaantuu vielä julkistettavaan kuntoon. Mutta siitä ei tule koskaan niin hyvä, kuin siitä olisi voinut tulla näillä näyttelijöillä.

Kokateetä, vitamiineja, gin sengiä, vyöhyketerapiaa, tiibetiläisiä riittejä, ponnistelua, että pystyssä pysyminen sujuisi tai ei kävisi ainakaan ylivoimaiseksi. Pesen lavastuksen tekokasveja. Suuria linjoja miettii korkeintaan alitajunta. Eloonjääminen on huolenpitoa yksityiskohdista.

Sogyal Rinpoche sanoo, ettei suurten taiteilijoiden voi millään väittää olevan valaistuneita, mutta tiettyinä merkittävinä ajanjaksoina he voivat olla valaistuneen energian välikappaleita ja heidän teoksensa voivat valaista maailmaa kuin kuu, joka saa valonsa auringosta. Ajattelen Tolstoita, miestä joka pystyi kuvaamaan aikaansa paljon henkilökohtaisia käsityksiään osuvammin. Hänellä lienee ollut aikaa toteuttaa valaistumisensa.

Täällä eletään olemassaolon äärirajoilla. Otan taas niistä rajoista mittaa: maantieteessä, kestävyydessä, hermojen hallinnassa, ihmissuhteiden pitävyydessä, vanhenemisen kohtaamisessa, kaikessa. Veteen piirretyt viivat etääntyvät ja katoavat kokonaan. Tiibetiläiset tunkevat ikuisuuden teemaa otsalohkoon, mutta juuri nyt ikuisuus on vain odotuksen tuska, joka vaihtuu hetkittäin kaaokseen. Aika ei riitä. Matkaa valmistumiseen on valovuosia.

Tauko paikalla

Viimeinen viikko on alkamassa. Istun yksin lavastetuolilla teatterin oven ulkopuolella. Mitään ei ole juuri tällä hetkellä tehtävissä. Satunnaiset kulkijat tulevat kysymään minulta neuvoa kuin ammattioppaalta ja neuvon espanjaksi sen, minkä osaan. Kysymyksiä tipahtelee myös englanniksi ja ranskaksi. Vastailen kiltisti ja ihmettelen ohessa, kasvanko koskaan isoksi.

Sunnuntaina näyttämölle on saatu ripustetuksi yläkatteet, mutta ne on kauttaaltaan kiinnitetty valotankoihin ja nyt niitä otetaan takaisin alas, jotta lamput voidaan asentaa paikoilleen. Ei vain ole mitään, mitä kiinnittää. Vakinaisen valomestarin vaimolla on valaistuskaluston vuokrausfirma. Siksi taloon ei ole ostettu tarpeeksi omaa kalustoa. Vuokravaloja ei ole tullut aamulla, kuten on ollut sovittu, ja kaikki paikalle varatut valomiehet ovat häipyneet, koska päivät ovat venyneet jo tätä ennen poikkeuksetta viisitoistatuntisiksi.

Nyt näyttämöllä pystytetään katteiden alas ottamisen rinnalla lavasteita. Pariskunta nimeltä Carla ja Aurora ovat tuoneet mukanaan veljensä ja muut perheenjäsenet, jotka ovat kantaneet näyttämölle työpajalla tehtyjä kömpelöitä ja raskaita huonekaluja, joissa kaikissa on kuitenkin sirosti sorvatut jalanpuolikkaat, edestä katsottaviksi. Lavastaja on ostamassa markkeeraustussia, sillä kaikki lattiaan tehdyt asemamerkinnät ovat kadonneet edellisen elokuvaesityksen aikana, ja niiden sijainnit pitää mitata ja merkata uusiksi. Carla on tuonut mukanaan myös kolme omaa valonheitintään, mutta ne eivät paljon auta asiaa. Saan tiedon, että maanantaiksi on taas luvassa vuokrakalustoa, jos on. Rahasta riidellään tuottajien ja toimittajien kesken.

Kaksi henkilöä työryhmästämme on ollut kateissa vuorokauden, kirjailija-tulkki ja Siqueirosia näyttelevä Miguel. Sukulaiset ovat soitelleet huolestuneina ja aviomies kulkee harmaana kasvoiltaan.

Meksikon suurlähetystö on järjestänyt ensi maanantai-illaksi kunniaksemme vastaanoton. Olen saanut kutsun, joka on painettu kultakirjaimin. Kukaan työryhmästä ei pääse osallistumaan, sillä meillä on viimeinkin tilaisuus läpimenoon. Tuottajat saavat edustaa. Muistelen kaikkia kokouksia heidän kanssaan ja kuvittelen, että vastaavan vaikutelman voisi saada kiirastulessa. Asioista päätetään, kokoonnutaan uudelleen ja päätetään samat asiat samalla lailla. Sitten kokoonnutaan kolmannen kerran päättämään, että päätös on edelleen voimassa, kun vain joku toteuttaisi sen.

Aurinko hiipii pilven takaa tähän tuolille. Ilmeisesti tämän kesän talvi on vähitellen väistymässä. Ei tässä ole paha istua. Voi kirjoitella. Enää yhdeksän päivää ja pääsen kotiin.

Suomen kesä on kohta ohi. Voi kestää kauan ennen kuin tähän talviseen kesään tulee kaipuu, Cuscoon ehkä kuitenkin. Barrancon voisin viedä mukanani vaikka Itä-Helsinkiä hapettamaan. Itse tätä maata ja sen toimintamalleja ei voi ikävöidä. Kaikki elävät kuten diktatuurissa pitääkin. Tekevät omat hommansa niin kuin tekevät, pyrkien hyötymään toisistaan maksimimäärän. Kukaan ei ota mistään kokonaisvastuuta, ei edes vastuun poikasta. Tehdään, jos tehdään, ajattelematta vähääkään, missä tarkoituksessa. Ketään ei kuulu asioiltaan, ei myöskään varmaa tietoa lisälampuista.

Yötyö

Kirjailija on kieltäytynyt lyhentämästä näytelmää lukuisista ehdotuksistani huolimatta. On myöhä ilta ja yritämme läpimenoa. Puoli yhdeltätoista kaikki vaativat, että harjoitusta jatketaan näytelmän loppuun asti. Niin tehdään. Olemme päässeet viimeiselle sivulle puoli kolmelta yöllä. Diegomme on jo nukkunut autuaasti viimeisen näytöksen, josta hänen roolinsa on poissa.

Tuntuu siltä, miltä näyttää. Tästä ei voi tulla valmista. Ensi-iltaa pitäisi siirtää, mutta se on jo mahdotonta. Enkä edes suostuisi siihen. En voi. Jos ei henki menisi, niin ainakin mielenterveys. Ainoa pelastus on, jos Ranskan kulttuurikeskus suostuu myöhentämään sadan elokuvan sarjansa viimeistä osiota viikolla eteenpäin, muuten meillä on käytettävissämme vain yöt.

Kaikkien on hyvin vaikea pitää hermojaan kurissa juuri nyt. Valaistusmestari on tänään tehnyt seitsemäntoista tunnin työpäivän ja huomenna hänen tulisi olla ripustamassa lisävaloja kello yhdeksältä aamulla. Täällä pääsee sujuvasti Suomen ja Perun aikaan samalla hetkellä. Ruokailuvälit venähtävät kymmentuntisiksi. Olen nähnyt illalla herra säveltäjän ottamassa tarjottimelta kolmatta sämpylää, kun nälkäiset nuoret näyttelijät ovat vielä jonottaneet vuoroaan silmä kovana, riittääkö heille yhtään. Sämpylänjakaja on jäänyt kokonaan ilman. Onneksi meiltä ei jää tähteitä. Teatterissa on rottia.

Hysteria

On lauantai. Kello on taas puoli kolme aamuyöstä. Tulen juuri töistä. Tällä viikolla harjoitukset ovat aikaisimmillaan päättyneet puoli kahdelta. Porukka lavalla on hysteerisenä väsymyksestä. Nauravat ja jäävät nauramaan, kun tulee aika lähteä kotiin.

Meillä on huomenna kaksi läpimenoa. Koskaan ei tule enää olemaan aikaa hioa kohtauksia tarkemmiksi. Tästä tulee väistämättä enemmän näyttelijöiden näköistä kuin omaani, mutta väliäkö hällä? Puolan sotalaivojen toivottoman lavastamisen keskellä väsyin kaksi kesää sitten. Nyt olen paremmin trimmattu. Ehkä alan silti vältellä P:llä alkavia maita – p:stä taitavat olla kuitenkin. Täytyy vastaisuudessa katsoa kartasta, mihin en mene töihin: Portugali? Pohjois-Irlanti? Pohjois-Amerikan Yhdysvallat? Pali? Purma? Pislanti? Kai olen valmis putoamaan uneen. Vajaa viisi päivää ja Phinland?

Työ jatkuu tauoitta pyhäpäivästä piittaamatta. Odotan hetkeä ennen harjoitusten alkua mariscos con salsa y arroz blanco -annostani oikein à la carte -toivomuksena pienessä kuppilassa, joka on auki sunnuntainakin ja väittää olevansa karibialainen. Kuppilan ovet ovat levällään kadulle. Liikenne on onneksi sunnuntaikohmeessa. Täti työntää kioskia ikkunan takana. Lastenvaunuja täällä ei näe. Lapset on kietaistu kantoliinaan, kainalon alle. Poliisiautot kiljuvat kapakan televisiossa.

Täytyy selvittää, löytyisikö hautausmaan kukkamyymälästä tuoreita ruusuja työryhmälle ylihuomenna, kun on ensi-ilta. Kortit ovat jo valmiina. Mariscot täytyy ahmia vauhdilla, sillä väki alkaa jo valua harjoituksiin. En tiedä vieläkään, kuka tulee hoitamaan äänitehosteet. Jokin ratkaisu on pakko löytää tänään. Huomennakin on harjoiteltava äänen mutta myös valojen takia.

Piirtäminen on ollut aikoinaan koulussa hauskaa siihen asti, kunnes on määrätty kielto käyttää ääriviivoja. Kuinka siirtää paperille valtavia mielikuvia ilman ääriviivoja? Näyttämön ääriviiva on valo. Sitä on pakko voida suunnata oikeisiin kohteisiin. Harjoitus alkaa ja päätämme yhdessä harjoitella vielä ensi-iltapäivänäkin.

Ohi on?

Ensi-ilta on ohi. Juhlat pidetään mariachi-orkesterin säestyksellä koko Allianzan pihan peittävässä katoksessa, jossa palelee. Tarjoilu on loppumaisillaan, kun työryhmä pääsee viimein liittymään joukkoon. Näyttelijät ehtivät juuri ja juuri saada viimeiset rippeet. Saan kiinni tarjottimelta viimeisen tacon ja joku tuo käteeni tequilan. Niistä ei juuri ole illalliseksi.

Peru-ensemble lähes kokonaisuudessaan.

Peru-ensemble lähes kokonaisuudessaan.

Ensi-ilta on silti mennyt hyvin siihen nähden, miten viime tingassa esitys on puristettu kokoon. Näkyvyydessä, kuuluvuudessa ja rytmissä olisi paljon kohentamista. Nuket, naamiot, tanssit, kaikki vaatisivat vielä viimeistelyä. Minulla on pitkä luettelo korjattavia yksityiskohtia, mutta tiedän tämän illan jälkeen silti, että ryhmä selviytyy. Joudun pyytämään näyttelijät aamupalautteeseen. Lupaan, että sen jälkeen he saavat jäädä rauhaan. Alkaa matka kotiin, kauas, pois. Taivallan kylmästä telttakatoksesta kohti hotellia nälkäisenä. Aamulla saan sämpylän ja marmeladia, lohdutan itseäni.

Kaikki hotellin puhelut yhdistyvät yöllä huoneeseeni. Aamulla hotellin johtaja arvelee, että se johtuu koko yön jatkuneesta sateesta. Minä arvelen, että se johtuu koko yön nukkuneesta keskuspojasta.

Jokainen näyttelijä tulee aamulla paikalle. Olen kiitollinen siitä. Olen elänyt näiden ihmisten kanssa päivittäin yhteistä todellisuutta yli kahden kuukauden ajan. Tänne Allianza Francesaan he jäävät, enkä todennäköisesti koskaan elämässäni enää tapaa ketään heistä. Tämä on hassu ammatinvalinta. Tien varteen jää niin paljon lämpöä ja lahjakkuutta, jota ei enää koskaan pääse jakamaan.

Karonkka

Suomen suurlähettiläs Mikko Pyhälä pitää meille vielä uudet juhlat viimeisen Liman-iltani kunniaksi ja koko työryhmäkin pääsee viimein osallistumaan. Myös Suomen ulkoasiainministeriön Inger Hirvelä on tullut paikalle ensi-iltaan ja osallistuu illanviettoon. Hän on allekirjoittanut päätöksen tukea projektia, vaikka on sitä mieltä, että nämä rikkaat saisivat rahoittaa itse teatterinsa. Nähtyäni ensi-iltayleisön todelliset, ei vain vertauskuvalliset, minkkistooladaamit, olen täsmälleen yhtä mieltä. Esityksistä olisi pitänyt varata ainakin osa halpoihin opiskelijanäytäntöihin ja tiedotusresursseja olisi pitänyt käyttää uuden yleisön tavoittamiseen.

Illan positiivisin kontakti on intiaani Hernan, joka on soittanut nämä kuukaudet orkesterissamme sanomatta sanaakaan. Nyt hän tulee juttelemaan ja sanoo tuntevansa sielunveljeyttä. Hän antaa minulle lyhyen opastuksen ayahuascaan ”sielun liaani”-uutteeseen, jolla pääsisin tapaamaan henkiä. Hän haluaa myös kertoa sitten hyvästä musisointi- ja tanssipaikasta, jossa minun pitäisi käydä.

Kun sanon, etten enää ehdi, hän on pahoillaan puolestani, mutta vakuuttaa, että ayahuasca vaikuttaa viidessä minuutissa.

– Ehkä seuraavalla kerralla, sanon.

Kaltereita ja safareja: Afrikka

Etelä-Afrikka 1998

Olen tänään nähnyt maan, jumalan luoman, koskemattomana, ilman ainuttakaan ihmisen käden jälkeä. Ja se on kaunis. Lensimme matalalla yli Kenian. Lumihuippuiset laet seurasivat vihreitä vuoria, Kilimanjaro näytti pysäyttäneen pilvet ballerinamekokseen Tansanian puolella. Maahan ei ollut piirretty valtioiden rajalinjoja.

Nyt olen sisällä kalteriunelmassa. Matkaan on kulunut 26 tuntia: Kiev, Sofia, Kairo, Nairobi ja nyt Johannesburg. Talo on loivalla rinteellä. Siihen kuuluu suuri puutarha ja uima-allas sekä sisäkkö Elisabethin ja puutarhuri Simonin rakennus pihan laidalla. Päärakennuksessa kaikki on hyvällä maulla valittua, joka esine kohdallaan. Lankoni uusi vaimo ihmettelee, etteivät jalkani ole turvoksissa. Hänellä aina turpoavat koneessa.

Ibis-lintu napsii aamulla matoja tiiviin ruohomaton lomasta yöksi suljettujen kaltereiden ulkopuolella. Rautatangot ovat koko rakennuksen korkuiset ja suojaavat puutarhaan johtavaa ikkunaseinää. Sähkömoottori vyöryttää ne sivuun aamuisin. Talon muilla kyljillä on ikkunoiden kohdalle kiinnitetyt kalterit, jotka eivät hievahdakaan. Vankka, korkea kivimuuri ympäröi tonttia. Metalliportissa on sähkölukko. Kun sukulaiseni palaavat kotiin autollaan, he tarkistavat aina heti auton pysäytettyään, ettei ketään näy lähistöllä. Sitten he avaavat kaukosäätimellä rautaporttinsa ja sulkevat sen takanaan ennen kuin avaavat kaukosäätimellä autotallin oven ja ajavat siitä sisään. Sen sulkeuduttua he astuvat autosta ja siirtyvät sisäkautta tallista asuinkerrokseen. Naapurin koirat ulvovat tämän tapahtuman ajan. Sukulaiset eivät ole nähneet naapureita eivätkä koiria kertaakaan niiden vuosien aikana, joina ovat asuneet paikalla.

Puutarhuri Simon ei liiku autolla. Niinpä hänen kimppuunsa oli käynyt hiljattain kolme mustaa miestä kadulla, lähellä porttia. Simon oli väittänyt olevansa matkalla etäämmälle. Kaksi miestä oli silti jäänyt pitelemään häntä kiinni pensaikossa. Kolmas mies oli samaan aikaan yrittänyt mennä portista väkisin, mutta saanut aikaan oikosulun sähkölukkoon. Pihalla oli seissyt kylään tulleiden ihmisten auto, jonka tunkeutujat olivat olleet aikeissa varastaa. Lankoni oli tullut hälytyksen kuultuaan taskulamppuineen pihalle katsomaan, mitä on tekeillä. Murtaja oli silloin heittäytynyt maahan portin taa, toiset pidelleet Simonia vaiti. Lanko ei ollut havainnut ketään miehistä. Rautaportin hän oli havainnut lukittuneen. Se painaa kaksi ja puoli tonnia eikä liikahdakaan työntämällä. Siispä sähkölukko oli ollut saatava kuntoon, koska muuten kyläilijät eivät olisi päässeet ajamaan kotiinsa. Kun oikosulku oli viimein saatu selvitetyksi, portti oli auennut. Vieraat olivat ajaneet pois ja portti sulkeutunut uudelleen. Lanko oli mennyt sisälle taloon. Simon oli sen sijaan jäänyt kiikkiin aidan ulkopuolelle. Hän oli jatkanut matkaansa eteenpäin, jottei olisi paljastunut talon asukkaaksi.

Toinen murtoyritys on sen sijaan jättänyt jälkensä, jotka eivät ole jääneet huomaamatta omistajiltakaan. Kun lankoni on puolisoineen viimeksi palannut Euroopasta, yhden pienen sivuikkunan kalteri on ollut taivuteltuna. Sitä on väännetty syrjään tunkilla niin, että on saatu aikaan pyöreä aukko. Tarkoitus on ollut panna aukosta sisään viisivuotias poika, joka avaisi ovet sisältä päin. Menetelmä on traditionaalinen, ainakin Oliver Twistin ajoilta asti käytössä, jos ei jo paljon ennen sitä. Vartiointiliike on kuitenkin toiminut välittömästi saatuaan hälytyksen. Paikalle on saapunut kaksi mustaa ja yksi valkoinen lihaskimppu patruunavyöt lonkalla. He ovat heittäneet patjan muurin yli, hypänneet itse perästä, nähneet paikalta livahtaneen murtokoplan jäljet ja tarkistaneet ”murtovarman” talon kärsimät vahingot. Simon, joka on tälläkin kertaa herännyt silminnäkijäksi, on suuttunut isäntäväen puolesta, kun murtovarmuus on jo toistamiseen osoittautunut kovin suhteelliseksi.

Liikemies

Jos pikku rikolliset tekevät pikku rötöksiä, ovat suuremmat rötökset laillisia. Lankoni kertoo, kuinka hän oli erehtynyt eläkkeelle jäätyään broileribisnekseen. Hän oli ostanut rekkakaupalla broilereita käteisellä ja myynyt ne eteenpäin kohtuullisella voitolla kauppaviikon perjantaina. Maanantaina hänen ostajansa olivat olleet konkurssissa. Lankomies oli päässyt irti hankkeesta muutamaa sataa tuhatta randia köyhempänä.

Nyt hänellä on kellarikerroksessa studio, jossa hän maalaa taidejäljitelmiä öljyväreillä mutta harjaantumattomalla kädellä. Hän joogaa, säilyttää vanhoja valokuvia ja muistelee. Yksi hänen muistoistaan koskee ensi matkaa Salomiehikkälään, jossa isoäidilläni oli talo. Kylän pojat olivat innostuneet ulkomaan elävästä, saunottaneet tulevan langon selkänahan punaiseksi ja vieneet sitten tansseihin.

Seuraintalon ulkohuoneen nurkalla oli tarjottu kirkasta viinaa pullosta, joka oli roikkunut narussa, omistajansa haarojen välissä. Tansseihin pyrkijät oli siihen aikaan tarkastettu portilla käsikopelolla, joka ei sentään ollut ulottunut kaikkein yksityisimmille alueille. Pullo oli sillä keinoin pysynyt omistajan matkassa. Kunkin porukasta oli pitänyt ottaa lämmenneestä pullosta huikka. Se oli tapahtunut sanomatta sanaakaan. Kun kierros oli ollut lopussa, oli pullokin ollut tyhjä ja sanainen arkku avattu. Pullon tuonut oli todennut ykskantaan ”perkele”.

Pidän sisarvainajani miehestä. Hän on ollut loistava kertoja ja viihdyttänyt lapsuuteni illanistujaisia verrattomasti. Vuosien mittaan vaikutti siltä, että pariskunta kasvoi aivan toistensa vastakohdaksi. Lanko pysyi nuorekkaana, sisar näki ympärillään vain virheitä. Nyt lankokin alkaa harmaantua, otsan lahdekkeet ovat matkanneet korkealle ja sarvisankaiset silmälasit entistä paksummat. Mutta tarinat eivät ole kuolleet.

Lanko on aikeissa jatkaa tarinointia, mutta lopettelee, kun ymmärtää rouvansa kiinnostuksen Suomi-aiheeseen lopahtaneen tämän tokaistessa yllättäen:

– I’m easy to get but hard to keep.

Ihmettelen mielessäni uuden puolison valintaa, mutta myöhemmin rouva paljastaa, että heti nähtyään langon Ateenan hollantilaisella klubilla, hän oli päättänyt, että tuon minä otan.

Market Theatre

Joburgin keskusta on täynnään mustia bussinodottajia. Roskanpaljous on lannistava. Katutasossa ei näe yhtään kalteritonta ikkunaa. Monet kerrostaloista näyttävät olevan tyhjillään. Täältä on lähdetty. Timanttifirmalla on ollut timantinmallinen päärakennus, jossa on pyöreä torni. Nyt siitä suunnitellaan vankilaa. On tehty laskelmia siitä, että vartijoita tarvittaisiin vain kolmeen alimmaiseen kerrokseen. Ylemmät kerrokset hoituisivat itsestään.

Maan ensimmäiset vapaat vaalit vuonna 1994 ovat olleet ANC:n voitto ja johtaneet entisen rangaistusvangin Nelson Mandelan presidenttikauteen, jota on vielä vuosi jäljellä.

Suomen Etelä-Afrikan suurlähettiläs kertoi ennen matkalle lähtöäni, että ensimmäiset uuden tasavallan vuodet ovat todellakin olleet arvaamattomia. Köyhät ihmiset ovat vieneet omin luvin kodinkoneliikkeistä pesukoneita ilmoittaen, että Mandela maksaa. Monet varakkaat valkoiset ovat pitäneet parempana muuttaa maasta. Olot ovat kuitenkin vähitellen vakiintuneet ja demokratian pelisäännöt tulleet tutummiksi, monille pettymykseksi. Kansan traumoja lääkitään totuuskomission voimin ja valtaosa valkoisesta väestöstä osallistuu yhteiskunnan rakentamiseen. ”Kafferi pysyköön lestissään” -ilmaukset ovat jääneet lopullisesti historiaan ainakin julkisissa puheissa. Mutta riskit hahmottuvat uusiksi. Maassa on jo vuosituhannen vaihteessa neljä ja puoli miljoonaa HIV-tartunnan saanutta.

Isäntäväkeni ei ole uskaltautunut kaupungin keskusta-alueille useinkaan. He tarkistavat huolella auton ovien lukituksen pysähtyessään punaisiin valoihin. Nyt he ovat kuitenkin suostuneet vaatimukseeni käydä katsomassa esitys Market Theatressa. Olen ollut kirjeenvaihdossa Athol Fugardin kanssa ”Harold herra ja pojat” -näytelmästä, jonka olen ohjannut, ja haluan toki nähdä hänen tyyssijansa Afrikassa.

Menemme ennen esitystä ruokailemaan teatterin ravintolaan, jossa strutsi maistuu ja henkilökunta on ystävällistä. Ruokavieraat ovat mustia ja valkoisia. Lopuksi pyydetään kuittaus vieraskirjaan. Kirjoitan omani Catherine Deneuven nimen perään. Siirrymme teatteriin. Esitys on niin hyvä, että pyydän tekstin itselleni. Saan sen kirjailija-näyttelijä Slapolepzylta, joka kertoo, että Fugard on tällä erää Lontoossa ja on sitä paitsi siirtynyt Civic Theatreen.

Retki on sujunut seuralaisteni mielestä yllättävän rauhallisesti ja he pohtivat, tohtisivatko mennä teatteriin uudelleenkin. Kun palaamme keskustasta esikaupunkibulevardien rauhaan, jossa ei juurikaan näy autoja vaan joitakin satunnaisia jalan taivaltavia, lankoni puoliso lausahtaa tällä kertaa liikennepoliittisen ajatuksen:

– On niin paha, kun ne ovat niin mustia, ettei niitä kerta kaikkiaan erota pimeässä.

Puutarhuri Simon

Kellun uima-altaassa laiskanlinnan mallisella uimapatjalla aamu-uinnilla, kun puutarhuri Simon rohkaistuu keskustelemaan. Hän on pieni, hintelä ja jo harmaantunut mies, joka kulkee olkihatun reuhka päässään:

– What do you think about our garden?

Kehun puutarhaa täydestä syystä. Se on vehreä ja hyvin hoidettu, nurmikkoa on taatusti kasteltu ja kitketty kymmeniä vuosia.

Laiskottelua puutarhassa.

Laiskottelua puutarhassa.

Laakson puolella, tontin alalaidan takana näkyy hökkeli, jossa asuu vanha musta mies ja kolme nuorempaa. He eivät puhu. Jos heitä puhuttelee, he vastaavat ”zulu”. He ovat silti osoittautuneet luotettaviksi lähinaapureiksi, estävät ilmeisesti kaikki sivullisten aikeet tunkeutua aidan yli alarinteen kautta. Siksi heillä on oikeus tuoda muoviämpärinsä aidan viereen päivittäin. Simon laskee ne letkulla täyteen vettä. Pojat näyttävät löytävän puuhaa aidan vierellä, kun loikoilen päivisin auringossa ja käännän Kaliforniasta matkaan jäänyttä ”The Bouncers”-näytelmää Älä sä viitti -teatterille. Yksi on katolla, toinen maalaa aitaa. Molemmat tekevät asiaa piharakennukseen.

Buureja

Liikumme tänään ylemmän keskiluokan parissa. Käymme Sandtonin ostoskeskuksessa, josta löydän Leni Riefenstahlin masai-kuvia ja Plattland-alueen buurien jälkeläisistä otettuja merkillisiä tutkielmia, joista sisäsiittoisuus välittyy karmaisevana. Jahkailen pitkään kahden vaiheilla, kumman kirjan otan. Päädyn Riefenstahliin. Harmi. Pian saisin saman kirjan Kuopiossa järjestettävästä valokuvanäyttelystä, jonka Leni Riefenstahl itse käy avaamassa. Plattland ei sen sijaan varmaan tule koskaan ulottuvilleni. Näemme myös The Square Theatren ”The eleventh Commandment” -esityksen ulkoisista tunnusmerkeistä päätelleen juutalaisperäisen yleisön keskuudessa. Se on perinteistä ruokapöytäreplikointia.

Langon puoliso päättää viedä minut seuraavaksi tutustumaan International American Women’s Clubiin. Meitä on koolla salintäysi. Kansainvälinen sirkutus täyttää salin, kunnes kuningatar Beatrixen näköinen hypoterapeutti aloittaa luentonsa ja demonstroi käsien päälle panemisen ja etäsivelyn terapeuttista vaikutusta. Hänellä on demonstraatiovälineenä ystävättärensä Frieda, joka on pukeutunut täsmälleen samoin kuin itse terapeutti. Langon puoliso vakuuttaa olevansa alan asiantuntija hänkin, sillä hänen omat polvensa on parannettu etätyönä Hollannista käsin.

Sitten matkaamme Rosebankin ostoskeskukseen ja katsomme Katarina Heynsin ohjaaman afrikaansinkielisen elokuvan ”Paljas”, jossa Marius Weyners tekee oivallisen roolin. Se on hyvä tarina taloudellisesti kuihtuvasta ja köyhästä Karoon alueesta, joka on ”Harold-herran ja poikien” tapahtumapaikka. Filmissä näyttelee yllätyksekseni Fugardin itsensä ohjaaman alkuperäisesityksen Sam.

Soweto

Neljän ja puolen miljoonan ihmismassa asuttaa Sowetoa. Se on ollut alun perin jaettuna kuuteen rotupohjaiseen sektoriin, mutta erottelu on vähitellen kadonnut massan paisuessa. Sen sijaan alue on jakautunut sosiaalisiin kerrostumiin. Yläluokan talojen huippuna on Winnie Mandelan palatsi, keskiluokan asumista edustaa Nelson Mandelan entinen koti. Alin kerrostuma koostuu aaltopeltihökkeleistä. Niiden välissä on valtion kustantamia ulkovessoja, joihin on koko ajan pitkät jonot. Hökkelit ovat omilla alueillaan, mutta niitä on myös vuokramökkeinä keskiluokan takapihoilla. Kolmesataa kirkkoa vartioi siveellistä elämää. Nykyväestön laskenta on tällä erää edelleen kesken. Tuloksia odotellaan. Chris Hani -sairaalassa syntyy joka tapauksessa 35 000 uutta kansalaista vuosittain.

Jimmyn ystävyysmatkojen Lazarus, joka opastaa meitä, on itse kotoisin Soweton South Western Townshipista ja on saanut sovituksi, että pääsemme kurkistamaan sisään yhteen peltimajaan. Talon emäntä seisoo pesusoikon takana ja kertoo vuokraavansa huonetta kolmen randin hinnalla. Huoneessa asuu hänen lisäkseen kuusi lasta, joiden isä on kuollut Soweton levottomuuksissa. Ne tapahtumat eivät pääse unohtumaan paikallisilta. Koulukukkulalta löytyy Hector Petersonin muistomerkki ja siirtolavoille rakennettu näyttely vuoden 1976 tapahtumista.

Nelson Mandelan taloon tunkeutuu yhtä aikaa kanssamme amerikkalaisia, mutta myös Etelä-Afrikasta vuonna 1967 pois muuttaneita. Talo on pieni, huoneet siistit ja vaatimattomat. Jäljellä on kaikki oleellisin vaatteita ja kenkiä myöten.

Ajelemme opastuksen päätyttyä lankoni kanssa pitkin poikin Sowetoa. Kadunvarret ja ylikulkusiltojen reunat ovat täynnään katukauppiaita. Kaikki mahdollinen ja mahdoton löytyy maahan levitetyiltä kangaskaistaleilta tai laatikoiden päältä.

Tavaratalo sillalla matkalla Sowetoon.

Tavaratalo sillalla matkalla Sowetoon.

Langon puoliso maalaa tällä välin posliinia. Osumme markkinoille, joita on meneillään kahdellakin eri alueella. Otan valokuvia, eikä täällä kukaan protestoi.

Kun ajamme takaisin Joburgiin, ohitamme Alexandran, pohjoisen townshipin, johon rinnastettuna sowetolaiset elävät suorastaan ylellistä elämää. Alexandraan ei järjestetä tutustumisretkiä. Kun palaamme kalterivillaan, lankoni puoliso on juuri saapunut posliinitunniltaan.

Anoppi

Joinakin aamuina olen tavannut keittiössä sisäkkö Elisabethin. Hän yöpyy piharakennuksen toisessa päädyssä, silloin kun ei ehdi julkisilla kulkuvälineillä kaupunkiin, omaan kotiinsa. Kun kyselen hänestä lisää, saan kuulla hänen köyhtyneen ratkaisevasti hiljattain. Hänen poikansa Salomon on mennyt naimisiin. Elisabeth on järjestänyt ihanat juhlat, mutta pari on myöhästynyt kirkosta ja liitto jäänyt ilman papin siunausta.

Hääjuhlien jälkeen morsiamen äiti on ottanut yhteytä Elisabethiin ja vaatinut jo maksettujen kolmen tuhannen randin myötäjäisten lisäksi toiset kolme tuhatta, koska hänen tyttärensä on niin hyvä työihminen. On valitellut olevansa äiti, jonka mies on kuollut ja jonka ainoa omaisuus on tytär. Elisabeth on maksanut toiset myötäjäiset. Sitten hän on saanut kuulla tytön joutuneen sairaalaan. Hän on pyytänyt isäntäväeltään vapaapäivän ja mennyt katsomaan tyttöä. Ketään sen nimistä ei ole löytynyt ja Elisabethin koko omaisuus on kadonnut taivaan tuuliin.

Krügerpark

Paul Krügerin silmäluomet alkoivat kasvaa sisäänpäin hänen ollessaan Afrikassa. Kuningatar Wilhelmina lähetti omaan laskuunsa pienen laivaston hakemaan miehen kotiin, kun hallitus ei suostunut moisiin kustannuksiin. Kuningatar maksoi myös hänen leikkauksensa. Wilhelmina ei juuri köyhtynyt operaatiosta, hänelle tilitettiin tuohon aikaan esimerkiksi 96 prosenttia maailman kiniinituotannon voitoista.

Paul Krüger sai sittemmin antaa nimensä valtavalle luonnonsuojelureservaatille Etelä-Afrikan kaakkoiskulmalla. Sinne me matkaamme. Johannesburgin ja Malamen välinen ajomatka on kuutisen tuntia. Maisemat vaihtuvat laidunniityistä hedelmä- ja sokeriruokoviljelmiin, vihreäpeitteisistä vuorista kellertäväkylkisiin kaljuihin huippuihin. Valtavaa ydinvoimala-aluetta lukuun ottamatta kaikki on avaraa ja kaunista, tienvarsien heinä on tosin kulottunut keltaiseksi.

Olemme jo iltaan mennessä majoittuneet Safari-Exotica-Intercontinental -hotellin viiden tähden bungaloweihin, lähtökuoppiin aamun safariretkeä varten. Aurinko laskee dramaattisesti ilta-aterian aikaan ja laveeraa vuorenkylkeä punaiseksi. Kajastus heijastuu jokeen, jonne virtahevot alkavat kokoontua iltauinnille.

Lankoni puhuu Hitlerin suunnitelmasta, jossa avaruuteen asennetut jättipeilit höyrystäisivät Välimerta niin, että sen pinta laskisi muutaman metrin, jolloin viljelysmaa lisääntyisi. Höyrystynyt sade laskettaisiin puolestaan Libanoniin kasteluvedeksi. Hitlerin ainoaksi ongelmaksi jäi, että Gibraltarin salmea pitäisi korottaa nykyisestä neljänsadan metrin syvyydestä kahteensataan metriin, ettei Atlantin vesi valuisi Välimeren höyryjen tilalle. Uskon, että lankoni tietää, mistä puhuu. Hänen äitinsä on aikoinaan kuljettanut pojan Hollannista Hitler-Jugendiin oppimaan ihmisten tavoille. Tämän seikan lankoni on kertonut minulle vasta hiljan, vanhoilla päivillään, sisareni jo kuoltua.

Siirrymme illallisen jälkeen joen partaalle rakennettuun näköalabaariin, joka kurottuu pylväiden varassa veden päälle. Rauhallisella iltauinnilla näkyy ainakin kolme virtahepoa ja krokotiili. Vastarannalla loikoo käärme. Tulikärpäset tanssivat kaislikossa kaskaiden sirittäessä hurjina. Taivaalle piirtyy Etelänristi.

Norsujen seimi

Pikku apinat mölyävät ikkunan takana ja siirtyvät sitten varastelemaan makupaloja aamiaispöydästä. Pääsemme matkaan pitkin pölyisiä ja kiemurtelevia teitä viralliselle suojelualueelle. Krügerin kansallispuisto on itse asiassa osa suurempaa kokonaisuutta, Limpopo Transfrontier Parkia, joka ulottuu sekä Zimbabween että Mosambikiin.

Teiden varrelta bongaamme monia impalalajeja, kuduja, biisoneita, sarvikuonoja, kotkan, haukkoja, haikaroita, seeproja, villisikoja, paviaaneja, vervettiapinoita ja krokotiileja. Meno autossa on ryskyvää ja kuumaa, iskunvaimentimet ovat taakse jäänyttä elämää. Aurinko paahtaa kattopeltiin ja pöly nousee tiestä. Ikkunat on pakko pitää kiinni. ”Big five” -täyskädestä näemme elefantin, sarvikuonon ja vesipuhvelin. Leijonat ja leopardit pysyvät poissa näköpiiristä.

Kun retki alkaa jo lopullisesti uuvuttaa ja taivas punertua, meille tarjoutuu vielä lähtemätön cinemascope-otos. Olemme jo asfaltoidulla päätiellä palaamassa hotellille, kun näemme autojen hiljentävän edessä ja sitten pysähtyvän kokonaan. Ikkunoita veivataan kiinni. Teemme samoin. Hetken kuluttua tien reunaan tulee elefantti, joka nostaa kärsänsä ja toitottaa. Sitten se marssii tien poikki perässään toistakymmentä pikku elefanttia jokaisen kärsä kiinni edellä kulkevan hännässä. Kun koko pienokaisletka on ylittänyt tien, tulee perässä vielä yksi isokokoinen norsu, joka tarhan tätinä varmistaa saattueen. Koko joukko piirtyy punertavaa taivasta vasten kaikotessaan etäämmälle. Sitten autot kaasuttavat liikkeelle.

Norsut lähestyvät.

Norsut lähestyvät.

Déja vu

Hiivin bungalowistani jo auringonnousun aikaan seuraavana aamuna. Rannassa on vain kolme hippoa ja minä. Ne polskivat aamulaiskoina mutaisessa syvänteessä ja haukottelevat antaumuksellisesti koko kidallaan.

Kun palaan hotellille, joudun tilanteeseen, joka tuo muistuman sisarestani. Langon puoliso on järkyttynyt tolaltaan: Hänen kultainen kaulakorunsa on varastettu. Lanko yrittää rauhoitella ja luistaa kyselemään, olisiko koru löytynyt jostain. Rouva on varma, että varastettu se on. Hetken hän katsoo minuakin kuin vähintään osasyyllistä. Kun palaamme aamiaiselta hakemaan huoneista matkatavaroita, hänen korunsa löytyy ja pääsemme jatkamaan matkaa.

Paluumatka kulkee niin läheltä Mosambikin rajaa, että päätämme käydä rajavartioasemalla näyttämässä passimme tarkoituksena tehdä pieni kierros Maputossa, mutta ylitys on ruuhkaisa, joten vaihdamme suuntaa ja ajamme kohti Swazimaata.

Phohyanen paratiisi

Swazimaa 1998

On jälleen aamunkoiton aika. Uin alasti luonnon muovaamassa kivialtaassa, jonne vesi virtaa haaroittuvana putouksena satojen metrien korkeudelta pitkin vuorenkylkeä. Tässä syvennyksessä se asettuu hetkeksi suvannoksi, kunnes jatkaa matkaansa laakson pohjalla virtaavaan jokeen. Nautin vesiputoushieronnasta katsellen altaalta avautuvaa huikeaa näkymää.

Ylhäältä syöksyvät kirkkaat vesivirrat, jotka huuhtelevat kylkiäni, edessä avautuu rehevä laakso palmuineen, kiipeilevine aamuapinoineen, kaikissa väreissä pyörivine perhosineen ja eksoottisine lintuineen. Sanovat lintuja olevan täällä noin kaksisataa lajia. Laakson takana on vuorten kupeita vehreine kasvustoineen.

Lähes paratiisissa.

Lähes paratiisissa.

Jos hetkeen voisi jäädä kiinni, jäisin tähän. Olen niin lähellä maanpäällistä paratiisia kuin olen ikinä osannut unelmoida. Sitten ihmiset alkavat heräillä ja sadepilvet lähestyvät. On kiirehdittävä pyyhkeeseen ja pukemaan.

Safarielämää

Olemme nukkuneet yön hotellin safariteltoissa, laakson pohjalla. Apinoiden iltametelin vaiettua olen kuunnellut viereisestä teltasta kaikuvaa langon ja puolison kuorsausta. Aamun sarastaessa apinat ovat aloittaneet uudelleen telmimisensä.

Ylempänä rinteessä on hotellin ravintola ja pylväiden varaan pystytettyjä bungaloweja. joiden seinät ovat värikkäiden maalausten peitossa. Niissä koreilee flora sekä fauna sulassa sovussa satuolentojen kanssa. Meille vapautuu niiden joukosta seuraavaksi yöksi kaksikerroksinen huvila, jossa uni on rauhallisempaa. Koko paikka näyttää toimivan yhden perheen yrityksenä. Valkoinen omistajabuuri näyttää ottaneen mustan vaimon, joka kulkee kepin varaan nojaavan isoäidin, pariskunnan lasten posliininhauraaksi kuihtuneen ”oman”, tukena. Eri ikäiset perheenjäsenet juoksevat sateen alkaessa nostamaan sisään ravintolan ulkopöytiä.

Absoluuttinen kuningaskunta

Paratiisiani ympäröi Swazimaa, yksi maailman köyhimmistä alueista. Tämä surkuhupaisa pikku maa on Afrikan viimeinen absoluuttinen kuningaskunta. Sen yksinvaltias on tehtaillut vuonna 1973 perustuslain, joka sementoi kaiken vallan kuningashuoneelle. Hän on päätynyt sen nojalla kieltämään kaikki puolueet. Etelä-Afrikka ympäröi valtion koko rajaviivaa ja maan talous on täydellisesti naapuristaan riippuvainen. Bruttokansantuote on arvioiden varassa, mutta varakkain kymmenys väestöstä saa siitä neljäkymmentä prosenttia eikä kuningasperheen elämänlaadussa liene moittimista.

Tienvarret ovat täynnä markkinapaikkoja, joihin joka ainoa kansalainen näyttää pystyttäneen risukojunsa. Niissä myydään taidekäsityötä: pienoispatsaita, soittimia, ruukkuja, kankaita, loputtomiin ja halvalla. Ostan pienen kivisen elefantin. Monilla myyjillä on vaatetuksena hame ja nahkainen esiliina, olipa kyseessä mies tai nainen. Asukokonaisuuteen näyttää kuuluvan myös kävelykeppi.

Kirkkoon menevä naisväki on pukeutunut siniseen siivoustakin näköiseen kokomekkoon, jonka vyötäröllä on värikäs nauha tai vyö. Banaaninlehtihameiset lapset tanssivat turkkilaisen turistibussin väelle. Neidot kulkevat rimpsuhameissa. Maalaisilla näyttää olevan paksu villapipo päässä.

Väenpaljouden ja risukojujen takaa aukeaa edelleen henkeäsalpaavien vuorten ja laaksojen jono. Ja äkkiä markkinat jatkuvatkin jo Etelä-Afrikan puolella. Sitten ne päättyvät ja eteen leviävät jälleen laajat, tasaiset viljapellot, massiiviset karjalaumat ja suunnattomat voimalaitokset. Kopperkittelin jumalan hylkäämässä Tuinsentrumissa ostamme pitkäsääriseltä buuripojalta pannukakkuja. Muita asiakkaita ei näy. Pienet maaseutukaupungit kuihtuvat täällä vauhdilla. Sitten ovatkin jälleen vastassa tietullit ja Johannesburg. Pääsemme kalterivillan juuri silitetyltä pyykiltä tuoksuvaan hyvinvointiin.

Kansainvälistä

Kone laskeutuu vain kerran, Sofiassa, paluumatkalla Suomeen. Kun saamme matkalaukut Helsingissä, on kaikkien samalta lennolta tulleiden suomalaisten laukut avattu tai murrettu, omani muiden mukana. Merkkivaatteet on viety, samoin pienelektroniikka. Minulta on kelvannut vain kamera. Sääli sitäkin vähää, sillä kameran sisällä on ollut täysi filmi hyviä kuvia Sowetosta.

Pimeän pääkaupunki

Kongon demokraattinen tasavalta 2002

Pilvet Kinshasan yllä ovat vuoria, harmaita mattoja tai siniharmaita katoksia. Niiden lomassa välähtelevät salamat. Yksinäinen kultainen torni puskee läpi katoksen, jonka alla on valkoinen pumpulipeitto. Kone hakeutuu alas tummanpuhuvaan rotkoon, ohi mustien hattaroiden kalaparven, joka ui kultaisen sienipilven kylkeä. Laskeudumme alemmas, violettiin Japaninvuorten rotkoon. Putoan ilman viisumia Dorén raamatun vanhan testamentin maisemaan salamoinnin jatkaessa ilotulitustaan. Hammaspeikko seisoo hattaralla vartiossa, kun vajoamme jäävuorten kerrostumaan, joka vaihtuu äkkiä lohenpunaiseksi. Maan aukko on alla helmenharmaana. Muutama lumivyörymaisema vaihtaa vielä muotoaan ja katoaa, kun korviin jo koskee.

Kone solahtaa seesteiseen ilta-autereeseen, jonka alapuolella Kongojoen suisto toistaa pilvikannen värin hohtavana kuin kultainen palo. Taivaan avara sini vilahtaa hetken horisontissa, kunnes maa ja vesi kääntyvät ottamaan vastaan toisensa ja vedessä kelluu kultareunainen heijastus selkeänä kuin toinen taivas, jota sankan viidakon tummanpuhuva turkki reunustaa. Pilvien seinämä seuraa koneen sivulla maahan asti. Muutama säälittävä sähkövalo kiiluu mustuneen vuoren kupeessa ja pieni tulipalo roihuaa rinteessä kaikessa rauhassa. Maan kamaralla on jo pimenevä ilta.

”Bongo, bongo, bongo, aina rakas ompi Kongo, täällä viihdyn mä vaan…” Laskeudun juuri nyt lapsuuteni eksotiikkafetissin, seikkailujen kehdon, pimeimmän Afrikan kamaralle, entiseen Leopoldvilleen. Täältä lähetettiin Leopold II:lle Belgiaan ranteesta irti hakattuja valkokämmenisiä mustia käsiä osoituksena uskollisesta alamaisuudesta.

Viisumitehtailu

Eksotiikka on vähissä Kinshasan lentokentällä. Ilma on kuin kuivaushuoneessa. Lentoaseman sisätiloissakaan ei ole lainkaan ilmastointia. Passintarkastuksen ulkomaalaisjono on loputtoman pitkä. Tiedän paremmin kuin hyvin, ettei minulla ole maahantuloviisumia. Olen hädin tuskin ehtinyt hankkia passin havaittuani, että vanha passini ei koskaan ehtisi palata Tukholmasta, jonne se oli lähetetty viisumihakemuksen liitteenä. Sinne oli jäänyt myös rokotuspassini, joka minulta siis myös puuttuu. Täkäläiset isännät ovat kuitenkin vakuuttaneet, että asia järjestyy kentällä. Saapa nähdä.

Silmiini osuu mies, jolla on käsissään paperi. Siinä lukee kolme nimeä. Yksi niistä alkaa R A N -kirjaimin. Otan miestä hihasta ja tosiaan, siinä on vierailukutsun esittäjä, paikallisen ITI-keskuksen puheenjohtaja ja teatterinjohtaja M. Mitendo. Olen saanut kehitysapuvaroista apurahan suunnittelumatkaan, jonka tarkoitus on tutustuttaa Joucotec-lastenteatterifestivaaliin ja arvioida mahdollisuuksia Mitendon ehdottamaan koulutusyhteistyöhön.

Tunnistaminen joukosta ei ole itsestään selvää, sillä olen nähnyt miehen vain kerran, useita vuosia sitten Marseillessa. Hänen lienee helpompi tunnistaa minut ja tyytyväinen hymy on levinnyt lyhyen, vantteran miehen kasvoille. Hän rynnii luokseni ja kääntyy käteltyään puskemaan harteillaan väkeä syrjään.

Etenemiseni pysähtyy kuitenkin passintarkastukseen. Mitendo selittää virkailijalle asiaa ja lisää miehiä tulee paikalle: ”Un visa volant”, mutta miten. M. Mitendo kertoo myöhemmin istuneensa koko tulopäivän ja sitä edeltäneen päivän ulkomaalaisasioiden johtajan konttorissa, josta häntä on aina väillä käsketty jaloittelemaan, mutta hän ei ole hievahtanutkaan:

– Kun on läsnä, eivät unohda.

Samaa sanovat karibialaiset ystäväni: loin des yeux, loin du coeur.

Pääsemmekin eteenpäin seuraavaan tarkistuspisteeseen asti: rokotustodistus puuttuu. Selostan, että minulla on kaikki tarpeelliset rokotukset, mutta tosite on Tukholmassa. Miehet puhuvat keskenään ja seteli vaihtaa omistajaa. Minulle lyödään kouraan rokotuspassi, jonka kannesta on hangattu pois entisen haltijan nimi ja riipustettu omani tilalle. Pääsemme hakemaan matkalaukkua.

Hiki valuu otsalla ja kaulalla, kun avaan laukkuani jo kolmatta kertaa, jälleen uudelle virkailijalle. Hän penkoo vaatteeni. Kun saamme viimein jatkaa matkaa, lähimmästä ovesta ei pääse mihinkään, sillä poliisi ja kantaja ovat jääneet sen eteen riuhtomaan yhtä lentokonelaukkua välissään. Kun he viimein väistyvät, valot sammuvat koko rakennuksesta. Hetken pimeys on silmittömän musta. Sitten osa valoista syttyy ja matkalaukkuni raahataan rakennuksen toiselle laidalle, pieneen huoneeseen, jossa odottavat kaikki samat miehet kuin passiluukulla. Matkalaukku jää heidän hoteisiinsa, kun minut opastetaan pitkää käytävää pieneen ikkunattomaan huoneeseen, jota valaisee yksi valuva kynttilä pöydän kulmalla.

Pöydän takana istuva mies on pieni ja tärkeä. Hän kertoo tekevänsä nyt poikkeuksen. Sitten hän kääntelee verkkaisasti papereitaan ja kirjoittaa jotain niiden taakse, sitten pienelle lapulle, sitten isoon kirjaan. Hän kumartuu ottamaan viereisen kaapin alahyllyltä, lukon takaa leimasimen ja tyynyn. Hän kokeilee leimasinta paperiin ja leimaa sitten viimein passini. Sitten tarvitaan taas numeroita ja nimiä, eikä kynttilän valossa tahdo erottaa, mihin kohtaan niitä pitää piirtää. Seuraavaksi ilmenee, ettei toimitusta voi maksaa euroissa. Olen yrittänyt selvittää sähköpostitse valuuttapolitiikkaa ennen lähtöäni, mutta postini on ollut tukkeutuneena ydinvoiman vastaisen valtavirran meileistä. Minua ei ole osattu valistaa pankissakaan. Siellä on kuitenkin oletettu, että euro lienee käypä valuutta, kun on kyse eurovaltioiden entisestä siirtomaasta. Onneksi M. Mitendolla on mukanaan sata dollaria. Nyt etsitään vaihtorahoja. Yhdeltä mieheltä löytyy 45 dollaria, mutta se ei ihan riitä. Kaikki setelit tarkistetaan huolella kynttilän valossa.

Sitten kaikki miehet lähtevät yhtä lukuun ottamatta vaihtamaan seteliä. Istun aikani kynttilän valossa, kunnes siirryn käytävään, jossa on edes vähän enemmän ilmaa ja muutama kohtalotoveri odottamassa vuoroaan. Miehet palaavat ja meidät odottajat käsketään siirtymään sisään. Pöydällä palavan kynttilän liekki huojahtaa, kun ovi käy, mutta se ei onneksi sammu. Pikku mies sormeilee nyt muiden passeja ja julistaa jokaiselle tuomionsa. Minun passini on viimeisenä, mutta en saa sitä vieläkään. Minut marssitetaan vielä takaisin passintarkastukseen, jonne pikku mies katoaa. Huolehdin siitä, mihin matkalaukkuni on mahtanut jäädä ja se haetaan. Pikku mies tulee lopulta takaisin, antaa minulle passin ja kättelee M. Mitendoa. Sitten hän jää seisomaan eteeni. Mitä nyt vielä, käy mielessäni, joutavine euroineni.

– Donnez moi la main, mies tokaisee.

Kättelen ja hän menee.

Kenttäkuljetus

Ovella poliisi käskee mukaamme taas uuden miehen, jolle M. Mitendo antaa parkkipaikan kulmalla setelin. Mies menee ja me jäämme raahustamaan ympäri isoa, pimeää parkkipaikkaa, josta pitäisi löytyä BMW. Ei löydy.

Erilaisia apumiehiä pannaan juoksemaan ympäri kenttää. Viimein joku huomaa auton ja tuo viestin: Kuski on ollut nukahtaneena ratin ääreen. M. Mitendo on silti tyytyväinen, sillä hän on jättänyt salkkunsa autoon. Se on kuin onkin tallella. Matkatavarat tungetaan takakonttiin ja sulloudumme sisään autoon, joka on joskus nähnyt paljon parempia päiviä. Odotamme taas yhtä miestä, jonka pitää vielä mahtua kyytiin.

Kun pääsemme liikkeelle, salamoiden panoraama näkyy mustalla taivaalla ja pian sade pisaroi avoimesta sivuikkunasta päälleni. Ikkuna on pakko pitää auki, koska pyyhkijät eivät toimi. Kuski panee silloin tällöin kätensä ulos sivuikkunasta ja pyyhkäisee etulasia kämmenellään.

Katuvaloja ei ole. Ihmisiä sen sijaan on, kaikkialla. Kaupungin rajoille kasvanut slummi ulottuu lentokentälle asti. Kynttilöiden ja avosoihtujen loputon rivistö reunustaa autotien vartta tulikärpäsparvena.

Kun pääsemme kaupungin rajalle, vastassa ovat aseistetut punabaretit. Auto pysäytetään. M. Mitendo hyppää ulos. Takakontti on avattava ja matkalaukustani keskustellaan. Minut käsketään avaamaan se. Survoudun ulos takapenkiltä. M. Mitendo yrittää jo avata laukkuani nollakoodilla, mutta ehdin hätiin. Puuha kestää. Kuinka saatoin olla niin tyhmä, etten ottanut taskulamppua mukaani? Sotilaat alkavat katsoa puuhaani arvellen. Lopulta saan pyöritellyksi oikean koodin takaviistossa olevan kaupan neonvalon kajossa. Laukku aukeaa ja sen sisältö pengotaan nyt neljännen kerran. Sotilaat saavat Mitendolta maksun vaivannäöstään ja me pääsemme jatkamaan matkaa kohti Hotelli Estereliä.

Syön hotellissa aterian edelleen isäntien laskuun, sillä euro näyttää olevan kerta kaikkiaan hyödytön valuutta eikä luottokorteillani ole liioin mitään virkaa. Illallisen jälkeen yritän soittaa kotiin hotellin aulasta, jossa kullalla ripusteltu vastaanoton nainen antaa käyttööni oman kännykkänsä. Isäntäväki maksaa kortin, joka työnnetään sisään kännykän kyljestä. Sitten puhelimeen syötetään kortin raaputustarran alta löytyvä numerosarja ja numeron voi viimein valita. Kello on yksi yöllä. Kukaan ei vastaa. Jätän viestejä: täällä tarvitaan dollareita.

Olen tehnyt matkaa yhteensä seitsemäntoista tuntia ja olen perillä tyystin rahatta.

Aamun odotus

Herätys hälyttää aamulla kaksi tuntia etuajassa. Olen onnistunut Pariisissa kääntämään kelloani vika suuntaan. Hotellivuoteen kaksi muhkuraista tyynyä ovat kipeyttäneet niskan. Lähes neljä metriä korkea huone on viileä, sillä ilmastointilaite huutaa helikopterin volyymilla. Varustelutaso on aika lailla sama kuin huoneessani Limassa. Pöydällä on muoviastereita. Ikkunoiden edessä riippuvat tahmaiset, sameanvihreät verhot, päiväpeitteet ovat samaa kangasta. Seinät on vedetty kelmeänkeltaisella. Lampunvarjostimessa on tupsureunus. Risat vaateripustimet on nostettu kaapin ylähyllylle, käyttöön on jäänyt pari ehjää. Lakanat ovat onneksi puhtaat, leopardikuvioisen filtin hygieniatasoa on sen sijaan vaikea lähteä määrittelemään.

Iso ja karvainen mittarimato tunkee parhaillaan oven alta huoneeseen. Pomppaan sängystä ja se liiskaantuu Lux-saippuan käärepaperiin torakkavainajan vierelle, josta onneksi on jäljellä vain ketarat ja kuoret. Vessanpöntön istuin on nostettava ylös, muuten sen rikkonainen muovireunus nipistää ihon halkeamiinsa. Onneksi hanoista tulee vettä, näin aamulla jopa lämmintäkin.

Koko lysti maksaa kuusikymmentä dollaria vuorokausi. Muistan kiusallisen selvästi, ettei minulla ole niitä. Puen ja menen ulos. Huoneet sijaitsevat piha-alueen takana ja niissä on oma sisäänkäynti kussakin. Piha, joka on vaikuttanut illan pimeydessä ravintolan terassilta, on täynnä ruosteisia puutarhapöytiä ja -tuoleja. Pöydillä on kukalliset kerniliinat. Mitään liikettä ei vielä näy. Ovi hotelliin on suljettu pönkällä. Viereisellä pihalla velttoilee kyllä nuoria miehiä. Yksi heistä tulee kertomaan, että hotellin ovet avataan vasta puoli kahdeksalta. Olen siis pönkän takana.

Heittäydyn uudelleen sängylle. Ilmastointi on pakko sulkea mylvimästä. Nyt kuuluvat kimeät linnunäänet, vihaisen koiran haukunta ja autojen käynnistykset. Radio alkaa pauhata hotellin sisällä.

Silloin oveen jyskytetään ja minulle ojennetaan radiopuhelin. En kuule mitään, kun puhun tohkeissani väärään päähän kapulaa. Toinen mies tuo hetken kuluttua tavallisen matkapuhelimen ja kääntää samalla radiopuhelinta kädessäni. Molemmat puhelut ovat Suomesta, siellä luvataan kaikki tehdä voitava, että saisin rahaa paikalliseen pankkiin. Pönkkä on avattu ja palautan puhelimet hotellin vastaanottoon. Kerron myös rahaa olevan tulossa. Niin minun sallitaan edelleen syödä aamiainen huoneen laskuun. Tuntuu silti ”Reviisorin” Hlestakovilta.

Aamiaisen odotus

Pihalla, kernimuovipöydän äärellä on jo yhtä kuuma kuin saunan eteisessä. Hakeudun istumaan suuren puun varjoon, joka on kasvattanut monimetrisen juurakkorungon ja talonkorkuisen lehvistön. Tuulenvire suhisee lehdissä. Yhden oksan varaan on ripustettu neonputki. Takanani olevaan seinämuuriin on maalattu kirkkain värein viidakkopuro, leijonaperhe ja vastarannalla juova gaselli.

Aamiaishuoneen taidepläjäys.

Aamiaishuoneen taidepläjäys.

Miehiä riittää kuljeskelemaan ja puuhaamaan kalusteiden välissä. Silti aina yksi joutaa istumaan alas tekemättä yhtään mitään. Joku tulee kauppaamaan kullanväristä avaimenperää: ”dix dollar”. Esine on kaivettu esiin taskusta vaaleanpunaiseen paperiserviettiin käärittynä, josta se paljastetaan arvokkain elkein. Ilmoitan, etten osta. Hän ei ota uskoakseen, kunnes pöydän ääreen jumittunut istuskeluvuorolainen murahtaa hänelle – ja kauppaaja häipyy.

Aikani näitä hahmoja ihmeteltyäni huomaan pukeutuneeni miesten asuun. Minullakin on pitkä lyhythihainen paita housujen päällä. Ehkä asun vaihto olisi paikallaan, vaikka leninki tuntuukin uskaliaalta vaihtoehdolta. Nähtäväksi jää, onko Off riittävän kansainvälistä pitämään täkäläiset moskiitot loitolla. Kärpäset kyllä näyttävät aidosti suomalaisilta ja ovat syvästi kiinnostuneita käsivarsieni aurinkovoiteesta. Ehkä ne ovat lomalla täällä ja haluavat hieroa itseensä suojakertoimeni. Pääsen nautintojen makuun, kun kerniliinalleni katetaan kahvi ja patonginpätkä.

Les Intrigants

Päivän teatterianti on häkellyttävä. Matkaamme M. Mitendon kolhiintuneella BMV:llä hänen Les Intrigants -ulkoilmateatteriinsa. Ajamme ohi ihmismassan täyttämän markkina-alueen talojen lomassa kulkeville kuoppaisille ja päällystämättömille pikku kaduille. Rakennukset niiden varrella ovat savitiilisiä asuinrakennuksia, joiden etupihaa ympäröi talon korkuinen pihamuuri. Sen päälle on poikkeuksetta kiinnitetty teräviä pullonpalasia ja rikkoutuneita sähkölamppuja.

Teatterin toimisto poikkeaa muista taloista, koska se on kaksikerroksinen, esiintymislavan katoksen korkuinen. Siellä on pari kovalevyseinäistä pikku huonetta. M. Mitendon konttorissa on tuuletin, mutta keskeisin esine näyttää olevan kokovartalopeili. Isäntäni pukeutuu tosiaankin huolella. Kaulus on joka päivä kireällä kuumuudesta piittaamatta ja silkkisolmio valuu lähes housunkaulukselle asti.

Joudun heti kylmiltäni kertomaan toistaiseksi olemattomista vaikutelmistani Radio Transafricainen haastattelijalle. Tapaan myös Brazzaville Kongosta tulleen Africa Gaffits -teatteriryhmän jäseniä, jotka puhuvat kilpaa tarinan kerronnan ja tärkeiden aiheiden merkityksestä. He mainitsevat esimerkkinä ohjelmistossaan olevan Aids-näytelmän lapsille. Horjumme alas toimiston huteria ulkoportaita keskustelun päätyttyä.

Teatterin keittiö.

Teatterin keittiö.

Teatterin keittiö on suuria avotulella kiehuvia patoja toimiston portaiden ja tonttia ympäröivän muurin välissä, sivupihalla. Ruokapatojen yläpuolella roikkuu muuriin kiinnitetty kyltti, jossa lukee suurin, osittain lähes näkymättömiin kulunein kirjaimin Compagnie Théâtre des Intrigants CIAJ. Ikääntynyt nainen hämmentää pataa johtajan portaiden alle kyykistyneenä. Hän katsoo minua varauksin.

Esiintymislava on reilun metrin korkeudella etupihalla. Yleisö istuu aitauksessa, jota ympäröi muuri. Katsomme päivänäytöksen muovituoleilla, niillä samoilla valkoisilla ja kaariselkäisillä, joita on puristettu muotissa täyttämään maailma.

Lastenteatteria?

Ensimmäinen esityksistä kertoo maksetusta rakkaudesta, joka muuttuu oikeaksi rakkaudeksi, toinen kuvaa korruptiota, uskottomuutta ja kuolemantuomiota. Katsomo on täynnä suuria ruskeita nappisilmiä. Minä ja M. Mitendon tytär, punaiseen peruukkiin sonnustautunut Giselle, olemme katsomon ainoat aikuiset. Myös esiintyjät ovat lapsia lukuun ottamatta aikuista juontajaa. Lasten esitykset näyttävät olevan taidokkaita silloin, kun ne on tehty yhteistyössä jonkun teatterin kanssa eikä pelkästään oman opettajan johdolla. Erityisesti Tamtam-teatteri on kunnostautunut lasten valmentajana. Lapsiesiintyjät eivät vaikuta vähääkään estoisilta tai ujoilta, ei liioin yleisö, joka on valmis reagoimaan ja kommentoimaan täydestä sydämestä. Aikuinen juontaja on useissa esityksissä lavalla mukana kertomassa pääasiat ja kannustamassa taputuksiin.

Saan kuulla, että kaikki paikalle tulleet koululaiset näkevät festivaalin aikana neljä esitystä: yhden ammattilaisten aikuisten tekemän ja kolme muiden koululaisten valmistamaa. Sen lisäksi he saavat esittää oman, kouluvuoden mittaan valmistetun festivaaliesityksensä, johon ovat itse ideoineet aiheen. Festivaali kokoaa Kinshasaan tuhansia koululaisia joka vuosi, on tehnyt niin tauotta, myös läpi sotavuosien.

Ajamme takaisin keskustaan ja katsomme lisää teatteria Belgian ranskalaisessa kulttuurikeskuksessa. Beniniläisen ammattilaisryhmän esityksen päähenkilö on luurankopukuinen kuolema, joka edustaa perheen isoäidin henkeä mutta muuttuu kesken kaiken ilotytöksi. Neljä miestä piirittää keskushenkilöä bambupatukat aseinaan. Ne tekevät niin soittimien kuin ahnaiden penisten virkaa. Tanssi-laulu-magia-tarina saa onnellisen lopun, kun ilotyttönoita ja hänelle nuken lahjoittanut mies sidotaan lopuksi yhteen pariksi muodonmuutoksen inhimillistettyä molemmat.

Niin papit kuin virkamiehetkin saavat seuraavassa lasten esityksessä kuulla kunniansa. Näytelmän nimi on ”Souffrance”, mutta se naurattaa silti estoitta kaikkia katsojia. Näppärät poikaoppilaat esittävät myös tarvittavat naisroolit. Minua vaivaa se, että meidät sijoitetaan aina eturivin keskimmäisille tuoleille, joilta lapset ajetaan pois. Asia ei näytä häiritsevän ketään muita kuin minua, joten olen hiljaa. Häpeän isoa kokoani ja siskonmakkaran värisiä käsivarsiani.

Käy myös selväksi, että päiväohjelmani on todellinen nonstop-teatteri. Näemme esityksen toisensa perään ilman taukoja. Niiden teemat ällistyttävät toinen toisensa perään: siis tämäkö lastenteatteria?

”Maagiset pullokurpitsat” ovat kalebasseja, jotka muuttuvat lapsiksi auttaakseen työssä raatavaa leskinaista. Kun nainen palaa kotiin, ne muuttuvat taas kulhoiksi ja soittimiksi, kunnes noita taikoo ne viimein oikeiksi lapsiksi. Esitys koostuu vauhdikkaista kohtauksista, joissa lapset esittävät myös ruovikkoa, metsää ja apinoita. Hupaisa ero näkyy tyttöjen ja poikien työssä. Tytöillä on huulet tiukasti imaistuna hampaiden väliin, poikien suut eivät jännitä. Siitä voi lukea, onko lavalla tyttö vai tyttöä esittävä poika.

Kolmaskin lasten itsensä kirjoittama tarina kietoutuu noituuteen. ”Santa le fils digne” käynnistyy siten, että noitatohtori juottaa surmatun pojan sukulaisille juoman, jonka tehtävänä on paljastaa, kuka on syyllinen kylällä tapahtuneeseen tappoon: Jos oksennat, olet syytön. Poika on kuolleen Santan veli. Myös poikien isä joutuu vuorollaan testiin eikä oksenna vaan ottaa ja kuolee juomaan. Hänet heitetään hautaamatta metsään ukaasein, ettei miehen perään saa valittaa. Santa-poika itkee kuitenkin sekä isäänsä että veljeään ja saa oikeudenkäynnin jälkeen karkotuksen kotikylästään. Poika sanoo lähtiessään, että häätäjät ovat oikeassa omalla laillaan, mutta niin on hän itsekin, omalla laillaan. Keskusrooli Santa on hyvä suoritus nuorelta koulupojalta.

Viimeinen esitys on ilopilleri, Mobutu Sese Sekon leopardikuosiin vaatetettu katupoikien tanssiryhmä. Heillä on mukanaan perinteiset soittimet. Tanssissa on menoa vaikka muille jakaa. Hyvä esitys, joka tempaa lapsikatsomon varauksetta mukaansa. Paljaat jalat läiskyvät lattiaan ja rummut jytisevät. Yleisökin intoutuu tanssimaan. Esiintyjistä ehkä joku on show´n jälkeen kerjäämässä autojen vierellä tai kuuden pojan kimpassa, joka työntää poliisiautoa virka-aputyönä. Osaavia ovat siinäkin.

Katulapsiryhmän tanssi saa yleisön liikkeelle.

Katulapsiryhmän tanssi saa yleisön liikkeelle.

Kun mietin päivän antia, ihmettelen lähinnä rajuja teemoja, jotka näyttävät olevan kauttaaltaan peräisin aikuisten maailmasta, vaikkakin lapsen näkeminä. Samoin häkellyttää noituuden keskeinen asema tarinoiden kuljetuksessa. Suhtautuminen siihen ei näytä sisältävän minkäänlaisia moraalisia kannanottoja, vaan siihen asennoidutaan itseoikeutettuna osana elämää. Kun ihmettelen isäntäväelle teemojen ankaruutta, Giselle sanoo uskovansa, että täällä voi tehdä lastenteatteria mistä tahansa aiheesta. Nämä lapset ovat nähneet sodan, puhuvat siitä ja katsovat televisiota. Kun rengas puhkeaa maantiellä, se todennäköisimmin puhkeaa ammusten tekemään kuoppaan. Lapsille kelpaa vain totuus.

Maassa on nyt toki muodollisesti rauhanaika, sitä koskeva sopimus on solmittu juuri. Idässä taistellaan silti edelleen. Sotaan on osallistunut yhteensä yhdeksän valtiota ja kymmeniä separatistisia ryhmittymiä. Kuolonuhreja arvioidaan olevan jo kolme–neljä miljoonaa, noin puolet heistä lapsia. Kinshasasta on tullut valtava sulatusuuni, jonne juuriltaan irronneet ajautuvat. Kun maassa puhutaan yli kahtasataa kieltä ja kouluranska yhdistää vain neljänneksen heistä, oman paikan löytäminen suurkaupungissa on lähes ylivoimaista.

Rahahuolet eivät hellitä

Ajamme pankkiin vaihtamaan hyödyttömiä eurojani dollareiksi. Sen edessä on lakkomielenosoitus. Joukko antaa tietä, kun menemme pankin ovesta ilmastoituihin huoneisiin. Nuori mies, virkailija, istuu ison laardilaatikon takana. M. Mitendo vaihtaa setelit ja saa summasta omansa takaisin. Yksi dollari vastaa kolmeasataa cefaa eli Keski-Afrikan frangia. Niitä tulee vaihdossa valtava nippu, kaikki rahat uskomattoman kuluneita ja likaisia. Kun vaihdan itselleni jääneistä dollareista kaksikymmentä cefoiksi, saan kolme ruskehtavaa nippua. Niiden ympärille on valittu ja taivutettu siisteimmät setelit. Loput kappaleet ovat sen näköisiä, että tekee mieli pestä kädet välittömästi, kun on saanut ne lasketuiksi. Itsellenikin jää käyttörahaa, mutta tämä ei ratkaise ongelmaa, jonka hotellilasku tulee aiheuttamaan, kun kerran luottokorttejani ei hyväksytä. M. Mitendon tilille ei ole ainakaan vielä ilmaantunut rahalähetystä Suomesta. Ja setelinippuja menee tukkokaupalla jokaisen pienenkin ostoksen maksussa. Yksi nippu riittää hotellissa yhteen ateriaan. Pakkaan rahat laukkuun ja poistumme.

Mielenosoittajat ovat siirtyneet pankin edestä muualle. M. Mitendolla on joitakin asioita toimitettavanaan ja hän häipyy teilleen. Kun palaamme Gisellen kanssa autolle, se ei käynnisty. Kuljettaja ryhtyy korjaamaan sitä. Giselle menee soittamaan viivästyksestä.

Istun auton sisällä ja katselen väenpaljoutta. Markkinoiden soihtuvalojen tilalla ovat näin päiväsaikaan haalistuneet, hapertuneet ja pölystä harmaat päivänvarjot, uskomaton kokoelma. Yritän valokuvata, mutta kerään vihaisia katseita ja nyrkinheristyksiä, joten luovun aikeesta. Kuulen myöhemmin, että täkäläiset vihaavat kuvaamista siitä syystä, että kaupunkiin hyökänneet sotajoukot ovat etsiytyneet oikeisiin osoitteisiin ja löytäneet uhrinsa juuri valokuvat apunaan. Katuosoitteitahan täällä ei ole.

Satoja ihmisiä ehtii kulkea auton ohi odotellessani. Heitä ahtautuu busseihin ja pakettiautoihin. He pujottelevat tavaroineen ja ostoksineen toistensa lomitse. Mies kantaa tekokukkoa kainalossaan. Naisella on vati päänsä päällä ja hän kulkee ylväänä kuin kuningatar. Tämä on kuin Lima, mutta vielä paljon köyhempi ja ehdottomasti paljon kuumempi. Silti on olemassa iso ero. Kukaan ei kehota lukitsemaan auton ovia, kun jäämme punaisiin valoihin tai kun istun takapenkillä yksinäni. Vaikka sotainvalidit ovat palavasilmäisiä nuorukaisia, jotka eivät anele vaan ojentavat kätensä tiukka katse vaativana, he eivät tunkeudu autoon kainalosauvat aseenaan. Siinäkin on jotain hyvin todistusvoimaista, että suuret setelitukot saavat lojua rauhassa bensiiniautomaatin päällä, kun käymme tankkaamassa. Kukaan ei livistä ne mukanaan. Nuorison tulevaisuudesta täällä ollaan silti huolissaan. Miten heistä tehdään yhteiskuntakelpoisia, kun lähes kaikki on reväisty juuriltaan. Alle kuusitoistavuotiaita nuoria on nyt kuusikymmentä prosenttia koko väestöstä.

Vilinä alkaa pyörryttää, kun ilma käy vähiin auton sisällä, ja kuumuus yltyy auringon paahtaessa peltikattoon.

Hotellielämää

Kun palaamme hotellille, olen sitä mieltä, että päivän kiintiö on täynnä. Peruutan iltaohjelman ja vetäydyn huoneeseeni, jossa uskaltaudun kylpyyn. Ammeen tulppa puuttuu täälläkin, joten joudun käyttämään Havannassa kehittämääni muovipussitekniikkaa. Vesi valuu raivostuttavan verkkaisasti täyttämään ammeen pohjaa ja muuttuu pian haaleasta kylmäksi. Ammeessa on odottelun jälkeen parikymmentä senttiä vettä. Saa kelvata. Tyydyn kohtalooni ja makaan litteänä vähäisessä vedessä.

Kun nousen ylös, väsymys kaikkoaa välittömästi, kutina on niin ankara. Veden laatu ei todellakaan ole minun ihoani varten tässäkään maassa. Hankaan pyyhkeellä, pompin, tuuletan. Lopulta asetun tikkusuorana lakanan päällä ja yritän vain kestää.

Näen yöllä major-unia: joku toinen ohjaaja lämmittää omaa teostani ja on mistään sopimatta muuttanut lavastuksen, musiikin ja näyttelijäntyön. Herään siihen, että huudan unessa. – Ei toisen työlle saa tehdä noin!

Aamu on vielä pimeä. Kello on kuusi. Tuuletin on huutanut monta tuntia yhtä menoa, mutta huoneessa on kuuma. Suljen sen silti. Meteli satuttaa enemmän. Lintujen kimitys ja ensimmäiset verkkaisat haravanvedot kivilaatoilla kuuluvat taas ulkoa. Siitä aamu alkaa. Kylpyhuoneen ilmastointiluukusta kuuluu parkkipaikalla velttoilevien miesten rupattelu. Joku laulaa melankolista laulua. Kai he ovat luotettavia vetelehtijöitä, sukulaispoikia maalta kenties, kuten invalidi, joka tulee joka aamu istumaan samalle paikalle pihan nurkkapöytään vanha koira jaloissaan. Kumpaakaan vähäosaista ei ajeta pois.

Aikuisteatteria lapsille?

Ällistyn teatterissa, vaikka olen jo luullut ymmärtäneeni pelin hengen. Tarina on Pointe Noire -teatterin, joka tulee Brazzavillen Kongosta. Se on muodoltaan conte eli tarina, jolla on kertoja samalla kun se esitetään. Kertoja-hyeenalla on pari kolme kuuntelijaa, joiden huudot ja reaktiot vauhdittavat kertomusta. He myös vaikuttavat tarinan kulkuun ja osallistuvat tilanteiden esittämiseen. Tarinan ihminen on irtautunut eläinten keskinäisestä demokratiasta, koska ihmiskuntaa johtaa diktaattori, jota aikuiset tottelevat. Niinpä lapsia kehotetaan tappamaan vanhempansa, missä työssä he onnistuvatkin kohtalaisesti. En enää tiedä mitä ajatella näkemästäni. Alan laskea, minkä ikäisiä katsojat ovat olleet, kun sota on vielä riehunut täydellä vauhdilla Kinshasan kaduilla. Nämä kuusivuotiaat esikoululaiset ovat olleet nelivuotiaita, kaksivuotiaita sodan alkaessa. Mustien ripsien kehystämät nappisilmät ovat nähneet paljon. On selvää, ettei asioiden kaunisteleminen kelpaa heille. Esityksen moraali on silti käsittämättömän kyseenalainen, erityisesti siksi, että se esitetään taidokkaasti.

Onneksi seuraava conte pelastaa mielialan. Se on tanssi-bongo-conte-pläjäys. Kertoja on safarihattuinen ja kalkkunansulkahameinen pikku mies, joka vetää jutun uskomattomalla energialla, taidolla ja kiistattomalla auktoriteetilla. Laiha yläruumis taipuilee ja sukkelat jalat pöllyttävät lavaa, kun hän tanssii kalkkunatanssejaan kunnes pysähtyy taas kertomaan kuinka sitten kävikään. Kamerasta loppuvat paristot juuri hänen kohdallaan, enkä saa hänen kalkkunahahmoaan ikuistetuksi itselleni. Toivottavasti pikku miehestä tulee suuri näyttelijä. Ainesta on.

Viimeisenä on tänään vuorossa teini-ikäisten tarina ihastumisesta, rakastumisesta ja naimisiinmenosta. Yleisö on tällä kertaa samanikäistä kuin esiintyjät ja samastuminen on saumatonta. Katsomo ulvoo pikku nyansseille ja juo paljon sponsoroitua cokista. Sen aiheuttama sokerihumala ja pusut lavalla saavat nuorison suorastaan villiintymään.

Asemoinneiltaan ja juonenkuljetukseltaan ihan muodoton juttu on aiheensa vuoksi kiistaton menestys. Huikeimmat aplodit saa kohtausten väliin ilmaantuva muodokas juontajatyttö.

Pääsen päivän päätteeksi taksiin, jota tuskin otettaisiin vastaan edes Ruskeasuon romuttamolla, vaikka sen etulasissa on ammattiajolupa. Sisustasta ovat jäljellä vain istumapenkkien rautakehikot. Mutta matka joutuu.

Hankalahkoa

Ihaillen Kaj Chydeniuksen nimimerkkiä N.O. Hääppönen olen joskus kehitellyt itselleni mieluisaa ja päätynyt siihen, että se voisi olla O.N. Hankalahko. Se kiteyttää näitä päiviä, joita aika ajoin sattuu kohdalle.

Hotelliruoka koostuu päivästä toiseen keitosta, ranskalaisista, salaatista, joka kituu majoneesiklöntin alla ja kuivahtaneesta lihan palasta. Ateria maksaa toista sataa cefaa, täkäläisittäin siis huikean hinnan, samoin olemattomaan budjettiinikin nähden. Setelinippuni on huvennut luvattoman nopeasti. Olen saanut siitä syystä isäntäväeltäni väliaikaislainaksi 325 dollarin shekin, mutta se ei ole kelvannut hotellin vastaanotossa. Siispä katseet luokittelevat minut jälleen köyhimykseksi. En saa enää hedelmiä aamiaisella. Riisuttu annos on kahvi ja croissant.

Suuntaamme tänään Kristus-kuninkaan lähetysaseman juhlasaliin. Näen viimeinkin M. Mitendon Les Intrigantsien esityksen. Näyttämölava on suuren epäviihtyisän ja kaikuisan salin perällä. Sinne on pystytetty pahvikulissit. Mitendon ohjaamat näyttelijät vääntävät niiden keskellä farssia ranskalaisen conservatoire-perinteen mukaisella kaunolausunnalla. Juonella ei ole mitään kosketuspintaa katsojiinsa.

Lasten esityksetkin ovat tänään pelkkää repliikkien vaihtoa aiheesta, että nuori mies naitetaan väkisin vanhempiensa tahdosta. Aikuisia näytellään niin, että hiukset on värjätty harmaiksi, ehkä hammastahnalla, ja sileisiin poskiin on liimattu harmaita partoja. Masentavan kokemuksen jälkeen pitää jälleen olla valmis antamaan haastatteluja. Sommittelen sanojani vastahakoisesti. Sitten valitan väsymystä ja pyydän päästä hotelliin.

Tunnelma ei pääse liioin kohoamaan illalla. On ilmeisesti paikallinen pikkulauantai, sillä hotellin pihapöytien ääreen on ilmestynyt maalattuja naisia, jotka jakavat keskenään reviirejään. Ensimmäistä kertaa näen paikalla myös valkoisia miehiä.

Herään yöllä siihen, että yhdyntää harjoitetaan naapurihuoneessa. Kun varvi päättyy, oveen koputetaan ja uusi pyrkijä pääsee sisään. Raahaudun aamulla valvomisesta uupuneena aamiaiselle. Riisuttu annos on jälleen kahvi ja croissant, hedelmät ovat kadonneet valikoimasta pysyvästi.

Useimmin nähtyjä näkyjä:

Asfaltilla palaa puunrunko ainoana öisenä katuvalona.

Paikallisella sorakeisarilla on muutama kasa erikokoista sora-ainesta rautakehikon päällä, muovikassillisen verran kutakin.

Naiset kantavat muovikassejaan, vatejaan, pinojaan pään päällä suorina ja ylväinä, kuin ei niistä olisi lainkaan vaivaa.

Miehet makoilevat muurin harjalla tai maassa muurin kupeella, jos sinne ei ole muurattu lasinsirpaleita.

Tienvarren parturiliikkeissä on tuoli asiakkaalle ja peili kiinni tienvierusaidassa. Paremmissa salongeissa on asiakkaan pään päällä naruin viritetty neliö suojamuovia.

Kuorma-auton lava on lastattu kukkuroilleen säkkejä. Säkkien päällä istuvat niiden kuormaajat.

Miehet työntävät hartiavoimin täyteen lastattua kärryä ajotiellä ruosteisten autonpeltien suhahdellessa heidän ohitseen huolestuttavan likeltä.

Pakettiauto kiitää ohi, molemmat peräovet levällään. Aukko on pakattu täyteen pulskia tätejä, joiden väliin ei mahdu pienintäkään rakoa.

Juna kiitää siluettina ilta-auringossa. Sen katolla seisoo nuoria miehiä. Vauhti on kova.

Harmaiden, repaleisten päivänvarjojen ja muovinriekaleiden tuulinen aallokko vaihtuu illan tullen kynttilöiden, tulisoihtujen ja roihujen vuokseksi.

Arvovaltaisia tahoja

Tänään ajamme ”maalle” eli kaupungin laidalle. Kaupunkia ympäröivän kehätien pituus on sataviisikymmentä kilometriä. Pöristelemme läpi keskustan markkina-alueen, jossa jälleen kielletään kuvaaminen ja ohi valtavan, korkeilla aidoilla varjellun presidentinpalatsin, jonka pääporttia vartioi sotilaiden ja puomien lisäksi värikäs jättileijonaa esittävä patsas. Palatsi aidan takana on marmoria, saan kuulla, peräisin kolonialismin ajalta. Siellä asustaa nyt Joseph Kabila, joka on vuosi sitten perinyt vallan isältään Laurent Kabilalta, joka puolestaan on kaapannut sen edeltäjältään. Kabilojen vallanperimys on tapahtunut heti sen jälkeen, kun oman henkivartijan luoti on päästänyt isän hengestään.

Markkinoita vilisee ohi, kauniita käsityökoreja, sermejä, satoja metrejä huonekaluja ja sitten keskittymä elintarvikkeita jauhoista ja munista tikkukaramelleihin. Auto käännetään suin päin kojujen lomaan pujottelemaan kohti koulua, jonka pihalla näytellään jo. Meidät viedään päärakennuksen parvekkeelle. Piha on täynnä kolhittuja putkijalkatuoleja, joilla istuu sinisiin ja valkoisiin kouluvaatteisiin puettuja oppilaita, kirja avattuna aurinkosuojaksi pään päälle. He katsovat jo näkemääni hyeena-contea ja odotan mielenkiinnolla, hiljentääkö kehotus vanhempien listimiseen pihan pulinan. Sitä kohtaa ei koskaan esitetä. Se lienee sittenkin sensuroitu tällä välin.

Tyhjät tuolit... ja täydet tuolit.

Tyhjät tuolit… ja täydet tuolit.

Koulun rehtori istuu vieressäni ja vaikuttaa lähinnä mustalta rouva Suhartolta. Hän johtaa myös paikallista Unesco-toimikuntaa ja kuulostaa ylevältä sanoessaan niin. Koulun tyttöoppilaat esittävät kuorossa rauhanvetoomuksen ja sitten ovatkin taas vuorossa leopardihousuiset katulapset. He saavat tältä yleisöltä elämänsä suosionosoitukset. Putkijalkatuolit kolisevat, kun koulupukuiset rynnistävät lavalle mukaan matkimaan tanssia ja lantionketkutusta. Meille parvekeväelle tarjoillaan pullaa, pähkinöitä, omenoita, vihertäviä hapahkoja appelsiineja ja banaaneita. Sitten otetaan valokuvia. Session lopuksi hakeudun naistenhuoneeseen. Sinne on joskus tullut vettä, koska suuren ammeen pohjalla on vakuuttava ruosteläiskä. Nyt ei pönttösäiliössä ole pisaraakaan vettä, ei liioin lavuaarin hanassa, joka jää irrallisena käteen. Asiaa ei voi auttaa.

Innostunut yleisö ei säästele suosionosoituksissa.

Innostunut yleisö ei säästele suosionosoituksissa.

Rehtori tulee saattamaan meidät autolle ja M. Mitendo puhuttelee häntä koko ajan ”mamaksi”. Minulle selviää, että olen ollut eilisen, minua haastatelleen reportteripapan mielestä samaa arvoluokkaa kuin rehtori: ”mama Rantala”, vaikka en ole ymmärtänyt kohteliaisuutta ajallaan. M. Mitendolle olen pelkkä Rantala, ehkä välillämme vallitsevista rahoitussyistä.

Ajamme koululta kehätietä Njiliin. Tie kulkee kumpareella, jolta näkee vehreät laaksot ja vilahduksia Kongojoesta. Sama tunne valtaa jälleen kuin niin moniaalla muualla. Luonto, johon ihminen ei ole koskenut, on niin kaunista, jylhää ja vaikuttavaa. Siellä, mihin ihmisen käsi on kajonnut, on peltihökötyksiä, kadunvarsien kaatopaikkoja, hylättyjä autonromuja, firmoja, joissa myydään kaikkea sitä, minkä kaatopaikoilta on vielä voinut ottaa talteen, ja ihmisiä, jotka myyvät sitä kaikkea toinen toisilleen. Ja se sama tapahtuu täällä, maassa, jonka luonnonrikkauksista on kannattanut taistella vuosikymmenet, ehkä vuosisadat. Täältä löytyy itkijänaisia, joilla riittää ohjelmistoa pariksi vuorokaudeksi.

Ohitamme valtavan Lumumba-muistomerkin. Se on näköispatsas, joka on tehty postuumisti, ”koska nuoriso ei enää tunne koko miestä”. Lumumba on ollut toistaiseksi maan ainoa demokraattisesti valittu johtaja. Markkinaetujaan ajaneet länsivallat, entinen isäntämaa Belgia joukossa mukana, ovat aikanaan kylmästi päättäneet päästää hänet päiviltä. Mobutu Sese Sekoa, neljännesvuosisadan USA:n tuella hallinnutta vallankaappaajaa, hänen perustamaansa Zairen valtiota ja sen yksipuoluejärjestelmää täällä ei juuri muisteta patsain.

Ajaudumme rautatien yli samaan markkinavilinään, josta olemme jo kerran selviytyneet. Puutavaranmyynti näyttää alkaneen ja laudat kaatuilevat tuulessa. Kun pääsemme perille, meitä varten tyhjennetään lavasteista pieni huone, jonne tuodaan pari muovituolia. Pitkä jatkojohto vedetään naapurihuoneesta ja siihen kiinnitetään tuuletin. Istuudumme.

Odottelemme niillä sijoilla tunnin verran esityksen alkua pikkuruisen tuulettimen pyöriessä vimmaisesti ja vailla tehoa. Välillä oikea tuuli heilauttaa huoneen oviaukossa olevaa kangasverhoa. Olemme aina silloin katsomoon kootun nuorisojoukon ainoa nähtävyys. Kaulat kurottuvat. Ihmisiä juoksee koko ajan ohitsemme, lähes ylitsemme. Meitä kehotetaan viimein siirtymään verhon takaa katsomoon ja oikeasti muun yleisön näkösälle.

Odottelemme seuraavat puoli tuntia katsomossa, muun yleisön joukossa, erittäin tärkeää herraa, joka osoittautuu valtavan kokoiseksi ja häkellyttävän kähäräripsiseksi. Lavalle kannetaan mikrofoni, jotta hän voi avata tilaisuuden. Kun mikrofoni on paikalla ja sitä on koputeltu muutaman kerran, erittäin tärkeä herra nousee ja antaa minulle kopion puheestaan ja puhelinnumeronsa. Sitten hän kiipeää lavalle ja aloittaa sanottavansa kehumalla täkäläiseen tapaan kaikki paikalla olevat silmäätekevät, minut luetaan heidän joukkoonsa. Epäselväksi jää itse asiassa vain hänen oma arvostettu virka-asemansa.

Palmier-teatteri aloittaa esityksen puheen jälkeen. Heidän työnsä on hidasta ja yliselvää. Giselleä naurattaa, että hän arvaa repliikit etukäteen. Lapsia tuodaan lavalle esittämään lastenpäivän julistus, mutta aika monelta unohtuvat sanat kesken julistuksen. Lopuksi näemme kuitenkin mainion Bekapo-ryhmän esityksen sodasta ja sen lopettamisen vaikeudesta.

Lapsisotilailla on tässä esityksessä oikeat armeijan puvut. Vaikka he kantavat leikkipyssyjä, he ovat uskottavan pelottavia. Tässä ei köpötellä hammastahnaa hiuksissa, kädet selän takana, vaan ollaan oikeita ja uhkaavia lapsia aikuisten rooleissa. Nämä tietävät mistä puhuvat. Ehkä jotkut heistä tuntevat sissiarmeijoiden mukaansa sieppaamia lapsisotilaita.

Juhlatilaisuus päättyy siihen, että juontaja pyytää lapsia poistumaan ja aikuiset drinkille. M. Mitendo pelastaa lässähtäneen tilanteen kysymällä lapsilta, moniko heistä on tämän Joucotes-festivaalin ikäinen ja lupaamalla palkinnon sille, jonka syntymäaika on lähinnä aloituspäivämäärää.

Missio

Olen siis Kinshasassa M. Mitendon aloitteesta. Hän on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että täydennyskoulutus ja harrastajaryhmän vetäjien koulutus olisi Afrikassa äärimmäisen tärkeää.

– Suomi vaikuttaa teatterin mallimaalta ”Théâtre finlandais” -julkaisun perusteella. Tarvitsemme teidän osaamistanne.

Olin tavannut hänet ensi kertaa elämässäni ITI:n Marseillen kongressissa, jossa hän esitti Suomen ITI-keskukselle vetoomuksen, että tekisimme kaiken voitavan, jotta koulutusprojekti näkisi päivänvalon. Näitä yhteistyöhankkeita satelee kokousten aikaan Itä-Euroopan maiden ja kehittyvien maiden edustajilta siinä mitassa, että ne on normaalisti pakko unohtaa. Mutta Mitendo oli osoittautunut muita neuvokkaammaksi. Hän oli antanut minulle lahjaksi pienen puuveistoksen, laihan ihmisfiguurin, joka seisoi rummun vierellä kädet kohotettuna anomaan ja silmät suunnattuina suoraan kulloiseenkin katsojaan. Kun se oli aikansa katsellut minua vaativasti kirjoituspöydältäni, oli ollut pakko tarttua toimeen.

Hankkeen alkuun saaminen ei ollut helppo haaste. Suomi on tottunut viemään traktoreita, kaivoja ja puuntaimia, muttei sivistystä. Pitkä ja sinnikäs jankuttaminen oli nyt kuitenkin tuottanut sen verran tulosta, että minut oli päästetty lentoon, toistaiseksi kuitenkin vain tutustumaan olosuhteisiin. Tämä matka M. Mitendon omalle kotikentälle oli siis ulkoasiainministeriön myöntämä ennakkotutkimusmatka, jotta selvittäisin, olisiko moinen teatterialan täydennyskoulutus järkevää järjestää kehitysapuprojektina juuri Kongossa.

Siksi oli tuiki tärkeää tutustua taidekorkeakouluun, jossa opetetaan teatteria ja tanssia ja jonka saan hämmästykseni kuulla toimineen keskeytyksettä myös sotavuodet. Itse asiassa täällä on sodittu kaikki Lumumban jälkeiset vuosikymmenet ja jo niin kauan ennen sitä, että taidekorkeakoulun perustaminen ja ylläpito niissä oloissa vaikuttaa urotyöltä.

Minut on kutsuttu pitämään opiskelijoille esitelmä suomalaisesta teatterista, matkani tarkoituksesta ja kaavailemastani yhteistyösuunnitelmasta nimeltä ”Unelma”. Korostan sitä, kuinka teatteri on toiminut Suomessa kansaa eheyttävänä tekijänä toisen maailmansodan jälkeen. Silloin on perustettu kunnalliset teatterit, joihin yhdistettiin paikalliset työväenteatterit ja porvarilliset näyttämöt. Kerron myös teattereiden lähes käsittämättömän suurista katsojamääristä, harrastajateatterin elinvoimaisuudesta ja tasokkaasta teatterikoulutuksesta. Lopetan, kun alan korvissani kuulostaa pölynimurikauppiaalta.

M. Mitendo haluaa esitelmäni jälkeen täydentää, että Suomessa käytiin sisällissotaa toisen maailmansodan jälkeen. Joudun korjaamaan isäntäni erehdyksen, mutta mietin samalla, hälläkö väliä. Rehtorikin on jo tavatessamme arvellut, että Suomen pääkaupunki on Reykjavik. Oppilaat ovat puolestaan kyselleet, puhutaanko Suomessa englantia. No, olenhan minäkin vasta täällä oppinut, ettei Kongossa todellakaan ole tiikereitä.

Lopuksi joudun avunpyyntöjen ja yhteistyötarjousten vyöryyn. Opettajat vaativat työpajaa kouluttajien kouluttamiseen, rehtori ja vararehtori toivovat matkaa Suomeen tutustumaan teatterikoulutukseen ja oppilaillakin on ideansa. Tarve kurottua ulos eristyksistä on suunnaton. Kun se kohdistuu nyt yksin minuun, poistun koululta täysin voimattomana. Mutisen nolona määrärahojen rajallisuudesta ja päätöksen teon mutkikkuudesta. Ja uskon silti, että täkäläiset ovat oikeassa luottaessaan siihen, että taidekasvatuksella on suunnaton merkitys perheensä menettäneiden lasten ja nuorten sosiaalistumisessa.

Ainoastaan rahasta

Mitään ilmoitusta Suomesta tulleesta rahalähetyksestä ei ole vieläkään tullut. Olemme nyt istuneet pankissa puoli tuntia odottamassa, kun jotain koodia selvitellään. Sitten pikku virkailija tulee juhlava ilme kasvoillaan:

– Rahat saa kassasta. Toimitusmaksuihin menee kaksikymmentäviisi dollaria.

– Saanko kuitin maksuista?

– Sen saa hakea ylihuomenna.

Kassalla eteeni pinotaan valtava määrä setelinippuja. Nainen on aikeissa antaa minulle niitä viiden tuhannen dollarin edestä. Hän huomaa virheensä, kun alan laskea rahoja ja säikähtää pahan kerran. Palautan rahat ja saan takaisin viisisataa cefoina.

Seuraavana aamuna kaupungin keskusta on tyhjä. On sunnuntai. Kaikki ihmiset ovat jossain laitamilla, säilöttyinä köyhyyteensä, josta tulee vielä pitkä, vaikka miten ollaan yhdessä maailman rikkaimmista valtioista. Aika ajoin köyhyyden haju tulee lähes ylivoimaisena sisään auton ikkunoista. Ne on pakko pitää auki, koska ilmastointi ei toimi ja koska etulasista ei näe kovin hyvin. Siinä on tällä kertaa säröjä. On siis pakko tähystää sivuikkunan kautta. En ole vielä matkustanut täällä yhdessäkään ehjässä autossa. Joskus sellainen ajaa kadulla vastaan. Silloin ratissa ei ole täkäläinen. Alan olla väsynyt siihen, että omin jaloin ei voi liikkua mihinkään. Mutta jos lähtee illalla kävelemään hotellista, saa kulkea pitkään täysin pimeää taivalta, ellei kaduille ei ole sytytelty nuotioita. Kerran olen uskaltautunut lähikorttelin kauppaan, jossa on ollut pelkästään valkoisia asiakkaita ja huikeat hinnat.

– Onko teillä pörssikursseja, Giselle kääntyy kysymään etuistuimelta.

Äimistyn hetkeksi, kunnes hän jatkaa ja tajuan hänen tarkoittavan taloustieteen kursseja, ranskankielisiä. Tosin hän aikoo kyllä opiskella koko kesän englantia. Valitan, että meiltä tuskin löytyy korkeampaa taloustiedettä ranskaksi. Unelmien ja toiveiden sekä saavutettavissa olevan välillä vallitsee niin suuri epäsuhta, että sydämeen koskee. Pois, pois. Alan olla väsynyt tähän kaikkeen.

Mediaa

On kiire. Edellisiltana on ollut puhetta radiohaastattelusta studiolla, mutta kukaan ei ole vahvistanut asiaa. Ketään ei ole kuulunut aamulla minua noutamaan ja juuri kun olen alkanut uskoa, että juttu on peruttu, M. Mitendo tulee vauhdilla ovesta. Minulla on viisi minuuttia aikaa pukeutua.

Ajamme valtavalle kiinalaisten rakentamalle radio- ja tv-talolle, jossa on korkeutta kymmenisen kerrosta. Kun astumme sisään alaovesta käy selväksi, että talo on yritetty polttaa. Seinät ovat noessa kolmanteen kerrokseen asti ja savun haju on pinttynyt niihin. Palaneita huonetiloja näkyy oviaukoista, ikkunat ammottavat aukkoina seinissä. Palolta säästynyt toimiva radiostudio löytyy neljännestä kerroksesta, pimeän käytävän päästä. Siellä emännöi tuhti sinikirjavaan pitkään pagne-hameeseen sonnustautunut juontajatar samasta kankaasta tehty suuri rusettiturbaani päässään. Minut on tilattu mukaan perheohjelmaan, jota on tällä erää enää jäljellä viitisen minuuttia ja juontaja tivaa heti, millaisia suomalaiset perheet ovat. Valitan, ettei niistä ole juuri esimerkiksi muille. Uusperheiden ratkaisuista ehkä voisi löytyä jotain käyttökelpoista sodan rikkomien ja kokoamien kongolaisperheiden sukupolvelle, jossa lasten tekemien näytelmien mukaan toisen puolison lapsia usein pidetään huonommin kuin omia. Haastattelun pääasia on varmaan kuitenkin se, että M. Mitendo saa lopuksi mainostaa festivaaliaan. Vuodatan hikeä ilmastoimattomassa radiostudiossa.

Toimittaja helteisen työpäivän ja haastattelun jälkeen.

Toimittaja helteisen työpäivän ja haastattelun jälkeen.

Sitten vaellamme autonromujen ohi tv-studiolle, jossa kulttuuriosaston johtaja osuu sattumalta vastaan ja heittää meidät siltä seisomalta ajankohtaisohjelmaan. Kehun festivaalin ideaa loistavaksi ja vähän myös niitä näkemiäni esityksiä, jotka ovat säväyttäneet. Monitoreista näkyy, että värimäärittely on sellainen, jossa yönmustat ihmiset ympärilläni näyttävät vaaleaihoisilta ja minä olen tv-ruudussa jauhoa tai taikinaa. Kun minulta kysytään jotain, yritän vastata toimittajalle, mutta saan sivusta ankaria käsimerkkejä, että on katsottava suoraan kameraan. M. Mitendo saa jälleen kymmenen minuutin ilmaisen puffin. Hän osaa posottaa sanottavansa tottuneesti suoraan linssiin, piittaamatta tuon taivaallista toimittajasta ja menettämättä sekuntiakaan käytettävissä olevasta ajasta.

Tv:n kulttuuriohjelma päättyy osuuteemme, joten siirrymme koko kuvausryhmän kanssa kadunvarren kaljakuppilaan, jonne radioväki on jo ehtinyt asettua purkusessiolle. Siemailen mineraalivettä, kun olut ei kerta kaikkiaan kuulu juomavalikoimaani. Muille kannetaan kaksin käsin kaljapulloja ja M. Mitendo saa suorittaa maksun mainosajastaan ruskeana nesteenä. Radiojuontajan turbaani on jo käännähtänyt kallelleen ja puheet alkavat vaikuttaa varsin vapautuneilta. Kun kaikki ovat saaneet juomansa, jätämme viestintäväen puimaan päivän antia.

Mitendon koulu

Suuntaamme katsomaan Mitendon oman taidekoulun oppilaita, katulapsia joille opetetaan perinteisten soitinten rakentamista ja niiden käsittelyä, tansseja, lauluja ja rituaaleja. He saavat majoittua yöksi koulun tiloihin ja heille tarjotaan myös päivittäinen ateria, jos varat antavat myöten. Perillä on vastassa pikku pappa juhlapäähineessä, aluspaidassa, kietaisuhameessa ja kädessä puinen, tupsupäinen valtikka. Hänen kanssaan seisoo muutama mieheksi varttunut poika, jotka osoittautuvat orkesteriksi. Yhdellä on suuri tamtam-rumpu, toisella rautainen kilistin. Parilla heistä on kädessään samanlainen likembe, jonka olen juuri ostanut markkinoilta. Se on kielisoitin, jonka sointikoppa on valmistettu puusta tai kilpikonnan kuoresta, puisesta kannesta ja eripituisiksi katkotuista sateenvarjon kehikon raudoista.

Piparkakkupojat odottavat esitysvuoroaan.

Piparkakkupojat odottavat esitysvuoroaan.

Kun soitto alkaa, iso joukko poltetun saviruukun tai piparkakunruskeiksi värjättyjä poikia tulee pihalle. Ruskeaan pohjaväriin maalatut koristeet ovat nekin valkoisia raitoja ja pilkkuja kuten joulupipareissa. Kaislahameet svengaavat vauhdilla ja kankaiset päähineet keikkuvat leveästi hymyilevien kasvojen päällä. Pienten ihmisten paneutuminen tanssinumeroonsa on esikuvallista. Nilkkarenkaat kilisevät ja rintakehän yli ristiin ripustetut helmiketjut heilahtelevat vauhdissa. Pienin on saanut käteensä miekan. Pienikokoinen on opettajaukkokin, joka paahtaa joukon etummaisena.

Katulasten tanssikoulun muusikoita ja tanssijoita.

Katulasten tanssikoulun muusikoita ja tanssijoita.

M. Mitendoon suhtaudutaan tässä joukossa kuin kuninkaaseen, ja sitähän hän onkin, yksinvaltias. En vieläkään tiedä mitä hänen nimessään kuljettama M. mahtaa merkitä, mutta varmaankin jotain monsigneurin arvoluokkaa vähintään. Sen olen sentään saanut oppia, että Raija tai jokin samalta kuulostava sana tarkoittaa tällä kielellä kansaa. Nimeni yllättää pikku hiljaa kansainvälisyydellään Iranista, jossa pääsin kiinni kunniaan, aina Kongoon: kunniakas kansannainen siis. 😉

Lapsia kertyy pihalle katsomaan esiintyjiä ja minua hartaana laumana. Lopuksi opettaja antaa käteeni tupsupäisen sauvansa, joka on toiminut hänen tahtipuikkonaan. Saan vallan merkit enkä tiedä, mitä tehdä. Mieleeni muistuu valkovenäläinen tervetuliaisleipä. Jätin sen tyhmyyksissäni jakamatta kaikille paikalla olijoille, kuten tapa olisi vaatinut. M. Mitendo havaitsee hämmennykseni ajoissa ja tulee avuksi, ojentaa valtikan takaisin sen haltijalle ja sen mukana, tietenkin, setelin, joka saa papan aina vain aurinkoisemmaksi.

Tanssivalmentaja ei puhu puhelimeen.

Tanssivalmentaja ei puhu puhelimeen.

Lähiöteatteria

Päivän seuraava osoite on piha keskellä slummialuetta. Ajamme siivoamattomia kujia niin pitkälle kuin autolla pääsee. Sitten taivallamme jalan pihalle, jossa meitä odottaa useita kulttuurivaikuttajia, kaikki miehiä. Muovituoleja siirrellään eturiviin, muu yleisö istuu jo valmiina paikoillaan. Pyykkiä kuivuu narulla heidän takanaan. Rummut jymisevät ensiksi ja laulu raikaa. Sitten saapuu esiintyjäryhmä: tätejä, aktivoituja kotirouvia, jotka näyttävät raikkaasti ikäisiltään omissa rintaliiveissään ja lyhyissä säkkikangashameissaan, lanteillaan pätkä pyöreää muoviputkea tai rullattua kangaskääröä. On kurttua ja poimua mahanahassa. Joukossa hohtelee pari ällistyttävän vaaleaa vatsaa, jotka näyttävät tumman ihon ympäröiminä likipitäen säädyttömiltä. Polvien alapuolelle on maalattu keltaiset raidat kuin polvisukat. Kasvoilla on valkeita pilkkuja tai juovia koristeina. He asettuvat rivistöön. Alkaa tanssi, joka tekee varmasti hyvää heidän linjoilleen, mutta katsojan on vaikea päättää itkeäkö vai nauraa, kun rintaliivit alkavat repsottaa. Paljaiden ylävartaloiden katsominen olisi itse asiassa vähemmän tekopyhää, vaikkei taiteellinen vaikutelma välttämättä kohoisikaan.

Kotirouvat bailaa.

Kotirouvat bailaa.

Onneksi rouvien jälkeen on vuorossa viidakkotanssi. Pääroolissa on jykevällä pyrstöllä varustettu kukko, jota esittää taidokkaasti tanssiva ja elämäniloisesti esiintyvä mies. Hän on saanut kokovalkoiset meikin kasvoilleen ja päässä keikkuu punainen pipo. Vekattu hame pörhistyy siipi- ja pyrstösuliksi tanssin kohokohdissa.

Sedät saattelevat meidät loppupuheiden jälkeen takaisin autolle ja saan käteeni kotirouvakomppanian esitteen. Heitä voi tilata esiintymään ilokseen myös yksityistilaisuuksiin.

Eväät

Hotellissa saan ainaisen lihakimpaleen sijaan yllättäen eteeni Cossa royal -aterian, kypsiksi keitettyjä ja halkaistuja lähes hummerin kokoisia rapuja, joita syön kaksin käsin. Niinpä minulle kannetaan pöytään aterian päätteeksi kaksi kulhollista sitruunavettä, joissa liotan kiitollisena sormiani. Nautin puoli pulloa valkoviiniä hotellihuoneessa, ruoansulatukseen muka, ja ajattelen näitä ihmisiä täällä. Yhdellä on kirje vietäväksi jollekin ympäristöministeriön virkamiehelle Suomeen, yhdellä taas tanssiryhmä, jonka pitäisi päästä kiertueelle Eurooppaan tai teatteriryhmä, joka tarvitsisi ohjaavaa opettajaa. Jokaisella on jotain, mitä kohti yrittää kauttani kurottaa. Täällä vaihdetaan kaikkea: palveluita, rahaa, ystävyyttä, toiveita, kontakteja. Minulla ei ole rahaa ja tiedän yhtä varmasti, ettei kontaktien ylläpitoon tule juurikaan riittämään aikaa. Viini muuttuu vedeksi, joka tunkee luomien välistä poskille.

Illan tuhti ateria näyttää levottomia unia: Tyttärelläni on pieni pyöreäpäinen poikavauva, joka syö selkäni takana suun täydeltä mustia väriliituja. Saan sen onneksi oksentamaan ne ulos ja vien lapsen pihalle katsomaan sorsanpoikasia, jotka sukeltavat piiloon joenuoman pohjalle karppien koreissa väreissä. Herään päänkivistykseen. Olemus on jo niin tottunut pois alkoholista, että se kostaa. Olikohan todellakaan viisasta hankkia matkapäivän aamuksi huono olo? Burana antaa unen uudelleen, mutta sitten herättää sinihaalarinen poika, joka koputtaa oveen ja vaatii nimen illan ruokalaskuun. Aamuyöstä herään vielä kerran naisen huutoon ja koirien haukuntaan.

Aamiaisella syömme yhteistä omenaa, perhonen ja minä. Annan ruokaseurani aterioida, sillä se on invalidi, vasen takasiipi on ratkennut. Kun kärpänen pyrkii jaolle, ajan sen tylysti pois. Istun tässä nyt viimeistä kertaa. Lähden illalla matkaan kohti kotia. Rakki haukkuu talon takana lehdenmyyjää, jolta en enää tänään osta mitään. Olen antanut M. Mitendolle kaikki pankista saamani rahat, jotta hän hoitaisi hotellilaskun ja ottaisi sen, minkä katsoo itselleen kuuluvan. Hän pystyy siitä huolimatta antamaan vaikutelman, että olen ollut ruhtinaallisen vieraanvaraisuuden kohteena.

Päivällä ajetaan vielä Kongon kulttuurikeskukseen, vaikka en oikein pääse kärryille miksi. Kuljeskelemme rakennuksessa sietämättömässä kuumuudessa ja kättelemme ihmisiä ympäri taloa. Katselemme tanssituntia, kunnes ilmenee, että olemme jälleen odottaneet erittäin tärkeää kihararipsistä herraa, joka täällä viimein esittäytyy kaupungin kulttuuritoimen johtajaksi. Menemme hänen koreasti kalustettuun toimistoonsa, jossa tarkistetaan ostamani naamio ja lahjaksi saamani esineet. Ne merkitään kirjoihin. Lopuksi hän ojentaa minulle taulun, joka esittää istuvaa nuorta naista. Sen kultareunuskehysten maali on vielä kostea. Kättelemme, eikä minulla ole enää antaa edes nimikorttia. Kulttuurijohtaja saa tyytyä paperille kirjoitettuihin yhteystietoihin. Hyvästelemme ja siirrymme taas käytäville odottelemaan jotain. Se osoittautuu paperiksi, jossa hankkimani ja saamani esineet on lueteltu ja jonka alle on nyt ilmestynyt rivi leimoja. Se tulee vielä tekemään vaikutuksen tullimieheen.

Tänään, Kongosta taistellaan edelleen. Leopold II vei 1800-luvun lopulla Association Internationale Africaine -yhdistyksensä välityksellä maasta kaiken irtoavan kongolaisten käsiä myöten. Näyttää siltä, että kamelin on tosiaan helpompi mennä neulansilmäportista kuin luonnonvaroiltaan vauraan maan päästä rauhantilaan.

La reine blanche?

Kamerun 2004

Tällä kertaa minulla on passi, viisumi ja rokotustodistus. Kun pääsen Helsinki-Vantaan lähtöselvitystiskille, käy ilmi, että nyt puuttuu lentolippu. Sitä ei kerta kaikkiaan löydy käsimatkatavaroistani, vaikka olen vuorenvarma, että olen pakannut sen kotona mukaan. Mikään ei auta. Air Francen kone saa lähteä ilman minua. Raahaan laukkuni kerrosta alaspäin matkatoimiston ovelle. Siellä avaan matkalaukun ja löydän elektronisen lippuni muiden papereideni välistä, mutta lähtöselvitysaika on jo umpeutunut. Matkatoimiston naiset osoittavat ymmärrystä tapaustani kohtaan ja kaivavat aikatauluistaan esiin Sabenan lennon Pariisiin. Sillä ehtisin niukin naukin jatkolennolle Yaoundéhen. Joudun maksamaan sadan euron kipurahat, mutta palaan lähtöselvitykseen uusi lippu ja entinen jatkolentolippu kädessäni.

Olen edelleen liikkeellä M. Mitendon mission toteuttamiseksi. Minun on annettu ymmärtää ulkoasiainministeriössä, ettei Suomi ole kiinnostunut osallistumaan koulutuksen järjestämiseen Kongossa. Maa ei ole ”prioriteettialue”, eivätkä olot vaikuta siellä vielä lainkaan vakiintuneilta. Totta onkin, että maan itäosissa taistellaan edelleen, on taisteltu myös koko sen ajan, jonka olen ollut Kinshasassa, niin ovat lehdet kertoneet palattuani kotiin ja taistelu jatkuu. Ajattelen niitä tuhansia ja taas tuhansia lapsia, jotka ovat ajautuneet läntisen Kongon kaupunkien kaduille menetettyään kotinsa ja perheensä sodan jaloissa. Mitä heistä tulee? Miten he saavat identiteetin syrjästä kiinni, ellei yhteiskunta pysty imaisemaan heitä johonkin mielekkääseen yhteisöön? Leopardihousuiset tanssivat pojat ja teatteria esittävät lapset ovat elävä ja todistusvoimainen osoitus taidekasvatuksen sosiaalistavasta mahdollisuudesta, johon laaja maa tarvitsisi loputtomat resurssit.

Kamerunissa, jokiravuilta nimensä lainanneessa maassa, sen sijaan on säilynyt ainakin näennäinen rauha, mutta löytyykö sieltä tarpeellinen infra koulutuksen järjestämiseen, sitä olen menossa selvittämään saatuani kutsun Retic-festivaalille. Suunnittelen joka tapauksessa jo tällä erää kurssia, jonne valittaisiin osanottajat useasta eri maasta. Se tarkoittaisi sekä opetus- että majoitustiloja.

Kun istun jatkolennolla, johon olen onneksi ennättänyt Brysselin jättiaseman sokkelot läpäistyäni, on koneessa yksi hermonsa menettänyt matkustaja, jonka aggressiivisuus talttuu vasta koneen noustua lentoon. Kun turvavyöt saa riisua, hän asettuu aloilleen ja muut matkustajat henkäisevät helpotuksesta. Edessäni istuva iäkäs nainen nousee jaloilleen, katsoo kohti ja kysyy häkellyttävän kysymyksen:

– Etes-vous la reine blanche?

Vakuutan, etten ole.

– Olin varma, että olette.

Koneessa pitäisi hänen tietojensa mukaan olla ”valkoinen kuningatar”. Hän istuutuu pettyneenä paikalleen. Nainen on kuin alkusoitto matkalle, jossa mikään ei ole tavanomaista, ei edes ihan uskottavaa.

Afrikan mantereen yllä ei ole tällä kertaa pilviä. Katselen ikkunapaikalta Saharaa. Sitä kestää tuntikausia. Vaalea elefantinnahka muuttuu vähitellen oikean elefantin harmaaksi, etelämpänä hiekan kaiverrukset paisuvat kohoumiksi, sen keskeen viskellyt irtokivet hiekkarenkaineen kallioiksi ja keitaiksi. Joenuomat piirtyvät esiin selkeinä, mutta niissä ei virtaa pisaraakaan vettä.

Kone tekee välilaskun Kinshasassa ja lentää sitten reilun matkan takaisin Eurooppaan päin laskeutuakseen Yaoundéhen, joka näyttää ensi silmäyksellä paljon Kinshasaa vauraammalta. Luonnon vehreys on silmiinpistävän runsas ja tunkeutuu kaupungin sisään: ”seitsemän kukkulan kaupunki”, tämäkin. Yhden kukkulan takana on kartan mukaan järvi, jokirapujen alkulähde ehkä. Lentokenttäreitin talot osoittautuvat täälläkin slummiksi, mutta Kinshasaa tasokkaammaksi. Paikalliset parturiliikkeet ovat kovalevyseinäisiä kioskeja muovineliön alle tyrkätyn tuolin sijaan. Niiden ulkopintaan on maalattu päitä erilaisin leikkauksin ja kampauksin.

Istun pikku bussissa. Yksi sen ikkunoista on vuorattu vanerilevyllä, muut ovat ehjiä. Pikku tyttö on juosta auton alle perjantaivilinässä. Kuski jarruttaa ja lyön polveni kipeästi edessä olevan penkin putkirunkoon. Jysäys jättää polven alle pysyvän lommon.

Auton torvet soivat tauotta keskustassa. Amerikan lähetystö on aidannut osan keskusta-aluetta omaan käyttöönsä ja tehnyt liikenteen kulun kaikille hankalaksi. Jymähdämme tämän tästä ruuhkatulppaan. Hotelli Mercure sijaitsee ydinkeskustassa. Kun purkaudumme vastaanottajineni kuljetusautosta, autontorvien seasta erottuu etäistä veisuuta, jytämusiikkia, tivolimelua ja huutoja: ”la blanche”, ”une francaise”… Hiki, eritteet ja muut jätteet tuntuvat nenään. Roskaa pyörii katuvierillä. Vehreys on jäänyt esikaupunkeihin.

Kamerunilainen katukuva – ja joulu tulossa.

Kamerunilainen katukuva – ja joulu tulossa.

Oppaani David, keltaiseen kukkapukuun pukeutunut pyylevä näyttelijä, asioi puolestani hotellin vastaanotossa. Minulta pyydetään ennakkomaksu kolmesta ensimmäisestä vuorokaudesta. Häkellyn. Kutsussa on ilmoitettu, että oleskelu Kamerunissa kustannetaan. Kaivan taas toiveikkaasti esiin luottokorttini. Se ei käy. Täällä sentään kelpaavat eurot. Kasaan tarvittavan summan vastaanottotiskille. Jos joudun maksamaan käteisellä loputkin yöt, olen taas surkuhupaisasti rahatta. Huomenna on pakko puhua isäntäni Ambroise Mbian kanssa vieraanvaraisuuden ulottuvuuksista. Ukkonen jyrähtelee yöllä ja salamat tunkevat tulituksensa pimennysverhojen läpi. Aamulla teen tiibetiläiset riitit, syön vitamiineja ja jätän aamiaisen kustannussyistä väliin.

Työnteko maksaa

Aamupäivän seminaarissa puhutaan esiintyvien taiteilijoiden surkeasta asemasta, puoliammattilaisuuden kiroista, työn suojattomuudesta ja toistaiseksi lyhyiksi jääneistä ponnisteluista järjestäytyä ammatillisesti. Paikalla on pari kansainvälisen näyttelijäliiton edustajaa Pariisista. He yrittävät selostaa taiteilijoiden oikeuksia ja järjestäytymisen välttämättömyyttä. He myös vastaavat kysymyksiin selkeästi ja aktivoivasti. Ihastelen kaunopuheisuuden tulvaa ja sitä, kuinka jotkut ihmiset voivatkin näyttää niin ranskalaisuuden perikuvilta. Asiaa he puhuvat silti koko ajan, vaikkakin monisanaisesti. Kiteytys voisi olla tämä:

– Ei pidä ryhtyä orjaksi, ei edes kutsumuksen nimissä.

Periranskalaista ay-opastusta.

Periranskalaista ay-opastusta.

Afrikan ranskankielisistä maista kokoontuneet taiteilijat kertovat sitten omasta puolestaan, kuinka kallista heidän on käydä töissä. Paikallisliikennettä ei juuri ole ja taksit maksavat paljon. Usein työmatkat maksavat enemmän kuin työstä saatava palkka. Myös televisio rahastaa taiteilijoita. Jos heidän työtään kuvataan, siitä tulee lasku esiintyjille. Tv-yhtiöt myyvät materiaalin eteenpäin omissa nimissään ja käärivät rahat itselleen. Ranskalaiset alustajat alkavat punoittaa kiihtymyksestä:

– Ammattijärjestö jää fiktiiviseksi, jos taiteilijat eivät liity siihen ja tee sitä eläväksi. Neuvottelijan olkapään takaa on aina näyttävä joukko.

He kertovat myös, että Unesco takaa taiteilijoille oikeuden työskennellä omalla alallaan sekä järjestäytyä. Kamerun on Unescon jäsen.

Olen ensi kertaa tavannut festivaalikutsun esittäneen Ambroise Mbian juuri Pariisin Unesco-päämajan käytävillä järjestämässä oman maansa iltavastaanottoa yleiskokouksen delegaateille. Pitkä, yönmusta mies elegantissa silkkipuvussa on jäänyt mieleen. Hän ei osallistu seminaariin. Myöskään M. Mitendoa ei näy salissa eikä koko Reticin aikana, muita kongolaisia kyllä. He suhtautuvat minuun kuin tapaukseen, joka on menettänyt mahdollisuutensa.

Seminaarin lopulla puhutaan myös Afrikan yleistilanteesta. Norsunluurannikolle on juuri julistettu sotatila ja näyttää todennäköiseltä, ettei MASA-festivaalia, jolla käydään teatterin ja musiikin vuotuismarkkinat, voida tänä vuonna järjestää Abidjanissa. Seminaari pohtii, missä päin olisi tarpeeksi rauhallista toteuttaa Afrikan teattereiden kansainväliset tapaamiset. Ennustettavuus osoittautuu ongelmalliseksi.

Käyn ruokailemassa ranskalaisten alustajien kanssa ja joudun samalla debet-tilille. Mahdollisuuteni hoitaa koko vierailuajan hotellilasku ovat aterian verran miinuksella.

Tyly kaupunki

Ehdin vielä ennen pimeää tehdä pienen kävelyretken. Jättimäinen edustusväylä halkaisee keskustan. Se johtaa kaupungintalolta viiden tähden hotellikortteleihin Hiltoneineen. Kadun ylle ripustetussa banderollissa lukee, että sveitsiläisen hotellin suojissa maailma on suuri, ainoastaan hinnat pieniä. Mahtiväylää reunustavat vaneriset juhlakorokkeet paraatien vastaanottoa varten. Se päätyy toisessa päässään mustuneeseen, korkeaan rakennukseen, joka näyttää asumattomalta. Sen kyljessä roikkuu jättimäinen mainoslakana, jonka teksti näkyy hämärässäkin: La Nation besoin de ses filles, de ses fils et sans SIDA, protégeons-nous! Kansakunta suojautuu aidsia vastaan uhkaavalla otteella.

Poikkean kauppakadulle, jonka varrelta ostan muutaman hedelmän. Melske ja väenpaljous on käsittämätön. Useilla vanhoista kerjäläisistä näyttää olleen lepra, kädentynkiä ojentuu kohti.

Etsi jalkakäytävä.

Etsi jalkakäytävä.

Suuntaan kirkonmäelle. Siellä on suuri kivikatedraali, jossa vihitään parhaillaan nuorta paria kristilliseen avioon. Pari ponnahtaa kirkosta valkoisin rusetein koristeltuun avoautoon. Riisi kopisee pelteihin. Morsian nostaa pitkät helmansa autoon. Puku jättää olkapäät paljaiksi ja päässä törröttää huntuhörselö, joka on koristeltu pitsinauhoin ja pienin kukkakimpuin. Toivotan sille onnea avoauton kyydissä, joka starttaa mäeltä kameroiden räpsyessä. Rekisterikilvessä lukee Henri & Albertine. Kirkon kupeelle jäävät häävieraat ovat pukeutuneet prameasti kiiltävään tai perhekunnittain yhtenäiseen kuosiin. Rahanpuutteesta ei näy tällä mäellä jälkeäkään.

Morsiusneitoja ja muuta hääväkeä.

Morsiusneitoja ja muuta hääväkeä.

Kun palailen kirkolta, kadut ovat alkaneet tyhjentyä. Valo loistaa vain muutamista mainoksista ja hehkulampuista, joita on vedetty riviin näyteikkunoiden ylälaitaan. Ainoat katuvalot lankeavat edustusväylälle ylhäisessä yksinäisyydessään. Siellä ei näy yhtään kulkijaa. Kauppakaduilla ajelehtii roskaa, sitä kahisee ja valuu ajoradan reunassa. Talojen kylkiin on painautunut levolle ihmisroskia muoviin kääriytyneinä tai pahville käpertyneinä. Lepran runtelemia on kaduilla enemmän kuin olen koskaan nähnyt.

Festarivieraana

Oma asemani kohenee. Hotelli on saanut ilmoituksen, että laskuni hoidetaan. En tiedä, onko hotellin rahastusaie ollut koepallo: maksaisinko sittenkin itse laskuni. Vai oliko se kenties yritys laskuttaa kahteen kertaan, vai todellakin vain puute tiedon välityksessä. Mbia antaa ohimennen ymmärtää, että voin myös ruokailla huoneen laskuun, mutta syön kiusallanikin omilla rahoillani. Siinä on tosin riskinsä. Ensimmäisten vuorokausien maksua ei ole vieläkään palautettu, joten minun on pystyttävä säästämään edes lentokenttäkuljetuksiin tarvittava raha. Asteen verran huolettomuutta on kuitenkin palannut mieleen. Yritän ajatella, että olen pikku lomalla. Toivun joka tapauksessa ahdingosta, joita näillä kaukomatkoilla on rahapulan vuoksi sattunut ja joista on pikku hiljaa kehkeytymässä kunnon trauma.

Esitykset, joita olen nähnyt, ”Hamletista” ” Les petits histoires” -tarinaan ovat toistaiseksi olleet vaatimattomia. Hamletin roolin esittäjän olen jo nähnyt kertaalleen näyttämöllä Kinshasassa. Suoritus ei vakuuta nyt, kuten ei silloinkaan. ”Pikku tarinoiden” jälkeen minut valtuutetaan kiittämään esiintyjiä. Sanon, että monet tarinat ovat hämmästyttäneet, koskettaneet ja viehättäneetkin – aika ajoin. Pari viimeistä sanaa tosin ainoastaan ajattelen. Potentiaalia toki tässäkin esityksessä on, vähän Vagina-monologien tapaan, mutta vielä kovin raakileena.

Seminaarit jatkuvat ulkoilmakatoksessa. Ei peltisiä tuoleja Afrikkaan, kiitos. Havaitsen ensi kerran kaipaavani niitä tuttuja, valkoisia muovikuppituoleja, jotka ovat valloittaneet maailman kuin syöpä. Peltituoli saa takaliston hehkumaan olipa pään päällä katos tai ei. Olen kantanut hiki otsalla kassillisen materiaalia kokoontumispaikalle ja jälleen valmistautunut tilattuun puheenvuoroon niin Suomen teatterista kuin koulutushankkeestakin. Juontaja ei kuitenkaan koskaan ilmoita puheenvuoroani. Hän lopettaa seminaarin ja väki katoaa. Kun kysyn, miksi näin kävi, juontaja vastaa ”ok” ja häipyy paikalta. Kannan painavan kassini takaisin hotelliin.

Kaupoilla

Teen sen jälkeen teon, joka osoittautuu uhkarohkeaksi. Kävelen sisään markkina-alueen laitimmaiseen kojuun. Siellä myydään naamioita, joita olen vuosien varrella kerännyt seinilleni. Kysyn yhden naamion hintaa. Vanha mies on heti myymässä sitä. Väitän vain katselevani, mitä löytyy ja millä hinnalla, mutta se on jo myöhäistä. Iso joukko miehiä ympäröi minut. Hinnaksi ilmoitetaan viisikymmentä euroa. Sanon, että se on ehdottomasti liikaa. Koko joukko alkaa osallistua kaupanhierontaan

– Paljonko maksat?

– Enintään viisitoista.

– Ei riitä.

– Ei minulla edes ole viittäkymppiä mukana.

– No paljonko on?

– En muista.

– No tarkista.

Minut on nyt piiritetty niin, etten pääse joukon läpi kuin voimalla. Tyydyn siis avaamaan kukkaroni ja joudun harmikseni toteamaan, että olen varannut kolme kympin seteliä. Joudun luopumaan niistä kaikista päästäkseni ulos kojusta, siis aivan liikaa, mutta puinen naamio sujahtaa muovikassiin ja miesjoukko hajaantuu sen verran, että pääsen ohi.

Enkä edes pääse kadulle asti. Bongo-niminen mies, jota kaikki muut näyttävät tottelevan, kiepauttaa minut omaan myyntikojuunsa, jossa on suuri valikoima maskeja. Olisin varmasti löytänyt ostamaani mieluisamman näiden joukosta. Koska Bongo jo tietää, ettei minulla todellakaan enää tällä hetkellä ole rahaa, hän päästää minut menemään. Joudun kuitenkin vakuuttamaan moneen otteeseen yrittäväni palata parin päivän sisällä. Pääsen ulkoilmaan muovikassi ja Bongon käyntikortti kädessäni. Se kuulemma takaa, että minun on tultava takaisin.

Silti henkäisen ihan turhaan helpotuksesta. Perässäni kulkee nuori mies, jolla on ketjukaupalla kultaa kaulassa. Hän tallaa kantapäissäni ja puhuu tauotta.

– Voin tuoda esineitä näytille minne tahansa ja koska tahansa. Voin tulla vaikka hotelliin.

Yritän väittää, että ei tarvitse, että olen festivaaliosanottaja, enkä ehdi. Kun pääsen hotellin ovelle, hän jää ulkopuolelle seisomaan.

Anti kohenee

Illan esitys on vaihtunut toiseen. Norsunluurannikon ryhmä on ilmeisesti jäänyt maahansa sotimaan tai sodan vangiksi. Tilalla on belgialais-kamerunilainen yhteistyö, joka kertoo pienen kylän viimeisistä eloonjääneistä asukkaista, valkoihoisesta naisesta, joka kantaa elämää sisällään ja lapsisotilaasta. Länsimainen kirjailija yrittää vangita näiden kahden elämää paperille, mutta joutuu tahtomattaan osalliseksi heidän kohtaloihinsa.

Tämä on toistaiseksi festivaalin paras esitys. Musta nuori mies, joka näyttelee lapsena sotilaaksi napattua nuorukaista, on esityksen dynamo. Kahden muun näyttelijän osuus jää vaisummaksi, mutta osuva musiikki jäntevöittää tapahtumat. Yleisö seuraa herpaantumatta kaksituntisen tarinan.

Kun tulen ulos kulttuurikeskuksesta, leveästi hymyilevä kultakäätyinen kauppias odottaa ovella autoineen. Olen merkitty nainen. Sanon suoraan, etten jaksa ruveta perehtymään hänen valikoimiinsa ja menen menojani.

– Ehkä myöhemmin, hän sanoo ja levittää käsiään.

Kuulumisia

Hotellin puhelin soi. Elämänkumppani on avattu rinnasta vatsaan, kerrotaan ITI:n toimistosta. On pyydetty kertomaan kaiken sujuneen hyvin. Lääkäri on vakuuttanut, että jos hän ei menehdy, hän kääntyy kuoleman rajalta takaisin uuteen elämään. Uuteen? Helsingissä on siis vielä jäljellä jotain siitä olennosta, jota olen rakastanut. Mutta kännykkäyhteys ei toimi. Lähetän energiaa.

Saan vastaanottotiskiltä rahat, joka tullessani maksoin, mutta cefoissa. Ne on siis paras panna menemään täällä. Juon lasillisen valkoviiniä onnistuneen leikkauksen kunniaksi aulabaarin äijien keskellä, joista joka ainoa on valkoinen.

Uuteen päivään

Aamu alkaa puoli seitsemältä ukkosyön jälkeen autontorvien törähdyksillä, jotka eivät alkuun päästyään lopu. Viereiselle tontille rakennetaan. Rakennusmiehet kömpivät telineilleen talon takana. Ne on koottu hoikista puunrungoista ja jätelaudoista ja näyttävät arveluttavan huterilta. Kiitän onneani, että työkoneiden melu puuttuu. He kilkuttavat käsin. Suoraan ikkunan alla on tontti joutomaata. Sitä on käytetty roskankippaukseen. Suljen verhot.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.

Kun olen menossa kadulle, kultakäätyinen seisoo jo hotellin parkkipaikalla mutta on onneksi kääntynyt rupattelemaan jonkun kanssa. Pääsen ulko-ovesta tullessani livahtamaan ohi. Päätän kertoa isännille maanvaivastani ja tästä alkaen minua aletaan kuljettaa autolla ne pari korttelin väliä, jotka vievät francofonien kulttuurikeskuksesta hotellille ja takaisin. Saan myös kuulla, että unohtunut alustukseni on sijoitettu huomiseksi ja että nyt odottaa tv-haastattelu. Kuvausryhmä seisoo jo ala-aulan ihmisvilinän keskellä. Todistan teatterin merkitystä yrittäen keskittyä edes aavistuksen siihen, mitä olen sanomassa, vaikka hälinä ympärillä on päällekäyvä.

Kun pääsen sisään saliin, siellä vallitsee jalkapallotunnelma. Nuoret naiset kiljuvat kuorossa kannustusta näyttämön sankarittarelle, joka lyö palasiksi esi-isien henkiä edustavan padan. Suhde noitauskoihin näyttää olevan täällä kovin toinen kuin Kongossa.

Uusi yritys

Istumme carrefour-teltassa odottamassa seminaarin alkua, kun taas sattuu jotain outoa. Olen paikalla painavan kassini kanssa. Aurinko on onneksi pienen pilviverhon takana. Montakaan kuulijaa ei ole vielä saapunut. Odotellaan. Äkkiä joukko poliiseja juoksee telttaan, ohitseni, muovituolin luo, jolla lojuu röykkiö pitkiä patukoita, joita en ole huomannut. Kauempaa kuuluu rytmikästä huutoa. Poliisit juoksevat takaisin kadun varteen työntäen patukkaa vyölleen. Nyrkit nousevat. Poliisit tekevät kunniaa – illan jalkapallo-ottelulle, saan kuulla.

Juontaja panee seminaarin käyntiin esittelemällä Heidelbergin teatterinjohtajan, joka kertoo pitkään ja seikkaperäisesti teatteristaan englanniksi. Lapsisotilasta reippaasti esittänyt Otto on tänään pukeutunut kauluspaitaan ja solmioon ja yrittää kääntää hänen lauseensa ranskaksi, mutta ei saa kiinni, mistä milloinkin on puhe. Euroopan teatteri on kokonaan toisen sanaston maailma kuin täkäläinen. Kuuntelijat alkavat vaikuttaa huonotuulisilta. Joudun kysymään heidelbergilaisen lopetettua, haluavatko he enää kuulla minun esitykseni. Laimeat myöntymykset lähtöpisteenä puhun ranskaa ja yritän tiivistää sanottavani oleelliseen. Keskustelu herää alustuksen jälkeen vilkkaana. Saan itseltäni pluspisteitä, sillä olen ollut vaivautunut asetelmasta, joka tästä uusinnasta on syntynyt. Tuntuu kuin olisin välttämättä tuppautunut esitelmöimään, vaikka muut eivät ole siitä niin paljon perustaneet. Hyväntuulinen joukko poistuu joka tapauksessa paikalta jaettuaan keskenään kaikki saatavilla olleet kappaleet ”Théâtre finlandais” -lehteä sekä punaiset kuulakärkikynät, joita olen varannut mukaan muutaman laatikollisen ”liikelahjoiksi”. Sinisiä tai mustia ei ITI:n toimistosta nimittäin enää löytynyt. Kuulen poistujilta, että Conte-festivaalit alkavat huomenna jossain maalaiskylässä tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Aion hinkua sinne vaikka väkisin.

Maanmiehiä?

Kongolaiset vierailevat täällä ”Toreadorit”-esityksellä, joka kertoo tehokkuuden pihdeissä pinnistelevästä pesulasta. Kaksi miestä kiikkuu toistensa päällä yrittäen ylemmäs firman portaikossa. Esiintyjillä tuppaa kuitenkin olemaan niin hauskaa keskenään, että yleisöllä on täysi työ seurata repliikkejä. Niitä myös ilmeisesti improvisoidaan siihen mittaan, että pallo on välillä hukkua kokonaan. Hauskaa on silti ja sen vuoksi.

”Toreadorit”-esityksen väliajalla katselen miestä, jonka olen jo nähnyt jonkin aikaisemman esityksen katsomossa. Siinä vasta Afrikkaan assimiloitunut ranskalaisoriginelli, olen ajatellut: valppaat, hajakatseiset silmät, hapsottavat kiharat ja keskimääräistä maanmiestään pitempi runko. Silloin hän on kantanut harteillaan värillistä vekaraa. Nyt hän suuntaa kohti ja tulee yllättäen esittäytymään. Hän on suomalainen lähetystyöntekijä, joka on mennyt naimisiin paikallisen naisen kanssa. Hän on kuullut, että olen Suomesta ja haluaa esitellä minulle vaimonsa, joka on prinsessa, ”aito” sellainen. Istumme esityksessä vierekkäin ja kun toinen miehistä saa lavalla päähänsä laastarin, vierustoverini todistaa tyhjentävästi suomalaisuutensa:

– Maraplåster, hän hihkuu.

Esityksen päätyttyä hän ja prinsessa kutsuvat luokseen kylään. Voisi olla elämys, mutta siihen ei enää liikene aikaa.

Maalaismeininki

Koillis-Kamerunin, maan englantia puhuvan osan, kansantanssijat esiintyvät iltamyöhällä edustuskadun asfaltilla paksuissa tossuissa ja vuohensorkkakilistimet nilkoissaan. Heillä on myös paksut koltut, jotka on koristeltu korallein ja pään yli vedetyt putkisiteet, joiden varassa, pään päällä, keikkuvat naamiot kuin hatut. Poljento ja jalan viskonta takaa kovan menon, mutta vaikutelma on uhkaava. Tätä ei tehdä yleisön mieliksi. Eipä vain ole Kongon piparkakkupoikien elämänilon voittaneita.

Saan samassa tilaisuudessa kuulla isänniltä, että minun on ihan turha toivoa pääseväni Festival des contesia katsomaan huomenissa. Esitykset alkavat vasta illan pimettyä ja paluu tulisi olemaan aivan liian suuri turvallisuusriski. Olen varma, ettei heillä ole halua ja aikaa järjestelyihin, enkä usko heidän varauksiaan. Vasta paria vuotta myöhemmin, Ouagadougoussa, saan syytä uskoa, että he ovat olleet enemmänkin kuin oikeassa.

Muisti

Seminaari orjuudesta on kiinnostava, myös Unesco-näkökulmasta. Siinä matkataan sisälle Länsi-Afrikan muistiin. Kamerun on ollut keskeinen orjien täydennysvaranto. Uskon sen, kun ajattelen lapsena näkemääni ”neekeripoikatarjotinta”. Länsimaisen asennemaailman ”neekeri-ikoni” on täältä peräisin: pyöreät, ystävälliset kasvot, valkea hammasrivistö punaisen suun keskellä ja yönmusta iho.

Seminaariväki moittii nykyaikaa, joka riistää muistin, kielen ja identiteetin sekä tarjoaa tilalle viihde-elektroniikkaa. Orjuuden ja kolonialismin lähtemättömät viillot mama Afrikan kasvoilla eivät saa jäädä unohduksiin.

Seminaariystäviä.

Seminaariystäviä.

Sitten keskustelun kulma vaihtuu teatteriin. Ranskalaisten alustukset ovat kantaneet hedelmää. Läsnäolijat ovat vakuuttuneita siitä, että kutsumuksesta mutta palkatta työskentely on tämän päivän ranskankielisen Afrikan orjuutta: maksat itse siitä, että saat olla luova, kehittyvä ihminen.

Päivän esitys on ylioppilasteatterin ”Fâme”. Se on sanalla sanoen hirvittävä. Amatöörimäinen ylinäytteleminen kiidättää lavalla mykkää, spitaalista ja rampaa naista sekä hullua huoraa läpi tilanteiden. Välillä huora nyppii itsestään syöpäläisiä ja kädetön kaatuilee lattialle. Hurjinta on kuitenkin, kuinka yleisö on tikahtua nauruun.

Nuori nainen vieressäni haisee niin voimakkaasti hielle, että joudun vaihtamaan paikkaa. Satun samalle riville kehitysvammaisen nuorukaisen kanssa, jota terveet katsojat pompottavat pystyyn rivin päästä, että pääsevät ottamaan valokuvia esityksestä. Poika yrittää protestoida äänekkäästi, mutta mikään ei auta. Voin pahoin, mutta rivin toinen pää on suljettu kaiteella, enkä voi lähteä joutumatta itse pompottajaksi. Kysymysten karuselli vilistää päässä: Mitä on huumorintaju? Maailmankatsomus? Ihmisarvo? Aitous? Mitä on teatteri? Entä koko tämä kaoottinen tilanne, jossa upouudet matkapuhelimet kilisevät alituiseen?

– Je suis dans un spectacle, niihin vastataan.

High society

Taksien keltaisia matoja kiemurtaa kadun täydeltä ja koko matelu pysähtyy, kun jokin madon nivelistä pysähtyy hotkaisemaan kimppakyytiläiset kadun varresta. Nämä kiljuvat kadulla seistessään, mihin ovat menossa päinvastoin kuin Limassa, jossa autosta huudetaan, mihin se on menossa. Julkista liikennettä kaupungin sisällä ei todellakaan ole lainkaan.

Matelemme Mbian autossa jonon mukana. Olemme ruokailleet yhdessä: poulet fumétä, friteerattuja banaaneja, maniokkia, kalaa, kanapataa vihanneksin. ”Tarjoilija, lasissani on kärpänen” -kommentti on johtanut siihen, että hyönteinen on poimittu elegantisti pois lasistani hammastikulla. Hyvin alkuun päässyt nälkäkuuri matkan alkumetreillä on jäänyt kauas taa ja vyötärönauha kiristää. Nyt olemme matkalla Agora-ravintolasta keskikaupungille, jotta seurassamme ruokaillut herra Deck saadaan matkaan kohti eteläistä Doualan satamakaupunkia. Minulle ei koskaan valkene, mikä hän on miehiään. Kun pysähdymme liikennevaloissa, Mbia sanoo Deckille äkkiä:

– Anna ne nyt täällä autossa.

Takapenkiltä ojennetaan pääni vierestä kolme päällekkäistä paksua tukkoa suuria seteleitä. Ne on niputettu huolellisesti. Päällimmäinen seteli on taiteltuna poikittain nipun ympäri. Mbia työntää pinkat puvuntakin povitaskuun, jossa täytyy olla mittaa.

– Deck on henkivartijani, Mbia sanoo hymyillen lammasmaisesti minulle.

Takapenkiltä ojentuu vielä yksi yksinäinen nippu seteleitä. Se ei enää mahdu puvuntakin alle, joten Mbia ojentautuu ujuttamaan nipun housuntaskuun. Lähdemme valoista eteenpäin.

Näen viimeinkin kukkuloiden hienostokortteleita, joilla hra Deckin lähetystö majailee. Sieltä haetaan joku lupapaperi. Sitten suuntaamme viemään hänet linja-autoasemalle, josta ilmastoidut ja supervarustetut bussit lähtevät turistikohteisiin. Naisia istuu isoine kantamuksineen aseman portailla, miehiä kulkee pahvilaatikko pään päällä. Koululaiset kipittävät turkooseissa koulupuvuissaan autojen tieltä. Ilmastoidun bussin ovi aukeaa tuhahtaen pehmeästi. Siellä sisällä on toinen todellisuus, joka kuljettaa hra Deckin Doualan satamakaupunkiin.

Turisti

Palaamme keskustaan ohi ”Maison de la morten”, kuoleman talon, kuten paikalliset sitä kutsuvat. Se on sama rakennus, jonka kyljessä olen ensimmäisellä iltakävelylläni nähnyt SIDA-varoituksen. Alun perin valtiota varten rakennettu pilvenpiirtäjä on jäänyt keskentekoisena törröttämään edustusväylän päähän, kirkon vierelle. Sen uumenissa majailee kodittomia ja ”siellä tapetaan öisin ihmisiä, joiden perään kukaan ei huhuile”, Mbia kertoo häkeltymättä. Hän haluaa ajeluttaa minua katsomassa kaupunkia.

Aids-varoituskyltti, taustalla

Aids-varoituskyltti, taustalla ”kuolleitten talo”.

Kenkäkauppiaiden alueella kulkee poikia, jotka kantavat yhtä kenkää päänsä päällä firmansa mainoksena. Pikainen sadekuuro saa pojat piilottamaan esittelykengän puseronsa sisään. Kaikki kauppiaat keräävät käsittämättömällä vauhdilla pöydille riviin asetellut kokoelmansa laatikoihin.

Kaikki on täällä kaupan. Kellomyymälä syntyy muutamasta laudasta ja nauloista, joihin rannekellot on ripustettu soljistaan. Metrin levyisen myymälän esittelylaudan takana istuu kolme myyjää rinnakkain tähyämässä ostajia esittelylautojen välistä. Kadulle levitetty kangas on myymälöistä kätevimpiä. Koko kokoelman voi tarkistaa yhdellä silmäyksellä. Kuuron sattuessa sen saa myös suojaan yhdellä kietaisulla.

Heti, kun auto joutuu seisahtumaan hetkeksi, maapähkinänmyyjät piirittävät sen. He ovat kaikki lapsia.

– Pakolaisia Tšadista ja Keski-Afrikasta, sanoo Mbia.

Kaksi noin kymmenvuotiasta tyttöä on asettunut tiukasti auton kylkeen takaikkunoiden kohdalle, kun odotamme Mbian kolmea tytärtä saapuvaksi ostoksiltaan. Pikku tytöt tarjoavat maapähkinöitä, jotka on pakattu puhtaaksi pestyihin viinapulloihin. Sanon, ettei kauppoja tule, mutta he eivät lähde mihinkään, vaan vastaavat haluavansa katsella minua. Kysyn, mistä he ovat kotoisin. ”Keski-Afrikasta”, he kertovat osoittaen Mbian teorian pakolaiskaupustelijoista oikeaksi. Yritän ottaa tytöistä valokuvan, mutta he juoksevat heti piiloon. Kun panen kameran pois, he palaavat takaisin välittömästi. Tytöt seisovat nenät kiinni auton ikkunalasissa siihen asti, kunnes Mbian pitkäsääriset, mannekiinimalliset tytöt palaavat ja auto kaasuttaa pois. Mbian tytärten ostokset osoittautuvat lahjaksi minulle. Onneksi minulla on mukana joitakin Nokia-sponsoripyyhkeitä, joita riittää heille vastalahjaksi.

Kun avaan tyttöjen ostaman paketin hotellissa, sieltä paljastuu xxxl-kokoinen kamerunilaismekko, jossa on tilaa kuin soputeltassa. Arvelen, että se tuskin ehtii jäädä pieneksi loppuelämäni aikana. Joudun hiljaa mielessäni miettimään, minkä vaikutelman ulkoinen olemukseni mahtaakaan antaa tällä erää.

Hysteria

Illan teatteriesitys vie kaikki voimat. En jaksa edes osallistua festivaalin päätösjuhlaan sen jälkeen. Samoin lie käynyt juhlanäytelmän pääosan esittäjälle, joka on vaipunut transsiin kesken esityksen, mutta kieltäytynyt hengenmenon uhalla lähtemästä sairaalaan tai näkemästä ketään lääkäriä. Hän on riuhtonut itseään lattialla ja huutanut kovaan ääneen gasellinmaitoa, jota ei ole ollut saatavilla. Lopulta hänelle on juoksutettu jostain maitoa, jota paikalliset kutsuvat vasanmaidoksi, ternimaitoa siis ehkä. Sen juotuaan nuori nainen on alkanut asettua aloilleen. Pukuhuoneesta on silti vielä pitkään kuulunut hänen huutonsa.

Transsia on edeltänyt hurja vyörytys näyttämöllä. Draaman pyörteissä on sodan jalkoihin tallaantuneita, järkensä menettäneitä naisia. Kaikki kuolevat vuorollaan yhtä lukuun ottamatta, eikä se tapahdu rauhallisesti vaan tuskan, huudon ja loputtoman tunnevellonnan välivaiheiden kautta. Esitys on ahdistanut ja uuvuttanut niin esiintyjät kuin katsojatkin.

Yleisö, joka on jälleen nauranut suureen ääneen kuolemille, nousee kuitenkin lopuksi seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Naiset ovat saaneet työvoiton, mutta millä hinnalla. Senegalilaisen Ibrahimin ohjaus on silti ensimmäinen täällä näkemäni, jossa on muodontajua, perusteltua asemointia ja kykyä käyttää valaistusta. Pääasia ohjaajalta näyttää kuitenkin vielä puuttuvan, kyky käsitellä elämää ja tunteita herkemmällä kädellä.

Lukutaito?

Saan vielä tilaisuuden tutustua paikalliseen kirjankustantamoon, joka julkaisee myös taidekirjoja. Ruandalaisjohtaja, ilmeisesti maanpaossa saapunut hänkin, esittelee evankelisen kustantamonsa lattiasta kattoon. Kättelen kaikki hänen työtoverinsa.

Kirjan asema on vaikea, hän kertoo. Vain pieni prosentti kansasta lukee. Kustannustoiminta on yksinomaan ranskankielistä, kuten koulutkin. Vanhemmat maksavat itsensä kipeiksi lasten koulukirjoista. Myös jakelu on vaikeaa. Lentorahti maksaa liikaa. Myynti jää yhden pienen kirjakaupan varaan, joka sijaitsee painon alakerrassa.

Saan valita mukaani pari kolme kirjaa, hän sanoo. Otan hyllystä yhden, ”Kuuluisat afrikkalaiset” -hakuteoksen, ja annan vastalahjaksi ranskannetun ”Kullervon” toivottaen mielessäni heille pian paikallisia Kiveä ja Agricolaa. Assosiaatio tuo mieleen idean etsiä mukaani paikallinen kivi muistoksi itselleni ja heille onnentuojaksi kansalliskirjallisuuden luomisessa.

Jos olisi rahaa, osaisin jo tehdä monta hyvää asiaa. Hankkisin hyvällä kiertuetekniikalla varustetut teatteriteltat kamerunilaisille ammattiryhmille, veisin Lasipalatsin painon laitteet Kongoon sekä Kameruniin ja paljon, paljon tietokoneita, joissa olisi ehdottomasti yhteen sovitettavat tietokannat. Antaisin teatteria tekeville naisille koulutusta harrastajaohjaajiksi ja kustantaisin pakollisen lukutaidon ainakin joka ainoalle nappisilmätytölle.

Lähtöä vaille

Hotellissa on ilta. Baarin puolella istuu naisia julmassa meikissä, tyttöjä ehkä hekin, meikkinsä alla. Valkoisia miehiä ei tänään näy. Kenties he keräävät voimia pitkään viikonloppuun. Tai ehkä heillä on jokin vetäytyminen. Edessäni on ongelma: miten viettää huominen päivä Yaoundéessa, kun huone on luovutettava yhdeltä ja kone lähtee vasta iltamyöhällä?

Verhot heilahtelevat hiljakseen ilmastoinnissa, palmunlehvät ikkunan takana verkkaisessa tuulenvireessä aamun koittaessa levottoman yön jälkeen. Istun terassilla. On kuuma. Gekot kipittävät pitkin kaakeleita. Ostan isolla rahalla pullovettä aulabaarista, koska siellä vesi on kylmää. Palaan terassille.

Jälleen kaupunki jossa ei voi tehdä juuri mitään tai mennä mihinkään yksin, saati löytää paikkaa istahtaa mihinkään matkan varrella, jos sittenkin uskaltautuisi kaupungille. Aulabaarin terassin ovilasissa lukee Yaoundé Centre. Olen siis keskipisteessä. Seinällä on taulu, joka on ollut vinossa kaikki nämä päivät. Mietin, että vieläköhän menen ja suoristan sen. Kaipaan uima-allasta kiihkeästi. Terassi on suojaisassa paikassa mutta kuumuus on silti läkähdyttävä. Aulassa ei liiku ketään. Hiki nousee pintaan. Se panee miettimään, kauanko saisin istua tässä, jos riisuisin alasti. Kyllästyn gekkojen seuraan ja lähden sittenkin liikkeelle kuumuuteen ja katuvilinään.

Päätän kulkea keskustan kautta Centre Francaiseen ja poimia sen takapihalta kiven ja ottaa myös muutaman kuvan, jos löytyy kivi tai kohde. Kävelen kohti Maison de la mortea, jonka päätän ikuistaa kameralle. Suuri aidsista varoittava banderolli on vähän retkahtanut kiinnikkeistään. Sementti sen ympäriltä on mustunut. Kun olen ehtinyt ottaa muutaman kuvan, kiljuva mies on käymässä kimppuuni: ”Täällä ei valokuvata!”

Otan jalat alleni ja hän lähtee perääni. Käännyn Centre Francaisen takapihaan johtavalle polulle. Sinne hän ei enää seuraa minua.

Jään vetämään henkeä, ja kun näen miehen poistuvan, silmäilen löytäisinkö kiveni. Takapiha on betonimurskan peitossa, mutta joukossa on myös muutama kivi. Poimin yhden niistä matkaani.

Poikkean kahville Centren baariin ja kun istuskelen sisäpihalla, tapaan belgialaisryhmän, jonka esityksestä olen pitänyt. He taas ilmoittavat pitäneensä alustuksestani. Niinpä päätämme lähteä yhdessä syömään kansankuppilaan ja vaihtaa lisää ajatuksia.

Ruoan valinta on tehtävä jo ulkoeteisessä. Tarjolla on kalaa tai kanaa. Poulette au bicyclette on tuoretta, ”ei kahteen kertaan pakastettua”, minulle vakuutetaan. Sisällä on valtava väenpaljous, flipperi paukkuu, televisio on päällä, pari tuuletinta pyörii katossa ilman vaikutusta mutta pitäen hurjaa pörinää. Putkijalkatuolit kolisevat pitkien pöytien äärellä. Täälläkin on kiellettyä kuvata, sanoo Otto, ryhmän paikallinen esiintyjä eli esityksen lapsisotilas, jonka kasvot on tänään vallannut parransänki. Kehun hänen roolisuoristustaan vilpittömästi.

Ihmiset ympärillä syövät käsin suurista yhteisistä astioista. Jollakin yksittäisellä ruokailijalla näkyy kädessä haarukka tai lusikka. Liityn jälkimmäisiin, samoin belgialaiset seuralaiseni. He ovat mukavia. Löydämme jopa joitakin yhteisiä ystäviä Luxemburgista.

– Vuoret eivät tapaa, ihmiset tapaavat, toistelee Otto.

Totta. Olen täälläkin jäljittänyt taksinkuljettajan ja pikkukaupan omistajan, jotka ovat molemmat tehneet tuttavuutta suomalaisten tyttöjen kanssa. Kirjapainon omistaja taas on käynyt kerran Suomessa. Otto ilmoittaa osallistuvansa seuraavan ITI-kongressin Borges-projektiin, joten tapaan hänet viimeistään Filippiineillä niissä merkeissä.

Palaan aterian jälkeen takaisin hotellin terassille. Paksu pilvi on peittänyt auringon, joka kultaa sen reunat. Pääskyparvi kurvailee aukion yllä, matalalla, sadetta ennustellen. Kameleontit ovat menneet piiloon. Aikaa on vielä ihan liikaa jäljellä, pari tuntia odotusta täällä, Nsimalenin kentällä neljä. Tekisi mieli ojentaa itsensä pitkälleen vaikka pöydälle.

Onneksi perillä odottaa velkainen koti, kiinnekohta. Ja potilas, aikuinen, joka on ikuinen lapsi. Ja lapsi, joka on jo pitkään ollut aikuinen. Maailma on iso yhdelle hengelle.

Taika

Olin ostanut itselleni Kamerunista muistoksi sormuksen hotellin palautettua viimein rahastamansa yöt. Se oli kaunis mielestäni. Ohut kultainen reunus leveän ja kuperan hopeisen keskustan laidoilla teki siitä siron samoin kuin hopeaan kaiverretut filigraanit.

Olin reilun vuoden kuluttua matkasta ohjaajavieraana Lahdessa ja karaokebaarissa ihmettelemässä paikallista iltaelämää, kun viereeni tupsahti lasit kourassaan Lapin mieheksi esittäytyvä Jari, joka halusi ehdottomasti tarjota lasillisen Mustaa ryssää. Otin lasin huvittuneena käteen ja hän jäi tuijottamaan sormiani.

– Tuo on noitasormus. Heitä mäkeen.

Naurahdin, mutta se ei riittänyt kuittaamaan kommenttia.

– Usko pois. Lapin miehessä on noidan vikaa. Tuo on noitasormus. Onko sinulle sattunut vaikkapa vuoden sisään mitään ikävää.

Oli sattunut. Elämänkumppani oli kuollut muutama kuukausi Kamerunista paluuni jälkeen täysin yllättäen. Toipuminen oli alkanut lupaavasti, mutta sen rinnalla oli salakavalasti edennyt toinen sairaus, joka oli jäänyt lääkäreiltä huomaamatta. Sen jälkeen oli kesämökki palanut poroksi kaasuräjähdyksessä, jonka seurauksena olin joutunut palovammateholle tietämättä, paljastuisiko teletappimalliin sidottujen kääreiden alta enää tunnistettavat kasvot.

– Täytyy myöntää, että on, sanoin.

– Heitä mäkeen se sormus.

Hymähdin ja kiitin Mustasta ryssästä. Olin juuri ennen Lahden-työperiodin alkua saanut pystyyn uuden kesämökin ja itse asiassa tulipalostakin alkoi olla jo vuosi. Päätin unohtaa Lapin miehen sanat.

Kun kävelin kohti vierailun ajaksi varattua asuntoani Salpausselän kupeessa, sain tekstiviestin, joka kertoi, että läheinen ystäväni oli sairastunut ilmeisen vakavasti, ollut vähällä kuolla.

Poikkesin kiertotielle, joka kulkee pitkin Salpausselän rinnettä, pysähdyin ja heitin sormuksen sormestani rinteen pensaikkoon.

Seuraavana päivänä sain mökkinaapurilta tekstiviestin, jossa hän kysyi, oliko minulla kamerakännykkää. Vastasin ettei, mutta että hän voisi panna kuvan sähköpostiin. En kuitenkaan malttanut olla kysymättä, mitä se esittäisi.

– Sun uuden mökin viereen on viime yönä kaatunut valtava tervaleppä.

Kun sain kuvat, näin, että puunrunko oli kaatunut aivan likelle uuden mökin takaseinää. Se oli suuri ja jykevä leppä, joka olisi kevyesti rysäyttänyt mökin kasaan suoraan kohdalle osuessaan. Metrin verran vasemmalle ja mökin takaseinä olisi ollut säleinä. Mutta lepän oksat ovat vain riipineet alas räystäässä roikkuneen kukka-amppelin. Muuta vahinkoa ei ollut tapahtunut.

Hymyilin itsekseni Lapin miehelle.

Erämaan punainen hiekkapöly

Burkina Faso 2005

M. Mitendon haave toteutuu sittenkin, tosin toisaalla kuin hän toivoi ja kokonaan toisin.

Kävin Ouagadougoussa ensi kertaa jo tammikuussa 2005. Asuin Gambidin kulttuurikeskuksen asuntolassa, söin ulkotulilla valmistettua ruokaa ja tulin tutuksi Saharasta puhaltavan harmattan-tuulen kanssa, joka tuo mukanaan erämaan hiekkaa. Käsite vilvoittava tuuli on sen täydellinen vastakohta. Kun harmattan puhaltaa, se tuo mukanaan punaisen hiekkapölyn, joka menee taskuihin ja keuhkoihin ja kuorruttaa pyöräilyasfaltin punaisena tomusokerina kivet, kasvit ja pyykit. Se tarttuu juuri pestyyn vaatteeseen. Se lennättää tuulessa vanhoja leivänkannikoita, muovinriekaleita ja kolisevia purkkeja.

Matkan aikana selvisi kuitenkin, että Gambidi olisi todellakin ensimmäinen tarjolla oleva paikka Saharan alapuolella, josta löytyisivät vaatimattomat mutta realistiset puitteet järjestää suunnitteilla ollut koulutus, vaikka Burkina Fason sää osoittautuikin myös muualta tulleille afrikkalaisille rankaksi kokemukseksi, meistä pohjoisen asukkaista puhumattakaan.

Teatteriopetus oli jo ennestään osa Gambidin kulttuurikeskuksen toimintaa, ollut jo vuosia. Lisäksi keskus oli ollut mukana kansainvälisessä ”culture in the neighbourhood” -projektissa, johon Suomesta oli osallistunut Vantaa. Olettaa siis sopi, että täältä löytyy kokemusta suhtautua Suomen ulkoasiainministeriön loputtomiin suunnitelmiin, selvityksiin ja raportteihin.

Käytin viikon siihen, että tutustuin keskuksen arkeen ja pidin suunnitteluseminaaria keskuksen johtajan Jean-Pierre Guinganén ja teatteria aiemmin opettaneen belgialaisen Jean Drezen kanssa.

Burkina Fasossa on voimakas ”sosiaalisen intervention teatterin” perinne, joka on kehittynyt 1970-luvulta Augusto Boalin jalanjäljissä ja paikallisten teatterintekijöiden soveltamana. Sen taiteellisen tason kohottaminen oli tällä erää isäntien päähuolena. Samalla kurssi voisi toimia lähivaltioiden teatteriväelle mahdollisuutena tutustua Burkinan yleisöhakuisen teatterin kokemuspohjaan. Kehittelimme idean täydennyskoulutuksesta, jonne kunkin lähivaltion ITI-keskus voi ehdottaa joitakin teatterialan ammattilaisia. Niinpä Kongosta lähtenyt idea muuttui keskusteluissamme kolmen vuoden kansainväliseksi koulutuskokonaisuudeksi, jossa opiskeltaisiin kerran vuodessa tietty periodi, ensin näyttelijäntyötä, sitten ohjausta ja näytelmän rakennetta ja lopuksi visuaalisten ja teknisten ratkaisujen merkitystä kokonaisuuteen. Tämän ohessa kulkisivat luentosarjat Burkinan teatterikehityksestä ja tutustumisretket sen sovellutuksiin. Itselläni oli vielä lisäksi taka-ajatus tutustua siihen, mikä maan esittävässä kulttuurissa on mielestäni kiinnostavinta ja perinteisesti rikkainta, eli conte-kertojien taiteeseen.

Aiesuunnitelma taskussani palasin Suomeen, jossa asian käsittely vei yli puolitoista vuotta, mutta saimme lopuksi luvan pilottihankkeeseen, johon liittyi optio jatkaa kahtena–kolmena seuraavana vuonna, jos hanke osoittautuisi toimivaksi.

Sillanrakennusta ja voimallista räppiä

Burkina Faso 2006

Nyt, kun palaan Gambidiin, on syyskuu. Olen saanut Nanjingissa lääkityksen, mutta vasen käteni on edelleen halvaantunut. Olen Ouagadougouhin suunnatessani syönyt kiinalaislääkkeitä jo pari viikkoa. Käsi on silti edelleen hervoton. Tuntuu masentavalta tulla siipirikkona toteuttamaan projektia, jonka kehittely on vienyt monta vuotta.

Samat punasaviset ja kuoppaiset kadut ovat vastassa kuin tammikuussa, mutta nyt kuopat ovat täynnä vettä. Sadekauden alettua sitä on tullut syyskuun lopulle asti, mikä on poikkeuksellista. Lämpömittari näyttää kolmeakymmentäyhtä.

”Kotikulmat”

Asuntomme on pieni rivitalonpätkä, jonka pihaa ympäröivät korkeat muurit. Yleisilme on ankara, tänne ei tulla viihtymään. Vain koristeelliset, ultramariinin siniset rautataokset aidassa ja ovipaneeleissa keventävät vaikutelmaa, samoin muutama terassin kylkeen istutettu pensas. Pari puutarhatuolia ja pöytä tekisivät pihasta käyttökelpoisemman. Sisällä on kolme huonetta ja pienen pieni vessa, jossa on kattosuihku. Yksi makuuhuone on minulle, sänky moskiittoverkon kehystämänä, toinen keskiyön koneella tulossa olevalle assistentilleni Mikael Stoeckelille. Suurehko keittiö-olohuone on vessan ja suihkun lisäksi yhteistä reviiriämme. Sielläkin on yksi laverisänky parin nojatuolin ja pöydän lisäksi. Vanha televisio seisoo ovensuukaapin päällä. Se toimii, vaikka kuva on sameahko. Nurkassa jyrisee vielä vanhempi iso jääkaappi, jonne on onneksi varattu juotavaa tuloillaksi. Katossa heiluu propelli, jolla on helikopterin ääni. Makuuhuoneissa on onneksi vähän hillitympi ilmastointi.

Ja täällä olisi viihdyttävä seuraavat viitisen viikkoa. Olisi opittava asumaan samassa huoneistossa toisen ihmisen kanssa, kun on jo pitkään tottunut yksityisyyteen.

Mikael on tulossa Ouagaan, kuten paikalliset kutsuvat pääkaupunkiaan, seuraavan illan koneella. Hän on ranskalainen, ammatiltaan tanssija ja Hollannissa koulutettu koreografi ja tulee ensi sijassa vastaamaan liikunnan opetuksesta. Yhteistyö on ensimmäisemme, joten siinäkin on varmasti opettelemisensa. Vastaan itse teatterityön opetuksesta, keskuksen johtaja ja professori Jean-Pierre Guingané sosiaalisen intervention teatteriperinteestä ja Ahmed-rumpali, loistava muusikko, musiikkikoulutuksesta.

Hakeudun yöpuulle. Yövartija istuutuu illan pimetessä ulkoportin viereen.

Starttikuopat

Olemme molemmat, Mikael ja minä, tulleet paikalle pari päivää ennen kuin oppilaiden pitäisi ruveta saapumaan. Kuljemme heti seuraavana aamuna puhumaan käytännön järjestelyistä Gambidin kulttuurikeskukseen. Väistelemme mutakuoppia ja aamuliikennettä. Matkaa on muutama korttelinväli ja yhden asfalttitien joka-aamuinen hengenvaarallinen ylitys.

Pihamuurin ympäröimä keskus on silmissäni ennallaan, paitsi että piha-alueelle on istutettu lisää pensaita ja puita. Aukion yhdellä sivustalla on teatterin ulkoilmalava ja yöpymistilat, joita oppilaat tulevat käyttämään, taidetyöpaja ja pari hotellihuonetta. Luokkatilamme reunustavat sen pitkää sivustaa. Keskellä pihaa on ruokokatoksen alla ruokailutila ja sen takana pieni kirjasto ja toisessa kerroksessa paikallisradioasema.

Kokkimme Aua istuu ruokapatojen ääressä, mutta hän ei ole se solakka nuori nainen, johon olen tutustunut edellistalvena. Hän on nyt pitkälle raskaana ja kumartuu suuren vatsansa kanssa vaivalloisesti maahan sytyttelemään kalikoita patojen alla. Hän tulee hoitamaan aamiaisen ja kaksi lämmintä ruokaa päivässä opetukseen osallistuville. Kurssin loppupuolella hän näyttää onneksi saavan avukseen nuoren, hymyilevän tytön.

Teemme palaverin jälkeen retken Supermarché Marinaan täydentämään tyhjänä ammottavaa jääkaappia. Siellä on ranskalaiset tavaravalikoimat ja tuhottoman kalliit hinnat. Lasken, että kymmenesosa rahavaroistani on sileänä, kun tulemme ulos kasseinemme. Olen täällä valtion taiteilija-apurahalla, enkä siis nosta palkkaa opetuksestani. Ulkoasiainministeriön kehitysapuosaston päivärahat on pian käytetty, jos ruoka on näin kallista.

Ennen kurssin aloituspäivää näemme vielä Cito-teatterissa ”Nukkekodin” Noran burkinalaisittain. Teatterin yllättävä ohjelmistovalinta käy ymmärrettäväksi siltä taustalta, että Citoa on rakennettu norjalaisten kehitysapuprojektina. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Ibsen ajattelisi tästä burkinalaishuumorilla höystetystä versiosta, jossa Nora käy taustavideossa ostoksilla paikallismarkkinoilla ja flirttailee rohkeasti miesroolien kanssa näyttämöllä. Yleisö joka tapauksessa pitää näkemästään varauksetta. Seinillä on julisteita ”Peppi Pitkätossusta”. Millainen onkaan mahtanut olla paikallis-Peppi.

Sunnuntaikin on vielä aito vapaapäivä sopeutua oloihin. Syömme Auan valmistamaa ”maailman parasta cuscusia” ja ajamme lainaksi saadulla kulttuurikeskuksen autolla Hotel Ricardoon, pieneen, vanhaan pensionaattiin patoalueen laidalla. Siellä on hyvä patio ja turkoosina hohtava uima-allas. Juuri nyt mikään ei voisi olla mieluisampaa.

bur_assari

Ansaittu lepotauko aaltalla, Mikael huilaa.

Kun sukellan kädenlämpöiseen veteen, löydän altaasta roskan ja nostan sen ylös vedestä. Nousen kuivattelemaan ja olen heittämässä poimimani paperin roskapönttöön, kun huomaan sen olevan 5000 cefan eli Keski-Afrikan frangin seteli. Kerron Mikaelille. Hän sukeltaa heti altaaseen ja nousee vedestä kädessään 10000 cefaa. Kukaan ei näytä kaipaavan seteleitä.

Otamme aurinkoa muutaman tunnin hämillämme, mutta salaa tyytyväisinä. Ryppyiset setelit ovat kuivaneet auringossa käyttökelpoisen näköisiksi, vaikka lienevät lojuneet roskina jo pitkään. Budjettitilanne on kohentunut ratkaisevasti. Vasta iltapäivällä altaan reunalta alkaa kuulua meteliä. Pitkä juppi-isä kurittaa poikaansa. Hän puhuu paikalliskieltä, joten sisällöstä ei saa selvää. Mutta kun hän kulkee altaanpuhdistajan kanssa ympäriinsä ja moittii tätä, ei ole vaikea aavistaa, mistä on kyse. Mies on ilmeisesti hukannut setelit uidessaan rahat uimahousuissaan ja purkaa nyt kiukkuaan muihin. On ehdottomasti liian myöhäistä puuttua asioiden kulkuun. Kun kaikki ovat jo kuulleet kunniansa, mies alkaa vähitellen asettua aloilleen.

Mikael sukeltaa altaaseen. Hetken päästä hän nousee sieltä mukanaan kultaketju. Hän vie sen mekkaloineelle miehelle. Olemme sitä mieltä, että puntit saavat olla tasan.

Haavat

Aloitamme käytännön valmistautumistyöt opetukseen illalla kuumuuden hellittäessä ja pimeän langetessa. Meille on osoitettu työtilaksi suuri betonilattiainen luokka, jonka katossa pyörii kaksitoista propellia, silloin kun pyörii. Ne pysähtyvät usein sähkökatkokseen, joka kestää minkä kestää.

Mikael suunnittelee tanssia ja saa salihousunsa harmaiksi betonipölyssä. Minä istun ja kirjoitan tulevan viikon päiväkohtaisia opetussuunnitelmia kirjaani. Olemme päättäneet työskennellä kahdessa neljän tunnin jaksossa aamusta ja illansuussa. Keskipäivä on yksiselitteisesti liian polttava.

Kun tulemme ulos neonputkin valaistusta luokasta, pihan pimeys yllättää. Kaadun pihapation betonireunukseen. Minulla on vesilasi mukanani ja se rikkoutuu kiveykseen halvautuneen käteni alle. Kun ponnistaudun ylös, on kädessä paljon pieniä ja isoja haavoja, joista vuotaa solkenaan verta. Betoniin lyötyyn polveen sattuu. Olen puolipimeässä verisenä kuin terrori-iskun jäljiltä. Ihmisiä tulee paikalle. Pieniä desinfiointipulloja ojennellaan kohti. Mikael lähtee ajamaan pyörällä asunnollemme hakeakseen Suomesta tuotua Basibactia ja laastareita. Opin heti kärkeen ensimmäisen osion aiheesta, että tänne on tuotava ensiapulääkkeet koko kurssin väelle, muuten niiden saaminen paikalle voi kestää liian pitkään. Desinfiointiaine, lääkepulveri ja laastarit joutuvat kun joutuvat. Saan autokyydin asunnolle.

Tulkki ja työtoverit

Palaan varhain aamulla paikattuna töihin, sillä tapaan tulkin, jonka pitäisi kääntää englanninkieliset luento-osuuteni ranskaksi. Hän kertoo, että englanti on hänen vahvin kielensä. Epäilykseni voisivat herätä heti: entä ranska? Sitä en kuitenkaan huomaa kysyä. Nuori mies on toki siististi pukeutunut. Kauluspaita hohtaa valkoisena. Hän näyttää kuuluvan Mossi-heimoon, sillä kasvoissa on heimotunnusten arpijuovat ja sormenpäissä kaksi pitkää kynttä. Keskustelumme etenee kangerrellen. Hänen englannistaankaan ei ihan ensi kuulemalta osaa päätellä paljoakaan.

Oppilaat ovat paikalla samana aamuna kello kahdeksalta, mutta yksi heistä taittaa taivalta edelleen. Afrikan sisäinen matkustus on kysynyt kaikilta hermoja. Suoria yhteyksiä on maiden välillä rajoitetusti, jotkut saapuneista ovat joutuneet tulemaan käsittämättömiä kiertoreittejä. Pyydän heitä kertomaan itsestään ja ammattitaustastaan.

Julien on hintelä, tunteellinen ja älyllisesti suuntautuva näyttelijä-organisaattori Togosta, Dorine nuori ja ujo näyttelijätär Keski-Afrikasta, Abdoulaye muusikko, joka on saanut näyttelijän peruskurssinsa täällä Gambidissa, vaikka on kotoisen Tšadista, Honoré on teatterinjohtaja Norsunluurannikolta, Ndej Fatou konservatorion käynyt näyttelijätär Senegalin kansallisteatterista, Viviane näyttelijätär Brazzavillen Kongosta, Romaric näyttelijä Nigeristä, Nji Malista ja Salomon teatterinjohtaja Beninistä. Ja jokaisella on toisistaan poikkeava ranskan paikallismurre, jolla he itsestään kertovat.

Toivorikkaita burkinalaisia ilmaantuu paikalle myös koko joukko ja suostumme pohdinnan jälkeen ottamaan heidät kaikki kurssin täydennykseksi, vaikka ryhmä kasvaa vähän yli odotusten. Jacqueline on Gambidin oman teatterin Theatre de la Fraternitén näyttelijätär, Willfried saman ryhmän näyttelijä, Leila puolestaan Citosta, ”norjalais”teatterista, ja Sam sosiaalisen intervention teatteriin erikoistuneesta A.T.B.-ryhmästä. Hamadou, Nongodo ja Hyacinthe ovat kaikki kolme yliopiston teatteriopiskelijoita, jotka ovat jo tehneet rooleja myös Fraternitéssa. Kaikki ovat poikia ja ilmeisen lahjakkaita. Hupaisaa kyllä, jättikokoisin heistä on Hyacinthe, mitä ei heti osaa nimestä päätellä.

Kamerunilainen Stéphane ei ole ainoana vielä paikalla. Hän on ilmoittanut, että hänet on kertaalleen ryöstetty matkalla ennen Kamerunin rajaa ja nyt hän yrittää saada jostain lisää rahaa lentääkseen Beninin kautta Ouagaan. Suoraa lentoa Yaoundésta ei ole.

Eniten minua harmittaa se, ettei Kongon Demokraattisesta Tasavallasta ole yhtään osallistujaa. Yksi hakija on ollut, mutta Jean-Pierre Guingané on päättänyt olla hyväksymättä häntä mukaan, koska on luokitellut hänet amatööriksi. Jos olisin ollut hakemuksia käsittelemässä, olisin päätynyt toiseen ratkaisuun, veikkaan.

Olemme joka tapauksessa aloittamassa kurssia, jonka osanottajat ovat yhdestätoista maailman köyhimmästä maasta, joissa he kaikki tahoillaan tekevät teatteria ammatikseen.

Töihin

Aloitamme. Ei ole enää aikaa odotella Stéphanea.

Toistaiseksi näkemäni afrikkalainen teatteri on ollut joitakin Joucotec-festivaalin lasten suorituksia lukuun ottamatta puhekoulutusvaltaisen conservatoire-perinteen kangistamaa. Kun kurssia kanssani suunnitellut Guingané on vakuuttanut, että liian usein esitys muuttuu tästä syystä luennon kaltaiseksi eikä yleisö tempaudu mukaan, minun ei ole vaikea ymmärtää häntä. Niinpä olen päättänyt, että on lähdettävä liikkeelle siitä, että teatterin on fyysisten tekojen taidetta: draama kertoo asiatietoja roolista, tilanteen ja henkilön assosiaatiokentän, koko elämänkokonaisuuden, ajassa etenevinä repliikkeinä. Se tekee draamasta kirjallisuuden kuningaslajin. Mutta näyttelijän on puolestaan tehtävä näistä aineksista elävä ihminen taustanaan roolin elämänkokonaisuus ja toiveet tulevasta.

Aloitamme heti käytännön harjoitukset treenaamalla inhimillisiä valmiuksia: keskittymistä, tarkkaavaisuutta, syttymistä, uskaltamista, taitoja, joista kaikilla on hyötyä, mutta jotka ovat näyttelemisen perusedellytyksiä. Kehitämme ohessa kykyä herättää oma tunnemuisti. Puramme tilanteiden toimintaa alituiseen toistuvaksi ketjuksi: havaita, arvioida, reagoida.

Näytteleminen on vuorovaikutusta, vakuutan, kun heti ensimmäiset improvisaatiot osoittavat, että aika monet ovat tottuneet selviytymään tilanteista yksin, piittaamatta vastanäyttelijän syöttämistä impulsseista.

Lähtökohdaksi sille mitä tulemme tekemään, esittelen lisäksi Stanislavskin oivalluksen nimeltä ”maaginen JOS”: ”JOS olisin tilanteessa, jossa roolihenkilöni on, mikä saisi MINUT tekemään ne ratkaisut, jotka ROOLIhenkilöni tekee.” Tavoitteenamme on saada jokaisen oma fysiikka ja psyyke suorittamaan uskottavasti niitä mitä moninaisimpia tekoja, joita kulloinenkin rooli vaatii, pelkkä demonstrointi ei riitä. On osattava yhdistää omat toimintavalmiudet draaman tilanteisiin, löydettävä omasta mielestä uskottavat syyt sanoa repliikkiin kirjoitetut asiat ja rakennettava ajatuksen ja toiminnan kiitorata aitojen tunteiden heräämiselle.

Niin helppoa ja selvää sanottuna ja niin vaikeaa käytännössä. Tiedän.

Puhuessani tajuan hetki hetkeltä selvemmin, että tulkki ei löydä sanoja eikä pysy perässä. Olen jotenkin varautunut siihen, että teatterialan sanaston täytyykin olla hänelle vierasta, mutta hän ei ilmeisestikään osaa tarpeeksi jompaakumpaa kieltä edes käsittääkseen osapuilleenkaan, mistä puhun tai osatakseen ilmaista sen. Hänellä ei ole myöskään tottumusta merkata muistiin avainsanoja ja innostuessaan jostain asiasta hän unohtaa kokonaan tulkata, nyökyttelee vain. Kirjoitan käsitteitä englanninkielisinä fläppitaululle ja kun siirrymme käytännön harjoitteisiin, vaihdan ranskaksi. Tulkki jää penkille istumaan.

Kun palaamme iltamyöhällä asunnolle, on kuuma. Harmattan tarjoilee ensi oikkujaan, pyörittää roskia, pönttöjä ja mainostelineitä pitkin teitä. Olen uupunut. Haavat vasemmassa kädessä näyttävät tulehtuvan.

Työkyvytön

Heti seuraavana aamuna minua kuljetetaan Ranskan lähetystön terveyskeskukseen. Käteni haavat ovat ärtyneen punaiset. Odotamme Jean-Pierren Guinganén kanssa aulassa aluksi kolme tuntia. Tajuan menettäväni aamupäivätunnit. Sitten elän uskossa, että myöhästyn ehkä vain hiukan iltapäivän opetusjaksosta. Seuraavaksi tajuan myöhästyväni pahasti ja lopuksi ehkä ehtiväni mukaan loppuun, jos siihenkään. Lähetän Mikaelille viestin. Hän lupaa hoitaa opetuksen, ehdinpä tai en.

Kädestäni otetaan lukuisia röntgenkuvia ja ultraäänikuvia. Yksityisklinikan omistaja on Jean-Pierren hyvä tuttu. Hän puhuu minulle suusuojaimen takaa ranskaa, josta en saa muuta selvää, kuin että hän vakuuttaa käden olevan vailla lasinsiruja. Niitä ei ole jäänyt sormiini, vaikka haavat eivät suostukaan vielä umpeutumaan. Olen epäuskoinen. Olen tuntevinani ainakin peukalossa vieraan esineen.

Joudun seuraavaksi naislääkärin pulpetin eteen. Hän määrää minulle neljä antibioottitablettia päivässä kuuden päivän kuurin ajaksi. Ne näyttävät maksavan 22,50 euroa kappale! Lisäksi saan vatsalääkettä ja Betadinea. Lääkäreiden lasku on niin kallis, että antibiootteja minun on turha havitellakaan, siispä päätän salaa unohtaa reseptin, kun en muutenkaan ole kliinisen lääketieteen ystävä. Betadine-resepti saa riittää. Minulla on sitä paitsi mukanani Filippiineillä putkahtanutta vyöruusua varten kirjoitettu antibioottisalva. Niillä mennään.

Ehdin opetukseen mukaan viime minuuteilla. Mikael pitää yhteistä tuntia paikallisen musiikinopettajan, Ahmedin kanssa, jonka instrumentti on lyömäsoitin. Djembejä on hankittu opetusvälineiksi jokaista oppilasta varten ja jo tällä ensimmäisellä musiikkitunnilla käy hyvin pian ilmi, että kaikilla afrikkalaisilla ei suinkaan ole rytmitaju verissä.

Rytmissä – nyt!

Rytmissä – nyt!

Mikaelin opetuksessa on menossa vastanäyttelijän lihasten lämmitys ja menen malliksi mukaan. Mikael tarttuu käsivarteeni näyttääkseen, missä järjestyksessä kannattaa edetä. Pyörryn hetkessä ja löydän itseni lattialta. Käsivarrenlihasten lämmitys on riittänyt kaatamaan minut. Kaikki kerääntyvät jälleen pelästyneinä ympärilleni, mutta sisuunnun ja pääsen tovin kuluttua jaloilleni. Vedän tilanneharjoituksia aina tunnin loppuun asti.

Saamme illalliseksi paikallista hernerokkaa ja oluen ystävät saavat ”Ei malta” -nimistä panimojuomaa. Niinpä olut katoaakin kurkkuihin varsin malttamattomasti.

Kun palaamme asunnolle, jykevä keittiöpöytä ja neljä ankaran suoraselkäistä puutuolia on ilmestynyt terassillemme kevyiden puutarhakalusteiden sijaan, joita olen toivonut. Olisin ottanut vaikka niitä valkoisia, muovisia. Olohuoneen toinen tuuletin on saatu kuntoon, paitsi että se pyörii nyt portaattomasti ja vain maksimivauhdilla. Meteli on melkoinen.

Kättä pakottelee. Peitän haavat antibioottivoiteella ja mietin, kuinka outoa on itse kokea se, mistä näytelmissä tehdään dramaattisia käännekohtia: kaikota tilanteesta kokonaan pyörtymisen huomaan. Käsi on edelleen hervoton, haavat tutkimuksista ärtyneet. Enkä ole ilmeisesti edes saanut aivotärähdystä kaatuessani betonilattialle.

Paasto

Aamulla olen todella sairas. Yö on päättynyt tuntikausien vilukohtaukseen, nyt sen tunnit ovat vaihtumassa aamun hikeen. Jään makaamaan olohuoneen laverille. Mikael lähtee töihin.

Nukun neljä tuntia keskeytyksin: Ensin tulee sähkömittarin lukija kolkuttamaan porttia, sitten tulee Jean-Pierren tytär, joka asuu naapuriseinän takana, kysymään vointiani ja heti perään apteekkiin lähetetty Betadinen tuoja. Huoltomies Karim ilmaantuu kyselemään tarvitsenko jotain ja lopuksi portin takana on Jean-Pierre. Koputusten välit nukun syvää unta ja vatsalääkkeet auttavat pahimman ohi. Päätän lähteä töihin iltapäiväksi.

Muslimioppilaamme eivät juuri piittaa le carêmesta, muslimien ramadan-paastosta, joka on parhaillaan meneillään. Heille kaikille kelpaa kaihtelematta mama Auan tulella valmistama, tukeva ruoka, jota he lapioivat lautasilleen julmetun kokoisina vuorina. Alidou, autonkuljettajamme istuu sen sijaan joka päivä aterioiden ajan puun varjossa, selin ruokailijoihin. Hän on tosi uskovainen. Pidän hänelle seuraa, sillä en pysty vielä syömään mitään.

– Paasto loppuu sunnuntaina, hän sanoo. Tulee Ramadan-juhla. Mutta se alkaa vain, jos kuu on kirkas. Jos ei, paastoa jatketaan.

Kyselen, mitä on tapahtunut tammikuiselle autonkuljettajalleni, kun häntä ei enää näy. Nuori mies tuli sen verran tutuksi minua ajeluttaessaan, että kertoi molempien vanhempiensa kuolleen aidsiin ja olevansa kahden teini-ikäisen sisarensa ainut huoltaja. Kurinpito ei ole helppoa, hän huokaisi. Päivittelimme yhdessä varttuvien nuorten naisten sielunelämää. Alidoulla ei ole mitään tietoa pojasta. Silti lähetän terveisiä, jos sattuisi moinen vastaan.

Aua pakottaa minut ottamaan asunnolle mukaan lautasellisen illallista ennen kuin Alidou saa luvan lähteä viemään meitä asunnolle. Maistelen varovasti.

Teatterisanastoa

Käyn päivän luennossa läpi psykologisen realismin perusteita näyttelijäntyössä. Tulkki kuuntelee puhetta ja kääntää vain osan karsien pois kaiken esiin pinnistelemäni nokkeluuden, jonka tarkoitus on tehdä omaksumisesta rennompaa ja helpompaa. Hän ei opi koko luennon aikana sanomaan ääneen Stanislavski, vaikka nimi väistämättä toistuu silloin tällöin. Yritykset on tuomittu epäonnistumaan kerta toisensa perään. Hän ei ole liioin koskaan kuullut kaverista nimeltä Tšehov saati Brecht. Joudun selittämään, mutta hän ei käännä selityksiä vaan pitää ne omana tietonaan.

Robert Cohenin oivallinen neuvo, että toiminnan paras lähtökohta on tulla näyttämölle tavoittelemaan roolihenkilön tilannevoittoa käyttämällä hyväkseen muiden henkilöiden ennakko-odotuksia ja niiden suhteen toimivaa taktiikkaa, jää englanninkieliseksi versioksi taululle kääntymättä koskaan ranskaksi.

Iltapäivällä oppilaat pyytävät minua käymään uudelleen läpi samat asiat kuin aamupäivällä, koska he ovat ymmärtäneet niin vähän. Onko luennoillakin siis pakko alkaa puhua ranskaa, vaikka tulkkaukseen on varattu määräraha juuri siksi, ettei termeistä syntyisi väärinkäsityksiä? On kai sitten.

Sosiaalisen intervention teatteri

Kun kurssilaiset saavat Jean-Pierren opetusta Burkinan teatterista, osallistumme Mikaelin kanssa luentoihin. Kuulemme yleisöhakuisen teatteriliikkeen synnystä ja haarautumisesta eri suuntauksiin, joilla kaikilla kuitenkin on sama päämäärä: vaikuttaa paikallisiin oloihin tekemällä ihmiset valppaiksi epäkohtien suhteen. Sen esiaste on ollut nuotioilta, jonka piirissä tarinat on kerrottu ja esitetty. Niillä on ollut selvä yhteytensä paikallisiin uskomuksiin ja perinteeseen. Nyt on tavoitteena tehdä teatteria, joka paljastaa nykyhetken, havahduttaa ja nostaa eikä alista vaan auttaa ottamaan vastaan tulevaisuuden. Sosiaalisen intervention teatterinäkemystä luonnehditaan myös nimellä ”théâtre de la sensibilisation”, herkistämisen teatteri. Valpastumisen teatteri kelpaisi minulle.

Unescon seminaari Länsi-Afrikan teatterintekijöille 1970 aiheenaan ”théâtre pour le dévélopement” on ollut lopullinen sysäys liikkeen syntyyn. Augusto Boalin ajatukset ovat tarjonneet konkreettisen esikuvan taiteelle, jonka tarkoitus on purkaa ennakkoluuloja sen sijaan, että ne jouduttaisiin kärjistyessään kumoamaan väkivalloin. Esitykset pyrkivät tempaamaan mukaansa väen ja näyttämään tilanteita, joihin voi vaikuttaa inhimillisillä valinnoilla.

Käytäntö on opettanut näille maailman köyhimpiin kuuluvan maan teatterintekijöille, että on virhe tulkita ”kehitys” yksisilmäisesti materiaaliseksi kehitykseksi. Todellinen kehitys tapahtuu ihmisten korvien välissä ja muuttuu teoiksi. Työ edellyttää teatterilta hyvää paikallistuntemusta ja hyvää paikalliskielten tuntemusta. On turha lähteä puhumaan asioista, joita ei tunne, kielellä, jolla ei tule kunnolla ymmärretyksi. Tämä osa luentoa kolahtaa henkilökohtaisesti ja teen viimeinkin päätöksen alkaa puhua ranskaa tauotta, myös luennoilla.

Esitysten jälkeen yleisöllä on mahdollisuus väitellä näkemästään niin teatterilaisten kanssa kuin keskenään. ATB-teatterin kehittämä malli antaa katsojille jopa mahdollisuuden näytellä uudelleen tilanteet osoittaakseen, minkä ratkaisun he itse olisivat tehneet roolihenkilön olosuhteissa.

Yleisön kanssa käytyihin foorumeihin ja debatteihin osallistuminen on oleellinen osa näyttelijäntyötä. Se vaatii kypsyyttä sekä ihmisenä että taiteilijana. Valmiiden vastausten sijaan näyttelijöiden on pystyttävä johdattelemaan yleisön keskinäinen dialogi oleellisuuksien äärelle. Heitä on osattava auttaa löytämään itse vastauksensa. Lähes koko yleisö on ollut kautta vuosien lukutaidotonta kuten maaseutuväestöstä kahdeksankymmentä prosenttia nykyisinkin. Useille heistä radion merkitys on ollut käänteentekevä. He eivät enää elä totaalieristyksissä. Gambidin oman pienen paikallisradion merkitys tulee tältä pohjalta silmissäni uuteen valoon: Culture des Quartiers.

Naapurimaista tulleet opiskelijat kertovat luennon jälkeen, millaisia muotoja heidän oman maansa teatteri on kulkenut. Nji, vaitelias malilaisemme innostuu puhumaan, kuinka kuolleiden vuoteen äärellä näytellään heidän elämänsä kulku, koska ”kukaan kuollut ei halua, että hänelle nauretaan hänen elämänsä jälkeen”.

Esityksillä on hänen nähdäkseen sama tavoite kuin sosiaalisella interventioilla: Ihmiset saadaan arvioimaan asenteitaan uudelleen. Kuolleelta kysellään seikkoja, joita hän on arvostanut, mutta ennen muuta hänelle tarjotaan viihtyisä tapa erkaantua yhteisöstään, kun sielun on aika lähteä. Vainaja viedään vielä eri sukulaisten porteille ja kysytään, kenen luona hän haluaa levätä, sillä kylän ulkopuolelle hautaaminen merkitsisi hylkäämistä. Siispä erillisiä hautausmaita ei ole, vaan kaikki saavat leposijan omiensa lähellä. Kun vastaus selviää, maahanpanijaiset ovat suuri kyläjuhla. Jokainen puhuttelee vuorollaan vainajaa ennen kuin hänet lasketaan hautaan rumpujen säestäessä repliikkejä.

Sillanrakennusta aivojen ja lihasten välillä

Työtä on kohta takana viikko. Mikael opettaa lihasten keskinäistä koordinaatiota ja itse kunkin oman suorituskyvyn rajojen ylittämistä. Molemmat asiat ovat kurssilaisille vaikeita. Sam alkaa panna hanttiin ja väittää treenejä liian rankoiksi. Hassua, sillä juuri hän on ilmoittanut olevansa ennen muuta kiinnostunut musiikkiteatterista. Mikael yrittää selittää harjoitteiden merkitystä aivojen ja lihasten yhteistyökanavien avaajana ja sitä, miten tärkeää on nostaa omaa, henkilökohtaista kipukynnystä fyysisen suorituskyvyn kasvattamiseksi. Kaikki asioita, jotka juuri musiikkiteatterissa ovat eniten koetuksella. Muilla kuin Samilla ei tunnu olevan vaikeutta ymmärtää asiaa. Toteutus onkin sitten eri juttu. Joitakin liikunnallisesti lahjakkaita alkaa joukosta kuitenkin erottua.

Totista opiskelua.

Totista opiskelua.

Tuntuu siltä, että opetuksemme sisältö on itse asiassa yllättävänkin yhtenäinen kokonaisuus, vaikka teemme ensi kertaa yhteistyötä. Kyky käyttää lihaksiaan ja energiaansa tarkoituksenmukaisesti on fyysisten tekojen metodissa keskeistä, samoin kyky lukea toimintaa. Musiikinopettaja Ahmedin rummut koulivat ihan samaa asiaa. Siinäkin on kyse lihasten ja aivojen keskinäisestä koordinaatiosta ja hänen tunneillaan kipukynnys kohoaa konkreettisesti sormien kipeytyessä rummutuksessa. Joudun jakamaan pois Voltaren-geelini.

Mikael on onneksi saanut Centre Francaisesta tanssimaton peittämään luokan betonilattiaa, ja harjoittelu alkaa tuntua inhimillisemmältä, kun hikeen ei enää liimaannu betonipölyä eikä keuhkoputken tulehdusvaara enää ole ilmeinen. Hiestä on turha toivoa pääsevänsä eroon. Jo ennen puolta päivää on ollut useaan otteeseen neljänkymmenenkuuden asteen paahde. Sähkökatkokset sattuvat tietenkin kuormituksen takia juuri niihin tunteihin.

Viikon päätteeksi pidämme arviointipalaverin, jossa kurssilaiset vaikuttavat tyytyväisiltä kaikkeen muuhun paitsi tulkkaukseen. Kerron, että aikomukseni on kääntää päivätauoilla luento-osuuksien ennakkosuunnitelmat englannista ranskaksi, joten tästä alkaen kieli vaihtuu. Esitän myös toivomuksen, että kurssilaiset yrittäisivät siirtyä tunneilla yleisranskaan eri Afrikan maiden paikallisten idiomien keskeltä. Toivon suorastaan, että he alkaisivat puhua kuin Sarkozy, ei sisällön vaan diktion kannalta. Joiltakin se onnistuu, toisilta ei.

Malariakurssi

Kolme komeaa salamaa leimahtaa illalla myöhään. Rapsakka sade romahtaa peltikattoon niiden jälkeen. Olen toipunut vähitellen ja ruoka alkaa maistua. Peukalo on edelleen turvoksissa ja nivelen alapuolella tuntuu selvästi kova kohta. Olen varma, että säilön edelleen lasia nahkani alla. Myöhemmin, kun olen viimein menossa Herttoniemen poliklinikalle lasin poistoleikkaukseen, haava arpeutuukin yllättäen ja peukalon turvotus katoaa. Joudun nolona pyytelemään anteeksi turhaan varattua aikaa. Vaan ehkäpä se siru seilaa syvällä sisälläni edelleen?

Aamulla onkin sitten Mikaelin vuoro olla kipeä. Hän lepää päivän, mutta sinnittelee mukana jo iltatunnit, tosin vain seuraajana. Niiden jälkeen käymme keskustassa katsomassa, löytyisikö jokin kiinnostava elokuva. Burkina Fasossa on runsas oma elokuvatuotanto ja Ouagadougoussa, ”Ouagassa”, pidetään vuotuiset, maailmallakin tunnetut leffafestivaalit nimeltä Fespaco.

Vain amerikkalaisia elokuvia on tällä kertaa tarjolla, joten päädymme Kunde-klubille, jossa panemme pystyyn bileet. Kaikki lasiensa ääreen unohtuneet liittyvät vähitellen tanssiin mukaan. On kiva liikkua. Mikael unohtaa olevansa kipeä, huoltomies Karim tanssii mukana ja autokuski Alidou istuu pöydän ääressä ja hymyilee meille koko muslimihampaistollaan. Heilumme tanssilattialla ja keräämme aplodeja.

Kun ajelemme asunnolle, Mikael alkaa uudelleen voida pahoin. Tällä kertaa siitä ei tule loppua. Vessa kohisee lähes tauotta koko yön, mutta aamulla vaikuttaa siltä, että hiilitabletit alkavat tehdä tehtävänsä, hitaasti tosin. Vedän seuraavan päivän kahdeksan tuntia jälleen yksin.

Oppilaat alkavat myös sairastella. Heillä on kaikilla vuorollaan ”pâllu”, malaria. Viimeisenä joukkoon liittynyt kamerunilaisemme, seitsentoistavuotias lahjakas Stéphane sairastuu ensimmäisenä. Hän on onnistunut saamaan lainan tuttaviltaan ja lentänyt Cotonousta Ouagaan. Onneksi häntä ei ole pahoinpidelty ryöstön yhteydessä. Mieleeni palaa väistämättä se päättäväisyys, jolla kamerunilaiset torjuivat hinkuni päästä maaseudun conte-iltaan. Olisin tänään tottelevaisempi.

Useampia kurssilaisia on pois heti lähipäivinä, osa puolikuntoisina paikalla. Pâllu tarttuu myös keskuksen johtajaan. Kahdelle oppilaista tulee eteen sairaalakäynti. Vaikein syksy vuosiin, sanovat kaikki ouagalaiset, sateet ovat jatkuneet liian kauan. Kaikki toipilaat vaikuttavat silti ilahduttavan motivoituneilta osallistumaan, kun kynnelle kykenevät. Seuraavan vuoden kurssin menoarvioon on pakko sijoittaa mahdolliset lääke- ja sairaalakulut, niihin ei osallistujilla ole varoja.

Tiistaina Mikael palaa töihin, mutta puhti on hänestä vielä poissa jonkun aikaa. Vetovastuu alkaa painaa harteitani. Muutkin toipilaat ovat uupuneita ja joudun tekemään töitä, ettei energia karkaa.

Liikkeen voima ja merkitys.

Liikkeen voima ja merkitys.

Iltatunneilla päätän ottaa ohjelmaan uskalluksen harjoitteita, vaikka ne vaativat kautta linjan fyysistä ponnistusta, puolikuntoisuus on ihan pakko unohtaa. Aloitamme tehtävästä, jossa on estettävä toisen henkilön matka huoneen poikki ilman, että häneen saa koskea. Tällä taas on velvollisuus kulkea koko matka hintaan mihin tahansa ilman, että hänen kädessään oleva vesilasi läikkyy. Useat yrittävät estää etenemisen puhumalla vedenkantajaa ympäri, mikä osoittautuu kerta toisensa jälkeen tehottomaksi. Kannustan hakemaan fyysistä yllätystä. Pelästyttäminen onnistuukin ensi yrityksellä, sitten sen teho on ohi. Lopuksi Mikael järjestää tepsivän yllätyksen. Hän heittää salamana pois kaikki vaatteensa eikä vastaparista ole enää etenijäksi, vaan vesi läikkyy lattialle kaikkien ulvoessa naurusta.

Vapaalla

Viikonvaihteessa on etsittävä lohtua töiden takkuamiselle malaria-aallossa. Löydämme elokuvateatterista burkinalaisen kaupunkikomedian. Menemme sisään rakennukseen ja päädymme takaosastaan katettuun ulkoilmakatsomoon. Valitsemme paikat katetun osan eturivistä.

Filmi on pitkästyttävä ja huonosti näytelty tarina epäonnisesta kaupunkimatkaajasta, jota kaikki vastaantulijat jymäyttävät tavalla tai toisella. Iltaseuralaisiksemme vakiintuneet Karim ja Alidou nauravat komedialle. Mikael ja minä katselemme tähtiä avokatsomon yläpuolella.

Kun pääsemme uupuneina asunnolle, avaamme television ja tuijotamme Bollywood-elokuvaa niin pitkään kuin sielu sietää. Sen äärellä ei tarvitse tuntea nolostumista esiintyjien vuoksi. Se on mitä on, eikä muuhun pyri. Ja Burkinan tv tarjoaa Bollywoodia lähes joka ilta.

Käsi herää ja keho herättää

On sunnuntai. Tänään saa nukkua kahdeksaan asti. Arkena on oltava jo siihen aikaan opettamassa, jotta saamme käyttöön arvokkaat tunnit ennen keskipäivän paahdetta. Kun katson aamiaista tehdessäni pihalle, pihaportti on auki. Yövartija on mennyt menojaan ja jättänyt portin puoliskot sepposen selälleen. En tiedä, mihin miestä oikeasti tarvitaan.

Kun panen kahvivettä kiehumaan, huomaan äkkiä että vasemman käteni ranne pitää. Pikkusormi ja nimetön ovat edelleen tuntoa vailla, mutta ranne tottelee minua. Haavatkin alkavat olla parantuneet. Vain peukalo säilyy edelleen sitkeästi pullistuneena. Oman käden alustava lupaus suostua takaisin komentooni on riemukas hetki kaikkien niiden pelkojen jälkeen, jotka ovat saaneet ounastelemaan, että jään pysyvästi raajarikoksi. Alan tuntea olevani taas oma itseni. Lähetän kiinalaisille kiitolliset ajatukset.

Herään yöllä siihen, että palelen ilmastointilaitteen puhaltaessa ja jalkaan kehkeytyy suonenveto. Kun olen taistellut sen kanssa aikani, nousen ylös ja yritän kävellä. Vessan peilissä näen pään, hartiat ja mustelman. Olen merkitty nainen. Iho muistaa toki, mutta mustelma on siinä muistia terästämässä ja saa minut hyvälle tuulelle. Se on jo vähän haalennut. Varmaan se ehtii häipyä ennen kuin pääsen täältä takaisin kotiin. Minulla on siis vartalokin.

Mustaa ja valkoista

Olemme nähneet huonon teatteriesityksen. Se oli Marseille–Ouga-yhteistyö nimeltä ”Le Carrefour”. Siinä seikkailtiin Carrefour-tavaratalossa, sisällä ja ulkopuolella. Esityksessä oli kaksi eri osaa, joista marseillelaisten osuus tapahtui päänäyttämöllä, ouagalaiset esiintyivät sivurakennuksessa. Esitys oli kehitelty yhteisessä työpajassa kongolaisen naisohjaajan johdolla improvisoiden: Kun näytelmän tavaratalo suljetaan, kaikki valkoiset asiakkaat jäävät sisään, mustat ulos. Teema oli suoraviivainen eikä muuksi muuttunut.

Istuimme katsomassa valkoisten osuutta näyttämön reunoille nostetuilla tuoleilla. Katsomo oli avoin ja valot houkuttelivat paikalle suunnattoman hyönteisparven. Sisään teljetyiksi kuvitellut valkoihoiset saivat tuoliemme edessä avolavalla hysteeriset kohtauksensa lähes sietämättömällä tavalla. Oletin näyttelijöiden olevan amatöörejä. Tarinan metafora oli toimiva, esitys ei. Tapasimme myöhemmin Independence-hotellin uima-altaalla yhden näyttelijöistä: ”ammattilaisia toki”, hän valisti. Oma huomioni kohdistui tämän hysteriavyörytyksen aikana ensi sijassa upeaan vaaleanvihreään sirkkaan, joka asettui viereisen tuolin selkänojalle lenneltyään aikansa valojen häikäisemänä. Se istui arvokkaasti ja nousi ehdottomaksi päähenkilöksi hyönteismeressä, jota katsojat joutuivat ajelemaan kasvoiltaan ja päihitti tyynen suvereenisti näyttelijät ilmaisuvoimallaan.

Värillisten ryhmän lyhyempi versio oli asteen verran siedettävämpi kokonaisuus. Ulos jätettyjä, jotka tosin olivat vuorostaan sisätilassa, ei vaivannut hysteria vaan apatia tai raivo, kun he yrittivät päästä ostoksille oikeasti suljettujen ovien takaa.

Kurssilaisteni mielestä esityksen sanoma jäi epäselväksi, vaikka kuvasikin valkoisen rodun pahoinvointia elintasonsa äärellä ja värillisten hinkua sitä jakamaan. Vastakohdan esille tuomiseen käytettiin liian karkeita keinoja. Heidän mielestään teatteri ei saisi vahvistaa olemassa olevia ennakkoluuloja, vaan sen tulisi purkaa niitä. Olen heistä ylpeä.

Rukouksen voima

Tänään sattuu viikon vaikuttavin tapaus. Olemme kello kolmentoista aikaan tulossa ulos supermarketista ja kauppa-apulainen juoksuttaa peräämme puntin tulitikkuja, joka on unohtunut tiskille. Sitten alkaakin marketin iltapäivätauko ja lattian pesuvesi valuu jo kohti sandaaleitamme.

Ulko-oven takana on vastassa suuri hiljaisuus. On alkamassa Ramadan-paaston viimeisen perjantain keskipäivän rukoushetki. Miehet seisovat katuvierillä moninkertaisessa rintamarivissä. Etummaisten rukousmatot kehystävät autokaistaa. Liikenne on pysähdyksissä. Minareetista kuuluu sanoma, johon kaikki miehet yhtyvät ennen kuin heittäytyvät matoille polvilleen kantapäät pystyssä. Kaikki ovat jumalansa edessä paljaina, vailla suojakerroksia. En tohdi ottaa valokuvia, vaikka kamera on mukanani. Kun kaupungin hyörinän pysäyttänyt seremonia on ohi ja yön varalle anottu kuunloistetta, lähdemme ajamaan kohti Gambidia. Tienvarsimoskeijan lähitienoo on täynnään parkkeerattuja henkilöautoja. Kuu on suotuisa. Yöllä on tulossa juhla.

Ja niinpä edes uskovainen Abdulay ei tule aamulla hakemaan meitä autolla töihin. On taivallettava, sillä hurskas senegalilaismuslimimme on saanut viimeinkin mässäillä. Gambidin keskus on hylätyn hiljainen, vaikka meillä pakanoilla on työpäivä. Luokan ovet ovat kiinni. Kun ne saadaan auki, tanssimatto on kurainen. Pakanat saavat alkaa luututa itse. Vaikka muslimiopiskelijamme eivät ole paastosta piitanneet, he ovat tänään kaikki myöhässä tunnilta. Yritän odottaa kärsivällisesti ja aloitan suunnitellun tuntiohjelman ilman kevennyksiä.

Perimmäisten kysymysten äärellä.

Perimmäisten kysymysten äärellä.

– Tee näyttämöllä kaikki minkä voit niin todesti kuin voit. Sille, mitä et voi tehdä oikeasti, on löydettävä vaikuttava taiteellinen ratkaisu. Ja kannattaa pitää mielessä, että mikään suuri taide ei ole ilmestyessään ollut sovinnaista vaan vallankumouksellista, rikkonut edeltäneet normit. Siinä on taiteen voima.

Toistelen samoja asioita usein kurssin aikana: Ole avoin, anna muiden näytellä roolisi äläkä jää päkistämään tuntojasi omaan maailmaasi suljettuna. Toimi todellisessa vuorovaikutuksessa. Taipumus demonstroida tilanteita niiden todellisen kokemisen sijaan on lujassa.

Teemme tällä erää tunnemuistiharjoituksia, joissa kaikki osallistujat paljastavat sisintään kertomalla tai mieluiten tekemällä tapahtuman, joka on saanut punastumaan, tapahtuman, joka on koskettanut syvältä itseä tai pysäyttänyt jonkun muun kuin itsen vuoksi. Kukaan joukosta ei rakenna minälleen suojakerroksia vaan suostuu varauksetta tunnemuistin pyörteeseen.

Parkkipaikkateatteria

L’Atelier Théâtre de Burkinabe, ATB, on Francoise Campoarén nykyinen teatteri, jossa kurssilaisemme Sam työskentelee kouluttajana ja ohjaajana. Hän järjestää meille tilaisuuden nähdä yhden esikaupunkialueelle suuntautuvan kiertueillan.

Pikkubussimme suuntaa parkkipaikalle, jota reunustaa kohoava nurmikkorinne. Sen eteen on aseteltu puupenkkejä. Kiertueauton kylkeen on pystytetty lava, jolle on nostettu joitakin harjoituskulisseilta vaikuttavia seinämiä. Valonheittäjät porottavat jo näyttämöä. Paikalla on vain kourallinen ihmisiä, etupäässä lapsia täälläkin. Sitten juontaja, ”joker”, tällä kertaa kurvikas naisnäyttelijä aloittaa mikrofoni kädessään. Hän kertoo, että tulossa on tarina haluttomuudesta maksaa veroja ja siitä mihin moinen johtaa. Väkeä alkaa valua paikalle. Pian penkit ovat täynnä ja rinne kansoitettu.

Esitys käynnistyy spiikin jälkeen kömpelöllä tanssi- ja laulunumerolla, joka vaihtuu esiintyjien vuoropuheluksi. Yleisö tirskuu, kun näyttelijät käyttävät näkymätöntä rekvisiittaa, mutta valittu ratkaisu ei ole johdonmukainen, vaan kuviteltuihin esineisiin sekoittuu välillä oikeaakin rekvisiittaa, joka ei naurata. Mikael kuvaa esitystä videokameralla paristojen loppuun asti. Valitettavasti koko illan mielenkiintoisin vaihe eli näytelmän jälkeinen debatti jää tästä syystä taltioimatta, sillä paristot on käytetty.

Esityksen jälkipeli on nimittäin elävää teatteria ja illan paras anti. Yleisö saa heti alkuunsa nimetä tarinan roistot. Näyttelijät yrittävät puolustaa omia roolejaan, mutta heidät tuomitaan huutoäänestyksellä syyllisiksi. Sitten halukkaat katsojat voivat tulla lavalle kertomaan muille, missä kyseinen roolihenkilö teki väärin tai näyttämään, miten roolihenkilön olisi pitänyt menetellä. He saavat jonkin roolille kuuluvan asusteen tai rekvisiitan ja näyttelevät tilanteet omin sanoin. ATB:n näyttelijät improvisoivat käsikirjoitusta mukaillen ja aplodien saattelemina. Lopussa juontaja pitää vielä pitkän puheenvuoron siitä, miksi veroja on joka tapauksessa syytä maksaa.

Ilta päättyy kuitenkin likilaskuisesti paikallispoliitikon pitkään saarnaan samasta aiheesta. Luultavasti hänen kapulakielensä ehtii tehdä tyhjäksi kaiken sen, minkä esitys on saanut aikaan. Mitään tunnelmaa nostattavaa ei enää tapahdu ja väki hupenee paikalta.

Gambidin bussikin on vielä hajota ojakaivantoon parkkialueen reunassa. Rysähdys on julma, mutta tasamaalle ponnistellaan pohja pengertä raapien ja moottorin kähistessä viimeisillään. Kotimatkalla tunnelman lässähdys paikkautuu räyhäriemulla kurssin miesväen kesken.

Joel Artiste

Sosiaalisen intervention teatterin kehityskaari on vuorossa seuraavalla Jean-Pierren luentojaksolla. ”Le Coteba”, suuri etana, on traditionaalinen teatterimuoto, joka on antanut lähtökohtansa teatterin uudistajille. Perinteisessä Cotebassa aloitetaan musiikilla. Sitten valitaan katsojien joukosta kuningas ja kuningatar, joilla on oikeus puuttua esityksen kulkuun. Kaikkien yhteinen tanssi käynnistää tapahtumat. Yksi katsojista saa sen jälkeen määrittää, mikä tarina kerrotaan. Usein se on ehdottajan oma elämäntarina. Lajin kehto on Malissa. Njin kuvaama hautajaisrituaali on osa tätä perinnettä. Seremonian tarkoitus on yhdistää katsojat ja esittäjät ja integroida nuori polvi perinteisiin ja sukuun.

Théâtre rural, maaseututeatteri, nojaa tähän taustaan. Perinnepohjaan on yhdistetty Boalin kehittämiä suuntaviivoja. Liikkeen pioneerit ovat olleet Francoise Campoarén seurue. Se on ensimmäisenä ammattilaisryhmänä hakeutunut kyliin, joissa ei ollut koskaan ennen nähty teatteriesityksiä. Tarinat on kehitetty vuorovaikutuksessa katsojien kanssa ja lopuksi käyty keskustelu, ovatko asiat niin kuin pitää. On siis haettu yleisön kanssa vaihtoehtoja päästä yhteisymmärrykseen parhaista käytännöistä.

Jean-Pierre Guinganén ikioman teatterikielen panos trendin kehitykselle kiteytyy ”Joel Artisteen”, teatteriseurueen ”hulluun”, joka saa esittää tyhmät kysymykset. Théâtre de la Fraternitén esitys alkaa myös aina musiikilla, jolla väki houkutellaan paikalle. Sen jälkeen yksi näyttelijä kertoo, miksi seurue on tullut, mitä on tarkoitus esittää ja mitä yleisöltä odotetaan esityksen jälkeen. Jokainen esitys käynnistyy prologitilanteella, joka on ”kohtaus arkielämästä tai juhlasta”. Sitten sattuu tapahtuma, joka aiheuttaa šokin, poikkeaa odotuksista. Joel nauraa kriisille, pysäyttää ongelmien kasaantumisen ja rauhoittaa tilanteen. Hän lupaa kertoa väelle tarinan teatteridebatin muodossa. Yleisö saa määritellä tarinalle reunaehtoja ja puuttua tapahtumiin myös esityksen aikana.

Esityksen päättyessä Joel kertoo, että tämä oli koko tarina ja että yleisö saa taputtaa käsiään sekä esiintyjille että omalle osuudelleen.

Sitten katsojat haastetaan keskustelemaan keskenään. Teatterilaiset osallistuvat keskusteluun, mutta eivät johdattele sitä. Sanomaa ei tuputeta. Johtopäätösten on oltava yhteisen, syvällisen pohdinnan tulos. Kylän mahtimiehet saavat lopuksi suunvuoron ja musiikki takaa vielä heidän jälkeensä loppunousun. Näytelmät ovat yleensä vajaan tunnin mittaisia, jälkidebatti vie sen sijaan useimmiten kolmisen tuntia. Se tähtää yhteisen osallistumisen ja ”veljeyden” tuntoihin.

Tarinat

Seuraavana iltana saamme joukolla tilaisuuden tutustua käytännössä conte-perinteeseen eli tarinankertojien taiteeseen.

Théâtre de Roseaun pihamaalla odotellaan näytöksen alkua. Esiintymislava on pihan tasolla, mutta sitä reunustaa matalahko savitiilistä koottu muuri. Puupenkit on jo aseteltu maahan eturiviin levitettyjen mattojen taakse. Olemme paikalla ainakin tuntia liian varhain. Esitys alkaa vasta illan pimettyä mustaksi. Lapset, jotka ovat odotelleet alkua yhdessä kanssamme, ovat aluksi vääntäneet niskansa nurin katsellessaan ryhmäämme. Sitten he alkavat nukahdella mattojen kulmille. Kun esitys pääsee viimein vauhtiin, he heräävät ja istuvat silmät virkeinä eturivissä huutaen välikommentteja kilpaa aikuisten kanssa.

Yleisön nuorimmat ovat jo valmiina.

Yleisön nuorimmat ovat jo valmiina.

Conten ominaislaatuun kuuluu, että yleisö osallistuu tarinaan kuorona, jonka vuorosanat ovat kaikille tutut. Kun kertoja aloittaa, hän sanoo, että hänellä on tarina. Yleisö toistaa: ”tarina, kerro”. Kun kertoja pääsee vauhtiin, yleisö huutaa, että tuo on ”vale”. ”Mutta minä kerron sen kuitenkin”, kertoja vastaa.

Näin ensikäynnilläni Gambidissa aivan upean nuotion ympärille viritetyn todellisten osaajien tarina-illan, jolle tämä tilaisuus ei ihan vedä vertoja, sillä esiintyjien taso vaihtelee paljon. Joukkoon mahtuu kuitenkin loistaviakin yksilösuorituksia.

Joukon viimeisenä esiintyy iäkäs pappa, jonka ranskasta en juuri saa tolkkua, mutta hän saa silti meidät kaikki lähes putoamaan puupenkiltä, niin hauska ja taitava hän on fyysisessä ilmaisussaan.

Ahtaudumme Gambidin pikkubussiin natiaisten putoillessa ”näyttämön” reunamuurin päältä matoille jo uudelleen unissaan.

Pikku bussimme kolistelee jälleen kaupungin laidalta toiselle pimeitä katuja. Hengenvaarallinen mopoliikenne pörrää edelleen ympärillä, vaikka on jo yömyöhä. On kuuma edelleen, lämpötilat ovat pikemminkin nousussa kuin maltillistumassa. On ollut pakko valittaa asunnon ilmastoinnista, joka on alkanut takkuilla makuuhuoneessa. Se on nyt korjattu, mutta käy vain ylikierroksilla sekin.

Ikioma päivä

Alidou ajaa minut Ricardo-hotellin altaalle sunnuntaiaamun kunniaksi. Hänelle ei ole nähtävästi juuri vapaapäiviä suunniteltu. Mikael taas on tänään kirkossa. Hän edustaa meitä molempia, kun on mennyt kurssin alkuvaiheessa lupautumaan Lucien-nimisen miehen harrastajateatteriesityksen katsojaksi. Mies on jo kerran ollut sunnuntaiaamuna paukuttamassa pihaporttia. Nukuimme silloin rokuliin ja jätimme menemättä sovittuun paikkaan. Nyt hän on esittänyt uuden kutsun ensin kirkkoon ja sitten ruokailemaan perheensä luo. Minusta ei ole ollut lähtijäksi. Tarvitsen ehdottomasti yhden päivän vapaata, että pystyn säilyttämään mielenrauhan. Onneksi Mikael on päättänyt tahdikkaasti pitää lupauksensa Lucienille.

Olemme edenneet näiden päivien aikana tunneilla muutaman repliikin kohtauksista kokonaisen näytelmän todellisuuteen, jossa kirjailija on määrittänyt olosuhteet valmiiksi. Viime vaiheessa olemme harjoitelleet kohtauksia näytelmistä ”Syyssonaatti”, ”Vanja-eno”, ”Onko Kongossa tiikereitä” ja ”Playland”. Mikael on tehnyt koko joukolle yhden koreografian, Ahmed harjoittanut rumpujoukkueen myös yhteislauluun. Kaikesta tästä olisi saatava aikaan mielekäs kooste, koska Gambidi velvoittaa meidät julkiseen restituutioon eli opetusdemonstraatioon. Tavallaan se on hyvä asia. Yleisökontakti on sittenkin koko vaivannäön ydinkysymys. On siis mietittävä, miten kohtausrippeistämme saa mielenkiintoisen kokonaisuuden.

Ricardon uimavesi on tällä kertaa kylpylämmintä, eikä seteleitä uiskentele tarjolla. Metallisankaiset aurinkolasini alkavat polttaa ohimoita. Kiipeän yläpatiolle puiden siimekseen katselemaan ympäröivää maisemaa. Aidan takana on pieniä maatilkkuja, joilla kasvaa vihanneksia ja yrttejä. Naiset kuokkivat maata koko sunnuntaipäivän lapset seuranaan. Muutama aaltopeltikoppi on rakennettu tännekin vajan virkaa tekemään ja rantamaisemaa pilaamaan.

Pojat onkivat La barragen äärellä. Suuri pato ulottuu lähes Ricardon kulmalle saakka. Sen pinta on nyt hievahtamattoman tyyni. Väkevän väriset bougainvilleat kiipeävät pitkin Ricardon muureja ja kantavat kukkien lisäksi jo suuria hedelmäpalkoja. Soukka, kuparinkarvainen kyyhky kävelee muurin päällä turkoosinsineä siipisulissaan. Jossain täällä ympärillä polkee Tour de Faso, maanosan kuuluin kilpapyöräily.

Tämä päivä on vielä kesää, viikko tämän jälkeen on pelkkää luokkahuonetta tai näyttämöä ja sitä seuraava viikko kietookin meidät Suomen syystalven koleaan vällyyn, jota en välitä ajatella juuri nyt.

Kansallislaulut

Centre Francaisessa on iltaisin meneillään rap- ja hip-hop -festivaali, ”Waga Hip-Hop”, johon olemme Mikaelin kanssa ottaneet osaa jo muutaman kerran. Olemme nähneet hyviä poikia, hassuja eurooppalaisia naisia, kuulleet nuorten intellektuellien runoja ja räppejä ja tosi hämyä dj:tä. Siis huippuhauskaa. Tänä iltana on vuorossa La Compagnie Choream Epskonin esitys, joka on itse asiassa kuin modernia tanssia.

Festivaali-illat saavat minut vähitellen vakuuttuneeksi siitä, että paikallisessa räpissä on Afrikan nuorison vallankumouksellinen voima ja tulevaisuus. Tekstit ottavat sumeilematta kantaa yhteiskunnallisiin oloihin ja pilkkaavat vallanpitäjiä varauksetta. Suosituin musiikkinumero näyttää tänä syksynä olevan ”Sarkozy, pourquoi ton père a fui la Hongrie”. Sarkozy oli sisäasiainministerinä toimiessaan saanut aikaan pahimmat nuorisomellakat vuosiin valtuuttamalla maahanmuuttajanuorten ajojahdin. Se ei vähällä unohdu täällä. Näillä nuorilla on tosiaan kanttia kysyä, muistuuko presidentin mieleen, miksi saman miehen isä mahtoikaan aikoinaan paeta Unkarista ja ryhtyä maahanmuuttajaksi Ranskaan.

Pyhäinmiesten päivät

On marraskuun ensimmäinen, pyhäinmiesten päivä. Mikael ihmettelee aamulla Tous-Saintsin hiljaisuutta ja saa kyyneleeni valumaan valtoimenaan. Elämänkumppanin kuolemasta on reilut puolitoista vuotta.

Aamun hiljaisuus on pian ohi. Hävittäjien laivue jylisee keskuksen yli. Keskipäivällä täällä juhlitaan vuoden 1987 vallankaappauksen vuosipäivää. Nykyinen presidentti Blaise Compaoré on silloin kukistanut edistyksellisen presidentti Thomas Sankaran, jota on itse ollut auttamassa valtaan vuosikymmenen alussa. Helikopterit ja hävittäjät lentävät yli kaupungin ja koululaiset ja sotilaat jatkavat paraatejaan, jotka ovat alkaneet jo juhlan aattona. Mekin änkeämme mukaan ruuhkaan. Olen saanut päähäni, että minun on löydettävä itselleni paikallinen mekko, le pagne. Tallaamme pitkin kauppakatuja. Kojut ovat auki, mutta pagnet olivat piiloutuneet. Lähes kaikkea muuta on saatavilla. Mikael löytää housut, joita sovittelee pitkään, paidan, kaulaliinan ja kengät. Minulle jää käteen vain tuliaisiksi ostetut kaulakoru ja rannerengas.

Terveydenhuollon osasto + myötäjuoksijat kansallispäivän paraatissa.

Terveydenhuollon osasto + myötäjuoksijat kansallispäivän paraatissa.

Ohitsemme marssii muodostelmissa valkopuseroisia ja mustamekkoisia koululaisia, kokovalkoinen terveydenhoitohenkilökunnan aalto, sotilaspoikia ja jykevien miesten joukko-osastoja.

Onnistumme onneksi tungoksessa vaeltelun lopuksi saamaan Centre Francaisista toveriapuna lisää mattoteippiä, jotta voimme siirtää luokkahuoneen maton ulkonäyttämölle iltaharjoituksia ja demonstraatioiltaa varten. Omat teippirullamme on jo käytetty. Olemme nimittäin aluksi uskoneet, että mattojen siirto luokkahuoneesta näyttämölle olisi kertaoperaatio. Niin ei käynyt. Matto jäi yhdeksi aamupäiväksi paikoilleen betonilavalle ja alkoi heti kupruilla pahaenteisesti auringossa. Se oli vietävä kiireen kaupalla päiväksi turvaan varastoon. Nyt se on teipattava joka ilta uudelleen harjoitusta varten.

Väsähdän taivaltamiseen teipit saatuamme ja vaadin, että ajetaan asunnolle. Lämmitän itselleni puoli purkillista raviolia ja nukun pitkät päiväunet.

Seuraavana päivänä teemme taas töitä, vaikka kaupunki juhlii edelleen. Juuri kun olemme kokoamassa demoa, Dorine pitää viedä kesken kaiken sairaalaan. Kolme poikaa lähtee hänen saattueekseen. Harjoitukset jäävät siihen. Sitä paitsi Jean-Pierre harjoittelee heti illalla omaa näytelmäänsä lavalla, joten kaikki on meidän kohdaltamme ohi tältä päivältä. Pääsemme rakentamaan valoja vasta yömyöhällä Jean-Pierren harjoitusten jälkeen. Tuloksesta ei taida tulla kovin näyttävää. Illan mittaan käy myös ilmi, että olen kadottanut J-P:ltä lainaamani paikallispuhelimen. Ilmeisesti joku on korjannut sen parempaan talteen paraatitungoksessa. Olen korvauksen velkaa omistajalle.

Paniikki lähellä

Aamulla Dorine ilmestyy joukkoomme heikkona, mutta elegantisti vaatetettuna. Kolme muutakin kurssilaista on paikalla yhtä lailla rampoina. Olen jo jakanut käyttöön kaikki Suomesta tuomani lääkkeet. Myös musiikinopettaja Ahmed ilmoittautuu sairaaksi ja on koko päivän poissa. Jos hän ei pääse paikalle edes iltaharjoitukseen, koko demo leviää, sillä kohtausten väliin ajoitettu rumpujakso, jonka hän johtaa kapellimestarina, on ainoa keino antaa ryhti kokonaisuudelle.

Menemme läpi harjoiteltuja kohtauksia iltaharjoituksessa. Yksi niistä pitää rakentaa kokonaan uusiksi, sillä Willfried on tullut harjoituksen alussa ilmoittamaan, että jättää kurssin tähän ja lähtee festivaalikeikalle kotimaahansa Tšadiin, jos sopii. Sanon, että sopii vaikka ei miellytä. Sam saa tehdä Willfriedin roolin ”Playlandissä”, mutta kohtaus on harjoiteltava taas aivan alusta.

Huomisiltana tämä on joka tapauksessa ohi, vakuutan itselleni. Muuta lohtua en nyt juuri keksi. Päivällä on vielä arviointi. Ylihuomenna on edessä matka kotiin.

Me pedagogit

Harjoitusten jälkeen Jean-Pierre järjestää seurusteluillallisen kotonaan ”pedagogien kesken”. Paikalla on keskuksen opettajia ja hallintoa. Aulatilaan on rahdattu monta pientä erimallista pöytää, jotka on asetettu rinnakkain ja peitetty valkealla liinalla. Pöytien ääriviivat ovat kadonneet kankaan alle. Kiiltävänkoreisiin juhlatamineisiin pukeutunut isäntämme asettaa ensimmäisenä viskipullon suoraan tyhjän päälle ja saa osan juomasta syliinsä. Hän ei vähästä säikähdä vaan jatkaa drinkkien kaatamista, kehottaen saajaa pitämään silmällä, miten paljon haluaa:

– Surveille.

Jean-Pierre on Burkinan arvostetuimpia kulttuurivaikuttajia: yliopiston opettaja, teatterin ja kulttuurikeskuksen johtaja, näytelmäkirjailija, ITI:n varapuheenjohtaja ja Afrikan aluekeskuksen johtaja sekä entinen kulttuuriministeri. Olen tutustunut hänen suuruuteensa Afrikan kulttuurin lähettiläänä juuri kansainvälisissä kokouksissa, joissa hän on puhunut koko ranskankielisen Afrikan äänenä. Siksi on hupaisaa, että hän muistuttaa kiiltävässä juhlahalatissaan häkellyttävästi miestä, jonka näen myöhemmin American Idols -sarjan tuomaristossa eli Randy Jacksonia. Sama hyvinvoiva rotevuus, taipumus koreilla, pehmeät kasvonpiirteet ja niiden keskellä koko hammasrivistön valkea hymy. Voisivat olla veljekset.

Jean-Pierre Guingané,

Jean-Pierre Guingané, ”le grand baobab”, avaa kurssin päätösdemon.

Hänen vaimonsa, elegantti keski-ikäinen nainen, emännöi yhtä lailla juhlapuvussa. Hän on yksi kolmesta vaimosta, kahta muuta en ole tavannut. Toinen heistä on kuitenkin Jean-Pierren kuolleen veljen leski, jonka nuorempi veli on ottanut omiin nimiinsä, kuten tapa vaatii. Mietin, onko mies vielä jonain päivänä aikeissa ottaa uskontonsa salliman neljännen vaimon.

Ruoka on hyvää ja seurustelu väkinäistä. Lähdemme pois ensimmäisinä ja paikalliset jäävät rentoutumaan keskenään rivissä sohvalla.

Räätälillä

”Ensi-iltapäivän” aamuna Jacqueline valistaa, että pagnea ei voi ostaa mistään valmiina, se teetetään aina mittoihin. Kun huokaan pettyneenä, hän sanoo, ettei hätää. Tyttö lupaa soittaa räätälilleen ja hymyilee lopettaessaan puhelun.

– Jos käymme tänään aamupäivällä ostamassa markkinoilta kankaan, räätäli tekee sen varmasti valmiiksi kolmessa tunnissa.

Aamuharjoitusten jälkeen suuntaamme siis torille, jossa on koju kojun vieressä toinen toistaan kauniimpia värikkäitä kankaita. Kun saan viimein valituksi yhden, ajetaan räätälin tienvarsimökille.

Istumme pienessä ja hämärässä porstuassa odottamassa ja valitsemassa valokuvakansioiden mallivalikoimasta minulle mieluista. Sitten herra räätäli ottaa mittani ja lupaa, että hame ja pusero ovat valmiina ennen kuutta, jolloin ne voi noutaa. Saan ne siis päälleni illan demoon.

Demo

Katsomon rautaisille tuoleille asettuu paljon väkeä. Paikalla on kaupungin kulttuurin silmäätekeviä mutta myös Mikaelin kutsuma Lucien amatööreineen. Esitys menee olosuhteisiin nähden erinomaisesti ja kurssilaiset syttyvät eloon näyttämöllä. Lucienin joukko kannustaa innolla. Ahmed on toipunut ja rummuttaa tarkkana kapellimestarina yleisön edessä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Paikalliseen tapaan saan mikrofonin käteeni heti Jean-Pierren kiitossanojen jälkeen. Kerron, pagneeni pukeutuneena, kuinka tärkeää ja innostavaa yhteistyö on ollut, eikä siinä ole sanaakaan liioittelua, kun asiaa ajattelee. Puheen päätyttyä alkaa luopumisen tuska. Tunnen olevani uupunut ja apaattinen, yksinäinenkin. Pitäisi juhlia, panna Mikaelin cd:t soimaan ja tanssia porukalla. Se saa jäädä ensi kertaan.

Olemme alkaneet jo jokin aika sitten puhua Mikaelin kanssa, että tänne voisi tulla kimpassa uudelleenkin, vaikka olen alun perin suunnitellut tekeväni vain tämän pilottirupeaman koko kolmivuotiseksi kaavaillusta kokonaisuudesta.

Tervemenoa

Kun palaamme asunnolle, Mikael käskee yövartijan mennä matkoihinsa terassilta. Istumme pitkään ulkona kynttilänvalossa ja puhumme siitä, mitä nämä viikot ovat antaneet. Saldo on hankaluuksista huolimatta plusmerkkinen. Lupaan adoptoida Mikaelin Suomen-persoonan, jos Ranskan vanhemmille sopii.

Aamulla herään siihen, että oma puhelimeni soi tylysti ja varhain. Se kiskoo vastaamaan. Kotimaa muistuttaa itsestään. Joku toimittaja soittaa Suomesta asianaan, etten ole maksanut televisiolupaani.

– Varmasti olen.

– Teidän osoitteessanne ei ole maksettua lupaa ja olette sentään YLE:n hallituksen jäsen.

– Niin olen. Ja asun kulmatalossa. Tarkistakaa se toinen osoite.

Lyön puhelimen kiinni, eikä kukaan palaa asiaan. Ilmeisesti virhe selviää tarkistuksessa. Kun pääsen Suomeen, luen vanhoista lehdistä, että YLE:n hallituksen puheenjohtajalta on jäänyt maksu maksamatta.

Amen

Kurssin viimeinen palauteistunto mahtuu vielä lähtöpäivän aamuun. Siinä tulee kehuja meille molemmille. Mikaelin alkuun protestoitu ankara opetus on saanut aikaan tunteen kehon hallinnasta. Teatterityön opetus on avannut uuden näkökulman ja kiinnostavia lähestymistapoja roolityöhön sekä ennen muuta tehnyt selväksi vastanäyttelijän ja vuorovaikutuksen merkityksen. Monilla on herännyt halu suunnata ohjaajaksi.

Sitten tulevat pyyhkeet. Aikaa on ollut liian vähän. Seuraavan kurssin pitäisi oppilaiden mielestä olla vähintään kokonaiset viisi viikkoa, mieluiten enemmänkin.

Heittelen pöydän yli kaikille lähtiäislahjoiksi Teatterin Tiedotuskeskuksen T-paitoja, jotka ovat jääneet yli edelliskevään balettikilpailusta. Koko opetusjakson vaiti seuranneelle tulkille minulla on varattuna ranskannettu suomalaisnäytelmä, mutta kun heitän sen hänelle pöydän päähän, hän ei saakaan koppia toisin kuin kaikki pehmeän paketin vastaanottajat. Kirja kopahtaa häntä otsaan ja silmälasit putoavat vinoon nenälle. Ei meillä mene hyvin edes näin lopuksi, hänellä ja minulla. Onneksi lasit pysyvät ehjinä.

Kun sessiomme on päättymässä, kuulen, kuinka Théâtre de la Fraternitén näyttelijät tekevät opettamiani harjoitteita keskenään salilla. Siemen on kylvetty.

Unohtuneita asioita

Burkina Faso 2007

Lentomatka on pitempi kuin muistin. Olen ehtinyt pyyhkiä mielestäni kolmen tunnin aikaeron, jolla matkanteko pitenee.

Illan pimeys pääsee talteen jääneistä muistikuvista huolimatta yllättämään. Katulamppuja on Ouagadougoussa vain siellä täällä, mahtirakennusten kohdalla. Monet lukemattomista mopoista ajavat aina ilman valoja. Tienvarsien kuhiseva väkijoukko on vuodesta toiseen vailla heijastimia.

Rivitalonpätkä on tylynä vastassa. Neonvalo syttyy kattoon pätkien kuten ennen, mutta jääkaappi on pois päältä, eivätkä siellä odota viileät juomapullot, kuten vuosi sitten. Kurssisihteeri Jacob on lähtenyt Yhdysvaltoihin opiskelemaan ja tilalle tulleella Estellellä on kovin paljon kaikkea, mitä hän ei ainakaan vielä tule ajatelleeksi.

Jonkun matkatavarat lojuvat pakattuina toisessa makuuhuoneessa. Onneksi Mikael on jälleen tulossa myöhemmällä koneella. Vessapaperia ei löydy, ei pyyhkeitä, ei astianpesuainetta. On siis taivallettava läheiselle huoltoasemalle hakemaan juotavaa, evästä ja välttämättömyystarvikkeita.

Gambidissa on samaan aikaan meneillään FITMO:n teatterifestivaali. Mystiset matkatavarat liittynevät siihen. FITMO:n tiedotustilaisuus on seuraavana aamuna. Istun hukkaan heitettyä aikaa lehtimiesten keskuudessa, joita on paikalla enemmän kuin Suomessa on tapana, mutta jotka ovat täsmälleen yhtä nuivia kuin meillä.

Infon jälkeen minulle esitellään tämänkertainen tulkkiehdokas. Tämäkin luottaa varauksetta omiin kykyihinsä. Erikoisosaamissanastokseen hän ilmoittaa puusepän työn. Ilmoitan puolestani, etten tule käyttämään hänen palveluksiaan ja kiitän käynnistä. Muut opetukseen liittyvät suunnitelmat saavat jäädä gambidilaisten infokiireiden vuoksi myöhempään.
Palaan asunnolle ottamaan iltapäiväunet. Lattialla lojuneet matkatavarat ovat häipyneet naapurihuoneesta. Pikkuveli Mikael majoittuu sinne, kun tulee paikalle iltamyöhällä vauhdikkaassa matkamyötäisessä. Harhailen pari tuntia unen ja valveen rajamailla, mutta vointi on parempi, kun havahdun aamuun. Alan kirjoittaa näyttämöversiota ”Optimisti”-kirjastani Juko-teatterille Lahteen.

Vanhaa ja uutta

Opetus lähtee käyntiin hajanaisena. Oppilaista puuttuu vielä moni. Ihan samaa joukkoa kuin viime syksynä emme edes saa koolle: Ndji Malista ei pääse lainkaan tulemaan sairaustapausten vuoksi. Hamadou ja Leila ovat kiinni produktioissa, joista eivät pysty irrottautumaan. Molemmat käyvät kyllä viikkojen mittaan tervehtimässä. Heidän tilalleen ilmaantuu nuori ohjaaja Yannick, alun perin Brazzavillen Kongosta, mutta nyt burkinalaistunut. Stéphanen tilalle tulee Kamerunista häntä iäkkäämpi teatterinjohtaja Gabriel. Ilahduttava uutinen on kuitenkin, että joukon jatkoksi on viimeinkin ilmaantumassa osanottaja myös Kongon Demokraattisesta Tasavallasta. Nuori mies Jean-Felix tuleekin kyllä, mutta puolitoista viikkoa kaikkia muita jäljessä. Joudun siis jatkossa antamaan yksityisopetusta, että hän saisi edes joltiset edellytykset ottaa muut kiinni.

Puhumme yhdessä aluksi siitä, mikä edellissyksyn opetuksesta on mukana olleiden mielestä osoittautunut omassa työssä käyttökelpoiseksi. Kaikki vaikuttavat edelleen motivoituneilta. Päivityksen jälkeen kerron tämän vuoden kurssin tavoitteen: etenemme ideasta esitykseen. Jokainen osallistuja joutuu kertomaan yhden itselleen tai jollekin läheiseksi kokemalleen henkilölle sattuneen tapauksen, jolla arvelee olevan sosiaalista merkitystä ja dramaattista koskettavuutta. Osallistujat äänestävät sitten niiden joukosta neljä mielestään parasta, joista teemme käsikirjoituksen ja esityksen kustakin.

Draaman ainekset

Kaikissa osallistujien kertomissa tarinoissa on merkittävyytensä. Aiheet risteilevät viisumivaikeuksista poliisikuulusteluihin. Äänestys nostaa esille neljä ylivoimaista kertomusta: tšadilaisen Abdoulayen ”La Morte du Thérape” kertoo uskontojen välisestä konfliktista, senegalilaisen Ndej Fatoun ”Deux épouses” moniavioisuudesta, maahanmuuttaja Yannickin ”Mourir sans voir Paris” laittomasta maahanmuutosta ja kamerunilaisen Gabrielin ”Petit déjeuner” vieraantumisesta afrikkalaisena afrikkalaisten maahanmuuttajien keskellä.

Viimeisimmästä päätetään tehdä tanssiesitys, jonka Mikael suunnittelee ja siihen osallistuvat kaikki. Muut teemat toteutetaan ryhmiin jakautuneina, siten että ryhmään voi ilmoittautua oman kiinnostuksen mukaan. Määrään syntyneet kokoonpanot valitsemaan keskuudestaan ohjaajan, joka vastaa siitä, että tilanneimprovisaatiot palvelevat teemaa, ja kirjoittajan, joka vastaa tekstin siirtymisestä paperille. Lopuille jaetaan roolit. Tarinan alkuperäiset kertojat päätyvät sekä kirjoitus- että ohjausvastuuseen ryhmissään, paitsi ”Thérapen kuoleman” kohdalla, jossa Abdoulaye jatkaa kirjoittajana, mutta Tšadista takaisin joukkoon palannut Willfried ottaa ohjausvastuun. Tarina vaatii myös paljon hautajaisväkeä, joten muihin teoksiin jää vain kolmen näyttelijän kokoonpano.

Sovimme lisäksi, että me vetäjät valvomme pääasiallisesti yhtä produktiota kukin. Omalle kontolleni tulee naisohjaaja Ndej Fatou ja ”Kaksi vaimoa”. Jean-Pierre vetää erityisesti sosiaalisen intervention teatterin näkökulmasta ”Thérapen kuolemaa” ja Mikael jakaa kanssani vastuuta ”Kuolla näkemättä Pariisia” -ryhmästä. Hän tekee myös omaa koreografiaansa Gabrielin ”Aamiaisesta” liikuntaan varatuilla tunneilla. Musiikinopettaja Ahmed on löytynyt kurssin jo alettua puhelimeen Sveitsistä ja palannut pikaisesti maahan. Hän on kaikkien työryhmien käytössä sen ohessa, että jatkaa edelleen musiikkitunteja.

Työryhmätyöskentelyn lisäksi käymme yhteistunneilla läpi draaman rakennetta, sitä miten kannattaa edetä tilanneimprovisaatioin hahmottamaan lähtökohtatilannetta, kulminaatiopistettä ja lopputilannetta. Kun nämä kolme peruspilaria hahmottuvat kustakin tarinasta, kannustan työryhmiä kehittelemään tilanteita, jotka ovat välttämättömiä, jotta tarina voi edetä käännekohdasta toiseen. Palautan mieleen myös erilaisia improvisoinnin tehtävänasetteluja sitä mukaa, kun oletan niistä olevan käyttöä tarinan eteenpäin viennissä. Haemme yhdessä kohtausten käynnistyselementtejä ja kukin kohdallaan roolihenkilöiden sisäisiä motivaatioita, tavoitteita, tunteita ja ajatusmaailmassa.

Teatteria ja ”teatteria”

Tulkkikustannusten säästyessä talousarviossa on tällä kertaa rahaa myös kokea ja analysoida yhteisiä taide-elämyksiä näyttelyistä teatteri- ja tanssiesityksiin.

Käymme ihan ensiksi katsomassa koko joukolla ”Kuma Kuraa”. Se on CITO-teatterin musikaalikimara, jonka nimeen lisään supisuomalaisena yhden m-kirjaimen nähtyäni koko keitoksen. Tarinaan on yritetty ujuttaa paljon elementtejä, joiden tarkoitus lienee saada katsojien tunteet heräämään, mutta liika on liikaa ja kokonaisuus jää sekavaksi. Lastennäytelmän lavastuslinna, hempeät valot ja liehuvat sifonkihuivit vievät tehon myös etniseltä musiikilta, joka olisi sinällään ihan kelvollista kuultavaa. Mutta toki huonostakin teatterista voi oppia, ainakin sen, mitä ei pidä tehdä tai opiskella. Esityksen jälkeen palaamme kiltisti Gambidiin, minä kiukkuisena.

Lenkillä bongattua: eipäs pissitä seinille!

Lenkillä bongattua: eipäs pissitä seinille!

Yritämme Mikaelin kanssa katkaista harmin tylyn rivitalomme neonvalossa katsomalla haaleaa radio-tv-Burkinan uutiskuvaa. Kehitys kehittyy täällä illasta toiseen, jos uskoo uutisia. Kehityksestä todistavat herrat istuvat puvunkaulus jäykkänä kokouspenkeissä tai sitten he neuvottelevat keskenään tai kulkevat vihkimässä ja katsastamassa erilaisia laitoksiaan. Koreaan kangaspäähineeseen verhottuja pagne-pukuisia rouvia on muutama läsnä heidän joukossaan, kaikkine koruineen, mutta vain jos teemana sattuu olemaan sosiaali- tai sivistysasia.

Paaston aika on jälleen käsillä. Alidoun tilalle on ilmaantunut toinen autonkuljettaja, joten caremea noudattaa tällä kertaa vain Abdoulaye, joka alkaa osoittautua joukkomme älyköksi, aika ajoin. Tänä iltana hän pitää ruokailutauon ohella vapaata myös aivotyöstä ja etsii kirjaston nettipäätteeltä Koko-teatterin Anna Veijalaista, jonka kuvan on nähnyt Théâtre Finlandaisissa.

Ilta pimenee

Mikael ajaa meidät sunnuntain kunniaksi ja vanhasta muistista keskuksen autolla Ricardoon, jossa kaikki muu on ennallaan paitsi uinnin hinta. Se on kaksinkertaistunut viime vuodesta. Paljon lapsia on paikalla, mutta täällä heitä eivät onneksi uittele vieraat sedät, kuten Ouagan keskustan turistihotellin, Indépendencen, uima-altaalla. Kukat, linnut ja peltoja kuokkivat tädit aidan takana, kaikki ovat tallella. Päivä on niin kuuma, että uima-altaan reunakiveystä on mahdoton kulkea paljain jaloin. Kun palaamme illan suussa voipuneina asunnolle, päivän kalansaalis on rivistöissä kadunvarren myyntipöydillä. Aurinko heittelee viimeistä kajoaan La barragen vedenpintaan. Ilma on punaharmaata auerta.

Perillä asunnolla puhelimen ruudulle ilmaantuu tieto, että näyttelijä Marjatta Raita, pitkäaikainen ja loputtoman luotettava työtoveri Helsingin Kaupunginteatterista, on kuollut. Siinä samassa sammuvat koko korttelin valot ja ilmastointilaitteet. Puhelimen näyttöruudulla loistava tuore tieto saa dramaattisen pimeyden ympärilleen. Onneksi olemme ostaneet varastoon muutaman kynttilän ja yölämpötila on vain + 28 astetta, joten ilmastoinnin puutekaan ei ole katastrofi. Silti valvottaa. Liian moni työtoveri on jo ulottumattomissa.

Vierellä vuoteella on ”Aniara”, mutta sitä ei pysty lukemaan kynttilän valossa. Kääntelehdin oman itseni ympäri kuoppaisella patjalla, moskiittoverkkojen sisällä. Itsen sisältä löytyy pyöriessä vain huolentynkiä: Teen tätä työtä jälleen taiteilija-apurahan varassa enkä saa palkkaa. Kotona tili hupenee suoraveloituksiin. Arki täällä on jälleen alkanut ankarana ja huomaan syöväni paljon pelkän mieliteon vuoksi, paradoksaalista kyllä juuri täällä, missä ruoasta on aidosti pula. Lihon. Juon viiniä, jota supermarché tarjoaa laajoin valikoimin ja kallein hinnoin. En pidä itsestäni. Rapistun. Sitten yritän ryhdistäytyä ja päivittää viitekehyksen uudelleen: Hyttysverkon rajaama todellisuus on hallittava nyt, kun neljännes tätä retkeä alkaa olla takana ennen kuin se oikeastaan edes alkoikaan. Loput kolme neljännestä on käytettävä tehokkaasti. Mutta hyttysverkon ulkopuolella vaanii levottomuus, epätietoisuus, väliaikaisuus. Mielen maantiede käy melankolian rajamailla täällä päiväntasaajan kyljessä, kunnes uni viimein voittaa.

Totean havahduttuani, että muutos on jo alkanut. Nyt lepään. Sitten liikun. Alan säännöstellä mielitekojani. Palaan Afrikasta terveenä ja nuorena. Niin se on. Ja rakastuneenakin – taas ja edelleen, ehkä ensi sijassa siksi että rakastan rakkautta. Kai se vielä joskus osuu ihan oikeaan täsmäkohteeseen.

Teoriasta käytännöksi

Viikko alkaa sekavissa merkeissä. Se käy selväksi, kun päätän käydä katsastamassa kaikkien ryhmien työvaiheen. Jean-Pierre ei päästä omaa ryhmäänsä improvisoimaan vaan luennoi tunti toisensa perään pöydän ääressä. Abdoulaye turhautuu, kun ei pääse kehittämään tarinaa. Koko työryhmä alkaa näyttää täysin lannistuneelta. Silti on vaikea puuttua asiaan. Herra professori tekee niin kuin on tottunut tekemään. Päätän katsoa vielä vähän aikaa sivusta, mutta Mikael menettää malttinsa seurattuaan työskentelyä ja käy sanomassa suorat sanat.

Ryhmä pääsee sen jälkeen toimeen ja J-P, loukkaantuneena tai ei, lupaa käydä katsomassa ja kommentoimassa valmista.

Oma ryhmäni on myös halvaantumisen partaalla. Ndej Fatou on aloittanut ”ohjaamalla”. Näyttelijät eivät pääse tekemään tilanteita, vaan työ juuttuu pienten yksityiskohtien korjaamiseen ennen kuin minkäänlaista kokonaisstruktuuria on kehitetty. Yritän kannustaa ohjaajaa luottamaan näyttelijöihin ja antamaan näille tilaisuuden tehdä ehdotuksia. Hänellähän on joka tapauksessa viime käden valta valita näkemästään tai muuttaa toimintoja vaihtamalla olosuhteita mieleisikseen.

Yannickin ryhmässä kangertelee yhtä lailla. Siellä on meneillään arvovaltakiista. Ryhmän pojat kamppailevat siitä, kumpi saa päättää, miten tehdään. Jacqueline on vetäytynyt seinän viereen eikä osallistu sanailuun. Kehotan kaikkia kolmea antamaan parastaan työryhmälleen juuri siinä tehtävässä, jonka he ovat demokraattisesti päättäneet itse kullekin lankeavan, muuten ei tulisi valmista.

Gambidin pihalla on onneksi illalla conte-esitys. Vaikka avotuli puuttuukin tällä kertaa, tarinat saavat hyvälle tuulelle. Tulkoon valo. Fiat Lux. Tuleva ohjaustyö alkaa pian tämän kurssin jälkeen Luxemburgissa.

Maailmat kohtaavat

Katsomme seuraavaksi taide-elämykseksi yhdessä hienon eurooppalaiselokuvan ”Le Bruit, L’Odeur & quelques Étoiles”. Se on todentuntuinen kuvaus siirtolaisnuorten elämästä pariisilaisella esikaupunkialueella, jossa pikku rikoksesta kiinni jäämistä pakoileva poika osuu poliisin luodin tielle. Vainajan ystävät yrittävät todistaa oikeudessa, että poliisit ovat tehneet virheen, mutta nuoret jäävät ilman oikeutta. En osaa arvioida, kuinka paljon kurssin osallistujat ovat selvillä siirtolaisten todellisista elämänoloista Euroopassa. Tämä elokuva kertoo siitä karua kieltä. Joudumme käsittelemään asiaa ”Mourir sans voir Paris”-teeman vuoksi. On hyvä, että todennäköisin vaihtoehto siitä, mikä Pariisissa olisi edessä, jos sen pääsisi näkemään, piirtyy konkreettisesti eteen.

Gambidin pihalle on alettu rakentaa uutta taloa ”cyber-caféta” varten. Kirjasto saa myös osan uusista tiloista. Tulee siinä olemaan ihmettelemistä aaseilla, jotka vetävät kuormiaan cyber-cafén ohi kuoppaisaa Rue du Musée Nationalea pitkin. Rakennustyömaan tiilet tehdään käsin museokadulla, aidan ulkopuolella. Aidan sisäpuolella miehet kaivavat lapioilla kuoppaa talon perustuksia varten kivikovaan saveen. Ehta hyperaurinko paahtaa armotta päälakeen ja hiki kiiltää cyber-rakentajien iholla, jolle ei osu koko päivän mittaan yhtään varjon häivää. Liittoutuneet hautuvat täysissä varusteissaan Bagdadissa samassa uunissa. Siellä on Méteon mukaan plus 46 astetta kuten täälläkin.

Oirehtimista

Mikael on hankkinut viskipullon. Kun hän saa korkin auki ja haistaa juomaa, alkaa raju oksennuskohtaus. Hän rynnistää liikkeelle, paiskoo ovia ja jatkaa väkivaltaista oksentamista kylpyhuoneessa. On siis alettava pitää hyvää huolta käsihygieniasta, juotava paljon vettä, syötävä malarialääkkeet loppuun ja otettava viskipullosta vain lusikallinen jos oireita ilmaantuu – ja kuitenkin tyynesti odotettava vuoroaan sairastua. Nyt meillä on jääkaapissa vaikka kuinka paljon ruokaa, jonka menekki jäänee lähivuorokausina vähäiseksi. Onneksi edessä on sunnuntai ja luppopäivä.

Kuljettajalla on vapaapäivä, enkä lähde yksin ajamaan Ricardoon, joten saunon pihamuurien suojassa auringossa ja kuljen aina välillä suihkuun. Taidan viimeinkin ruskettua vähän. Arkipäivinä tällainen hikoilu paahteessa on täysin mahdoton idea. Hiki kastelee vaatteet ja työnteko tuntuu tervalta. Nyt on varaa lekotella ja kärventyä. Luen Artaud’ta patiolla bikineissä asettuneena mahalleni kahdelle keittiötuolille, joista puutarhakalustuksemme yhä koostuu jykevän keittiöpöydän lisäksi.

Yritän olla välittämättä portin pieleen nostetusta roskapussista. Siellä mätänee neljä lampaanlihapullaa, joista piti tehdä päivän ateria. Ne olivat kuitenkin muuttuneet jo yhdessä yössä harmaiksi ja odottavat nyt jätekäsittelyä muun roskan seassa. Käsittely tarkoittaa täällä sitä, että roskat joko heitetään kadun varteen tai aidan yli kansallismuseon villiintyneelle tontille. Tai sitten ne poltetaan portin ulkopuolella. Mikaelilla on töitä, kun tokenee pystyyn ja kykenee polttotoimiin sekä kestämään palavan, mädän lihan hajun.

Nukuttuaan koko päivän hän pystyy jo syömään vähän illalla. Sitten hän palaa unille. Katson televisiosta karaokekisan välierän Bobo Dioulassun kaupungista. Ykkösiinsä pukeutuneet osallistujat laulavat poikkeuksetta antaumuksella ja ääni raikuen mutta useimmat nuotin vierestä, eikä rytmitaju vaikuta heilläkään kovin myötäsyntyiseltä.

Veto pois

Kurssi on puolivälissä. Ahmed pitää Mikaelin maanantaitunnit ja porukka hakkaa djembejään innolla ja kerta kerralta tarkemmin. Sitten he ovatkin ihan poikki, lakoavat tanssimatolle ja jäävät siihen. Kaikki lojuvat puoliunessa mistään kiinnostumatta. Olen hakannut mukana ja nauttinut siitä, että molemmat kädet pystyvät urakkaan. Toki tiedän, että tämä ilmasto on rankka myös afrikkalaisille, mutta alan tahtoa kotiin joka kerta, kun tämä kivireki pitää saada liikkeeseen.

Seuraavana aamuna, Mikaelin jo toivuttua polttelemaan roskia asunnon aidan takana, pidän kurssilaisille puolentoista tunnin saarnan aiheesta, mistä tässä kaikessa pitikään olla kyse. Kerron, että olen jo edellispäivänä ollut aikeissa lähteä kotiin. Porukka ryhtyy puhuttelun jälkeen improvisoimaan kohtauksia ainakin näennäistä työmoraalia uhkuen. Saa nähdä, kuinka kauan tämä vire kestää.

Iltarupeaman viime tunneilla meillä onkin jo tosi hauskaa, kun irrottelemme tekemällä tekstikatkelmia ja tilanteita eri tyylilajeissa kreikkalaisesta tragediasta sitcomiin. Enkä ole ainakaan vielä sairastunut. Lakanalta löytyy hiekanjyviä. Harmattan on alkamassa. Patjassa on syvä kuoppa.

Helle

Ramadan osuu kuunkierron kannalta kohdalleen ja paasto on ohi. Sen päättymisen kunniaksi kuuluu pitkin iltaa räjähteiden pauke.

Aamu on taas vaitonainen. Kaikki kaupat ovat kiinni. Onneksi saamme vihiä yhdestä pikku puodista, joka tekee poikkeuksen ja on auki aamuvarhaisesta alkaen. Ajamme neuvojien kertomaan suuntaan ja kauppa löytyy. Muuten olisi ollut oltava viikonloppu vähissä eväissä, sillä kaikki ravintolatkin näyttävät olevan suljettuina tänään. Kun palaamme ostoksilta, ilmastointilaite paukkuu ylikierroksiaan. Lämpö on jo aamusta ollut nelissäkymmenissä. Suomesta tulee savusaunaan matkaavalta toimittajalta SMS, joka kertoo siellä olevan neljä miinusastetta. Meillä puolestaan on päiväohjelmassa saunanlämpöinen kokous, jossa pitäisi jälleen arvioida kurssin sujumista.

Kaikki ovat paikalla, kun kokouksen alkamisajasta on kulunut tasan neljäkymmentäviisi minuuttia. Rähisen jälleen ajankäytön holtittomuudesta, siitä, kuinka aika on nykyisin itse asiassa taiteellisen työn kallein resurssi. Samaan kuoroon osallistuu Mikael, mutta myös jokunen opiskelija.

Muu palaute on edelleen molemminpuolisesti positiivista, mutta jää kesken, kun kurssisihteerimme Estelle raahaa paikalle treeniasuja. Ne on tällä kertaa mahdutettu kurssin talousarvioon, jotta kaikilla olisi vaihtovaatteet hikipyykin varalle. Edellisenä syksynä jotkut olivat joutuneet sinnittelemään samoissa pesemättömissä salihousuissa läpi koko kurssin.

Nämä asut on tilattu ouagalaisesta ompelimosta, jossa niitä on nyt tehty puolen kurssin ajan sen sijaan, että ne olisivat odottaneet valmisvaatteina kurssin alussa. Estelle jakaa paketit siten, että antaa ensin kaikille paidat ja vasta sitten housut, eikä enää muistakaan, missä järjestyksessä hän jakoi paidat kokomerkintöineen. Sekaannus on hillitön, kun housuja vaihdellaan pöydän ympärillä. Asut ovat kaiken lisäksi ihan liian paksua mustaa kangasta. Hiki lentää niissä taatusti, eikä niitä varmaankaan saa yhdessä yössä kuiviksi edes tässä lämmössä. Kai kurssilaisten on pakko leikellä niistä shortseja ja T-paitoja. Puolet kokousajasta on mennyt sähläämiseen.

Koska on lauantai ja paaston päättymisjuhla, emme jatka töitä yli puolen päivän. Iltapäivä Ricardossa on rauhallinen. Uimavesi on kättä lämpimämpää, mutta kastelee ja isot kilpikonnat harjoittavat verkkaisaa lisääntymistuokiotaan aidan takana.

Illalla osallistumme Miriam Makeban vierailukonserttiin, jonne on kokoontunut arvattavasti koko Ouagan hienosto. Saamme pääsylippuun kuuluvat naposteltavat ja petit fourréet. Pääesiintyjää edeltävä ”lämmittelyohjelma” on paikallista, ja hiki todella lentää. Kultahattuiset artistit pyörittävät tahdissa pyllyjään ja innostavat avainnippusedät ryntäämään lavan viereen ja tunkemaan seteleitään esiintyjättärien kosteina kiiltävien rintojen väliin. Saamme kuitenkin lopuksi ilon kuunnella lähes tunnin verran vielä voimissaan olevaa Mama Africaa, joka innostaa koko yleisön tanssimaan. Suru-uutinen hänen kuolemastaan tavoittaa noin vuoden kuluttua tästä illasta.

Vallattomat

Sunnuntai kuluu luvattomilla retkillä. Auto on annettu keskuksesta käyttöömme sillä puheella, että pysymme kaupunkialueella. Lähdemme tottelemattomina ajelemaan kohti etelää ohi Kombissirin ja kohti Pota. Luonto muuttuu pian yllättävän vihreäksi, tienvarsilla näkyy vesilammikoita, joissa kasvaa lootuksia. Sitten on taas yhtä kuivaa kuin Ouagassa. Maissit seisovat pystyyn kuolleina rankoina pelloilla. Mutta pian vihertää taas. Pyöreät olkimajat muodostavat kuvauksellisia kyläyhteisöjä, joiden laidoilla kasvaa jättimäisiä baobabeja. Ihmettelemme myös runkovainajia, jotka ovat lehtikruununsa painosta haljenneet ja heittäytyneet maahan lepäämään. Niistä jää selkeä muistikuva, joka palaa mieleen, kun saan reilun kolmen vuoden kuluttua kuolinuutisen täältä.

Kun pysähdymme ottamaan kuvia, kylän lapset rynnistävät heti paikalle ja tarjoutuvat malleiksi. Siihen olisi toki pitänyt osata varautua ja ottaa mukaan makeisia. Nyt he joutuvat tyytymään tienvarresta ostettuihin hedelmiin ja Suomen ksylitolipastilleihin.

Maaseudun näkeminen on hauskaa, kun liikenneruuhkat eivät ole tavoittaneet täkäläisiä. Saamme tuntea olevamme oikealla sunnuntaiajelulla. Nojaan kyynärpäätä etulasin alareunaan ja annan ilmavirran käydä hiuksiin, koska toimiva ilmastointilaite on tässäkin autossa haavekuva. Myöhemmin huomaan, kuinka toinen käsivarsi erottuu jyrkästi toisesta punoittaen päivänpaahtamana.

Ajamme takaisin kaupunkiin iltapäivää pakoon ja päätämme poiketa Oll’ Inniin uimaan nähtyämme kyltin tienvarressa. Hotellin ulkopuolella on laaja aukio, jossa rekkakuskit ovat väliaikaisparkissa ja elävät omaa elämäänsä. Panen kameran sovinnolla kassiin nähtyäni miesten reaktion linssin välähdykseen.

Oll’ Inn osoittautuu rekkojen takaa paljastuessaan samaksi paikaksi, jossa olen käynyt norjalaisen Margretin kanssa ensi matkallani. Halusin silloin tietää kaiken, minkä norjalaiset ovat jo ehtineet Ouagassa kokea. Kävi ilmi, että norjalaisia näytelmiä oli ehditty tehdä runsaasti Cito-teatterissa, jossa mekin olimme vuosi sitten nähneet ”Nukkekodin” paikallisversion.

Olen vasta myöhemmin saanut kuulla kautta rantain, millaisen määrän kateutta Cito on herättänyt kaikissa muissa kaupungin teatterintekijöissä, koska siellä on maksettu myös ouagalaisille teatterintekijöille Norjan käytäntöjen mukaista palkkaa. Millään muulla teatterilla ei ole varaa moiseen. Sitä ongelmaa meillä ei tulisi olemaan, joudun toteamaan.

Veikkaan ettei norjalaisten kouluttajienkaan ansiotaso ole ollut kehnoimmasta päästä, ei ainakaan ilmaistyötä. Heidän asuntovillansa, jonka Margret on ystävällisesti esitellyt lounaan jälkeen, on siinä määrin hulppea, että se on riittänyt kerralla antamaan aivan väärän kuvan täkäläisistä oloista, norjalaiset ovat omaa luokkaansa. Oll’ Innissä olen siis ollut ensi kertaa norjalaisten vieraana syönyt hyvin, sen muistan.

Kerran koettu luksuksen häivähdys ottaa ja viettelee taas. Päädymme siis törsäämään kokolihaan ja viinilasilliseen uima-altaalla kerättyjen auringon viime säteiden jälkeen. Laskua maksaessa osaan arvostaa Margretin valtion vieraanvaraisuutta. Autoilu kaupungin keskustaan osuu viikonlopun paluuruuhkaan. Yllätyn, että matkan varrella sattuu silmiin vain yksi mopon ja auton yhteentörmäys. Mahdollisuuksia niihin hahmottuu illan pimeydessä satoja. Onneksi Mikael on jo tottunut täkäläiseen liikennekulttuuriin.

Aika

Kurja maanantain iltaharjoitus: kaikki toimivat edelleen kuin aikaa olisi loputtomiin. Joudun patistamaan kaksi vaimoani, heidän miehensä ja ohjaajan läpimenoon ”omassa ryhmässäni”, jotta kokonaisuus alkaisi hahmottua jotenkuten.

Kun kaikki ryhmät kokoontuvat illan päätteeksi yhteen, joudumme jälleen odottamaan Thérapin viipyilevää kuolemaa seinänvierustoilla, sen sijaan että yhteinen päivitys pääsisi alkuun. Kaikki ovat jo paikalla, mutta Thérapin työryhmä vain jatkaa harjoitustaan. Keskeytän heidän työnsä ja sanon, että nyt he käyttävät jälleen kaikkien muiden aikaa väärin pakottamalla meidät odottamaan.

Yleiskeskustelu alkaa kiivaana: Pitääkö teokset esittää debatteineen ja foorumeineen? Kuinka aika voisi riittää siihen? Mihin rekvisiittalistat katoavat? Sitten ajaudutaan jälleen kurssin paikallisiin ennakkojärjestelyihin, jotka ovat aiheuttaneet polemiikkia jo aikaisemmin. Riittävästi infoa ei ole ollut saatavilla Ouagasta. Raha-asioita ei ole saatu selviksi kaikkien matkakustannusten osalta. Puhumme puoli tuntia yli harjoitusajan ja päädymme jonkinlaiseen sopuun.

Jatkuva kamppailu ajankäytön taloudellisuudesta panee väistämättä sen tosiasian eteen, että meidän on luovuttava pelkästä taiteellisen tuloksen tavoittelusta ja etsittävä aika myös produktiokohtaisen tuotantosuunnittelun näkökulmalle. Teemme heti seuraavana päivänä tuotantosuunnitelmia kokonaiselle produktiolle. Yritän opettaa käyttämään rajallista aikaa samalla tarkkuudella kuin rahaa ja työvoimaa sekä muita prosessiin suunnattuja resursseja. Käy ilmi, että idea ennakkosuunnitelman laatimisesta koko produktion mittaiselle prosessille on kaikille uusi, olivatpa ohjaajia, teatterinjohtajia tai näyttelijöitä. Edellisillan keskustelu on kai jossain määrin valaissut suunnittelun merkitystä ja pienet työryhmät askartelevat sankarillisesti lattialla tussien ja paperien parissa.

Sankari

Käymme harjoituksen jälkeen pika pikaa asunnolla syömässä puolikkaat purkilliset raviolia ja suuntaamme keskustaan viimeisiä iltojaan pyörivään ”Waga Hip Hopiin”. Se on ulkoilmakonsertti Centre Francaisen näyttämöllä kaikkine valoon päistikkaa lentävine hyönteisineen.

Näemme Winston McAnuffia ja Bakulua, mutta illan päähenkilöksi kohoaa nuoren Burkinan kansallissankari, YK-puheensa jälkeen surmattu Thomas Sankara. Burkinan kansallispäivä eli vallankaappauksen muistopäivä on jälleen tulossa ja nyt kunnioitetaan Sankaran kuoleman kaksikymmenvuotisjuhlaa. Sama sankari on nähty jo aamun musiikki-tv:ssä vaikka hän ei laula nuottiakaan. Hän on esiintynyt taustakuvina, pitänyt innostavaa puhetta YK:ssa ja hänelle on huudettu ”Kuolema tai isänmaa”. Koko ohjelma on saanut voimakkaan mielenilmauksen luonteen.

On selvää, ettei ainakaan nuoriso ole unohtanut omaa Chetään. Eikä sitä voi ihmetellä. Sankarassa ovat ilmeisesti kiteytyneet kaikki ne ajatukset, joilla puhutella nuorisoa. Hän on soittanut kitaraa Tout-à-coup-jazz-yhtyeessä, säveltänyt maan kansallislaulun ”Une seule nuit” ja tultuaan valituksi viestintäministeriksi 33-vuotiaana ajanut pyörällä valtioneuvoston kokouksiin.

Vuonna 1983 hänet on valittu demokraattisissa vaaleilla presidentiksi, edelleen vain kolmenkymmenenkahdeksan ikäisenä. Siinä virassa hän on ehtinyt tehdä vasemmistolaisia uudistuksia ja kieltää niin naisten ympärileikkauksen kuin nyttemmin edelleen vallalla olevan moniavioisuudenkin. Hänen henkeään on neljän presidenttivuoden aikana vartioinut moottoripyörillä liikkunut naiskaarti. Mutta sitten hänen aikaisemman tukijansa ja maan nykyisen presidentin Blaise Compaorén mitta onkin ollut täynnä: Une seule nuit, vain yksi yö, ja Sankara on pantu päiviltä ja valta kaapattu.

Viikko ennen kuolemaansa Sankaran tiedetään sanoneen: ”Vaikka vallankumoukselliset voidaan yksilöinä murhata, aate ei kuole”. Valtaeliitin varpaille astuminen on maksanut uudistajien hengen lähes kaikissa Afrikan maissa. Silti Burkinan Hip Hop -illassa soi jälleen kahdenkymmenen vuoden hiljaisen mutinan jälkeen nuorison ennenkuulumaton äänilaji. Nuorena kuollut sankari on vaarallisempi kuin monet elävät yhteensä.

Kulttuurikeskuksen piha-alueelle on järjestetty konsertin jälkeen bändi, joka saa kuulijoihin vauhtia. Rokkaamme Mikaelin kanssa sydämen kyllyydestä, siihen saakka, että työt haihtuvat mielestä hien virratessa. Kun ajamme asunnolle, tajunnassa on kuitenkin selkiytynyt vakaa käsitys siitä, etten enää palaa tänne enkä yritä hankkia varoja opiskelijoiden toivomaan jatkoprojektiin. Ponnistelun vaatima energia on osoittautunut kohtuuttomaksi erityisesti rahaan ja paikallisiin järjestelyihin liittyvissä kysymyksissä. Kurssi potee asioita, joihin en ole voinut vaikuttaa. Kerron johtopäätöksen Mikaelille ja kysyn, onko hän valmis viemään suunnitelmat loppuun ensi syksynä kahteen pekkaan lavastuksen opettajan kanssa. Hän jää mietteliääksi.

Työ palkitsee?

Seuraavana päivänä kohtaamme uuden vastuksen: Italialainen ohjaaja, joka on tehnyt ohjauksensa Théâtre de la Fraternitéhen vuotta aikaisemmin, vaatii meidän iltaharjoitusaikojamme oman esityksensä lämmittämiseen. Hän tahtoo niihin myös kurssilla opiskelevat burkinalaiset, jotka ovat olleet produktiossa mukana. Willfriedillä on esityksen päärooli, ja hän on uutisen jälkeen hermoromahduksen partaalla. Hän on ottanut vakavasti vastuunsa ”Thérapen” vetäjänä ja kantaa mielessään myös edellisen kurssin lopahtamista kohdaltaan ennen aikojaan. Kahteen asiaan keskittyminen on nyt hänen mielestään sula mahdottomuus. Meidän on ilmeisesti syytä peruuttaa koko julkinen loppudemonstraatio, koska molempiin harjoituksiin aika ei todellakaan riitä.

Kaiken keskellä paikalle pelmahtaa reportaasin tekijä, joka ei ymmärrä vähääkään siitä, mistä hänen pitäisi kirjoittaa. Yritän selittää toimittajalle työtämme mahdollisimman kansantajuisesti, mutta pelkään jo etukäteen, mitä saan lukea lehdestä, sillä en pysty lainkaan arvioimaan, kohtaavatko käsitteemme. Gambidin keskukselle on kuitenkin tärkeää saada julkisuutta, ja niin annan hänenkin sekoittaa päivääni.

Kiista italialaisen aikavaatimuksista jatkuu pitkin päivää. Kurssisihteeri Estelle joutuu ottamaan vastaan koko paineen, sillä Jean-Pierre ei saavu lainkaan paikalle. Sanon, että mielestäni ei ole mitään järkeä raahata tänne väkeä pohjoismaista ja pitkin Afrikkaa, jos olosuhteet estävät mielekkään työskentelyn. Jos burkinalaisilla ei äkkiä olekaan aikaa leikkiä meidän leikkejämme, lopetamme projektin tähän. Estelle jää neuvottomana oppilaiden keskeen, kun lähden paikalta. Pysyn pitkään keskuksen alueella ja katselen illan ohjelmassa olevia lyhytelokuvia, joita heijastetaan ulkonäyttämön valkeaan takaseinään. Kukaan ei lähesty enää kiistan merkeissä. Sitten lähden asunnolle nukkumaan. Ilmastointi on asetettu 23 asteeseen ja saa huoneen tuntumaan jääkaapilta ulkoa tullessa.

Aamulla saan kuulla, että minua on etsitty illan mittaan meille varatusta ”opettajainhuoneesta”, jossa on suihku, vuode ja muutama hylly oppimateriaaleille, jotta niitä ei tarvitse kuljettaa joka päivä asunnolle ja takaisin. Sen sijaan, että olisin odottanut mahdollisia koputtelijoita huoneeseen sulkeutuneena, olen istunut tuolillani pihamaalla harvojen elokuvan katsojien joukossa ja varsin näkyvillä. Värinikin olisi luullut erottuneen joukosta. Päätän, että viis veisaan kaikista näennäisiksi jääneistä tavoitusyrityksistä. Sen sijaan kiukuttelen käsivarttani, joka turpoaa jonkun hyönteisen tehtyä siihen reiän ulkoilmakatsomon pimennossa. Turvotus saa ihon punoittamaan ja nostaa pigmentistä selkeinä esiin reilun vuoden takaiset nestekaasuräjähdyksen palohaavat. Lasinsirutulehduksiin edellissyksynä määrätty Betadine näyttää kuitenkin jälleen auttavan ja turvotus alkaa laskea.

Gambidissa tiedetään nyt kertoa, että italialainen kilpakumppani on luovuttanut kisan. Saan pitää koko työryhmäni harjoituksissa julkisen restitution-iltaan asti. Aloitamme siis sittenkin läpimenon klo 17 juuri kuuratulla näyttämöllä. Kolmasosa väestä on tavalla tai toisella puolikuntoista. Jacqueline on käynyt aamulla lääkärissä kuolemansairaana, mutta piristynyt yllättävässä määrin jo keskipäivän tauolla lähteäkseen jälleen kanssani torille pagne-kankaita shoppailemaan ja valikoimaan malleja. Räätäli Pacolla on tallessa mittani. Hän tekee minulle tällä kertaa kaksi mekkoa.

Läpimenoharjoitus sujuu, kun huudan vääpelinä ohjeita koko ajan. Mikael on jo väsynyt eikä jaksa ottaa vastuuta kuin omasta koreografiastaan.

Paluu pimeään

Kiidämme harjoituksen jälkeen vielä viimeisen kerran keskustaan piristymään. Tänä iltana on vuorossa laulaja nimeltä Oxmo Puccino. Häntä on pakko mennä kuulemaan jo nimenkin vuoksi. Lierihattupäinen pyylevähkö Oxmo on orkestereineen ihan hyvä, sukunimimuunnelman veroinen lajissaan.

Palatessa asunto on pimeänä. Olen ollut jo iltapäivällä vakuuttunut, että Mikael on polttanut sulakkeet. Hän on puolestaan veikannut yleistä sähkökatkoa, ja asia on päässyt sen jälkeen unohtumaan. Nyt on ilmiselvää, että kyseessä ovat asunnon omat sulakkeet, sillä tällä kertaa vain meiltä puuttuu sähkö. Hakkaamme turhaan naapureiden portteja, jotta saisimme edes tietää, missä sähkökaappi sijaitsee. Kukaan ei tule avaamaan. Emmanuel, joka on ajanut autoa tämän illan, ei ole onneksi ehtinyt vielä pois Gambidista, jonne lähti palauttamaan auton, ja vastaa soittoon. Hän ajaa paikalle, vaihtaa sulakkeet, ja saamme viimein sähköt, joiden valossa yritän panna paperille päivän tuntemuksia. On ikävä kotiin.

Yllätysten kirjo jatkuu aamulla. Mikael kertoo, että kaikki hänen jäljellä olleet rahansa on varastettu asunnolta. Hänellä on ollut ne kirjekuoressa hyllyllä, vaatteidensa välissä. Onpa poika paikan keksinyt. Pidän omia käteisiäni aina isossa lukollisessa matkalaukussa, joka varkaan on raahattava ulos talosta, jos ei ota riskiä murtaa lukkoja kokeeksi, tietämättä, löytyykö sisältä mitään. Kun kerromme asiasta Gambidissa, käy ilmi, että keskuksen siivoojapoikaa ei näy missään, ei ole näkynyt eilisen jälkeen. Jean-Pierre ei käsitä lainkaan, miten tämä on mahdollista. Hän vakuuttaa, että on ollut valmis antamaan pojalle hoitoon vaikka koko FITMO:n kassan, niin luotettava tämä on aina ollut. Pojan perään soitetaan poliisit, mutta Mikaelin murheet jatkuvat. Reppuaan penkoessaan hän on huomannut, että häneltä on Oxmon konsertin aikana varastettu sivutaskusta kaikki päivällä hankitut eteläafrikkalaiset levyt.

Valoa

Ensi-illassa pääsemme viimeinkin yrittämään läpimenoa valoissa. Mikael toimii tekniikan yleismiehen Gwemin apuna ja iskut löytävät kutakuinkin kohdalleen. Esitämme kaikki pienoisnäytelmät ja rummut takaavat jälleen kokonaisrytmin sekä siirtymät teoksesta toiseen. Sairasvuoteilta revityt esiintyjämme syttyvät katsojien edessä. Iltaa kehutaan niin yleisön keskuudessa kuin lehdissäkin. Virallisen ohjelman päätyttyä en jää tällä kertaa yksin murjottamaan vaan toteutan edellissyksyn päätöksen: tämä ensi-ilta päättyy koko joukon yhteiseen tanssiin. Mikael tuo DJ-varustuksen ja pihalla soi. Murheet ovat unohtuneet, niin myös seuraavan aamun todistusten jaossa ja kurssin kokonaisarvioissa, jossa saan yllättäen palautteen siitä, kuinka paljon helpompi on ollut seurata tätä jälkimmäistä kurssia, kun olen alusta asti puhunut ranskaani. Heh.

Takapakkia

Lähtö Burkinasta ei onnistu, vaikka minun olisi käytävä pikaisesti kotona, jotta olisin jo kolmen päivän kuluttua Islannin Akureirissa, 26 asteen pakkasessa.

Olemme nimittäin Jean-Pierren tarjoaman ruokailun ja kyydin jälkeen lentokentän porteilla viisi minuuttia lähtöselvityksen sulkemisen jälkeen. Vaikka kone seisoo kentällä vielä kolme tuntia ennen rullaustaan kiitoradalle, meitä ei enää päästetä koneeseen. Air Francen virkailija on taipumaton. Hän lupaa sijoittaa meidät koneeseen huomisiltana ja vaatii satojen eurojen lisämaksua siitä hyvästä. Kohtalotoverinamme on mies, jonka pitäisi lentää Pariisin kautta Singaporeen, jossa häntä odotetaan leikkauspöydälle seuraavana aamuna. Armo ei käy oikeudesta. Virkailija kieltäytyy ottamasta yhteyttä koneeseen ja sillä selvä. Kohtalotoveri taipuu.

Stressirajani on ylittynyt ja sillä nimenomaisella hetkellä minä alan heitellä satasia päin virkailijaa. Hän on valmis kieltäytymään niiden vastaanottamisesta tai ylipäänsä minkäänlaisesta tekemisestä meidän kanssamme. Mikael saa hänet kuitenkin vähän rauhoittumaan ja asiaan luvataan palata huomenissa. Jean-Pierre odottaa nolona Air Francen kenttätoimiston ulkopuolella. Ajamme siis takaisin asunnolle kaikkine matkatavaroinemme. Siellä tupa on jo kliinisen puhdas kaikesta sinne jättämästämme tavarasta mukaan lukien jääkaapin sisällön. Siis nonstoptilanne, jossa kaikki alkaa uudelleen alusta: jääkaappi päälle ja takaisin huoltoasemalle hankkimaan välttämättömin.

Pääsemme matkaan seuraavana iltana oltuamme lähtöselvityksessä viittä minuuttia edellisiltaa aikaisemmin. Lentokenttävirkailija lienee toipunut öykkäröinnistäni, sillä yhtiön kaupunkitoimisto on vastaanottanut Mikaelin sinne kuljettamat eurot ja varannut paikat. Ouaga jää taa kuuttasataa euroa rikkaampana tasan kolmen tunnin kuluttua – lopullisesti…?

Silti ”koskaan ei pidä sanoa ei koskaan”. Vuoden mittaan selviän Islannin lumeen juuttumisen lisäksi monesta muustakin seikkailusta. Syyskesästä tapaan Jacquelinen ja Nongodon Madridin ITI-kongressissa, jossa he ovat esiintymässä Théâtre de la Fraternitén mukana, ja lupaan palaavani Burkinaan kolmannelle kurssijaksolle. Viimeisen kurssiosuuden budjetti kuitenkin estää sen, kun lähdön suunnitelma täsmentyy. Helsingistä on lähetetty matkaan kohti Ouagaa melkoinen määrä teatteriteknistä laitteistoa Gambidin varustuksen parantamiseksi valo- ja äänisuunnittelun opetusta varten, eikä budjetti enää sen jälkeen anna myöten kolmen opettajan lähettämistä. Niinpä Mikael lähtee matkaan lavastaja Erik Salvesenin kanssa. Pidämme yhteispalavereita Suomessa ja sovimme, että heidän opetussuunnitelmaansa kuuluu opastaa visuaalisessa toteutuksessa ja äänikuvan rakentamisessa edellisvuoden pienoisnäytelmiin.

Ja minä matkaan samoihin aikoihin Nanjingin teatterifestivaaleille ja sen jälkeen opettamaan pienen luentojaksoni teatteri- ja filmiopiskelijoita Beijingin taideyliopistossa, tuiki toisenkaltaisissa oloissa kuin Afrikassa, mutta pitäen peukkuja sille, että laitteet ehtivät ajallaan perille Gambidiin. No niin ei tietenkään käy, vaan koko kallis setti seisoo tullissa, lukkojen takana, aina seuraavaan vuoteen. Paikallisviranomaiset nimittäin kiistelevät keskenään, kuinka paljon veroa maahantuonnista pitäisi maksaa.

Naiset ja todistusvoimainen täyskäsi

Norsunluurannikko 2009

Rannan raikas tuuli ottaa vastaan, kun astun iltapimeässä ulos täkäläisen Abdoulayen pikku bussista. Kysyn autolle rientäneiltä isänniltä, ehtiikö täältä harjoitusten välissä rannalle. Saan osakseni huvittuneita ilmeitä, kun minulle vakuutetaan, että kyllä varmasti ehtii.

Maailman hulppein kurssikeskuspiha.

Maailman hulppein kurssikeskuspiha.

Pieni aurinkoisesti hymyilevä mies tervehtii kuin vanhaa tuttua ja syykin selviää: olemme kuulemma tavanneet edellisvuoden syksynä ITI:n Madridin kongressissa, minkä olen autuaasti unohtanut. Hän on nimeltään Ouadrougou Ablas ja johtaa Chantier Panafricain d’Écriture Dramatique des Femmes en Scène -organisaatiota eli teatterinaisten afrikkalaista draamakirjallisuuden työpajaa, jonne minut on kutsuttu opettamaan ohjaajia. Hän esittelee taiteellisen johtajan Zié Coulibalyn. Kun tavarani on saatu pieneen huoneeseen, jossa ilmastointilaite puhisee reippaana, pidämme ensimmäisen palaverin siitä, mitä täällä itse asiassa tuleekaan tapahtumaan.

Olen saanut kutsun tulla opettamaan ohjaajantyötä jo viikkoja sitten ja jättänyt sen silloin huomiotta. Kutsu on koskenut neljän viikon opetusperiodia ja koska moisen ajan tyhjentäminen kalenterista on ollut täysin mahdotonta, olen unohtanut koko asian sujuvasti. Kunnes viime tingassa hätiin haettu Afrikan ITI-keskus on ryhtynyt pommittamaan uusilla meileillä vakuuttaen vetoavasti tapahtuman tärkeyttä Afrikan naistaiteilijoille. Ja niin olen kirjoittanut puolestani vastauksen, jossa olen ilmoittanut ne tarkat kymmenen päivää, jotka voisin olla paikalla ja hämmästyksekseni saanut sähköpostin, että kyseiset päivät järjestyvät, tervetuloa. Olen myös saanut viisumin suoraan tietokoneelleni samoin kuin lentolipun, joka on osoittautunut sittenkin neljän viikon matkaksi. Pariisin Ségure-kadulla soineeseen kännykkääni olen selittänyt, että Suomesta on jo tehty varaus lennoille Helsinki–Pariisi–Abidjan kymmenen päivän matkaa varten ja olen joutunut lunastamaankin sen, koska yksi ainoa paikka on ollut enää vapaana kyseisellä yhteydellä. Siihenkin isäntäväki on ilmoittanut tyytyvänsä ja niin olen nyt perillä, Wharf-hotellin ravintolan terassilla.

Zié valistaa, mitä huomisaamuna pitää tehdä. Järjestäjien suunnitelma on, että saan sunnuntaiaamuna ensimmäisille tunneilleni sekä näyttelijä- että ohjaajaopiskelijat. Maanantaina jatkan ohjaajien kanssa kahdeksan–kymmenen oppitunnin päiviä seuraavaan sunnuntaihin, jotta aikaa ei mene hukkaan. Ohjaajia on kymmenkunta, eri Afrikan maista. Työskentely tapahtuu lähikorttelin maailmanperintökohteena kunnostetussa Grand Bassamin muinaisen lähetystyön keskuksen postitalossa. Opetusvälineitä ei paikalla ole, mutta saan tietokoneen käyttööni, kun tarvitsen, Zié lupaa.

Tilaan palaverin jälkeen eteeni vadillisen sammakonreisiä. Ilahdun, kun Honoré tulee tervehtimään annosta odotellessani. Hän on abidjanilainen teatterinjohtaja, joka on ollut kaksi syksyä kurssilaisena Burkinassa. Opinnoista on selvästi jäänyt mieleen ainakin jotain, sillä hänellä on kädessään Voltaren-tuubi, jonka teho on testattu niin perusteellisesti Ouagassa rummuttaessa. Kun hän kertoo kuuluvansa organisaatiotoimikuntaan, arvelen, että saan syyttää ja kiittää häntä siitä, että olen paikalla. Hän hymyilee koko hammasrivistöllään, josta kolme keskimmäistä erottuvat selvästi implanteiksi, ja sanoo, ettei ole suinkaan ollut ainut siinä hankkeessa.

Sammakonreidet maistuvat herkullisilta lentokoneappeiden jälkeen. Kun vatsa täyttyy, kaikki kuusitoista taakse jäänyttä matkatuntia vaativat veronsa ja suuntaan kohti polkua, jonka arvelen johtavan huoneeseeni. Alan uskoa, että Bernard-Marie Koltèsin näytelmän väite siitä, että täkäläiset näkevät pimeässäkin, on ihan kohdallaan. Ovessa ei ole mitään numeroa, mutta osun onneksi sattumalta oikeaan avaimenreikään.

Huoneessa on jo jäätävän kylmä, mutta en saa ilmastointia pois päältä. Termostaattien tilalla on pari kaluttua johdonpätkää eikä edes on/off-kytkintä ole jäljellä. Opetus alkaa heti aamulla ja uni olisi tarpeen, mutta hiukset heiluvat päässä puhalluksesta, jota ei pysty suuntaamaan. Päädyn lopulta raahaamaan matkalaukkuni pystyyn ilmanvaihtoaukkojen eteen ja varmistan asiaa vielä yhdellä matkalaukun päälle tuppaamallani tyynyllä. Nyt ilma tulee laukun sivuilta eikä enää puhalla niin suoraan sängyn päätyä kohti. Palelee edelleen, mutta nukahdan silti mietteeseen, että Afrikassa on toistaisen kokemukseni mukaan vakiona kaksi ongelmaa tuhansien muiden joukossa: ilmastointi ja tyynyt. En ole vielä Etelä-Afrikan loistomajoitusta lukuun ottamatta asunut paikassa, jossa olisin voinut elää sovussa ilmastoinnin kanssa. Jompikumpi meistä on aina ennen pitkää romahtanut. Tyyny on ollut Burkina Fasossa kova tyynyliinaan tungettu vaahtomuovipalikka. Täällä täyte on kai lekasoraa. Vahingosta viisastuneena olen kuitenkin ottanut mukaan pienen matkatyynyni. Saan sen sopivasti korvan alle pehmikkeeksi.

Herään aamuyöstä viluun ja yksinäisen linnun alttoon. Se tunkeutuu uneen fraasilla, joka kuuluu kotipiirini äänimaailmaan. Suomessa se on peräisin kuovilta, joka huhuilee poikastensa perään, kun niittokone on ajanut pellolla. Olemme käyttäneet sitä aikoinaan perheen kesken tuntomerkkivihellyksenä sienimetsällä, ruokailu- ja puhelinkutsuna tai ylipäänsä toisten huomion herättämiseen. Tämä mustarastaan sukulaissielu muuntelee samaa sävelkulkua maltillisesti mutta omaperäisesti. Etsin lentokonepakkauksesta mukaan ottamani korvatulpat ja jatkan unia vielä hetken, hytisten. Opetus alkaa jo yhdeksältä, mutta onneksi aikaeroa on hyväkseni kolme tuntia.

Kun astun ulos pimennysverhojen takaa auringonvaloon, havaitsen, että uimaan ehtii päivätauolla, tosiaankin. Olen yöpynyt rantabungalowissa, jonka vieressä on uima-allas ja hiekkarannan takana, parin sadan metrin päässä kohisee meri, jonka horisonttiviivaa ei katkaise mikään. Kumpaakaan ei ole erottanut illan pimeydessä. Vain meren kohina on kuulunut jostain.

Maailmanperinnössä

Grand Bassam on ollut 1800-luvun puolivälistä alkaen ihka ensimmäinen Ranskan protektoraatti ja siirtokunnan pääkaupunki. Vuosisadan loppupuolella se on nimetty Ranskan siirtomaaksi oltuaan vähän aikaa marseillelaisen laivanvarustajan haltuun uskottu kauppapaikka. Kaupungin rakennuskanta on osin peräisin tuolta ajalta. Osa taloista on kunnostettu Unescon avulla maailmanperintökohteiksi. Lähetyskirkon kyljessä olevasta postitalosta on tehty kulttuurirakennus, jossa työt nyt sunnuntaiaamuna käynnistyvät.

Grand Bassamin ylpeys on maailmanperintökohde.

Grand Bassamin ylpeys on maailmanperintökohde.

Postitalon kivilattiaisessa salissa on raskaat kirskuvat puutuolit, sietämättömänä koliseva akustiikka ja kahdeksantoista parhaimpiinsa pukeutunutta nuorta naista, joista lähtee korvia huumaava puheenkalkatus. He kilpailevat lähetysaseman kirkonkellojen kanssa, jotka pauhaavat viereisellä tontilla jumalanpalveluksen alkua. On pakko hiljentää tytöt ja teettää heillä ihan ensimmäiseksi harjoitustehtävä, jossa kaikki nostavat tuolinsa ilmaan ja pyrkivät laskemaan sen takaisin lattialle, kaikki yhtäaikaisesti ja ilman pienintäkään melua. Siitä se alkaa.

Kerron, että aiempien tulkkikokemusteni viisastamana puhun ranskaa, mutta että heidän tulee kysyä heti, jos eivät saa selvää jostain asiasta. Kehotan heitäkin puhumaan minulle Ranskan ranskaa ja mielellään yhtä harvakseltaan kuin Sarkozy. Kysyn myös, luennoinko pelkästään, kun he ovat noin hienoissa tamineissa, vai tehdäänkö myös harjoitteita. Treeniä myös, ilman muuta, on vastaus, ja nämä nuoret järkevät naiset ovat tosiaan kaikki tuoneet mukanaan myös liikuntavaatteet, jotka vaihdetaan päälle mukisematta. Jatkamme ilmaisullisin perusharjoittein, jotka tähtäävät kaikki vuorovaikutuksen kehittämiseen. Puhun tehtävien välillä siitä, mihin kyseisiä taitoja mielestäni tarvitsee ihan tavallinen kansalainenkin näyttelijästä tai ohjaajasta puhumattakaan. Meillä on mukavaa keskenämme. Useimmat harjoitteet ovat ilmeisesti ihan uusia näille tytöille, jotka paneutuvat niihin innolla.

Lounas

Puolilta päivin lopetamme lounastaukoa varten. Se osuu päivän kuumimpaan hetkeen ja on siitä syystä parin tunnin mittainen. Peruslämpötila on vain noin kolmekymmentä astetta ja leppoisan merituulen puhallellessa siis aivan toista kuin Burkinan helle, mutta kyllä keskipäivän aurinko porottaa täälläkin. Liityn pulleimpien tyttöjen lounasseuraksi, sillä arvelen heidän tietävän parhaiten, missä kannattaa syödä.

Kuljemme yhdessä kansankuppilaan. Täällä näkee taas niin selvästi, kuinka lapset ovat koko ajan mukana aikuisten elämässä ja oppivat, että työ on elämää. Heille ei tarjoilla erillistä laatuaikaa, jolloin vanhemmat palvelevat jälkikasvua, vaan he sisäistävät sen, että vanhempia on opittava auttamaan kaikessa, mihin pystyy. Pienin poseeraa kameralleni suloisen ujona puuhiensa lomassa.

Teen onnettoman ruokavalinnan. Otan riisilautaselleni kastiketta, jossa ui sekä kalaa että lihaa. Yhdistelmä on mielestäni vähemmän onnistunut ja syön annostani vain nimeksi illan sammakonreisiä muistellen. Päättelen, että seuraava ateria saa olla hotellin ravintolassa. Marlise, kamerunilainen tv-tähti ja teatterinjohtaja pistelee pöydän vastakkaisella puolella hyvällä halulla sormillaan samaa apetta, jonka tunnen jo Gambidista. Se on niljakkaana venyvää mannapuurolta vaikuttavaa kansallisruokaa. Sitä kahmaistaan sormiin, jotka sen jälkeen upotetaan vihertävään kastikkeeseen ja viedään lopuksi nautinnollisesti suuhun. Vieressäni istuvalla tytöllä pyörii lautasella pehmeäksi kiehunut vasikanjalka sorkkineen. Heitän hyvästit ja lähden kävelemään hotellia kohti pitkin rantahiekkaa, johon aallot paiskautuvat voimalla.

Ranta on täynnään ihmisiä sunnuntain kunniaksi. Harvanpa heistä tarvitsisi ottaa aurinkoa. Meitä vaaleitakin on muutama joukossa. Tänne ajetaan perheittäin autoilla viettämään päivää ja syömään hyvin rannan ravintoloissa. Uima-asuiset arabit kuvaavat toisiaan. Lapset kiljuvat ja pärskivät hotellin uima-altaalla. Nuorella äidillä on mikkiin laulavan Betty Boopin kuva tatuoituna jalkaan. Lounastaukoni päättyy heitä kaikkia ihmetellessä ja vaellan takaisin muinaiselle postitalolle.

Hetken lomalainen

Liityn rantalomailijoiden joukkoon tuntien päätyttyä, kun aurinko hellii vielä vaikka laskeekin kohta palmunlatvusten taa. Feissaan auringon viime säteiden kanssa. Uima-altaan vierellä olevissa rungoissa on kylttejä, joissa lukee, ettei kookospalmun alle kannata asettua, pähkinä voi pudota kohdalle. Monet ovat jo myös ehtineet varoittaa, että meressä ei voi uida tämän hotellin kohdalla. Aallot ovat korkeita ja nykäisevät helposti mukanaan. Pohja on äkkijyrkkä, vakuuttavat. Muutaman sadan metrin päässä on kuitenkin La Payotten ranta-alue, jossa voi uida, koska ranta on loiva. Muistan, että suomalainen, Abidjanissa asunut ystäväkin on suositellut La Payottea rannan parhaana – sinne siis vielä jonain päivänä. Nyt juuri vain olen.

Kun aurinko piiloutuu palmunlatvusten korkeudelle, käyn ostamassa jäätelöpuikon. Se maksaa kolminkertaisesti kansankuppilan ateriahinnan, mutta maistuu. Kuljen kohti hiekkarantaa nuoleskellen sitä. Ranta on mustanaan väkeä, tavallisia ihmisiä, jotka vaeltavat edestakaisin tai seisovat paikoillaan. Heidän lomassaan pujottelee siellä täällä komeita ratsuja, satuloituja ja satuloimattomia, selässään nuoria miehiä, ylävartalon lihakset paljaina. Jään ihmettelemään väenpaljoutta.

Auringonlaskun ratsastajat

Auringonlaskun ratsastajat

Pieni tyttö, joka kulkee kuorittu ananas päänsä päällä hotellin aidan takana, yrittää tarjota minulle hedelmäkauppoja aitamuurin takaa. Pudistan päätä ja näytän jäätelöäni. Hän tulee lähemmäs, hotellialueen portaille ja kertoo oma-aloitteisesti, että rannalla on meren juhla. Nuoret pojat uivat tänä iltana vaarallisessa aallokossa. Jos aallot vievät jonkun mennessään, se on uimarin kohtalo. Sitten hän sanoo, ettei ole koskaan maistanut jäätelöä.

– Huolitko loput, vaikka olen jo aloittanut, kysyn.

– Mielellään, hän sanoo ja saa puikon, josta pian valuu sula vana tummanruskealle käsivarrelle.

Hän keskittyy syömään ja unohtaa kaiken muun. Vaiteliaat ihmismassat rantaviivan tuntumassa ovat niin vaikuttavia, että päätän hakea kameran.

– Saako täällä kuvata, kysyn hotellin terassilla istuvilta ohjaajatytöiltä.

– Pitää kysyä, on vastaus ja Brigitte lupaa tulla avukseni, koska on ainoa paikallista kieltä osaava heidän joukossaan.

Kun astun huoneeseen hakemaan kameraa, vastassa on nuori mies, joka kertoo, ettei ilmastointilaitettani pystytä korjaamaan ja että huoneen vaihto on edessä. Hän on paikalla auttaakseen kantamaan matkatavarat. Paiskin kaiken illalla levittämäni tavaran takaisin laukkuun tarkastettuani ensin, että minua odottaa seuraavassa huoneessa ilmastointi, jonka kanssa tulen toimeen. Siltä vaikuttaa. Muutto kestää kuitenkin kauan. Sekä Brigitte että väkijoukko ovat menneet matkoihinsa, kun palaan rannalle. Vain helikopteri on liikkeellä rantaviivaa tarkkaillen. Saan sen kameraani, samoin iltaruskon ja viimeisen yksinäisen ratsastajan siluetin sitä ja aaltoja vasten.

Laiha lounashetki mielessäni päätän illastaa Wharfin ravintolaterassilla. Kun nousen portaat, saan heti kutsun sveitsiläisen teatteriseurueen pöytään, joka harjoittelee yhteisproduktiota paikallisten teatterintekijöiden kanssa tarkoituksenaan esittää sitä myös naapurimaissa. Heidän ensimmäinen kohteensa on Bobo Dioulassou Burkina Fasossa. Kerron, että olen tehnyt työtä Ouagadougoussa, mutta toistaiseksi vain haaveillut retkestä Boboon.

Yksi seurueesta vetää täällä produktion ohessa myös näyttelijätyöpajaa. Kyselen vähän, mitä hän opettaa, eikä se ainakaan ole ristiriidassa asioiden kanssa, joita minä olen tolkuttanut hänenkin oppilailleen aamulla. Yksi näyttelijälinjan tytöistä, burkinalaiseksi esittäytynyt Aminatou, käy pöydän vieressä tervehtimässä tunnuksella: ”Stanslavski”. Yritän täsmentää nimeä ja opittuaan Stanislavskin hän vaatii minua kertomaan, miten suomeksi sanotaan ”Je t’aime, Stanislavski”. Yllättävällä tarkkuudella hän jää toistelemaan, kuinka rakastaa Stanislavskia. Burkinan opetus siis elää jossain omaa elämäänsä ja rekrytoi lisää väkeä.

Syön kana-ateriani sveitsiläisten sunnuntaijuhlan osanottajana ja totean, että heille maistuu paikallinen punaviini. Lupaan ottaa yhden pullon kontolleni. Protestit ovat laimeita. He puhuvat taiteesta. Minä teen niin paljon mieluummin kuin puhun. Pakenen rantakävelylle ennen kuin keskustelu jälkiruoasta ehtii päästä toden teolla käyntiin. Järkytyn viinipullollisen hintaa, kun katson hotelliin pöydästä poistuessani aulassa juomien hinnastoa. Jätän laskuni huoneen numerolle. Rahalla saisi 32 ateriaa kansankuppilassa, mitta, josta näyttää tulleen hintavertailuyksikköni. Olen luvannut hassata viiniin neljänneksen minulle luovutetuista päivärahoista. Sveitsiläiset lienevät tosiaan varakkaita.

Nyt ei rantahiekalla ole enää ketään muita. Kuu loikoo selällään muutaman tosi kirkkaan tähden seurassa. Joku noista on kai Etelänristi. Linnunrata on jossain taivaan taskussa. Kun kaikki aallot ovat edelleen korkeita, ei joka seitsemäs erotu joukosta. Joka kymmenes sen sijaan yrittää nostaa vaahtoavaa harjaansa kopeasti muita ylemmäs. Ajattelen ensin uskaltautua kastelemaan varpaani, mutta se jää. Nuoria miehiä mahdollisesti odottanut kohtalo ja kaikki muut aaltojen alle jääneet pysäyttävät kuivalle hiekalle, vielä toistaiseksi.

”Kuningatar K”

Tapaan ”omat tyttöni” seuraavana aamuna, näyttelijät ovat sveitsiläisen hoteissa. Joukossani on monia, joiden kotimaasta en ole vielä ennen opettanut ketään. Camara on Guineasta, Brigitte Norsunluurannikolta, Lyliane Ruandasta, Latigone Guyanasta ja Julia, joka hädin tuskin puhuu ranskaa, Mosambikista. Muut viisi ovat ennestään tutummista kulttuureista.

Panen heidät kaikki lukemaan Laura Ruohosen ”La Reine C:n”, jonka olen poiminut hyllystä matkalaukkuuni juuri ennen lähtöä ja josta on monistettu täällä jokaiselle oma kappale.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten teksti toimii heidän mielestään. Pidän silti selkeimpänä aloittaa konkreettisesta näytelmästä, jota kukaan ei tunne ennestään. Keskittyneen lukukokemuksen jälkeen puhumme ensivaikutelmista. Kaikki väittävät, että ohjaisivat tekstin mielellään ja että siinä on paljon yhtymäkohtia tämän päivän naisen asemaan Afrikassa.

Lounaan jälkeen joudun odottelemaan kurssilaisia pitkään. Kun kaikki ovat paikalla, pidän taas kerran pienen saarnan siitä, kuinka yhteinen aika on teatteriesityksen tekemisen keskeisin resurssi. Ohjaajan tärkein tehtävä on pitää luovuutta yllä koko työryhmässä, siitä he tulevat olemaan vastuussa, jos aikovat alalle vakavissaan. Ja ainoa keino taata se, että työhön päästään innolla kiinni, on kaikkien läsnäolo sovitulla hetkellä. Jos jotain odotellaan, saattavat muut jo kadottaa vireensä.

Sitten käymme käsiksi näytelmän sisältöön ja saan nipun analyyseja, joista ufoimmat pyrin panemaan tylysti paikoilleen tekstistä peräisin olevilla asia-argumenteilla. Paneudumme sen jälkeen tutkimaan kutakin kohtausta kerrallaan, löytämään faktoja roolihenkilöistä ja päättelemään kohtauksen tehtävää näytelmän rakenteessa. Haastan heitä etsimään näytelmän kulminaatiota ja toteamme, että käännekohdat kulkevat aina jännittävästi jaettuina kahteen peräkkäiseen kohtaukseen, joista toinen kärjistää yhteiskunnallisen tason, toinen sen rinnalla vallitsevan henkilökohtaisen tason. Sitten tytöt väsähtävät, eikä tarjoamani Fazerin sininenkään enää riitä palauttamaan veren sokeria kohdalleen. Lopetamme.

Jätän iltaruokailun väliin ja kuljen rantaviivaa. Aallot jymisevät tauotta rantaan. Tuntuu häkellyttävältä, että mikään ei riko täällä horisonttiviivaa. En ole vielä nähnyt edes yhtään laivaa ulapalla.

Kävelyn jälkeen sulkeudun yksityisyyteen. Huonetilat ovat täällä kuten Burkinassakin jonkinlaisia ihmisten säilytysarkkuja, joiden kansi napsahtaa kiinni illan koittaessa. Ollaan ikkunaluukkujen, hyttysruutujen, varsinaisten ikkunalasien ja pimennysverhojen takana. Sisätiloihin tullaan vain aurinkoa piiloon tai nukkumaan pois kuun kumotusta. Elämä eletään ulkona. Ulkomaailma pääsee vaivihkaa kurkistamaan sisään ainoastaan oven ja kynnyksen välisestä raosta.

Nurkkapöydän televisio suoltaa uutisia. Valta vaihtuu eri puolilla Afrikan mannerta. Vaalit ovat kohta täällä, parhaillaan Mosambikissa ja juuri ohi Tunisiassa. ”Kuningatar K:n” vallasta luopumisen problematiikka rinnastuu ajankohtaisohjelmiin. Sotasyyllisiä tuomitaan Sierra Leonessa. Sitten sisältö kevenee: Ruandassa ajavat taksimopot ja kuinka ollakaan, Tour de Faso on jälleen juuri alkamassa Burkina Fasossa.

Kaikki ovat ajoissa paikalla kolmantena aamuna. Aloitamme dialogipätkillä, jotka antavat käsityksen annettujen olosuhteiden vaikutuksesta. Niiden valossa sanat voivat saada vaikkapa täysin vastakkaisiakin merkityksiä. Sitten siirrymme tekemään etydejä varsinaisista näytelmäkohtauksista, jotka olen jaksotellut valmiiksi tapahtumakäänteiden perusteella. Korostan analyysin kannalta keskeisten avainsanojen hakemista. Pyydän myös improvisoimaan etydit avainsanoihin tukeutuen, ilman tekstiä kädessä. Kohtauksista tuleekin yhtäkkiä niin kiinnostavia, että tytöt innostuvat. Pyydän heitä jatkamaan samassa hengessä hakien eri olosuhteita tilanteille ja uusia ja täsmällisempiä toiminnallisia vaihtoehtoja.

Maisemaa, makuja ja maailmanmies

Postitalon toisella puolella on lähetyskirkko vastapäätään tavallinen alakoulu. On arkipäivä ja lounastunti käynnistyy koululla, eikä postitalon luokkahuoneessa kuule enää edes omaa ääntään. Päätämme taipua tosiasioiden edessä ja aloittaa lounastunnin samaan aikaan koululaisten kanssa. Pienet tytöt vaeltavat ruokatauolle koteihinsa sievissä koulumekoissa. Kamera on taas valitettavasti huoneessani.

Suojelualueen viereiset korttelit ovat saman hämyisen, lähes raunioiksi rapistuneen rakennuskulttuurin hedelmiä kuin lähetysasema. Vanhan kulttuurimiljöön rappio on kiehtovan kokonaisvaltainen. Huviloiden porttien taidokkaat rautataokset kasviaiheineen ovat jäljellä. Rakennusten alkuperäisväristä näkee siellä täällä pienen häivähdyksen. Bougainvilleat kasvavat villeinä muurien yli, valtoimenaan röyhyävä kasvillisuus on vallannut kuvernöörin palatsin, jossa joku pitää kahvilaa. Kattoa vailla olevan rakennuksen etupiha on roskien peitossa, mutta sen vieressä on kunnostettu huvila, jonka kyltit ohjaavat taidenäyttelyyn. Kuljen niiden ohi enkä suuntaa kansankuppilaan vaan suoraan Wharf-ravintolaan.

Grand Bassamin hurmaava rappio.

Grand Bassamin hurmaava rappio.

Lehtimiehiä hyörii paikalla. He kyselevät minulta, mitä ohjaajantyöhön oikeasti kuuluu. Jään ihmettelemään, mitä nämäkään taas mahtavat teatterista ymmärtää ja kirjoittaa, siinä määrin todellisuudelle vieraita kysymykset ja kommentit ovat.

On kulunut toista vuorokautta, jotka olen elänyt pelkällä tummalla suklaalla. Illalla on edessä pieni pakko syödä lämmintä ruokaa. Tarjoilija suosittelee cuscusia ja saan eteeni suurimman ja maukkaimman cuscus-annoksen, jonka olen koskaan syönyt. Nyt Gambidin Auakin jää toiseksi. Järkytyn itsekin, kun huomaan ahmineeni lähes koko kulhollisen, joka näytti pöytään kannettaessa neljän hengen perhelounaalta. Kun sanon maksavani siihen mennessä kertyneen laskuni, tarjoilija poistuu ja palaa hetken päästä hämillään.

– En oikein tiedä, miten tämän sanoisin, hän puhuu niin, etteivät sivulliset kuule, mutta teidän laskunne on hoidettu etukäteen.

Hämmästyn viestiä vilpittömästi. Taidan tosiaan olla piispana pappilassa.

Kun kävelen aterian jälkeen rantaan, auringonvaloa on vielä hetki jäljellä. Istahdan rantalaverille Ja imen iholleni viime säteitä. Hotelliväkeen kuuluva nuori mies kantaa oma-aloitteisesti minulle pehmustepatjan. Jään loikoilemaan auringonlaskuun ja lueskelen Michel Tremblayn näytelmää.

Vähän ajan päästä sama nuori mies ilmestyy lähistölle katselemaan merelle, nyt vaatetettuna muoti-adidaksiin. Jatkan lukemista, mutta hän kääntyy puhumaan. Sanon, etten kuule, ja hän tulee lähemmäs. Joudun toteamaan, etten myöskään ymmärrä. Paikallisaksentti on ihan liian voimakas. Hän tulee laverin viereen ja puhuu silti. Sanon, etten valitettavasti todellakaan ymmärrä, jospa hän yrittäisi kiteyttää asiastaan sen olennaisen. Ja tuleehan se sieltä:

– Je veux coucher avec vous.

Olen hetken ällikällä lyötynä. En osaa edes suuttua. Olen toki lukenut iltapäivälehtien katsauksia Keniaan matkaavista iloisista rouvista, mutta täällä, turismieristyksessä eläneen maan hietikolla ehdotus yllättää totaalisesti. Hän odottaa vastausta. Aikomukseni ei ole tosiaankaan hypätä hänen kanssaan sänkyyn, mutta ei liioin nolata häntä. Minua alkaa silti väkisin naurattaa.

– Non, merci, sanon.

Nousen ja lähden kävelemään kohti hotellihuonetta taakseni katsomatta. Hän jää paikoilleen laverin viereen.

Uima- ja teatterikoulu

Täälläkin alkaa tänään olla tukalan kuuma. Menen rankan aamupäiväopetuksen jälkeen suoraan uima-altaalle ja jätän lounaan väliin. Altaassa on kaksi isoa keski-ikäistä mustaa miestä, toinen heistä on selvästikin uimaopettaja, toinen oppilas. Jälkimmäisellä on kainaloidensa alla pitkät muoviset kellunta-aisat, joista opettaja ohjailee häntä kuin kottikärryä. Aisat tukena opiskellaan sitten yhden käden käyttöä ja yhden jalan polskintaa, sitten toisen, ja lopuksi ”harmonisoidaan”. Opettaja kehuu ja komentaa oppilastaan tauotta, vaatii jopa hymyilemään uidessa. On motoriikka vaikeaa, jos sitä ei opi lapsena.

Kun palaan postitalolle, jokainen etydiryhmä on toimessa. Tytöt ovat tällä välin päättäneet tehdä töitä ilman taukoa. Minulle näytetään työn tulokset ja joudun esittämään lohduttoman paljon kysymyksiä toimintojen perusteluista ja huomiotta jääneistä olosuhteista. Ristiriidat näyttävät latistuneen etydivaiheesta, sivujuonet ovat korostuneet. ”Harmonisointi” puuttuu.

Vakavat naistaiteilijat roolin kimpussa.

Vakavat naistaiteilijat roolin kimpussa.

Yritän vakuuttaa, etten halua olla tyly vaan edustan katsojaa, jonka mielessä kysymykset heräävät, jos kohtaus on tulkinnanvarainen. Teemme välillä vaihteeksi ihan muuta. Kokeilemme toimintaa kehon energiapisteiden varassa ja harjoittelemme energialajien hallintaa ja havainnointia. Erityistä riemua syntyy toisten kurssilaisten energiankäytön ominaispiirteiden karrikoinnista ja imitoinnin oikean kohteen arvailusta. Sitten tytöt vetäytyvät hetkeksi punnitsemaan etydeistä saamiaan kommentteja ja tekevät aiheelliseksi katsomansa muutokset. Niistä näkyy, että olen tullut ymmärretyksi, mutta koko joukko on lopen uupunut, kun päätämme harjoituksen.

Hedelmäkauppiaat

Iltatuntien jälkeen näen rannalla kolmen pikkutytön porukan. Nämäkin ovat myymässä hedelmiä. Ananastyttöni ei ole joukossa. Kysyn banaanien hintaa ja lupaan käydä hakemassa neljään banaaniin tarvittavat 150 cefaa huoneestani. Tytöt jäävät odottamaan. Perillä käy ilmi, ettei minulla ole yhtään 10.000 cefan seteliä pienempää rahaa ja menen hotellin vastaanottoon vaihtamaan seteliäni. Siellä ei ole käteistä. Kysyn terassilla istuvilta, löytyisikö heiltä vaihtorahaa. Kellään ei ole riittävää määrää, mutta paikallinen kurssilaiseni Brigitte tarjoutuu lainaamaan 2000 cefaa.

Hiekkarannan hedelmäkauppiaat.

Hiekkarannan hedelmäkauppiaat.

Kun lähden takaisin rannalle, hän tulee mukaan paikallisoppaaksi. Hän haukkuu tytöt ensi töikseen siitä, kuinka kalliita havittelemani neljä banaania ovat. Ne ovat noin kymmenen euro-senttiä kappaleelta. Sitten hän katsoo, että saan banaanini ja vielä yhden kaupanpäällisiksi. Hän luovuttaa kahdentuhannen setelinsä ja katsoo päälle, kun tytöt alkavat etsiä rahasta takaisin. Banaanit myyneeltä tytöltä löytyy vajaa puolet, seuraavalta vähän lisää ja kolmas, isoin, sanoo, ettei hänellä ole mitään. Brigitte ripittää hänet perusteellisesti. Tyttö alkaakin kaivaa vyötärölle kietaistun hameensa tiukoista solmuista puuttuvat rahat kolikko kerrallaan. Brigitte on saavutukseen tyytyväinen ja vakuuttunut siitä, ettei minusta olisi pärjäämään näiden kanssa täällä.

Tulipalo

Illan pimettyä tulipalo loimottaa jonkin matkan päässä hotellista, rannan tuntumassa. Luulen sitä ensin ulkoilmabaarin valoshow´ksi, sitten näen liekit, jotka tunkeutuvat ruokokatoksen läpi ja alkavat valaista rantaan kaatuvia aaltoja. Pian roihu käy komeana ja mereltä puhaltava tuuli ruokkii sitä tanssimaan leimahdellen. Yhtään sammuttajaa ei näy. Kipinöitä singahtelee kohti mantereen puoleisia kattorivistöjä.

Olen edellisenä päivänä kulkenut ohi siitä, missä nyt palaa. Kävin silloin lounastauolla katselemassa kadunvarsimyymälöiden kesämekkorivistöjä, pagneiksi niitä kutsutaan täälläkin, vaikka ovat Burkina-tyyliä keveämpiä ja vaatimattomampia yhden koon valmistuotteita. Hypistellessäni mekkoa jouduin kahden myyjän puristuksiin. Kun ostin yhden, juoksutettiin toinen perääni pieneen mustaan muovipussiin sullottuna, koska ”olin päivän ensimmäinen asiakas”. Väitin, että rahani loppuivat jo edellisessä myymälässä, mutta muovipussi työnnettiin matkaani ”luotolla”, kun olin ensin kaivanut esiin vihoviimeiset cefani kukkarosta osamaksuksi. Sitten suuntasin hotellille pusseineni pitkin hiekkarantaa. Heti kävi selväksi, että siellä oli mahdoton kulkea yksin edes päiväsaikaan. Joku oli heti kintereillä kysymässä, mistä olen ja mitä kuuluu. Finlande ei hahmottunut kenellekään kysyjistä. ”Ahaa, Irlande”, he sanoivat ja kun vastasin, että ei kun Finlande, jouduin lisäämään ”un pays nordique, entre le Norvège, la Suède et la Russie”.

Sitkein kyselijä oli pikku mies, jolla oli päässään vaaleansininen tupsupipo, jossa roikkuivat korville ulottuvat läpät ja jota hän kantoi ylväästi. Hän vaati minua poikkeamaan rantakahvilaansa. Kahvila oli pystytetty hiekan ylätöyräälle. Sinne oli viritetty palmunlehväkatos ohuiden puunrunkojen ja riukujen varaan, ja sen alle sijoitettu puiset pöydät ja penkit. Yhtään asiakasta ei näkynyt. Sanoin ehkä tulevani joskus myöhemmin, nyt en enää ehtisi. Kävin sitten tänään päivällä maksamassa velkani pagne-kauppiaalle, joka kulki koko kadunvarren perässäni, julistaen suureen ääneen, että siinä on sanojensa mittainen ihminen.

Nyt kun katson tulipaloa, se paikallistuu mielestäni juuri sinipipon kahvilan kohdalle. En usko, että kenelläkään rannan pienyrittäjistä on vakuutusta. Mekkomyymälät ovat varastoineen vain kivenheiton päässä roihusta. Yhtään sammuttajaa ei näy edelleenkään, ei liioin sammutuskalustoa, vaikka roihu yltyy.

Kiirehdin hotellin vastaanottotiskille kertomaan, että rannalla palaa. Vaadin soittamaan palokunnan paikalle. Hotellivastaanoton nuorukainen pyytää näyttämään, missä palaa ja niin vaellamme takaisin rantaan vieville porrasaskelmille. Poika jatkaa matkaansa kohti tulipaloa, mutta kääntyy puolivälissä takaisin ja väittää tullessaan, että palo on hallinnassa. Jään portaille katsomaan lieskoja ihmetellen, mitä hän mahtaa tarkoittaa. Rannalla ei näy vieläkään mitään sammutustoimintaa.

Kävelen hetken päästä uudelleen hotellin tiskille ja kysyn, onko palokunta soitettu. ”Soitettu on”, poika väittää ja vakuuttaa, että paloa kontrolloidaan. Sitä on vaikea uskoa ja niin palaan vielä kerran rantaan katsomaan, onko tuli levinnyt. Ainakaan se ei vielä ulotu hotellin naapurustoon.

Kun katselen aidan yli, näen palmukatosten alla harhailevan taskulampun valokiilan. On niin pimeää, että lampun kantajaa ei näy lainkaan. Valo saa liikkeelle yksinäisen koiran, joka puikahtaa vaitonaisena katoksen alta rannalle ja lähtee jolkottamaan poispäin tulesta rantaviivaa pitkin. Kuljen koiran perässä autiolle rannalle, veden rajaan, ja tuijotan tulta sekä jo hiiltyneitä rakennuspuita. Äkkiä sama koira seisoo takanani ja tarkkailee paloa. Tervehdin sitä ja se jää viereeni. Ehkä siinä on turvallista. Aikansa seisottuaan se sallii uteliaisuuden voittaa ja jatkaa matkaansa kohti tulta tassut viisaasti vedenrajaa hipoen. Koska sen vaisto sanoo, ettei tässä taida olla isompaa hätää, minäkin lähden huoneeseeni. Olen kompastua hiekassa lojuviin kookospähkinän kuoriin, joita ei tahdo enää erottaa hämärässä ja jotka osuvat kipeästi jalkapohjaan. Kun käyn pitkäkseni, en malta kuitenkaan olla pohtimatta, mitä mekkovaraston öinen tuhoutuminen merkitsisi kauppiaille ja kahvilan katoaminen pipopäälle, jos tuli osuisi kohdalle.

Sillä kertaa ei nähtävästi osunut. Seuraavana päivänä rannalla on kasa hiiltyneitä runkoja, mutta viereiset rakennelmat ovat pystyssä, myös pipopään kahvila.

Pakolliset aineet

Muutama tytöistä on nyt mahataudissa. Itse en ainakaan vielä tunne oireita vaan pistelen illalliseksi hyvällä halulla oivallista Kreolin kanaa. Uuttera käsien pesu on aloitettava, vaikka mahdollisuuksia siihen on rajoitetusti. Silti kurssin yhteisepidemia on taas tosiasia.

Tytöt käyvät ahkerasti tunneilla. Sairaat palaavat puolen päivän poissaolon jälkeen lääkkeet laukussaan takaisin työhön tartuttamaan seuraavat. Kerron näytelmän historiallisesta taustasta, 30-vuotisesta sodasta ja pienen Suomen ahkeroinnista isäntämaan valloitusrintamilla. Sitten etsimme tekstistä lisää faktoja roolihenkilöistä. Jokainen saa tehtäväkseen koota kaiken asiatiedon juuri siitä roolista, jota on esittänyt etydejä tehtäessä. Kun kirjailijan antamat taustatiedot ovat koossa, he saavat rakentaa elämäkerran omasta roolihenkilöstään täydentämällä tarinan aukot kuvitteellisilla tapahtumilla, joihin voivat itse uskoa ja jotka antavat taustaa henkilöiden käytökselle. Etsimme myös kohtaus kohtaukselta roolien mielentilaa kuvaten sitä niin kiteytetysti kuin mahdollista, mieluiten yhdellä tai kahdella sanalla.

Sopimus

Ouadrougou Ablas ilmaantuu illallisen jälkeen kertomaan, että haluaisi keskustella. Hän johdattaa rannan tuntumassa olevalle tarjoilualueelle ja kyselee, miten on mielestäni mennyt ja haluaisinko jotain juotavaa. Kieltäydyn kestityksestä hänen ilmeiseksi pettymyksekseen. Rannalla alkaa olla pimeää ja tuulista, kun hän kaivaa salkustaan opettajasopimuksen, joka on tehty Raiji Simikka Rantalalle. Toinen sopijaosapuoli on, häkellyttävää taas suomalaiselle, SEKOS-teatteri. Minulle on kirjattu maksettavaksi sama palkka kuin neljästä viikosta oli tarjottu. Kysyn, eikö summaa pitäisi pienentää.

– Ei, koska täällä halutaan, että Pohjolan upein teatteriopettaja tulee uudelleenkin.

Kiitän mairittelusta ja kysyn, miksi minun ravintolalaskuni on maksettu, kun kerran olen saanut päivärahanikin.

– Koska on parempi, ettette sairastu syömällä kansankuppiloissa.

Minun ei ole vaikea alistua tarjottuihin ehtoihin. Lupaan, että maksun saa suorittaa tililleni Suomessa tietäen, että saan pitää peukkuja, josko ja milloin se sinne ilmestyy. Menen jo melkein lupaamaan tulevani uudelleen seuraavan chantierin aikaan. Totta on, että voin täällä hyvin, vaikka illat ovatkin oman ohjelmoinnin varassa. Nukun paljon. Syön hyvin ja käyn lounastauolla treffeillä auringon kanssa. Tunnen vointini paremmaksi ja tasapainoisemmaksi kuin tänne tullessani.

Ouadrougou Ablasin värierottelussa.

Ouadrougou Ablasin värierottelussa.

Kun palaan rannalta, valkotakkinen mies kysyy palmun varjosta, oliko illan ateria hyvä. Kokki on tuotoksestaan niin ylpeä, ettei ole malttanut poistua ennen kehuja, jotka saa ansaitusti.

Kahden vaiheilla

Yleisradio on jälleen asiana aalloilla, kun Suomesta soitetaan, tällä kertaa uima-altaan reunalle. Kyse ei ole lupatarkastuksesta, vaan soittaja on YLE:n hallituksen puheenjohtaja, joka selostaa aamulla pidetyn kokouksen päätökset ja niitä edeltäneen keskustelun. Hän puhuu kolmisen varttia ja aurinko ehtii kadota palmunlatvuksiin. Kuuluvuus on niin huono, etten juuri yritä esittää välikysymyksiä, sillä silloin kumpikaan ei käsitä yhtään mitään. Lopuksi haluan pari täsmennystä ja kiitän soitosta. On jännittävää kokea jälleen, miten eri todellisuuksien mahduttaminen mieleen aiheuttaa törmäyksen. Todellisuudet tekevät tungosta pieneen päähän.

Monivärinen kameleontti harkitsee altaan reunalla uimaan menoa, kun ihmiset ovat sieltä jo kaikonneet. Sen pää on jo valmiiksi turkoosi kuten altaan pohja, muu ruumis vielä reunakaakelien punaruskea. Se muuttaa kuitenkin mielensä, lähtee kiertämään allasta ja muuttuu yksiväriseksi. Se on kahden vaiheilla kuten minäkin. Keskittyminen siihen, että on täällä Afrikassa, tässä ja nyt, on koottava uudelleen. Juuri tästä syystä en halua näillä matkoilla muihin maailmoihin hankkia kommunikaattoria. En edes lue sähköpostiani kuin harvoin ja valikoidusti.

Tytöt tekevät nyt ryhmiin jakautuneina näytelmän varsinaisia kohtauksia. He ovat valinneet keskuudestaan kunkin ryhmän ohjaajan ja annan heidän ryhtyä harjoitteluun keskenään ennen kuin tulen seuraamaan työn etenemistä. Näyttää siltä, että kussakin ryhmässä on unohdettu kaikki se, mitä on opiskeltu alkuviikosta. Ohjaajat hiovat taas tilanteiden yksityiskohtia sen sijaan, että antaisivat näyttelijöiden improvisoida pidempiä kaaria ja tarjota vaihtoehtoja. Tekemisen ilo ja meininki, joka etydeissä löytyi, on kaukana.

Kun kaikki kohtaukset esitetään päivärupeaman päätteeksi, on häkellyttävää, miten sovinnaisiin tulkintoihin jokainen ryhmä on päätynyt, kun tulosta vertaa etydien tuottamiin raikkaisiin ratkaisuihin. Nähdyt kohtaukset osoittavat keskeneräisinäkin, kuinka monet toiminnot ovat kokonaan vailla pohjaa. Kysyn ratkaisujen perusteluja. Tulee uutta harkittavaa. Suosittelen ohjaajille malttia antaa näyttelijöiden tarjota toiminnallisia vaihtoehtoja, joista valita tai joita kehittää eteenpäin olosuhteita tarkentamalla.

Uusi sopimus

Menetämme opetusiltapäivän, koska silloin järjestetään kaikkia osallistujia koskeva yhteinen seminaari naisten asemasta afrikkalaisessa teatterissa. Pääalustaja on, kuinka ollakaan, professori Jean-Pierre Giungané, Gambidin johtaja, Burkinan työtoveri, kolmen vaimon aviomies ja kahden komean tyttären isä. Hänet on lennätetty pariksi päiväksi paikalle tätä sessiota varten.

Lounastauolla puhumme hänen toivomuksestaan saada jatkoa opetukselle Gambidissa. Suomesta lähetetty teatteritekninen kalusto, joka ei koskaan ehtinyt perille kurssin päätösjaksoon, jota varten se oli hankittu, on viimeinkin perillä Gambidissa lojuttuaan tullissa kuukausikaupalla. Siellä on tutkittu, voidaanko laitteet tuoda maahan kulttuuriministeriön nimissä ja ilman tullia. Se ei ole kuitenkaan onnistunut, ja niin Gambidi on maksanut laitteista päätä huimaavat tullimaksut, ennen kuin ne on suostuttu tuomaan perille. Nyt ne suljettu varastoon lukon taa. Ne kuulemma odottavat siellä meidän seuraavaa saapumistamme.

Mahdollisuuksien rajoissa voisi ehkä olla tehdä Fraternitén näyttelijäryhmälle ohjauksen, jonka roolimiehitystä muut entiset opiskelijat saisivat tulla täydentämään omin varoin, kuten näyttävät tulleen Norsunluurannikolle. Jean-Pierre innostuu mahdollisuudesta, vaikka se voisikin omasta puolestani toteutua vasta kahden vuoden kuluttua. Hän ilmoittaa kutsuvansa minut ja Mikaelin helmikuussa Nigeriin, koska FITMO-festivaali järjestetään vuonna 2010 kolmen maan, Burkinan, Malin ja Nigerin, yhteisprojektina. Siellä voisimme sopia tuotannosta tarkemmin. Lupaan tutkia rahoitusmahdollisuuksia matkaa varten Suomesta. Afrikka ei irrota.

Naisten Afrikka

Iltapäivän seminaarin on aika alkaa, mutta on kuin vain kaupungin kulttuurijohtaja ja minä tuntisimme kellon. Hän on paikalla kättelemässä, minä toistaiseksi ainoa käteltävä. Seminaarin isäntäväkikin tulee paikalle kymmenisen minuuttia myöhässä. Tyttöjä alkaa sen jälkeen valua vähin erin esiin.

Seminaari pidetään postitalon yläkerrassa, jonne kiivetään alkuperäisasussa olevia ruostuneita rautaportaita pitkin. Jonkun täytyy koko ajan olla sanomassa tulijoille, ettei askelmien keskelle saa astua vaan on kuljettava ihan kaiteen viertä, ettei porras romahda. Restaurointimäärärahoista on ilmeisesti leikattu portaiden osuus. Tytöt kiipeävät askelmia hienoimmissaan ja minäkin saan onnitteluja asuvalinnasta vedettyäni päälleni toisen ostamistani paikallis-pagneista. Kun viimeiset ryppäät tulijoita ovat paikalla ja seminaari pääsee alkuun, on kulttuurijohtaja ollut jo parikymmentä minuuttia poissa paikalta. Viivästyminen ei kuitenkaan tunnu huolettavan ketään.

Jean-Pierre esitellään tilaisuuden kunniavieraana. Hän puhuu hyvin siitä, kuinka naisilla on oma vastuunsa maanosan kehityksestä. Näyttämötaide on poikkeuksellisen tärkeää sivistykselle, kun väestöstä 45 prosenttia on edelleen lukutaidotonta. Teatteri on toiminut koko mantereella niin vähän aikaa, että useimmat näytelmäkirjailijat ovat edelleen elossa ja jokainen heistä on joutunut taistelemaan asenteellista kaksinaamaisuutta ja tekopyhyyttä vastaan. Perinteen painolasti on voitettava, sillä monien virkamiesten keskuudessa teatteri on tunnettu vain siltä osin, kun siitä on negatiivista sanottavaa, hän jyrisee.

Naisten vaikutus asenteiden muuttamisessa on edelleen liian vähäinen. Naisten herkkyyttä ja tunnevoimaa tarvitaan kehitystä tasapainottamaan ja vain he itse voivat taistella itselleen aseman, jonka ansaitsevat. Myös teatterissa ”la maison est la femme”. Miehiksi heidän ei pidä muuttua, Jean-Pierre julistaa lopuksi.

Sitten hän pyytää tyttöjä kirjoittamaan lapulle viisi eniten arvostamansa naispuolisen teatterintekijän nimeä. Palautetuista lippusista nousee todistusvoimainen afrikkalainen täyskäsi ja Jean-Pierre vakuuttaa, että muutos on mahdollinen. On vain pidettävä kiinni kollegojen tarjoamasta tukiverkosta. Alustus saa raikuvat aplodit ,ja siitä kumpuaa vilkas, intohimoinen keskustelu, jossa Saharan alapuolisen Afrikan tilanne valottuu naisnäkökulmasta. Täällä ei taiteilijaksi aikovan naisen ole pienintäkään mahdollisuutta tehdä työtään muuten kuin vankan kutsumuksen ajamana.

Käyn keskustelun lopulla alakerran galleriassa, jossa on pieni taidenäyttely. Taiteilija on nuori mies, joka on suostutellut minut katsomaan töitään jo pari päivää aikaisemmin, tunnilta tullessani. Olen nyt päättänyt uhrata kymmenen dollaria hänen taiteeseensa, jos sillä irtoaisi pieni perinteisin menetelmin valmistettu palmukangas, jossa on okralla pohjalla mustia traditioon nojaavia symbolikuvioita. Mies on paikalla ja jää hetkeksi mietteliääksi, kun tarjoan dollareitani, sitten hän suostuu ja sanoo hankkivansa minulle muovikassin, jos noudan kuvan seminaarin päättyessä. Kun loppuaplodit on annettu, laskeudun portaat reunaan tallaten ja kaiteesta kiinni pitäen. Saan alakerrasta mustan pussin käteeni. Kun avaan sen myöhemmin huoneessani, siellä on kaksi palmukangasmaalausta, pieni kirjanen Norsunluurannikon taiteesta ja akvarelli, jonka kääntöpuolella on miehen sähköpostiosoite.

Koska iltapäivä on kulunut seminaariin, pidämme vielä iltatunnin, jossa käyn läpi viikon ohjelman ja kerron psykologisen realismin vaiheista teatteritaiteessa. Työt saavat saman asian monisteina. Itse asiassa olemme ehtineet viikon mittaan tehdä tavattoman paljon. Koko periodia koskeva arviointikierros jännittää silti vähän, koska näiden nuorten naisten koko viitekehys on niin tuntematon. Saan jokaiselta itsetuntoa nostavat kehut ja kannustan omasta puolestani heitä pitämään yhtä keskenään ja valtaamaan paikkansa teatterissa kuningatar Kristiinan viitoittamaa tietä. Toivon toki, että he tulevat pitämään saavutuksistaan paremmin kiinni kuin esikuva.

He saavat vielä kotitehtäviksi taiteellisen konseptin ja tuotantosuunnitelman laatimisen ”La Reine C:sta”. Lopuksi kuuntelemme C-kasettihyllystäni mukaan tempaistua Bach-levyä, joka on soitettu afrikkalaisin instrumentein. Genresekoitus on jännittävä, kävisi hyvin kuningatar C:n musiikkitaustaksi. Tarjoan viimeiset Fazerin siniset ja Brigitte tuo pöytään kookospähkinöitä. Muistutan vielä kaikkia siitä, että he ovat luvanneet lähettää mukanani Laura Ruohoselle viestin, jossa kertovat, mikä heitä on innostanut miettimään juuri tämän näytelmän ohjaamista.

Orpolapset

Tytöt syöksyvät tunnilta läheisen orpokodin pihalle, jossa he ovat jo olleet edellisen illan vapaaehtoistyössä ja harjoitelleet laitoksen lasten kanssa pian nähtävää conte-esitystä. Conte-kertojat ovat kaikki eri kurssien osanottajia. Nigeriläinen Adama edustaa meidän ryhmäämme.

Pihalle on aseteltu puupenkkejä puoliympyrään ja koulupukuiset lapset istuvat valmiina odottamassa kertojia. Anne-Marie ja Lyliane vetävät yhteisleikkejä, joihin koko vekarajoukko osallistuu riemulla. Vapaaehtoisia löytyy liuta joka tehtävään. Yllättävän suuri osa lapsista on tyttöjä. Saan aiheen olla ylpeä myös kurssini tytöistä, jotka ovat huomion keskipisteinä valloittavan energisiä ja avoimia.

Vaellan illan päätteeksi jälleen merenrantaan ja tuijotan aaltoja pitkään. Kuutamo valaisee vaahtopäät kalpeiksi. Osa niistä kumoutuu ennen aikojaan, osa yltää työntämään maininkinsa rantahiekkaan ja varpailleni. En pakene niitä enää. Käytyäni Kyproksella, sillä rannalla, jolla Afroditen väitetään nousseen meren vaahdosta, olen aina ihmetellyt merenvaahdon määrää, joka on tarvittu jumalnaisen rantapatjaksi. Nyt tiedän, miten sekin on mahdollista. Vaahtopäät koristelevat täällä koko rannan paksuin piparkakkureunuksin, joita riittää.

Huomenna on viimein päivä vapaata, sillä kone lähtee vasta illalla. Aion etsiä La Payotten ja rannan, jossa meri viimeinkin päästää uimaan. Olen myös esittänyt toivomuksen ehtiä käymään lyhyellä sight seeingillä Abidjanissa.

La Payotte

Kun pääsen La Payotten rantalaverille, aurinko vetäytyy pilven taa, oikkupussi. Tulen Afrikkaan sitä tapaamaan ja se päättääkin ainoana vapaapäivänäni vetäytyä peiton alle, ei onneksi kuitenkaan pitkäksi aikaa.

Viereisellä laverilla lojuu iäkäs mies, joka on liian kiinnostunut pikku pojista. Hän hyppää pystyyn aina, kun rantaan ilmestyy lapsia, tekee heidän kanssaan hedelmäkauppaa ja uittelee pikku poikia sylissään pidellen. Vedessä on helppo halailla, kun aallot paiskivat ympärillä. Rantavahti yrittää hätistellä lapsia pois miehen luota ja hakee jopa vitsanipun kouraansa, kun ei sana tehoa. Se taas saa muut auringonottajat hermostumaan ei suinkaan sedälle vaan vartijalle, ja vitsanippu katoaa nopeasti.

Kun olin Kamerunissa 2004, Norsunluurannikko ei lähettänyt Retic-festivaaleille edustajia, sillä täällä sodittiin. Silloin Ranska tuhosi maan ilmavoimat suuttuneena väitetystä kahdeksan ranskalaisen tukikohtasotilaan taposta. Sen jälkeen on toki jälleen saatu aikaan yksi rauhansopimus, mutta kapinallinen NF kontrolloi edelleen maan pohjoisosaa. Itse asiassa täällä on sodittu pienin tauoin yhdeksänkymmentäluvulta asti. Nyt sanotaan, että maa on rauhallinen, mutta levottomuudet eivät kuitenkaan ole unohtuneet. Tänne ei ilmeisesti järjestetä vieläkään seuramatkoja, vaan turistit ovat yksittäisiä globetrottereita. Onneksi siinä mielessä, ettei näitä ”setiä” ole vielä joukkomitassa liikkeellä.

Yksinäinen alus purjehtii merellä tänään. Se näyttää historiallisen purjelaivan kopiolta. Se on ensimmäinen viikon aikana näkemäni merenkävijä. Kaupustelijat, aikuiset ja lapset vaeltavat pitkin rantahiekkaa, kantaen päänsä päällä hedelmiä tai selässään kangaspakkoja, naamioita, korulippaita. Turbaanipäisen tuaregin pään päällä kulkee kokonainen kohokirjailtu aarrearkku. Taival on taatusti raskas auringon pannessa ilman väreilemään kuumuutta hiekan yllä. Myös yksinäisiä ratsastajia on jälleen liikkeellä rannalla.

Paria tyttöä valokuvataan ranta-aallokossa. Kun katson tyttöjä tarkemmin uimaan mennessäni, toinen osoittautuu Dorineksi, Burkinan-kurssien oppilaaksi. Hän kertoo osallistuvansa täällä lavastajien työpajaan ja vaatii minut kanssaan valokuvaan. Niin ebony ja ivory poseeraavat aallokossa. Marlise liittyy myöhemmin seuraan. Käymme aalloissa kastumassa ja siirrymme sitten La Payotten uima-altaalle rauhallisempaan menoon.

– Keski-Afrikassa ja Kamerunissa valehdellaan ja puhutaan pahaa teatteriväen kesken. Siksi on tultava tänne, Länsi-Afrikkaan. Täällä voi luottaa sanaan. Tänne voi tehdä kiertueita.

Kokemus puhuu Marlisin äänessä, vaikka hän ei vaikuta ollenkaan huonolta pitämään puoliaan kiperissäkään tilanteissa. Siksi on hellyttävää nähdä, kuinka keskittyneesti ja huomaavaisesti tämä tiukka teatteripomo leikkii vedessä kelluntalautan varassa uiskentelevan pikku tytön kanssa.

– Ei, lapsia ei ole, hän vastaa, kun kysyn asiaa hänen noustessaan altaasta. – Yksi poika on ollut, mutta kuoli.

En tohdi kysellä enempää.

Ruuhka par excellence

Kun tulen rannalta, lähdemme ajamaan Abidjaniin jo kello viideltä. Olen luullut, että lähtö seitsemältä riittäisi kaupungin näkemiseen, kun kone lähtee vasta 22.45. Niin väärässä voi olla. Ruuhka, johon ajamme, on sanoinkuvaamaton. Tytöille olen kertonut lähteväni liikkeelle seitsemältä illalla, joten Laura Ruohonen saa tuliaisena vain yhden kirjeen, kun Camara sattuu olemaan teksteineen ruokailuterassilla. Muut tytöt ovat vielä rannalla ja jäävät hyvästelemättä. Tännekin unohtuu silti pieni siru sydäntä, mieltä, jotakin. Muisti kulkee mukana.

Grand Bassam on abidjanilaisten viikonloppukeidas ja rantaelämän keskus. Nyt kaikki pyhänviettäjät palaavat koteihinsa. Ja heitä riittää. Olemme ajaneet kahdeksantoista kilometrin matkaa reilun tunnin autojen sujahdellessa kaksikaistaisella tiellä ohi vasemmalta, kunnes joku jarrumies jää aika ajoin tahallaan matelemaan etanan vauhtia vastaantulijoiden puolelle estääkseen ohittelun. Silloin autoja alkaa vilahtaa ohi pitkin oikeanpuoleista tienpiennarta, jossa sadat jalankulkijat väistelevät ja juoksevat pois alta parhaansa mukaan. Heitä sikiää vuosittain noin puoli miljoonaa lisää näitä väyliä täyttämään.

Katuvalaistusta ei ole, eivätkä tienvarren majojen pienet tuikut valaise ympäristöä. Koko tienoo on autonvalojen armoilla. Olenkin jo taas ehtinyt unohtaa, kuinka pimeää on pimeä. Onneksi vastaantulevaa liikennettä on vähän, mutta sitä suurempi tukkeuma syntyy, kun satunnaiset valot väikkyvät edessäpäin ja vasemmalla pujotelleet tai jarrutelleet on laskettava lähestyvien valokiilojen tieltä takaisin omalle kaistalleen. Meno vaikuttaa hengenvaaralliselta. Julkisia kulkuneuvoja ei näy joukossa. Omat jalat tai henkilöauto vievät näitä ihmisiä sunnuntai-illaksi kotiin.

Tienvarsi on täynnä palmunlehväkattoisia majoja. Iltahämärä tekee niistä maalauksellisia, mutta niiden vähäinen sähkövalo osoittaa, että täällä on yhtä köyhää väkeä kuin Burkinassa, ehkä vielä köyhempääkin. Aaltopelti ei ole vielä ehtinyt korvata palmua. Itsenäistyessään 1960-luvun alussa maa on ollut Afrikan rikkaimpia, mutta maailmankaupan hintakehitys ja taloussuhdanteet ovat köyhdyttäneet sen vauhdilla.

Tien toisella puolella näkyy merenranta, jonne on rakennettu lukuisia matalia huviloita. Ne kuuluvat ilmeisesti kaikki johonkin rantalomakeskukseen. Tie ottaa ja jakaa elämänpiirit kahteen eri todellisuuteen.

Sivuteiden risteyksissä odottaa autojono turhaa pääsyä tien oikealle puolelle, Abidjaniin johtavalle kaistalle. Hiekkarantaa jatkuu kilometrikaupalla. Abdoulaye, autonkuljettaja, sanoo, että on täysin mahdollista kävellä pitkin rantaviivaa Ghanan rajalta Liberian rajalle.

Muinaisten norsujen kaupunki

– Abidjan by night, Abdoulaye ilmoittaa, kun toista tuntia on kulunut.

Norsuista on rannikolla jäljellä enää patsaita. Kaksi jättimäistä norsua lyö kärsänsä yhteen rannan valtatien yli rakennettuna jättiporttina. Kolmas odottaa jalustallaan kaupunkiin tulijoita.

Ajamme läpi esikaupungin, joka on täynnä elämää. Kojuja, ruokakauppoja, ihmisiä, ihmisiä. Sitten suuntaamme keskustaan. Kadut levenevät ja virtaviivaistuvat. Ne on rakennettu kansainvälisille jättifirmoille, joiden nimikyltit loistavat betonia, terästä ja lasia pullistelevien toimistotalojen kyljissä. Uusi noususuhdanne on selvästi viriämässä.

Kaupan ja teollisuuden keskus on edelleen täällä, vaikka pääkaupungin asema onkin annettu Yamoussoukrolle, Grand Bassamin kokoiselle pikkukaupungille, jossa asuu vajaa kymmenes Abidjanin kolmen miljoonan ihmisen väkimäärästä.

– Se kaupunki on lasille ja teräkselle keinotekoisesti pystytetty, sanoo Abdoulaye.

Kaupunginosissa, joissa nyt ajelemme, ei ole ihmisiä liikkeellä. Arvattavasti jokunen heistä asuu silti jossakin muurin taakse suojautuneessa puutarhahuvilassa, josta lähdetään liikkeelle vain peltikuori yllä. Ajelemme tyhjiä katuja, joiden varsia kuitenkin inhimillistävät merenlahdet ja poukamat, jotka ulottuvat kaupungin keskustaan ja väljentävät maiseman. Isäntäväkeni on sitä mieltä, ettei köyhemmän väen asuinalueille kannata lainkaan suunnata. Autolla liikkuminen on hankalaa ihmismassojen keskellä, eivätkä kaikki näkymät ole kaunista katsottavaa. En ole kauniin perään, mutta esikaupunkialueet ovat jo antaneet selkeän vaikutelman loputtomasta tungoksesta, enkä halua tällä kertaa myöhästyä mannertenväliseltä lennolta. Niin jää näkemättä myös maailman suurin ja yltiöpäisin moskeija. Suuntaamme siis kohti lentokenttää. Reilu viikko työtä on takana. Grand Bassam on piirtynyt lähtemättömästi mieleen.

Suuri baobab on kaatunut

Niger 2010

Matka, joka ei koskaan alkanut, suunnitelma, joka ei koskaan toteutunut.

Niger on se Afrikan maa, johon meidän piti Mikaelin kanssa matkustaa helmikuussa opettamaan FITMO-festivaalin yhteydessä, mutta myös ”La reine C:n” Burkinan-version ohjaussuunnittelua varten, kun Théâtre de la Fraternité kerran olisi maassa kiertueella.

Niger on maa, johon teatteri ei matkustanut sillä kertaa, emmekä me liioin.

Olin matkalla junassa kohti Lahtea, jossa tehtäväni oli luovuttaa Vivicas Vänner -säätiön teatteripalkinto Juko-teatterille. Puhelin soi. Siellä oli entinen teatterikoulun kurssikaveri, joka kysyi, oliko se juuri Niger, johon minun oli määrä matkustaa.

– Huomenissa Tripolin kautta Niameyhin. Kentälle lähtö on kello viideltä aamulla hiihtolomaruuhkien takia.

– No niin muistelin. Siellä nimittään nousee savua presidentin palatsista ja kaduilla ammutaan BBC:n mukaan. Kannattaa ehkä seurata uutisia.

Ennen kuin olimme Lahdessa, oli selvää, että Nigerissä oli käynnissä vallankaappaus, että valkoisia kehotettiin pysymään poissa kaduilta ja että paikalliset pakenivat Niameystä. Ja että matkamme olisi pakko peruuttaa.

Jean-Pierre soitti ja kertoi, että myös FITMO oli ollut pakko peruuttaa ja teatteri pysynyt kotimaassaan. Sovimme etsivämme suunnittelulle paremman ajankohdan. Olisihan meillä aikaa, kun harjoitukset alkaisivat toivomuksestani vasta syksyllä 2011.

Tarkka käsitys tapahtumien kulusta välittyi heiveröisesti pikku uutisina Suomeen. Seuraavina viikkoina kävi selville, ettei maassa taisteltu enää niin verissä päin kuin naapurissaan Nigeriassa. Silti oli pakko myöntää, että sain olla kiitollinen, että nigeriläiset ryhtyivät toimeen torstai-iltapäivänä eivätkä vasta perjantaiaamuna, jos heidän kerran oli pakko tehdä kaappauksensa.

If-vakuutusyhtiö oli toista mieltä. Matkojen peruuntumista ei korvata matkavakuutuksesta, koska Suomen ulkoasiainministeriö ei ollut määrännyt matkustuskieltoa maahan. Ulkoasiainministeriö ei puolestaan voinut antaa mitään kannanottoa maassa vallitsevaan tilanteeseen, koska sillä ei ollut paikalla edustustoa. Molemmat asiat selvisivät lukuisten puhelinsoittojen, nettihakemuksen ja kirjallisten taustaselvitysten perusteella.

Nigeriasta alkoi dominoilmiö, joka lopetti ”La reine C”-hankkeen tai ainakin siirsi sen hamaan tulevaisuuteen.

Kevättalvella 2011 Burkinassa pidettiin vaalit, jotka eivät sujuneet levottomuuksitta. Vähän niiden jälkeen Facebookiin tuli kurssisihteeri Estellen tiedote Gambidista: ”le grand baobab est tombé”.

Suuri baobab on kaatunut.

Suuri baobab on kaatunut.

Jean Pierre Guingané oli kuollut. Syytä yllättävään edesmenoon en ole saanut tietooni vieläkään, mutta en voi olla muistelematta, kuinka hän tarjosi teatterin tilat opposition kokouksille edellisten kansallispäivien aikaan. Sen olen kuullut, että keskuksen johtoon on valittu italialainen kiistakumppanini Luca. Oletan, ettei hän toivota minua innolla tervetulleeksi ohjaamaan vaan antaa vahingon kiertää ja panee teatteritekniikan palvelemaan ikiomaa taiteellista karriääriään.

Pallo vyöryy eteenpäin. Norsunluurannikon vaalien voittaja on nyt ajettu asein palatsistaan. Veikkaan, että maan kulttuuritoiminta pysähtyy jälleen vuosiksi. Olen saanut ehdotuksen suunnitella kolmen vuoden aikana toteutettavan kurssikokonaisuuden Grand Bassamissa olojen vakiinnuttua. Hm.

Mutta Afrikka ei anna periksi. Siispä suuntaan loppuvuodesta 2011 Beniniin, minäkin. Ovathan siellä ”jo melkein kaikki” käyneet.

Eläimellistä menoa ja arvovieraita

Benin 2011

Aina, kun olen ollut tulossa Afrikasta, joku on kysynyt, tulenko Villa Karosta. Olenko käynyt siellä? Nyt voin vastata: Tulen. Olen. Meitä on muitakin. Noin 1 500 suomalaista on oleskellut talossa, joka on toiminut toistakymmentä vuotta.

Villa Karo – suomalaisten pyhiinvaelluspytinki.

Villa Karo – suomalaisten pyhiinvaelluspytinki.

Villa Karon yläterassilta katsottuna Benin on kuin Topeliuksen Suomi pappilankuistilta, Afrikan sunnuntaipuoli. Ensikertaiselle Afrikan kävijälle se on oivallinen, pehmeä lasku oudolle mantereelle. Ja eksoottinen elämys mannerta jo kalunneelle. Ihmiset kylällä ovat avoimia ja ystävällisiä, huutelevat: Mitä kuuluu? Ei mitään hätää!

Kaikki on vaatimatonta, pientä, suhteellisen siistiä ja suomalaiset vakiinnuttaneet asemansa joukkona, joka vaihtuu koko ajan mutta johon osataan suhtautua, sillä heistä on kylälle hyötyä.

”Minun Afrikkani”

Helppo lento. Tunnin ero aikavyöhykkeessä. Ensi luokka Brysseliin, kohtuullinen odotusaika ja tilaa kelvollisesti lennolla yli Saharan. Mutta tällä kertaa se on verhoutunut pilvipeittoon. Lentolipuissa ei lue, että tekisimme välilaskun Burkina Fasoon, mutta niin vain käy. Lämmin ailahdus pesiytyy sydänalaan hetkeksi ja sitten se katoaa: Le Grand Baobab on kaatunut, Jean-Pierre ei ole enää täällä. Ihan muut ihmiset vievät omalla laillaan eteenpäin hänen missiotaan. Tavallaan saan kuitenkin kiittää häntä siitä, että olen nyt matkalla Beniniin. Muuten olisin Ouagadougoussa ohjaamassa ”Kuningatar K:ta”, eikä minulla olisi vieläkään aikaa viimeistellä pitkään vireillä ollutta ”Miekkatanssi”-kirjaani Likelle.

Kiitokset siis, että annoit minulle aikaa, vaikka omasi loppui, Baobab.

Cotonoun lentokentällä on vastassa Villa Karon kuljettaja Alphonse, joka ei juurikaan kohota kättään auttaakseen stipendiaatin laukun siirtelyssä. Hänen rinnallaan seisoo nuori, vaalea ja päivettynyt nainen, kirjailija Helmi Kekkonen, joka on vastassa parin viikon vierailulle tulevaa miestään. Perillä käy ilmi, että pieni stipendiaattien joukko koostuu eri taiteenalojen eri ikäisistä ihmisistä. Se on kiinnostavaa teatterilaiselle, joka normaalisti puurtaa lähes vuorokaudet ympäriinsä keinovalossa saman alan ihmisten seassa.

Kommunikaatiotason löytäminen ei tuota vaikeuksia Helmin ja hänen ylkänsä kanssa. Otamme yhdessä yömyssyn Vickinfel-hotellissa, jonka huone muistuttaa varustelutasoltaan, ja muutenkin, Dhakan Ambala-hotellia, joka on oma prototyyppini näille monille eri mantereilla, niin tässäkin maassa. Siitä on eksotiikka puhtaaksi viljelty.

Kun käyn pitkälleni ajattelen, että taas olen täällä, mikä on minun Afrikkani.

Pankkiherrat

Cotonou-aamupäivän juhlallisin kokemus on vierailu Banque de Beninin paikalliskonttorissa. Astelen kohti pleksikoppia, jonka kyljessä lukee rahanvaihto. Ilmoitan haluavani vaihtaa 500 euroa. Pieni pukuvirkailija katsoo epäilyksensekaisella kunnioituksella, laskee setelit ja kipittää takakautta johtajan toimistoon, jonka oven hän avaa ja pyytää istumaan. Hän varmistaa, että minulla on tosiaan viisisataa euroa matkassa. Sitten hän pyytää odottamaan.

Jonkin ajan päästä paikalle tulee vähän isompi, pukupäällinen pomomies, joka laskee rahat vielä uudemman kerran ja tarkistaa passin. Sitten hän häipyy seteleiden kanssa. Jään istumaan.

Jonkin ajan päästä pikkuvirkailija tulee jälleen sivuovesta ja pyytää minut takaisin pleksikopille. Olen ilmoittanut, aiemmista kokemista viisastuneena, että haluan ainakin osan rahoista 1000 ja 2000 cefan seteleinä. Minut on ymmärretty niin, että saan koko summan molemmissa, mikä merkitsee kahta noin parin sentin pinoa sileitä, painovärinsä hetki sitten kuivatelleita seteleitä. Herrat laskevat ne huolellisesti seteli seteliltä ja niputtavat ne uudelleen. Pikkuvirkamies sanoo, että on siinä rahaa kerrakseen, ja kysyy, tulenko lomalle. Vastaan pleksilasin alalaidassa olevaan pikku aukkoon, että tulen töihin. Minut toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi. Pleksikoppiin jää kaksi herraa suu messingillä ja vielä kohteliaasti puheaukon suuntaan kumartuneina.

Herrat tekivät oikean valinnan antaessaan koko summan pikku seteleinä. Näitä rahoja isompien kanssa olisi vaikea elellä täällä, vaihtorahan etsiminen on epätoivoista puuhaa. Grand Popossa jo pelkästään sileät setelit riittävät pieneksi ihmeeksi, niitä eksyy harvoin periferiaan ja käyttörahat ovat kauttaaltaan pehmeännuhjuisia, monta hikistä ja likaista kättä ohittaneita. Cefat voi määrittää vanhan koulun ihmisenä entisen Suomen markan pennien arvoisiksi, mutta täällä niillä saa ratkaisevan paljon enemmän vastinetta.

Grand Popo

Matka Grand Popoon käy Villa Karon tilavalla pikkubussilla. Se pysähtelee tämän tästä koulujen kohdalle asetettuihin metalliaitoihin, jotka toimivat tiesulkuina. Tuiki tarpeellista, sanoisin. Ajonopeudet näyttävät helposti kohoavan käsittämättömiksi.

Aaltopeltiä ja muovia on pikku majoissa vähemmän kuin naapurimaissa. Katot ja aidat ovat palmunoksista punotut. Muovia tosin kukkii pikku pusseina pienimmässäkin nurmikon pläntissä aina siihen asti, kunnes pääsemme kokonaan kaupungin ulkopuolelle. Sitten alkaakin jo olla kaunista: joensuistoja ja ranta-alueita.

Grand Popo muistuttaa paljon Grand Bassamia, jälkimmäinen vain on asteen ylellisempi. Täällä kaikki on koruttomampaa, mutta meri on sama, hiekat samat. Näkymä Villa Karon yläterassilta, jonka vierustalla huoneemme sijaitsevat, on vertaansa vailla. Saan talon ainoan kaksi-ikkunaisen vierashuoneen sillä hinnalla, että alapuolellani on keittiö, jossa astiankalistelu alkaa hyvissä ajoin ennen aamiaista. Lähinurkalla on myös vesijohto, josta pyykkäri hakee sinkkipaljuunsa rysähtävän vesimassan jo neljän maissa aamulla ja raahaa sen pensasaidan takana olevaan pyykkitupaansa. Usein hänellä on seuraa ja juttu kulkee aamuvirkkujen kesken.

Tosin herätys käy muillekin ajoissa. Kirkonkellot raikuvat kadun vastakkaisella puolella joka arkiaamu kello kuusi ja sunnuntaisin, kun ne moikkaavat myöhemmin, on tiellä rumpua hakkaavia kulkueita milloin urheilun, milloin jonkin muun toimeliaisuuden merkeissä. Ja viimeistelystä pitävät huolen vuohet ja lampaat, jotka määkivät milloin kyllästyneen, milloin muuten vain äkämystyneen ihmisen äänellä kierrellessään vapaina aterioimassa. Joukossa on äreitä vanhoja pukkeja, jotka määkivät käheinä ja vihaisina, kilejä, jotka kuulostavat karkkihyllyllä mankuvilta suomalaiskakaroilta ja muuten vain valittavaa väkeä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ne ovat osoitus Jumalan huumorintajusta: annetaanpa ihmisille riesaksi eläin, joka valittaa alituiseen, kuten ihmisetkin, joka on yhtä kiukkuinen, jääräpäinen ja pitkävihainen kuin ihmiset ja johon ihmiset saavat työlästyä siihen mittaan, että antavat pirunkuvilleen pukinsarvet ja sorkat.

Illaksi villinvapaat kotieläimet talttuvat. Kävelen rantahiekalla kohti auringonlaskua. Vaikka etäällä näkyy ihmissiluetteja kajoa vasten, en malta olla riisumatta mekkoani ja heittäytymättä lämpimien, vaahtoavien rantatyrskyjen hiekoitettavaksi.

Vodoun pyörittää

Vodoun on sitä, mitä meillä anglosaksilaisittain kutsutaan woodooksi.

Vodoun-kylä on ihan Grand Popon läheisyydessä. Väki virkistyy verkkaisasti vastaanottamaan meidät, töllistelijät. Höveli opas on yksin vastassa ja vie meidät aukiolle, joka paistaa autiuttaan, mutta yhden matalan parakin ovi on jo avoinna. Se on temppeli. Ovesta saa kurkistaa sisällä pimeässä nököttävää pyhäinkuvaa. Parakin seinään on maalattu neljän eri Sangbeto-hahmon kuvat. Livenä tulemme näkemään kuusi, kunhan väki, soittaja kerrallaan etunenässä, ovat ensin vaihtaneet vaatteet ja suuntaavat sitten pienen katoksen alle, jonka viereen meille on asetettu puupenkit.

Kaiken nähneet kylänvanhimmat temppelin oviaukolla.

Kaiken nähneet kylänvanhimmat temppelin oviaukolla.

Jammaus alkaa, ensin pienemmällä porukalla, sitten luku kasvaa. Soitto kutsunee ympäri kylää. Kylän juoppokin pyrkii mukaan, ja hienotunteisesti mutta määrätietoisesti kapellimestarin elkeitä osoittava keltapukuinen mies ohjaa hänet ensin pieniäänisimmän kalebassin kimppuun, ja kun sekään ei pysy tahdissa, luotsaa hänet kokonaan pois porukasta. Vain hetkeksi lannistuttuaan kaveri pyrkii uudelleen mukaan perässään pikkumies keltaisissa housuissaan. Lapsi ottaa tukea horjuvan isän jalasta tahtoessaan olla mukana hänkin. Isä nappaa metallikilistimen, eivätkä muut enää jaksa kiinnittää häneen huomiota. Soittimet ovat bongon mallisia puukuorisia rumpuja ja mittavia metallikelloja, joita hakataan palikoilla, joukossa muutama kalebassi. Rytmi kiihtyy ja vaihtelee. Useilla on päällään jotain keltaista. Joukosta löytyy myös Big man -t-paita, porukan pienikokoisimmalla. Hän erottuu muista myös keväänvihreine pitsihousuineen.

Väkeä on jo kerääntynyt joukkomitassa aukion laidoille, kun sisään tulee ensimmäinen jättimäinen kirkasvärinen heinäkupo. Väki vaikenee. Orkesteri intoutuu. Hahmo suuntaa paikalle kapealta kujalta, josta kupo hädin tuskin mahtuu kulkemaan. Kun olento ehtii aukion keskustaan, kupoon lyödään kepillä, joka usuttaa sen ensin eteenpäin, sitten sivulle ja lopulta hurjaan pyörintään, jossa heinähelmat kohoavat ja nostavat ympärilleen pölypilven.

Näemme kaikki kuusi eri lailla koristeltua kupoa pyörimässä ensin yksitellen. Voimakkaat värit, joilla heinät on käsitelty vaihtelevat punakeltaisesta viherpunaiseen, karmiiniin, indigoon. Kupojen päällä oleva koristekin on jokaisella omansa: pikkulintu, hääkakku tai jokin muu tunnusesine. Ohjelma on kaikilla sama, mutta jotkut pyörivät verkkaisammin, jotkut villisti. Kapellimestarikin siirtyy ohjailemaan pyörijöitä kepillä.

Hurjat sangbetot pelottelevat turisteja.

Hurjat sangbetot pelottelevat turisteja.

Toisella pyörintäkierroksella kukin sangbeto tekee ihmeen. Pyörintä lakkaa, kupu huojuu hetken ja sen jälkeen kepittäjät nostavat helmaa yleisön laidalta. Heinän keskellä on kulttiesine: nukke, palava kynttilä, pieni alttari, mutta muuten on hameen sisällä tyhjää. Vikkelästi pyörivät jalat, joiden täytyy olla kupojen liikevoimana, ovat kadonneet jäljettömiin. Kun helma lasketaan alas esineen esittelyn jälkeen, esine katoaa maasta ja liike jatkuu.

Yksittäisesiintymisten lomaan tulee yhteispyörintöjä, joista parhaimmissa yhdellä kuvolla on kaksi kepittäjää, jottei törmäyksiä synny. Meno tantereella on hurjaa. Muutama pyörii kuin kunnon dervishi ja vetäytyy jälleen kujaa pitkin näkyvistä.

Hauskinta on joka tapauksessa yleisö, joka on kertynyt paikalle. Ihan pienet tanssahtelijat ovat ensimmäisinä kohottautumassa hiekasta, kunnes pyllähtävät maahan. Kylän naiset järjestävät yhdelle pihanurkalle tarjottavaa. Aikuiset yhtyvät leikkiin myöhemmin. Rouvat liittyvät ryhmätanssiin rituaalin lähetessä kohokohtaansa ja villiintyvät varsinaiseen riehaan tilaisuuden lopussa. Laulu raikaa. Moottoripyöriä ajaa paikalle vapaana olevalta kujalta, ja satulasta nousee vaikuttaviin vermeisiin pukeutuneita kuskeja. Lapset koulupuvuissaan kiitävät innoissaan yli aukion tuntien loputtua. Viimeisenä muodostuu laulavien miesten piiri, mutta silloin kupojen tehtävä alkaa olla loppumetreillään ja päättyy yhteisesiintymiseen, kunnes hurjin pyörijä nähdään vielä kerran soolona.

Meille maksaville asiakkaille tarjotaan rituaalin aikana sadobia, paikallista pontikkaa, kun sitä varten on ensin asetettu eteemme pieni jakkara ja sen päälle korean kultakirjailtu liina, joka ei tuulessa tahdo pysyä sijoillaan. Pullo ja pieni ryyppylasi täydentävät asetelman. Opas käy ojentamassa lasin vuorollaan meistä jokaiselle. Kaadan omastani tilkan maahan ja saan hyväksyvän peukalonnoston. Olen muistanut manalle menneitä esi-isiä ja henkiä.

Meitä valistetaan, että sangbeto-veikot ovat vaarallisia. Yön pimeydessä ne saattavat vaania ja käydä nappaamassa huostaansa sellaiset ihmiset, joiden käytös ei miellytä.

Seremonian päätyttyä meidät ohjataan kättelemään kylän vanhimmat, jotka istuvat pitkällä kivipenkillä temppelin seinustalla. Vielä viime vilaus oven raosta pimeän ympäröimään jumalkuvaan, joka näyttää olevan savesta ja samaa mallia kuin näkemämme kupo-hahmot. Sitten tyhjentynyttä kujaa bussille. Nyt lapset säntäävät perään ja huutavat ”Cadeaux, yovo”. Olen siis yovo, kuten muutkin kalpeanaamat. Olen kuitenkin jakanut karkkini pois jo seremonian aikana enkä voi vastata lahjapyyntöön. Sääli, sillä huoneessani niitä on lasten varalle paljon jäljellä ja kun niiden jakelun aika seuraavan kerran koittaa, termiitit ovat kovertaneet tyhjäksi joka ainoan karkkipaperin, vaikka ne ovat olleet pakattuina muovipussiin, pahvilaatikon sisään.

Mami-wata-kylvyt

Seuraava vodoun-riitti, jota pääsen katsomaan, on edellistä mittavampi tapahtuma. On Mami-wata-kuukauden alku, jolloin naiset kokoontuvat eri kylissä rannalle tehdäkseen rantatyrskyyn syöksyn, jonka mukana aaltoihin katoaa kaikki vuoden mittaan kertynyt paha. Mommy Water pelastaa pahalta englanninkielestä jäljiteltyine nimikkeineen, niin absurdilta kuin tämä kielellinen kulttuurivaikute tuntuukin juuri tässä yhteydessä. Rituaalin teho varmistetaan vielä kaikkien paheiden symbolien, kuten viinapullojen tai muista synneistä muistuttavien esineiden heitolla aalloille ennen syöksyjä. Myös uhrikanat täydentävät riittiä.

Kaikki täältä Karosta ovat lähdössä johonkin lähikylään, joka maksattaa joka turistilla 10 000 cefaa läsnäolo- ja valokuvausoikeudesta. En ole aikeissa maksaa. Siispä kävelen kaupalle etsimään Sirena-ravintolasta sinne tai matkan varteen kadonnutta huoneeni avainta. Olen kiitänyt sieltä kohti Villa Karoa lähtövuorossa olleiden stipendiaattien jäähyväisjuhlasta iltamyöhällä ja ankaran ripulin kourissa. Ehdin silloin juuri ja juuri perille siunaamaan sitä, että vessa löytyy ulkoterassin päädystä, sillä en olisi millään ehtinyt kaivaa huoneeni avainta esiin laukusta. Kun suurin tuska oli hellittänyt, aloitin avaimen etsinnän. Sitä ei ollut, ei kerta kaikkiaan missään. Tunnin odottelun jälkeen pääsin huoneeseeni vara-avaimella.

Nyt sama reitti on tutkittava päivänvalossa. Kuljettuani koko matkan asfalttisuoraa Sirenan kohdalle asti tienvartta turhaan tähyillen alan etsiä avaintani hiekasta, sen tuolin kohdalta, jolla istuin edellisiltana. Rastapäinen Louis tulee paikalle. Hän pitää paikkaa veljensä Eustachin kanssa, jonka hän esittelee hetken päästä. Hän on varsinaiselta ammatiltaan englanninopettaja, mutta oman alan töiden löytyminen Grand Poposta ei liene helppoa.

Avainta ei näy hiekassa ja istahdan uupuneena tuolille. Louis pyytää saada tarjota jotain juotavaa ja tilaan vettä. Samassa näen kadun toisella puolella yhtä lailla uupuneena kulkevan Wilma Hurskaisen, joka on tullut Karoon edellispäivänä ja kertoo etsivänsä kauppaa. Hän on jo tullut reilun matkaa sen ohitse. Kioskilta se ehkä näyttääkin enemmän kuin kaupalta.

Pyydän hänet vesilasilliselle ja pojat järjestävät meille tuolit varjoon ja tulevat juttelemaan. Kun kerron, että stipendiaatit ovat kaikki lähteneet jo aamuvarhaisella jonnekin etäämmällä sijaitsevaan kylään Mami-wata-seremonioita katsomaan, heillä on meille illaksi tarjous: Mami-wataa voi nähdä myös vähän matkaa Grand Poposta Togoon päin, missä pidetään paikkakunnan suurin juhla. He ovat valmiita viemään meidät sinne mopoilla, eikä maksaisi mitään, sanovat pojat ja päivittelevät kymppitonnin kuvausmaksua. He lupaavat hakea meidät Karosta illansuussa. Me lupaamme toistaiseksi vain harkita asiaa.

Kun mopo ajaa pihaan, Wilma päättää jäädä lueskelemaan, minä kiipeän poikien väliin mopon päälle, joka lähtee käyntiin yskien. Ajamme Togon valtatielle ja poikkeamme vaarallisen liikenteenvilinän keskeltä vasemmalle, pienelle rantaan vievälle hiekkatielle. Mitään massaliikennettä ei täällä näy. Mopo jää tienvarteen ja taivallamme jalkaisin palmunlehtiaitojen reunustamalle kujalle, jonka varrella on majoja pienine pihapiireineen, kiinni toisissaan, huolellisesti aidan piirittäminä. Autiota kujaa jatkuu, kunnes tulemme äkkiä rantaan ja siellä ovat jo kaikki. Ihmismassa seisoo rantaviivan likellä, heitä on laumoittain rantahiekalla ja kalastajaveneitten päällä riveissä.

Katsojarykelmien keskellä vaeltaa valkopukuisten naisten kulkue. Ehdimme rantatöyräälle samanaikaisesti heidän kanssaan. Hivuttaudumme ihan vesirajaan, josta näkee hyvin naruilla aidatun alueen, jonka keskellä joukko enimmäkseen iäkkäitä naisia odottaa valkopukuisten kulkuetta. Kaikilla osallistujilla on valkoiset puolihameet tai jonkinlaiset toogat, joko rinnat paljaina tai kankaiden välistä vilkkuen. Heillä on valkeita ja hiekanpunaisia tatuointeja käsivarsissaan, jaloissaan ja kasvoissaan, joillakin myös rinnoilla. Ryhmän ehdittyä odottajiensa luo heidän ympärillään tanssii villisti rytmikkäästi laulava naisjoukko.

Sukeltajat ottavat mereen juostessaan vauhtia maasta.

Sukeltajat ottavat mereen juostessaan vauhtia maasta.

Hieman etäämmällä seisoo valkohiippainen toogapappi, jonka initioimia osallistujien kuuluu olla. Hänellä on seurueessaan muutama miesvartija sekä valkohameinen, tatuoitu nuori mies. Rituaali alkaa sillä, että iäkäs nainen heittää rannalta veteen muutaman pussukan ja pullon. Siinä menevät paheiden ikonit. Sitten vartijat laskevat rajanarua rannan puolelta ja kukin valkopukuisista naisista siirtyy vuorollaan narun rajaamalle alueelle suorittamaan rantaviivaa noudattavan edestakaisen tanssin.

Nuoret salskeat miehet juoksevat ylävartalo paljaana veteen naisten vastaanottajiksi. Tanssiva valmistautuu edestakaisella tanssillaan syöksymään aaltoihin ja odottaa sopivaa tyrskyä. Sen tultua kohdalle hän syöksyy vatsalleen päin aaltoa. Nuoret miehet tarraavat häneen välittömästi ja nostavat hänet tikkusuorana käsivarsilleen kantaen takaisin kohti rantaa, jossa vastaan rynnistää yksi iäkkäiden naisten joukosta ja peittää pyyhkeellä hyppääjän pään. Katsojajoukkojen nuoret miehet osoittavat estoitta suosiotaan niille naisille, jotka lentävät komeasti päin aaltoa eivätkä kaadu rähmälleen hiekkaan jälkimainingin rippeisiin.

Pelastusmiehistö kantaa naiset rantaan.

Pelastusmiehistö kantaa naiset rantaan.

Vastaanottajanuorukaisten joukkoon on pyrkimässä tunkeilija, jonka muut miehet häätävät armotta. Vaikka heillä on selvästikin vuorottelujärjestelmä, tämä innokas nuorukainen ei syystä tai toisesta mahdu mukaan. Naisten paljaat ylävartalot tekevät ehkä tehtävästä toivotun, vaikka kaikki syöksyjät kuulemma ovatkin naituja vaimoja. Sitä on turha epäillä, sillä tyttösiä ei porukassa näy.

Yksi ylimääräinen pyrkijä on myös pyrkimässä riittiin valittujen naisten joukkoon. Hän yrittää kerran toisensa jälkeen syöksyä veteen vuorojen välissä ja tanssivat kannustusryhmät lannistavat hänet hiekkaan määrätietoisesti.

Sen sijaan seremoniamestarin seurueeseen kuuluva valkohameinen mies mahtuu rituaalin suorittajien joukkoon, hameeseen puettuna ja naisten lailla tatuoituna. ”Voi olla myös mies”, minulle sanotaan, mutta mistä syystä, se ei selviä. Ehkä se on jonkinlainen pappisvihkimys, vai olisiko kyseessä yhteisön hyväksymä transvestiitti?

Pääsen äkkiä osaksi tilaisuuden siunauksellisuudesta, kun saan jaloilleni polviin asti ulottuvan syöksyaallon. Vieköön Atlanttiin sielun syihin kertyneen kuorman.

Otan tiuhaan valokuvia, mutta sitten sattuu kaksi asiaa yhtä aikaa: kuvaan juuri väkisinsyöksyä yrittävää naista, kun aurinko on laskenut niin alhaalle, että salama välähtää. Kaksi narunvartijasoturia vastapäisen katsojajoukon edestä näkee välähdyksen ja kävelee heti kohti. Panen kameran sovinnolla kassiini, mutta omat puheeni sivuutetaan ja keskustelu käydään minankielisenä. Louis ja Eustache joutuvat selittelemään. Heille vastataan vähemmän sopuisaan sävyyn. Sitten miehet kävelevät pois, mutta uhka jää ilmaan. Ei tässä mitään erityistä, pojat vakuuttavat. Pidetään vain neuvottelu seremonian jälkeen. Ehdotan lähtöä, mutta pojat sanovat, että katsotaan loppuun.

Kun viimeinen nainen on suorittanut hyppynsä, väki alkaa poistua kummemmitta seremonioitta. Louis astelee puhuttelijoiden luo. Annan hänelle lähtiessä ne pari tuhatta, jotka olen ottanut mukaan ”kaiken varalle” tähän ”maksuttomaan tilaisuuteen”. Me kävelemme sillä välin Eustachin kanssa kohti palmuaitakujaa ja jäämme risteykseen odottamaan. Louis tuleekin odottelun jälkeen ja käskee seurata perässä. Poikkeamme palmuaitojen välistä pihaan, jossa on pieniä kulttipatsaita, täyteen lastattu tarjoilupöytä ja muutama vanhus tuvan seinustalla istumassa. Louis kaataa meille kolmelle sodabiryypyt, jotka otamme lirauttaen maahan pienen tilkan myös vainajille ja sitten poistumme.

Aurinko laskee punaisena pallona utuiseen hämyyn hiekan yllä ja pimeys putoaa. Ajamme puikkelehtien autojen vilinässä tällä kahden maan rajaliikenteen valtatiellä, kunnes pääsemme liikenneympyrästä rauhallisemmalle rantatielle ja takaisin Villa Karon pihaan. Kun hyppään alas mopon päältä, kysyn, paljonko Louis on oikeasti joutunut maksamaan säälittävän väärin ajoitetuista ja epätarkoista otoksistani. Hän sanoo, että pyydettiin viisi tuhatta. Hän antoi neljä, koska hänellä itsellään oli vain kaksi niiden kahden lisäksi, jotka hänelle annoin. Käyn yläkerrasta hakemassa neljä ja sanon, että kaksi on lainasta ja kaksi kuljetuksesta, niin että eroamme tyytyväisinä, vaikka Eustache vähän yrittääkin aluksi kursailla. Mutta selvisinpä pälkähästä halvemmalla kuin muut stipendiaatit uuvuttavan pitkäksi venähtäneestä päiväreissusta lähikylän pikku juhlaan. Eikä kokemuksen jälkeen voi kiistää, etteikö mami-wata kerran vuodessa saattaisi olla halpa ja hyödyllinen tapahtuma myös muille maille tai maanosille, ei vähiten tuskissaan kouristelevalle Euroopallemme.

Talovahdin taide-elämys

On kuun ensimmäinen lauantai ja kaikki muut suuntaavat jälleen retkelle. Vitsailen, että haluan jäädä paikoilleni, talovahdiksi. Ja joudunkin vahtimaan. Yövartija Abdulai tulee ennen Villa Karon perinteisen kuukausikonsertin alkua vakuuttamaan, että kaikki ikkunaluukut pitää sulkea huolellisesti ja lukita huoneiden ovet konsertin ajaksi. Omassa huoneessani joudun tappeluun ikkunaluukkujen kanssa, joita ei liene suljettu miesmuistiin, niin ruosteessa lukitushaat ovat. Suihkutan hiussprayta lukkoihin ja lähden hakemaan Abdulaita avuksi. Kun palaamme luukkujen äärelle, lukitus toimii vaivatta. Spray on yllättäen tehnyt tehtävänsä. Sitten keräilen terassilta kaikki kiikarit, pyyhkeet ja muun irtonaisen tavaran oman huoneeni pesukoppaan, josta muut saavat etsiä omansa palattuaan.

Konserttiin tulee väkeä satamäärin jo tunteja ennen myöhemmäksi siirrettyä aloitusaikaa, suurimmalta osalta nuorta porukkaa. Juuri, kun soiton pitäisi viimein alkaa, tulee sähkökatkos. Kaikkien lähikortteleiden valot sammuvat ja väki jää säkkipimeään. Tuliaisiksi tuomani aurinkolamput eivät ole ainakaan vielä löytäneet tietään puutarhaan. Olemme siis pilkkosen pimeässä tunnin verran. Yleisö pysyy paikoillaan puutarhassa ja esiintymislavan edustalla ja kiljuu riemusta, kun valot viimein räpsähtävät päälle ja konsertti pääsee alkuun.

Moni saattaa pettyä, sillä rock loistaa poissaolollaan. Esiintyjäjoukko soittaa perinteistä sambaa, jonka juuret ovat tällä mantereella, mutta kukoistus Karibialla ja Etelä-Amerikassa. Villa Karon museonhoitaja juontaa tilaisuuden ja kertoo paikallisille, että orkesteri on erikoistunut 1700-luvun perinteiseen sambakulttuuriin. Saamme siitä näytön harmonikalla, rummuilla ja laulukuorolla. Esiintyjät käyvät innolla asiaan. Jatkuessaan musiikki osoittautuu varsin yksitoikkoiseksi ja soi samanlaisena ainakin puolen tunnin mittaisissa seteissä.

Mutta hauskuus onkin muualla. Ensin ryntäävät tulisoihduin varustetut peijoonit yleisön sekaan. Ne riehuvat ja tanssahtelevat joukossa, niin että yleisö joutuu vetäytymään tieltä varjellen vaatteitaan tulelta. Lavalla järjestysmiehet nappaavat soihdut pois ja sammuttavat ne, mutta silloin näyttämön ovatkin jo vallanneet apina/pirupukuiset veijarit, jotka pyörähtelevät ja heittelevät kuperkeikkoja musiikin tahtiin. Valkonaamioinen pariskunta astelee arvokkaasti apinalauman keskeen. Perun naamiokulttuurin pohjalta päättelen, että he ovat klassiset Etelä-Amerikan siirtomaavallan ja porvariston edustajat. He erottuvat porukasta valkonaamareidensa lisäksi plyymein ja sateenvarjoin, mutta joutuvat pian luopumaan arvokkuudestaan ja ajautuvat tanssin pyörteisiin. Pirut vievät rouvaa ja herra lankeaa tummaihoiseen naispuoliseen tanssitettavaan, kunnes monien vaiheiden jälkeen kumpikin palaa toistensa huomaan. Hauska pieni teatterileikki.

Kuoron laulajat pääsevät ohjelman viimeisessä afrotanssijaksossa näyttämään soolotanssijan taitojaan. Siirryn aikani katseltuani takaisin yläkertaan, mutta kuulen myöhemmin illalla, kuinka samban jytke käynnistyy uudelleen ja hetken tekee mieli mennä katsomaan, onko vuorossa uusi draama, mutta väsymys voittaa. Yleisöllä menee tosi myöhään, eikä kukaan pyri kopistelemaan stipendiaattien lukittuja ovia.

Eläimellistä

Luonto tapahtuu talon terassilla. Öisin lepakot tekevät ympäri taloa kulkevasta kuistista formularadan, jolla saavutetaan vauhtiennätyksiä yön tunnista toiseen sähkövalojen toimiessa ratamerkkeinä. Yksi kurvailija hairahtuu avoimesta ovesta sisään huoneeseeni, kun neonvalo kutsuu oven yläkarmissa ja hehkulamppu peremmällä. Onneksi se osaa ulos takaikkunasta liukkaasti ja yhtä liukkaasti siirryn sulkemaan oven. Kerran joudun vetämään lepakkoa turpiin, kun se lennähtää kiinni vuoteeni moskiittoverkkoon ja takertuu siihen näyttäen, siivet supussa, pikku hiireltä. Olen sängyllä, kirja kädessä ja se on muutaman sentin päässä kasvoistani. Läppään sitä vaistomaisesti avoimella kirjalla päin näköä. Se lennähtää salamana ulos takaikkunasta, mutta protesti, jota se pitää ikkunan takana, on melkoinen. Lepakot osaavat tarpeen tullen todella pitää ääntä.

Näkymä iltapäiväterassilta taas esittelee haukan metsästyspuuhissaan. Se on huomattavan iso lintu, joten luulen sitä ensin jopa kotkaksi, kunnes pitkä, kapea pyrstö identifioi. Sillä on selvästi kaksi tähtäintä, ja luultavasti siitä syystä se jää saaliitta. Tämän talon kolme pientä koiranpentua, Juha, Jaakko ja Ilona, ovat uskaltautuneet pihapiiristä rantahiekalle, jossa niiden vieroittamista vaaliva emo viettää aikaansa. Ne ovat haukansilmien kohde numero yksi. Rannalla kulkee myös vuohiemo parin ihan pienen kilinsä kanssa: kohde numero kaksi. Mutta vuohi on näistä kahdesta emosta viisaampi ja tajuaa vaaran välittömästi. Se luotsaa kilinsä etäämmälle puiden suojaan. Haukan huomio herpaantuu hetkeksi koirista, jotka nekin kulkeutuvat vähin erin kohti Villa Karon pihaa. Ne tosin tekevät sen tyhmänrohkeina pompahdellen ja kurvaillen, vaaraa tajuamatta. Emo karttaa pihaa ja suuntaa muualle.

Nyt haukka päättelee menettäneensä kilit ja valmistautuu huolellisesti iskuun lähipuun latvaan kivettyneenä. Sitten se syöksyy ja yrittää pelastaa tilanteen muutamilla nopeilla syöksyillä koiranpentuja kohti. Pikku koirat ovat yhä täysin tietämättömiä vaarasta. Kun pihanurmikolla on enää jäljellä pienin, ketju kaulassa kulkeva Juha, mietin, auttaisiko huuto tai ehtisinkö juosta alas pihalle huitomaan. Silloin talon takaa ilmestyy mies, joka kävelee omissa mietteissään pihan poikki kohti rantaa ja haukka joutuu toteamaan aikeensa jääneen jälleen harmittavasti kesken. Kohta koirat ovat onneksi jo niin isoja, ettei niistä enää ole haukan kynsiin. Vaikka linnulla vielä riittäisi voimaa nostaa saalis ilmaan, ovat koiranpentujen hampaat päivä päivältä varteenotettavammat iskemään siipeen. Koiria lihotetaan lounasruokailijoiden jäännösannoksilla, siis aidoilla doggy bageillä, ja kukin stipendiaatti kantaa vuorollaan vettä niiden kippoihin.

Tänään Juhalle sitten käy se, minkä on saattanut ennustaa sattuvan. Sen kaulapanta, johon maassa laahaava ketju oli kiinnitetty, on jäänyt liian pieneksi. Minulle on selitetty, että maata laahaava ketju on laitettu siksi, että koira on ollut arka sisaruksiinsa verrattuna. Ilmeisesti ketjun tarkoitus on kasvattaa lihaksia ja totuttaa muita ottamaan huomioon pesueen pienin. Ketju maata viistävä osa lyhenee rohkeuden kasvaessa, minulle vakuutetaan. Kukaan ei ole huomannut tarkkailla pannan väljyyttä. Juha on yrittänyt epätoivoisesti repiä itseään irti pannasta, jolloin se on pureutunut eläimen kurkkuun. Kauhistun kirjoituspöydän ääressä, kun kuulen huudon, joka pelästyttää. On kuin iso apina olisi loukkaantunut. Menen ikkunaan, mutta en näe, mistä ääni lähtee. Koira kiljuu taukoamatta. Talon huoltomies Boniface rientää avuksi pensaikkoon, jonne Juha on piiloutunut. Hän saa pureman peukalohankaansa, mutta pantakin irtoaa. Kun Juha kömpii esiin, sen kaulassa on paljon Bonifacen verta ja haava, jonka ilmeisesti pannan lukkosolki oli viiltänyt.

Koira on illalla entistä arempi ja sisarukset tuuppivat sen armotta pois ruokakupilta. Se suostuu kuitenkin nielemään valkeaa leipää ja sen jälkeen saamme suihkutetuksi sen haavaan Septidineä. Kai jokin satunnaisista suihkauksista osuukin ennen kuin se pakenee. Nyt se näyttää makaavan hiekalla puun alla, vaikka kaksi muuta ovat jo intoutuneet iltaleikkeihinsä.

Aamuisin on hupaisaa, kuinka linnuilla on vuorolaulujärjestys. Yksi mestarilaulaja aloittaa usein juuri ennen kirkonmenojen kello kuutta avaten äänensä varsin maallisella kolmisoinnulla, joka kuulostaa suomeksi väistämättä yhdistelmältä wit-tu-wit. Sitten alkaa alttosoolo, joka vaihtelee. Joskus sille vastaa toinen samaa kieltä puhuva talon toiselta puolen. Kirkonkellojen jälkeen on vuorossa sekakuoro, jonka lomaan joku kyyhky tunkee omaa yksitoikkoista puhallintaan. Ja sitten siirrymmekin yleiseen sirkutukseen, ja aurinko tulee esiin merisumun takaa, joka on viime päivinä vallannut aamumaiseman. Tuulikin vaihtuu iltayön etelätuulesta aamuyön pohjoistuuleksi ja näin meri säilyy lämpövarantona, joka suodattuu aamu-usvaksi.

Surkea kohtalo on päivän mittaan linnunpoikasilla. Pari pesää on rakennettu kattoparruille ihan peltikaton alle. Tyhmät äidit eivät ole tulleet ajatelleeksi, että pelti- on eri asia kuin palmukatto. Päivällä juuri kuoriutuneiden poikasten täytynee kärvistellä lähes mikron lämmössä. Ensin pesästä putoaa pari pientä lähes sulatonta nahkariukua, joiden kimpussa pienet muurahaiset aloittavat välittömät jätehuoltotoimet. Poikaset pistellään suihin pienen pieninä palasina, niin että seuraavana aamuna on jäljellä vain muistuma, joka sekin katoaa lopullisesti.

Sama on ollut illalla lattialle kuolleen yöperhosen kohtalo. Aamulla on jäljellä yksi siipi, josta siitäkin revitään sopivan kokoisia kaistaleita johonkin tarpeeseen.

Kuutamolla

Iltanuotiota on nyt vietetty rannalla kahteen kertaan, ensin itsenäisyyspäivän aattona, jolloin kuu oli vajaa, puut kosteita ja noutopizzan odotus pitkällistä. Mutta sitten pizzat tulivat ”pizzeriasta”, joka on muutaman puupöydän ja tuolin ravintola parin korttelin päässä Villa Karosta. Sisustukseen kuuluu lisäksi jykevä baaritiski, jonka takana olevilla hyllyillä ei ole juuri mitään juotavaa, mutta ne estävät näkymän keittiöön. Ruokalista on pitkä, pizzojakin monta lajia. Niistä on saatavilla kahta. Kalaa voi tilata, jos rannan kalastajilla on ollut hyvä päivä. Pienikokoinen isäntä on kuitenkin aina huolellisesti pukeutunut mustiin housuihin ja valkeaan paitaan. Apureina toimii oma jälkikasvu, molemmat alle kymmenvuotiaita. Isän ja kahden pienen pojan kulkue vaeltaa hiekkaa pitkin rannalle, nuotiomme luokse. He kantavat pizzatarjottimia, vateja. keramiikkalautasia, veitsiä ja haarukoita. Noutopizzatoimitus on antanut odottaa itseään tunnin verran, mutta tulos on maistuva.

– Astiat tullaan hakemaan huomenna, isäntä ilmoittaa.

Katselemme ajoin hiipuvaa, ajoin kituvaa nuotiota, jonka klapien päät vaahtoavat kosteuttaan. ”Muutama tunti enää, niin kyllä se siitä”. Vähäpukeisimpia palelee. Hyvähermoisimmat jäävät rannalle kannettuihin muovituoleihinsa vielä pitkään ja väittävät ehtineensä kokea roihahduksen ennen kuin uni on voittanut..

Toinen nuotiomme syttyy adventin aattona, täysikuulla ja kuivilla puilla. Lämmittää. On kaunista. Kuu on kattona, maisema valoa täynnään. Väsyneen levolliset iltayön hetket saattavat taas yhden stipendiaattijoukon matkalle Suomeen.

Arvovieraita

Helinä Karjalaisen museon johtaja on sellainen. Olemme varanneet matkan Ganviehen, ja hän ilmoittaa tulevansa mukaan. Odotamme Karon autossa, kun hän hakee matkatavaroitaan Aubergestä, tasokkaasta lähihotellista, ja makselee laskujaan. Hänelle on toki ollut myös huone varattuna Villa Karosta. Siellä hän on istunut muutaman tunnin tietokoneensa ääressä, koneessaan talon ainoa mobiiliyhteys.

Kun vieras vihdoin on kyydissä, ajamme Cotonouhun ja käymme kaupungin lähistöllä tutustumassa Ganvien mainiolle orjapakotarinalle pohjaavaan asumismuotoon vetten päällä. Kun orjalaivat ovat tehneet lähtöä Beninin rannoilta, joukko pakolaisia on saanut henkiolennoilta ilmoituksen, että jos he aikovat pelastua, heidän on rakennettava asutuksensa vetten päälle. Kylä on tehty etäiseen meren lahdekkeeseen puupaalujen varaan, jotka ovat riittävän korkeita kestämään nousuveden. Sosiaalitoimisto, terveysasema, kaikki seisovat tikkujaloilla vedessä. Vain jättimäinen, jykevä kirkko on rakennettu maa-alustalle. Kolmivuotiaatkin liikkuvat täällä veneillään sujuvasti kuin vanhat tekijät. Myynnissä oleva taidekäsityö on omaperäistä ja laadukasta pääkaupungin kojuihin verrattuna. Ostan viime tingassa, juuri ennen veneen lähtöä, jännittävän vaaleanpuna-mustan naamion, jollaisia en ole nähnyt muualla. Oikeastaan tingin kauan ja jätän sen jo ostamatta, kunnes myyjä juoksee perääni veneelle ja saa rahansa. Naamio sen sijaan ilmeisesti halveksii tarjoustani, koska se katoaa mystisesti matkatavaroistani. Villa Karossa sitä etsii pyynnöstäni useampi partio lähtöni jälkeen. Tuloksetta.

Palaamme Ganviesta bussille tyytyväisinä retkeen. Sitten istumme autossa ja odotamme, kun arvovieras käy sovittamassa ja hakemassa ompelijalta tilaamaansa leninkiä. Kun hän on viimein valmis ja tyytyväinen kädenjälkeen, pääsemme syömään, ja ruokailun jälkeen onkin aika jättää arvovieras Cotonoun museon valikoimia ihailemaan ja lähteä tienvarteen etsimään koko retkiporukalle takseja perjantairuuhkan keskeltä, jotta arvovieras voidaan viedä lentokentälle Villa Karon autolla museoretken päätteeksi.

Alphonse-kuljettaja vie meidät ulosmenotien varteen, jossa seisomme puolisen tuntia kyytiä viittilöiden. Ei onnistu. Koko kaupunki näyttää olevan lähdössä liikenteeseen, takseihin on kymmenien metrien jono. Sitten siirryimme stadionin eteen tyrkylle. Noin tunti menee siihen, että meidän joukollemme löytyy kaksi kimppataksia, joista toiseen tunkee suurin osa retkiporukkaa, toiseen jäimme museonhoitaja Georgette ja minä. Taksi kiukuttelee aikansa näin vähäistä kuljetusta, mutta lähtee sitten liikkeelle. Alphonse, joka on osallistunut taksijahtiin, maksaa meistä jokaisesta 1500 cefaa etukäteen. Onneksi Georgette on riittävän viisas luvatakseen, että minä maksan omasta paikastani puolet lisää, joten etuistuimelle ei oteta kanssani ketään muuta. En tällä järjellä ymmärrä, miten se edes onnistuisi. Istuisinko vaihdelaatikon päällä vai toisen matkustajan sylissä? Takapenkille tunkeekin sitten matkan varrelta poimittuna kolme miestä litistämään Georgetten yhteen nurkkaan.

Jo siinä taksia odotellessa oli tullut mieleen, etteikö arvovieraalle olisi voinut tilata taksia taidemuseolta ja viedä hänet lentokentälle ja meidät, koko porukan, talon autolla takaisin Villa Karoon. Ajatus palasi mieleen, kun taksiryskytys loppui varojen säästämiseksi jo tienhaaraan, josta ryskytän paikalle osuneen mopon selässä perille illan alkaessa jo pimetä.

Seuraavan arvovierasparin kohdalla asia ei juuri parane, mutta tapahtumien suunta on häkellyttävästi toinen. Suomen Länsi-Afrikan alueen suurlähettiläs oli viimeinkin, yhdentoista vuoden odotuksen jälkeen, luvannut tulla tutustumaan Villa Karoon. Meitä jää sinä sunnuntaina Honkasalon pariskunta ja minä sattumalta taloon, kun muut lähtevät jälleen retkeilemään. Puolen päivän maissa näen terassilta, että Antero Honkasalon kanssa juttelee joku pariskunta mosaiikkipihalla. Ketään muita ei ole liikkeellä talossa. Eurooppalaisia turisteja, ajattelen.

Eivät ole. On suurlähettiläs prinssipuolisoineen. Kulttuurikeskuksen pomo Kwassi ehtii paikalle ehkä puolen tunnin kuluttua, loppu seurue vähin erin sen jälkeen. Kwassi on nimittäin päättänyt, ettei tule turhaan odottamaan, kun ei lähettiläältä ole tullut tarkkaa saapumisaikaa. Saavat sitten odotella, arvovieraat, yksitoista vuotta kutsun laiminlyöneet. Täällä suomalainen vaatimattomuus pitäisi vaihtaa kunnon seremoniallisuuteen, tai se kostautuu.

Villa Karosta on selvästi tullut myös afrikkalaisten arvovieraiden kokoontumispaikka, ja hyvä että yhteiskuntasuhteet pelaavat, mutta kongressi- ja seminaaritoiminta näyttää olevan lähes päivittäistä. Pienen keittiön resurssit ja erityisesti työntekijöiden jaksaminen alituisen cateringin keskellä herättää ihmetystä meissä stipendiaateissa, jotka aina joskus koemme olevamme kuokkavieraita tämän menestyvän liiketoiminnan riesana. No, Suomi leikkaa kulttuurin ja niin ollen myös instituuttien tuesta sillä tehokkuudella, että kaikki tuloa tuottava toiminta lienee välttämättömyys.

Juhlintaa

Juhlatoiminta on myös osa talon palvelua. Vatsasairauteni alkoi, kun saimme kutsun osallistua samana lähettilässunnuntaina esi-isien ja henkien kymmenvuotismuistojuhlaan, jota vietti talon ompelijan toistasataapäinen suku.

Monitoimitalon lavan taakse oli pystytetty valtava katos, varustettu muovituolein ja pöydin ja koristeltu vaaleanpunaisin silkkinauhoin ja ruusukkein. Tuoleilla söi ja joi parhaimpiinsa tälläytyneitä sukuhaaroja, joista joillakin oli saman kuosin vaatteet erottamassa perhekunnat toisistaan.

Isien henkiä juhlitaan koko komeudessa maailman valloittaneilla muovipenkeillä.

Isien henkiä juhlitaan koko komeudessa maailman valloittaneilla muovipenkeillä.

Juhlat olivat jo jatkuneet jonkin aikaa, kun kutsu oli käynyt meille, jotka olimme talossa paikalla, ja sivupöytä katettu juhlatilan liepeille.

Viskipullot ovat nousseet katoksen suojassa pöytiin viinipullojen vierelle, hiipat ja jättiruusukkeet päissä taipuneet jo vähän vinoon. Yksi hikinen pappa yrittää puvun housuissaan ja solmio kireällä saada porukkaa innostumaan tanssista, mutta laihoin tuloksin. Muutama pari käy silloin tällöin pyörähtelemässä esiintymislavan betonilla, siinä kaikki.

Ja meille tuodaan ruokaa. Paperilautasista saa pidellä kiinni rantatuulessa ja mukit pyörivät minne sattuu. Mutta ruoka ei lopu, ja se on kaikki talon kokin Yvetten ansiota. Hän on varustautunut hoitamaan koko jättitarjoilun. Ruoka ei lopu, mutta ilmeisesti viime erät kuitenkin kärsivät helteestä. Oletan, että vatsani väänteet alkavat majoneesisalaatista, jonka vihannekset ovat vielä tiiviitä, mutta kastike ilmeisesti jo jälkiparasta vaiheessa. Jotkut talon väkeen kuuluvista juhlijoista käyvät juttelemassa, muuten saamme olla rauhassa, töllisteltävinä, mutta myös kuvaamassa juhlijoita.

Mitään seremonioita esi-isät eivät saa osakseen, mutta kyllä heidän kunniakseen syödään, juodaan ja grillataan avotynnyreissä varteenotettavia määriä lihaa ja kalaa. Kun vatsaani ensi kerran vääntää, luovutan. Juhlat jatkuvat.

Myöhemmin illalla kuulen jonkinlaista messuamista, joka välillä katkeaa lapsikuoron esityksiin ja ajattelen, että ehkä seremoniaosuus on viimeinkin päässyt käyntiin. En malta olla vääntäytymättä vuoteelta ottamaan selvää. Väärin luultu: messu tulee nauhalta ja juhlista oli jäljellä muutama humalainen olalle taputtelija ja jälkien korjaaja, siinä kaikki.

Toinen juhlinta, jonka todistajaksi osun sattumalta, on vielä kymmenkertaisesti mahtavampi tapahtuma, mutta sitä ei onneksi vietetä Karossa. Vain talon ohituskatu on juhlan etappina. Olen jälleen yksin talossa kirjoittamassa muiden mentyä markkinoille. Poden nyt vuorostani nivelsiteen venähdystä polvessa. Se on tulosta kahdesta jättiaallosta, josta ensimmäinen heitti minut mahalleen ja toinen, jonka alta pyrin pois, sai ponnistavan polven kääntymään vikasuuntaan. Olen siis jo toistamiseen toipilas.

Olen kirjoittanut nauttien totaalisesta rauhasta, kun kadunpuoleisesta ikkunasta alkaa kuulua meteliä, joka vaikuttaa suorastaan suurkaupungin liikenteeltä. Ajattelen ensin, että lähitontille rakennettavaan meritukikohtaan on jokin joukkokeskitys meneillään. Kun menen ikkunaan, tulen vakuuttuneeksi, että kyseessä täytyy olla jokin kansallinen manifestaatio. Ajoneuvoja menee kadulla perä jälkeen, myös sotilasasuisia kyydittävinään, mutta enimmäkseen siviilejä. Heitä vaeltaa myös satamäärin jalan ohi Karon, kaikki ovat tulossa kirkon tienmutkan takaa. Vanhimmat vaeltajanaiset näyttävät nappaavan pitkän suoran alkaessa mopotakseja alleen, mutta se on hankalahkoa, koska kaikki osallistujat ovat ehdottomasti hienoimmissa tamineissaan, eikä mopon selkään kiipeäminen tahdo luonnistaa, kun päällä on pagne ja ikävuosia kertynyt tietty määrä.

Kun kulkuetta on jatkunut niin, että olen päässyt laskelmissani toiselle tuhannelle ja alkanut olla vakuuttunut siitä, että kyseessä on vähintään presidentin maakuntamatka, käyn kysymässä talon vartijalta, mitä on tekeillä.

– Hautajaissaattue, hän sanoi. – Eivät ole Grand Popolaisia. Muualta ovat.

Kosinta

Olen käynyt ensimmäisellä hankintaretkelläni kioskissa ja vihanneskaupassa, kun saan ensimmäisen kosintani tällä matkalla. Kaljupäiseksi ehtinyt sydämenrasta on vakuuttunut, että meidät on luotu toisillemme.

Olen päättänyt virkistää mieltäni kylmällä lasillisella roseeta ennen kuin suuntaudun paluumatkalle raahaamaan ostostaakkaa Villa Karoon. Siis suuntaan Maison Blancheen, jota jotkut ovat jo suositelleet hyvän ruoan paikkana kauniilla näköalalla. Tilaan tyhmä roseeta sen sijaan, että olisin kysynyt, mitä talosta löytyy. Roseeta luvataan, enkä vieläkään tiedä, mistä asti sitä haetaan ja millä siitä saadaan kylmää, mutta aikansa se ottaa ja pullo on sen hintainen, lasillista oli turha pyytää, kun pullo kerran on avattu. Muita asiakkaita ei todennäköisesti olisi ihan pian näköpiirissä.

Sydämenrasta tulee esittäytymään, kun nautin lasillistani, istuutuu luvan saatuaan vastapäätä ja puhuu pehmeällä äänellä siitä, kuinka yllättävästi voikaan löytyä se, jonka sielunkumppanuuden voi heti aavistaa. Hän on varma siitä, että meistä tulisi mitä parhain pari. Asian vakuudeksi hän haluaa esitellä, kuinka tyylikkäitä Maison Blanchen hotellihuoneet ovat. Kieltäydyn kunniasta. Häntä on hieman vaikea pöllyttää tiehensä, sillä hän esittäytyy hotelli-ravintolan toimitusjohtajaksi, ja paikan henkilökunta selvästikin tottelee häntä. Kun viimein saan roseelasilliseni siemaistuksi, on aikaa kulunut melkoisesti ja minulta kysytään, jätetäänkö pullon loppu talteen minua varten. Lupaan siis tulla seuraavana päivänä syömään.

Kalju rasta saattelee tienhaaraan asti, ja kun matkalla heiluttelen huolimattomasti aurinkolasejani, toinen sanka irtoaa. Hän pyytää saada katsoa ja panee lasit sen jälkeen rintataskuunsa luvaten korjauttaa ne heti huomiseksi.

Seuraavana päivänä pyydän Honkasalot henkivartijoikseni, kun lähden lounaalle. Heillä ei ole mitään sitä vastaan. Rastaa ei näy.

Asetumme istumaan ja olen lähinnä huolissani aurinkolaseista, jotka on teetetty omilla vahvuuksillani. Tilaan kuitenkin ruoan, kun kerran olen suomalainen – ja suomalainen pitää lupauksensa. Sillä välin pomolle lienee soitettu ja hän änkeää pöytäämme pienen läppärinäytön kanssa näyttämään kuvia Afrikan luonnosta. Hän on myös ilmiselvästi vahvistanut oloaan aamupäivän mittaan huomattavalla alkoholiannostuksella. Yritämme kestää hermostumatta syömiseni ajan. Ilmoitamme kuitenkin melko määrätietoisesti, että Afrikan luontoa näkee Suomen tv:stä sen verran paljon ja isompina kuvina, että pidämme täällä parhaana tarkastella sitä vain paikan päällä ja vain luonnossa. Kysyn aurinkolasejani, niitä hänellä ei näytä olevan matkassaan, ja olen jo varma niiden jäävän ikuisiksi ajoiksi Afrikan luonnon pariin.

Pudoteltuaan muutaman DVD:n lattialle ja uskottuaan viimein, ettei meitä katseluta, hän poistuu hetkeksi ja palaa jossain määrin toenneena. Kun olemme jo tekemässä lähtöä, hän tarjoutuu jälleen saattamaan tienhaaraan. Käytän tilaisuutta haukkuakseni hänet siitä, että hän esiintyy epäasiallisessa kunnossa juuri, kun olen vielä tuonut ystävänikin tutustumaan hänen paikkaansa. Mies on hämmästelevinään, joten ilmoitan tylysti hänen olleen tolkuttomassa kännissä. Hän kuitenkin yllättää lopuksi vetäisemällä rintataskustaan aurinkolasini – korjattuina.

Käyn valkoisessa talossa vielä yhden ainoan kerran. Nuukana ihmisenä ajattelen kallista kolmannespulloani roseeta ja astelen rantaravintolaan toivoen, että sydämenrasta hoitaa puuttuvaa rastaansa muualla.

Viinipulloani on valitettavasti säilytetty lämpimässä ja provencalin kanani kestää loputtoman kauan, koska kokki pitää hakea kaislamattoineen rannalta. Kun ateria on lopuillaan, kukapa paikalle ehtiikään ellei itse pomo Rumialde, joka on jo pariin kertaan esittäytynyt myös nimellään. Ilmoitan olevani lähdössä ja hän esittää mukanaan tuomalleen kaverille, että olen varmaankin vihainen, kun hän ollut muutaman päivän poissa Gambian-matkalla. No, hän saa selittää mitä haluaa ja tivata useaan otteeseen, olenko vihainen. Sanon, että en tosiaan, mutta hänen seuransa ei nyt kerta kaikkiaan kiinnosta. Hän saattelee jälleen tienhaaraan ja kysyy, voisiko tulla tervehtimään Villa Karoon. Ilmoitan, että parempi, ettei.

Tyrkkysulhanen jää tienhaaraan. Onneksi puhelimessa on viestejä kotoa, niitä joita kaipaan täällä.

Tuskien taival

Togo 2011

Toinenkin Villa Karon retkistä on nyt takana. Retki suuntautui Togon pääkaupunkiin Loméen. Lähdön aatto oli jo sellainen, että olisi ollut varmasti parasta luopua koko ideasta. Olin edellisen iltapäivän aalloissa venäyttänyt polveni sisäsyrjän nivelsiteen.

Illan mittaan valkeni toinenkin yllätys. Ilmoitus retkestä oli ollut koko ajan tulostani alkaen talon ilmoitustaululla ja sen hinnaksi oli määritelty 13 000 cefaa. Kun maksun hetki koitti, lappu oli vaihtunut toiseen, jossa hinnaksi oli merkitty 20 000 cefaa, siis yli kolmannekseen enemmän. Kukaan meistä mukaan ilmoittautuneista ei ollut asiasta kovin hyvillään ja itse ilmoitin varsin määrätietoisesti, että hyvään kauppiastapaan ei kuulu ilmoitella tietyllä hinnalla ja nostaa maksun koittaessa hintaa järkyttävän suurella korotuksella. Ainoa selitys, jonka saimme oli, että hinnat ovat nousseet. Aika äkillisesti siis ja tosi rajusti.

Kipu yltyi illan mittaan ja yön unet jäivät vähäisiksi. Onneksi talon lääkekaapista löytyy aamulla pari ideaalisiteen pätkää, joilla saan polven auttavasti tuetuksi.

Lähden sittenkin matkaan. Keskeisin syy päätökseeni on itse asiassa sopimus tavata Loméssa Julien, Burkinan kurssille osallistunut teatterilainen, ja keskustella sikäläisistä koulutusnäkymistä. Siis jalka paketissa kohti rantatietä, joka on Beninin puolella kohtuukuntoinen, mutta muuttuu Togossa kuopparaitiksi.

Matka sujuu kohtalaisesti väljässä, ilmastoidussa autossa, mutta rajalla eri tarkastuspisteet ja niiden välisten matkojen taittaminen osoittavat, ettei mukaan lähtö ehkä sittenkään ollut ihan viisasta. Rekkoja on jonossa kilometrikaupalla ennen rajaa ja sen jälkeen. Muu liikenne hidastelee ja väistelee. Pieni Suomi ei tässäkään asiassa ole yksin.

Loméssa ohjelma alkaa perinnetaiteen näyttelyllä. Sveitsiläisen keräilijän yksityiskokoelmat sisältävät varsin laadukasta taidetta eri puolilta Afrikkaa ja eri aikakausilta. Paikan opas kertoo, että taide-esineet ovat myytävänä. 88-vuotias pappa on päättänyt missionsa Afrikassa ja muuttanut takaisin Sveitsiin. Perillisten intona on panna rahoiksi jo ennen vainajaa. Sääli elämäntyötä.

Gallion-ravintola on seuraava etappi. Lounastamme verkkaisalla aikataululla ja Julien tulee kahvin aikaan juttelemaan. Maan tilanne on teatterintekijälle siinä määrin synkkä, että lohdutuksen sanoja on vaikea keksiä. Rahaa ei saa tolkullisimpaankaan projektiin, visuaalisia osaajia puuttuu. Näyttelijäosaamista löytyisi, jos sillä tienaisi. Hän haaveilee nukketeatterin perustamisesta. Lupaan tukea hänen omia opintojaan ja ammatillisia pyrkimyksiään jonkinlaisena etämentorina, mutta enempää en osaa luvata. Teatterin tiedotuskeskus on menettänyt mielenkiinnon näiden vaikeiden kehitysyhteistyöprojektien hallinnointiin ja osaamiskapasiteettikin siirtynyt Riitta Seppälän myötä eläkkeelle.

Olemme jo matkan alussa sopineet, että Loméssa käydään pankissa. Ajamme ison pankin eteen, mutta Alphonse ilmoittaa, että se onkin tähän aikaan kiinni. Hän itse hoitaa pitkään erilaisia pankkiasioitaan automaatilla. Matkalaisista myös Pasi saa tarvitsemansa varat sieltä. Minä en. Korttini eivät sovellu täkäläisiin automaatteihin.

Niinpä jatkamme matkaa ostoskaduille sopien, että käymme myöhemmin pankissa. Alphonse tosin heittää, että onhan torilla mustanpörssin vaihtajia. Retkikuntamme kaahaa vauhdilla läpi artisaanikadun, jossa takkiin liimautuvat kauppiaat saavat minulta jo varsin tylyn kohtelun. Yritän pysyä muiden perässä. Sitten poikkeamme kangaskaupasta toiseen. Näen yhdellä ylähyllyllä arvokkaan näköisiä kankaita, jotka viimeinkin kiinnostaisivat, mutta lasken, ettei niitä osteta viime pennosillani. Kävelemme, seisomme, kävelemme.

Käymme pyynnöstäni hetken istumassa kirkossa, jonka seinillä on valkoisen Kristuksen kärsimystarina merkillisinä kaksiulotteisina reliefitauluina. Jatkamme kristilliseen kirjakauppaan, jossa ei todellakaan ole yhtään taidekirjaa. Ainoa kiinnostava kuvallinen paikallishistoriakin on ihan liian kallis. Ostan pari sanomalehteä ja odottelen, kun Pasi, kuvanveistäjä ammatiltaan, valitsee kymmenittäin lyijykyniä ja vihkoja vietäviksi lähikylien lapsille.

Kirjakaupassa ei näy enää ketään muita. Menemme vastapäiseen kangaskauppaan, jossa olemme sopineet tapaavamme, kun kirjakauppa lakkaa kiinnostamasta. Ei ketään. Joitakin valkoisia naisia on käynyt ajat sitten. Seisomme Pasin kanssa kadunkulmassa ja odottelemme. Ei ketään. Innostan Pasin puhelimeen. Soittoyrityksiä. Cimon harjoittelija, joka toimii matkan vetäjänä, on taas kaikkialla muualla kuin näkyvissä tai verkossa. Päätämme lähteä tallustelemaan kohti sovittua tapaamispaikkaa, jonne Karon auton pitäisi tulla meitä noutamaan. Se on ollut teillä tietymättömillä lopun iltapäivää.

Eräässä kulmassa huomaamme avoimen pankin ja painelen jo sisään asti vain huomatakseni, ettei minulla ole rahaa eikä passia. Passini ja vaihtorahani, jotka odottavat pankin kassaholviin pääsyä, ovat auton kyydissä harjoittelijan suosituksen mukaisesti.

Pasi seisoo ulkona ja lupaa lainata rahaa, kunnes muistaa, että hänkin on jättänyt arvoesineensä autoon. Siispä jatkamme matkaa, nyt pankin kulmalta väärään suuntaan, eikä treffikadun päässä kiilteleviä Superieure-kirjaimia tule koskaan näkyviin, vaikka takana on jo matkaa korttelikaupalla. Polveni vihoittelee jo niin, että olen varma sen sanoutuvan lopullisesti irti yhteistyöstämme. Soittelemme taas ilman tulosta ja ehdotan, että palataan takaisin kangaskaupan kulmaan, koska sieltä meitä ehkä osataan etsiä, jos jollekulle tulee moinen mieleen.

Kulmalla Pasia nykäisee hihasta nuori mies, joka sanoo että hänet on laitettu asialle kertomaan, että muut ovat läheisessä supermarketissa. Siispä sinne ja nyt jo vihaisena. Kysyn, mitä moinen käytös tarkoittaa. Harjoittelija ja hänen stipendiaattiystävänsä ovat olleet vetäytyneinä tyttöjen juttuihin jonnekin kirjakaupan lokeroon, jonka edessä tosin oli ollut siivoustarvikkeita, joten ehkä heitä on ollut vähän vaikea havaita…

Taivallamme autolle. Kun pääsen sisään, esitän toivomuksen, että lähtisimme matkaan pankin kautta. Alphonselle se ei sovellu. Hän sanoo, että onhan alue, jolta juuri palasimme pankkeja pullollaan. Sanon, ettei siitä ole ollut paljon apua, kun käteisvarat on neuvottu jättämään autoon ja pankissa poikkeamisesta sovittu. Ei vaikutusta.

Paiskaan auton oven kiinni ja lähden takaisin matkaan. Ainoa mukana oleva vaihtorahani on 200 euron seteli. Kauniit pienet cefani on käytetty lopullisesti loppuun. Annan setelini pankin vaihtokassalle ja saan sen hetken päästä takaisin kahdelta selkäni takana istuvalta pukumieheltä.

– Tätä ei vaihdeta.

Rahassa on noin viiden millin halkeama taitoskohdan ylälaidassa, eikä se näin ollen kelpaa heille. Kerron kuinka uskomatonta heidän käytöksensä on. Opiskeluaikojen kesäpankkikokemuksella tiedän, että pankin tulee lunastaa setelin puolikkaatkin, jos numerot täsmäävät. Ja millaista cefaa nämä itse käsittelevätkään täällä, useat niin kuluneita ja likaisia kuin olisivat neoliittiaikana elefantinnahasta tehtyjä. Saarnani kaikuu kuuroille korville.

Pankin oven ulkopuolella on mustan pörssin tyyppi, joka on heti valmis vaihtamaan. Ehkä hän on sisällä istuvien pukumiesten paras kaveri. Painun hänen ohitseen puhumatta ja pukahtamatta ja linkkaan takaisin autolle.

Alphonsen kanssa asiointini on päättynyt tähän, kotiinkuljetusta lukuun ottamatta. Villa Karon maksukuitit jätän tällä viikolla maksamatta ja siirrän ne ensi viikon pinoon, kunnes harjoittelija käy Cotonoussa vaihtamassa ehdottoman ehjät setelit käyttööni.

Onhan täällä halpaa. Mutta ei niin halpaa.

Tulipalo ja tanssit mosaiikkiterassilla

Benin 2011, jatkuu

Eilen sattui lähipöheikössä pieni nurmikkopalo. Savun haju tuntui terassille kitkeränä jo aika pitkään ennen kuin lähdin katsomaan, mistä on kyse. Lähipuiden ja palmujen keskeltä nousi sankka savupatsas. Oletin ensin, että joku jääräpää polttaa roskiaan sunnuntaina, mutta huolestuin, kun savu näytti tulevan Villa Karon tontilta. Kysyin huoltomieheltä, onko tilanne kontrollissa ja arvasin ettei, kun hän lähti juosten kiertämään puita, joiden takana kärysi. Pian hän palasi ja yritti vetää puutarhaletkun palopaikan kohdalle. Se ei riittänyt. Seuraavaksi hän kysyi Possotome-vesipulloja. Oli vaikea uskoa korviaan. Siis ei sammutinta, ei sankoja? Tyhjiäkö? kysyin. Niitä.

Juoksin yläkertaan ja keräsin näkösällä olleet tyhjät pullot omasta ja muiden huoneista kainalooni. Huoltomiehen pikkupoika juoksi vastaani ja vei pullot isälle, joka lirutti niihin vesijohdosta vettä ja lähti sitten poikansa kanssa kiikuttamaan niitä metsikön ympäri. Muistin nähneeni yläkerran vessassa pienen ämpärin ja Antero Honkasalo nappasi sen minulta, kun tuli vastaani. Hän liittyi sammutusjoukkoihin. Pieni poika oli tällä välin keksinyt, että mahtuu oksien alta metsikköä kiertämättä suoraan palopaikalle ja syöksyi puiden sekaan uudet pullot matkassa, kunnes isä kielsi käyttämästä oikotietä. Poika kuitenkin mitä ilmeisimmin vaikutti siihen, että palo saatiin ajoissa hallintaan. Pumppusäiliö? Vaahtosammutin? Sammutuspeite? Suomi hoi: Villa Karo needs you!

Kotikäynti

Olemme matkalla museonhoitaja Georgetten luo kutsuttuina päivälliselle: matkalla hänen moponsa on ajanut edestakaisin ohi kolmeen kertaan. Ruokaa on viety Villa Karon keittiöstä, jossa se on valmistettu, perille upouuteen kotiin.

Kun pääsemme kaupungintalon risteyksen kohdalla, kadun varressa, toisella puolella, on uusi rakennus ja sen sisäpihalla pieni erillissiipi, betonitiilimuurein erotettuna katukujasta. Keskellä pihaa on suuri kuoppa. Kaivo? Miltähän syvyydeltä täällä löytyy muuta kuin merivettä?

Kolme porrasta ja ovesta sisään. Sen takaa löytyy kolme pienehköä huonetta, takapihan puolella on erillinen keittiökomero. Georgette on juuri muuttanut tänne ja nämä ovat kai tupaantuliaiset. Hän on kattanut meille mopoilla kuljetetut muovisäiliöt, lautasia, haarukoita, limsa- ja mineraalivesipulloja ja kaksi lattiaan tökättyä kynttilää, kaikki asunnon suurimman huoneen lattialle. Istuudumme kaislamatoille. Toisella kymmenellä oleva tyttö on tullut koulusta. Georgette kertoo pitävänsä sukulaistytöstä huolta. Vanhemmat ovat köyhtyneet niin, ettei heillä olisi enää varaa antaa tytön käydä koulua, joten Georgette on ottanut hänet luokseen asumaan. Nyt molemmilla on oma huone ja huoneissa sänky.

Olohuoneessa, jonka lattialla istumme on telkkari ja yksi keittiönpöytä, joka on lastattu kirjoilla ja vihkoilla. Nurkassa on televisio, kaksi digiboksia ja lattialla toistaiseksi lojuva lautasantenni. Kun istumme lattialle ja emäntä alkaa jakaa valtavia kauhallisia riisiä, papa-kalaa ja maapähkinäkastiketta, tuoksu on vastaansanomaton. Samassa huoneeseen syttyy sähkövalo. Ovenpielessä puuhannut haalarimies on saanut tehtävänsä suoritetuksi. Saamme todistaa, että kahteen muuhunkin huoneeseen napsahtaa valo päälle. Tyttö voi lukea illalla läksyt.

Ateria on herkullinen, ja sitä on taas iltaruoaksi ihan liikaa. Niin täällä aina. Joku tosin vaatii lisääkin riisiä, kun se on jo takuuvarmasti jaettu viimeiseen jyvään. Emäntä ja tyttö syövät yhdeltä lautaselta samaa annosta. Tyttö kertoo käyvänsä koulua vuoroajoin. Nyt hän on juuri tullut koulusta seitsemän maissa illalla. Aamulla pitää olla taas seitsemältä koulussa.

Kun ruoka on lapioitu, saamme hibiscusmehua, joka toimii oivallisena jälkiruokana. Emäntä on käynyt Suomessa kerran ja näyttää unelmiensa maasta otettuja valokuvia. Hän pääsee jälleen ensi kesänä matkaan, suunnittelemaan Helinä Karjalaisen museon kanssa solmittavaa yhteisnäyttelyä. Hän vakuuttaa opettelevansa suomea, kun on ensin opiskellut englannin.

Alamme tehdä lähtöä, kun emäntä päättää nostaa moponsa pihalta sisään yöksi, ettei sitä viedä. Hänelle on ruokavaroja varten kerätty kolehti, 2000 cefaa per henkilö. Annan lisäksi tupaantuliaislahjaksi yhdet helmet ja laukun ja sanon että toinen tytölle, toinen hänelle. Seuraavana aamuna hänellä on kaunis puku ja helmet kaulassa.

Kotimatkalla pitää poiketa tarkastamaan legendaarinen Lion-baari, jossa stipendiaattinuoriso on tämän tästä istunut iltaa. Sirenan Louis on sielläkin paikalla, jututtaa baaritiskin ääressä jotain valkoista miestä. Väkeä on lisäksemme pari pöydällistä, yhdessä mustat, toisessa valkoiset. Meidän pöytäämme tilataan rommicocktaileja. Juon omani nuoruuden rommibacardeja muistellen. Juoman loppu tosin maistuu luvattoman inkivääriseltä. Nimeltään se on beach-lion. Yksi musta mies tanssii keinuen lavalla pimeänä varjona. Lasillinen riittää ja lähden taivaltamaan Karoon päin yksinäni, muut jäävät drinkkien pariin. Saan lainaksi taskulampun, joka on tarpeen, mutta reistailee, kuten omanikin, jonka olen ollut vakuuttunut ottaneeni mukaani. Huoneestani se sitten löytyy.

Matka yksin pimeässä, taskulampun reistaileva valokiila tiukasti tien pintaan suunnattuna, on yhtäkkiä huomattavan pitkä. Viereeni pysähtyy mopo. Olen juuri sanomassa, että kävelen enkä tarvitse kyytiä, kun käy ilmi, että asialla on jälleen Louis. Hän sanoo, ettei päästä minua yksin kulkemaan tien pimeää osuutta. On ilta, jolloin porukkaa on liikkeellä ja minut ryöstetään ilman vaiheita, jos jatkan yksin. Olen pitänyt Grand Popoa rauhallisuuden perikuvana, mutta levottomia varjoja täynnä oleva valtatie ei äkkiä tunnukaan niin viattomalta. Louis lupaa päästää minut uudelleen sulattelemaan ruokaani lähempänä Karoa, missä tienvarret on valaistu. Uskon nuorta miestä, hyppään kyytiin ja olen itse asiassa oikein kiitollinen huomaavaisuudesta. Kuu on nyt hämyverhon takana, kuten koko näkyvyys. Päivät ovat edelleen kuumia, aamuyön tuuli jo huomattavan viileä. Harmattan tekee tuloaan.

Harmattan

Kirkkaat aamuauringot, jotka ovat ilmestyneet kuuden ja seitsemän välillä, ovat kadonneet. Päivä nousee kuin valoverhon takaa, vähitellen kirkastuen, mutta silti harson taakse jääden. Mainingit tulevat jostain kaukaa, jylisevän mittavina. Tänään ne lyövät komeasti töyrään yli ja työntävät muoviriekaleiden, kangaspalojen, pullonkorkkien ja muun sekalaisen roinan vyöhykettä ylemmäs lähes asutusta. Pienet taskuravun malliset hyönteiset laskevat mäkeä ranta-aalloilla. Kun aalto häipyy, niitä ei näy. Ne kaivavat salamana hiekkaan pienen reiän, johon sukeltavat.

Muurahaiset ovat täyttäneet pienen vesipannuni pohjan. Yhden kupin keitin on täällä pulputtanut vain vettä, mutta ilmeisesti siinä on sittenkin jäljellä kahvin aromi kotoa. Siellä ne nyt vilistävät keittimen vesisäiliössä. Rikon keittimen valutuskupista korvan, kun yritän saada ne hukutetuiksi lavuaariin ja samalla estää niiden kiipeilyn käsivarsillani. Saan ne huuhdotuiksi veden kyytiin, mutta keitinkin on sen jälkeen entinen ja lentää roskakoriin. Harmattan on tulossa harmeineen.

Illalla taivaalla näkyvät vaihteeksi tähdet, mutta kuu on tällä erää kokonaan kadonnut. Odotamme harmattania. Polvivamma muistuttaa itsestään intensiivisesti.

Aamuyöllä, kaiken metelin vaiettua ja luonnon vetäessä henkeä vain meren hengityksen tahtiin, herään hiljaisuuteen. Ulkona on mitä omituisin valaistus. Kuu, jonka olemme kadottaneet, kumottaa ilmeisesti suoraan talon yläpuolelta, koska sitä on mahdoton nähdä terassilta. Sen valo lepää omituisen luunkeltaisena tai hämäränharmaana maiseman päällä. Se on kuin suuren tehdashallin likaisenkellertävä yleisvalaistus, jossa kaikki plastisuus uppoaa kuin seinään. Pinnan kohoamia ei näy, ei erillisiä kohteita, vain mattana makaava yleisvalo, joka kattaa koko tienoon ja painaa sen litteäksi ja kelmeäksi.

Leffassa

Villa Karo tarjoaa kylän väelle perjantai-iltaisin elokuvan, joka heijastetaan ulkorakennuksen seinään. Tällä kertaa se on yllätyspaketti, koska aikaisemmin ilmoitettu ”Casablanca” on hävinnyt jonnekin ja pannut ohjelman sekaisin. Näemme sen tilalla senegalilaisen kylätarinan, jonka nimeä en ehdi nähdä. Se kertoo tyttöjen ympärileikkauksen seuraamuksista, vastustuksesta, miesten umpiluupäisyydestä ja järjen hitaasta mutta varmasta voitosta kylän naisten yhteisin voimin.

Miesten saavutuksiin kuuluu mm. radioiden takavarikointi kaikilta kylän naisilta, jotteivät nämä saisi vaikutteita ulkopuolisesta maailmasta. Niinpä he kasaavat moiset pahuuden lähettiläät kylän keskusaukiolle, jossa naisten omista ansioistaan säästämät laitteet sulavat muovimassaksi, josta nousee paha käry. Kaikki miehet myös vannovat kokouksessaan vuorollaan, etteivät ikinä ota leikkaamatonta naista eli bilakakoroa puolisokseen. Vaikka polttorovio käryttää alkaliparistot ja muoviroinan, naiset eivät lannistu.

Sitten kaksi initioitavaa nuorta naista hyppää kaivoon kohtaloaan pakoon ja pienin, joka raahataan väkisin ympärileikkaajien käsiin, kuolee silvontaan. Silloin naisten mitta on täysi. Pelkäämättä ja joukkovoiman kantamina he ilmoittavat, ettei tapaa enää tällä kylällä noudateta. Ympärileikkaajanaiset ajetaan tiehensä ja kylän äijät saavat kuulla kunniansa. Elokuva on tehokas kuvaus patriarkaalisesta yhteisöstä, jossa vanhin veli, isä ja puoliso määräävät vastaansanomattomasti kaiken.

Vaikutelmaa terästää, että joudun ärjymään murrosikäisille klopeille, jotka pitävät omaa show´taan ympärileikkausaiheen innoittamina, mutta on turha toivo yrittää saada heidät vaikenemaan.

Tanssin pyörteissä

Täällä täytyi mennä tanssitunnille, kun Suomi jäi seisomaan lumeen. Paitsi, että tänä vuonna lumi viivyttää tuloaan ja sää ravistelee koko kansan sähkökatkosten partaalle.

Noel on tarjoilijana Aubergessa, mutta hän on myös tanssija, kuten lähes kaikki täällä. Hän tekee yhteistyötä Tiina Lindforsin kanssa ja pitää meille ensimmäisen tiputanssituntimme, jonka oikea nimi on sandro, surutanssi. Kaikki täällä tanssivat sitä pienestä suurimpaan, ja siitä on suru kaukana.

Tungen polveni Suomesta tilattuun tukisiteeseen ja heilun mukana tunnilla. Joudumme treenaamaan auringonpaahteessa, mosaiikkiterassilla, koska talon monitoimitila on vuokrattu ulkopuolisille. Samanlaiseen kuosiin puetut osallistujat ovat opettajia, jotka juhlivat eläkkeelle jäävää työtoveriaan loputtomien kaljakorimäärien, juhlapuheiden ja jo juhlien järjestelyvaiheessa raikuvan musiikin säestyksellä. Emme siis pääse katokseen tanssimaan emmekä tunnin aluksi juuri liioin kuule rumpusäestystä musiikin pauhatessa estoitta silloinkin, kun koko talossa on menossa sekä sähkö- että vesikatkos. Opettajilla on tietenkin mukanaan oma generaattori.

Omalta kohdaltani opiskelu jää kahteen osallistumiskertaan. Hikitanssi kovalla kivialustalla saa polveni ärtymään, niin että jatkossa joudun seuraamaan tunnit kuunteluoppilaana.

Syömme usein joukolla illallista Saveur-ravintolassa, jossa on kelpo keittiö. Lapset tanssivat meille lähes joka kerta villeinä, pareittain tai akrobatiaryhmissä, niin kauan kuin jaksamme katsoa tai tanssia hiekkalattialla mukana. Ihmetellä sopii, kuinka aamuseitsemän kouluvuorolaiset pärjäävät tämän harrastuksensa ohessa.

Kirjailija Riikka Pulkkinen on liittynyt stipendiaattien joukkoon ja jo ensimmäisenä tanssi-iltana erehtynyt tarjoamaan lapsille rahaa. Niinpä rahan kärkynnästä onkin tullut show´n perimmäinen tarkoitus, tanssin ilo ei enää pelkkänä riitä. Sääli.

Parhaana iltana meille on varattu oikein pupu-show, jossa pieni seremoniamestari on pukeutunut pupunaamioon ja harmaaseen riippuvahihaiseen takkiin, joka mahdollistaa tassukoreografian. Tämä duracell-pupu toimii muiden tanssijoiden asemoijana ja vuoropäällikkönä. Touhua katsellessa on ihan pakko nauraa.

George ja Camilla

Kerran, Saveurissa syötyämme, jään jälkeen muista pudistamaan hiekkaa kengistä. He pysähtyvät odottamaan ja juttelevat kolmen batiikkipaitaisen tyypin kanssa, jotka putkahtavat ulos Saveurin tontilla sijaitsevasta pikku majasta. He osoittautuvat muusikoiksi, joista yksi kertoo tulleensa juuri Suomesta. Hän on siis mitä ilmeisimmin erään ystäväni mainitsema George, joka hänen piti esitellä minulle moneen kertaan syksyn mittaan Helsingissä, mutta ne aikataulut…

Sanomme siis viimein käsipäivää. Pojat kertovat, että he tulevat soittamaan Saveurissa iltaisin ja joskus tilausryhmille päivälläkin.

Seuraavan kerran Saveuriin poiketessani orkesteri on päivähommissa. Suuri seurue ruokailee pihakatosten alla. Ravintola on lähes tyhjä. Oven vierellä juo kaljaa yksinäinen nainen, jonka arvelen flaamittareksi. Tauon aikana George tulee uusimaan tuttavuuden ja esittelee arvoituksellisen yksinäisen naisen, vaimonsa, joka on suomenruotsalainen Camilla. Sovimme, että tapaamme seuraavan viikon mittaan.

Myöhemmin kuulen Georgen ja Camillan käyneen jo kerran Villa Karossa minua etsimässä, mutta olen sattunut olemaan muualla. Siispä sovimme tarkemmin milloin tapaamme. George tulee paikalle ilman Camillaa ja käy ilmi, että he ovat ajatelleet kutsua minut kotiinsa. Ja niin taivallan Georgen kanssa kohti päätien toisen puolen asutusta, josta löytyy pieni talo, olohuone, kolme makuuhuonetta ja keittiö. Nuori pari on tullut tänne lokakuussa ja pannut vuokraamansa talon kuntoon maalaten seinät ja ripustaen isännän suunnittelemat batiikkikankaat ikkunoihin. Olohuoneen seinille on kiinnitetty isännän ja hänen kaverinsa maalaamia öljyväritöitä. Olohuoneen halki kulkevalla langalla keikkuu heidän marionettiteatterinsa nukkevalikoimaa. Suurta pöytää reunustavat tuolit on kuulemma saatu paikalle tänään. Pieni kaasuliesi pulloineen on keittiön pöydällä, sähkö löytyy mutta jääkaappi puuttuu vielä.

Pihaterassilla on orkesteri treenaamassa ja saan yksityiskonsertin vailla vertaa samaan aikaan, kun talon isäntä tekee ataïta, seitsemän kertaa kannusta toiseen kaadettua kiinalaista vihreää teetä, josta tulee tässä käsittelyssä vahvaa, tummanruskeaa nestettä. Sitä tarjotaan pikkuruisista laseista.

Sitten kaataminen jatkuu jälleen kolmeen kertaan ja saamme uuden pikku lasillisen. Ja jälleen kolmeen kertaan, joiden jälkeen juomaan lisätään puolikas sitruunaa ja juodaan kolmannet lasilliset. Ahvenanmaalta kotoisin oleva Camilla on vakuuttunut, että hänen ensi visiitillään Malarone-lääkkeestä huolimatta ilmennyt malaria pysyy tällä ja vain tällä konstilla poissa.

Teetarjoilun jälkeen käymme katsomassa puutarhaa, jossa on nukketeatterin uuden tuotannon vuoksi kehitetyt kalebassipäät hiekassa, riviin aseteltuina. Sivummalla, toisen rakennuksen luona on talon omistajan katolinen alttari, joka muistuttaa erehdyttävästi kekomaisia vodoun-alttareita, mutta kätkeekin sisälleen pienen ikkunan takana seisovan neitsyt Marian. Pihan toisella seinustalla, pariskunnan ulkoseinän takana on pieni sikolätti, josta tuijottaa pari apaattista pikku sikaa.

Nuori pari aikoo naimisiin ensi viikolla, alkuviikosta maistraatissa ja juhlien perjantaina Saveurissa. Karolaiset saavat kutsun mukaan.

Sympaattinen, orastamassa olevan nukketeatterin, musiikin ja köyhyyden valinnut nuori pari mielii talostaan afrikkalaisen kulttuurin keskusta. George puhuu palavasti Länsi-Afrikan maiden tarpeesta kulttuuriseen yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen, jotta koko vallitseva rikkaus saataisiin hedelmöittämään eri maiden omaa traditiota.

Orkesteri on jatkanut soittoaan terassilla tauotta ja Camillakin yhtyy soittoon paukuttamalla djembeä varsin yksitotisesti mutta rytmissä pysyen. Saavutus varmaan sekin klassiselta pianistilta, mitä hän on koulutukseltaan. Hienon konsertin päätteeksi teemme taskulamppumatkan kohti Saveuria, jossa lapset odottavat orkesterin tanssiinkutsua.

Ali le Tuareg

La bonne fourchettessa saa tuhannella cefalla spagetin tai riisin punaisella tomaattikastikkeella ja annos on hyvä. Istumme siellä syömässä, kun vaaleanharmaaseen muslimivaatetukseen puettu, arabilta näyttävä mies tulee sisään ruskea reppu selässään. Hän esittäytyy Ali le Tuaregiksi. Hän ei kanna heimotunnusta eli indigonsinistä liinaa, josta kietaistun turbaanin lieve ulottuu kasvoilta olan yli vartalolle. Mutta kasvonpiirteet osoittavat selkeästi berberien ylvään alkuperän. Käteltyään kaikki hän latoo viereiseen pöytään toinen toistaan isompia kasoja tuaregi-koruja ja kuinka ollakaan, näen joukossa sen, jonka tiedän olevan välttämättömyystarvike: kaulakorun, joka sopii saumatta yhteen Norsunluurannikolla ostamieni tuaregi-korvakorujen kanssa. Hieromme kauppaa ennen ja jälkeen spagettien. Ali le Tuareg vakuuttaa luotettavuuttaan kertomalla olevansa ”Juhan ystävä”, eli hän tuntee Villa Karon perustajan ja puheenjohtajan Juha Vakkurin.

Minulla ei ole rahaa matkassa, enkä todennäköisesti saa sitä vielä sunnuntainakaan. Emilia-harjoittelija on kohtaamassa poikaystäväänsä Cotonoussa ja on luvannut hoitaa jumittuneen rahanvaihtoni. Ei ole kuitenkaan sanottua, että nuoret ehtivät takaisin vielä sunnuntaina. Ali lupaa siinä tapauksessa ottaa vastaan euroja. Lasken paperille, paljonko hän pyytää. Saatuani hinnasta tingityksi neljänneksen sitä on vielä 70 euroa, mutta hänen vaihtokurssilaskelmansa on ollut täsmälleen oikea. Lopulta Ali antaa kaulakorun matkaani palautusoikeudella. Sunnuntaina hän olisi Auberge-hotellilla, jolloin voisin tulla ilmoittamaan ratkaisuni. Vannotan, että saan oikeuden myös palauttaa korun, jos kadun kauppoja.

Sunnuntaiaamuna raahaan Aubergeen myös Honkasalot, jotka eivät olleet Fouechettessa syömässä mutta ovat kiinnostuneet koruista. Maisa Honkasalon kaupanteko sujuu kahden vaiheilla. Kun yhtä kaulakorua jo pidennetään hänen vaatimuksestaan, alkaa toinen sittenkin miellyttää enemmän. Ali kertoo kiehtovia tarinoita molempiin harkinnan kohteena oleviin koruihin tehdyistä filigraaneista. On kotikylää, kauppareittiä halki Saharan, on perhettä äidin ja isän puolelta vaurautta tuovine avautuvine kaivonkansineen.

Maisa päätyy lopulta hinkumaan molempia ja Antero tarjoaa toisesta neuvotellun hinnan ja toisesta noin puolet vähemmän. Kieltäydyttyään kertaalleen kaupasta Ali muuttaa mielensä ja ilmoittaa, että suostuu kauppaan, koska minä olen hänen ystävänsä.

Honkasalot tekevät kiitellen lähtöä ja minä maksan kaulakorustani seitsemänkymmentä euroa. Samassa Ali pujottaa sormeeni sormuksen, jota olen edellispäivänä sovitellut todeten kuitenkin, että jo kaulakoru ylittää reippaasti budjetin, jonka itselleni sallin. Häkellyn perin pohjin.

– Ystävyyden merkki, poika sanoo.

Ystäväni jää istumaan valkealle liinalle pienistä paperikääröistä avattuine loputtomine aarteineen ja huikkaan ohi mennessä parille ranskalaiselle kundille, että häneltä löytyy myös miesten koruja. Näen etäämmältä, etsiydyttyäni Aubergen riippukeinun aurinkoon, että pojat ovat kumartuneet Alin liinalle kaupantekoon.

Tapaan Alin vielä kerran ja saan taas aiheen yllättyä. Olen uudenvuodenpäivän aamiaisella, mikä tarkoittaa, että odotan ennalta tilaamaani pikku sedän pizzakuljetusta, mutta sitä ei kuulu. Hän on juhlinut uutta vuotta ja unohtanut koko asian. Muutama kaveri istuu hänen luonaan vieläkin jatkoilla, kun tallaan kyläraittia kyselemään, missä tilaus viipyy.

Nolo mies kantaa pizzan eteeni puolen tunnin kuluttua, mutta heti hänen jälkeensä Ali ilmaantuu reppuineen aamiaishuoneen pöydän vierelle. Hän kysyy kohteliaasti paikalla olijoilta, sopiiko, jos hän esittelee repun sisältöä. Luvan saatuaan hän alkaa availla pikku paperikääröjään pöydän päädyssä.

Wilma tekee hyvät tukkukaupat aikansa jahkailtuaan. Pasi vielä lykkää mutta tarkastelee herrain koruvalikoimaa kiinnostuneena. Minä saan tällä kertaa uudenvuoden lahjan: kauniit korvakorut, lähes samanlaiset kuin ne, jotka odottavat kotona ja jotka ovat itse asiassa antaneet aiheen kaulakoruhankintaan. Näin ollen ne siirtyvät tyttären tuliaispussiin.

Lisäksi saan toisen, käsittämättömän huomionosoituksen. Olemme vitsailleet asiakkaiden kesken, että olisihan se hauskaa kääräistä pöydälle levitetty liina aarteineen kasaan ja viedä koko hoito Suomeen. Kaupanteon tyrehdyttyä olen menossa ovesta ilmoittaen lähteväni maasta tiistaina. Ali nousee ja tulee lähelle sanomaan, että hän luottaa minuun ja on siis valmis antamaan koko korulastin mukaani Suomeen. Voin kaupata ne siellä. Valitan, että joudun työnpaljouden vuoksi kieltäytymään kunniasta mutta kiitän luottamuksesta… Ali poistuu reppuineen.

Joulun alla

Tänään luonnonsuojelu-bisnespojat ovat tulleet saavin kanssa paikalle, laskeneet juuri kuoriutuneet 30 vauvakilpikonnaa mereen Villa Karon edustalla ja rahastaneet 2000 cefaa per katsoja.

Mutta pienien pyrkimys kohti aaltoja, jotka vyöryvät rantaan ja heittelevät vauvoja holtittomasti, on vastaansanomatonta ja maksunsa väärttiä. Kotirannassa ne tietävät paikkansa olevan ja sinne ne osaavat tieteisdokumenttien mukaan suunnata takaisin tuhansien kilometrien takaa. Nyt ne ovat matkalla kasvamaan potkupallon puolikkaan kokoisiksi kolmevuotiaiksi jotta voivat ryhtyä luomaan seuraavaa uimaripolvea.

Illalla paikalla on vain rannaton meri, roskainen hiekkaranta, jolla alkaa soida amerikkalaisia joululauluja kaiuttimista kuin kotona konsanaan. Matkalla illalliselta hotelli Aubergesta näen yhden ruohikkopalon ja tekokuusen, jonka lamppukerrostumat välkkyvät vuorotahtiin.

Lapset ovat villeinä. Naamioita, rumpuja, tanssia ja laulua kaduilla ja kapakoiden edustalla: ”Halleluja!” Tapa vastaa kuulemma meidän tiernapoikaperinnettämme. Parhaat esiintyjäryhmät osallistuvat kansallisiin kilpailuihin. Mutta kaikki eivät tyydy vain esiintymään. Rummuttava naamiosaattue kulkee lannistumatta perässämme koko matkan Aubergesta Villa Karolle: ”Yovo, cadeaux!” Saattue kasvaa ja rummunpärinä käy hermoille. Pennosten sijasta he saavat tällä kertaa portilta kyytiä. Vastauskin on sen mukainen: ”Jovo Africa No!”

Huomenna on aatonaatto ja pian Georgen ja Camillan häät.

Joulujuhla ja mahalasku

Ennen jouluateriaa saamme hienon taideminiatyyrin. Tiina Lindfors, Eri-ryhmän perustaja ja koreografi, esittää meille Pekka Kuusiston soittamaan Bachin viulukonserttoon tekemänsä soolotanssin ennakkonäytöksen. Hän on valmistanut sen pyynnöstäni ystävänsä ja tukijansa Vivica Bandlerin elämäntyötä kuvaavaan näyttelyyn, joka avataan helmikuussa Teatterimuseossa Helsingissä. En usko, että mistään voisi löytyä teokselle parempaa valaistusta kuin mustaan trikooseen pukeutuneen hahmon taakse levittyvä auringonlaskun roosa horisontti. Käymme pöytään mieli kohotettuna ja hiljaisen liikutuksen vallassa.

Eikä ruoka lopu onneksi kesken sen paremmin kuin juomakaan. Kesken aterian sattuu sähkökatko, jonka aikana ainoa valolähde ovat tuikkukynttilät, joita olen tuonut Suomesta ja asetellut sinisiin laseihin, etteivät ne sammuisi tuulessa.

Jouluaterian lukuisista ruokalajeista vatsa haluaa vain vähän. Pidän paremmin puoleni roseen kanssa.

Aterian jälkeen lähden rynnistämään Bethel-seurakunnan joulukirkkoon.

Väkeä on penkeissä harvassa. Tipotellen sitä tulee kuitenkin lisää. Herra pastori on jo alttarillaan, joka jakautuu värikkäin jouluvaloin koristeltuun deskiin, joka näyttää levyautomaatilta ja oikeaan laitaan, jolla on arvokkaampi ilme risteineen. Kirkkosalin katossa roikkuu jouluvalonauhoja ja pienten viirien rivistöjä, joiden merkitys jää arvoitukseksi. Pastori saarnaa ja lukee hämärässä valossa vähän takellellen jouluevankeliumia. Pastorin rouva istuu tänään koreana penkissä. Kuorot on koottu lapsista ja nuorista, jotka istuvat seinänvierustojen kuoripenkeissä ja nousevat seisomaan esiintymisten hetkellä tai paukuttamaan rumpujaan. Mukava tunnelma, joka kuitenkin pitkittyessään puuroutuu. Käyn tervehtimässä pastorskaa ja poistun. Perääni juoksee kadulla mies. Hän on istunut penkin päädyssä ja yrittänyt jo lähtiessäni viittilöidä jotakin. En ole saanut tolkkua, mitä. Nyt hänen askeleensa kuuluvat takaani, hän pääsee rinnalle ja ojentaa vesipullon ja avaimeni. Siis taas.

Juhlapöydän ääressä istutaan edelleen, joten jään joukkoon. Tiinan kanssa asiaa riittää, niin että poistumme paikalta viimeisinä. Ja minä suuntaan mosaiikkiterassilta talon pylvästasanteelle diagonaalisti, unohtaen joulutunnelmissani, että siihen on piirretty suora kulma. Putoan päistikkaa suoraan kasvoilleni hiekkaan ja siihen pensaskasvullisuuteen, joka terassia reunustaa.

Kun taju palaa vaivalloisesti, syljen suustani hiekkaa ja yritän nousta. En pysty. Tiina tulee avuksi, mutta ensimmäinen yritys auttaa pystyyn jää kesken, omista voimistani ei ole nyt apua. Toiseen yritykseen panen kaikkeni ja nousen. Ja sattuu. Rintakehä on kokonaisuudessaan suuri kipupesäke, suussa maistuu hiekka. Polveenkin on jälleen kolahtanut. Pääsen kuitenkin Tiinan tuella yläkerran portaat ja terassin ja sisään huoneeseeni. Vajoan kipuun.

Aamulla vammat ovat julmina edessä. Kasvoissa on edelleen hiekkaa huuhtelusta huolimatta. Koko rintakehä on tärähtänyt n